ALASTALON SALISSA

Kuvaus saaristosta


Kirj.

VOLTER KILPI



Otava, Helsinki, 1933.






  HILJAN,

  vaimovainajani kalliille muistolle on omistettu tämä raskaasti ja rakkaasti kirjoitettu kirja, jonka kirjoittamiseen ainoastaan
  hänen velvoittava luottamuksensa ja uskova tukensa on minut rohkaissut, ja jonka ensimmäisen luonnoksen syntymistä hän vielä
  seurasi toimekkaan rakkautensa valppaalla silmällä ja sydämellä.

  Volter Kilpi



KIRKKOMAA

Esiluku


Suvinen, sunnuntainen ehtoopuoli. Hiljainen saaristokirkko hautausmaan keskellä. Kirkon musta paanukatto kohoo korkeana ja
vakavana lehviköissään, läntisen auringon välke leikkii sen punaisella seinämällä kirkastaen valkeat akkunanpielet. Sanomaton
rauha ilmassa ja ylt'ympärillä. Ainoana äänenä vain haapojen lepatus sammaltuneen kiviaidan vierillä.

Olen aukaissut kirkkotarhan rautaportin, vingahtaen kumahtaa se kiinni takanani saranoillaan ja käytävän somer narahtaa jalkojeni
alla.  Harmaita haaltuneita puuristejä kahden puolen, tuolla täällä musta malmiristi messinkikilvin, seassa muita korkeampana joku
rautatangolleen pujotettu peltilevy, jonka kaartuvalta pinnalta himertää silmään ruostunut, sammaltunut kirjoitus. Hiljaisempaako
vielä ristimetsässä, kuin äsken pyhäehtoiseen lepoonsa suljetun rautaportin suulla?

Pujottelen ristien lomitse, tapailen silmilläni haaltuneita kirjoituksia, selvitän nimen siellä, nimen täällä. Sinäkö siinä lepäät
ja Sinäkö tämän turpeen turvissa? Nimeä nimen jälkeen, tuttua kuin oma lapsuus, tavailen; yksitellen, kumpu kummulta, rivi riviltä
heitä luen: Hänkin siis ja myöskin Hän, nuori, vanha, nuoruuteni kansa, herkkä lapsi, tutiseva vanhus, vieri vierin somereen
suojissa, kuinka on vuorollensa kumahdellut kuolinkello!  Vilahtaa mieleeni ammoisten muistojen komeroista aivinaisella
pieluksella lepäävä pikkutyttösen pää, riutuneilla ohimoilla sinervät suonet, kalpealla laihtuneella poskella joku eksynyt köyhä
tuhanvärinen hiussuortuva, harmaissa silmissä orpo, elämän toivon heittänyt kaipauksen kipeä kuulto.  Hämärtää silmääni kumara
vanhus, tutiseva, kyhmyinen käsi kuluneella sauvan koukulla, ohuet hallavan valkeat hiussuortuvain rippeet kuin kurttuihinsa
haihtuvien, kärsimyksellisesti kalpeiden kasvojen ympärillä, jotka elämä jo on riisunut niin tyyten, ettei kuolemalla liene ollut
suurta työtä niiden kasvojen sammuttamisessa. Kummulta kummulle, ristiltä ristille vaellan, luen sammaltuneita kirjoituksia
sammuneitten ihmisten haudoilla, sammuneitten, jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten sammuneitten, joitten elämä kuitenkin on edessäni
kuin eilinen päivä.

Lapsia näen, vanhuksia näen, nuoria elämänsä kukoistuksessa ja miehiä miehuutensa, vaimoja vaimoutensa korkeassa kypsyydessä, näen
myötäihmisteni saaton, nyt hiljenneen, joista jokainen on huokunut elämän ilmoja niinkuin minä, toivonut, odottanut niinkuin minä,
pettynyt, kärsinyt niinkuin minä, tuntenut olemisen ilon ja kantanut elämisen taakan niinkuin minä, ollut osaton ja rikas niinkuin
on ihmisorvon kipeä onni! Sinäkin, lapsi, tässä lepäät: puol'avoimet huulesi olen nähnyt, joilla leikki elämän armas huounta,
poskiesi hennolla hipiällä veren herkät kukkaset värehtimässä, silmiesi lapsenihmettelyssä suuri ja kysyvä elämän odotus: silmiesi
ihmettelevät odotuksen unelmat eivät siis ikinä ole täyttyneet ja elämän ainoana antina on otsasi kelmennyttä hipiää kaartanut
vain köyhän myrtin kylmä siner, ainoana muistona sinusta tomu tämän ristin alla ja surun viilto, joka leikkasi äitisi sydäntä, kun
hautasi multa luotiin umpeen. Ketkä teidät kaikki näenkään, sinun ja sinun haudan kylmissä: kuka rohkeampi kuin sinä, kun liehtoi
rinnoissamme nuoruus ja uskallus paloi silmissäsi ja pääsi heitto oli riemukas ja askeltesi nosto nopsa, sinä nuoruuteni toveri,
jonka uljas askel ei kantanut miehuuden kynnyksille asti, ennenkuin hauta oli avattuna edessäsi; kenen silmissä välkehti elämä
väkevämmin kuulloin, kenen poskilla versoi terveyden rusko armaampana, kenen hiuksien olkikellalla leikki aurinko kultaisempana
kuin sinun, nuoruuteni neidon, jonka povea, kerta nuoruuden kaihoissa paisuvaa, vuosikymmenet on painanut kirkkomaan santa, ja
jonka huulia, kerta elämälle janoisina avautuvia nyt sulkee mullan ahdas pimeys!  Keitä kaikkia näen, miehiä arvossansa, katseessa
kiinteä tahtomisen terä ja päättävä murtumaton arvovalta; miehiä elontäyteydessänsä, ruskean käheröissä partapensaikoissa kuria ja
kujetta, silmänkiiluissa pilaa ja hilpaa räiskymiltään; näen äitejä sulanein äidinkatsein ja isiä vakain isänkasvoin; vanhuksia,
kasvoilla altistunut, nöyrästi valmis tyvenyys, kumarissa hartioissa, horjuvissa askelissa suuren levon vapiseva hakeva rukous;
koko elämän heräävän, toivovan, juhlivan, tahtovan, suorittavan, tyytyvän, uupuvan saaton.

Olen vaipunut istumaan sammaleiselle paadelle, olen peittänyt silmäni käsiini.  Nuo hiljaiset, kalpeat rivit jalkojeni alla, vieri
vierekkäin tyveniä lepääjiä, silmien luomet ikuisesti ummistuneet, huulilla ijäisen vaikenemisen varjo ja murtamaton sinetti,
ristiin lasketut käsivarret ikuiseen liikkumattomuuteen pysähtyneinä rinnan ylle. Vieri vierellä, rivi rivin takana, nuoret ja
vuosien painamat, lapset ja vanhukset, köyhät ja rikkaat, pitäjän mahtavat ja pienistä pienimmät, rinnan, vierekkäin, kuinka
kuoleman päivä on sattunut, kaikki yhtä hiljaisina, kaikilla sama osansa: kuoleman levon mittaamaton suuruus ja ankara arvovalta;
kaikilla sama osattomuus: ikuinen väistymys elämän värähtäviltä ilmoilta ja värikkäiltä kedoilta.

Tutut ja tuntemattomat, ne, jotka oma silmäni on nähnyt, ja ne, joista on kertonut minulle vain puheenmuisto, oma lempeä äitini,
oma vakava isäni, esivanhempieni maaksi muuttunut kunnioitettu tomu! Yht'äkkiä huomaan istuvani oman, ammoin haudan poveen
kätketyn pienen veljeni sammaltuneella, mullan umpeen painuneella paadella. Samassa viiltää rintaani vuosikymmenien takaa
viisivuotiaan ensimmäinen pakahduttava tuskan kysymys: suulleni murtuneena, hyrskyvät kasvot likistettyinä kovaan laattiaan,
korvissa vielä selittämättömänä kaikumassa kivikova sanoma, soperran elämään jääneen hillittömässä kivussa ja tiedottomassa
itsekkyydessä lapsen avuttoman vaikerruksen ja elämänsyytöksen: Väinö, paha Väinö, mitä varten sinä kuolit, meiltä jäi niin monta
leikkiä leikkimättä!

Kaikki, kaikki te kalpeat lepääjät olette kerta eläneet, seisahtuneet sydämenne ovat sykkineet, veren riemu on soittanut
suonissanne, ohimojenne lakastuneet kulmat ovat kukoistaneet, on tyrehtyneissä rinnoissanne läikehtinyt elämän valtoin aallokko.
On nuorilla otsillanne liehunut unelmien hurma, ovat nuoret huulenne juoneet ilmojen autuutta, ovat nuoret povenne paisuneet
elämän värjyisää rikkautta, on nuori jalkanne rientänyt elämän liitävään tanssiin!

Ihmiskohtalo, meren vieriville aalloille kirjoitettu! Ihmiselo: mennytkeväisen nurmen kaltainen kukoistus, jonka kuihtunutta
kortta tämän päivän tuulet heittelevät, kunnes se huomenna on tomuna! Rintaa painaa kaipaus, raskas kuin maan summaton povi. Surku
eläneitä, surku eläviä, surku tulevia, surku omaa haihtuvaa elämää. Mitä on jälellä haudan kalveeseen väistyneestä elämästä?
Elämästä, onnentäyteisestä, tuskantäyteisestä kuin rannattoman meren aaltoja vierittävä povi, joka milloin kuvastelee
rajattomillaan taivasten kuulaita kaartumia ja kangastelevien äärettömyyksien lepoa, milloin taistelee reutovien voimien pimeänä
temmellyksenä ja nielevän kuoleman syöksevinä kitoina?  Elämästä, joka on säteillyt lapsen katseen herkät ihmettelyt, huoannut
nuoren rinnan ylenpalttisen rikkauden painot, paisunut miehuuden teräksiset taistelevat voimat, rauennut värjyvän vanhuuden
hiljeneviin päiviin? Ihminen, sinä, syntymähetkesi ja kuoleman päiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi
sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat
leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan
elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka? Sinä ihminen, kokija ihmiselämän kipeyksien ja onnen vaivojen ja voittojen,
joka olet elänyt nuoren veresi punertavat lennot ja nuoren olkapääsi sykähtävät voimat, otsasi nuoret nousevat ajatukset ja
nuorten siipiesi levittyvät huvitukset; joka olet astunut sarkasi savea peltosi työläällä mullalla, kourasi kovana aurasi
kurjella, vartalosi tanassa teon murtumaton mahti, lujalla otsallasi toimen uskaltava rohkeus, silmiesi selkeydessä tahdon kiinteä
teräs; joka olet värjynyt vanhuuden hiljenevät vuodet, tyventyvässä rinnassa elämän aallokon sammuva maininki, uurtuneilla
suupielillä eletyn elämän vaot, kipeät ja raukeat, silmien katseessa huokaileva yksinäisyys ja väsynyt orpous, haaltuneella
otsalla vain muistojen kuulas viileys kuin väistyvän ehtoon viimeinen viipyvä heije yöhön kelmenevillä metsän latvoilla, mitä viet
mukanasi haudan kalveeseen elämän kirjavasta kuteesta, toivon kultalankojenko helmivät ihmekirjat, rakkauden veripunajuovatko
kankaan punerruksissa, arkisen toimenko harmaat loimilangat vuosikyynärten mitoilla, taistelujen hurmatut uljuudetko, saavutuksien
ylpeät huumauksetko vai pettymyksien kipeät nöyryytyksetkö, kärsimyksien syvät viillot ja uupumuksen unetko väsyneen levoiksi ja
lääkityn lääkkeeksi?  Mitä viet mukanasi elämän täysiltä sinä, jonka muisto päivän mailla on väistyvä kuin pilven liitävä varjo
kedolla, sammuva kuin aallon vaipu meren povella, unohtuva kuin syntymäänsä kuollut elämä?

Mieltäni imee kaipaus, äkillinen, polttava ja tulinen, haikea ja ääretön kuin rantoja vailla oleva meri. Hiljaiset, kalpeat
lepääjät, mullan varjoon ikuisesti väistyneet: näine elävine silmineni olen nähnyt teidän eläviin kasvoihinne, teidän tuntevaa
kättänne on minun tunteva käteni pidellyt, teidän huultenne ääntä on minun korvani kätkenyt: on ihme, että elän minä, kun kaikki
muut olette sammuneet ja vaikenette nurmen alla.

Yht'äkkiä olen lapsuuteni kirkossa, ympärilläni veisaava, seisomaan noussut seurakunta. Veisuu on kuin meren yksikantaista
huminaa, tuolla täällä loiskauksen kohaus, kun aalto nousee ja taas sammuu harjoiltansa summiin.  Eroittaa jonkun vanhan vaimon
kimeän, kesken katkeavan äänen, yksinäisen kuin omistansa eksyneen linnun uikutus vesillä, taampana mumisee ilmoihin matala miehen
ääni, painava kuin maan uumenten ummilta kiskottu, loitompana heläjää korkeihinsa nuoren naisen tuore ääni, täyteläs kuin lehvivän
koivun suvinen suhina, kevyt juoksuillansa kuin leivon liito, ja kirkas nousuillansa kuin huilun helkkivä helke, kaiken yllä
kumajaa vanhan kanttorin vakaa veisuu, milloin mataliinsa painuen kuin asettuvien merien roiku, milloin voimiinsa paisuen niinkuin
samojen vesien vyöryvä pauhu. Se veisuu on verkkaista ja epätasaisen hidasta, tyrehtyy välistä tyyten, niin että kuuluu vain
parvellaan seisovan, seurakuntaa silmälasiensa paksujen sankojen ylitse vilkuilevan kanttorin melkein kuin äreä, puol'avoimien
huulien takaa murahdeltu äänenhyrinä, kun hän valmistuu laskemaan rintansa laveista palkeista uuden valtaavan, lakilautoja
tärisyttävän äänivyöryn uneliaaseen kirkkoon. Se yksikantainen; epätasainen, ammoin sitte ijäisesti jäykenneiden huulien hyräilemä
jäyhä veisuu pienessä köyhässä saaristokirkossa kantaa vuosikymmenien takaa korvaan kuin ääretön urkujen humina, paisuvana,
taivaan pielet täyttävänä kuin raskaan, rajattoman meren ikisammumaton huokailu raikuvilla rannoilla.

Veisuu on vaiennut, seurakunta asettunut istumaan. Vakava hiljaisuus valkeassa, kaarikattoisessa ristikirkossa. Pappi, vanha
pastori on noussut saarnatuoliin, verkkaisena kaikuu hänen yksitotinen harras äänensä yli vaikenevan seurakunnan, naisten puolella
kahisevat silkkihuivit jäykkinä, miehet istuvat penkeissänsä niskat suorina, kasvot sulkeutuneina. Suvinen aurinko kiertää
kehäänsä eteläisellä taivaalla, kuorin laattiata vaeltaa verkkaisesti viistoon etenevä akkunan valoläikkä, se saavuttaa jo suntion
penkin porraspalkin ja alkaa kiivetä tammenväriseksi maalattua etupielustaa ylös, valaen sen kellervänkultaiseen hohtoon. Joku
lintu lentää kuoriakkunan edessä huojuvan koivun taipuvalle oksalle ja jättää sen taas tyhjillensä heilumaan. Sanomaton unettava
rauha kirkossa ja ilmoissa, alttaritaulun suuret tyvenet hahmot väljissä sinisissä ja punervissa viitoissaan sukeltavat silmään
juhlallisessa levossaan, ja niiden ylhäinen armorikas käsien levitys humahuttaa pieneen kirkkoon suuren temppelin rauhan tulvat ja
ylimaalliset huminat.

Raukea juhlallinen rauha kirkossa, limassa kajaa vanhan kirkkoherran verkkainen ääni, paisuen milloin manaavaan, ankaraan mahtiin,
milloin lievittyen lempeästi lohduttavaksi. Malmiset ja messinkiset kynttiläkruunut riippuvat raskaina laesta, auringon kimmel on
saavuttanut lähimmän lasikruunun kuorissa ja leikkii sen kristalli-ihmeillä, lehteriparvien edessä huojuvat hiljaa vanhat
kirkkolaivat korkeine peräpeileineen ja täydessä taklauksessaan. Santa juoksee saarnatuolin tuntilasissa, hetket tykkivät kuin
korvan kuultavina ijäisyyden virtaan.

Eteläparven parraspuuta vastaan nojaa vanhus, käsivarret lepäävät rintapuuta vastaan, päätyakkunan yltä valaa aurinko hänen
valkoiset hapsensa ja kallistetun päälakensa kirkkaan hohtonsa tuhlaaviin kultiin. Heitä on siellä kaksi rinnakkain
kuuntelemiseensa haihtuneena, on kolme, neljä, useampiakin, kyynäspää kyynäspäässä parven parraspuun nojolla, jokainen samalla
tapaa kallistetuin päin, paljas päälaki eteenpäin kumartuneena, kullakin sama auringon runsas kulta korvallistensa valkoisilla
töyhdöillä ja partojensa tupsuisilla kuherilla, kullakin sama valmius valjuilla kasvoilla ja sama rauha altistuneilla silmillä.
Kirkastetut vanhukset parvella lapsuuteni kirkon, aurinkoko vain puki rauhansa pyhällä kullalla haaltuneet hapsenne, vai lepo
juhlallisempiko jo oli kätketty sydämiinne ja saapunut kasvoillenne, lepo kestävä haudan partaallakin niinkuin partailla pyhäisen
kirkkoparven?

Uuden kerran viiltää paadellani mieltäni suuri ja polttava haikeus, terävä kuin tutkain, paisuvan syvä kuin taivaan sininen
pohjattomuus.  Vanhukseni parvella, tämä vanha pappi, jonka sanat hartaina kajailivat ammoisessa kirkossa, tämä juhlallisessa
hiljaisuudessa kuunteleva seurakunta, jossa tunnen jokaiset kasvot, ovat haudan varjojen takaista menneisyyttä. Ammoiset
vuosikymmenet on jo vaiennut kirkkoherran vakaa turvallinen ääni, ammoin on jo sulkenut syliinsä eteläparven valkohapsiset
vanhukset kirkkotarhan viileä santa, vain muistoni haamuja ovat nuo ihmiset, joiden eläviä kasvoja lapsensilmäni joskus ovat
kunnioituksen ihmein tähyilleet. Vuosikymmenien kaukaisuuteen väistyvinä ja kuoleman ankaran rajan tuolta puolen nähtyinä kasvavat
nämä hahmot juhlalliseen suuruuteen, kelmenneillä otsilla, sulkeutuneilla silmillä, jäykenneillä suupielillä päättyneen
ihmiselämän järkyttävä arvovalta.

Oi väistyneet varjot vuosikymmenien kaukaisuudessa ja hautojen himmeässä helmassa, oi hiljennyt seurakunta lapsuuteni ammoisan
veisaavan kirkon, ovat eletyt lapsuutenne heleät herkät päivät, ovat haihtuneet lämpimän nuoruutenne värähtävätkin veriväkevät
unet, ovat lahonneet nurkiltaan ja hajonneet salvoksiltaan voimallisimmankin miehuutenne lujastikin laskemat seinähirret, on
unohdettu uupunnekin vanhuuden ehtoossa ja elämän louhikoissa!

Väistyneet, väistyneet varjot! haihtuneet, haihtuneet ihmispolvet, ilon ja tuskan sykinnästä sammuneet ihmissydämet! Aura ja lapio
ovat kääntäneet pelloksi ne nurmikot, joita teidän kirkkotienne kerta polveili, nuori metsä kasvaa umpeen ne salopolut, jotka
teidän kirjava vilinänne täytti korkeina suvisina sunnuntai-aamuina, notkuvat pitkospuut ovat lahonneet maaksi alhosilmillä ja
sammal kasvaa niillä kivillä, joita teidän rientävät askeleenne kuluttivat. Kulkevat uudet polvet uusia teitänsä, ja vuosumpisessa
rauhassa lepäävät teidän tutut vanhat kirkkorantanne: vain yksinäinen luhistuva, aaltojen helmaan kallistuva siltakarkku saattaa
enää sille yksinäiselle, joka niille unohdetuille niemille eksyy hyljätyissä lahdenpohjukoissaan, muistuttaa niistä päivistä,
jolloin kirkkoveneenne kymmeninä, kuohuvin keuloin ja täytenään kirjavaa kirkkokansaa laskivat rantaan ja sillan vankat
hirsipalkit huojahtelivat toistensa ohitse tungeksivan nuoren rientävän ja vakaasti astuvan vanhan väen painosta.

Tuon tutun, muinaisen rannan näen, näen huojaavat väkipalkit ja iloisen kirjavan vilkkeen kirmavalla sillalla, kuulen rientäväin
askelten nopean kapseen kivikkoisella, männyn juurien suonimalla polulla.  Loputon hälinöivä kiire, rientävä jono poimuttelevalla,
metsän verhoihin häviävällä, neulaskuivalla polulla: vilkettä ja viuhketta, ohikirmasevia poikaparvia, supattelevia, tirskuvia
tyttörykelmiä, tanakasti astelevia vakaisia miehiä, nyykkiviä vanhoja vaimoja, sarkamustaa ja karttuuninkukallista, huivien
hilskettä, hameiden kahinaa, korkojen kopinaa, puhelun sorinaa ja naurun helinää! Näen sinisen lahden suun, sen välkkeissä uusia
kilpaavia veneitä, airojen lehdet vilahtavat silmänräpäyksen hopeaisina ilmassa ja välähtävät takaisin veteen, soutajain valkoiset
paidanhihat hulmahtelevat tuulessa ja vaahtokiehkura keulan edessä pursuu korkeammaksi: kohta on sillan kupeilla oleva uusi venhe,
toinen takanansa, Kihlakuntakin tulossa sataisin väein ja korkein keulapuin, ja sillan palkeilla uusi suihke ja kirjava kilpa!

Näen loitommillekin kallion kärjitse niemen päässä meren säkenöiville seljille, aallot loiskuttelevat kuin valtoin, vallaton
lammaskarja, harja harjan takana viskautuu ilman karkeloihin, hohtaa hetkensä sinensä kuulaissa, viskaa harteilleen hopeaisen
vaahtokiehkuran ja suistuu säihkyen tummaan hautaansa tarjoten tilaa sinisille siskoillensa niin monta kuin niitä on lukematonta
tulijaa loittojen loiskumien raittiilta aavoilta.

Yht'äkkiä on silmissäni vaihtunut vuosikymmenien takainen kirjava rientävä kirkkokansa ja sinisiänsä loiskutteleva lahden suu koko
kotiseutuni rakkaaksi kuvaksi. Vaippaavalla, syleilevällä katseella näen yhdellä kokoavalla näkemällä sen rannat, karut köyhät
kalliorannat suvisen sunnuntain auringon kiloissa, kuulaasti hohtelevat, läpinäkyvän kirkkaat aallot lipumassa niiden siloisia
punertavia liepeitä, näen siintävät selät, lukemattomat saaret ja salmet ja salmien suissa ulappojen utuilevat silmät, loitoilla
ulappojen terhenissä kaukaiset valkeat kalliokarit kuin uiskentelevat lokit tummin hartioin. Näen sadat punertavat niemien nokat
ja valkokallioiset lahden suut, lahtien pohjukoissa harmaat kallistuneet rantapuodit, lokkien riekuva kirkuna yllään ja totkujen
kirpeä tuoksu ympärillään. Näen harmaan ruskeat matalat metsät vääntyneine, tuulten runtelemine mäntyineen, köyhät polut
poimuttelemassa loputtomia loivia kallionselkiä ja kivikkoisia kanervikkoja, näen lehtoiset hymyilevät nurminiityt vehmaine
koivikkosaarineen, pihlaja kukkimassa mäen kupeella ja haapa kohisemassa veräjän korvalla, kielo tuoksumassa koivun juurella.
Avartuvat silmiini vihannat laaksot lainehtivine peltoineen, joiden teräksistä ruista raikas tuuli harjaa ja hulmii. Koivikkojen
lomitse pilkottavat mäen hyppylöillään pienet hiljaiset kylät ja yksinäiset uneksivat talot sunnuntairauhassaan, auringon valo
välkkyy kuistien kirjavilla ruuduilla ja kukkiva omenapuu huojuu päätykulmassa. Näen nuo hiljaiset kylät, hiljaiset talot, näen
noihin suvisen sunnuntain aamupäivän helmoissa torkkuviin tupiin, joissa hyrisee rauha kuin vuossatojen pohjilta kantava urkujen
humina.

Ainoaan syleilevään katseeseen suljen nuo meret ja maat, sataiset niemet hopeaisine aallonloiskeineen, hymyävät koivuhaat
kielonurmineen, keskikesän päivänterässä lainehtivat laihopellot lauhoine suhinoineen, nuo tutut turvalliset kylät ja tutut
turvalliset talot tutuilla mäenrinteillään, turvallisissa tuvissaan tutut, sanomattomasti tutut ihmiset.

Rakkaus, äkillinen kuin meren hukuttava tulva, hedelmällinen kuin äitiyteensä avautuvan vaimon kohtu huuhtoo ylitseni: oh,
vuosikymmenten takainen ilman hulmu, leyhy, tuoksu lievivänä kasvoillani, silmäluomillani, täytä suloisella virrallasi juova
rintani, juopuva sieluni, vuosikymmenien takaiset, rakkaat ihmiset, näine elävine silmineni näkemäni, hautojen varjoon vaeltaneet,
virvotkaa leponne juhlallisesta suuruudesta, luokaa auki ikuisesti ummistuneet silmänne ja näkykää haudantakaisesta kirkastetun ja
kohotetun ihmiskohtalonne rikkaudessa ja ikiarvossa kaipaukseni ja rakkauteni etsivälle, polttavalle katseelle! Menneet päivät,
menneet, muistojen kullan kirkastamat päivät, menneet ihmiset, menneisyytensä korkeudessa kaivatut, kunnioitetut ihmiset,
kangastakaa kipeä ja ihana muiston tuokio rakastaville silmilleni!

(Luettu julki ensi kerran Kustavin nykyisen kirkon 150-vuotisessa muistojuhlassa 6 p. elok. 1933.)






ALASTALON SALISSA




Ensimmäinen luku.

Alastalo ottaa vieraita vastaan.


Kaksitellen ja kolmitellen heitä verkalleen asteli rantamäkeä ylös, välistä useampikin mies yhdessä joukossa, kuinka paatit olivat
rantaan saapuneet ja kuinka oli seisoskeltu ja odoteltu muitakin, kun päästelivät purjeitansa alas ja laittelivat venheitänsä
jättökuntoon.  Alastalo seisoi kuistin suulla vieraitansa vastassa, kätteli mies mieheltä ja röhisi hyvänahkaista puhetta,
opasteli ja lykkiskeli kuistin puolelle ja sieltä tampuurin kautta saliin.  "Istumaan, istumaan vaan! Lämmittelemäänkös sinä
istut, Mikkelsson, kun kohta oven pieleen itsesi jätät, kakluunin viereen? Ei se kyllä enää kuumia hekottele, Valpuristi sitä
viimeksi on prasutettu, ja almanakka on jättänyt jo Mikkelinkin taakseen! keinutuolejakin on salissa, ei suinkaan ison Krooklan
isäntä oven suuhun jää!" kehoitteli hän pitkäleukaista äijänkränää, joka itsepintaisesti kuitenkin jäi tuolille, jonka oli
valinnut. "Peremmälle, peremmälle vaan, kyllä meillä tuoleja on takaseinälläkin!" tyrkki ja kehoitteli Alastalo vieraitaan;
kuistinporstuassa kopisi jo uusia askeleita.

Alastalossa oli iso päivä tänään. Viime talvena asiata jo oli totisemmin jahdattu jokaisilla lukuvuoropidoilla pitäjässä, ja missä
miehiä muuten yhteen sattui; taisi juttu olla vanhempikin vielä; siitä oli ollut puhetta vuosikausia. Nyt suvella vasta kuitenkin
oli asia alkanut saada vissempää fasuunaa Alastalon päässä. Harmitti haminoissakin kaupunkilaisten seuroissa istuessa, kun
puhelivat isosia talvirahdeistaan ja prikikipparit saivat tuppisuina sivulta kuulustella, kun miehet keskustelivat.
Oolanteri-kapteenienkin kanssa puhellessa meni juttu yhä useammin siihen, että prikit ovat liika pieniä astioita, kuunareista
puhumattakaan. Sitäpaitsi alkoi yhä selvemmin näkyä, että Janne Pihlmannista saadaan flinkki mies vaikka parempaankin kuuttoon.
Alastalo oli ollut yhä paremmin tyytyväinen perämieheensä; eihän kapteenin tarvinnut paljo muuta enää, kuin istua kajuutassa ja
poltella piippua: poika järjesti asiat! Siviällä ja Jannella oli sitäpaitsi jotain keskenänsä, siitä oli Eevastiinakin sanonut ja
itsekin hän oli joskus ollut huomaavinaan samaa, eikä siihenkään asiaan oikeastaan ollut mitään sanomista: huonompiakin vävyjä
voisi taloon tupata! Pojalle täytyy aikanaan toimittaa kuutto, että nähdään, mihin kynnet pystyvät! oli tullut lakkaamatta mieleen
suvimatkalla. Ja sitäpaitsi, ennenkuin tässä tosi todessa jää maapakalle ja jättää ulkomaitten vedet nuorempien kulattavaksi,
olisi mukavaa kokea vielä sekin, miltä miehellä tuntuu hatun alla, kun ahteripaikalla laskee edessään kolme mastoa, ja pukspröötti
haistelee Atlanttia Spanjan rantoja päin norkotellen! Siwiän tuliaiskalaasissa kolme viikkoa sitte oli Alastalo siis jo ottanutkin
asian vissemmin pohtimen päähän, tunnustellut hammastarhaa siellä ja täällä, lykännyt ajatuksen siementä, missä multa tuntui
otolliselta. Ei ollut Siwiän sluuppikaan saanut montakaan päivää maata laiskana näinä viikkoina kotorannassa, senkin seitsemän
luovia oli Jannen kanssa kryssäilty Kivivedellä, Härkäniemikin joskus mukana, kun oli käyty jokaisessa vähänkin voipaammassa
talossa pitäjässä ja totilämpimän edessä heiluteltu partaa tupakamareissa ja saleissa. Kirkkomäelläkin oli parina sunnuntaina
porinaa piisannut sekä ennen jumalanpalvelusta että jälkeenkin, niin että muu kirkkoväki sai tuntikaupalla odotella ja suututella
rannassa, ennenkuin isännät saapuivat ja kirkkopaatti pääsi lähtemään kotomatkalle. Langholmassa Alastalo ensiksi oli käynyt --
sillä kerralla hänellä oli vain Härkäniemi mukana, Langholma oli nimittäin semmoinen mies, että hänelle oli viisainta puhua alussa
kohta asiain juuret selviksi semmoisina kuin ne hampaissa olivat, ja silloin oli mukavampi, kun ei Janne ollut istumassa vieressä.
Kun juttu sitte reisu reisulta näytti rupeavan menemään riitinkeihin, kävivät he, tällä kerralla kaikki kolme, uuden kerran
Langholmassa, ja siellä sitte oli sovittu, että paras on, kun saadaan miehet koolle Alastaloon ja katsotaan, syntyykö valmista.
Langholma oli, sivusilmällä joskus savunvetämän väliltä Jannea mittaillen, arvellut, että voidaan katsella, kyllä hän puolestaan
pistää paattinsa kuntoon ja seilaa Alastaloon, niin nähdään sitte.

Tämän jälkeen oli asia ruvennut olemaan selvenemistä päin: kun Langholma kerta oli matkassa, niin silloin tulevat mukaan muutkin!
Ja niin pitkällä oltiin nyt siis, että Alastalo oli käsi kokolla kuistinsa edessä ja johdatteli miestä miehen jälkeen saliinsa,
pakotteli istumaan ja opasteli piippuhyllylle, kehräsi suustaan kehottavaa juttua ja hykivää naurua. "No Nordberg, peremmälle,
peremmälle vaan, et sinä Tukholman kalarannassakaan hämmentele, kun paikkaa katselet jahdillesi: kipparin nokassa pitää olla luuta
senverran, että ymmärtää satamassa haistaa jahdillensa möljän kyljessä sen paikan, jossa ostajat parhaiten kuhisevat, ja maissa
itsellensä sen tuolin pitotuvassa, jolta on lyhyin matka asteltavana totipöytään!" jokainen sai sanan, sai vaikka parikin,
alhaisempi vai mahtavampi: suostutellen hevosen laitumelta ohjasperiin saa, eivätkä perunat vaosta vakkaan itse loiki, ellei niitä
omin sormin nouki!  "He-he, ei meidän laattialla jalka saveen paadu, niinkuin sinun pitkillä saroillasi!" kehoitteli hän,
Karjamaan verkkaista isäntää hienoksiltaan selästä työnnellen ja laattian poikitse peräseinän mahtavaa nahkasohvaa kohden
joudutellen. "Isäntämiehet semmoisille paikoille, että ne isompiakin kestävät!" pakisi hän kieltä taitavasti sujutellen. "Ja
mullikkoja taas tänä syksynäkin täysi tusina Ruotsiin, kuulin minä! Koskas sinä kaikki Ruotsin riksit saat Karjamaahan
lypsetyiksi, he-he?" pajatteli hän, painellen pienellä väkivallalla vierastansa sohvan nurkkaan istumaan: Karjamaa oli mies
vaikkapa kuudestoista-osaankin parkkialuksessa, ja häntä oli syytä pitää hyvällä tuulella. "Jokos sinäkin viimein olet päässyt
siihen ikään, että ujous alkaa ihmistä vaivata, kosk'ei piippu vielä roiku parrassa!" sai sohvan keskisillä istuva Lahdenperän
rojo lautamieskin ohimennen ystävällisen kehoituksen, ennenkuin Alastalo oli käsi sojolla uutta tulijaa vastassa salin ovella.

Niinkuin hylje vedessä puikkelehti pyylevä Alastalo vierastensa joukossa. Käden sujaus sula, sanan sujaus sulavampi, ajatus
otsaluun takana kumpaakin ankeriaampi. Kun on ihminen pitokokkina, niin silloin pitää olla kauha joka padassa lipoamassa, ja
ryytiä joka soppaa suurustamaan! Ei ratas kitisemättä kulje, jollei ole suopaa akselissa ja hammasvärkki rasvattu! Kellosepän
kelpaa, jolla on pintit ja pihtimet, viilat ja vasarat, taottava ruuvitukissa ja selvä teräs mukiloitavana, mutta siinä peukaloa
kysytään, kun on pistettävä jenkoille ja ratasvärkin juoksuille järki parinkymmenen miehen pehmeässä tai kulmavassa ällinupissa,
joista jokaisen omistaja tietää lompakkonsa povitaskussansa omaksensa! Siinä jo ajatuksen vähtiä tarpeeksi, kun on omassa päässään
selvittänyt, että parkki pitäjään rahaa seilaa, ja ajatellut, kuinka asia menee sopevasti kölille! Mutta senjälkeen vasta työ
alkaakin, kun kiiskinen on keitetty ja vadissa!  Voi sitä ruodon sorttia, jota saa noukkia, ennenkuin jotain on suussa, ja voi
turkanen sitä työtä ennenkuin ihmisten päissäkään koukkii pienen murenen järjen pehmeätä kallojen visaisesta luusta! Hylliä on
minulla kyljissä kylliksi noselasti käännelläkseni itseäni, eikä kieli ole koskaan minulla suussa väsynyt, mutta jumaliste,
joll'ei minun tänä syksynä joskus ole tullut surku sekä ryntäitäni että kieltäni, kun niin liukkaasti on ollut keikuttava
kummankin! Järkikin juoksee karpalonpisaroiksi otsalle, kun niin piukasti pitää ymmärrystänsä viljellä! ähisi Alastalo tuokion
loven omissa ajatuksissaankin ja pyyhki taskusta noudetulla sinikuvallisella nenäliinalla punertelevan otsan pursuvia hikihelmiä.
Missä Langholmakin viipyy, että saisi ruveta ottamaan asioita sarvesta? "Janne!" sanoi hän samalla, kun kuistilta taas alkoi
kuulua kolinaa ja hän ovelle mennessä sivuutti nuoren Pihlmanin, perämiehensä, "pidä sivuakkunasta silmällä, koska Langholma
luovii nokan takaa lahdelle, että olet rannassa auttamassa seilejä alas!" Pukkilan pahusko sieltä nyt on tulossa! ajatteli hän
samassa porstuaan käsin kuulustellen: sen kuulee sätinästä! Priki ja priki ja priki! Nyt saadaan kuulla taas koko Athanasius
etuperin ja takaperin!  Sillä on Evaldkin mukana: tietysti! Missäs hännän lorvi, jollei selän hollin päässä koiran takana
roikkumassa? "Priki ja Evald, priki ja Evald" kohta korvissa nukuttavammin kuin tuvan nurkista sunnuntaina ennen lukuvuoroja
katkismuksen hurina: "mitä-se-on-vastaus!" Mutta sotkukoon pukin parta! Kun se on aikansa prikittänyt, niin jumaliste, minä en ole
Alastalo, joll'ei poskipieli vielä veisaa paa-a-arkkiakin!  Ja Evald varistetaan niinkuin jänikseltä papena ennen loikkaamista!

Alastalo oli nyt jo kuistilla sojolla käsin. Pukkila sieltä todella oli poikineen tulossa. "Ahaa, Kivivesikään ei ole niin pitkä,
ett'ei päähän pääse luovimalla! Täällä jo Härkäniemi sinua odotellessa on valinnut hyllyltä parhaan piipun, pelkään minä! Ja
kaksin miehin matkalla, niinkuin prikissä mastoja!" Alastalo kätteli isää ja poikaa, sujutti puhetta solkenaan: oli pidettävä suu
käynnissä, jos Pukkilalta sananvuorossa tahtoi pysyä. "Olisit ottanut Vernerinkin mukaan, niin olisi ollut parkkitopit sluupissa!
Mutta syntisellä on pelkonsa: pirun kolmihaarakahvelikos sinulle laiva-asioissa mieleen tulee, koska kolme mastonkärkeä aluksessa
sinun silmiäsi niin karvastelee?" Oli paras jo porstuassa alkaa kina, niin oli puhti toisella vähempi salissa!

Pukkila sieppasi reiviä juttuun. "Kaiketikkin, kaiketikkin!" pani hän ja pakisi partaansa. Ei suinkaan teertä ennen ammuta kuin
hollilta ja porstuassakos hän räiskyttäisi tyhjille seinille sen, mikä vasta salissa kärventäisi Alastalon leukakarvoja, kun
makean on todistamassa tusina persoa korvaparia ylt'ympärillä! Vielä rantamäkeä ylösastuessa oli hän sanonut Evaldille, pojalleen:
"rakentakoot parkin-parkin, minun puolestani parkin-parkin, mutta kyllä minä suolaan-suolaan, suolaan-suolaan! Alastalolla ovat
isoset korvalehdet, kuninkaalliset korvalehdet, haavit korvalehdiksi, päästetään vähän sanahyttystä hurisemaan niihin: niihin
mahtuu! Langholmakin luovi vasta Kaaskerin takana, niin on aikaa täällä kutitella hammasta! Palvataan-palvataan äijää, niin
laihtuu vähän liika lihavuudestansakin! Poski kukaties on päästelevinään naurun mehevää ja ryntäät hytkyvinään hyvää tuulta, mutta
kerran pari, kerran pari ja montakin kertaa on harmistunut peukalo äkäisesti tuhraseva sieraimen laveata sisäpieltä, kun Pukkilan
sanaväkä pistää ihran lävitse mielen ihoon ja salin kaikilta neljältä seinäviereltä holottaa korviin häliseväin miesten leukava
nauru! En minä ole pieni, enkä minä ole isonen, minä olen Pukkila, minä, ja Pukkilan kielenpalanen on minun suussani! 'Älä sinä
naura, Evald, en minäkään naura, kun minulta pääsee piru parrasta, mutta katsele, kun muut nauravat, Evald, sillä lailla minäkin
katselen!'" oli hän vielä neuvonut poikaansa, kun he jo pyyhkivät jalkojaan kuistinedustan tuuheaan havutukkuun.  --
"Kaiketikkin-kaiketikkin!" jupisi siis Pukkila vain omia sanojaan Alastalon härnäämisiin. "Kanitti-kanitti tuulikin-tuulikin
vastaan-vastaan Kivivedellä-Kivivedellä!" puheli hän puheenväliä katkaistakseen ja kieltänsä lipeällä pitääkseen, jott'ei toinen
pääsisi enempää karvasta tiputtamaan korvaan: silmät vahtasivat jo Alastalon olan ylitse tampuurin lävitse saliin.  Ahaa!
Lahdenperän neliskanttikin naamatauluksi jo paikalla ja paistamassa peräsohvan keskellä! Jokos lautamies luulee metsänsä veistetyn
pantteripuiksi ja itsensä parkkilaivan retariksi? Ja Härkäniemi kryssäämässä laattian aukeata piippuhyllyn nurkkaa päin
nenänpäässä vetohönkä: tulikos kiiru äijälle vai, kun kuuli Pukkilan porstuassa, minun porstuassa, että kerkesi saamaan parhaan
piipun omiin hampaisiinsa? Ja Krooklan Mikkelssonin laiha nuuskanenäkin uteliaan käyränä kurkottelemassa oven postin takaa? Senkin
kitupäristimen on Alastalo osannut juonitella tänne? Pukkilan silmä palasi retkiltänsä ja vilautti epäluuloisesti Alastalon
rehevän rehelliseen naamatauluun. Sinä nauraa röhiset: sikakin röhisee, mutta sillä on torahammas kummassakin poskipielessä!
Leikinhyryä sinulla on silmänurkkien vilkkeessä ja hyvän tuulen hytkyä kasvojen hyllyvissä palvoissa, mutta silmien tutkaimissa
hijoo valpas haukka kynsiänsä ja poskien muhon alla on neljännestuumaa syvemmällä kovaa luuta! En minä ole painiskellut
kevätpaisteessa laiskottelevan sylenmittaisen hylkeenrohjon kanssa liukkaalla jäällä paljain käsin, mutta sinun kanssasi minä
joudun painiskelemaan salissa! Tästä taitaa sittenkin tulla perhanan tosi päivä sittenkin tänään! tuppasi väkistenkin epämieluisa
ajatus Pukkilan mieleen.  "Jahah! Vai parkkikuuttoja sinä vielä alat ijässäsi veistellä! Minullakin oli semmoinen ikä muutama
vuosi ennen rippikoulua!" Eihän ollut muita kuulemassa pistosta kuin Evald, mutta mielenapea lykkäsi myrkyn kielenpäähän
turhanpäiten näin ennen aikojaan. Se oli hukka satsi, Pukkilaa harmitti itseänsäkin, olisi saanut karvastella Alastalon korvissa,
kun Lahdenperä olisi nauraa rojotellut, kukaties joku muukin salissa. "Parkki-parkki-männynparkki!" kairasi hän kuitenkin asiata
paremmaksi selvyydeksi, jott'ei sana aivan jouten luiskahtaisi, tuli siten senverran suutakin viljellyksi, ett'ei Alastalo kohta
jutunloveen päässyt.

"Parkit kuljuun ja miehet saliin!" sohotteli Alastalo meholeuoin ikäänkuin ei olisi hulinaa kuullutkaan. "Salin puolelle-salin
puolelle, sanon minäkin kahteen kertaan, koska on kaksi käskettävää! Pöydän notkuvaan pitotuvassa, kun isäntä olkaan taputtelee,
ja laiston pitkään niityllä, kun viikatteen väärä käteen taritaan, se on laita tapa hyvässä talossa!" Alastalo lateli suustaan
sopevaa sanaa kuin suopaa, käsi työnteli hienokseltaan Pukkilaa selästä kynnyksen yli pakotellen, toinen viittasi Evaldia
seuraamaan jälestä tampuurin puolelle. "Vai olet sinä uitellut omatekoisiakin kuuttoja joskus?" puhella porisi hän viattomia
Pukkilan korvaan salin ovea lähetessä. "Ja minulla kun on ollut semmoinen luulo, että sinä ostat aluksesi valmiina luvialaisilta
silloin kuin eivät oolanterit prakkaa sinulle hylkyastioitaan!" Oli parasta hiukka leikata kurssia miehen poskista, ennenkuin
salin puolelle pääsi, jott'ei kieli kohta ruvennut paukkumaan siellä!

Se oli harmin sana Pukkilan korvissa, kun ihminen juuri oli astumassa salin ovesta sisäpuolelle! Pukkilaa kiemasikin sisukunnissa
niin, että teki mieli potkaista takakavioilla pirulaista sääripiippuun, siellä kun se röhisi selän takana. Tosi se oli: Usko oli
Luvialta ostettu ja Fridan kaupoista oli mieluummin nykyään jo vaiti. Käskeekin jumalattoman tulla semmoisia kuiskuttelemaan
toisen syyttömään korvaläpeen juuri, kun vieras on viattomana kävelemässä saliin! Ja höpisi, viholainen, myrkkynsä vielä niin
matalasti korvan juureen, että meni penteleeseen mitään vastaamaankaan, kun ei kukaan ympärillä ollut kuullut mitään! Pukkilalla
ei ollut muu edessä tällä hetkellä kuin niellä harmi, niellä kuin kiisken ruotoinensa kurkusta alas, ja astua nipistettynä miehenä
kynnyksen yli salin puolelle.




Toinen luku.

Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.


Nipistetty mies, niinkuin sanottu, oli Pukkila Alastalon salinpuolelle astuessaan. Muulloinkin aina pisti harmiksi silmään ja
mieleen kun tuli ovesta sisään tähän saliin! Tampuuri jo edessä? Porstuasta muualla saliin päästään! Ja mitä varten Alastalon
pitää olla isosempi parempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja kaksi korttelia jokainen seinä nurkasta
nurkkaan sisäpuolelta mitaten, kun neljä syltää on laillisen salin mitta! Joka kerta siitä on puhetta: kaksi korttelia leveämpi
kuin muitten salit: se näkyy kohta!  Takakamarit muka liika soukkia, jollei niissä ole runsasta kahta syltää leveyttä päätypäässä!
Pärisköön paskoja tyhmemmille: salia silloin ajatellaan, kun pykninki nurkataan! Pukkilaa piirteli tällä kerralla mielessä vielä
pahemmin kuin tavallisesti, kun silmä vasten tahtoakin taas mittaili peräseinää ja auttamattomasti oli tunnustettava, että sali,
mitä siitä ajattelikin, oli muhkea katsella, varsinkin näin kun tuli ovesta, ja aurinko lämpimänä makasi kummankin merenäärisen
mahtuvilta avaran laattian pitkillä matoilla. Raatoa, kun saisin minäkin uuden ripini viimein kehälle, niin kortteli lisään,
kortteli lisään joka mittaan: Alastalo saisi tulla itse mittaamaan! Tarvitsiko sitä sitte välttämättä isotella, vaikka Siwiä nyt
olikin seilannut rahaa vähän, vähän -- vähän? Nahkasohvakin tuossa, Tukholman nikkarin tekoa, pari hyvää miehenmittaa pitkä,
selkäkarmin tasasuora kaaripieli jatkumassa koko seinänmatkan pihtipuusta pihtipuuhun takakamarien ovien välillä ja
messinkinuppien kiiltävä helorivi loputtomana jonona kaartamassa piukatun selkämyksen mustaa nahkapintaa ja vaakasuoran istuimen
kopeata reunapienaa.  Istuttiin Alastalon salissa ennenkin, ennenkuin tuo piti tuoda mennä syksynä!  Kun minä saan uuden salini
valmiiksi, niin -- -- --, koetti joku pieni ajatuksen alku vuodattaa heikon lohdutuksen tipan tähänkin mielen apeaan, mutta nyt
oli silmä kuitenkin nopeasti korjattava kiusankappaleesta: siinä istui rehevänä keskellä Lahdenperä, mukava naapuri kyllä, mutta
sitä miestä ei tällä haavaa viitsinyt ottaa silmänkärkeensä! Istuu pyllyttää nahan piukalla kuin porsas polstarilla, naamataulun
neliskulmakin paistaa semmoisessa naurun voiteessa, että hävettää katsella! Joko luulee Vaarniemen metsän hinnan vuoraavan
taskuansa? Juuri tuon naurisposken hallussa pitääkin olla Vaarniemen metsän! Kyllä minäkin tiedän, että Vaarniemen metsässä
kasvavat parhaat pantteriväärät pitäjässä, mutta miksei minun puolellani aitaa? Silloin ei istuttaisikaan tällä haavaa Alastalon
salissa, vaan Pukkilan isossa kamarissa, eikä olisi puheenpitoa Alastalon parkista, vaan Pukkilan parkista! Ja Lahdenperän
lautamies, mahtuisitko sinä siellä isosena sille sohvalle, jolla istuisivat pitäjän parhaat kapteenit? Lautamies juoskoon koirana
pitäjällä haastamassa isiä vikaan menneitten tyttöjen mukuloille, se on hänen virkansa, mutta salissa on hänen paikkansa
seinävieri-tuolilla, ja tehtävänä pureskella poskiansa, kun kapteenit istuvat peräsohvalla ja puhelevat meriasioista!  ajatteli
Pukkila kärmistyksissään, mutta ei malttanut vielä kerta olla kulmainsa alta vilkaisematta mielenpahennuksensa viattomaan
vikamieheen. Osaa Alastalo pistää tamminappulat lautapelissä ruuduillensa! Mene nyt pistelemään jotain pientä totta ja pientä
karvasta Alastalon parkista, ja päästä Alastalo sananvuorollensa, niin kenen puheille hölää Lahdenperä tänään naurua poskistansa
paremmin, minunko vai Alastalon? Vaarniemen metsän hinnasta sopii sortteerata naurunkin paksuutta, ja kun mies on parikymmentä
vuotta istunut lautamiehenä keräjätuvan penkillä ja muutenkin on siinä suhteessa alunperin älliä korvantakana, niin oppii ihminen
pahuksen hienosti haistamaan, mille tuomarin puheille sopii päästää liivin napit vatsan yllä naurun hölkässä hyppimään ja mille
tuomarin puheille leuanjärä säilytetään lakikirjan vakavana!  Pukkila pudotti Lahdenperän lopullisesti silmistänsä kuin
sukankutoja katosilmän vartaan nenästä: hän tunsi ilmasta, että tänäpänä ei naurunrymä Lahdenperän puolelta salia olisi lähtemässä
yhtä heltaasti hänen pienille-pienilleen kuin Alastalon harmittaville mujuille. Mutta nauraa Lahdenperä osasi, se oli
tunnustettava, ja osasi, pahus, penteleen oikeissa paikoissa; kun joskus kielen puhti potkasi luonikkaasti, niin lysti sitä oli
kuulustella korvissaan, kuinka Lahdenperä päästi leuan laveastaan äänen sanan niskaan niinkuin kanttori kirkon parvelta nuotinpään
ja muutkin ympärillä ymmärsivät, että nyt oli Pukkilalta taas livahtanut semmoista, jolle sopi nauraa vaikka ruudut tärisemään! --
Paistakoon peräsohvalla! nielaisi Pukkila ajatuksen. Jos liikoja hölisee, niin niistetään mies! paineli hän karvasta palaa alas
kurkustansa. Vielä on Pukkilalla nipistimet tallella peukalon ja etusormen välillä! Vaikka kieltämättä mieltä työlästytti. Kyllä
tässä tänäpänä kielenpään on tapeltava, jos pientäkin kiusaa saa Alastalolle tehdyksi! Pahan hengen parkkikin hänelle nyt vielä,
kun muutenkin piukkaa kaikissa asioissa ohitse!

Karjamaan Eenokkikin tänne jekutettu? Pukkilan silmät melkein tärskähtivät!  Silmien todistus oli selvä: Karjamaan isäntä siinä
istui, Karjamaan Eenokki!  Juuri Karjamaan Eenokki ilmi elävältä sohvannurkassa! Piippu hampaissa, niinkuin Eenokilla
luonnollisesti, tietysti piippu hampaissa, mahtoiko mies nukkuakin piippu hampaissa, mutta sammunut, sammunut tietysti nytkin,
sammunut nysä sammuneena jo kotoa lähtiessä suupieleen unohdettu, kukas onkaan koskaan nähnyt haikunkiemuran nousevan Karjamaan
Eenokin piipun pesän porosta: jumalan viljaa tupakan kultakin, ei suinkaan sitä savuksi ilmaan haaskata, ainakaan Eenokin visusta
suupielestä, koska piipun karvas kylmältäänkin antaa makunsa varresta! Ja saappaat savessa, tietysti savessa, mitäs varten
Eenokilla saappaat ovat, jollei savessa tarsittaviksi, ja savi?  pellon savi? savi pataan kystä kasvaa ja kypsä lusikoidaan
padasta suuhun, mitäs isännän saapas siitä pahenee, jos onkin savessa, noukkikoon Alastalo paakalat matoiltansa, kun vieras on
lähtenyt!  Karjamaan Eenokki ilmielävältä Alastalon sohvannurkassa sammunutta piippua ja savista saapasta myöten! Pukkila oli
tyrmistyksissään, tirkisti ja vältti matolla tuoreen savikokkareen: tuosta on Eenokki astellut saliin tullessaan ja peräsohvalle
kävellessään! päätteli hän.  Puhdasta pellon savea kuitenkin, olisi isännän saappaissa voinut kulkea pahempaakin ainetta pelloilta
matollesi! ajatteli Pukkila ja luimi sivulleen vierellään toimittelevaan Alastaloon. Sen hyvän ansaitsisit kuitenkin, että joku
tallaa kasan lätiskäksi mattosi karvaan!  toivotteli hän pahansisuisesti, silmien taas väkisinkin palatessa sohvan nurkkaan.
Karjamaan Eenokki siinä totisesti istui, sitä silmien todistusta ei voinut muuksi muuttaa, vaikka olisi katsellut kolmannen
varmemman kerran, istua nökötti leuka niin pitkänä kuin Karjamaan Eenokilla leuka on itsepäisesti pitkä: Karjamaan Eenokki istui
siinä sammunut piipunnysä hampaissa, se asia ei parantunut katsomisesta!

Kuka oli koskaan nähnyt Karjamaan Eenokin Karjamaan aitojen ulkopuolella muulloin kuin kaksi kertaa vuodessa rippikirkossa, kerran
talvella kynttilämessusti ja kerran suvella sinä ja sinä kolminaisuuden päivänä, ja samaten Turussa kaksi kertaa vuodessa,
syksyllä syysmarkkinoilla myymässä kevään säynäät ja suviset silakat ja vuotisen voin ja talvella talvimarkkinoilla talon kaikilla
hevosilla tuomassa viljakuormat kaupunkiin vakanttiin ja myytäviksi? Eenokki hoitaa autuutensa asiat säntilleen ja kruununmaksut
säntilleen, peltonsa säntilleen ja saamisensa säntilleen, hänellä on talo ja vuoden almanakka, raamattu ja sielun kipenä
syntisessä ruumiissa, talon asiat tapahtuvat almanakan jälkeen: Ristinpäivänä toukotöihin, karja laitumelle Urpona, kuhilaat
pellolle viikkoa jälkeen Jaakon ja jyvän siemen vakoon Perttelinä; sielun asiat raamatun mukaan: papeille palkkansa voinaulalleen
ja jyväkapalleen ja munatiulleen kantopäivänä ja synnit nieltävä leipänä ja virutettava viinillä säällisinä liinapäivinä, mutta
muuten ovat maailman asiat lopussa Karjamaan raja-aidan takana ja taivaan asiat siinä paikassa, jossa piipun pesästä juokseva
savun koukero katoaa silmän näkyvistä ilmaan. Ja nyt istuu samanen mies, Karjamaan Eenokki, ilmielävänä ja keskellä silkkaa viikon
selkää jumalan valkeana arkipäivänä Alastalon salissa sohvan päässä ja imee sammunutta piipunnysää hampaissaan niinkuin kotona
Karjamaan tuvassa? Pukkilalla oli nopea ajatuksen juoksu, hän tiesi sen itse, mutta totisesti, jos minulla tällä haavaa olisi
ajujen sijasta kuiva mullankokkare otsakopassa, niin jumaliste, yhtä viisas minä olisin kuin nyt! ajatteli hän.  Mitä tekemistä
oli Eenokilla Alastalon salissa silloin kuin siellä istutaan ja jahnataan laivan rakentamisesta, mitä tekemistä laiva-asioissa
varsinkaan erään tapauksen jälkeen muinaisuudessa, hänen itsensä ja Eenokin yhteisessä muinaisuudessa, tapauksen, jota hän
puolestaan, Pukkila piti niin visusti ajatuksensa kynnyksen ulkopuolella, ettei koskaan sitä tarpeettomasti ajatellut, pahankurjen
ja ainainen Petrereesa, kun nytkin tuppasi tulemaan mieleen, vaikkei ollenkaan ollut syytä! Se asia kuitenkin oli selvä: jos
Eenokin päähän on joku kelmi saanut mahtumaan sen ajatuksen, että järjellinen mies voi vielä uuden kerrankin pistää rahansa
muuhunkin kuin Karjamaan tupakamarin kaapin loodan talteen, niin pitäjässä ei ollut Langholman isännän ja Krooklan Mikkelssonin
jälkeen toista miestä, jolla oli vissempää pistettävää kuin Karjamaan Eenokilla.  Montakos mullikkaa Karjamaasta tänäkin syksynä
talutettiin Tukholman jahtiin: kolme enemmän kuin Pukkilasta, pelkään minä!  Laidunmaat luodoissa niin saastaisen lihavat, että
hävettää, rintapellot haisevaa savea ja vesissä keväällä säynästä niin sakeana, että toisiansa pyrstöihin pureskelivat! Siitä ei
epäilystä: kyllä Karjamaan isännällä rahaa on, vaikka isonkin parkin kuudestoista-osan maksamiseen, sen asian haistamiseen ei
tarvita Alastalonkaan sieraimia! Mutta millä pahanhengen kurilla Eenokki on tänne talutettu? Juhtahärän otsaharjaan minä
viisikymmensyltäisellä saralla ennemmin päitsimet pujottaisin ja karauttaisin konkarin ravurina tietanhualle pitomatkalle, kuin
minä Eenokin pään siihen ajatuksen loikkaan saisin, että mies voi ajankultaa tuhlaamatta istua joutilaana naapurin salissa
keskellä paistavaa arkipäivää ja että meren vetelään voi ansiokseen potkia saalista saartamaan muutakin kuin kalaverkkoa, jopa
niin väärtiäkin tavaraa kuin rahaa, joka jo on tallessa kaapin laatikossa! Pukkila ihmetteli, kuka tuonkin jääräpään on saanut
niin pitkälle, että hän on löysännyt paattinsa pestin Karjamaan rantasillasta ja nyt istuu muitten joukossa sohvan nurkassa
täällä!  Totisesti sopii senkin kelmin ja viisumaakarin puhaltaa puuskutella ilmaa keuhkoihinsa ja keuhkoistansa yhtä tyytyväisenä
ja yhtä syvin vedoin, kuin miehen, joka tasamaalta on punnannut niskaryhälleen täyden tynnyrin jyväsäkin ja polvijäsenen
kieppumatta kantanut jussin selässään tikka tikalta myllyn ylisille ja nyt päästelee nyörejä kaksikyynäräisen suulta ja jouten
katselee, kuinka viljan raskas keltaisena juosta lorottelee tyhjenevästä säkistä jyskävän ruuhen nielevään suppiloon! Kun Eenokki
kerta on täällä asti, niin hän ei ole turhan päiten matkalla, ja niin varmasti kuin suppilon suulle nostettu ja suullisestaan
avattu jyväsäkki juoksee sisältönsä tratin toroon, niin varmasti on Alastalolla kuudestoista-osa parkistansa paperilla silloin,
kun Eenokki on mennyt istumaan sohvan päähän!

Pukkila tunsi itsensä kuin vääryyden kärsineeksi: mene tuommoisten päähän kaatamaan järkeä! Onkos ihmisen kieli, olkoon se
liukaskin, mikään rautakanki, että sillä vääntäisi kiviä nummesta tai ajatuksen älliä Karjamaan Eenokin kaltaisten kalloluista?
Vielä Kivivedellä äsken oli hän sluupissa puhellut Evaldille: Pelkään-pelkään, tästä tulee tosi päivä tänään! Alastalo on perhana
käärimään miehet: se voitelee puheella siinä kuin puhein voidellaan ja sillä on ajatuksen koukku sananmadossa valmiina niitä
varten, joihin ajatus riipasee!  Alastalo on vaarallinen mies, Evald, pelkään-pelkään, pahoin aanaan, että parkin saa julmettunut
tänäpänä toimeen, vaikka kuinka kielen kultaa viljelisi, koettaisi karvasta siellä missä makea ei maistu! Mutta hikeä saa äijä
pyyhkiä, saa pyyhkiä otsaltansa toisenkin kerran ja röhöttää suuttua naurunkarvasta, naurunkarvasta vatsastansa, siitä minä olen
Pukkila-Pukkila! Jos saakin parkin, niin maistukoonkin! Sillä lailla hän silloin oli paatissa vahvistellut ja kohennellut vähän
painumassa olevaa mieltänsä, mutta olisiko silloin ymmärtänyt ajatella, että Karjamaan Eenokinkin näkisi täällä! Muut nauraa
nuhjuttelivat kuitenkin, vaikka ovatkin Alastalon puolella, kun pistää purevaa surisemaan Alastalon korviin, mutta kuka on koskaan
nähnyt jyväsäkin valssaavan ja naurun vetoa Eenokin poskipielissä? Olisi tuommoinen huoneentaulu naamanuunaksi nököttämässä minuun
jokaiselta salin seinäviereltä, niin saman asian ajaisi tänäpänä suussa anturanahan palanen, kuin minun oma kieleni! Mutta millä
perhanan pelillä olet _sinä_ -- Pukkilan silmät vilkaisivat kärsimyksen katkuisina vierillä astelevaan Alastaloon -- sinä,
silmäneula ihravatsaksi ja käärmeen kiemuva hylkeen hyllyväksi vääntänyt tänne toisen ihmisen kiusaksi tuon kivireen mieheksi ja
härkäkallon kahdella kintulla käveleväksi?  Pukkilan piti väen väkisin ja vasten omaa tahtoakin puolin ihaillen vaikka kateen
happamiltaan taaskin ajatella kertansa samaa Alastaloa ja Mattssonia, joka pyyleän vehoisana toimitteli vieressä ja olkapäähän
taputellen panetteli pakotteli peremmälle. Sojottelet sinä ja hyristelet naurun hyllyvää, mutta piru sinun kyntesi tietää, koska
ne ovat niskassa? Jumaliste, liukas sinun kanssasi pitää olla, kun sinun kanssasi vääntämään rupeaa! Mutta on Pukkila ollut
marjassa ennenkin, minä-Pukkila! Pientä-pientä kiusaa-kiusaa, niin tiedät, että, Pukkila on pelissä-pelissä! Eenokin sinä olet
saanut, olet saanut, pahus, pelatuksi Eenokin, saakelinmoinen veto, paha veto, vietävän paha veto, minä tunnustan, miks'en
tunnustaisi! Mutta älä klivaa kieltäsi vielä, Alastalo, tammilaudassa on monta ruutua ja vuoron perään tammipelissä nappulaa
siirretään! Tuhise sinä tyytyväisenä nyt, eikös sinulla tänäpänä nenä vielä joku kerta harmistakin tuhise, kun Pukkila hieroo
kämmentä hyvän siirron jälkeen, Pukkila-Pukkila, piru-piru! Parkissa on yhdeksän raakapuuta ja puomi ja kahveli lisäksi: ennenkuin
ne jokainen ovat hissatut mastoihin, Mattsson, joka tikku, Mattsson, ja prässit kiinni, Alastalon Mattsson, prassit kiinni
naakelin nupeissa, prassit-prassit kiinni-kiinni pultaanin paisuvalla naakelien nupeissa, niin kytätäänpäs, Herman Mattsson,
kytätäänpäs silmänvalkuaiseen ja noukitaan äänen säröt korvankärkeen, eikös naurun meho joku kerta unhotu vilauttamaan
vihastunuttakin hammasriviä parran puskasta ja äänensuopa Alastalon Hermannin suupadassa joskus kiekase kukkonakin, kun Pukkilan
kieli on lykännyt suolaa siihen paikkaan, missä karvastelee, ja Pukkilan Petterin sormenpäät ovat pelissä siellä, missä
kiusansolmukin taljojen juoksuissa! Ole sinä Alastalon Herman, Herman-Herman, minä olen Pukkilan Petter, Petter-Petter, prikin
sait, prikin penteleen sait, ennenkuin minä, tosi niin, mutta Usko on kaksi jalkaa pitempi kuin Siwiä, kaksi jalkaa pitempi,
pitempi, perhana; rivin rakensit ennenkuin minä, Alastalon rivin, Pukkilan ripi on rakentamatta vielä, tosi noinkin, uusi ripi,
uusi ripi rakentamatta-rakentamatta vielä-vielä Pukkilassa-Pukkilassa, mutta sali on mitattu, perhana! mitattu päässä, minun
päässäni: kaksi korttelia lisää, Alastalo, kaksi korttelia lisää-lisää, Alastalo-Alastalo nurkasta nurkkaan, salin nurkasta salin
nurkkaan, Pukkilan salin, tuumastukilla minä itse sinulle näytän, kiusaksi näytän, kiusaksi mittaan, kun kehä-kehä on nurkalla
Pukkilan mäellä! Pujoa partaa ja pykää parkki, sivele sivujasi ja taklaa toppejasi, metsään jää tikkuja jäljelle vielä Pukkilankin
parkin mastopuiksi! Mittaa toppisi, Alastalo, venytä mastojen välit jalkaviksi, Mattsson, mittaa sanon, venytä sanon, Pukkila
mittaa myöhemmin ja tietää venyttää enemmän! Kuka jäljestä ajaa, se näyttää, kuka sivutse ajaa!  Pukkilan Pihlman ja Pukkilan
Musta lähtevätkin pitotalon veräjästä viimeisinä, jotta kokee kopevampikin ja maistaa isosempi, kuka reessä istuu ja kenen harja
aisoissa leiskuu, kun Pukkilan Pihlman ja Pukkilan Musta ohjat tämmissä ja kavio kaapasemassa puhaltavat lahden raikuvalla
etummaisiksi vauhkivassa jonossa! Mittaa, sanon, venytä sanon, tikkua mahtuu taivasta käsin joku kortteli korkeammallekin kuin
sinä äkkäät tuumastukin saranakidasta lähtevän, ja meressä on ruumaa pitemmänkin kölipuun hulista kuin sinä ymmärrät petille
oijentaa, Alastalo! Vasta siinä laivassa toppia on, jonka topin nokka vippaa viiriä ylempänä kuin muut topit ja vasta se parkki
parkista käy, jonka keula lykkää kaulaa vielä siinä, missä muilla kuutoilla pukspröötin pää loppuu kesken! Toppien korkeus
kapteenin komeuden sanoo, eikä liivien laveus, Alastalo, ja vielä sinä syljet harmin pihiä pieliesi muhkeille manttaaleille ja
vielä sinä tuhistat kateuden pärinääkin nenärusthollisi avaroista sierainläpistä, kun kerta joskus akumentti-Pihlmaninkin parkki
lykätään vesille ja Pukkilan Pihlmankin, Petter Pihlman, Pitkä-Pihlman kävelee-kävelee, keikuttelee-keikuttelee hänkin-hänkin
kapteenina-kapteenina parkin kannella, parkin-parkin, Pihlmannin parkin! Alastalo, vilautappas silmää silloin, vilautappas
toppeihin: niitä on kolme, niinkuin sinullakin, kolme-kolme, kolme peeveliä, mutta raapaseekos rusthollarin maston kärki
akumenttitorpparin toppiraakojenkaan tasoille, jos kyljittäin tullaan, Alastalo? Ja tules, Mattsson, kävelemään kannelle, Pukkilan
Pihlmanin parkin kannelle kävelemään, antura silahtaa, sinunkin parkkisi kannella antura silahtaa, mutta mittaapas, Mattsson,
mitaappas piruuttasi, Mattsson, mittaappas kurillasi, montako askelta mastojen väliä, montako askelta minun parkissani, Pukkilan
parkissa, montako askelta mastojen väliä? Askel enemmän, askel enemmän, perhana, askeleen pentele enemmän kuin sinun purkissasi,
Alastalo! Maistuuko se askel, Mattsson? Katsos, Mattsson, Pukkilan Petterillä kurottaa muinaiseltakin haaravinkkeli ruokamajan
alla hiukka pitemmälle kuin sinulla, hiukkasen-hiukkasen pitemmälle-pitemmälle kuin nappuloilla sinun vatsasäkkisi alla on varaa
kurotella, ja kun Pukkilankoipinen mies joutuu harppaamaan mitta-askeleita, niin tulee laivaan loikatuksi ahterin ja keulan
välille mittaakin hiemasen enemmän, kuin lähtee toisenmallisista säärihaaroista. Säärien vika, säärien vika, Mattsson, jos on
väännettävä askel päällekaupankin, Mattsson, kun kävellään Pukkilan kannella, Pukkilan-Pukkilan! Akumenttitalon sarka on joskus
pitempi kuin rusthollin, pitempi, saamari, ja, säästänen, leveämpikin joskus, Alastalo! Voi kymmenen karjusian harjasjouhta,
kuinka minä kutittaisin sinua nenämööpelisi alle, kun minulla olisi parkki pykättynä ja kolme toppia pystyssä! Karvastelisiko
sydänsäkissä, Alastalo, papenoisiko piru pippuraa sisuun ja silmännurkkaan, Mattsson, kun kippari näkisi kapteenin ja Herman
Mattsson prikin kannelta katselisi, kuinka kävellään parkin komentosillalla, kun silahtavalla astelee Petter Pihlman
silkkikarvainen tornihattu kiiltelemässä päässä? Kumpaas meistä luulisit Hullin haminaherrain silloin höylemmin noikkivan,
rusthollariako vai akumentti-isäntää? Tuhannen tutkaimen väkää kuitenkin sinua vatsapielinesi, saleinesi ja rustholleinesi! Viis
ja viiskolmatta minä rustholleista, vaikka piruttaa sekin vietävä pahemmin kuin sanoa viitsii, syö kuin mato sydänjuurikasta, kun
Alastalon itsensäkin kuitenkin sisukunnassaan täytyy tietää, että Pukkilan niityiltä korjataan aina kaksi häkillistä heiniä siinä,
missä Alastalon piikat luokkoovat kokoon yhden! Ja sopii tulla mittaamaan Pukkilan sarkoja: äpärätilkuiksi jäävät Alastalon pellot
akumentin aviovainioiden rinnalla! Mutta mikäst'etten ja minkä tähden ei olekkaan Pukkilan uusi ripi pystyssä nyt ja istutakkaan
tällä haavaa Pukkilan isossa salissa ja lauteerata Pukkilan parkista! Jumaliste, Alastalo, kuinka minä kuulustelisin kateuden
ritinää sinun liiviesi piukoissa pielissaumoissa, kun Pukkila säälisi vierastansa ison salinsa peräpuolelle niinkuin sinä nyt --
ähisetkin niinkuin hylje! -- ja sinä vuorostasi kävelisit Pukkilan salin, Pukkilan uuden salin, Pukkilan viis'syltäisen salin
karvamaton virstaa, Pukkilan salin karvamaton virstaa, silmien kiusana, silmien tikkuna, naskalin tutkaimena, perhana! silmiisi
pistämässä peräseinän pitkä sohvanploora, messinkinuppejakin karmissa kahta tihuvammalta, kahta saastaista tihuvammalta, kuin
sinun taatissasi -- tuossa, luuletkos, että se sohva tuodaankaan Tukholmasta niinkuin sinun? Lübeckistä minä,
Lübeckistä-Lübeckistä, kun sinä Tukholmasta! -- karmin mittaakin, katsos, seitsemän kyynärää, harmiksi-harmiksi
seitsemän-seitsemän kyynärää-kyynärää, vaikka paikalla mitattaisiin, tuumaa paria päällekkin kukaties, tuumaa paria päällekkin
tarkasti mitaten kukaties, vaikka silmäparisi päästäsi katsoisit! Pukkilassa, näes, Pukkilassa ei mitassa knapata: minä olen
mitannut sinun sohvasi, tuon samasen tuossa, kuus'kyynäräinen muka! Tuumaa vaille! tuu-maa vail-le, pentele! minä olen mitannut!
Pukkilassa ei knapata, Pukkilassa pistetään mieluummin lisää, tuuma lisään -- sanonkin nikkarille, sanonkin, pahus vie,
sanon-sanon Lübeckin mestarille: tuumaa päälle, tuumaa päälle, seitsemänkyynäräinen sohva --, mieluummin tuuma liikaa kuin tuuma
vajaa: Alastalon sohva on vain kuusi kyynärää, mestari, tuumaa päälle, seitsemän kyynärää ja tuumaa päälle, mieluummin tuuma
liikaa kuin tuuma vajaa, tuumaa päälle: Alastalon sohva on vain kuusi kyynärää, tuuman vaille, mestari! ja mestari, kaksi paria
etujalkoja sohvaan, kaksi paria etujalkoja Pukkilan sohvaan, Alastalon sohvassa kurottaa vain käpälä kummassakin päässä ja kolmas
leskenä yksin keskellä, kaksi paria, kaksi täyttä paria, koskas jumalakaan parittomasti pistää jalkoja vatsan alle?  ja mestari,
viisi kynsivarvasta jokaiseen pussikkaan! neljä eteen ja viides taakse, viidellä kynnellä jumalakin lailliset elukkansa varustaa,
vaikka Alastalon sohvan pussikoissa on vain neljä, hemmetti, neljä! minä huomasin sen kohta, äkkäsin paikalla, kyykistyin, kun
Alastalo ähisi, näytteli mööpeliänsä -- siinä olikin Langholma vieressä ja Härkäniemi, kuulivat kaiken! -- näytteli ja osotteli:
Tukholmasta tuotu, toin koska sopi reisuun, tilasin jo keväästi, kuusi kyynärää pitkä -- valehteli, perhana, valehteli senkin!
minä kohta epäilin, silmämäärältä arvioin, ajattelin: liikaa sanottu, liikaa, liikaa!  mittasinkin sitte: tuumaa vaille, tuumaa,
tuumaa!  vaille, ei ollutkaan kuusi kyynärää, vaikka kehui ja sanoi; kyykistyin, sanon, kyykistyin ja pitelin, peukalollani
pitelin käpäläjalan pussikkavarpaita, koettelin hiljakseen, koettelin pikkuhiljaa veiston jälkeä, tunnustelin: työ kuin työtä!
puhelin -- tunnustin -- "puhdasta työtä", puhisi Alastalo, "hienoa työtä, Tukholman kuninkaan hovinikkarin käsialaa!" puhisi
Alastalo, ähisi ja yski, "taitava mies: ranne kuin höyhen ja sormien pihti kuin vieteri, kuljettaa veistä puussa, kuin maalari
pensseliä seinällä! pitele paremmin vielä, eikös tunnu hyvälle peukalon päähän: sileä hivellä kuin maitolapsen leuka!" kehui,
raato, omaansa, voiteli kiitosta niin että korvat häpesivät toisella kuunnellessa, ähisi, mutta minä, olinkos minä siellä
ryömilläni muuten vaan? minulla ovat silmät päässä kuin kaksi kärppää, minä olin huomannut, olin jo seisoalta huomannut, sentähden
meninkin pitelemään! olin huomannut, ja kas perhanaa! kun minun käteni livaseekin käpälän taakse, livasee liukkaasti kuin kissan
kieli käpälän takapuolelle: "silonen, silonen kuin maitolapsen leuka!" puhelen, "silonen, silonen, kieltämättä silonen!" puhelen
omia sanojani, pilkkaan, "kävelevätkös Tukholmassa leijonat saleissa ja sukat takakintuissa?" kysyn pikkuhiljaa, kysyn piruuttani:
"kävelevätkös leijonat Tukholmassa sukat takakintuissa, kosk'ei varvas käteen tunnu, vaikka kuinka pitelisi?" kysyin sulaa
pikkaista pientä piruuttani jo, silloin jo! siitä on kolme vuotta Mikkelin päivästä, silloin jo -- Härkäniemi nauraa hörötti
sanoilleni, niin että oli piippu kirvoteltava hampaitten välistä ja Langholmakin veti suutaan pieneen nauruun -- silloin jo --
minä en ollutkaan enää lattialla ryömilläni, minä olin kimmahtanut pystyyn, minä näin pieni, minä näin pitkä, varpailleni minä
olin kimmahtanut -- silloin jo kysyin, enkä kysynytkään enää hurskaus poskissa, vaan silmästä silmään tikuttaen, silmät niin
likellä Alastalon silmiä, että silmäkekälet sopi nähdä ja valkuaiset myös, jos halutti katsella, kysyin silloin jo, kysyin kolme
vuotta sitten, kysyin: "Rakennatkos sinä parkinkin joskus, kolmimasto-parkin ja unohdat siitäkin maston, takamaston, niinkuin
sohvasi jaloista varpaan, viidennen varpaan, takavarpaan: parkkisi on priki silloin, priki, prikinuti-prikinuti, niinkuin sohvasi
käpälä-nuti, käpälä-nuti!", se sana maistui, minä luulen, että se sana maistui! Alastalo ähisi, ähisi taaskin, mutta ähinässä on
monta nuottia ja Alastalon nenäpiipuissa monensorttista tuhinaa, niinkuin pihinää pienen kirkon uruissa, maistui se, maistua piti:
"kaksimastoinen parkki!", en paremmin sanonut, mutta mahtaako maku vieläkään olla suusta lähtenyt? Langholmakin nauroi, nauroi
hienokseltaan, veti suutansa nauruun, pieneen kyllä, pieneen tosin, mutta nauruun kuitenkin, vaikka vastaan piti! Kaksimastoinen
parkki ja nelivarpainen käpälä? kysynkös Alastalolta vieläkin, muistutan, kysynkös kun sopii, ja kyllä kysynkin, kysyn niin että
siemasee, lykkään laupiaasti, lampaanhurskaasti: kaksimastoistakos sinä sitte parkistasi ajattelet, Alastalo, niinkuin sohvasi
käpälistä nelivarpaisia nuteja? jumaliste, Lübeckin mestarilla pitää riittää puuta viidettäkin varvasta varten, kun Pukkilan salin
sohvan jalat veistetään, ja täysi pesättninki mastojakin pistetään Pukkilan parkissa pystyyn, niin ett'eivät raumalaiset luule
laivaa omaksensa ja kutsu parkkia prikiksi! Prikiksi, Alastalo! Pentele sittenkin sinun parkittelujasi, pitää ihmisen syyttömästi
kiukutella sinun tähtesi sielunautuutensa rivinomaksi, ruokalystistä puhumattakaan! Missä hemmetin asetuksessa se on määrätty,
että sinulla pitää olla parkki ennenkuin minulla? Saa rikeerata kieltään kymmenellä kantilla, ja juoksevat kuitenkin sinun
kokouksiisi kuin päättömät kanat!

Enkös kirkkomäelläkin juuri kuiskutellut sunnuntaina Eenokin korvan, Karjamaan Eenokin, saman Eenokin karvaiseen korvaan, jonka
liikkumatonta lankkuleukaa minun parhaillaan pitää katsella?  Leukapieltä kyllä on purasemaan vaikka rautanaulasta kannan, mutta
ymmärryksen silmä, missäs se on, että saisi pujottaa päähän järjen lankaa! Kuiskuttelin, huiskuttelin, lykkäsin korvaan husaten:
Alastalo aikoo rakentaa parkin, Alastalo pitelee, kenellä on vuoria povipielen sisäpuolella, vuoria, sanon: parkki rakennetaan
povitaskusta! ja parkki maksaa, maksaa pirusti, vaikka sen kirkkomäellä sanon ja kiroon, kolme mastoa maksaa enemmän kuin kaksi,
kolme perhanaa enemmän kuin kaksi, eikä lastia mastoissa kuljeteta, lasti kuljetetaan ruumassa, ja lasti se on laivassa, joka
riksit kiertää jakoon, lasti! sanon, eikä mastot: ei mastoja retareille likviidissä jaeta, ei jaeta, vaikka niitä olisi viisi,
riksit jaetaan, riksit, ja riksit noukitaan joka killinki ruumasta, laivan ruumasta; ei Alastalokaan mastoistansa mitään
retareille nouki, noukkii retareilta vaan, että saa mastonsa pystyyn!  Kuiskuttelin-huiskuttelin, kuiskuttele tuommoisille: kukas
lienee tänäpänäkin ollut ensimmäinen mies pyyhkimässä saappaittensa savea Alastalon kuistin edustahavuihin, joll'ei juuri
mahdollisesti tuo samanen Eenokki? Karjamaan Eenokki, kun hän tulee paikalle, niin hän tulee varhain, rippikirkkoonkin kun tulee,
kuten viimissunnuntaina, niin hän tulee tuntia ennen kirkonmenojen alkua kirkkomäelle odottelemaan.  Pitkine leukoinensa tuossa
pahan hengen sohvan päässä, mitä mahtanee jauhata leuassansa? Itsepintaisuus istuu hänessä leuassa, sen näkee päältä, paljokos
mahtaa olla matkaa piipunnysän alla huulien umpinujusta visajärän päähän: kolme tuumaa vissisti, vaikka paikalla ottaisin
tuumastukin liivintaskusta ja mittaisin! Eenokilla on tuuma liikaa leuan myhkyrässä, niinkuin Krooklan Mikkelssonnilla tuolla oven
nurkassa tuuma liikaa nenäorren varressa, kumpikin tuuma on tuuma päällekaupan, kun olisi miehiä tyyrättävä, vaikka luulisikin
olevan veivin vartta paremmin heidän naamoissaan! Kuiskuttele semmoisille: ottavat leukaansa tai nenävarteensa sen, minkä ottavat
puheista ja pistävät puheeseen leukansa tai nenäortensa fasuunan: venyttävät, penteleet, tuumalla joka sanan, niin että saumat
ratkeevat jutusta!  Eenokki, rahanperso mies, on kuulustellut minun sanojani -- kuulustelikin perhanan tarkasti, korvaläpi
selkoselällään niinkuin mannaa olisi tippunut vaikkuun: raato, ripille menossa vielä, ripille niinkuin minäkin ja ajatukset
paljaassa mammonassa ja pahoissa kielissä, kuulusteli leuan liikahtamatta! -- mutta mitä hän on minun sanoistani kuulustellut?
Raot, perhana, ajatuksen raot! Pahahenki pistikin kieleni päähän mastot ja ruumat ja jakoriksit! Eenokki on istunut tuvassansa
maanantaina ja ajatellut, istunut ja ajatellut vielä tiistaina penkillänsä. Mastojen välillä on ruuman mittaa, on hän ajatellut,
mitä monempi masto laivassa, sitä pitempi laivan ruuma, on hän ajatellut, kolmen maston välillä on ruumaa enemmän kuin kahden
maston, on hän ajatellut, ja itse minä hänen päähänsä sen ajatuksen istutin, että ruuma laivassa riksit retarille seilaa! Minä
pässi olen puhunut kuin harakka! Eenokki on itse keskiviikkona soutanut Alastaloon, ajatellut riksejä ja soutanut Alastaloon
puhumaan asiasta!  Minä, saakeli, Eenokin tänne olen taluttanut, minä itse kielelläni!  Alastalo on riivattu mies, liika riivattu:
hän ei mene veistelemään kirveensä terää kiven kanttiin eikä kielensäkään kärkeä Eenokin järjen kaltoon! Minä hupsu, minä hänen
asioillaan juoksen, minä itse paistan valmiin ahvenen Alastalon lautaselle: syö pois, pistä poskiisi!  taritsen! Ikinä ei Eenokki
istuisi tässä salissa ja tässä joukossa ilman minua, nököttäisi sohvan nurkassa tuossa totisena kuin A aapiskirjan lehdellä,
jollen minä häntä tänne olisi veivannut!  Huomasiko ehkä Alastalo kirkkomäellä, kun minä kuiskuttelin Eenokille, ja arvasiko,
käärme, mitä minä Eenokille kuiskuttelin? Arvasi! kyllä minä Alastalon tunnen, sillä on sieraimet sitä varten niin leveät, että se
haistaa asiat, arvasi, pentele, ja nauroi, perhana, nauroi, sisukunnassaan, vaikk'ei päästänyt naurua partaan asti, nauroi,
hemmetti, minulle! Ja jumaliste! Alastalon Hermannin liivit eivät ole elämässä piukottaneet Mattssonin vatsasäkin ympärillä, vaan
itse taivaan enkelin uumilla, ellei hänen napeissaan ole natissut naurun hölkkä silloin kun Eenokki viikolla on ilmestynyt
Alastalon tupakamariin ja alkanut puheen luovit parkki-asiassa: tuon lahnan, lihavan lahnan on Pukkila potkinut minun nuottani
pesään! on mato ajatellut! Saattaa omatunto soimata ihmistä joskus niin, että tuntee itsensä kuin nyljetty orava!

Aut'avita! olenko minä Pukkila? Minä olen puhunut Pukkilan päästäni Eenokille sunnuntaina kuin paistetusta nauriista, en
kauniimmin sano!  Paatissakin painetaan helvarin varsi alahankaan silloin kun keula nostetaan ylähankaan ja Eenokkiakin on
väännettävä vasemmalle silloin kun tahtoo miehellä nenän kurssin torkottamaan oikealle! Olisin ollut liukas ja ymmärtänyt, niin
olisin porottanut Eenokin korvaan parkkia ja Alastaloa niin, että siirappi olisi sanoista tihkunut, olisin kehunut ja kiittänyt
niin että oma kielenikin olisi hävennyt! Alastalo, kuules, oletko kuullut, rupeaa rakentamaan parkkia, olisin sanonut! Parkkia,
kolmemastoista, kuules, jahdilla alkoi, sumppujahdilla, sinunkin säynäitäsi ja sinunkin mullikkojasi seilasi Tukholmaan,
Tukholmaan jahtipräkällä mullikkaporvarina! ja nyt rakentaa parkin, parkin, pentele, saat sinäkin lähettää mullikkasi
pasiseerareina vaikka Espanjaan, Espanjaan asti, pentele, mullikkasi parkin pasiseerareina!  Peijakas mieheksi, peijakas
paisumaan; kasvattanut itselleen vatsaakin enemmän kuin me kaksi yhteensä, vaikka hänellä on laihempi talo kuin meillä
kummallakaan, muista, meillä kummallakaan! Vai vaihtaisitko sinä peltojasi Alastalon peltoihin, vaikka saisit kaksi Alastaloa,
kaksi sanon, kaksi Alastaloa? Mutta vatsan ympärys hänellä kieltämättä on suurempi, kieltämättä suurempi Alastalolla kuin sinulla,
ja minulla myös, minulla myös, suurempi kuin minulla! Karjamaa on manttaalin talo ja Pukkila myöskin, Pukkila myöskin, vaikk'en
siitä puhu, Karjamaan isäntä on manttaalin isäntä, ja Pukkilan myöskin, Pukkilan isäntä myöskin täyden kruunun manttaalin isäntä,
mutta, mitäs manttaaleista ja mitäs isännistä, kun puolen manttaalin isäntänä kävelee Alastalo, puolen, sanon, puolen manttaalin
isäntänä Alastalon Mattsson, isonen Mattsson, paksu Mattsson, kapteeni Mattsson, vaikka kapteeni minäkin olen, kapteeni! Mitäs
laihat lihavan rinnalla, vaikka talot olisivatkin paremmat, talot-talot paremmat, sanon, paremmat! Isosesta lähtee isosta,
röyhäseekö vai ajattelee, ja Alastalon järkikin on muun ruumiin lihotessa levittänyt uumavyötä! Mitä painaa savi Karjamaan Eenokin
ja Pukkilan Pihlmannin saroissa silloin, kun Alastalon isosessa pääkopankin ajatukset rupeavat kasvamaan vatsaa? Pienet linnut
visertävät, mutta varis vasta äänen päästää, me muut laihat ajattelemme, mutta Alastalon lihava meinaa! Jokos sinä olet juossut
Alastalossa kysymässä kummoisten miesten puumerkki parkinpapereihin kelpaa, kelpaako Karjamaan Eenokin kaltaisen? Oletkos juossut,
kysyn, pyyhkinyt konttisi kuraa kuistin sillan havuihin, pyyhkinyt ja putsannut kuin kissa suupieltänsä anturaasi, ett'et veisi
mullanpaskaa, rusthollarin mullanpaskaa kapteenin salin valkoiselle lattialle, oletkos juossut, kysyn, kysymässä, kelpaako
Alastalolle raha? Juokse hemmetissä, jollet jo ole juossut, sinun kinttusi sopivat paremmin juoksun traviin kuin Alastalon
Hermannin, vaikka manttaalin mies oletkin, täyden manttaalin, rusthollimanttaalin, juokse hiivatissa, pistä kiiruuksi, pistä
rusthollarin varvas varvastamaan, kun kapteeni nikkaa! Juokse, sanon, mitäs rusthollarin vatsalle pieni hölkkä muuta kuin
terveydeksi, kun ei kapteenin tarvitse puhista, juokse, sanon, tyrkytä rahaa, kukaties kelpaa Alastalolle raha, kukaties-kukaties,
en minä tiedä, mistäs minä tiedän, mutta kukaties kelpaa raha Alastalolle, raha-raha Mattssonille, kun tyrkytät, noikit ja pyydät,
pyydät ja noikit, pelaat pyrstöllä ja niskalla väsymättä kuin västäräkki, kukaties kelpaa, raha on riivattu kelpaamaan ja Alastalo
vielä riivatumpi pitelemään sinne, missä raha tuntuu sormeen, noiki, noiki vaan, niin oppii niskasi senkin taidon ja kukaties
sopii rusthollarin savinen raha paremmin kapteenin käteen kuin rusthollarin savinen saapas kapteenin salin matolle! Koska sinä
muutenkaan kylässä juoksentelet, niin kippaa nyt, juokse rahojasi taritsemaan, kun niitä tarvitaan, prässihän rahoista päästessä
on, eikös niin? Kokoon niitä aina käärii: saa uuden penningin syrjän näppiinsä, niin pitää piukasti kiinni eikä hellitä ja pistää
entisen penningin päälle, siitä tulee tapuli joskus, perhana, tapuli ja tapuli kasvaakin, kasvaa se, kasvaa koko ryjäksi, kun on
ahne aamusti ja visu ehtoosti, kokoo tänävuonna ja säästää tulavuonna, ymmärtää killingin killingiksi silloin jo kun leuan iho
alkaa haiventaa parran karvaa ja tietää kopeekan kopeekan väärtiksi silloin vieläkin, kun päänahan iho pudottaa haivenensa! Mikäs
hätä on rahaa kootessa ja rahaa tapuloidessa, koska elämässä on vuosia ja ihmisen päänahassa hiuksen karvoja tiputettavaksi,
vaikka vuosia tulisi kirkonkirjoihin kymmenen, pari yli tarpeenkin? Mutta silloin vasta rupeaa Aatamin omena kurkussa hyppimään,
kun miehellä tulee juoksu siitä, kenelle saa rahansa kelpaamaan! Eikös niin, Eenokki, eikös sillä lailla olekkin? Kyllä rahaa aina
kokoon kiertää, kun on hurskas ja kiristää piukkaa ruuvia piukasta piukemmaksi, minkä hengen hipua sisukunnasta lähtee, mutta
silloin vasta murheen päivä alkaa ja hiukset lakoovat hienmärkinä otsalle, kun on juostava kaupittelemassa rahaa, haettava hullu,
jolle valmis raha kelpaa, raha-raha, selvä myntätty kruunun raha! Eikös niin, Eenokki, eikös niin ja sillä lailla? Juokse, sanon,
minä luulen, että Alastalolle kelpaa raha, parkki maksaa, parkki maksaa rahaa, ei parkkia ilman rahaa rakenna! Juokse, sanon, minä
luulen, että rahasi kelpaavat, juokse taritsemaan, kun Alastalo tarvitsee: ei nälkäinen lintua senvuoksi suustansa sylje, että se
paistettuna hänen suuhunsa lentää, eikä Alastalo siitä syystä rahaa torju, että sitä hänelle tyrkyttää! Juokse sinä, kippaa henki
kurkussa, takapyrstö hännättömänä, rahasi olet jo säästänyt Alastaloa varten, niin säästät häneltä jalankin vaivat, juokse, sanon,
leukasikin on juuri sen mallinen kuin sinä olisit luotu toisten asioilla juoksemaan, juokse-juokse selkä lotkossa, käpälä kurossa,
juokse, laihempi sinä olet juoksemaan kuin Alastalo, vaikka rahapussi keikkuisikin selässäsi!  Sillä lailla, pahus, sitä nuottia
minun olisi pitänyt veisata, veivata korvan juuressa väsymättä kuin hörhiäinen, niin istuisiko Eenokki nyt leukoineen tuossa,
istuisiko, jumaliste, silmän harmina piippuansa pureskelemassa tänäpänä Alastalon sohvan nurkassa minun kiusanani!  Kumpis meistä
röhisisi tyytyväisempänä tällä haavaa, Alastaloko tuossa rinnallani, vai minäkö, jos olisi kielenpääni silloin ymmärtänyt tällätä
sanansa oikein? Säästänen sittenkin minua laupiasta lammasta, joka en puhunut kielellä, joka kihaa sylkeä kahdesta haarasta! Kun
sonnivasikkaa taluttaa karsinaan, niin sitä pitää tönätä sarvista vastaan, ja kun Eenokin järkeä tyyrää, niin on senkin sarvi
ohjattava vastatöngän vehkeillä myötäsojon menoille! Oma viheljäinen vikani, kun nyt saan katsoa silmäni tikuille tuommoiseenkin
naamalautaan kuin Eenokin tuossa! Olenkos minä vielä silonen kasvojen hipiältä kuin ripille pääsemätön nulikka, ja onkos
partaveitsen terä vielä kertaakaan harsinut sängen rahisevaa leukapieliltäni, koska poskeni päästävät pehmeitä kuin imisän utara?
Häkää olisin pistänyt Eenokin päähän, enkä järkeä, niin tarvitsisiko minun tällä haavaa katsella Eenokin leukaa edessäni! Olisin
ampaissut Eenokin ymmärrystä sanoilla, joissa on kärki ja kärjen haruksissa väkä kummallakin puolella, niin, pahus, nauranut sitä
olisi pirukin vatsansa terveydeksi, nauranut pirukin kattilassaan hölövatsaansa, sanon, jos Alastalo olisi ollut hullu, ja mennyt
senjälkeen pitelemään ja silittelemään Eenokin ymmärryksen mojoovia pahkoja! Jumaliste, sarvi-Samulin härkätallista hän olisi
vähemmällä hiellä vääntänyt valssin nuoteille, sarvi-Samulin neljällä sorkalla valssin kiepussa keikkumaan, kuin olisi katrillia
kaapaissut Eenokin ymmärryksen kanssa! Olisin husannut vain, huiskaissut yhden ainoan sanan, puolen sanaa Eenokin korvaan, Eenokin
karvaiseen korvaläpeen, kuiskaissut yhden ainoan väkäsanan, sanonut: Sinulla on rahaa, älä kielläkään, sinulla on rahaa tallessa,
kyllä se asia tunnetaan, tunnetaan koko pitäjällä, mahtaako Langholmallakaan olla niin paljo tallessa kuin sinulla, mene nyt sinä
auttamaan Alastaloa, koska sinun sopii, en minä tiedä, uskaltaako Langholmakaan, Langholman rahat ovat perittyjä,
perittyjä-perittyjä, mutta sinun rahasi nypityt työllä ja vaivalla, omalla työllä ja vaivan hiellä, mutta mene nyt sinä
kirjoittamaan laivan osa, kuudestoista-osa, kahdeksas-osa, neljäs-osa, en minä käske, en käske, meri on aina meri ja meren
vaahdolle pistetyt rahat meren vaahdolle pistettyjä, mutta mene nyt kirjoittamaan, mene kirjoittamaan laivan-osa, niin
Langholmakin ehkä uskaltaa perintörahansa, kun sinä hikirahasi, ja Alastalo saa viimeinkin parkkinsa toimeen, Alastalo-Alastalo!
Sillä lailla, peeveli, olisin mojottanut Eenokin korvaan, puolen sanan, puolensanan upottanut ajatuksen siemeneksi korvavaikkuun,
niin olisiko Eenokki rippiliinalla kirkossa muuta ajatellut kuin sitä, kuinka kerkiäisi kotiin tupakamariin vahtaamaan klahvinsa
viereen, että luukku pysyy piukassa ja avain taskussa, kun Alastalo tulee mankumaan.

Olisiko Alastalon silmä silloin ollut kiitollisemmassa herassa hänen katsellessaan semmoisella asialla Karjamaan tupakamarissa
Eenokin leuan lukkoa, kuin minun silmäni nyt samaa luulapaa katsellessa hänen sohvansa päässä? Ja jumaliste, kuinka kelpaisi minun
nyt ja tällä haavaa rikata naamani hurskaaksi ja kysäistä Alastalolta, kysäistä siemauttaa: Missäs Karjamaan Eenokki on, koska ei
häntä salissa näy?  Kysyisin laupiaasti ja katselisin ympärilleni, hakisin muka, hakisin vieläkin silmineni ja ihmettelisin: Kas,
merkillistä, eipäs hän olekaan tullut! Minäkin huiskasin hänelle, husasin kirkkomäellä: mene taritsemaan, kyllä Alastalo sinut
huolii mukaan, mene taritsemaan itse!  Onkos hän käynyt puhumassa asiasta, Herman? Hänellä on hyvä haju nenässä, hieno haju
nenäluussa, perhananmoinen haju, hän haistaa tienstin kuin kissa hiiren, hurttikaan ei häntä pidätä korteista, kun hän haistaa
olevansa rahan jäljillä!  Merkillistä sittenkin, ettei hän ole tullut! Etkö sinä ole käynyt kysymässä häntä, Alastalo? Olisit
käynyt, olisit pyytänyt, juossut joka päivä Karjamaassa, pyytänyt ja pakottanut, olisit vaikka laahannut äijän tänne, joll'ei muu
olisi auttanut! Minäkin pistän, jokainen pistää, kukahyvänsä pistää, lykkää liukkaasti rahansa, lykkää likoon vaikka veteen,
vaikka veden vetelään, jos Eenokki pistää edellä: Eenokki tietää, mihin hän rahansa pistää!  Vai ei Eenokki ole tullut tänne,
vaikka minäkin häntä yllytin, yllytin-käskin?  Jaa-ah, tosi näkyy olevan, ei Eenokkia täällä näy! Ja minä sanoin hänelle senkin
sentään, että sinulla on meininkeissä parkki-laiva. Hyvä haju, visu vainu hänellä on nuuskakarvoissa, mikäs häntä nyt on ollut
pidättämässä kortin liepeestä? Olisin puhunut, olisi sopinut puhua, tällätä sanoja, salakuoppia, kylvää kusilaista mänkimään,
mänkimään muutamain muittenkin päissä kuin Alastalon, muittenkin kuin Alastalon! Olisin puhunut ja katsellut ympärilleni, Krooklan
Mikkelssoniinkin olisin katsellut, pitänyt silmän tikulla pienen ajan, tikun kärjellä pienen ajan, sen verran, että omatunto,
Mikkelssonin visu omatunto olisi potkaissut hänen järkeänsä, kysynyt, pistätkös sinä, Mikkel Mikkelsson kyntesi semmoiseen, josta
Karjamaakin vetää koparansa, koskas sinun rahasi ovat olleet löysemmällä kuin Eenokin, kuinkas on laita, Mikkel, alkaako haju
kekata sinun sieraimissasi, koska Eenokinkin leveä turpa haistaa käryn nopeammin kuin sinun pitkä ja terävä nenäluusi? Ajatus,
ajatus olisi alkanut kyntää Krooklan Mikkelssonin päässä, kiivennyt laihasta nenäorresta ajuihin! Ja Nordberg, Nordbergin Erland?
Hänkin tupannut itsensä tänne, tietysti, antanut narrata itsensä, tänne, kelmi, antanut Alastalon narrata itsensä! Minä luulen,
luulen, pahus, että kalakipparin laukkaisissa ajuissa olisi alkanut mokottaa kipu, kipu mokottaa laukkaisissa ajusuomuissa, kun
minä olisin kielenpäästäni lykännyt myrkyn Eenokista, Eenokista, joka ei uskallakkaan rahojansa Alastalon asioihin, joka ei
tulekaan Alastalon saliin, silloin kun Alastalo häntä tarvitsisi salissansa. Olisitkos alkanut nostaa hylkeenkarvoja kuonossasi ja
hamuta, että parkin paperit ovat liukkaampia pideltäviä kuin säynään kylki? Saa sinulta keväisin riidellä säynään hintaa kuin
taljaa sitkistyneen naudan niskasta, mutta pehmonen sittenkin! sydämeni kuolee kuitenkin puolestasi, kun olet joutunut Alastalon
kelkkaan!  viatonta ahneuttasi istunut Alastalon kelkkaan! Erland, Erland, kieltäsi saat rääkätä ja sielusi valehdella kymmenen
kertaa saatanalle, ennenkuin killinki jää kukkaroosi Tukholman kalarannassa: kappamitallakos sinä olet tullut sullomaan riksejäsi
Alastalon säkkiin?  Alastalo ei olekaan, kuules, mikään kalamatami Tukholman rannassa, jonka kanssa pärjää, kun kiristää silmänsä
puntariin ja pitää pahaa suuta, kun maksu-asiat ovat kysymyksessä, Alastalo on suurempi kelmi vielä kuin sinä itse, Alastalo ei
riitele killingistä, vaan ottaa sovinnolla koko kukkaron! Ajatus saattaa mennä ihmisellä verilihalle!  Miks'en minä nyt ole
Alastalon sijassa ja Nordberg minun salissani minun parkkikokouksessani minun kynittävänäni? Ja Karjamaan Eenokki on vääryydellä
täällä, vääryyden kaupalla, Alastalo on pelannut väärää peliä, ei ole hiiskaissut halaistua sanaa Eenokin korvaan, antanut minun
puhua, minun riivatun puhua hänen puolestaan, odottanut vain ja nuolaissut kuonokarvojaan, kuin kissa kolon suulla, odottanut,
vahdannut ja naureskellut partaansa: kyllä Pukkila vähtää, antaa Pukkilan vähdätä, kyllä Pukkila hiiren minun pussikkaani
käsittää! Voi saastainen, kuinka harmittaa, kun on järki päässä kuin elohopeaa ja se saakeli on lähtenyt kierimään väärälle
kurille!

Pukkila oli niin apeissaan, niin sydänjuuriinsa myrryksissään, että totisesti, viitsikö enää silmänmunaa viljellä senverran, että
syrjilleen vilkaisi?  Härkäniemen selkäpuoli kyllä olisi ollut varmana katseltavana piippuhyllyn puolella salia, sen kuuli
menostakin, vaikka silmän oli onnistunutkin tähän asti pudottaa kärjeltänsä sen tasalleen täyskyynärän matkan, minkä Härkäniemi
hartioittensa mahtumista varten tarvitsi itsellensä piippuhyllyn edessä tilaa, sen kuuli menostakin ja hengen rahinasta, kun
piippu piipulta uskollisesti ja huolellisesti koeteltiin, mikä varsi päästi ilmaa parhaiten! Tarvitseeko sinun välttämättä saada
paras piippu leukapieleesi, koska jokaista on kopeloitava ja kolistettava, ajatteli Pukkila paheksuen, mutta pidätti silmänsä
kurissa: sinne ei katsota nyt, ei katsota kiusallakaan, tietää Härkäniemen selkäriitingin neliskantin näkemättäkin, ja paras on
muutenkin pitää omat silmät kotona, jos pahankurki kumminkin sattuisi vahtaamaan olkapäänsä ylitse ja vilkuttelisi naurunpirua
silmäkulmissaan, naurunpirua, pentele, minulle pilleriksi liuruvissa silmäkulmissaan! Paras kun istun sohvalle vain, istuu
hissuksissa sohvalle, eikä ole tietävinäänkään, istuu sohvalle ja niistää nenänsä, ei hiisku sanaakaan, vaan niistää nenänsä vain.
Sohvan viereen Pukkila jo oli saapunutkin viimein: montakos askelta sitä mattoakin oli kestänyt kävellä?  Kolmetoista askelta hän
ennen oli laskenut, kolmetoista kait vieläkin, kolmetoista silkkaa askelta tampuurin oven suusta takakamarin kynnyksen eteen:
kyllä Alastalolla nenää on isoseen!  Mutta ryysymatto se sittekin vaan on, ryysymatto, peijakas, ei ole raskinnut, on tullut
visuksi kesken, ei ole raskinnut karvamattoja, karvamatot, Maijastiina, karvamatot, neljätoista kyynäräiset karvamatot, minä olen
sanonut kotona, neljätoistakyynäräiset karvamatot sinä kudot meidän saliin, meidän uuteen saliin, Maijastiina, ja neljätoista
kappaletta, muista, neljätoista neljätoista kyynäräistä kappaletta, että koko laattia on peitossa; kun me salin laitamme, niin me
jaksamme peittää laattian matoilla myöskin, karvamatoilla, Alastalon salissa on vain ryysymatot, ryysymatot vain,
kolmitoistakyynäräiset vain, ei salikaan sen pitempi ole, kaksitoista kappaletta vain, kahdeksan pitkittäin, kaksi poikittain,
kaksi kulmittain, laattian valkoinen vilhii välistä rivona, silkka puu, silkka valkoinen puinen puu mattojen välissä,
ryysymattojen välissä, silkka alaston puu, ilkialaston valkoinen lankku, niin että oikein häpee, oikein hävettää miehenkin silmää
katsella paljasta, kun kaikki muu on vaatetettua, tekisi mieli sylkeä, läjäyttää rojo tupakkasylki keskelle julkeata plättiä! Me,
Maijastiina, sanoin, me vaatetamme koko laattian, koko meidän salin laattian, vaatetamme matoilla, karvamatoilla, Maijastiina,
koko meidän uuden salin laattiaan me jaksamme matotkin, kun kerran salinkin, sanoin, me vaatetamme laattian seinänvierestä visusti
seinänviereen ja kynnyksen edestä piukasti kynnyksen eteen niin tarkasti, että Pappilan mamsellikin uskaltaa Pukkilan salissa
katsella Pukkilan salin laattiaan, uskaltaa katsella rohkeasti, saa vaikka hakea silmillään tarvitsematta pelätä, että Pukkilan
salissa, Pukkilan salin permannolla mattojen välistä, karvamattojen peitosta pilkistäisi raon vilaukseltakaan paljas puu, paljaan
puun irstas valkoinen mamsellin silmään, mamsellin siivoon silmään! Pukkila oli istunut sohvalle, pieni lohdutuksen tippa
kuitenkin, pisaran piraus karvaaseen mieleen: sai Maijastiinallekin taas sanoa kotona, ett'ei Alastalon laattialla vieläkään ole
räkännyt maton ryysyä joka lankulle! Eenokkikin on ymmärtänyt, kas vaan, ymmärtänyt ja rojauttanut hampaittensa välistä ruskean
läiskän tasalleen mattojen keskiväliin, siihen missä on lankku paljas, juuri siihen rojauttanut läiskän, isosen ja ruskean kuin
viiden kopekan lantti, onpas malttanut senverran raottaa visua leukapieltään, että on tuon läiskän päästänyt! Mitäs Alastalo
tuommoisista lanteista ajattelee, tuommoisista lanteista salinsa valkoisella laattialla, vaikka sylkijä onkin rahamies! Ei ole
tietävinään kait, tietävinään tällä kertaa, vaikka makottaisikin maksassa? Siinäs näet nyt, missä väärtissä sinun salejasi ja
sinun laattioitasi pidetään! Ja savikokkare Eenokin saappaan vieressä matolla? Oikein on sydän niin syntinen, että sitä virkistää!
Kuka käskee laahata kaikkia savikinttuja saliinsa, ja kuka käskee kapteenismiehen olla niin visun, ett'ei peitä koko laattiatansa
matoilla, niin että paksupäisempikin ymmärtää pitää sylkensä poskissaan, jollei kävele pesän eteen sylkilaatikkoon sylkemään!

Pukkilan mieli oli tosiaan ollut vähän lannistunut, hän tunsi sen itse ja tunnusti suorasti. Harmin palanen koko Alastalo
peleineen ja parkkeineen. Saa kävellä hänen saliinsa kuin niistetty mies, kuin toisen miehen niistämä mies!  Nyt kun on istumassa,
täytyy sekin asia tunnustaa rehellisesti ja selvästi. On harmittanut pirusti, on harmittanut enemmänkin vielä, ja harmittaa
vieläkin, pistelee kurkussa kuin kiiskin ruoto! Mutta eikös kieli mahda vielä olla paikallaan Pukkilan suussa, ja järjen nokassa
lipeätä, lipeätä pyykkiin?  Pukkila istui nyt jo varmana sohvalla, käsi haki nenäliinaa taskusta, hän katseli ympärilleen salissa.
Vai koko pitäjäs täällä on koolla?  ajatteli hän silmän siepaten miesriviä vasemmalla seinävierustalla ensin ja senjälkeen
oikealla. Miestä vieri vieressä kuin nokkaa variksien keräjillä! Ja jokaisella korvapari päässä! Sana ennenkin on siementänyt
korvalävissä: eikös siemennä vieläkin? Sitä varten on itsellä kieli, että sitä viljelee, ja sitä varten muilla korvat, että he
kuulevat. Alastalo, oletkos taluttanut ketun kanatarhaan ja oriin tammatalliin, kun Pukkilan Petterin saliisi? Tässä on tähän asti
katseltu pitkin nenää nokanvartta myöten alaspäin, mutta eikös Pukkilalla ole pirua silmissä, pirua ympärillekin vilkumaan!
Pukkila tiesi itsensä jo täydeksi Petter Pihlmanniksi taas, iso nenäliina käsissä lyötiin läiskähtäen auki, niin että Lübeckin
kirkon kuva liinan keskellä hulmahteli komeana ilmassa ja hetken perästä puhdisti Pukkila nenäänsä semmoisella puhdilla ja
pärinällä, että Eenokkikin sohvan päässään sai huomata ja ymmärtää kapteenin istuneen sohvan keskelle!  Harmin räkä pois nokasta,
niin ajut tulevat selviksi! ajatteli Pukkila.  Eikös Pukkila sentään tänäkin päivänä vielä tässäkin salissa jotain puhetta
päästele? ajatteli hän itse, ja päräytti nenäänsä uuden ja varmemman kerran. Muutkin kuin Eenokki saivat kuulla salissa, että
Pukkila oli saapunut Alastalon parkkikokoukseen ja Petter Pihlman Alastalon peräsohvalle istumaan.




Kolmas luku.

Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä.


Pukkila ei ollut erehtynyt siinä, kun hän sohvalle kävellessään oli ollut huomaavinaan Härkäniemen leveän selkähahmon piippuhyllyn
edessä salin peränurkassa. Siellä Härkäniemi todella hommasteli, miehestä ei kyllä tällä erällä ollut näkyvissä muuta kuin se,
minkä Jumala oli antanut hänelle selkäpuolta, mutta se riittikin, jotta kuka hyvänsä saattoi ymmärtää, että Härkäniemi siellä
valikoi itsellensä piippua.  Erottaa laattiassakin kahdeksantoistatuuman lankun viisitoistatuumaisen rinnalla, vaikka
viidessätoistakin tuumassa on pintaa ilmoittamaan lankun lankuksi, eikä leveämpienkään selkäpielien keskellä silmä tarvinnut
tuumastukin apua takaapäin tietääkseen, minkä selän kantaja oli kasteessa ristitty Härkäniemen kapteenin etunimillä. Malakias
Afrodite Härkäniemi oli siis sen miehen nimi, jonka selkäkupura tällä hetkellä peitti Alastalon piippuhyllyn muitten näkyviltä,
Malakias-nimen hän oli rehellisesti perinyt isältänsä, mutta Afrodite-nimen alkuperä oli tähän asti jäänyt selvittämättömäksi,
vaikka sitä monillakin lukuvuoropidoilla oli vakavasti ja välistä pappien avulla leikilläkin aprikoitu, kait hän sen oli saanut,
koska oli arveltu, että hänelläkin, pienellä leveällä potkijalla silloin, piti olla kaksi nimeä. Malakias Afrodite Härkäniemi siis
hommasteli piippuhyllyn edessä salin peränurkassa, hän oli semmoisessa toimituksessa, jonka järkimies, ja vasitenkin Härkäniemen
kaltainen mies aina suorittaa kiirehtimättä ja visulla harkinnalla. Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on
monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei
naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle hyväkin parempaa
sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä! Minä, joka olen ymmärtänyt pysyä naimattomana
miehenä tähän ikään asti, kuinkas minä piipun vaalissakaan olisin kevytmielinen? arveli Härkäniemi tunnollisuuksissaan jo
ennenkuin oli ensimmäistäkään koreata ennättänyt hypistellä piippuhyllyllä.  Tuon Alastalo on ostanut Memelistä! Härkäniemi
katseli parastikään korttelin korkuista valkeata posliinipesää viimeisenä vasemmalla: mukavaa sitä oli katsella, heloposkinen
mamsellin kuva nauraa hirvitteli kyljessä, niin että mieltä hempeytti, mutta ottikos tupakkamies semmoisen kapineen kouraansa?
Omaatuntoakin soimaisi, kun kämmen pitelisi hempukkaa, ja miltäs savu maistuu posliinista? Ei ihminen tupakan makua kädellänsä
pitele, hän tuntee sen suussansa, ja posliinipesän haiku on kovaa. Minä en ole koskaan uskonut semmoisiin miehiin, jotka
tupakoivat posliinipiipusta, se, jonka suu ei sano tupakan-tuntoa, sen järki hutiloi muissakin miesten asioissa! Minä luulen, että
Alastalo onkin pistänyt tuommoisen piipun hyllyllensä koetellakseen jo poskista ja miehen piippumausta ketä pitää pidellä järjellä
ja ketä narrilla. Minä olen ymmärtänyt Pukkilankin paremmaksi mieheksi kuin uskoisi, sillä koskas mamselli tuossa on hänelle
kelvannut? Pukkila onkin peto ymmärtämään hyvän piipun, se maku hänelle on tunnustettava, ajattelee miehestä muuten mitä hyvänsä!
päästä hänet ennen itseäsi piippuhyllyn eteen kronastamaan, niin puhalla siltä päivältä näppejäsi, jos senjälkeen enää luulet
siltä hyllyltä parhaan piipun noukkivasi itsellesi: Pukkila sen on napannut! En minä muussa niin väliä pidä, tuleeko paikalle
toisena vai kolmantena, vai viimeisenä, hamina pysyy haminana, seilaako kuuttonsa möljän viereen maanantaina vai tiistaina vaiko
vasta viikon lauantaina, liemi maistuu pitopöydässä samalta ja ruoka lämmittää vatsaa yhtä mukavasti lipooko lusikkaansa rovastin
vieressä istuen vaiko lukkarin naapurina; ja haudan parrasta lähestyessä on parempikin, kun ei kävele eturivissä. Mutta
piippuhyllyn edessä, siellä minä mieluummin olen ensimmäisenä, toisen suu ei ole oma suu, ja kyllä minun luontoni on niin
syntinen, että minua karvastelee jokainen veto, jonka toinen mies imee suuhunsa paremmasta piipusta kuin minä. Kaiketi Pukkilakin
tuntee eron haikun ja haikun välillä, koska hän niin perso on äkkäämään hyvän piipun, ja paremman piipun hyvienkin piippujen
joukosta, mutta minun mielestäni on kuitenkin väärin, jos paras piippu on hänen leuassansa eikä minun. Niitä on hyviä nikkareita,
mutta niitä on vielä parempiakin nikkareita, ja hyvä nikkari, jos hän on viisas, antaa teräaseen parempansa käsiin, jos parempi
seisoo vieressä. Minulla on vissi usko, että tupakan haiku on minun suussani vielä ymmärtävämmässä suussa kuin Pukkilan ja minulla
on pieni surku hyvän piipun puolesta, kun se minun paikalla ollessani on Pukkilan hampaissa: onkos Pukkila nyt sentään tällä
haavaa oikein mies kunnioittamaan piippua niinkuin piipun oma arvo ansaitsee ja muistaakos hän lakkaamatta pitää mielessänsä, mikä
ja minkäkelpoinen kapine hänellä on suupielessänsä? kysyn minä itseltäni koko ajan. Ei Pukkila ole se mies, joka pitelee
tuntevalla kädellä piippua senjälkeen, kun hän sen on ottanut. Jos minulla olisi ollut vaimo, ja minulle jäänyt vaimostani tytär,
niin piipun pitelemisestä minä sen miehen katsoisin, jolle minä tyttäreni antaisin. Sinulla on kärkäs silmä, minä sanoisin, jos
tulisi Pukkilan riitinkinen mies pyytämään minulta tytärtäni, sinulla on luonnostasi hyvä järjen hama, sanoisin, sinä ymmärrät
nopeasti, millä piipulla on piipun meina ja otat rohkeasti itsellesi hyllyltä sen, joka on paras. Sitä minä en moiti sinussa,
tyttärelleni suon miehen, jolla on järjen kärki silmässä ja nopeuden ruppeus sormissa, en minä muunkaltaiselle tytärtäni annakaan,
mutta onkos sinun kätesi myöskin uskollinen, kun kerta olet saanut siihen hyvän piipun, kelpo piipun, piipun, jossa on piipun
henki? Minä olen katsellut sinua, kun sinä piippuasi poltat: en minä tytärtäni sinulle anna! Koskas minä olen huomannut sinun
pivosi tietämättänsä kiertävän varjelevaa kämmentä suojelevasti ja hyvästi sen pesän ympärille, jonka uskollinen lämpö kuitenkin
valvoo vain sinun suusi hyvää tuntoa varten? Koskas minä olen nähnyt sinun silmäsi levolla ja kiitollisuudella seuraavan sinen
kevyitä koukeroita ja viatonta käherää valvovan piippusi yllä, kun altis pivossasi elää ja lämpii ja rengas renkaan jälkeen herää
ja harhaa elämän lyhyeeseen hupiin sinun suusi hengen virittämänä? Koskas sinun silmäsi puhuvat ja katseesi unhe kertoo, että
tiedät sydämesi hyvään saakka uskolliseksi sen, joka uskollisena kourassasi porisee ja rätisee, ja koska sinä mielesi pienellä
hyvällä ajatuksella palkitset sitä, jonka elämän olo on lemunhyvää sinun suusi mielihyviksi?  En minä tytärtäni semmoiselle
miehelle usko, joka ei polta tunnolla piippuansa! Semmoinen, joka on huolimaton piipullensa, on huolimaton vaimollensakin. Hyvä ja
altis vaimo on astia, joka ansiosta ansaitsee herkän ja tuntevan huomion, tarvitsee vielä aremman huomion kuin uskollinen
piippukaan, sillä vaimoihmisen luonto on monimutkaisempi kuin piipun, ja vaimoihmisen kärsivällisyys pienempi kuin piipun. En minä
tytärtäni sinulle anna, minun tulee surku piipunkin puolesta sinun suussasi, kuinkas sitte tyttäreni puolesta sinun käsissäsi!
Niin puhuisin, ja niinhän asia onkin. En minä itsekään vielä tähän päivään asti ole rohjennut vaimoihmistä vastuulleni ottaa,
vaikka, jos tosi on sanottava, piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!

Härkäniemi naurahti omille ajatuksillensa, silmän verkkaisesti tarkastellessa piippuriviä hyllyllä. Onkos ihmisen mieli paljoakaan
viisaampi kuin pesän porosta kiertyvä savun sininen rihma? Savu kallistelee, kuinka ilmanveto sitä kantaa ja kuljettaa, ja ihmisen
mieli kulkee omilla teillänsä, kuinka sillä on juoni! Minäkin, partainen mies, tuumin sinisiä sinisiin, ja naitan tytärtä, vaikka
oma vaimokaan ei ole vielä tullut valituksi! Me rakentelemme laivoja ja olemme vakavia miehiä vakavissamme, vakava minäkin olen
olevinani partoineni, mutta paljonkos sumun löysää mahtuukaan pääkuoren sisäpuolella liikkumaan, ja pitääkös ajatus määriänsä sen
piukemmin kuin savun polveileva rihma ilman keveissä piipun pesänsuun yläpuolilla? Minä katselen mieluummin piipun vartta pitkin,
kuin kuuntelen jutun vakavaa vakavasta parrasta, sillä piipun suorassa on mittaa, sillä on selvä mittansa ja silmä tietää, että
varren päätä pitemmälle ei tarvitse katsoa, nähdäkseen pesän, mutta jutun juonessa, väkäistenkin huulien väkäisessä hyrinässä on
järjen meina lyhyt ja näkeekös sittenkään aina lyhyen meinan lyhyen pään? Piipusta saa tyhmempikin suuhunsa savun, kun sitä imee,
mutta ihmisten jutun rikasta noukkii ymmärryksen kana harvoin järjen jyvän nokkaansa, sillä tunkiolta ei kana muuta nouki kuin
mitä tunkiolla on, vaikka hartaamminkin päätä kallistelisi ja viisaastikin varvasta siirtelisi.  Tuskinpa minun pääni paljon
pehkuisempi on kuin muidenkaan, mutta kyllä minulla omista kokemuksista ja oman pään puntaroimisista on huono ajatus ihmisen
ajatuksen akanoista. Ihmisen pääkoppa on ravistunut laari, puolillaan akanan ruumenia, ihmekös sitte, jos päässä pölisee, kun
milloin mistäkin raon saumasta tuulenhenki pyrähtää kasaan, ja helpeet luulevat lentävänsä. Omasta päästäni minä muitten päitten
sisäpuolustan tiedän, ja kuuntelen puhetta, viisaankin leukapielen päästämää puhetta niinkuin katselen savun kiemuraa palavan
piipun, hyvänkin piipun pesän yllä: ei se muuta merkitse, kuin että savu rinkilöi ja juttu jaarittelee, jotta silmän ja korvan on
mukavaa joutiloida, puhallan pienen pelmauksenkin sekaan, niin on lysti rinkivämpi niin savussa kuin jutun käherässä. Piipun minä
otan ja parhaan piipun hyllyltä, se kuuluu minun käteeni, sillä piipun suupala on minun suussani tuntevassa suussa ja savu tietää
minun imemäni pesän yllä mukavikseen, ett'ei sen lyhyt elämä aivan turhan taitse koukeroi viatonta hupiansa ilmaan, koska sen
heräämistä ja haihtumista kuitenkin on näkemässä ja tunnustamassa koottu ja mielevä silmä.  Minun on surku piippua ja savua
enemmän kuin ihmistä ja ihmisten ajatuksia, sillä piippu on piipuksi tehty, eikä se muuta pyri olemaan kuin piippu, ja savun
viaton hahtuvoi ilmassa sen ajan kuin sillä on hahtuvoitavana, ja häviää, mutta ihmiset, ne eivät ole tyytyväisesti sitä, mitä
ovat, vaan luuraavat kahdesta silmästä, minkä silmien repeämättä kerkiävät, ja janoovat nälkäiseen ihmisnahkaan maailmaa
mahtuvammankin kuin mitä jaksaa ahmia ahne silmän rako; ja ihmisen ajatukset, ne sitte eivät renkaina leijaa ja sinisiin kevenny,
vaan niissä on katku kuin kydössä, ja maan raskaita hakee pilven paksu! Minä en pidä ihmisistä, ne raatelevat toisiansa ja surevat
itsiänsä, minä pidän piipusta, se on hyvä minun suutani varten, eikä tiedä itsestänsä. Piipulla on suupala, kun ihmisellä on
kynsi, ja suupala sopii luontevasti huulien helpeiltäväksi, mutta kynsi, jos se sitte on ajatuksen kynsi tai sormen kynsi, on
raapiva ruumiinkappale. Mutta piipuilla on iso ero, niinkuin ihmisilläkin, toinen suupala on mukavampi pureskella kuin toinen, ja
toisen kynsi on tylsempi tai terävämpi repimään kuin toisen. Minä olen huomannut sitäpaitsi, että kun ihmisellä on hampaissa hyvä
piippu, piippu, johon on tyytyväinen, niin hän on tyytyväisempi muuhunkin elämässä, ja senkin vuoksi harkitsee viisas aina
tarkasti, minkä piipun hän ottaa hyllyltä. Kun on suussa hyvä piippu, niin ei ole tarpeettomasti karsas kenellekään, ja ajatuksen
synnit lähimmäistä vastaan jäävät vähemmälle siltä päivältä. Jos nyt Pukkila esimerkiksi tuolta -- Härkäniemi käänsi sen verran
kankeata niskaa ja vähän selkääkin, että silmän vilhaus olkapään ylitse varmensi hänelle Pukkilan jo istuvan peräsohvan päässä --
jos nyt Pukkila esimerkiksi -- minä luulen, että minä kuulin kolinasta Pukkilan olevan tulossa porstuassa ja senvuoksi läksinkin
piippuhyllylle! -- jos siis Pukkila nyt seisoisi minun sijastani tässä piippuhyllyn edessä piippua itselleen valikoimassa ja minä
istuisin hänen sijassaan sohvalla tyhjää huulipartaani pureskelemassa ja kadehaikealla katselemassa, kuinka toinen minun silmieni
edessä korjaa itsellensä sen piipun, jonka minä olin ajatellut omiin hampaisiini täksi päiväksi, niin olisinkos minä silloin ja
tällä haavaa niin lakea peto ajatuksiltani kuin minä nyt olen, kun minä tiedän, että sen ajan kuin minä hyllyn edessä seison, on
minun selkäni tarpeeksi leveä olemaan tiellä, jos jonkun muun tulisi mieleen kurotella itselleen piippua minun ohitseni hyllyltä,
ja että senjälkeen kun minä olen omani valinnut, muut piiput kyllä minun suomaltani saavat joutua kenen leukapieleen kelpaavat. En
minä ole mikään ilves, jonka silmä raatelee sitäkin, mitä ei hammas kerkiä repimään, minä olen lauhkea mies niskakarvoiltani
niinkauan kun luupalaa ei kiskota minun häristimistäni, minä vaikka nuokunkin pienen hyväntahtoisen nuokauksen, kun minulla on
vatsa täysi ja hyvä olo ja muuten mukavaa. Alastalonkin kanssa on meillä mukavaa sen vuoksi, että hän hahmii ja minä saan.
Tuommoisenkin piippukarjan? Mitäs mies oikeastaan enemmillä piipuilla tekee, kuin omaa leukaansa varten, ja siihen riittää yksi,
kun se on ajatuksella ostettu? Mutta luonnikasta se toisekseen on, kun joku on nähnyt vaivaa ja koonnut kamssua, niin on silmällä
joutilasta hupia ja mielen arvelulla ajatuksen askaretta. En minä itse viitsisi, minulle maistuu rukiinen hyvältä suussa, kun
minun on nälkä, mutta minä otan aina vehnästä, kun minulle taritaan, hupsu minä olisinkin, joll'en ottaisi.

Kyllä minun suuni herkun ymmärtää, ja pitopöytään minä istun aina, kun käsketään. Mutta on eri asia olla jänis, jota syödään tai
jäniksen syöjä, ja eri asia, tuhtaanko minä ruokaa omaan suuhuni, vai tuhtaanko minä pöytää muiden varalta. Minä puolestani
ymmärrän hyvin, mikä lusikallinen pitopöydässä maistuu ja minkä räätin liemi tuoksuu sieraimiin hyvälle vadista, mutta minä en
ymmärrä pitojen pitäjää; minä ymmärrän erinomaisesti Alastalon piippuhyllyn tavarat, mutta minä en ymmärrä Alastaloa. Mitä varten
hän on hankkinut piippuja enemmän kuin hän itse tarvitsee? Ja semmoisiakin herrassöötinkejä joukossa, että vähintäin maaherran
naamataulu tarvitaan, ennenkuin piippu on piipun arvoisessa leukapielessä! Tuokin tuossa? Härkäniemi katseli tuokion piippurivin
keskimmäistä Goljattia, joka kurotteli juhlallista pituuttaan korttelia paria piippuhyllyn reunan yläpuolelle ja jonka varsi
helyili ja kimalteli koko pituudeltaan lasihelmien kuteissa.  Aronssonilta tuo on ostettu Turusta, näimme markkinamatkalla yhdessä
Alastalon kanssa ilmoituksen aviisoissa ja menimme kurillamme katsomaan Fällströmin taloon, niinkuin ilmoituksessa käskettiin.
Kyllä siellä oli piippua monensorttista, suoraa ja väärää, koreata ja koreampaa, vesi kielellä minäkin niitä koettelin, koin
henkeä ja pitelin pesän mukavuutta, ihmettelin mielessäni kenen suu kustakin oli haikujansa vedellyt ja minkävartiset herrat
minkinvartisia olivat röyhytelleet, mutta komein karjasta oli kuitenkin tuo tuossa, samanen, joka nyt on edessäni keskimmäisenä
Alastalon piippuhyllyllä; liukaskielinen Aronsson kehuikin sitä maaherra piipuksi. Ja miks'ei, maaherraan mallaava se onkin,
hopean rihmaröyhää sen miehen olkapäällä tarvitsisi kimallella, joka ei itseänsä ja omaa rintapieltänsä nolostelisi tuommoisen
helysalon takana. Me olimme tehneet hyvät kaupat markkinoilla, olimme jahtikippareita silloin vielä kumpikin, ja isosuuden piru
karasi Alastalon päähän, kun hän kappaleen aikaa oli katsellut ja pidellyt maaherran piippua. "Tämän minä ostan", sanoi hän
Aronssonille, "jos joskus kumminkin tarvitsisi", selitti hän. "Mitä sinä tuommoisella teet, harakka kiiltävää hakee!" koetin minä
järkevämpänä varoittaa häntä, mutta turhaan minä puhuin, Alastalo osti piipun, maksoi siitä parin silakkatynnyrin täyden hinnan.
Karvasteli minua silloin, pidin napinaa koko matkan Fällströmin talosta kalarantaan kävellessä: mitä helvetissä sinä tuommoisella
piipulla teet? sanoin silloin jo! Ei suinkaan sinulla ole meininkiä ruveta itsellesi semmoista mahaa kasvattamaan, että
piipunvarressakin tarvitaan puolentoista kyynärän mitta, ennenkuin se mallaa sinun vatsasi kukkuloille sinun kämmenesi
pideltävänä!  kysyin, ja marisin lisäksi, ettei suinkaan silakkaporvarin paisuneempikaan mätilaukku semmoisen komeaksi puhistu,
että sen liiveillä kyynäräinen helmivarsi keikkuu arvonsaveroisella tyynyllä kuin kotonansa! Pidin pahaa suuta, vaikka olin kyllä
jo varhemminkin joutunut huomaamaan, että Alastalon Hermannissa asui iso henki, isosempi kuin tavallisessa kalaporvarissa, ja
vaikka minulla jo silloinkin oli hajua siitäkin, että ei haukanpoika pesässä pysy muuta kuin sen ajan, kunnes sulka kasvaa
mittaansa siipisangassa, ja että Alastalon Hermanninkin sormet kulaavat silakan laukassa vain niin kauan, kunnes niille tulee
muuta rahanmakuisempaa siepattavaa. En minä isosuutta ihmisessä tuomitse, en tuominnut silloin, enkä tuomitse vieläkään: kun
riitinki on isonen, tulee rakennukseenkin asumisen ruumaa. Suuttaa isosuus joskus riivata ihmisen liika komean piipun ostamiseen,
ja siihen se riivasi Alastalon sillä kertaa, kun hän osti piipun Aronssonilta, se on minun tuntoni asiassa: maaherran piippu on
vieläkin liika julkinen kapine Alastalon piippuhyllyllä, mutta isosuudessa on muutakin muonaa elämän varalle: isosuus ihmisen
sydämessä ja otsaluun porossa voi ajaa miehen muuhunkin isosuuteen kuin piipun komeuteen!  Jollei Alastalossa olisi asunut se
riivaaja, joka riivasi hänet ostamaan maaherran piipun, niin olisiko hänen piippuhyllyllään nyt tusina muita piippuja ja kelpo
piippuja maaherran piipun rinnalla, piippuja, jotka kelpaavat pätevänkin suupielen pureskeltavaksi; ja olisiko tässä salissa tällä
haavaa koolla tusina miehiä, joiden leukapieliin juuri tuommoiset piiput mallaavat, mallaavat sitä paremmin, mitä julkisempi on
varren mitta? Alastalolla on hengessä ollut se keritys, että hänellä on vatsa paisunut isosemmaksi niiltä päiviltä kun nykyistä
suivempina oltiin maaherran piipunkaupoissa Aronssonin puodissa, suorasti sanoen se on kasvanut isoseksi, ja hänen muukin olonsa
on isontunut niiltä ajoilta vatsan mukaisesti, niin ettei hänellä sittenkään vielä ole oikeastaan vatsanympäliinsä. Mutta Alastalo
ei ole lihonnut yksiksensä, piru hänessä on piukottanut meitä muitakin; kun kävelee isosaappaisen rinnalla, niin täytyy harittaa
omiakin harppaimiaan, ja niskan äveriyttä on tainnut kasvaa muillekin pitäjässä kuin yksin Alastalolle.  Minä olen muistavinani,
että laihan Aronssonin ohueilla huulilla pelasi pieni naurun liva, kun hän korjasi Alastalon rahat tiskilaatikkoonsa ja kääri
maaherran piipun paperiin meitä varten, mutta minä luulen, että nauru olisi niukempi nyt Aronssonin kaidan nenäpiikin alla ja
lieru silmätikuissa karvaampi kuin silloin, jos hän, nälkäsorminen kauppias Fällströmin talon kulmapuodissa tahritussa
sortuutissaan nyt seisoisi Alastalon piippuhyllyn edessä Alastalon salissa ja katselisi maaherran piippua kapteenin hyllyllä,
takanansa miesten surina, jotka puhuvat parkeistansa ja laivoistansa, niinkuin hän kamasta hyllyillänsä. Ei olisi sopinut nauraa,
Aronsson, tai naurun olisi ainakin pitänyt olla vinon, silloin kun tiskin toisella puolella seisoi kanssasi kauppaa tekemässä
mies, joka kyllä silloin tosin vielä punnitsi silakkaa, kun sinä hapanta silliä, mutta jonka kulmaluun takana oli sekä ruumaa että
puhtia isompiinkin asioihin kuin maaherran piipun ostamisiin, ja joka nyt rustaa parkkia silloin kun sinä vieläkin saat tiskisi
takana hieroa päänuppisi järkipaikkoja osataksesi punnita naulan sillin fienteliä painavammaksi kuin se on. Katsos, Aronsson,
ihminen ei aina ole sitä, miltä hän silmäpintaan näyttää, vaan pitää katsoa miestä silmän sisäkantillakin, joka on likempänä
ymmärrystä! Eri ihmisillä on eri ajo verissä, ja sinun olisi pitänyt olla nauramatta ja ymmärtää, että silakkaporvarissa, joka
ostaa itselleen maaherran piipun, kukaties on keritystä muuhunkin, ja että se tipun poika, joka kiekasee, se veisaa joskus
kukkona.

Härkäniemi oli naurussa suin, mutta kuitenkin kunnioituksen sekaisella mielellä nostanut hyllyltä maaherran piipun, ja piteli sitä
nyt kädessään niinkuin pidellään kapinetta, jota ei oikein vuovaa omaan käteensä uskoa. Oleppas sinä sentään mööpeli maaherrankin
mööpeliksi!  ajatteli hän silmillään verkalleen tarkastellen varren värikästä koreutta koko sen mitalta. Oikein mies häpeää omaa
käpäläänsä, kun tuommoinenkin silmän herkku on sormin kajottava. Kyllä sormi on hieno maistamaan tunnon, ja minä suon sille
mielelläni kaiken hyvän, jota se voi pidellä, mutta minä pidän järjestyksestä asioissa, ja onkos laitaa siinä, että sormi ottaa
haltuunsa semmoisen, jonka hema kuitenkin on silmän hemaksi tarkoitettu? Minun tuntoni pitää, että koura kätkee helmet, ja minä
tunnen käteni synnintekijäksi, mille kohdalle minä sen sovitankin tämän piipun varressa. Tuosta sitä tosin olisi pideltävä, jos
sitä viljelemään rupeaisi!  Härkäniemi oli punninnut kädessään piipun vaakapisteen ja levähytti korukapinetta hetken avoimella
kämmenellä niin, että julkinen koko komeudessaan ja juhlallisessa taatissaan oli vaajaltaan silmän nautittavana. Kyllä pahuksessa
luonto on, oikean piipun oikea luonto, tunnusti Malakias Afrodite Härkäniemi auliisti, vaeltaen tuntevalla silmällä varren soreata
pesän silosesta vahaposkesta suupalan siroon luukenoon asti. Varressakin, puhumatta helmien hemasta, juuri se paksuus, juuri se
sopiva paksuus, mikä luontevasti luontuu miehen pivoon: aijai sitä luontoa, niinkuin kämmenen pohjaan valettu!  Ja mitat varressa,
niitä vastaan ei ole mitään muistuttamista, semmoinen juoksu koko kaaressa kuin silmän mieli! Ylpeähän on salkosuoran julkinen
kurotus, ylpeä kyllä, mikäs ylpeä semmoinen olisi, joka ei olisi ylpeä: mutta tarkkaappas, pistäppäs tuumakin lisää mitan
ylpeyteen, niin olisiko kopea enää siro, otappas tuumakin suoran mitasta pois, niin varren arvovalta olisi niistetty samalla
tuumalla! Ei, hieno silmän vaaka on sillä miehellä ollut, jonka käsistä tämä piippu on lähtenyt, se on tunnustettava, koska se on
tosi, pesän poskikin niinkuin käteen luotu ja suupalan luu semmoiseksi sorvattu, että kysytään luontoa miehessä, kun malttaa olla
sen hampaisiinsa sovittamatta. Mitä paremmin kapinetta katsoo sitä parempi se on. Helmienkin turhuus ja ploora varressa, kyllä
sekin pätee, kyllä sekin on paikallansa; kun kerta on jalo, niin munteerinkikin saa olla jalo! Minä uskon, että minä pitäisin
komeana katseltavana, kun minä näkisin tämän kapistuksen maaherran suupielessä; on muhkeata, kun muhkean miehen rintapielillä on
muhkea piippu ja juhlallisen miehen suu päästelee juhlallisen piipun takaa juhlallista puhetta tai juhlallista savua, kuinka on
suupalan vuoro torkottaa parrassa tai parran vieressä. Jos minäkin olisin isompi herra ja minulla olisivat rovastin tohvelit
jalassa, niin kukaties sopisi minunkin suuhuni silloin tuonmittainen piippu, mutta ei silloinkaan tuonhelminen. Minulla on se
ajatus, niinkuin äskenkin ajattelin, että piipun pitää olla muhkean, se saa mielellään olla yhtä muhkea kuin mieskin, joka sitä
polttaa, on mukavaakin katsella, kun on muhkea piippu muhkeassa leukapielessä, mutta piippu on kuitenkin piippu ja mies mies, eikä
piippu kernaasti saa olla miestä mokomampi. Topakka emäntä on hyvä asia talossa, mainio asia, toimen puhti askareissa ja kurin
suola säädyissä, mutta vieras häpee hyvässäkin talossa talon puolesta, jos talossa emäntä on topakampi kuin isäntä. Komea piippu
pätevässä leukapielessä kaunistaa kumpaakin, komea piippu on vielä itseänsäkin komeampi komeassa suussa, ja pätevämpikin sana
vielä painoansakin pätevämpi pätevän piipun takaa puhuttuna, mutta minä häpeän sekä miehen puolesta että vielä enemmän syyttömän
piipun puolesta, jos mies jää piipun varjoon, ja miestä katselee senvuoksi, että mittaa hänet mitättömäksi piippunsa verroilla,
eikä piippua senvuoksi, että kelvollinen on kunniassa kelvollisessa leukapielessä.  Tuota piippua en minä partaani pistä, en,
vaikka arvelenkin, että se hyvinkin suuttaa olla kelvollinen kapine piipun toimituksiin, erinomainenkin kapine, kun sitä ajattelee
ja sen arvon ymmärtää.  Mutta minun naamaani ja minun koparaani, kuinkas niihin mallaisi tuommoinen?  Ei hieno sovi karheaan
käteen. Olenkos minä naimisiinkaan uskaltanut mennä juuri siksi ja senvuoksi, että senkaltainen nainen, jonka kanssa minulla olisi
ollut naimisen halu, on aina ollut niin hieno elämänlanka, että minä en ole luonnoltani juljennut niin haurasta rihmaa kovan
miehensormen ympärille kääriä?  En minä semmoista piippuakaan ota, jota täytyy pidellä niin varovasti, ja huomio niin hellästi
kämmenessä, että kerkiääkös siinä toimituksessa enää maistella savunkaan makua! Minulla on liika kunnioittava sydän sekä naimiseen
että ylellisen piipun viljelemiseen.

Malakias Härkäniemi sovitti kieltäymyksen hartaudella ja kunnioituksen huokauksella juhlapiipun takaisin kunniasijalleen
piippurivin keskimmäiseksi.  Herkutteleva silmä ei kuitenkaan vielä jaksanut hellittää korukapineesta.  Piipun suuhelakin
kuhmuilee rikasta hopeatansa kuin pitokarotti herkkunsa kukkuraa! Mikä järki Alastalolla on ollut tuommoisen piipun ostaessaan?
Tottavie, minä en sitä järkeä ymmärrä! En minä hänen ole koskaan nähnyt tuota piippua itse viljelevän, siihen hän on liika viisas.
Ei Alastalo koskaan kurota pitempiä askeleita kuin mihin hänen haarojensa mitta luonnostansa ylettää, eikä hän isompaa takkia
mahansa ylitse napita, kuin mitä ruumiin, tosin riittävä ja liiankin riittävä runta tarvitsee. Ei, ei Alastalo turhia höpsi, hän
tietää vaakansa ja arvon painon, eikä hän semmoista piippua suupieleensä pistä, joka olisi julkisempi kuin julkisen miehen
luonnollinen naama. Mutta ketäs muuta varten hän sitte on tuommoisen piipun rustannut? Ei koko pitäjässä ole semmoista leukapieltä
ja semmoista naamataulua ja semmoista niskan nostoa, että ne minun mielestäni olisivat vatupassissa noin julkisen ja noin
avarakaarisen ja noin prameilevan piipun kanssa. Onhan meillä kyllä Langholma, ja monta pitäjää saakin kävellä ja katsella
isäntämiehiä, ennenkuin saa silmänsä nokkaan mielen painossa ja muussa miehen tanassa Langholman vaakaisen miehen. Hevonen
tunnetaan kavion nostosta ja mies silmän sinkauksesta. Minä kävelen mielelläni Langholman rinnalla Turun kadulla, herratkin
huomaavat, että minun vieressäni kävelee arvollinen mies, sen sanoo heille jo silmän terä ja nuotti miehen astumisessa.  Mutta ei
hänellekään tuommoinen piippu sovi, hänelle sopii vakaa piippu, arvovaltainen, vaikka kuinka arvovaltainen, parempi, mitä
arvovaltaisempi piippu, mutta ei päärlyn pelyvä ja helmen hiiluva, ei semmoinen, joka isottelee ulkopuolen koreudella! Tuo toinen
tuossa vieressä, se on Langholman mukainen piippu, se on vakava piippu, ykstotinen piippu, minä sanoisin, että se on ankara
piippu, Ristimäen tuomarivainaan entinen piippu.  Julkinen sekin piippu on varreltansa; jollei maaherran piippu olisi vieressä,
niin sen mittaa ihmettelisi, onkos se kuin tuuman pari maaherran piippua lyhyempi? Ei se piippuna mikään erinomainen kapine ole,
minä olen koetellut sitä, siinä on henki niin avoin, että savu tulee paksuna suuhun ja on puhallettava turhan päiten ilmaan
pölisemään, ennenkuin sitä on kerinnyt oikein maistelemaankaan. Sitäpaitsi on minun mielestäni laita siten, että piippua
poltellessa on puheltava lepposia, mutta lepposien puheleminen ja Ristimäen tuomarivainaan piippu sopivat toisiinsa yhtä hyvin
kuin käsiharmonikalla veteleminen kirkossa tai valssinnytkytys polvinivelissä rippikongilla kävellessä. Ristimäen vanha tuomari
oli vakaa mies, totinen Vanhan Testamentin mies, leukakin hänen naamataulussaan jäykkä ja pitkä kuin kaikki kymmenen käskyä
Mooseksen laintaulussa yhteen ramariikkaan kirjoitettuina, ja hänen piippunsa on neljänkymmenen vuoden viljelemisen jälkeen saanut
hänen leukansa luonnon, jollei se jo alun alkaen ole tuomarin piipuksi veistelty niinkuin Ristimäen tuomarivainaan leukakin
luultavasti oli jo tuttivauvan leukana tuomarin leukafasuunassa. Jos Jeremias poltteli piippua Israelin lapsia manatessaan, niin
tuonkaltainen piippu sekä mitan sileältä suoralta että muulta totisuudelta on roikkunut profeetan suusta hänen puhellessaan rikkiä
ja sananjyrinää kovakuuroisille ja paksuniskaisille. Ei, jaarituksen loru ja pieni leikin löysä ei sovi samaan suupieleen, kuin
Ristimäen tuomarin ankara piippu, ja minä häpeäisin itseni ja partani puolesta, jos naurun piru rupeaisi pitämään peliänsä minun
poskissani sillä aikaa, kun minun leukani toimitukseksi on uskottu piipun imeminen, jonka varsi on varottava kuin lain ykstotinen
sormi ja pesä painava kuin tuomion tuima vasara. Mutta sen vuoksi juuri, ja juuri siitä syystä, että piippu on semmoinen kuin se
on, sopii Ristimäen tuomarin piippu Langholman leukapieleen kuin perse penkille ja nuotti kanttorin kurkkuun. On soveliasta, että
ketulla on ketun paksu häntä ja rovastilla rovastin pyöreä maha, on syntikin katsella, jos kettu lorvii kynityllä hännällä ja
papin liivit huutavat nälkää silloin, kun saarnastuolista vuotaa sanan rieskaa ja lihavaa hyvää. Minä pidän siitä, että saapas on
jalan mukainen, isonen isosessa jalassa ja suivia suivioiden varpaitten ympärillä, minä pidän siitä, että silmä on lempeä, kun
hipiäkin on lempeä, ja sana karski, kun partakin on karski, ja minä pidän siitäkin, kun mies ja piippu miehen leukapielessä ovat
samaa uskoa, vakaa piippu vakaassa leukapielessä ja turhempi turhassa. Minulla on semmoinen ajatuksen juoksu, joka kairaa asioita,
semmoinen joutilas järki, joka ei pääse asiasta ennenkuin se on jyrsinyt siihen kolon, jota sitte on mukavaa pidellä ja
tunnustella ymmärryksen peukalolla, ja tämä minun verkassorminen järkeni sanoo minulle, että Ristimäen tuomarivainaan piippu on
sopivassa suussa, kun se on Langholman Eframin suussa. Efram Langholma on leukansa painolta ja katsantonsa vaa'alta ja muulta
selän suoristukselta ja käsivarren kuljetukselta semmoinen mies, että komeus komeankin piipun viljelemisessä on miehen komeutta
eikä piipun komeutta, ja että julkisuus miehen naamassa ja rintapielen juhlallisessa on vielä julkisempi kuin julkisenkin
piipunvarren ruumava kaarto ja kiiltävänkin silkkimustan arvokas totisuus. Kyllä Langholmassa on sekä isännän manttaalia miehessä
että maiden manttaalia talossa senverran, että hänen hampaisiinsa mielellään suo piipun, jonka piteleminen kysyy avaruutta sekä
käsivarren pidossa että miehen mielen kuljetuksessa, ja jota ei arvollisesti viljele muu kuin se, jonka suu savunpaksun seasta
päästelee sananvaakaakin saliin. Minun ajatukseni on se, että Ristimäen tuomarivainaan vanha piippu on piipunmittansa ja
piipunhahmonsa väärti vasta Langholman leukapielessä ja että Langholman leukapieli on vasta silloin oikea Langholman Eframin
leukapieli, kun siinä on roikkumassa Ristimäen tuomarivainaan piipun vaakainen piippu.  Viisariton kellon taulu ei ole mikään
kellon taulu, vaan tyhmä nauris seinällä, ja tauluton viisari ei ole mikään kellon viisari, vaan tyhjiänsä torkottava tikku, vasta
viisari tekee kellontaulun kellontauluksi ja vasta kellontaulussa muuttuu tikku viisariksi.  Langholman Eframin naama ja Ristimäen
tuomarin piippu tarvitsevat toisiansa niinkuin taulu ja viisari kellossa, Langholman naama sitä varten, että naaman valta näkyy
salissa, ja että sekin, jolla otsan takana ei ole tajua silmän näkemää pitemmälle miehen mieleen, voi jo piipunvarren mitastakin
päätellä ja pesämuhkuran painosta punnita, kenen sanalla salissa on vaakaa ja kenen mieli mittaa asioita kyynärällä silloin kun
muut mittaavat korttelilla, ja Ristimäen tuomarin piippu sitä varten, että ison osviitan on torkotettava tarpeeksi isoseen, ja
että tyhmemmänkään ei tarvitse nauraa tyhmän naurua, kun tie loppuu puskaan ennenkuin viitan kärki ilmaan ja mieli miehen sanassa
lyhyempään kuin varsi miehen piipussa. Se on selvä asia ja kirkas kuin numero lukkarin taululla: Langholma on mies Ristimäen
tuomarin piipun veroiselle piipulle ja Ristimäen tuomarin piippu on piippu Langholman veroiselle miehelle. Minä ymmärrän mainiosti
sen asian, että Alastalolla on tuo piippu hyllyllänsä: paitsi sitä, että hänellä on silmää siihen, mikä näyttää julkiselta hänen
hyllyllänsä ja hänen salissansa, on hän kohta piipun ostaessaan ajatellut Langholmaakin, ajatellut noin: kun minä joskus tarvitsen
miestä, joka minun salissani puhuu sanoja niinkuin puntarilla, niin se mies tarvitsee leukaansa piipun, joka punnitsee muillekin
hänen sanojensa painon; se paikka suuttaa hyvinkin tulla, että minä tarvitsen Langholman apua joskus, kun on pantava liikkeelle
asioita, ja silloin on muittenkin vuoksi hyvä, jos minulla on lykättävänä Langholman käteen piippu, jolla on määräämisen nuotti ja
käskemisen tahti jo varressa.  Sen minä siis ymmärrän mainiosti, että tuo piippu on Alastalon hyllyllä, ja minä uskon, että
tänäpänäkin ja juuri tänäpänä tuo piippu on sekä miehistä että mööpeleistä se palanen salissa, joka Alastalon mielestä tällä
haavaa on parhaiten paikallansa; melkeinpä minä kallistuisin siihen ajatukseen, että juuri tätä päivää varten Alastalo on koko
piipun ostanutkin.

Alastalo on sojo mies, niinkuin hän on lihavakin mies, aika lailla lihava mies; ei hänen ajatuksistaan aina tiedä, ne ovat
sojouden hyllissä niinkuin luun rusto hänen ruhossaan on muun pyöreän hyllissä, mutta kun mies kantaa ruumiinsa kaksitoista
leiviskää niin pystysti ja nousevasti kuin Alastalo, niin siitä päättelee, että pehmeän peitossa on luja luutällinkikin, ja kun
miehen nenä on kuljettanut miehen jahtikipparista parkinpykääjäksi, niin siitä arvaa, että miehen nenässä on muutakin kun pärinää
ja että jutun hyllissä saattaa olla pitkä meiningin sarvi ja sanan sojoa tyyräämässä visu tarkoituksen helvari.  En minä Alastalon
ajatuksia tunne, mutta minä arvelen. Ristimäen tuomarin piippu tuossa on tänäpänä tärkeä parseli Alastalon piippuhyllyllä; jollen
minä aivan mistiin ajattele, niin Alastalo karsastaisi minua koko elämänsä lihavan loppuijän, jos minä tekisin itseni nenättömäksi
ja kurillani ottaisin kurkikaulan hyllyltä, koettelisin muina miehinä varren vetoa ja alkaisin imeväisen viattomuudella sulloa
holkin tuoksuvaa pesän mahtuvaan. Kyllä Alastalo pahassa paikassa malttaa itsensä nahkoihinsa, ja hänellä on ruumiin ruhoa ja
naaman muhoa kätkeä hyppiväkin piru veressä hyllin ja hyrynaurun peittoon, mutta kyllä minä luulen, että minä saisin siemauksen
silmistä kuin varsan potkaus, jos minä kävelisin tältä hyllyltä Ristimäen tuomarin piippu ladattuna hampaissani. Suuttaisin minä
kurillani sen pienen kiusan tehdäkin, kävellä keikutella peräsohvalle istumaan Pukkilan viereen ja rojotella parta hurskaana
savua, minkä poskien työ kerkiää varren kyynärästä kiskomaan poskipielien puhallettavaksi, mutta ymmärrän minäkin, että kun
parkinpainoinen astia on pistettävä liikkeelle, niin silloin on viljeltävä sekä suopaa että vipua; suopaa vetelee Alastalo omalla
kielellään, mutta vivuksi hän on katsonut Langholman, ja raskaskin vipu on värkki vasta, kun pelissä on varsi, joka potkasee;
Langholman leuka on kyllä luonnostaan ja Jumalankin luomasta raskaan puntin leuka, mutta Alastalo on arvellut, että järeäkin leuka
laukasee järeänsä vielä järeämpänä, kun on vaakaa vielä leuanpäätä ulompanakin kyynärän mitta piuvaamassa, ja että tänäpänä
saattaa olla hyvä asia, jos piukassa paikassa Langholman sanalle on antamassa puhdinlisää vielä Ristimäen tuomarin piipunkin
puhti. En minä kiusaa tee vakavassa paikassa, minä säästän kiusat pilapaikkoihin, ja minun puolestani jääköön Ristimäen tuomarin
piippu hyllylle Langholmaa varten. Eikä sitä piippua kukaan muukaan ota, Pukkilakin ymmärtää, että piippua ei sovi ottaa, kun
Langholma on tulossa Alastaloon, ei sovi, vaikka sormet syhyisivätkin ja isosuus kuiskuttelisi korvakarvoihin. Kyllä Alastalolla
ajatuksen lenkit ovat avarat ja nyörit sortteeratut kaukaa, minä ihmettelen välisti, kun solmu vedetään kiinni ja rihman löysä
juoksee minun silmieni edessä piukkaan! En minä olisi surmikseni ymmärtänyt Ristimäen tuomarivainaan auksuunissa muinen ajatella,
kuinka paikallansa tuokin piippu joskus oli oleva Alastalon hyllyllä. Minä seisoin vieressä ja hörisin tyhmää nauruani vain.
"Rupla tuommoisesta kalusta ja kymmenen kopekkaa päälle!" nauroin minä. "Ajatteles, mitä sillä rahalla muutakin saisi:
toistakymmentä totia kaupungin parhaassa hotellissa, kymmenen kopekkaa kulaus, jos raha kerta on viskelemistä varten.
Kaksikymmentä kopekkaakin olisi ollut tasalleen kaksikymmentä kopekkaa liikaa maksettu semmoisesta piipusta, jota et sinä
kumminkaan koskaan nenäsi alle pistä, mutta kaksikymmentä kopekkaa on vain lantti, ja kaksikymmentä kopekkaa jos olisit maksanut,
niin minä olisin sanonut: pidä vahinko hyvänäsi! Rupla ja kymmenen kopekkaa, se on sensijaan jo rahaa, ja minä ihmettelen, että
sinunkin muuten tiiviissä päässäsi on niin pehmeä paikka, että se antaa luvan ruplalle kieriä vasemmasta kädestä silloinkin, kun
se ei sojona kierrä kahtena takaisin oikeaan!" Semmoisia minä silloin porisin ja luulin suuvärkkiäni hyväksikin sieraksi, mutta
Alastalon pelatessa on paras jättää nauraminen pelin loppuun, jott'ei tulisi turhaan nauraneeksi. Hän pitää vasemmankinpuolisen
silmännurkkansa vakaana kuin seinä silloin, kun hän on viekas oikealla, ja tammen hän siirtää syötäväksi laudalla loikatakseen
omalla vuorollaan kolme. Pirukin saisi tarkata näppejänsä Alastalon kanssa pelissä! Kuka samanen kavioherra ja hännänhuiskuttaja
olisi silloinkaan Ristimäen tuomarivainaan auksuunissa kuiskannut minulle korvaan, että rupla ja kymmenen kopekkaa silloin meinaa
kukaties toppia lisään, kolmatta toppia laivaan tänäpänä? Kun minä ajattelen, kuinka paikallaan ja kuinka prikulleen paikallaan
Ristimäen tuomarin piippu tänäpänä on Alastalon hyllyllä -- se perhana kukaties, sen letkaus ilmassa, kun Langholma varren
suoralla huimasee savun sotkua selkeämmäksi ympärillään, se perhana näppää kukaties tänäpänä tahdin niille sanoille, joista
myöhemmin muistetaan, että asia Alastalon salissa oli kirkas ja parkki pitäjässä kuin pykätty, kun Langholman sana oli pudonnut --
kun minä sitä ajattelen ja sitäkin, kuinka paikallaan ja kuinka hiivatin tärkeä kalu tuo mustansuora tuossa hyllyllä suuttaa
tänäpänä olla Langholman kädessä, niin en minä enää sano mitään, en hiiren hiiskausta ajattele maaherran piipustakaan tuossa
vieressä. Tosi kyllä on noin, että se, maaherran piippu, niinkuin sanottu, on liika pramea Alastalon hyllyllä, mutta tosi on
myöskin, että se ei enää ole yhtäpaljon liika pramea ja liika julkinen hänen hyllyllään kuin minä silloin ajattelin, kun hän sen
kipparina muinen osti Aronssonilta Fällströmin talon kulmapuodissa. Alastalo on niiltä päiviltä äveriöitynyt, kasvanut piippuansa
päin, lihonnut itselleen mallia ja fasuunaa niin, että hänellä nyt jo vatsan kohdalla kyllä on tyynyä muhkeankin piipun varren
ploorata vaikkapa helmisenä.  Enkä minä itseäni hirtä, vaikka joku sanoisi, että Alastalo alun alkaen on ajatellut piipun itseänsä
varten.

Alastalolla on astuva järki, se kävelee eteenpäin ja riuskasti eteenpäin silloin, kun toisen järki jo katselee itselleen tyynyä
korvan alle, jolla olisi mukavaa levätä ja vedellä vaikka pieni uni pehmeän nurkalla. Kun me olimme kippareita ja meillä oli hyvä
tiensti, oikeastaan niin hyvä tiensti, kuin järjellisellä järjellä oli nälkääkin tienstiin, niin minä siilon jo ihmettelin, mikä
vieteri Alastalon päässä potki, kun hän aina puheli kuunareista ja Lübeckin matkoista, ikäänkuin ei raha olisi ollut samaa pyöreää
ja kukkaroon korjattavaa Tukholmassakin noukittuna. Ihmisillä on hyvin erilainen järki silloinkin kun se on pyydystävä järki. Joku
pitää siitä, kun ongen kukko kelluu ja viri värisee ja kulpahtelee veden lepposassa ruuhen kupeella, viri värisee, ruoko kahisee,
kultaa on illassa ja ilmassa, hyttyset polkevat hurisevaa karkeloansa ja itse istuu rauhassa omissansa tuhdollansa mieli kehräten
nuokkuvia ja muita maailman hyviä, kunnes havahtuu torkuksistaan, kun ahvenesta aika tulee pitkäksi ja se närppää makean suuhunsa,
ett'ei nukkuisi ruuan eteen; joku taas siitä, kun väijyy luimii salmet ja lahtien perät airo kiskomassa, väkä viistämässä, silmä
vahtimassa: ahne ahnetta pyytää, mies haukea, hauki kiiluvaa, siima siukuu, liukas lymyy: missä piilet, potkupursto, missä
kyttäät, kitahotko, joko sieppaat vilisevän, nytkö? tuntien päästäkö vasta? niemenkö kärjessä tuossa jo väijyt? virstojenko takana
vasta varrot? joko potkasee?  koska potkasee? harinko tyhjää? läppäänkö tempovaa? joko siimassa elämä: mies seisova veneessänsä
käsin jännitetyin löysää ja piukkaa, taiten vetää, taiten helppaa: petoko kyynärpituinen siimassa kiristyvässä piuvaa ja potkii,
myötää kavalasti, tempasee leiviskän iskuin, vai tikun puikkivako hauenpenikka miestä metkuilla narraa ja saalis, taidoin
siepattu, on veneen pohjalla pyytäjän hyppivä pilkka: mies kiroo ja meri nauraa! Kolmas joku on katiskan kokijakin, karsinat
hänellä ovat valmiit tänä vuonna samat kuin viime vuonnakin samassa salmen poskessa, isän tieto, isänisältä peritty paikan on
sanonut: siitä kala kulkee, kulkee keväästi sakeana ja suvella keittotarpeeksi, vuodenaika sanoo järjestyksen, on sanonut senkin
jo isälle ja isää ennen isänisälle: katiska maihin mikkeliksi järjellisessä talossa, ett'eivät virrat repele ja jäät makaa,
talvella on aikaa palkkeja veistää, ja palkkeja joka talvi kolmannekseksi uusia, niin katiska on aina eho, eikä vanha Tapanikaan
talossa muista, kertoiko vanhan isännän isoisä perineensä katiskan isältänsä uutena, vai kolmasko osa vain silloinkin oli ollut
valkoisia palkkeja harmaiden joukossa, huhtikuussa ovat pajunvitsat sulamassa ja märkä haisee rannoilla, silloin on kallio
kangaspuuna, loimena palkkien pihkainen rivi ja kuteena vesojen hautuneet varvut, miesväki tuomissa irvessä hampain kiskoo ja
kiristää, piukkaa ja pujoo, punoo ja piukkaa, isäntä pauhaa, rengit puhdissa, pojat puikkimassa, kiire on, kilo kimmoisa hangilla
häviävillä, poski kallion kiiltävän märkä välkyssä auringon, kuusi korkea latvan huojuvaa havuin vehrein ja vehmaan tuorein sinen
huhtisiin sukeltava, kiire on, västäräkin riukuhäntä jo kiirein kaltoa koputtaa noroilta sulaavilta, vesi vilisten lorisee
kyhmyillä suonivilla rosoisten männynjuurten, ja kohta paukuttaa taivaan teltalta leivo helistävä riemun kulkusta, kiire, kiire
on, jo helmii salmen suulla sula, vesi viekkuva suljivin silmin jo rauman suiluissa kulaa, kala kulkee, liukas liikkuu, ahven
kirjava, hauki hallava, säynäs sujuva, siikakin hopeasuomu, koko karja purstoin potkiva, evin soutava summain merten vaelluksella
on, viistävät viivasta vapaata vapaat vilvasten parvet, viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä saapuu jonoin loppumattomin,
jonoin saeten taajenevin, tuhannet tuhanten takana, kirkaskylkisten, rengassilmäisten mykkä saatto, kun kurkkujen sulilla loikkii
laine ja salmien solina kutsuu: mieto on vedessä maku, suloinen haukkoa ahmivan kiduksen, maanmakea on heru juoksevan uran, pehmyt
suomuilla hula suljivan virran, joko läsnä on häittävin loiskein kuturannan hullu ja hemasa lämmin: kypsä on kupeessa maiti! kiiru
on kalan, kiiru virvivän veden, kevään liehtovan, kiiru jään sulaavan, kiiruin huhtovan isännän ja hikisten miesten: heilu,
Henrik, kisko Kristian: vesi viljoo ja salmi sakoo, katiska kuivalla vielä!  näppärään, Nestor, piukkaan, Petter, tänäpänä hiha
miehen kyynäspiipussa huhkii, hullummin kala huomenna karsinan palkkeja hutkii; turise, Taavetti, mutta tuhikkin, kiroo, Kaaleppi,
mutta kiristäkkin, huomeneksi meillä on meressä aita ja sulku vitjottu veden kavalaan paulaksi parville retkiville viljoovain
syvyytten; hyppy sormiin ja hoppu hyppysiin, meri ei odota ja kala salmessa sulloo: kohta jo isäntä karjaa korjaa, talon viljaa
talon vedestä, vuoden ruokaa, vuoden rahaa, saalista siunattua saman satoisan salmen, jota koki jo isä ja jota joskus on kokeva
varttunut vauras poika, perijä talon ja tavan, mannun ja rantojen riistan.

Kalamiehiä on, on ongella kokottajia niinkuin minä, jotka odottavat sitä, joka tulee ja korjaavat kalan, kun närppää, nuokkuvat
kun ei närppää, ja ovat tyytyväisiä kummastakin, nuokkumisesta, koska se on mukavaa, ja korjaamisesta, koska sekin tuo miehelle
mukavaa. On rannan huiskijoita, niinkuin Pukkila, joilla on väkä silmässä ja väkä virvelissä, haru ajatuksessa ja haru siiman
päässä lykyn haukea liipasemassa, mies soutaa ja rauta raapii, airo kiskoo ja järki viistää, joko riipasee? missä riipasee?
haurunko harppaa, haukiko siepasee? virstan tyhjässä lykyn lymy: koskas on lihava potkimassa?  saastainen, kun meressä on tyhjän
lovea enemmän kuin kitaluin hahmivaa, ja mitä saatanaa on nauruilla tekemistä siellä, mistä mies pyytää haukea! -- On pyytäjöitä,
oman katiskan kokijoitakin, niinkuin Langholma, joilla on pesä oman rantahuoneen kupeella, kala tulee, saapuu itse, saapui sakeana
mennä vuonna, saapuu tänä vuonna, saapuu sojottelee tulavuonnakin, kun on vuodenaika ja katiska paikallaan, ui omin nokin karsinan
talteen ja odottaa, kunnes isäntä tulee haavilla ja pistää pesästä omansa omaan ruuheensa, kyljekkäät säynäät, siian hopeaakin
seassa ja ankeriaan lieruvaa, selkävä hauki molskii haavissa ja ahven harittaa harjapiikkejänsä, särjen sätkyväkin on kaadettava
kasoovaan ruuheen, onhan tiinua talossa ja särpimen tarvitsijaa läänissä, isännällä valta korjata omansa, olkoon vilja pellon
antama vai meren kasvamaa, ja velka katsoa, että on muona runsaana talossa, rikkaus laarissa ja vuoden vara kammiossa.  Pyytäjää
on, on ongella nyköttäjää, on uistimella harijaa, on katiskansa tanavaa kokijaa, mutta on pyytäjää muunkinlaista, Alastalon
mallista nuottamiestä, niillä on nuotta kuivana orrella kymmenten syltäin laskot, tervattu nuotta, paulottu nuotta, silmukat
seitsentiivistä lankaa, itse ne kävelevät, kävellä keikuttavat rantojen viertä, jouten vain, katsovat jouten, mikäs on tuulen
kurikin? meneekös henki ehtooksi maata? pilven lieve lykkää pehmeätä auringon naamalle taivaalla, niinkuin kalan hajua ilmassa,
kutukosteata sieraimissa, Nuotviikin lahtiko? Siikarauman peräskö tänäpänä sakoo? kas vain! enkös arvannutkin? tänne tulinkin!
Katkuruun kävelin, kävelin joutessani tännekin, tuuli on kaatunut sillä tavalla tänäpänä, päivällä ajattelin: kävelen ehtoosti
Katkurun peräkseen, mikäs kiire, mikäs kiire, kun sillä tavalla pulikoidaan!  onkos laitaa pistää padaksi koko Katkurun santa?
visusti nyt! lahna on leikillä! osaavat riettaat vilata! sammalselkää vedessä niin, että kuinkas nuotan saa mahtumaan sekaan?
eikös minun mätipään olisi näkemättäkin pitänyt arvata, että tänäpänä Katkurussa kuhisee, taskussaniko minä sieraimiani olen
pitänyt koko jumalan päivän, kun ilma kuitenkin haisee paksuna lahnasta, nyt, poika, jalat alle, joskus lihavakin hölkkää!
vatsakin, hempukka, välistä liikaa! penteleen veräjä, sälisköön maahan! ei nyt tikkuja noukita, nyt harpataan! vouti, pöksyt
jalkaan! pojat, luhdista joka kontti, ei tänä yönnä polstareita lämmitetä: lahna on Katkurussa! peli paattiin, isonuotta isoon
ruuheen, parraspuu vettä hipomassa palataan, huomenna ovat markkinat Alastalon rannassa, suukeräjät ja suomuskeräjät, kun ovat
ruuhet lastissa upillansa siltakarkkujen kyljillä, korin täysi korin täyden jälkeen nostetaan lihavaa ruuhen täydestä palkkien
notkuville ja muijaset kolmen kylän läänistä huiskivat sillalla ja puotien solissa, puukot pärskyttävät, kielet papattavat, kyljys
kyljyksen jälkeen solahtaa perattuna paukkuvalta laudalta, lokit parkuvat ilmassa, varikset kärkkyvät kallioilla, puodin oven
sisäpuolelle katoo kukkurainen lahnakori kukkuraisen lahnakorin jälkeen ja tiinu tiinulta täyttyvät suolanhaisevilla seinämillä
astioiden pitkät rivit sullottua lihavaa saalista: kelpaa isännän sen ehtoon jälkipäivänä, kun on lahnalauma katsottu ja kaittu,
kävellä sillallansa ja puodissansa, puolitoistatuhatta lahnaa tiinuissa palkitsee pienen hölkänkin ja saa nuottakin vähän revetä,
saavat naapuritkin noutaa mätiä ämpäreissä, jos tahtovat ja kolmessa kylässä keitetään joka talossa joka ateria lahnanpäitä kolmen
viikon ajan, jolleivät siat ennen saa osaansa!  Alastalo on nuotan mies muussakin kuin kalassa, hän kulkee ja kyttää,
laiskottelee, kävelee ja kyttää, silmäpari valveilla, vainukarvat valveilla sieraimissa, järki otsaluun takana kolmantena
valpasna, ja olisivatko anturan pohjatkin haistavia: sinne hän kävelee, missä kulloinkin pulisee, aina Alastalo on paikalla, missä
kala kutee tai raha kutee, ja kun silmä äkkää ja järjen katti kirii löysät piukoiksi miehen meinassa, niin onkos vatsa tiellä, kun
nuotta haetaan: hylkky vain piuvaa puhtia menoon, kun nappulat tämmäävät ravia ja kura korkoista lentää! Minä olen mielelläni
Alastalon naapurina: kun Alastalo on katsonut apajan ja iso peräs varpataan, niin tarvitaan välistä apuun naapurin nuottakin ja
naapurin ruuhikin, jotta kurottaa naapurin nuotta siinä, missä oman nuotan mitta loppuu ja saalis sullova tulee talteen joka
purstona, jona se on saapunut: kun ei livistä vieriltä kala, niin nelikertainen on sato puhjussa, kun se on ummessa, ja Alastalon
järki ja laskupää ymmärtää, että parempi on korjata kaksi kukkulastia, oman ruuhen täysi lasti omaan rantaan ja naapurin ruuhen
täysilasti naapurin rantaan kuin soutaa yksin puolen lastin saalista Alastalon rantaan.

Enpä, en minä sitä kadu, että olen Alastalon naapuri, enkä sitäkään että Alastalo kävelee edellä ja minä askelen pari taampana
hänen selkänsä takana, jos sitte on meno kirkon käytävästä sisään tai kuljetaan muissa asioissa. Ei nimittäin ole tärkeä, kuka
ensimmäisenä pääsee perille, vaan tärkeässä asiassa on tärkeätä se, että mies on perillä silloin, kun jakaminen alkaa, ja
Alastalon jäljissä kävellen pääsee tavallisesti perille jakopaikalle aikanansa, pääsee kirkonpenkkiin sananantamisen ajaksi ja
pääsee paikalle sielläkin, missä raha on jakokaupalla, ja pyöreä kutee ja juoksee massiin sille, jolla on massi varpille
pistettäväksi. Kun Alastalo vielä oli poika ja isä-Mattsson talolla, niin Herman rakensi itselleen sumpun talon metsästä, seilasi
suven Öölannin vesillä ja porvasi kalaa Tukholmaan, riksiä hänellä oli syksyllä, sämpylätanssit tuliaisiksi kotona ja sininen
tohvelipalttoo pojalla yllä joka kirkkoreisu talvella, seuraavana suvena oli minullakin oma sumppu, kotometsästä hakattu ja
seuraavana talvena tohvelipalttoo, Tukholmasta ostettu. Alastalo myi sumpun ja rakensi jahdin, jahdilla oli asiaa Pietarporiinkin
asti, ja kun rupla on suurempi raha kuin riksi, niin rupla oli lihavampi ottaa, ja kun ryssä on pettävämpi mies kuin ruotsi, niin
pettäjän pettäjällä oli villavampi lammas kerittävänä Pietarissa kuin Tukholmassa, ja Alastalon Herman oli pian jo paksu mies ja
isäntien joukossa kirkkomäellä, tuluupitkin hänellä olivat jo niskassa Pietarista, ja minäkin rakensin jahdin. Kaljaasienkin vuoro
tuli, tuli vuoden väliajalla kummallekin, Alastalo ymmärsi, että koska jahti yhdellä mastolla seilaa rahaa, niin kaljaasi seilaa
kahdella mastolla rahaa kaksi kertaa enemmän, ja minä ymmärsin Alastalon ajatuksen, me olimme sitäpaitsi silloin jo isäntämiehiä
kumpikin taloissamme, ja se raha, mikä on iso raha talollisen pojan taskussa, ei enää ole iso raha isäntämiehen taskussa. Vasikan
otsa lykkää sarvea ja miehen otsa meinaa, nuorilla isännillä ovat isoset meinat -- niihin aikoihin Alastalo itselleen maaherran
piipunkin osti Fällströmin talon kulmapuodista --, ja hävetä olisi saanut oman pihaton vasikkakin, joka tulavuonna on sarvipäinen
sonni, jollei isännän kuutossa ole kahta toppia ja jahtiporvarin sijasta talon isäntänä kaljaasikippari! Saimme sitte kyllä vielä
palata jahteihinkin, mutta se oli engelsmannin vika, tuli kyttäämään ja kiikaroimaan salmien suille ja raumojen läville
luuppeinensa ja pisti kiiruun koko pitäjän väelle, jokainen kurottava kaljaasin toppi koko pitäjässä tauruttiin havurisuilla
kuusenlatvaksi ja kahdenkymmenen laivan roikkana soudettiin astiat ruuhihinalla ja käsivarren vääntämällä Vehmassalmen
puhjukkoihin engelsmannin kiikareilta piiloon. Mutta mitä kaljaaseista torkottavine toppeineen silloin, kun pärjäsi
viiskertaisellakin Ahvenanmeren takaa rahanväärtissä viisikertaisesti kaljaasin lastin, kun vain oli miehellä luunkovaa
nenäorressa ja tikkua silmäparissa kekkaamaan sekä engelsmannin merillä että tullinuuskin kotorannoilla. Jumaliste sitä aikaa, kun
veivattiin rahaa, riksillä ostettiin ja ruplan paperia pinkassa pistettiin lompakkoon!  Alastalo silloinkin ensimmäisenä Kihdin
takaa sokerilastin toi, toisella olin minä jo jahteineni kölivedessä, Alastalo sanoi, että on mukavampi kaupassa kaksi, otetaan
lastiin puoleksi sokuria, puoleksi suolaa kumpikin: jos engelsmanni nappaa toisen, niin toinen livaa ja kummankin riski on
pärjätty, jos taas lykästää ja kumpikin englantilaisten nokitse ollaan Kihdillä taaskin, niin siellä lastaamme suolan toiseen ja
sokurin toiseen ja seilaamme levossa kotiin, suolajahti edellä lekotellen, sokerijahti takana niemispään varjossa pälyten: tulkoon
nuuski vastaan, niin nuuskeilla on souvin leikkiä suolajahdissa, penkoovat hiki hatussa kuin maksua vastaan omaksi motsuunikseen
rehellisiä säkkipinoja ruuman pohjalautaan asti sillä aikaa, kun sokeri länsää maan taakse turviin ja lasti levossa losataan
luotomaan talteen topan painava topan painavalta maihin, poju vain vastarannalla puskan takana vahtaamassa, koska tulli on saanut
lystiä tarpeiksensa suolasäkeistä: on kaikkein turvallisinta losata, kun on nuuski omassa vahdissansa kiinni silmänpidonmatkan
takana, silloin heiluu turvallisesti ja heiluu joka poika riuskasti, topat lentävät kuin syöstävät, kyläänkin pian tulee tieto ja
miestä kiertää apuun, myöhemmin kyllä sitte saadaan tieto koko pitäjään, niin että topat tulevat korjoon rätinkiä myöten, eivätkä
jää nuuskien vaivoiksi. Sillä lailla ja monella sortilla me Alastalon kanssa kulasimme, ja vaikkei olisi rahassakaan lykästänyt
niinkuin lykästi, niin olisi ollut lykky luonnolle paljas pelikin, ei engelsmanni meitä napannut, vaikka peukalon raossa oltiinkin
joskus, eikä nuuski päässyt körtteihin, vaikka joskus pitelikin liepeistä, Alastalo oli vihuri pojaksi siihen aikaan ja kun puuska
puskii, niin laiskempikin seili, minunkin kaltaiseni, paisuu puhtivaksi, Öölannin raumat ja Kapellskärin kurkut me opimme kuin
kymmenen omaa sormeamme: monikos muija mantereella mahtoikaan saada kahvikuppinsa makeaksi meidän toimestamme niinä vuosina? Eivät
kaljaasit enää meistä tuntuneetkaan aluksilta, kun engelsmanneille viimeinkin tuli koti-ikävä ja me taaskin saimme hakea
risumastomme Vehmassalmen peräksistä, maanmakuinen merivesi on petoa nuolemaan tervan pikiseltäkin kyljeltä, ja laiva jaksaa
mannerhajussa huonosti niinkuin suolaiseen tottunut mieskin: kyllä me astioitamme häpesimme, kun neljän vuoden perästä taas
katselimme niitä kotorannan lahdessa ankkurissa. "Varis tuommoisessa istuu risulatvassa, mutta ei mies mene semmoiseen, jossa
täytyy pyyhkiä saappaansa puhtaiksi, kun astuu pois!" sanoi Alastalo kohta.

"Minä myyn Oolantereille koko katiskan; niiltä on napattu jokainen kölipuu, eivätkä ne enää muista, minkänäköisen kuuton pitää
ollakaan!" sanoi hän sitte.  "Ja minä olen ajatellut, että minä käyn elämässäni Lübeckiäkin katsomassa kerta, ja siellä on nyt
tavaraa sikossa möljällä neljän vuoden ajalta!" sanoi hän senjälkeen ja käänsi silmänsä pois kaljaasista. "Tee sinä, minkä sinä
teet, mutta minä rakennan kuunarin!" lisäsi hän vielä ja piteli povitaskun paikkaa.  "Kun on pelto isännällä, niin se kylvätään,
ja kun on rahaa miehellä, niin sitä käytetään: kun on kanki kädessä, niin se pistetään kiven kulman alle ja semmoinenkin möhjäle
liikkuu, jota ei paljas käsi liikuta. Mitä varten me rähjäsimme Kihdin luotojen rannoilla, jollei sitä varten, että mies meinaa
eteenpäin? ja olisin minä nahjus ja sinä myöskin, jollei silloin niistäisi kun nenä tippuu! Ei suinkaan ihmiselle sitä varten ole
silmiä parikaupalla päähän annettu, että hän torkkuisi niillä? Ja mitä varten on ihmisellä kynsi, jollei sieppaamiseen, ja järki,
jollei sanomaan, koska siepataan ja mistä siepataan?  Kun on rahaa, niin että saa kuunarin, ja kun kuunarilla saa rahaa vielä
enemmän, niin minun järkeni juoksisi ravunravia, pyrstöpää edellä, jollen minä kuunaria rakentaisi!  Prikikin vielä pykätään,
mutta koetetaan nyt kuunarilla ensin, pidoissakin syödään ensin pienemmistä astioista, että tottuu kurkku nielemiseen, kun tulevat
isot karotit pöytään. Kyllä minulla se natu on, että meillä vielä prikitkin ovat ja kerta joskus Hullissakin käydään katsomassa,
miltä engelsmanni kotonansa näyttää, kun näytti pirulta luodon takaa kytätessä, mutta kuunarin rakentaa pikemmin ja Lübeckiin on
lyhyempi matka, ja se kaski ensiksi niitetään, joka on nopeammin halmeella. Pistä nyt sinäkin piru männimään verissäsi ja rakenna
kuunarisi niinkuin minäkin, niin kehtaan minäkin sanoa naapurin naapurikseni vastakin! Et suinkaan sinä sitävarten ole koonnut
synninsaivaraa sielullesi ja rääkännyt omaa ruumistasikin, juksannut tullia ja esivaltaa ja hikoillut omaa isännän hikeäsi Kihdin
karien kiville, jotta rahan paperilla olisi mukava levätä sinun lompakossasi?  Minä en kärsi mahoa lehmää navetassa, enkä laiskaa
rahaa laatikossa, lehmän pitää olla tiineen, että se lypsää, ja raha on astutettava, että se vasikoi! Nauriin siemen tekee naattia
ilmaan ja nappuraa saveen, kun itävä on lykätty multaan, ja raha, kun raha on miehellä, jolla se sikii, niin se kasvaa sekä
pensasta, jotta muutkin näkevät, kuka mies on äveriäs ja kuka jaksaa joukosta, että muhkuraa, jotta äveriäs itsekin tietää, kuka
on juurilta tykevä ja kenessä on väki lykätä laveatakin latvaa! Kun Herra lahjoitti meille engelskan sodan, että me rikastuisimme
ja saisimme rahaa, niin, jumaliste, hän ei silloin ajatellut meidän piironkejamme, vaan hän ajatteli, että annetaanpas pojille,
jotka osaavat pyörittää pyöreätä, enemmän pyörivää käsiin, niin nähdään, onkos pojissa tosi itu ja pyöriikös pyörivä pitemmälle
heidän kynsissään. Kuunarin minä rakennan ja rakenna sinäkin, rakennetaan kumpikin kuunari, sen me jaksamme; ja kun me jaksamme,
niin me olemme sitä varten, että me sen teemme: kukas tynnyrin säkin maasta nostaa ja aittaan kantaa muu kuin se, jolla on rytinää
selässä tynnyrin säkin nostamiseen? Kuunari nyt rahaa seilaa, kun sokeri mahoni; ei jumala sitä varten taivaassa istu, että hän
lapioisi rahaa laiskoille; hän on tehnyt tehtävänsä, kun hän on antanut ihmiselle nenän, joka haistaa, missä raha juoksee, ja
meidän on viljeltävä tätä nenäämme, jumalan lahjaa: mitä tekemistä muutenkaan olisi koko mööpelillä taulussa! Nenä sanoo, miltä
kulmalta tuuli kulloinkin kallistelee, ja millä ilmankurilla raha tuntuu olevan kulussa, mutta knuppi sanoo, järki knupissa sanoo,
kuinka purje piukataan, jotta helma sieppaa tuulen täydellä poskella ja lykkää menoa kihisevään keulaan, ja kuinka pyydys
viritetään, jotta raha kulultansa juoksee omaan verkkoon ja jotta verkontäysi silmukan repeämättä ja lantin livistämättä tulee
taiten nostetuksi oman paatin puolelle. Jumala tarkottaa, että miehellä on nenän haju hieno, mutta järjen haju vielä hienompi! Ei
se yksin riitä, että tietää kalan kulun, vaan pitää olla miehellä verkot valmiina pistettäviksi eteen, kun kala tulee, verkot,
joissa joka silmukka on tiivis ja omin sormin koetettu, että se kestää, ja pitää osata asettaa verkkonsa taiten niin, että se
tulee kalan kuonon eteen eikä pyrstön taakse, sillä kiduspäänsä suunnassa kala kulkee eikä pyrstönsä vanoissa, ja verkko parven
takana siilaa tyhjää vettä, kun se parven edessä muuttuu potkivaksi joka silmukassaan; pitääpä olla taito täyden saaliin
korjaajallakin, sillä verkko on lankaa, jotta se pyytää, ja kalan sato leiviskää, jotta se on saalis, ja langan varassa ovat
leiviskät nostettavat parraspuun sisäpuolelle: liiku verkkaasti silloin, kun ahneus käskee hahmimaan, ja narraa sopuvedolla ja
monen sormen nostamalla omaksesi se, mikä väkivoimalla ja hartionkiskomalla repee kynsistäsi pyydyksesikin mukanansa vieden. Minä
tiedän, että raha nyt on kudulla Lübeckissä, minä olen kuullut siitä, ja minä ymmärrän sen. Venäjällä on sekä mannia että mantua
ja Lübeckin takana on myöskin sekä maanvaraa että suunnälkää, ja nyt on maailman järjestys semmoinen, että mantu antaa, mutta
mantu tarvitseekin, ja että manneilla on tekevä käsi ja valmistava järki, mutta manneilla on myöskin nälkäinen suu ja mahtuva
vatsa, ja kun ruuvit sitäpaitsi ovat sillä tavalla asetetut värkissä, että toisella tavallisesti on sitä lajia liikaa, mitä
toisella on liika vähän, ja että leipärikkaalta puuttuu särvin ja särvinrikkaalta leipä, niin syntyy nälkä kummallakin puolella,
nälkä leipäpinojen takana ja nälkä särvintäpinkkojen vieressä, ellei pinkkoja vaihdeta. Kun engelsmanni nyt on muutaman vuoden
kytännyt Itämerellä ja pitänyt oven rakoja piukassa välillä, niin nyt on kiljuva nälkä kummallakin kuljun rannalla ja möljät
pakillansa paaluja Torniosta Riigaan ja Haaparannasta Memeliin vasemmalla vetelästä ja oikealla kädellä vetelästä: hullu minä
olisin ja hullu mies sinä, jollei nyt pistetä kölille kuunari kumpikin kevääksi, ja kerjetä paikalle kun rahtaajat polvillansa
kiittävät miestä, jolla on sydämessä armoa korjaamaan rahaa, kun sitä tyrkytetään! Pappi täyttää virkansa, kun hän saarnaa ja
puhuu Jumalan sanaa, ja me täytämme virkamme, kun me pidämme vaaria siitä, missä raha kierii ja noukimme siunauksen talteen! Sitä
varten me olemme meren suolaa haistelleet, että meillä olisi ajatuksissakin suolan kirpi ja meina raikas silloin, kun miehen on
meinattava. Kaksi kuunaria me rakennamme, kuunarin astian kumpikin, sinä kuunarisi ja minä kuunarini, Lübeckin herroilla on rahan
kasaa kymmenenkin kuunarin rahtaamiseen, vaikka kymmenen sinun kuunarisi ja kymmenen minun kuunarini rahtaamiseen, mutta me
rakennamme vain sen, minkä me jaksamme, kurkku menee tukkoon, jos puree suuhunsa suuremman palan kuin kurkun nielussa on ruumaa,
kaksi me rakennamme, ne me suutamme ja ne me jaksamme, mutta ne me rakennamme yksiin kirjoihin, rakennamme kumpikin oman
kuunarimme, Härkäniemen kuunarin ja Alastalon kuunarin, mutta kummallakin omana vain puoli omasta ja puoli toisen kuunarista,
minulla sinun kuunaristasi ja sinulla minun kuunaristani.  Ei Jumala sille mitään anna, joka istuu kotona ja nyhii nenäänsä:
tuhdattava on ja vuovattava on, jotta lykyn kaverillakin olisi nuoraa kouraan, mistä nykäistä silloin kun apu auttaa! Mutta pehmeä
mies minä olisin, jos minä tavarani lykyn haltuun yksin jättäisin, sillä epälykyn piru on yhtä nopeasti nuorissa kuin lykynkin!
Makkarassa on kaksi päätä, toinen pää ja toinen pää, ja kumpaankin päähän on pistettävä tikku, ettei ruoka juokse oljille. Kyllä
me kuunareinemme rahaa seilaamme, se on vissi, mutta meri on hoto, se on koko peto, pirumpi vielä kuin engelsmanni, ja sille voi
tulla älli niistää koko kuunarimme raakoinensa, rahoinensa, ja mitäs on silloin talolla jäljellä kuunarista, jos koko kuunari oli
talon oma? Pistetään tikku makkaran toiseenkin päähän ja rakennetaan kuunarit puoliksi, kaksi kuunaria, kummallekin kummastakin
puoli omana, niin tiensti on suven mitassa täysi kummallekin, sama kuin jos olisi kumpikin yksin omalla kuunarillaan kulanut,
mutta riski joka reisulla tasan puolta pienempi kummallekin; jos hullustikin kävisi jommallekummalle, niin hänen ei märjissään
tarvitse paratiisin portilla kuunnella pyhän Pietarin marinaa ja hävetä, kun tämä raapii partaansa ja puhelee, että hupsu on
ahneuden vuoksi paskantanut talonsa perillisiltänsä! Jos meitä nyt on useampi pitäjässä, jolla on älli päässä -- ja Langholmalla
on! on Pukkilallakin, ja jollei hänellä olisikaan omasta takaa, niin hän sieppaa ällin lainaksi muilta! -- jos nyt järki poikii
miehissä, niin tänä talvena paukkuu kirves toisessakin metsässä Kiviveden partailla ja kevääksi on kuunaria raaoilla muuallakin
kuin meidän kylän lahdessa pari, ja jos me olemme itseämme viisaampia, niin me olemme jokainen osamiehenä toistemme kuunareissa,
kyllä meidän astiamme kaikki Itämerelle mahtuvat ja se, minkä me itsekukin noukimme taskuihimme Lübeckistä, ei ole toistemme
taskuista noukittua rahaa, onpa rahdin osa naapurin taskussa parempikin ja likempänä kuin rahdin osa maailmalla, sillä naapuri ja
äveriäs naapuri saattaa joskus olla hyvä mies olemassa, kun tarvitsee äveriästä naapuria, tänäpänä kukaties korjaa köytensä
ominkin voimin, mutta huomenna suuttaa luonnistaa kynsiin semmoinenkin touvin pää, että se karaa miehen sormista, jollei ole
vieressä naapuri, ja voipa naapuri, joka on mies puolestansa haalaamaan mukana ja jonka kanssa yhdessä akitaan iso touvi
sätkivineen maihin; sitäpaitsi ja tästä huolimatta on vahingon vara, kuten jo sanottu, jokaisella pienempi, jos omaisuus on jaettu
moneen kuunariin ja hullustikin lykästäessä on harmin syy samaiselle pyhälle Pietarille vähäisempi: hän oli kalamies ammatiltaan
päivinänsä ja hän ymmärtää, että monen nuotan osamies ei yhden nuotan repeämisestä taloltansa häviä, vaikka henki menisikin!"

Sillä lailla Alastalo puheli, kun silloin muinoin seisoimme tuossa sivuakkunan vieressä tässä samassa salissa ja katselimme
kaljaasejamme lahdella: hhth!  phth! sanoi hän ja tihasi pientä vihisylkeä rintapielilleen, niinkuin hän vieläkin tekee, kun hänen
mielestään juttu on hienoksi puhuttu ja asia asetettu sille jenkalle, että nyt ei muuta kuin voidetta rakoon ja ruuvi kiinni! "Nuo
ropeet me vaikka kenkkäämme oolantereille!" sanoi hän vielä torkottaen peukalonsa päällä akkunan ruutua kohden lahdelle päin,
mutta silmää hän ei enää lainannut toppitikuille. "Emme niitä sentään kenkkäämään ruvenneet, mutta kyllä ne syksyllä myytiin,
Alastalo naputti parrasirvetkin kiinni ja höyläsi topit valkoisiksi, että sai paremman hinnan, taisi ajaa kusilaiskuormankin
ruumaan, että saumat juoksivat elävää täyteen, eikä oolanterin nähden tarvinnut pumpun varressa killua. Summa asiasta oli
kumminkin se, että keväästi meillä oli jokaisella kuunari, Alastalolla niinkuin minullakin ja Pukkilalla myös ja muillakin
pitäjässä, ja kyllä suvi kulattiin ahkerasti ja seuraava myös, korjasimme jokainen kuutollamme, minkä kerkesimme rahaa niinkauan
kuin sitä oli vaahtona vesillä Lübeckin ja Kronstadtin välillä, Siivo meni miehineen päivineen, Dagerort on paha paikka, siinä
meni Vuorenpään Frans, mutta muut me pärjäsimme ja kuunarin hinta oli joka suvi korjossa, kun rätingit tehtiin.  Eivät ne kuunarit
aluksi kaikki niin häävejä olleet, tuli pidetyksi kiirutta ja oli suvella pumpuissa aika työ, mutta mitäs siitä, kun köli ei
kuitenkaan kolissut, rahteja sai, minkä kerkesi, ja likviidi syksyllä oli lihava; ei tarvinnut seuloja pumppuakaan talvimakuulla,
kun oolanteri nälkinensä tuli syksyllä ja korjasi astiat hoitoonsa: hinnoista ei tingitty enempää kuin se, että puhtaasti sai
samalla rahalla talven mitassa rakentaa kaksi astiaa ja parempaa pitäjään myydyn sijalle. Alastalo oli peto puskemaan niinä
päivinä niinkuin vieläkin: 'kun raha itse kierii käsiin, niin on mies ruokoton, jollei sitä ota korjoon!' sanoi hän ja kirosi
pienesti. Eivät muut katuneet, enkä minä myöskään, että käveltiin mukana, kun Alastalo asteli edellä, eivät lehmätkään toisiansa
krääki, kun kellokas edellä on koko karjana painuttu apilapeltoon; 'ei silloin siian jaossa riitaa synny, kun jokaisen ruuhi on
kukullansa nuotta-apajalta soudettaessa' sanoi Langholmakin ensimmäisenä syksynä, kun tässä samassa salissa istuttiin,
rätinkikalaaseissa. Alastalo sitte ensimmäisenä prikinkin taklasi.

"Muistan sen päivän niinkuin eilisen päivän, kun silloin edellisenä syksynä kerta sousin kotoa lahden ylitse Alastalon puolelle,
sataa tihrutti niinkuin marraskuussa sataa, ja kuunarimme kitistelivät ankkurikettinkejään talvikorjuussa lahdella, raakojen päät
tihkuivat ja tippuivat märkää, niin että paha oli katsella. Minä kävelin rantamäkeä ylös ja ajattelin taloon, mutta kuulinkin
kopinaa halkovajasta. Äijä siellä oli itse tuhtaamassa, istui halkotukin edessä ja veisteli hiki tukassa, sihtaili isoa halkoa,
ikäänkuin olisi hylkipyssyn piippua tarkastellut. 'Jokos sinä talven lämpimiä ajattelet, kun halon kimpussa olet!' puhelin minä,
kun pistin itseni sateesta halkovajan puolelle: 'märkä ilma!' pakisin minä ja ravistin pahimman valun hartioilta, 'ei minulla
tällä säällä vielä ole halko mieleen tullut, vaikka kuunarimme tuolla ovatkin vilun näköiset, niinkuin lioitetut koirat!' Alastalo
otti halon poskeltansa, jolta hän juuri oli kanttia syynännyt. 'Jollei tämmöisessä ilmassa mies järjestä itselleen ajatuksen
takomista ja sormen näpertämistä, niin mitäs silloin muuta teet, kuin roikutat nenääsi huulipartasi ylitse, tai menet turhan
taitse sateeseen kastamaan takkisi!' sanoi hän ja käänsi halkoa niin, että minä huomasin halossa olevan laivan pohjamallin.
'Näetkös, mitä minä tässä olen veistellyt?' kysyi hän. 'Vastamäki on sitä varten, että ihminen potkasee kiivaammin kinttunsa
kamaraan ja pääsee pikemmin mäen päälle, ja syksyn hapan sitä varten, että ihminen kiukustuu ajattelemaan, mitä tekemistä hänellä
on talveksi ja mitä toimittamista suveksi! Kuules, poika! minulla on päässäni nyt se natu, että ensi suvena minä seilaan
Englantiin, ja tässä, jos sinä katsot, niin tässä sinä näet prikin pohjamallin!' Alastalo torkotti alassuiten käännettyä halon
kölliä aivan nokkani alle, ja totta vie, halkoon olikin veistetty pohjan suiviaa pitemmälle kuin tavallinen kuunari niissä
mitoissa tarvitsi ja oikein suvaitsikaan. 'Engelsmanni on höyli mies, kun se niiksi itsensä asettaa, ja kävi omin kölein meidän
raumojamme helsaamassa!' käänsi Alastalo asiata leikiksi ja laski prikin mallin kädestään halkotukille.  'Kun isonen on höyli ja
nostaa lakkia pikkaselle, niin pikkasenkin on oltava höyli takaisin ja vastattava höyliin lakinnostoon höylillä lakinnostolla,
muuten luullaan mannerlaiseksi!' naurahteli hän ja piteli taaskin malliansa. 'Minä olen ajatellut, että meilläkin viimein pitää
olla priki myöskin, niin voimme mekin vuorostamme käydä herrasväessä katsomassa, eikä engelsmannin tarvitse närkästyä siitä, että
pitäisimme itseämme kopeina!' venytteli hän hyvän tuulen leikkiänsä ja nosteli jo taas halkoansa sihdatakseen sivun kupeita.  'Jos
sinne seilaisi kuunarilla, niin engelsmanni luulisi pian sillin pyytäjäksi, eikä sitä vierasta salin kuistin ovesta sisään viedä,
joka kävelee tuvan portaitten eteen silakkamassi kainalossa, se käsketään vain tuvan puolelle istumaan, vaikka hänellä olisi
massissansa hyväkin suurus pataan! Sitäpaitsi!' lisäsi Alastalo ja lakkasi muhoilemasta, 'kutu-ajat vaihtelevat, lahna lakkaa
uimasta matalilla vesillä ja korjaa lopulta pelkkää pahaa särjen ruotoa pataansa, jollei aikanansa nosta verkkoja puhjukoista ja
souda syville vesille jataa! Kuunari oli hyvä astia vuosinansa, sen me tiedämme itsekukin, sinä niinkuin minäkin, mutta nyt niitä
on liika paljon ja meklarien parrat muuttuvat nirsoiksi, kun on Lübeckin rahdeista puhe, suvella sen jo haisti, kun sai riidellä
niissä asioissa. Itämeri alkaa olla kuivias vesi sille, joka on tottunut pitämään, että marjasta raha noukitaan niinkuin kalakin.
Minä olen ruvennut ajattelemaan, että olisi aika katsella nuottapaikan vaihtamista: ei kala meidän nuottaamme hae, vaan meidän
nuottamme on haettava kala. Minä olen Bornholman kohdalla katsellut, että paremmat laivat eivät pidäkään kurssia Lübeckiin päin,
vaan niillä on pukspröötti Juutinraumaa kohden. Ja meklarit antavat odottaa porstuassaan, kun sisäkamarissa maistellaan totia
prikiherran kanssa ja jahnataan Hullin rahdeista. Kirveet ovat nyt riivatut paukkumaan metsissä niin Ruotsissa kuin Suomenkin
puolella, ne ovat nyt sodan jälkeen hulluja paukkumaan ja hullumpia joka vuosi, mitäs haminoissa enää muuta näetkään kuin
lankkutapulia lankkutapulin vieressä ja lankkutapulia takanakin? Ja oletkos haistellut samoissa haminoissa: joka vuosi kolin noen
haju paksumpi! Kenenkäs sinä luulet ne lankkutapulit ostavan ja mistäs sinä luulet sen kolin savun syntyvän?  Ei saksmanni
lankkuja osta möljämitalla, saksmanni on köyhä mies, niinkuin me itsekin ja ostaa vain suun tarvetta ja ruumiin lämmintä varten:
ei hän lankuista suuta ostaa muuta kuin lankun päät. Se, joka jaksaa, se vain pykää, ja iso isäntä tarvitsee puuta muuhunkin kuin
pesänsä palikoiksi ja paistinpannunsa alle! Engelsmanni on isäntä, joka rustaa, ja engelsmanni möljät tyhjiksi ostaa ja saman
engelsmannin hiili se on, joka käryy haminoitten tiilipiipuista ja pistää rautahevosen ravaamaan halki Venäjän maan. Luuletkos
sinä, että lankkutapulit noitumalla puhalletaan Porista Liverpooliin ja kivihiilet lapion pistämällä Cardiffista Kronstadtiin? Ei:
jokainen lankun latuskainen on rahdattava ja jokainen ruumaan kaadettu kolikori opettaa laskemaan, koska pencesta tulee shillinki
ja shillingistä punta. Ja punta on isonen raha, se on muitten rahojen rinnalla niinkuin isäntä torpparien vieressä. Minä olen
siitä asiasta kirkas, että emme me enää rahasta näe kuin hännän, jollemme mekin mennessämme jätä Bornholman liituja vasemmalle
kädelle ja paina semmoisia vesiä päin, joiden takana on maakamaran alla hiiltä meidän poikiemmekin rahdattaviksi vielä, ja
maakamaran päällä miehiä muuttamaan hiilenmusta rahankiiltäväksi ja rahankiiltävä kieriväksi. Me, jotka itse olemme rahaa
pidelleet, me tiedämme, että raha on pyöreä ja että se on pyöreä sitä varten, että se kierisi, ja että se kierii sitä varten, että
se sikiäisi.  Engelsmannilla on tämä tieto, oletkos katsellut engelsmannin hammasriviä: se on luja hammasrivi, kova leukapieli,
minä kunnioitan engelsmannia, leukapielien rakoon on purtu tiivis tieto, että kierivä raha sikii, sikii vaikka kymmenen kierivää,
kun nakkaa sen hollille, mutta nakkaa sen semmoisella ranteimalla ja semmoisessa kaaressa, että viskattu, kymmenen pentua
hännässään, helisteri kierii heittäjän kouraan takaisin. Minä kunnioitan engelsmannia, niinkuin sanottu -- sentähden sitä olikin
niin riivatun hauskaa nokittaa Öölannin luotojen takana! -- engelsmanni on järjestänyt rihmat siten, että raha juoksee, juoksee
hopeana kaikille maailman kanteille niin monta kuin on sträkkiviivaa kompassin taulussa Greenwichin tähtitornissa, mutta juoksee
vilisee samat luirut kultana takaisin luodolle! Kun makaa haminoissa ja pitää pientä totia lämpimänä pöydällänsä, niin soutaa joku
ehtoon joutuessa reilingin kupeellekin joskus ja pistää itsensä istumaan kajuutan puolelle, ja jos silloin viljelee partaansa
hyvin ja korviansa myöskin ja pujottaa asiat ajatuksellansa lenkkiin omassa päässänsä, niin kuulee yhtä mun toista ja saa välistä
vähän känninkiä siitäkin, mistä tuuli humisee muuallakin kuin omissa taklingeissa. Ja sen hajun minä olen saanut, että sen, joka
tahtoo päästä rahan jäljille, on mentävä asioihin engelsmannin kanssa. Engelsmanni nipistää, nipistää ryssää ja saa rahaa,
nipistää Osman'ia ja saa rahaa, nipistää keltaista miestä ja mustaa miestä ja saa aina rahaa, myy sirpin ja ostaa sirpin hinnalla
riisiä Bengalissa, myy nokea Pietariin ja ostaa viljalastin sijalle, sorvaa nokkarenkaan neekerille häränluusta ja vaihtaa
elefantin hammaspariin Sudanissa, jumaliste, jollei meillä kuuttoinemme ole asiaa semmoisen miehen luokse, niin meillä on päissä
mätiä, eikä miehen ajurasvaa! Parhaiten kappaansa jyviä saa, kun menee sille riihelle, jossa kluput paukkuvat! Pitoihin minä menen
siihen taloon, missä pitopöytä on katettu ja lusikkani minä lykkään siihen vatiin, johon kokki on kauhannut herkun: kun aikoo
rahakalaaseihin nyt, niin kalaasipöytä on Englannissa ja vateja siellä on senverran pöydällä, että vieraskin saa lusikkansa
kastetuksi, saa lusikkansa täyteenkin, kun on rohkea ja kauhaisee kauhaistavasta.'

"'Näetkös tätä, mitä minä tässä veistelen? Halko se on, mutta huomaatkos, että sillä alkaa olla fasuunaa? Katsos, minä jo sanoin,
että minä olen ruvennut ajattelemaan, että ensi suvena minä en enää seilaakaan kuunarilla, vaan minä seilaan prikillä, ja jos sinä
katselet vähän hienommin, niin sinä ymmärrät, että tässä halossa on pohjan nuotti hiukan toinen kuin meidän kuunareissamme: minä
veistän prikin pohjamallia! Kuunarin minä olen tehnyt joka talvi kolmena talvena peräkkäin, uuden joka talvi ja paremman
edellistänsä, ja minulla alkaa vähitellen olla poskissa juoni, kuinka pohjan kaari on aluksessa juoksutettava, ja sitä juoksua
minä nyt veistän tähän halkoon. Aluksen tarkoitus on, että sillä on kylki ulkopuolelta liukas lykkimään, vaikka ruuman
sisäpuolelle mahtuu tavaraa kuin latoon! Latoon!' toisti Alastalo ja naurahteli, kuljetellen peukaloansa halkonsa kuvetta myöten
ikäänkuin olisi koetellut, kuinka vesi joskus pitelee semmoistakin kaartumaa vesirajan alapuolella. 'Lato meillä taisikin olla
mallina, kun ensimmäiset kuunarimme rustasimme!' hymähti hän ja nosti tukilta puukon sivaistakseen pienen taitavan lastun halkonsa
peräkupeesta, joka kaiketi oli tuntunut liika lihavalta liukuvaan sormeen.  'Kyllä minä ainakin häpeän', naurahteli hän edelleen,
'häpeän omaa otustani joka kerta, kun Kumlingen mies Itämerellä tulla lakasee vastaan totisella astiallaan, minun ensimmäisellä
kuunarillani. Jumalan lykky! ajattelen, kun se laiskottelee ohitse ja urhoollisesti auraa vettä kyljiltänsä puoleen niinkuin
muutkin aluksen näköisiksi ajatellut merivehkeet, jumalan lykky! ajattelen katsellessani, että minä en kävele kapteenina
tuommoisen lautalaudan kannella ja että peräpeilissä -- nuottaruuhiemmeko takalauta meillä oli mielessä, kun siihen aikaan
kuunariemme ahterikanttia justeerasimme? -- että peräpienan neliskulmassa ei enää paista maalattuna, Ystävä, Kustavi, vaan Ystäwä
från Kumlinge! Vaikka turhia tässä pahoja puhelee semmoisesta, joka on tuonut rehellistä rahaa minulle ja muille pitäjässä!'
lisäsi Alastalo säyseästi.  'Kuinkas arvelet, eikös tässä pohjassa ala olla laivan luonto?' kysäsi hän ja käänsi halon pohjapuolen
katseltavaksi. 'Tuosta on vielä veistettävä eine pois, että keula ottaa veden hyvin!' arvosteli hän ja piteli tunnustelevalla
peukalolla pohjan etuposkea.  'Vesi on hieno pitelemään, mikä kylki on liukas juoksemaan, ja kun on muutamassa kuutossa kokenut,
mihin paikkaan pohjassa meri kihnaa, niin tietää uudessa kuutossa pudottaa pussipaikat kupeilta. Pohja se on laivassa, joka sanoo,
kuinka liukkaasti meri jää takapuolelle kyljiltä ja kuinka tiuhuvasti keula hakee vastatuuleen, ja peukalo oppii vähitellen
tietämään, mistä paikasta pohja saa olla lihava, että se kantaa, ja mistä paikasta sen pitää olla suivian, jotta se veistää:
tuossa paikassa on vielä pahka, mutta se hilataan sileäksi!' Alastalo piti tyytyväisenä halkoa silmieni edessä, niin että minäkin
sain sitä katsella. 'Ei Itämerellä niin väliä ole, seilaako siellä lumiauralla vai köliastialla, kuljun ylitse kulaa vaikka
lyhteen tyvellä istuen, mutta kun pukspröötin edessä on meren silkkaa pitemmälti, niin silloin kysytään, kenen köli kulkee, ja
kenen lasti ajettuu koko suven Geflen ja Hullin välillä. Ei minun meininkini ole merellä sammaleen kasvattaminen pohjalautojen
alle, vaan minun meininkini on kolme rahtia suvessa Itämereltä Hulliin, ja sitävarten pitää pohjan olla aluksessa sellaisen, että
se juoksee: kun sillit Pohjanmerellä nuustivat pohjalankkuja, niin niiden ei pidä sanoa, että Alastalon isäntä on rikannut
peltolatansa prikiksi! Tässä on malli, pohja kuin meren mieli; joku lastu vielä, hieno vuolema tuolta, höyhenen ohut täältä, niin
hengittää syöstävä jo menoa paljaalla miehen kämmenellä saati laineitten lykkivillä sulilla! Salomo katseli Sulamitia muinen
lehtimajassa: veistän minä takakeulan semmoiseen sojoon ja sujutan sivujen solean semmoiseen keulan nousuun, että kelpaa keväästi
merimiehenkin silmän herkutella sorjaa katsellessa, kun keikkuu Alastalon lahdella kahden raakatopin kenossa laiva kuin morsian!
Häihin minä seilaan, kun ensi matkani Englantiin seilaan, ja morsiamen pitää silloin olla sellaisen, että tuntee itsensä mies
sulhaseksi ja että paisu omassa rinnassa on sama kuin paisu pusertelevassa purjeessakin!' Alastalo läjäytti lavean naurun. 'Kuules
partaa, mitä pärisee!' nauroi hän ja kohenteli housujansa vatsan yllä, joka silloin jo alkoi hahmotella kapteenin vatsan
riitinkiä. 'Vielä minä voisin puheen vaarallista pirautella nuoreenkin korvalehteen, jos niikseen tulisi ja posken hempeä
punastelisi käden pitelemisen päässä! Mutta veri viriää suonissa ja kohmo sulaa ajatuksilta vanhallakin, kun miehellä meina
juoksee vieteriin ja toimi sieppaa puhtia!  Pistä sinäkin ajatus hyrisemään päässäsi: tämä on halko, tavallinen halko Alastalon
metsästä, mutta tässä halossa on kirves tehnyt työtä, puukko tehnyt työtä, hienoa työtä, mutta hienoimpaa työtä on tehnyt ajatus
ja järki, ja kun tämän halon mitat siirretään pantterien poskeen, niin silloin on kuutto pitäjässä, jolla on kuuton luonto, ja
huudin puolella olette sekä sinä että muut niin kirkonpenkissä kuin meklarien kamarissakin, jollei teillä ole samanveroinen astia
vesillä ensi suvena! Ja harmi minullekin, jos olette nahjuksia, sillä sadatellen istuu kuunarin rahdinjaossa se, joka ajattelee,
että samalla lompakon avaamisella minä olisin korjannut kotiin sen tukun enemmänkin, jonka priki olisi jakanut! Pistä sinäkin
värkki kulmaluun takana takomaan, niin ymmärrät, että marja noukitaan koppaan marja-aholta ja raha sieltä, missä on mätästä ja
varrenvehoa sitä puolalajia kasvamaan! Englantiin meillä nyt on asiaa; minä sanoin poikasena sinulle marjapaikat ja minä sanon
vieläkin; kun on ahon laitaa vaikka virsta ja punaista varisemassa enemmän edessä kuin silmä viitsii katsella, niin silloin on
seuran lystiksi mukava toinenkin nyppijä vieressä: oman koppansa saa kumminkin täyteen, ja naapurin koppa on lisäksi korjossa,
ratto sitäpaitsi yhdessä suurempi, ja kun molemmilla ovat marjakorit paatissa täysiä, niin molemmat ovat iloisia ja soutu
kotirantaan samassa paatissa kummallekin puolta köykäisempi. Laita sinä itsellesi sinäkin priki, niinkuin minäkin, et sinä sitä
ole katunut, että jahdin pykäsit senjälkeen kun minä olin pykännyt omani, etkä sitäkään, että kuunarin pistit pystyyn samaksi
kevääksi, kuin minäkin omani, enkä minä sitäkään usko, että sinä prikinkään kannella partaasi tyytymättömänä pureskelet, kun on
taskussasi painamassa Ruotsin riksien ja Saksan taalarien sijasta Englannin puntaa, vaikka se onkin vaakavampaa! Vedä sinä vain
järkesi siihen vieteriin, että sinulla on priki kevääksi, niin sinulla onkin priki kevääksi ja me olemme taaskin yksillä
marjamailla niinkuin poikasinakin, ja pistetään kilpaa, kumpi ropeensa pikemmin saa kukkuralle! Sinulla on sitäpaitsi juonta
hampaittesi juurissa, minä olen kokenut sen ennen, ja sinun kallosi sisäpuolella on tilaa ajatuksen värkätä -- suottakos
hattumaakari siunaa, kun sinä olet hatunkaupoissa ja miesparalla ei ole hyllyillään semmoista koppaa, joka mahtuisi täys'miehen
päähän! -- sinulla on kallonkuoresi sisäpuolella ruumaa ajatella asiat sekä kahdelta puolelta että kuutiossa, ja minä, toden
puhuen, soisin, että sinä katselisit halkoani sillä silmällä kuin katsellaan semmoista puuta, johon itse ajattelee oman laivansa
luontoa.  Katsos, minä ajattelen, että minun halossani vielä sittenkin saattaisi olla niitä paikkoja, joista olisi otettava pois
liika lihaa, ja minä arvelen, että kun sinä jonkun viikon ajan olet käynyt tässä halkovajassa ja käännellyt tätä halkoa käsissäsi,
sinun peukalosi joku päivä pitelee semmoista kohtaa pohjan juoksussa, johon minä itsekin silloin ymmärrän puukon nirkolla olevan
asiaa. Sinulla on järkeä, mutta sinun järkesi on laiska juoksemaan, ja minä olen paljon rupeavampi mies kuin sinä, mutta kun
prässää ja puskee ja saa sinun ajatuksesi rattaan pyörimään, niin se perhana pyörii vaakavammin kuin minun ja jauhaa asian
hienommaksi. Kun minä sieppaan touvin ja alan kiskoa, niin mielelläni minä silloin näen, että sinunkin kätesi hakevat samaan
prässiin kuin minunkin, sillä silloin minä tiedän, että se lähtee nyt liikkeelle, mikä on liikkeelle lähtevää; ja kun minä
meklarin pöydän edessä viljelen suuta ja riitelen, niin minä olen puolimiestä, jollet sinä istu tuolilla vieressä ja minä sinun
silmiesi vilauksesta lue, onko minun riideltävä pahemmin vielä, vai joko on lyötävä asia aaholttiin ja kauppa kiinni. Laita
sinäkin itsellesi priki vain, niin ensi kesänä huristetaan Englantiin yhdessä ja koetetaan, saako Hullin meklari kahden parran
engelskasta paremman selon kuin yhden; jos sinulla olisi muija, niin minä sanoisin, että muijatkin saavat syksyllä samaa Englannin
posliinia kotiintulijaisiksi hyllyilleen ja samaa silkin soljuvaa hartioilleen, mutta kelpaahan sinun muijattomaan tupaasikin
posliini välkkymään hyllylle, on siellä jo ennenkin sitä lajia, vaikka vain saksalaista poroa, ja silkki, sanos muuta! ritivä ja
ruusuva, silointa Ostindian tavaraa: ties, vaikka hemaisisi vielä kenen sormet: on sitä hullumpiinkin taloihin hemppu narrattu
kuin semmoiseen, jossa on seinän mahtuma posliinin koreutta tuvassa, valmista omaksi kohta, kun tulee emännäksi taloon, ja
piirongin laatikko kukullansa laskotettua kahisevaa, semmoista, että sormea heikottaa naispuolisen ihmisen, kun hän ajattelee,
että sitä tavaraa pääsisi pitelemään ja levittelemään omanansa!  Luuletkos, etten minä tiedä, ja ole vikurisilmällä kahdenkymmenen
vuoden aikana katsellut, mitä sinä olet tuonut Tukholmasta ja mitä Lübeckistä ja mitä minä arvaan, että sinä tuot Hullistakin, kun
sinne pääset? Kyllä sinusta vielä vaimoväki tappeleekin pitäjässä, kun vielä kerkiät jonkun matkan Hulliinkin tekemään!' sanoi hän
ja vilkutti silmää. 'Hullu sinä olet, jollet nyt ole viisas ja laita itsellesi semmoista kuuttoa, että kehtaat tulla Hulliin, kun
minäkin sinne menen, ja ajatteles minunkin harmiani, jos sinä vielä Lübeckissä kulaat ensi suven, sillä luuletkos sinä sitä
miksikään lystiksi, kun talven ikävissä joskus kävelee lahden poikitse ehtoopuhdettansa kuluttamaan naapurinkin pakeille ja siellä
kaadetaan maistettavaksi jotain saksan sekoitusta eikä ehtaa Englannin rommia?  Priki kevääksi kölille! muista se, Härkäniemi, jos
olet mies: saunan laolle kiivetään semmoiseen aikaan kuin kiuas sylkee, ja miehenkin on koetettava niin kauan kuin hänen päässänsä
kihaa!'

"Semmoisia Alastalo silloin puheli halkovajansa suulla hakotukkinsa vieressä marraskuun lopulla, kun oli joulun etu käsissä. Ja
kävi niinkuin kävi, meillä oli priki kummallakin keväästi, Englannin maat myöskin löysi, kun piti puksprööttiä visusti kompassin
mukaan ja juoksi kajuutassa kuljettamassa peukaloa spesiaalikartan lehdellä kajuutan pöydällä, ja syksyllä oli isännillä jakoa ja
emännillä, niillä kun emäntiä oli, ja emännättömilläkin uutta Englannin posliinia välkkymässä hyllyillänsä. En minä silläkään
kerralla katunut, että minä Alastalon nuoteissa kuljin, ja hyvän juonen hän halkonsa pohjaan silloin saikin, en minä vieläkään ole
malttanut Toivoa jättää, joka silloin rakennettiin, vaikka Alastalo itse myikin oman prikinsä parin vuoden perästä Vardöseen ja
pisti seuraavana talvena Siwiän panttereihin: hänen mielestään hän tarvitsi suuremman prikin, kun vuosi vuodelta lihosi itsekin,
ja tyttärellekin kasvoi lettiä: 'totta minä tytölle nimikon rakennan, kosk'ei poikaa ilmesty taloon!' oli hän selittelevinään.
'Juoksee kosijoitakin paremmin talossa, kun tietävät saavansa yhtä hyvän laivan kuin tyttärenkin, kun isä väsyy!' löi hän asiata
leikiksi totilasin vieressä.

"Alastalo on astuva mies, ei hänen matkassaan kestikievarien väliin jää, jos vain on itse mies saapastamaan jäljissä! Ja hollin
taakse hän nakkaa ajatuksensa, se on totinen tosi se, nakkaa välistä niin vietävän matkan päähän, että vieressäkin kävellen ja
omaa ajatusta viljellen on vaikeata äkätä riipaseeko koukku minkään nokan taakse, epäileepä joskus onko koko ajatuksessa väkää
ollutkaan mihinkään riipasemaan, ennenkuin vuosien takaa joskus hoksaa, että, kas perhanaa, ajatuksessa oli sittenkin väkä
silloinkin, ja se näkyy riipanneen, riivattu! Kun yhtäoikeata kuljetaan ja ajatus kirpoo suoraa tietä kerältänsä, niin kyllä minä
silloin ymmärryksen kortin liepeissä pysyn ja ajatuksen rihman sihtaan niin kauas kuin kerässä on langan mittaa juoksemaan, mutta
onkos minun järkeni pässin järkeä paljoakaan juoksevampi silloin, kun meininki kryssää perille luoveissa ja ajatus iskee asian
niskaan nurkan taitse?  Jumaliste, vaikka minä itse olin omin silmin näkemässä, kun Alastalo osti Fällströmin talon kulmapuodista
tuon maaherran piipun tuossa hyllyllä Aronssonilta muinen, ja vaikka minä olen parinkymmenen vuoden ajan katsellut samaa maaherran
piippua tällä samalla hyllyllä tuossa edessäni ja aprikoinut joutilaitani, niin olenko minä tähän päivään asti ajatuksen
känningilläkään pidellyt, mitä Alastalolla makasi mielessä, kun hän tuon piipun muinen osti?  Hän osti sen itseänsä varten,
penikka, jahtikippari; hän ajatteli, että jos joskus istuu keinutuolissansa ja on iso retari, niin on mukavaa, kun on vatsan yllä
kaartumassa piipun varsi, jossa on kouran pideltävänä helmiä kyynärän mitta näkymään muillekin salissa! Sitä raato silloin
ajatteli, vaikken minä sitä ymmärtänyt! Ei hän sitä vielä tähän päivään asti ole kertaakaan itse viljellyt, sen minä olen pannut
merkille, hän on viisas mies, ja ottaa räätit pöydässä siinä järjestyksessä kun karotit saapuvat hänelle, mutta jollei hän
tänäpänä, senjälkeen kun nimet ja puumerkit ovat jokainen järjestyksessänsä parkkipaperin alla ja paperi laskotettu ja talletettu
piirongin laatikkoon, jollei Alastalo senjälkeen kävele hyllylle ja nosta hyllyltä maaherran piippua ja istu toiselle
keinutuolille, kun toisella istuu Langholma tuomarivainaan piippua poltellen, niin minä en ole Härkäniemi eikä aine minun päässäni
keitettyä säynäänmätiä parempi! Minä suon hänelle mielelläni sekä piipun että sen, että hän sitä käyttää, hän on vähitellen
vuorannut itsensä sekä semmoiseen ruumiin hylliin että poskipielien valtaan ja silmäkulmien kuljetukseen, että ei silmä enää
riitele, vaikka hänellä ovatkin kellonperät aika paksut liivin vatsan yllä ja vaikka hän nyt pelmuttaisikin savua semmoisesta
piipusta, jonka takana tarvitaan mies, jolla on röyhäistävänä savunsa paksuista ajatustakin suustansa ja jonka meinassakin on
komeutta piipunvarren verroille. Ei hänellä alunperin kasvojen mööpeli sen paljoa merkillisempi ollut kuin minullakaan, ja jos
totta puhutaan ja nenää katsotaan, niin minä luulen, että vieläkin minun perunani on alapäästään turpeampi kuin hänen, vaikk'ei
hänen nenänsä koskaankaan ole ollut mikään sapeli, paremminkin satula niinkuin minunkin, vaikk'ei yhtä lavea, mutta se asia on
tunnustettava, että silmäkulmien pensaat hän on saanut kasvatetuksi sellaisiksi, että niiden varjossa silmäparin on hyvä luurata
ja luvata: sopukaupalla, sopukaupalla tässä asia souvataan, mutta jollei sopukauppa auta, niin on täällä tikkukin varalta, tikku
kuin teräskärki kummankin silmän naurussa: eikös sovi sopukauppa paremmin? ja leukapielet myöskin, ne ovat oppineet oikean
leukapielen luonnon Alastalolla: kyllä sen näkee, että ne purevat, jos puremaan ruvetaan, mutta niitä viljelläänkin nauraen
niinkauan kuin herkku on pehmeätä ja hammas riipasee vasta silloin, kun hammasta tarvitaan; kyllä on koko miehessä sitä runtaa,
jota pidellessä on viisasta ennen rinnuksiin käymistä kysyä hyppysiltään, onkos sittenkin parempi lyödä kamraatin käsi kamraatin
käteen, ja jakaa sovinnossa se, mitä ei tappelemalla kuitenkaan saa. Ei minun silmäni enää riitele maaherran piippua Alastalolta,
pikemminkin on aika, että minä jo mielelläni näkisin hänen sitä käyttävän, hän on nykyään jo mies seisomaan niin tanavasti
kantapäittensä tasaisilla, että isonenkin piipun puomi näyttää vain tarpeeksi isoselta hänen naamataulunsa muussa rikissä, ja
hänellä on nyt sekä uuman ympärystää että alahuulen isäntämäistä lerppaa semmoinen manttaalin määrä, että kyllä miehen nyt jo aina
ennen huomaa kuin komeankaan piipun varren hänen ryntäillään, onpa miltei laita siten, että olisi kunniaksi melkein minkämoiselle
piipunvarrelle hyvänsä levätä semmoisella pieluksella kuin Alastalon vatsa nykyään jo on, ja porista savua semmoisen miehen
poskeen, jonka puhetta pitäjässä kuuntelevat muutkin kuin oma muija, kuuntelevat semmoiset, joilla on korvaläpi sillä paikalla
päätä, josta miehen puhe menee miehen ymmärrykseen."

Härkäniemi oli nyt viimeinkin perillä koko maaherran piipun räpässä.  Puleerattu sen pedon on pesän pää, puleerattu niin livakan
liukkaaksi, että uskookos silmä siinä enää olevankaan maallista oikeata ainetta laseerin alla, saakos sitä tavallinen silmä oikein
jyvällekään aluksi, kun niin pitää villin peliä koko pinta, mutta kun tikistää silmänsä tikuille ja koettaa kolmannenkin
liukastumisen jälkeen vielä kerran saada kuullon ihopohjat näkimiensä kärjenpäähän, niin viimeinpä huomaa, että kiillon ruskon ja
silon hempeän alla on kuitenkin paaltamassa tavallinen saven rae, hieno kyllä ja hiipavan hijottu, mutta kuitenkin tavallinen
paahdetun saksan saven rae, ja silloin ymmärtää ja tulee iloisemmaksi vielä: kun tavallinen saventahma saa semmoset kurit kuin
tuossa piipunpesässä, ja on hempeä silmään ja hilvakas käteen kuin prinsessan poski-iho, niin miksei ole tietävä taito saattanut
Alastalon Hermanninkin kaltaista miehensavea pidellä ja pehmotella, paisutella paisuteltavalta kohdalta ja silotella
siloteltavalta paikalta, vatkata sisäainetta ja hijoa pintaa, niin että rakeen karhea on lopulta vaivattu juoksumuotoon miehen
kitissä, kitin kypsä taivutettu niinkuin on peukalon nenässä nuottia sitä taivutella, isommaksikin, jos on nuotti semmoinen
tekijän peukalossa ja savea riittävästi, muhkeaksikin, jos peukalolla on muhkeuden tieto, ja silmänkin lystiksi ja mielen hyviksi
mieliksi, jos peukalolla on ollut hieno lykkäys kulkemisessaan ja oikea lykästys kulkemisen hengessä? Senjälkeen ei tarvita muuta,
kuin hyvän uunin tasainen paahde ja kiillon silaus kylkiin, niin on saven muhju välkkyvä kapine, joka kelpaa vaikka maaherran
piipun pesäksi, ja joka on koristus muhkeankin helmivarren nokassa ja röyhkeänkin hopeahelan alla, ja Alastalon sumppu-Herman
Herman Mattsson, parkin kapteeni, joka kelpaa vaikka maaherran piipun viljelijäksi, ja jonka pielillä maaherrankaan piippu ei ole
muuta kuin juhlallinen piippu juhlallisella paikalla.

Härkäniemi hellitti viimeinkin silmänsä maaherran piipusta. Se on Alastalon hyllyllä Alastaloa itseänsä varten, sitävarten se on
aikanansa Aronssonilta ostettukin ja hyllylle tällätty, että se joskus on päivinänsä oleva Alastalon leukapielessä; se sopii
Mattssonille, sitä varten on kellossa veto, että värkki kävisi ja viisari kulkisi, löisi yhden lyönnin, kun viisari on yhden
merkillä, löisi kaksi kertaa, kun viisari torkottaa kahteen, hankkisi jahdin ja jättäisi jahdin, hankkisi kaljaasin ja jättäisi
kaljaasin, kilisisi joka lyömältä kilauksen pitemmälti ja kirkkaammin, neljä kertaa, viisi kertaa, kuunarista prikiin ja prikistä
parkkiin, kunnes kuudennen kilauksen kuulumalta jo kuka hyvänsä lukee, että tunnit rakentavatkin päivää ja läpän kilinä laskeekin
laulua, ja kolmannen maston laskemalta ymmärtää, että mies on miehen teossa ja rustaa itsensäkin, niinkuin hänessä on miehen
rehevää itsensä rustata; minä suon Hermannille piipun, minä kuljen ajatuksen nenää myöten ajatuksen kärkeen asti ja ymmärrän, että
minä itse en olisi sama Härkäniemi kuin minä nyt olen, jollei Alastalo olisi juuri se mies, joka osti itselleen Aronssonin piipun
ja juuri sitä varten, että hän joskus sitä itse viljelisi; juuri samasen Alastalon Hermannin askelissa olen minä astellut
kävelläkseni siihen paikkaan, missä minä nyt seison, ja missä minä tiedän, että minun sanani on minun painoiseni ja että minunkin
nimeni tarvitaan paperiin, ennenkuin parkki on rikissä pitäjässä.

Härkäniemi katseli jo piippuriviä edelleen, kurottipa kätensä ja nosti hyllyltä viimeisen piipun vasemmalta. Otan talteen, koska
sen kumminkin viimein otan, ajatteli hän. Yhtähyvin se voi olla minun kädessäni kuin hyllylläkin, tuumi hän, mutta silmä
viivähteli vielä maaherran piipun viereisessä piipussa, siinä, joka oli toisella puolella maaherran piippua, kun toisella oli
Ristimäen tuomarivainaan piippu. Rangin ja järjestyksen mukaan ne ovatkin jokainen paikallansa, julkiset piiput piippuhyllyn
keskellä, niinkuin julkiset isännät kirkossa kirkon etupenkeillä. Ja sijoillansa ne ovat! tunnusti Härkäniemi ja katseli piippua
maaherran piipun vasemmalla puolella. Maaherran piippu on komea piippu, kieltämättä komein piippu koko hyllyllä, ja tuomarin
piippu tuossa oikealla puolella on arvollinen piippu, ankaran arvollinen piippu, jos tosi sanotaan, mutta Antverpenin piippu,
kyllä se niiden kummankin vieressä kelpaa seisomaan. Antverpenistä Alastalo tuon piipun osti silloin kun hän ensimmäisen prikinsä
toisella matkalla kävi siellä, ja senjälkeen se on ollut tuossa hyllyllä maaherran piipun vieressä vasemmalla puolella, kun
oikealla puolella on seisonut tuomarin piippu. Ja hyvin se puolensa pitää sillä paikalla, missä se seisoo: Antverppi on hieno
kaupunki ja taitotavaraa sieltä saa, kun on silmä mukana hakiessa! Ei minun silmäni Antverpenin piippua laita: se on sorja piippu,
siro kapine mille piippuhyllylle hyvänsä! Katsos sen varttakin! -- Härkäniemi oli huomaamattansa kohottanut hyllyltä nostamansa,
kädessänsä pitämänsä piipun ja kuljettanut sen suupalapäätä verkalleen Antverpenin piipun ebenpuunmustaa vartta myöten ikäänkuin
paremmin päästäksensä perille, kuinka sorvi oli herkutellut, ennenkuin puu lähti semmoisena sen hampaista, jommoisena se nyt oli
piipunvartena katseltavissa. Kastamattoman pakanan sarvikänsää olisi sen kämmenen pivon pohja, jonka ihoa ei hipoisi taivaan maku
tuommoista kalun-henkeä pidellessä! ajatteli hän ja tunnusteli silmillänsä sekä piipun suupalan noudattavalla kuljetuksella
Antverpenin piipunvarren solakkaa mitan kaulaa siinä, missä silmä mieliksensä ja juhlavaksi lystiksensä kaulan sujavuutta näki ja
katseli, ja kuhmun hienoa paksenemista juuri siltä ajatuksenherkältä kohdalta, jolta varren tarvitsee pakseta, jotta koura
hyviksensä ja huviksensa pitelisi käteen tuntuvaa, ja suupalan vaaja ja pesän puntari lepäisivät tasavaa'an köykäisinä viljelijän
kämmenellä.  Kyllä ihmisen ajatus on eläväinen kipinä ja tunnustan minä, että hienommin kuin uskoisi ja valppaammin kuin luulisi
on ajatus saanut liikkua sekä mielennystyröissä että sormenkärjissä ennenkuin tuokaan varsi on sorvista lähtenyt nykyisessä
luonnossaan! harkitsi Härkäniemi, ja kuljetti varmemmaksi sormen vakuudeksi ja tunnustamisen tarpeessa peukalonsa päätä
hiljanverkkaa varren palkoa myöten luulumpua kohden, jonka tuppeen varren silkkimusta päättyi ja jonka kiillon yläpuolella
sahviaanin tuores puna viekotteli silmää. Minä en osaa pitää sormiani pitelemästä silloin kun on pallivan hyvää pideltävänä,
myönsi Härkäniemi itse ja hypisteli herkuiksensa sarvihelan kolmea toistensa vieressä mukavasti paisuvaa pukamapalloa. Minun tulee
luuhelmen harmaata paaltoa katsellessa ja sarvenpinnan silohipoa pidellessä suuntäysi hyvää mieleen ikäänkuin jo olisi savun
paksuus poskissa ja huuli päästelisi sinenpumpulaa palleroimaan kukeroittensa pehmeää ilmaan. Minä pidän kaikesta, mikä tuntuu
hyvälle, ihmisistä, jotka ovat mukavia, kapineista, jotka ovat luontuvia, asioista, joihin ajatus sopii, ja soleaksi sorvattu
sarvihelakin soreaksi sorvatussa piipunvarressa on hyvää ruokaa sekä silmälle että pitelevälle sormelle ja mielivälle mielelle,
kun sillä on mielukas muodon juoksu kohdaltansa ja se on pistetty siihen taipeeseen, joka sillä pitää olla. Minulla ei olisi
mitään vastaan itse koko piippuakaan, se on kieltämättä jalo kapine, taitomiehen kynsistä lähtenyt, sahviaanikaarikin luulumpukan
yläpuolella tuossa niin ylpevä ja punan helkkyvä kuin sahviaaninahka yleensä voi ylpevöitänsä helkkua, minun puolestani saisi se
sinkoa vaikka kimmaavampaakin punaa vielä, jos kirsikankirkkaan muuten tarvitsee olla kirsikkaa kirkkaampi, mutta minä en pidä
piipun rimssuista ja pujeista. Katsos nyt tuotakin: kaaret ja kaksinkertaiset kaaret helyä ja kiiltävää rihkamaa roikkumassa ja
heilumassa ensin suupalan luulta sahviaanikaaren alla sarvilumpun ympärille varren keskitaipeessa ja siitä samat laskot ja
poimujen helmat pesähelan suuhun varren päässä! Mitä on semmoisilla huilivilla ja helmenheiluvilla tekemistä piipun ja
piipunpolttamisen kanssa? Mies ei tiedä aluksi, mistä pujettaa kätensä, että pääsee selvään varteen kiinni! En minä pidä
hempukoistakaan ja naisentaimista, jotka ovat liiaksi ripustetut: tulee aina mieleen pelko, kuinkas minä selvitän käteni, jos
sormet kumminkin takertuvat ripsuihin! Tuommoiset solmut ja kuherpäitten kiehkurat kiertämässä ja kaihtimassa jokaista pukamaa ja
pykälää, ikäänkuin Jumalan luoma viaton sarviluun pinta ja sorvarin puhdas työnjälki tarvitsisivat peittelemistä! Onkos laitaa
taklata piippu niinkuin miksikin mamselliksi, tupsujen hepenettä ja pollarien rypälettä keikkumassa ja killumassa kauloilta jos
ryntäiltäkin, niin että mies saa sekä karaista että hävetä luontoansa ennenkuin lykkää käpälänsä hakemaan helyn hilkun ja korun
lorun keskeltä selvää piipunvartta! Pukkilalle tuommoinen piippu sopii, hänellä on semmoinen luonto, ettei hän ajattele itseänsä
ensiksi, omia sormiansa, sopivatko ne, ja mikä sopii omiin sormiin, vaan hän ajattelee ensimmäisenä ottamista, kun on otettava
näkyvissä; ja tuo Antverpenin piippu on kyllä semmoinen kapine, joka pliiraa hyllyltä, pliiraa kuin saakuti, kilkuttaa jo kaukaa
silmään: ota minut, niin korean saat! Ei Pukkila olisi Pukkila, jollei silkki ja päärlemo hänen silmäänsä pistäisi, vaikka hemppua
killuisi pahemminkin käden vastuksena varressa, kuin Antverpenin piipussa! Hänellä on silmä, että hän näkee kiillon kapineessa
ennenkuin kapineen, ja se luonto, että hän hotkasee ennen ennenkuin hän nielee, ja senvuoksi on Antverpenin piippu ensimmäisenä
hänen silmissään, kun hän Alastalon piippuhyllyn eteen tulee, ja senvuoksi on se hänen hampaissaan ennenkuin hän on muita
katsellutkaan ja nostellut hyllyltä. Hyvä seikka se hätiköiminen minun puolestani kyllä on, sillä en minä aina ole ensimmäisenä
hyllyn edessä paikalla ja omaani ottamassa, ja kerkiäisi kyllä joskus joku toinenkin minun edestäni ottamaan haltuunsa tämän
piipun, joka nyt on tallessa minun vasemmassa kädessäni, mutta ruokottomana minä sittenkin pidän semmoista piipun ottamista, kun
ei katsota piippua, vaan piipun vaatetusta ja hankkinan koreutta. En suinkaan minä käätyjä nai vaimoihmisen rinnoilla enkä piippua
ota hyllyltä rimssujen vuoksi, joita sen varteen on killutettu, vaan minä nain saadakseni kelpaavan vaimon, ja minä otan hyllyltä
piipun viljelläkseni suussani piipun toimituksiin kelpaavaa piippua. Minua harmittaa, kun ei miehellä ole ajatuksenselkoa
toimissansa, enkä minä muissakaan ja paremmissa miehenasioissa osaa uskoa semmoiseen mieheen, joka piipunkin vaalissa näkee
nopeasti helyt, mutta jättää katsomatta itse piipun. Koskas on Pukkila esimerkiksi ymmärtänyt ottaa ja koetella tältä hyllyltä
tätä Hullin piippua, joka jo on minun kädessäni, ja joka kuitenkin kieltämättä on piippuna paras piippu Alastalon hyllyllä? Ei
kertaakaan, vaikka hän joskus olisi kerjennytkin sen nappaamaan minun edestäni! Pukkila ei olisi Pukkila, jos hän ottaisi
kelpaavamman silloin, kun koreampi on silmissä.  Sentähden en minä koskaan menisi Pukkilan kanssa laivanostoon yhdessä, sillä hän
katselisi maston toppeja ja raakain nuppuja, ovatko ne maalatut valkoisiksi, mutta jättäisi kiipeämättä ruumaan ja koettelematta
puukon nirkolla, onko panttereissa pehmeätä. Kun meklari on vienyt Pukkilan salinsa puolelle, niin Pukkila on saanut istua
silkkisohvan nurkassa, meklari on kukaties itse viritellyt hänelle hyllynsä parasta hyvänhajuvaa parhaaseen piippuunsa, lasit
pöydällä edessä ovat kukaties nekin hijottua tavaraa ja uskon minä, että aine laseissakin on ollut parasta meklarin kaapista:
Pukkila ymmärtää maun, mutta kun on kieltä lipottu sekä jutun liukkaassa että lasin liukkaammassa, ja muuten ymmärretty toisiansa,
niin minä en takaa, vaikka Pukkilan taskussa olisi salista lähtiessä ja hyvästi jätellessä rahtikirja, jossa shillinkinumero
lastitonnilta ei ole aivan samalla mitalla reunaa myöten kukutettu kuin pikarit äsken pöydällä. Järkimies päättää rahtikaupat
mieluummin konttorin puolella kuin meklarin salin sohvalla istuen, ja minä puolestani pidän sitä järjestystä parempana, että
kaupantekijäiset juodaan kaupan jälkeen eikä ennen kauppaa, ja toden puhuen olen minä semmoisissa kemuissa myöskin mieluummin se,
joka maksan kuin se, jonka puolesta maksetaan, sillä se kissa kyrää, jolla on mukava olo, ja se mies tarjoo, joka tietää tehneensä
hyvän kaupan.

Pukkila on viekas mies, ja viekkaan pitääkin miehen olla, mutta viekkaan vain käpälältä eikä järjeltä. Järjellä pitää olla se
verkkaus, että se tuumii, ja vasta kun se on tuumimisensa tuuminut, on käpälän viekas vuoro. Pukkilalla on se hyvä
luonnonominaisuus, että hänellä ovat silmät niin valppaat kuin silmäpari voi olla valpas miehen päässä ja sormet niin syhyvät,
kuin sormien luonto voi miehellä olla syhyvä, mutta hänellä on se vika, että silmien vilppaus ja sormien syhy hänellä konteeraa
järjen eikä järki silmäparia ja sormien kymmentä. Ei se nopeakaan katti hiirtä nappaa, joka tyhjiä lattialla loikkii, eikä se
paukuttavakaan mies teertä oksalta pudota, jolla ei teeri ole sihdissä hänen laukaistessaan. Pukkila ei ota teertänsä ensin
jyvälle ennenkuin hän liipasee, ja odota hiirtänsä pussikan matkan päähän ennenkuin hän siepasee, hän luulee, että silmän näkemä
on käden kannon matkalla ja että ahneen tahtoma jo vikisee ahneen kynsissäkin. Senvuoksi on Pukkila aina loikassa ja senvuoksi jää
loikan ja saaliin välille tavallisesti se rako, että saalis vilistää kynnen edestä karkuun, ja kissa saa nuolla viiksiänsä.
Pukkila on meidän joukostamme se varpusen pyytäjä, jonka silmä vilisee kymmenelläkin oksalla; mutta kun Alastalo katsoo oksista
vain sen oksan, jolle hän rupeaa kiipeemään ja jolta hän nappaa varpusensa, niin kiiluvat Pukkilan silmät kaikissa kymmenessä, ja
koko parvi on lennossa, kun hän hyppii juurelta juurelle ja jokaiseen kymmeneen puuhun olisi kerjettävä samalla kerralla. Minä
raavin partaani aina, kun Pukkila puhuu asioista, enkä kuuntele kuin puolella ja epäuskovalla korvalla, vaikka ymmärränkin, että
hänellä on järki kuin elohopea. Jos on puhe maston tyvestä, niin hän on jo maston nupissa, jos minä puhun nauriin siemenestä, niin
hänellä on siemen jo nauriina kuorittavana kädessään, jos minä puhelen syksyllä, että Lontoon rahdit nousevat kevääksi, niin hän
pitelee jo lompakkoansa, joko rahat ovat kotona siellä. Kun joku ostaa nuottasaappaat ja kehuu niitä vedenpitäviksi, niin nostaa
Pukkila lakeeripatiimensa viereen, kun Pukkila kuulee, että kellä on liivissään kuusi nappia, niin hän pistää seitsemän omaan
liiviinsä, kun Pukkila ostaa laivan, niin mittaa hän ennen kauppaa, onko siinä vimppeli pitempi kuin Alastalon topissa.  Tosi on,
että puksprööttikin laivassa tarvitaan ja nuppi aisan päässä, mutta kyllä pukspröötti sittenkin on tyhjä tikku, jollei sen
tynkäpäässä ole laiva takana, ja aisannuppi palikanpää, jollei nupilla ole varren jatkoa aisaksi reen vetoon, eikä miehenkään
eläväkään silmäpari ole kuin tasan vilkkumisensa väärti, jollei miehen silmä vilku järjen asioilla, keulankärkenä siellä, missä
järjen laiva pusertaa kulkuansa eteenpäin, ja miehen katsominen ymmärryksen aisanpäänä siellä, missä toimen aisanvarsi kiskoo
asioiden kivirekeä mäen kalletta ylös.  Pukkila näkee sen, mihin silmä kerkiää, ja kerkiää hänen silmänsä moneen ja muuhunkin
vielä vieressä, mutta mitä hyvää miehellä siitä ruuasta pöydässä, jota hän ei niele, ja mitä apua paremmastakin silmän
kuljettamisesta hyvilläkin herkkuvadeilla, ellei ole miehellä taidon lusikka kädessä noukkimaan lihapaloja liemestä?  Pukkila
näkee hankkinan, näkee lipeästi korean hankkinan, ja sormikin on hänellä lipeä pitelemään koreata, mutta koskas ja missä asiassa
hän näkee ja pitelee hankkinaa pitemmälle? Kajuutta hänellä on putsattu, mikä reera ruuman puolella onkin, mastot hänellä
välkkyvät, vaikka olisi puu lahoa vernissan alla, partaat ovat maalatut aluksessa, vaikka pohja vuotaisi kuin seula, miehet
oppivat Pukkilan laivassa tämmäämään aironsa pystyyn lappeet viivansuorana rivinä, kun kapteeni astuu silkkihatussa sataman
kaijilta sluupin puolelle, mutta mitä he ovat kynsiltänsä raa'alla ja reivillä, kun heidät käskee mastoon!  Alastalolla on
kajuutta kunnossa, mutta hänellä on laivakin kunnossa, ja Alastalolla tietävät miehet, kuinka on potkaistava silloin ja
aironvartta kuljetettava, kun kapteeni istuu perässä ja sluuppia soudetaan maihin, mutta he tietävät myöskin, kuinka raa'oilla on
liikuttava, kun kapteeni kävelee komentosillalla; minulla taitaa kajuutta olla semmoinen ja tämmöinen, mutta jumaliste, jos minun
laivassani on ainoakaan nuora väärässä naakelissa, itse minä prikaan ruuhella maihin, kun minulla on maihin asiaa, mutta sen minä
takaan, että miehet tietävät minulla mastoissa muutakin tekemistä kuin kullien killuttamisen raakapuitten ylitse, kun pultaani
ylhäällä repii kynsissä kuin huiskiva partainen piru ja minä alhaalla kiroan kannella kuin kiljuva saatana!  Pukkilalla on silmä
ahne ja sormi kutiva ottamiseen, ja sillä lailla on Alastalollakin ja sillä lailla minullakin, ja sillä lailla pitää ollakin,
koska ihmisellä on päässä silmäpari hakemista varten ja käsivarren nokassa kymmenen sormenkynttä ottamisen toimituksiin, mutta
minun silmäni hakee ja minun sormeni ottaa sen, joka on kuudenkanttisena tasan minun käsivarteni mitan matkalla silmäni
katseltavana, ja kuutevana vissi ja valmis minun käteeni kourani pideltäväksi, Alastalo taas näkee otettavan jo kourankurotusta
pitemmänkin matkan takaa, näkee asian jo hyvän matkan pitemmältäkin kuin käsivarren mitta ulottuu kököttämään, näkee kappaleen
semmoisena, jolloin silmä silmänä ei siitä vielä erota kuin neljän viivan hahmon, jollei järki opeta silmälle, että latuskaisen
takapuolella on tavallisesti kahvaletta ja välistä kahvaletta paljon, jonka se mies korjaa, joka menee sen ottamaan itselleen:
mutta kuinkas pelaa Pukkilan silmä: se on liikkumassa, mutta onkos se asioilla? käsi tuntee pivossansa kuuskanttisen
kuuskanttiseksi ja pitää sen, silmä hakee kauempaakin neliskanttisen ja jos sillä on reisussansa järjen haka mukana, niin se
pitelee neliskanttista syrjän taaksekin ja äkkää, missä on kauempanakin ja kädenhollia pitemmällä kuutevaa korjattavissa, mutta
päästäppäs silmä yksin ja omiksi löysiksensä lennolle, niin se kerkiää kyllä paljon, karaa viivana vilkkuvasta vilkkuvaan, on
idässä, kun ajatus sanoo: "yksi", ja on jättänyt jo lännenkin ennenkuin ajatus kerkiää laskussansa kahteen, siepannut kannen
kiiluvia kymmenen tuhattakin yhteen syliin, kun järki jo on sekaisin kolmatta vai neljättäkö se sormenlukemalta vielä laskee ja
viides jo pyörii epälukuna silmien huimiin huimautuvassa mielessä, mutta mitäs on silmä koskaan kotia tuonut, vaikka olisi joka
tähden ampunut taivaalta, ja mitäs saa koppansa pohjalle marjamaalta semmoinen noukkija, jolle mätäs vieressä aina vilkkuu
punaisempana kuin mätäs näppien edessä, ja joka ei korjaa marjaa varresta senvuoksi, että silmä jo vahtaa kahta marjaa kauempana!

Pukkilalla on se luonnonvika, että hän ei mittaa asian ja ottamisen väliä käsivartensa mitan mukaisesti, vaan silmän harppaamilta.
Ja ihmisen silmä, se on sekä eläväinen, joka kerkiää, että akkuna, johon mahtuu! Puoli taivasta, niin paljo kuin on otsan kupuraa
kumukehän puolikkaassa idän sträkistä lännen sträkkiin, ja lentämisen ruumaa laen kiireestä maailman rantoihin saakka, puoli
taivaan laen kantta siihen akkunapariin mahtuu samalla haavaa, vaikka tarkasti mitaten ja tuumastukkia viljellen pipanissa ei ole
näkemisen rakoa pavun pyöreänkään vertaa! Ja kerkiävätkin ne etanat, vetiset etanat ihmisen otsakulman alla: tuuman ne loikasevat
kuin silaus, mutta loikasevat samalla käpälän siirrolla penikulmankin, jos tarvitaan, otsan alta ne kyräävät samoina pääsevinä,
onko kytättävänä nenäorren matkan takana luukamman hampaissa sätkivä itikka vai kiiluvan tuike pilvien raon toisella puolella,
jonka välimatkaa ei mikään ihmiskyynärä ole koskaan mitannut. Kyllä silmiänsä ihminen mielellänsä viljelee, on mukavaakin katsella
kerrallansa niin paljon taivasta kuin sentään sopii kahden silmämunan nähtäväksi, ja mukavaa on sekin, kun ihmisellä sentään on
päässänsä semmoistakin lähetettävää, jolle penikulman matka, jossa kuitenkin on muuten koko huippaus kryssättävää, ei merkitse
mitään, kun ei vain ole jotain tiellä, ja jota saa ihmetellä, mitä kaikkia se noukkii kärkeensä, kun sen päästää toimituksille ja
mihin asti se oikein kiipee pään pyörtymättä, kun sille antaa luvan kiivetä. Minä ihmettelen usein, että minun otsani alla on pari
talinvalkuaista vilkkumassa, jotka näkevät, ja että minä, Härkäniemi, joka en käsivarsillani mittaa kuin tuuman pari sylen sivutse
isonsormen kärjestä isonsormen kärkeen, ja joka nyt seison tässä Alastalon salissa ulottumatta käsilläni pitemmälle kuin muutamaan
piipun varteen piippuhyllyllä edessäni, että minä kurkistan porstuan kiveltä kointähteä taivaalla yhtä luonnollisesti kuin minä
kusen pisunloroni nurkan takana, ja että minulla, kankealla miehellä, jonka niska ei vääntämälläkään käänny kuin puolen
kvarttikulmaa kaulanikamallaan, että minulla on kaksi karkuria naamassa, jotka nappaavat lentävän tiiron ilmasta virstan takaa ja
kerkiävät tiiron sivutse sinne, jota merikirjat kutsuvat zenithiksi nopeammin kuin tiiro on viistänyt tuumankaan välin viirossa
menossaan! Kyllä silmät ovat merkillinen pari ihmisen kasvoissa, ilman silmiä ei merimies voisi olla merimies, mutta kyllä silmät
myöskin ovat juonikas valjakko, jos ne oikein päästää neljästämään ja jättää oman pienen järkensäkin niiden karkuun. Eihän ihmisen
järki sinään sekään mikään erinomaisen häävi asia ole, joutilas se on ja liikkuva niinkuin silmäkin, pääsevä ja häälyvä kopan
sisäpuolella, niinkuin silmä pääkopan akkunassa, melkein samanlentoisia ja luontoisia kumpikin. Minä nauran itseäni välistä, ja
ihmettelen myöskin, mitä kaikkea järjen kipinä koettelee hyppysissään ja pitelee, ja mitä kaikkea se kerkiääkin pitelemään ja
viitsiikin pidellä! Mitäs se minuun kuuluu, onko Onnikmaan porsaan hännän saparo kiemurassa myötäpäivään vai vastapäivään, kunhan
se vain on laillisessa ruuvissa, niinkuin porsaan hännän pitää, ja mitäs se minuun kuuluu, ovatko Otavan tähdet messinkinuppeja
taivaan kansipeltillä, pukatut siihen paikkaan kupurassa, missä Jumalan järki on sanonut pultin vahvistusta tarvittavan, että
paikat pysyvät fastoina kannessa, vai ovatko ne, samaiset tähdet, Otavat ja muutkin mullan ja palavan malmin möhkäleitä
maailmanvärkin huimivissa kehräpuissa, nakatut menoonsa ja kehillensä sillä saastaisella puhdilla, että viuhivat tyhjien päällä
kuin renkaassa, ja sillä käden jumalattomalla tarkkuudella, että tänäpänä vielä asettaa kellonsa sekunnilleen oikein ja tarkastaa
kompassinsa sträkin vissiksi siitä, missä kehrät kulloinkin kannella vyyhtivät, mitä se minuun kuuluu, kysyn, ovatko ne nuppeja
vai maailmanmöhjäleitä, kymmenen kertaa suurempia kuin tämä maapallo, jonka pinnasta väli Turun rannasta Amsterdamin möljään on
vain kukon askel, vaikka kestääkin puserrella kaksimastoisella kuukauden päivät, ennenkuin on Itämeren ja Pohjanmeren halkonut,
mitä se minuun kuuluu, kysyn, kunhan ne vaan vilkkuvat sillä kohdalla taivaankantta, jossa merikirja niiden määrääkin vilkkuvan
kunakin vuorokauden tuntina ja ovat tamholttipaikalla silloin kun minä niitä tarvitsen? Näin minä kysyn, ja kysyn järkisyyllä,
mutta pitääkös ihmisen järki kiinni järkisyistä toimituksissansa? Ei sinne päinkään se saivara: kun silmä näkee porsaan hännän,
Onnikmaankin porsaan hännän, ja sattuu järki olemaan samalla haavaa joutilaana kotona pääkopassa, niin eikös ole etanan sarvissa
vähän nopeasti tieto, myötäpäiväänkös saparo kiertää, vai vastapäivään, selko vaikka siitäkin, jos on hyvä aika tirkistellä, onko
lorvi tyvestä piukemmassa loirossa kuin latvan löyhöpäässä, ikäänkuin olisi sielu hyötymänsä verran autuaampi siitäkin, että sekin
ruuvi kerta on tullut mitatuksi; ja sama juttu pilkulleen tähdissä: niitä kun noukkii silmänsä kärjellä taivaan seulalta järkensä
näppiin, niin tyytyykös järki longituudiin ja latituudiin ja Pohjantähden tietoon, että kompassineulan kärki on oikeassa torkossa,
jota enempää tähdet eivät kuitenkaan merimiehelle hiiskase, vaikka hän tasajalkaa hyppelisi kajuuttansa kannella, eipäs, vaan
niitä pitää vahdata ja tirkistellä, koko vahdin siunaaman ajan, kun meri pauhaa kohinoitansa alla ja taivas kantaa korkeuksiansa
yllä, vahdata ja tirkistellä, jollei riki satu olemaan sillä päällä, että sitä on katsottava ja paimenneltava, vahdattava niiden
vilkkumista silmänsä sokeiksi, ja ihmeteltävä järkensä vielä sokeammaksi, kun ei pirussakaan pääse perille, mikä järjestys koko
ramariikalla oikein on, vaikka sillä selvästi on visu järjestyksensä; jumaliste, mies saattaa olla kiukkuinen itsellensä, että on
turhia ajatellut, kun aina on sama peli, eikä koskaan ole ymmärrys pitemmillä perillä kello neljältä aamulla vuorolta koijuun
kömpiessä kuin se oli kahdeltatoista yöllä miehen koijusta kannelle kiivetessä! Semmoinen on ihmisen järki, liikkuva kipenä kyllä,
vaikka sen lyhyeksikin kokee monessa ja enimmissä, lyhyeksi oikeastaan kaikessa, missä se lähtee poluille silmännäkemää
pitemmälle; tähdistä puhumatta, niin olenkos minä oikein perillä Onnikmaan porsaankaan hännän laidasta: sen minä näen, että se on
kiekurassa, ja jos minä tarkka tahdon olla, niin voin minä vaikka mitata, minkä runtan tuumissa ja linjoissa jokainen kiekura
tekee, ja tiedän silloin senkin asian, mutta jos minun järkeni saa ällin astua askelta pitemmälle ja kysyä, mitä varten saparon
pitää juuri rengastaa kiekuroissa, ja miksei se sensijaan roikota esimerkiksi suorana, niinkuin luonnollisempaakin olisi, niin
silloin tirkistää minun järkeni jotenkin samantietävänä ja samansokeana Onnikmaan porsaan peräsaparoon kuin tähden vilkkuvaan
pakaraan taivaan seulasissa. En minä siis järkeä miehen päässä merkillisenä asiana pidä, se pyristelee enemmän kuin se pääsee, ja
kiekasee lentoansa niinkuin kukko, kun siipien latuskapari on komeasti kantanut tarhan aidan ylimmälle riukupuulle kropan ja
kanaeukot ihmettelevät tunkiolla, mutta sittenkin, ja siitä huolimatta minä kuitenkin pidän, että järki sittenkin sentään aina on
hivenen eineen silmää etevämpi ihmisen tuntosarvena, ei paljon, mutta senverran kuitenkin, ettei loikase ojan yli senmukaan,
kuinka silmä toiselle partaalle kantaa, vaan senmukaan, kuinka pitkälle arvelee koipensa potkasevan. Se juuri on Pukkilalla
vikana, että hänen silmänsä huomaa nopeasti, liikakin nopeasti toisen rannan, mutta ei aina ojan leveyttä eikä koskaan sitä, että
korttelikin loikauksen pituudesta, jos se jää vajapuolelle, suistaa miehen nokillensa ojan pohjaan. Meillä kolmella, minulla ja
Pukkilalla ja Alastalolla on se ero, että Pukkilalla silmä nappaa asiat ennenkuin järki, minulla jää järki asioihin kiinni
senkinjälkeen, kun silmä ne jo on jättänyt, mutta Alastalolla ovat silmä ja järki yhtähaavaa samassa paikassa. Minä tunnustan,
että jos minä nuppia saisin vaihtaa, niin Alastalon kanssa minä nuppia vaihtaisin, enkä Pukkilan.  Ihmisellä on kaksi kättä ja ne
ovat aivan samanmittaiset, jotta ne auttaisivat toisiansa silloin kuin tarvitaan kymmenen sormea asian pitelemiseen, ja ihmisellä
ovat silmät ja järki sitävarten, että silmä näkee järjen puolesta ja järki ymmärtää silmän puolesta, ja että kumpikin on
tasaväkisenä kakkuloissa, järki nopeasti vedossa siinä missä silmä siepasee, ja silmä hellittämättä paikalla, missä järki punnaa.
Alastalolla on pari tasaväkisenä valjaissa, juhta vasemmalla kiskomassa neljän kintun väellä siinä kuin juhta oikeallakin,
kakkulapuu kuin puntarin vaajana koukun kurjessa, vältti pusertaa ja savi kääntyy, vako jää silkasna ja suorana takapuolelle ja
saran pää saavutetaan; meillä Pukkilan kanssa nykii toinen parihevonen edellä, Pukkilalla senvuoksi ja puolen hevosen mitan, että
hätäisempi on niin irstas repimään, että järkihevosella ei ole muuta puria kuin astella löysin aisapuin jäljestä, minulla
senvuoksi, että toisen aisaparin vetäjä on niin verkas askeleen siirrolta, että toinen menoansa sahdatenkin vääntää kakkulapuuta
etuvinoon, minun parihevosteni jäljiltä syntyy vako huomenna tänäpänä, vakaa ehkä, mutta päiviä ei lasketa, askeleita ehkä;
Pukkila pääsee kyllä saran päähän nopeasti, mutta vako hyppelee ja kamara jää sulamatta niiltä väleiltä, joihin vältin hama
kiiruussa ei ole kerjennyt riipasemaan muuhun kuin ruohoon.

Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasakonkari sekä silmän
että ajatuksen siirrolta. Pukkilalla on silmä harpannut penikulmat, kun järki kävelee vasta virstan päässä, minulla ei silmä pääse
piipunkaan varresta, jos järki on sattunut sen noukkimaan kärkeensä pideltävikseen, mutta Alastalolla ovat silmä ja järki samalla
askeleella piipun varressa kiinni ja piipun varresta irti, penikulman takana ja penikulmalta palaamassa, silmä akkunana ja järki
vahtina silmän akkunassa, silmä nokkana ja järki noukkijana, ja jyvät korjataan kotiin.  Pukkila on kukaties livakampikin
silmiltänsä kuin Alastalo, mutta mitäs silmien pääsemisestä, jos järki on vasta puolimatkalla silloin kun olisi noukittava, minä
otan järjelläni kukaties vankemminkin kiinni asioitten rinnuksista kuin Alastalo järkensä ottimilla, mutta mitäs piukastakin
ottamisesta, jos kynsi vielä kahmaloi ensimmäisessä marjassansa kun toinen jo nyppii toista mätästä tyhjäksi. Jos minä vielä
toisenkin toden sanon, niin ei silmä ole silmänä kuin karkuri ja järki järkenä kuin pitelijä, mutta silmä järjen asioilla on
hakija, ja järki silmän jäljissä on löytäjä.

Pukkila karaa ajatuksinensa, minä pitelen ajatuksineni, mutta Alastalo hakee ja löytää. Pukkilakin ja minäkin ja Alastalokin:
merkillistä kuinka maailmassa kaikilla asioilla on lestinsä, saappaalla jos miehelläkin! Minä istun välistä ja joutessani useinkin
tuvan penkillä verstaspöydän vieressä, kun Solenius on meillä työssä, ja nauran minä partaani, kun Solenius penkoo säkistänsä
lestiparia laattialle, ennenkuin tulevat oikeat käsiin, on siinä suiviaa paria ja tanavampaakin vieretysten, ennenkuin säkin
pohjille päästään, mutta perhanaa sittenkin, jollei jumaliste jokaisessa ole fasuuna kirkas kuin kirjan sana kahden silmän edessä,
ja tunne prikulleen paikalla, että jolleivät nuo nälkäkurjet lestipareiksi ole Pukkilan jalanpöytää varten veistetyt, niin silloin
on märkä kuivaa ja kiiskin selkä sileä!  Haudassani minä vielä silmiäni häpeäisin, jollen minä kolmen tusinan lestiparin keskeltä
näkisi, mitkä parit ovat sirot, ja sanoisi, että ne ovat Alastalon Siviän sipsukkoja varten! Ja omista lesteistäkin minä jo
näkisin, jollen minä sitä muuten tietäisi, että ne ovat miestä varten, jolla on jalanpohja tarkoitettu seisomisen tanaan
pikemminkin kuin juoksemisen huiskimiseen. Mies voi narrata miestä pienellä sanalla, mutta lestiä ei puhu toiseksi liukaskaan
kieli, lesti pysyy lestinä, ja minkä Solenius on veistellyt ja nahkapaikoilla taiten parannellut, sen mukaan naputetaan miehelle
saapas. Ja Jumalan lestit ovat yhtä piukasti veistetyt miestä mukaan kuin Soleniuksenkin, ei niittenkään lestien luonnosta pääse
vääntämälläkään mies, missä on lestissä kuhmu isonvarpaan päällä, siinä on saappaassakin kuhmu isonvarpaan kohdalla, ja hyvä, että
on saappaassa kuhmu, kun on varpaassakin kuhmu, sillä muuten likistäisi jalkaa. Lestillämme me olemme elämässä, sekä Alastalo että
Pukkila ja minäkin niinkuin muutkin. Tuo Antverpenin piippukin hyllyllä tuossa, syytön kapine niinkuin eloton kapine on, niinkuin
lestiltä on se Alastalon hyllyllä, juuri Alastalon, niinkuin lestiltä minä sitä katselen, juuri minä, niinkuin lestiltä on se
tänäpänä vielä oleva Pukkilan kädessä, juuri Pukkilan. Alastalo sen on ostanut, tietysti Alastalo, hän äkkää nopeasti ja ostaakin
nopeasti, jos ajatus sanoo, että äkätty sopii ostaa, kävellyt kaiketi jouteksensa Antverpenin kujia, hyvä kotorahtikin juuri
sovittu, paperit taskussa, kävellyt saakelin tyytyväisenä oikeastaan, rahti pari frangia tonnilta parempikin kuin oli odottanut,
kävellyt ja katsellut: mitäs tuossakin akkunassa: mukava piippu, sujavas piippu oikein, sopisi hyllylle kotona kuin synnin vilaus
tytön silmäpariin: ei se joutilaan ajassa paljon maksa, kun oven avaa ja tinkaa, Härkäniemelläkin on katselemista ja Pukkilalla
kadehtimista ja maaherran piippu saa naapurin! Ja entäs minä, enkös minä ole silkka samanen Härkäniemi piipun edessä tässä, kuin
minä olen Härkäniemi muussakin monessa, mitä viekattia minulla oikeastaan on tekemistä tuon piipun kanssa, jota en minä ajatuksen
pikkusormellakaan ajattele nostaa hyllyltä, ja josta minä en tule imemään savun siemaustakaan poskiini koko jumalan päivänä
tänään, mutta pääsevätkös minun silmäni senpuolesta kapistuksen ohitse: eivät! vaan katsottava on niinkuin kaapittava syhyvää
pohjelihasta, katseltava on silmällä sen ajan kuin ajatus saivartaa, ja saivartaa se, kaapii kuin villissä, kun kerta syhyn
niskaan on päässyt, rapsuttaa kuin olisi tosi teko toimessa eikä pelkkä syhymisen kutku, rapsii, ja kuta vietävämmin rapsii, sitä
vietävämmin kutii pitemmältä vielä; minun ajatukseni on kuin kukon varvas, joka kapsuttaa mullan tuhkaa sielläkin, missä ei ole
jyvän hitua eikä madon makuakaan nokkaan noukittavana: tuo piippukin, mitä viholaisen tekemistä minulla on kapineen kanssa, josta
suuni ei tule ottamaan haikun hyötyä, mutta katsottava on sittenkin, vängättävä ajatusta minun luonnollani, niinkuin samaisen
kukon on kukon luonnolla sätkytettävä koipea tyhjässä mullan porossakin! Ja Pukkila, hän on yhtä selvästi lestillänsä tuota
piippua hanskatessaan kuin minäkin ja kuin Alastalokin ja niinkuin hän on lestillänsä muitakin asioita hanskatessaan: jos minä
sanon, että minä olen korjannut niityltäni kymmenen häkkiä heiniä, niin luonnon piru kerkiää jo ennen hänen kielelleen kuin
ajatus, ja hän sanoo, että hän on korjannut yksitoista, vaikka hän hyvin tietää ja tietää minunkin sen hyvin tietävän, että hän ei
ole vielä korjannut heinän kortta niityltään, ja että hänen samaiselta niityltään ei haravoida kahdeksaakaan häkkiä latoon, vaikka
pajupehkotkin niitettäisiin ja suljettaisiin häkkiin; hänellä on kehun liikavarvas lestissänsä, Jumala on pistänyt sen kurillansa
hänen lestiinsä, ja kehun vuoksi hän piipunkin hyllyltä ottaa eikä polttamisen vuoksi: Pukkila näkee Antverpenin piipussa rimssut
ja hilkut, poimujen heilun ja pujeitten killun, voi kiemaus otsaluussa ja kiusauksen vilaus sydänalassa! tuommoinen kädessä, kun
suusta on päässyt komeata, niin komeaksi kuulee koko sali komean, huiskasee varrella, niin huljivaa leiskuu ranteimilla ja äkkää
ymmärtämätönkin, että Pukkila sinkasi sanan; Antverpenin piippu on piippu Pukkilalle senvuoksi, että kukko kiekasee oikean kukon
kiekauksen vasta, kun on hetaleen nakattavaa harjakypärässä ja pystykenon nostettavaa pyrstösulassa, ja Pukkila laulaa täydellä
Pukkilan suulla vasta, kun on miehellä kädessä helavarsi viipotettavana ja tupsut kieppuvat puhdissa, kun on puhtia miehen
sanassakin. Pukkila on ässää, kun on roimaa kädessäkin silloin kun on roimaa parrassakin, ja jumaliuta, jollen minäkin tunne
vatsakuoppaani myöten mukavia, kun Pukkila pääsee henkeen, sanaa sätisee suusta kuin porottaisi kymmenen pitäjän kymmenen pappia
samalla haavaa samasta pöntöstä, silmät vilskuvat parina päässä, kuin olisi kokonainen lammaskarja pyräyksenä loikkimassa ja
tuuppimassa saman karsinaveräjän ahtaasta suusta, ja Antverpenin piippu vahvistaa joka kiemavan sanan, vilkkuu lennossa, minkä
silmäkin on lennossa, huimii käsivarren avarilla kahtapuoleen miehen kädessä niin, että armias viatonta savua, joka sätkitään
säpäleiksi ilmassa, ja armias lentäviä poimuja ja huiskivia tupsuja, kun on hädin tuskin kerjettävä puhdissa perästä sinne, minne
varren vimmattu kulloinkin manaa! Minä olen katsellut riukuhäntä-västäräkkiä rannan kivillä, ja minä olen katsellut salakkaa
vedessä siltakarkun vieressä, olen katsellut oravaa oksalla ja porsasta karsinan pahnoissa, ja merkillistä, riukuhäntä on
riukuhäntä ja porsas porsas kaikessansa, riukuhäntä, kun se sipsasee kiven nokalta kiven nokalle rannalla, kun se nokasee
sammaleen lehteä kalliolta tai omaa pientä västäräkin kirppuansa siipensä sulkajuurilta, kun se liukasee pienen lennon, pistää
siivet suppuun kuin taskuun ja läpäyttää leveälle, puikkii ilmassa kuin neulan puikko, kunnes istuu aidan seipäällä ja häntä
viippaa, aina se on sama sipsu ja västäräkin sirkku, noukkiiko kenkiänsä puhtaaksi kiven kärjellä, kääntääkö vikkelätä kaulaa
seipään nokassa, vai näppääkö hännän riukua kalliolla ja livauttaa tipan viatonta valkoista sileälle! Ja ihminenkin, perhana,
nahoissansa ja höyhenissänsä sekin on, niinkuin varpunen ja oravanpoika omissansa! Pukkilakin, hän on mies nahoissansa, minkäs
kettu sen tekee, että sillä on häntä, joka luikkii takana elukkaa itseänsäkin ulompana, ja minkäs Pukkila sen, että hänellä on
huiskaus puhtavampi kuin loikaus, ja että heiluva vippaa hänessä miestä, eikä mies heiluvaa.  Pukkila on kaita mies luiltansa,
mutta lavea käden kuljetukselta, ja kuinkas minä kadehtisin piippua miehen kädessä, joka on miestä vertaiseksensa vasta, kun on
kaarta siinäkin, jota käden sojo kuljettaa ja kun on piuvaavaa tupsuissakin silloin kuin sanankin pitäisi piuvaista? Kyllä
Antverpenin piippu minun puolestani saa Pukkilaa varten hyllylle jäädä, en minä siihen kajoo! Minussa on härkää muussakin kuin
nimessä, ja härän tämmi on niskassa ja sorkan pinnauksessa eikä hännän huiskutuksessa, ja jos minä milloin joskus sanan täräytän,
niin kyllä sen minulla täräyttää leuka, eikä piippu, täräyttää terävämminkin, jos piippu silloin on alallansa turhia
viipoittelematta. Savun haikua varten minä suuni mieliksi ja mieleni hyväksi piipun otan, sitä varten, että haiku maistuisi
suussa, ja olisi silmällekin mukavia katselemisia, kun kuherpäät kehittelevät lepposiansa ilman pehmoisiin tyhjiin ja savu
pengertää lakanoittensa liinaa mielen ajatuksenkin levätellä poskea hyvillä; savun haikua varten minä, en sanan haikua varten
piippua ota, sitä varten, että järki kiirisi jälestä, kun sana kiirii suusta savun tielle, ja että ajatus huppelisi sinen
kyttyröillä niinkuin suu heijavaa ilmaan puhaltelee, juoksisi ravia pilvivää piennarta niinkuin olisi vakavakin penger siltana
kavion alla, ja niinkuin uskoisin kangastelevien kantavan itseäni siellä, missä sanan kenkä kevyenä karkelee liehuvilla
tanterillansa: mielensä voi mies savun hattaroille jättää, vaan ei järkeänsä, ja sopii silmääkin päästää retkille, kun vain
muistaa, että silmät ovat kotona miehen päässä ja se, minkä silmä näkee, piipun ja pilvien välissä pitkillä teillä!

Härkäniemen tyven silmä tarkasteli jo piippua Antverpenin piipun vieressä, tarkasteli piippua loitompanakin. Kelvollisia piippuja
kumpikin, toinen niinkuin toinenkin, ja niinkuin kaikkikin piiput Alastalon hyllyllä, koettamattakin tietää, että niissä on hyvä
ja kulkeva henki; suottakos liikkuu Siviä talossa? kyllä piiput ovat Alastalossa aina krassatut kuin lukkarin kurkku
sunnuntai-aamuksi, ja olenkos minä ikinä nähnyt tomun hiventä ainoankaan pesän välkkyvällä vahalla tällä hyllyllä, varretkin
hangatut ja hohtavan kirkkaat, kirkkaat kuin tytön oma elävä silmäpari virkuissa kasvoissa! Kyllä noista piipuista kumpikin
minulle kelpaisi, ja kelle hyvänsä, ja miks'en ottaisi niistä jompaakumpaa ja kumman hyvänsä, jollei minulla olisi jo kädessä
tämä, joka minulla jo on. Härkäniemi vilkaisi ohimennen pienen ja aikalailla tunnustavan ja tyytyväisen katseen piippuun, joka
torkotti hänen vasemmassa kädessään, ja joka jo oli joutunut hänelle hyllyltä hänen katsellessaan Antverpenin piippua. Sitä on
siippansa jokaisella, ajatteli turvallinen mielihyvä Härkäniemen mielessä, kun sormet kiinteämmin kiertyivät varren ympärille
pivossa!  Saattaahan sitä, arvelen, päästää silmänsä joutiloimaan, kun on hyvä tallessa ja mieli kotona! Mikäs naudalle vahingoksi
niitun pientareella levätessä ja ehtoon hyttysiä katsellessa laskevan auringon lämpimissä, vaikka apilainen tuuli kantaakin
helmainsa täydet laitumen leutoa lemua turpaan ja ruohon heinivä hersoo saran pitkältä maistuvaa vehmastansa painuvan silmän
unelmoivaan kalvoon, kun leukapieli kumminkin on omassa levollisessa toimessansa ja pallon sula pallon sulan jälkeen hiljaksensa
heruu suun mehuville painuakseen aikanansa kurkun mukavaa mahan ravittuihin rauhoihin; mikäs miehellä suruksi oman tuvan
kynnyspuulla, oman siippasen kyynärvieressä, vaikka onkin raiteilla lauantai, nauru raikaa kylän ehtoossa ja saunantuore
saunantuoreen jälkeen helmoin heikkuvin katoo luhteihinsa, kun on oma vieressä samaisesti saunanraikas, samaisesti silmänvälkky,
samaisesti naurunvalmis, omampi helmoinensa kaikkia muita, ja mikäs hätänä minunkaan miekkosen oma suunhakema kädessä, vaikka
silmä näkee muutkin herkunkelvot hyllyllä, pitelee pesänkupeitten sormenhyvät muissakin ja ymmärtää varren antavat taivut
itsekussakin, kun on pivonpohjissa jo kuitenkin uskollisena oma valittu ja tietää, että oman nenän edessä ja oman suun hyviksi on
rätisevä se, jonka ei kuitenkaan soisi muitten nenien edessä ja muitten suitten hyviksi rätisevän. Hyvä ja suopea on mies, jolla
on omansa otettuna, ja kun minulla on tämä Hullin piipun varsipalko kämmeneni tallessa, niin karsaudesta puhdas on mieleni,
niinkuin taivaan pesty akkuna, ja minä suon vaikka molemmat nuo toiset piiput väliltä Lahdenperän laveaan leukapieleen, yht'aikaa
tai vuoron perään, kuinka hänellä vain on halu. Häntä minä pahimmin ehkä pelkäsinkin, kun minä hyllylle läksin kävelemään, hänellä
on kyllä leukaa aikalailla ja suupielen järää niinkuin lautamiehellä pitääkin, nenässäkin leveyden puolta niin riittävästi
kummallekin taholle, että puolet siitä erinomaisesti voisi lainata toisenkin miehen naamatauluun, mutta otsassa hänellä on luuta
niin paljon paksulti, että kynttilä luun takana ei aina valaise hänelle, mikä piippu hyllyllä sopii hänen otettavakseen ja mikä
sopii muille: harmin olen välistä saanut hänestä koko päiväksi, kun hän on täällä kerjennyt hyllylle minua ennen ja palannut
takaisin paikallensa kädessänsä Hullin piippu, juuri tämä Hullin piippu! Tervattu minä olen sydämeltäni koko semmoisen päivän,
nakuttaa kuin vietävä nahoissa, kun katkuttelee hampaissansa mitä vain, ja toinen puhaltelee sohvalla savuja poskistansa minun
piipustani viattomana kuin olisi pläsi tallista talutettu salin peräpuolelle istumaan!

Härkäniemellä oli jo taannoin ja varoiksi hyllyn kulmalta käteen nostettu piippu hyväksyvän ja harkitsevan tarkastelun esineenä.
Eihän minulla kyllä muuten ole mitään kanoja kesken kynimisen Lahdenperän kanssa! ajatteli hän vielä sopuisasti äskeisiänsä, mutta
käsi punnitsi jo kämmenvarassa piipun vaajuvaa, asetteli kenoa siten, että oli siro silmään ja köykäinen käteen pesän vakavainen
paino ja varren kurottava kevyt vapa. Kelvollinen mies, on perinyt leukansakin isältänsä, kunhan vain ymmärtää pitää sormensa
tästä minun piipustani! myönnytteli Härkäniemi ajatuksissansa vielä äskeisissä ja kallisteli päätä, kun varren vaaja vihdoinkin
vaappui vapaana avokämmenen tarittimilla ja silmä selkeästi sai seurata koko mitan juoksua. Herran heraus, mikä sievonen kapine
sittenkin, kuin sydänalan mieli! En minä elämäni päivinä sitä päivää anna Alastalolle anteeksi, kun hän tämän on Hullista, mistä
lienee nuuskinut! Metsän ketultako hän on sieraintensa hajukarvat lainannut? Olen minäkin tusinan verran kertoja Hullissa
liikkunut ja kyllä minunkin silmäni piipun äkkää, mutta minäkös tämän piipun löysin, en, vaan Alastalo! En ikinä elämässäni minä
olisi vaimoa ajatuksissanikaan itselleni ajatellut, jos minulla olisi kotona Härkäniemen hyllyllä tämä piippu! Silmä, katsoppas
nyt juoksua!  Luuletkos sinä nähneesi sulavampaa, kuin on taipeen kaino kaari siinä, missä suupala lupaa itsensä suuhun? Se on
juuri siinä taipeessa, että se on vielä kaino, mutta se on niin paljon taipeessa, että se on altis.  Ja katsoppas, jos ymmärrät,
katso varren kurotusta: niin se on kuin piipunvarren mieli!  Hivaseekos? Se on kaunis, aijai, että miehen käteen uskotaankin niin
sorjan mukavaa, mutta huomaatkos, että se on ujokin, se on juuri niin varoten kaunis, että sydän sulaa kuopassansa, kun saattaakin
olla niin mielenmukaista maailmassa! Minä soudan usein, kun minun tulee kotona ikävä olo, tälle puolelle lahden ja tulen tänne
Alastaloon istumaan, että tämä piippu taas olisi käsissäni pienen ajan.  Voi perhanaa, kuinka riipaseekin rinnanalassa autuasta,
kun avaa oven ja tuttu paistaa uskollisena hyllyllänsä, vilkkuu silmälle laupiaitansa jo kaukaa salin perältä: tule, tule vaan,
minä sinua jo olen odottanutkin ottamaan herran ajat ja päivien viikot! Minä sanon, että minä olen pehmeä mies, kyljen luitten
sisäpuolia myöten myötäinen mies, kun ihminen tai kapine on silmieni edessä niinkuin Jumalan akkunasta minulle paljaaltaan
näytetty, ja minä saan siunata silmiäni, että senkin akkunaruudun taakse pääsee kurkistelemaan joskus.

Niinkuin enkelien pesuvesissä pesty on välistä joku ihminen, naisihminen, silmät semmoiset, että parempi olisi olla näkemättä
semmoisia silmiä elinpäivinänsä, niin kirkkaat ja niin raikkaat ja niin puhtosen syvät, että haikea puree sydäntä kuin suden
hammas, ja kasvot sitte, otsan lauha paiste, posken tuore suvi, huulten sula nuori nauru, ah, lääkitsemätön on haava sydämen, kun
on enkelin nähnyt kuin Jumalan ruudun takaa! Ja mieltä myöten on muutakin maailmassa, niinkuin lainivan ruispellon liehuva taipu
tuulen lupia myöten saapuvan suviehtoon suussa. Tämä piippukin tässä kädessäni, sydän kerällä sitä on käänneltävä ja katseltava
kädessä: jos taivaassa on piippuja, niin tällainen piippu on siellä minun varaltani. Minun koparani, joka totisesti ei ole
silkinhieno, ei ole, pikemminkin se on parkkinahan sukuista, sekin heikottuu, vanha nahka, narrittuu helläksi kuin rintalapsen
iho, kun tuommoinen kapine, niinkuin piipun mieli, niinkuin enkelin elämänlanka piipun hahmossa, on uskonut itsensä minun
koparani, minun känsäisen koparani pideltäväksi. Mitä tuntenee sammalkarvainen omenapuu rosoisen pintansa alla, kun oksien patit
taipuvat syksyllä ja vanha kantaa verestä kultaa, kypsää nuokkuu ja täyteläistä paistaa lehvien verhosta niinpaljon kuin siunausta
mahtuu vuosien kolumaan latvaan? Kiitollinen on rosonsa peitossa omenapuu, kun ei syksy ole vielä unohtanut tuttuansa ja rikas
tämänkin kerran vielä on suonut hedelmien heiluvat taakat ja kuormien kultaiset armot uskollisellensa, ja kiitollinen on ihmisen
mieli, vuosienkin kopettama, kun on sydän vielä hipiällä, vaikka on känsää kämmenessä, ja silmien koste tuore, vaikka jo kulmat on
kuivanut tiedon jää.

Kiittää tiedän, kun on koru kämmenellä, koru kämmenelleni uskottu: ei pitele korua minun kädessäni tietämätön käsi, ei katsele
korua minun silmieni edessä tietämätön silmä! Hyvässä kädessä sinä olet, piippu, Härkäniemen kädessä, et sinä ole niin hyvä
kenenkään kädessä kuin minun kädessäni. Katsos, en minä tiedä, mitä varten sinä niin hyvä olet ja mitä varten sinä olet niin
hyvissä käsissä minulla, mutta hyvä kapine sinä olet ja hyvissä käsissä sinä olet nyt!  Ethän sinä itsessäsi niin merkillinen
piippu ole, ei sinua hyllylläkään ole keskelle tällätty, sivummaisena sinä siellä seisot, ei sinua kukaan hae mukaan kuin se, joka
sinun tietää. Ja mikäs minäkään olen merkillisempi, mutta sinun minä tiedän ja sinun minä haen, ja minä olen onnellinen, kun minä
sinun saan.  Minä luulen, että minä olisin naimisissakin, jos minulle olisi elämässä tullut vastaan ja näytetty niin tuttu ihminen
ihmiseksi kuin sinä olet omainen piippu piipuksi. Tuota sinun suupalan käyrääsikin luisine pukamapalloineen! Kyllähän muillakin
piipuilla on käyränsä ja pukamat niissäkin pyöreät ja silotetut, mutta minkäs muun piipun käyrä kääntyy niin mukavan lähestyvästi
suupieltä kohden kuin sinun, puhuu viehkottelee jo loitompaakin ja näin pelkästi silmän katsellen meidän kahden välistä salaista
kieltä minulle, että sinun partaasi pistettäväksi minulla on tämä luontoni taipu, enkös olekin vuoltu kuin sinun huulipieleesi
tulemaan, koetappas esimauksi näin kylmiltänsäkin, sovinko suuhun, juuri sinun huuliesi varalta on pykälien silo näin helpeäksi
hijottu!  Voi piippu raiska, mikäs minä olisin kestämään, kun sinä käsket, enkös koetakkin jo hupsuttele kylmää piippua: sama sinä
olet kuin aina, vaikka henkesi vielä on vilvas ja savun hempeä puuttuu; ei olisi suuni miehen tunteva suu, jollei huulenpintaa
hyvisi ja hampaita helmisi, kun on luontuva taas kotonansa ja autuus parrassa: minun suuni on sinun mielisesi suu ja sinä olet
minun suuni mielinen piipun suupala jokaisen pykäläsi hipiältä. Eikä suunmielinen yksin, vaan silmäinkin mielinen. Otappas,
Härkäniemi, herkkäsä huuliltasi ja pidä kapinetta silmäisi tasalla pienen aikaa, että kerkiät ymmärtämään!  Luuletkos sinä, että
jokaisen piipun suupala on kuulas ja silmänaulis niinkuin tämä? Ei sinnepäinkään! Olen minä luunkäyrää katsellut monessa piipussa,
mutta niin hehkeää luunpalasta en minä ole elämässäni piipun varren päässä nähnyt, kuin tämä tässä edessäni. Naisten silmissä on
suuri ero, yhden ovat, niinkuin puhuisi ihminen, että tässä minä tämmöinen olen: olenkos ihme? Toisetkin katsovat, ja rengas on
aivan sama silmäparissa, mutta kysyvätkö ne edes: olenko minä papupata? Mutta vielä suurempi on ero piipun suupalan ja piipun
suupalan välillä.  Toiset ovat niinkuin tuppi, ne eivät näytä mitään, savu saa kulkea sokeana niiden sisäpuolella, eikä mies
tiedä, mitä suuhun kulkee. Mutta katsos tätä: luun kuulto niin herkän heleä hipiältään, että onkos silmälle näytetty herkempää!
Totisesti, minä olen monta kertaa katsellut ja eikös näekkin silmä suonen heruvaa juonta luun kalvon alla ja katsele mieliksensä
kun savun rihma käherrellen ja antavana saapuu ja verkalleen luikertaa pehmosia lauhojansa suun hyville ja hyviksi.  Kuinka
saattaakin herastaa ihmisen syntistä mieltä, kun näkee sen hyvän, joka on tulemassa, ja kieli on tällissä, kun öylätti taritaan!
Taivaan kaihtimien sisäpuolelle uskoo näkevänsä, kun joskus elämässä oikein hyvä silmäpari hyvyyden sulissansa on aukoimena oman
silmäparin edessä ja oma silmä ulettuu sydänsupukan sykkimiseen saakka toisen ihmisen rinnassa, kuinkasta ei ihminen siis olisi
kiitollinen ja kiittäväinen piipullekin ja piipustakin, kun se viattomissansa on silmälle altis silloin kun suullekin ja herkkä
katsella silloin kuin heruva imeäkin, piipulle, joka kuitenkin suo itsensä piippuna sulemmalla piipun sydämellä kuin ikinä ihminen
saattaa ihmissydämellään itsensä kenellekään suoda!

Härkäniemi oli jo toimessa tuppoakseen piippunsa pesään herkuntuoksuvaa, minkä kerkesi, piippurivin takana olevasta kukkuraisesta
mahonkiholkista. Pientä kiirettäkin oli pitäminen, oli mennyt mehunmaku kielelle siinä, kun mieli muutenkin oli hyvissä askareissa
ja holkinsisus myös kohenteli pehmoista kukkuraansa aika kutsuvasti silmäin edessä. Oikein pyrki hoppu hyppysiin: sai totisesti jo
saada jotain henkeensäkin, kun on niinkauan elänyt maulla vaan!  ajatteli Härkäniemi, kun kiskoi hyppysparillaan tukottua
riipiytyvää irti hoikin tiiveistä taiteista. Pehmoista niinkuin hyvän omantunnon ajatus!  tunnusti Härkäniemi, kun oli saanut
hyppysentäyden irti sormiensa rakoon. Jos enkeleillä on partaa, niin tämmöisestä aineesta heidän leukahaivenensa ovat!  ajatteli
hän ja hieroi tukkua sormennäppiensä välissä. Kuivaa ja tuoretta; sitä en minä ymmärrä, kuinka aine voi olla samalla kertaa
kumpaakin, mutta tämä on semmoista vanua! Prinsessan hiuksia luulisi pitelevänsä: niinkuin kimmoisi sormenpäissä ja niinkuin
olisivat kaikki tuulten lauhat hyppysten hierteessä!  Kyllä Alastalolla holkissansakin tavaraa on, jos muuallakin, päätti
Härkäniemi ajatuksensa, mutta ei malttanut olla kuljettamatta mehosaa sieraintensakin haisteltavaksi ennenkuin lopullisesti
tupposi pesän huomiin sen, joka kuitenkin vasta pesässä oli antava täyden hemansa.

Härkäniemi oli harkitseva mies, ja vaikka on tunnustaminen, että hän jo itsekin olisi halusta tahtonut päästä savunkin makuun
viimein, niin piipun täyttäminen tapahtui kuitenkin kaikella sillä huolella ja tarkkuudella, jota toimitus vaati; eihän hän
muissakaan ihmisissä kärsinyt hutiloimista, saati sitten itsessään, semmiten piipun valmistamisessa. Ruokotontakin semmoinen
olisi, laivaakin lastatessa saa juosta ruumassa ja hypellä niin, ettei kiroomaan kerkiä, kun ihmisillä ei ole älliä päässä, vaan
pistävät lankun siihen paikkaan, mihin se olkapäältä putoaa. Laiva lastataan niin, että lankkujen väliin ei mahdu, ei limiin eikä
lomiin hiirikään haukottelemaan ja että ruuman puolella ei jää peukalon rakoa koko kannen alle, vaikka tunkisi: ei suinkaan
Englannin matkaa kryssätä sitä varten, että tyhjää ilmaa lossattaisiin Hullissa! Ja kun minä köyttä ostan, niin en suinkaan minä
sitä sokeana osta, minä nyhtään auki pään, kirvotan joka säikeen, hieron hiutuville joka säikeenkin, niin että nypin ja tiedän,
onko paskaa käsissä vai hamppua.  Kuinkasta sitte olisi huolimaton piippunsa lataamisessa, jota kuitenkin oma suu viljelee,
huolimaton siitä, mitä siihen lataa ja kuinka sen lataa? Joka hyppysellisen järkimies hieroo sormiensa välissä ennenkuin sen
pesään painaa, hierasee mieluummin kaksi kertaa kuin yhden kerran, että tietää, onko aine hienoa ja suostuvaista sekä semmoista,
että kytö rupee siihen tasaisena ja hyvänä. Ja kun tämmöistä valittua ainetta painetaan pesään, niin ei sitä sullota
saapaskorkoilla niinkuin heinää latoon, vaan se painetaan hellällä sormenpäällä paikalleen, jotta pesä tulee pohjasta suuhun asti
tiiviisti täyteen, tiiviisti ja tasaläpäisevästi, mutta ei liika piukasti: hyväkin tupakka antaa kokkareisen savun suuhun, jos se
on sikin sokin mätetty pesään.  Minä katselen miehen taitoa aina siitä, kuinka hän piippunsa täyttää: ikinä en minä ota puosua
laivaani, jollen minä sitä ennen lykkää tupakkakukkaroani hänen eteensä ja katsele, kummoinen hänellä on sormen tieto: minä
tiedän, että sillä on mieli mukana seilin saumaamisessakin, jolla on mieltä tupakankin pitelemisessä, ja että se, joka pitää
huolen siitä, että savu saapuu pesän nykästä tasasena hänen ikeniinsä, että se pitää huolen siitäkin, ettei seili suonna raa'alla
paikattunakaan!

Härkäniemellä oli piippu nyt todella ladattuna jo: hän painoi vielä viimeisen visun ja varovaisen kerran peukalonsa kämmenpuolella
kukkuran höyhteet tasaisiksi, kuljettipa vielä sormenpäätä hiljaksittain tunnustellen koko kohennon ylitse, oliko jokainen kohta
painettu tasakimmoon ja olivatko haihtuvat syrjilläkin huolellisesti tupotut pesän reunojen sisäpuolelle: hyvin olivat asiat!
Eihän Härkäniemi itsessään mikään mahtipontinen mies ollut, tasusesti hän liikkui isommissakin asioissa; silloinkin kun hän muinen
Skagenin edessä kerta Pohjanmerelle menossa Avionsa kanssa laski tihuvasti kyljittäin karin kärjessä keikkuvan kuffin rinnalle,
juuri kuin lankut rytiskässä lauloivat sitä veisua, jolloin ei enää hollantilainenkaan tyvenissään kopistele puukenkiään kuuton
kanteen, ei hän silloinkaan muhkeampia pakissut, huusi vaan reilingin taakse partansa huiskeesta selvällä suomenkielellä: "Nyt
kynnet vantteihin, se kuin kerkiää, me klaaraamme ventaa juuri, meren raatokin mellastaa kuin piru!" ja kyllä hollantilaiset
puheen ymmärsivät, iskivät vantteihin kuin märät etanat, Avio sieppasi tuuleen taas, vaikka fokka vähän plarasi, ja kahdeksan
pärjättyä miestä katseli kannelta, kuinka se, joka oli ollut kuffi, nakkeli tikkuina ahterin takana: sinne jäivät puukengätkin,
hopun kiireessä jaloista potkaistut! Ei Härkäniemi siis mikään muhkeuksien mies ollut, mutta kun piippu nyt oli mehovalmis miehen
kädessä, niin kurotettava hänen se oli käsivarren mitan eteensä, että silmä sai hollin näkemään koko varren mitalta kapineen,
parran vihtakin kohosi rinnoilla hyvän puolen korttelin mitan ylemmäs, kun oli päätä taivutettava taaksepäin, jotta silmän oli
julkisempi katsella. Kelpaa sinut sytyttää! tunnusti hän, kun mielihyvin tarkasteli sekä kenoa että käyrää. Voi himmelin kiiltävä
olki, kuinka sojo sentään voi olla varressakin kaunis! ihaili hän. Onhan piipuissa usein kietaistu nauhan kirjavaa ympärille
salkoa koristamaan, mutta mikä perhana on tuonut mieleenkään pujettaa juuri villasta punetta juuri tämän piipun ympärille, minä
kun pidän villan pehmosen näkemisestä, niin että kurkku nielasee tyhjää paljaasta katselemisesta, ja se sitte vielä
merkillisempää, että kolme väriä, yksinkertaista väriä: mitäs on vihreä sinään muuta kuin vihreätä, ja vaalean harmaa sinään, ja
mitäs kellan likainen rihma siinä välillä, mitäs ne erikseen kukin? että kolme tavallista väriä kolmena villaisena säikeenä, että
ne siertävät edessä sen himmertävinä ikäänkuin silmään pitäisi jäädä herkun maku koko elämän ijäksi! Minä ihmettelen naisväkeä
välistä, kuinka ne osaavat itse olla koreita ja vielä ripustaa koreata yllensäkin, niin että jumal'ikite ei pääse pirullakaan
perille ajatuksistansa, kumman vuoksi on mieli niin saastaisen hemaistu, senkö vuoksi, että helyt ovat itseänsäkin helyemmät ja
paulat kiehtoansakin kiehtovammat kaulan paaltavilla ja parmaitten hempeillä huokuvilla, vaiko senvuoksi, että armas on
itseänsäkin armaampi ja hereä herkkivämpi, kun silmien sädehtivää säteilee kulmiltakin ja poven värjyvää välkkyy poven yltäkin!
Voi varren hilkasta kämenelläkin ja himarrusta nauhojen kieteen, uskoisiko silmä todeksikaan, kuinka solja on todella salko, ellei
vihjisi rihman virkku kurokaarteilla kaulavan vaajan, ja tuntisiko mieli maalliseksikaan, kuinka lämpimin ujokin liehtoo, ellei
uljas kantaisi kainoa ja hentoisalla olisi hemmittävänä varren korkea korska. Koko mitalta Härkäniemi katseli piippua, työnteli
sitä loitommaksi, kurotti, minkä käsivarressa oli varaa, tunnusti valtoimin silmin ja valtoimin sydämin, että parempaa piippua ei
mies hampaisiinsa voi maailmassa saada: pesänkin poski, niin lämpimän rusova ja niin kaartuvan mukava, että surku on itseänsä, kun
ei sitä hyvää ole koko elämänsä ijän pivossansa pidellyt; ja suupalan käyräkin semmoinen, että sillä on niinkuin mieli miehen
suuhun, vaajuu ilmassa, kääntyy niin hupaisesti kohden, ikäänkuin viekottelisi, viekana, puhuisi, pahus, ja sanoisi, kotiin minä
pääsen, kun minä sinun suuhusi pääsen, Härkäniemi!

Mies minä olen ja heikko minä olen! ajatteli Härkäniemi, kun käsi jo kuljetti sorjaa korkealta partaa kohden. Hampaimetkin niin
helmivän sopiviksi vuollut, että luonto ei kestä, jollei tuonkalisevaa hampaisiinsa lykkää: koetan jo kylmiltäkin, kulkeeko henki
vienolaisessa! Sinne katosi luunkuulas suupala paksun parran peittoon kuin kotiinsa, huulet hypistyivät aarretta ahtimaan,
tottunut käsi hipoi jo pesän hipiällä ja ahne hengitys vei leyhää varren myöntäviltä.  Siunattu asia kuitenkin, kun miehelle
uskotaan elämässä suun mukainen piippu! kiitti Härkäniemi onneansa sydämensä syvyydestä, sormen kuitenkin jo toimellisesti
haparoidessa hyllyltä paperiholkista tikuntynkää esiin. Kun on oikea piippu hampaissa, niin on kumminkin suu taivaassa, vaikka
mies itse olisi housuinensa missä! ennätti hän vielä ajatella, mutta nyt ei Härkäniemelläkään enää ollut aikaa enempään
mielimiseen, lehaus oli lemaissut liika makeana suuhun, tarvitsi päästä jo savunkin makuun, fosforitikku rätisi housuntakapuoleen,
sähäsi ja syttyi, ja taitomies viritteli levollisesti ja varovedoin höyhtöhepeneitä pesän suussa. Muussa ehkä kelpaa kiire, mutta
ei ikinä piipun sytyttämisessä, oli Härkäniemen yleinen mielipide, ja verkkaisesti ja tarkalla huolella kuljettikin hän
tulenliuhkaa kärähtelevillä haivenilla, silmä vartioi syrjäkarein, että tikku teki tehtävänsä, niinkuin piti, kulki tärkisti
reunat yltympärinsä, viivähteli keskipinnalla, hengitteli ja lepatteli, levitteli tasarätinää koko lemuavaan mättääseen,
hengenvetoakin oli pidäteltävä ja taiten maltettava, ettei sytö karaisi miltään kohdalta syvemmälle karvojen pehkuihin: koko pesän
maku on pohjan poroihin asti pilattu, jos kydön imee sikisokiseksi alussa: mistäs tupakka itsestänsä järjen löytäisi, jollei mies
sitä järjellä virittele?

Työ rupesi olemaan valmis: pesän suu eli, kiherää sinervää kiersi ohuelti reunoilta ilmaan, kärventyvä ritisi yltäyleensä
tupotulla pinnalla tasaisesti keskellä niinkuin reunoillakin, joku vallattomampi riuskale yritti kirvotakin ja sihahti sojohiuksin
muun rätisevän ylle, hyvä lemu tunki jo sieraimiin ilmastakin. Härkäniemi uskalsi jo vetää syvemminkin, verkkaan hän vielä ja
koetteeksi vain veti, savun heru taukosi pesän laidoilla, koko koho pesän suussa vilahti kiiluvaksi ja tuokion perästä puhalsi
kummastakin suupielestä suupalan kahden puolen savupilvi hyllyä kohden. Hyvä oli: Härkäniemi heilautti melkein loppuun palaneen
tulitikunpätkän sammuksiin ja nakkasi sen hyppysistään porokuppiin, hipaisi vielä huulissaan kostutetulla peukalonpäällä
irtautuneet höyhteet tasaisiksi pesän suulla, painoi ne tiiviisti laitojen umpeen, ja juurtajaksainen mies kääntyi yhtä leveänä
hyllyltä kuin hän oli hyllyn edessä seisonut, käveli verkakseltansa sohvalle päin ja meni istumaan Lahdenperän toiselle puolelle
paikallensa sohvan päähän. Vain noin kolmen kyynärän korkeudella ilmassa lepäilevä ja leijuva savupilven hursti piippuhyllyltä
peräsohvalle asti osoitti senjälkeen vielä tuokion ajan, mistä Härkäniemi oli kulkenut salissa, astellut keinavin kapteenin
askelin laattian poikki ja roihutellut piippua; sohvalle saapunutta enempää kuin hänen partaansakaan ei aluksi johonkaan aikaan
nähnytkään savusta, niin paksuna vieri pilvi ympärillä.  Oli kerjennyt tulemaan hyvä tupakkanälkä hyllyn edessä.




Neljäs luku.

Pukkila katselee ja tuntee itsensä kiiskiseksi, kun Langholma saapuu Alastalon saliin ja isonen saatetaan keinutuoliin istumaan.


Alastalo oli Härkäniemen näperöidessä piippuhyllyllä jo pariin kertaankin kerjennyt juoksemaan salin peremmän merenäärisen akkunan
edessä, josta vähän kumartaen sopi näkemään omenapuiden oksien alitse Naution nokalle Kiviveden suulla. Turha juoksu kuitenkin
kummallakin kerralla, koska sormen rusto napautti vähän kärsimättömästi akkunalautaan ja silmä kummallakin erällä suoritti saman
tarpeettoman matkan omenapuiden alta tuuliviirin nokkaan rantamakasiinin päädyssä: itsepäisesti kuin synti se torkotti samaa
norkkoansa pohjoisesta etelään. Ei auttanut, vaikka vilkaisi Siwiän toppivimppeliinkin lahdella: nokkavastaisena pysyi tuuli
sille, joka kryssäsi Kivivettä ylös.  Alastalo tuhautti kummallakin kerralla harmistuneena nenäänsä, mutta nauraa vihautti
kuitenkin kummastikin pienen pilan parrastaan, kun taas oli kerjennyt kääntymään saliin: oli vehottava vieraillekin ja hämättävä
mielennörkö omilta kasvoilta. "Niinkös uskosti siellä eteläpäässä viskurit viuhkivat näin syksysti riihissä, ettei tuulella ole
täällä meidän päässäkään luotoa muuta tekemistä kuin viikkokaupalla porottaa Kivivettä etelään, missä ilmaa tarvitaan kaunojen
karistamiseen!" naureskeli hän edellisellä kerralla Lahdenperälle.  "Minä katselen joka huomeltai vilauksen akkunasta ja
ajattelen, kas vaan, Lahdenperässä huhkitaan taas tänäänkin riihessä, koska veto tuntuu Siwiänkin vimppelissä!" lisäsi hän vielä,
koska tiesi, että nuotti oli mehosaa Lahdenperän korvaan, ja oli hyvä pitää hänelläkin ratasvärkki voiteessa tänään.  Toisella
kerralla saliin kääntyessään varasti hän Pukkilan silmännurkasta pienen vahingoniloisen vilauksen, ja ymmärsi, että Pukkila oli
arvannut, mitä hän oli pälynnyt akkunasta.  Saisi Langholma totisesti olla paikalla, ennenkuin sinun suusi pääsee myllylle!
ajatteli hän karsaasti, mutta sanoi naurunverso silmäkulmain poimuissa ja posken hyllävillä: "Ankeriaan nahallakos sinä olet
luuppisi ulkomahan vuorannut, koska köli leikkaa syöstävänä, vaikka tuuli nokittaisi kuinka tikusesti keulaa! Minä luulen, että
sinun nokkasi noituu tuulen paremmalle kantille ennenkuin se pääsee seilin liepeille luupissasi!  Minua karvastelee vieläkin se
erä viime syksynä, kun Turusta palatessa vieri vieressä seilaten sinä luuppinesi selvitit kirkkaasti Viheriäisten nokan, kun minä
sain kääntää parkaasini keulan vielä kerran Kuuvaa kohden!" Nyt on Pukkilalla puoleksi tunniksi muutakin puheenkertaa, kuin
pirusten päästäminen parrastansa! ajatteli Alastalo, vaikka mieltä kaivelikin pieni äkä: nyt saa korvansa täyteen taas niitä
Pukkilan kehumisia! Mutta sudelle nakataan vällyt reestä, niin säilyy oma nahka eheänä ja hevosen kintut hampailta! lohdutteli hän
itseänsä. Viimeinkin nikkasi Janne akkunan vierestä, hänen sopi tuoliltaan pitää silmää merelle, ja hän antoi merkin, nousi
itsekin, otti hattunsa oviseinältä ja lähti salista. Kolmannen kerran meni Alastalo nyt akkunaan, meni tällä kerralla kiiruummiin
kuin edellisillä, eikös pistänyt pientä juoksun honkaakin pariin askeleeseen, vaikka hän tiesi, ettei hänen vatsansa semmoisesta
hölkästä tykännyt. Todella, siellä Langholma jo tulla huristi rantalahdella hyvää laitasta, oli kerjennyt jo Härkäniemen
rantahuoneen nurkalle, hellitteli jo takapurjeen kuuttia löysäksi, vaikkei päästänyt vielä kädestään, kun nosti kurssia tälle
puolen lahden. Turvallinen mies niin paatissa kuin salissakin! ajatteli Alastalo, kun peräpurje heltesi tuulesta juuri sopivalla
hollilla ja kaksimastoinen priiseilipaatti heikkenevin vauhdein etupurjeellaan sieppasi sen nousun, mikä tarvittiin, kun oli
viistettävä sahdatusti rantahuoneen nurkan taitse siltakarkkuun. Terävästi ja taiten siellä liikutaan, missä Langholma liikkuu, ei
kolisteta keulaa karkkuun, mutta lasketaan kuitenkin tihuvasti keula siltaan! tunnusti Alastalo, joka alkoi tuntea, kuin rupeaisi
olemaan painolasti ruuman puolella salissakin.  Puhele nyt! ajatteli hän taakseenkin, kun puolikorvalla kuuli, kuinka Pukkila oli
toimessa selitelläkseen sohvalla Lahdenperälle ja Karjamaan Eenokille, kuinka se Viheriäisten nokan selvittäminen oikein oli
tapahtunut mennä syksynä Turun markkinoilta palatessa. "Minä näin, minä katselin, minulla olivat silmät vahdissa, minä äkkään ja
sanon Evaldillekin, katsos, sanon, katsos Evald, tuulella on kuherpää tuolla, liepasee sieppauksen ahterikulmasta, me emme
otakkaan ventaa, Evald, emme jumaliste otakkaan, pidetään kurssi, pysytään halssissa vaan, antaa Alastalon kääntää, mutta me emme
käännä, tuolla tulee takatuuppa, ja me selvitämme nokan niinkuin kurkku viinankulauksen! Voi leimaus, kuinka kirkkaasti
selvitimmekin, minä löysäsin kuuttia ja huusin Alastalolle: Kuuvaankos sinulle tuli asiaa, minä meinaan Naantaliin!  Kuuvaankos?
kysyin, Naantaliin! sanoin ja huusin Evaldillekin: lykkää puoshakalla kiviin jos kerkiät, niin mennään vieläkin liukkaammin ja
kerjetään Alastalon edestä puoleen! Me korjaamme itsemme pois tieltä!  huusin vielä taakseni Alastalollekin!" Puhele sinä!
ajatteli Alastalo uuden kerran, mutta senverran kiemasi kuitenkin veressä, että oli tuhautettava harmin kutia sieraimissa.
Kerrotkos sinä senkin, kuka sittenkin seilasi edellä Naantalin rauman suulla! ajatteli hän, mutta nyt ei ollut aikaa suukeräjien
pitoon, Langholma oli jo rannassa ja parempi niinkin, että Pukkila pysyi nuoteissa. Hän siis vain käännähti akkunasta, silmäsi,
että Härkäniemen selkäpuoli vielä oli piippuhyllyn edessä: "saisi hänkin jo olla hammastamassa sohvalla, niin Pukkilan puheisiin
tulisi mutkia!" harmitteli hän hiukan, mutta nakkasi omasta puolestaan pienen kalikan Pukkilan sääriin hyppelemään. "Kuinkas kävi
silloin, kun sinä toisenkin kerran kävit katsomassa, miltä nokan kivet näyttävät likeltä niemen kärjessä?" kysäistä tokasi hän
ohimennessään.  "Minä olen muistavinani, että se ventaus Mustanklupun kyljessä kesti viikon päivät!" nauroi hän vielä suopeasti
olkansa taakse. Alastalolla oli nyt jo kuitenkin totinen kiire, olihan hyvä, että Jannella oli ollut nenää käskemättäkin juosta
rantaan auttamaan Langholmaa paatin rikaamisessa: kieltämättä virkku poika, hamaa ymmärryksen sarvissa, niin että lysti huomata!
mutta kaksi kättä silloinkin tarvitaan, kun kakku leivotaan, minkä vasen silittää, sen oikea tasottaa, ja kyllä minunkin rantaan
on kerjettävä: ei suinkaan Langholma tänäpänä kättelemättömänä miehenä astu paatistansa Alastalon siltakarkulle!  Pientä juoksun
lönkän kaltaista Alastalo nytkin varvasti, kuljetti runsasta kahtatoista leiviskäänsä niin ketterästi salin poikitse porstuan ovea
kohden, ettei Pukkilakaan olisi silmiänsä uskonut, ellei olisi samoin silmin katsellut.  Jokos Langholma on tulossa? täytyi
väkistenkin ajatella, kun Alastalo rynkäsi kuistin puolelle. Pärskit sinä yskääkin vielä palkeistasi, ennenkuin rannassa olet!
ajatteli Pukkila pieneksi lohdutuksekseen, kun lattiapalkit olivat lakanneet rytisemästä porstuassa.

Mutta ei Pukkilan asia ollut tällä autettu, ei vaikka olisi sadatellut!  Se Mustanklupun räppä ja harmi sittenkin: käskikin, ja
juuri nyt, livauttaa viholaisen Mustaklupu tähän! Ja kun oli tilaisuus niinkuin hotellista tilattu ja tarittimella pöytään tuotu,
olisin siirtynyt sohvalla Eenokkia likemmäs ja Alastalo poissa salista: jukoliste, olisin minä pannut Eenokin korvat syhymään ja
syhymään pääkopan sisäpuolustan myöskin! Ja nyt Mustaklupu ikäänkuin korkiksi Eenokin kumpaankin korvaan! Pukkilalla oli nenänpää
painunut kuin myttyyn paksun huuliparran turviin, pari kertaa hän vilkaisi silmällään sivulleen Karjamaan Eenokkiin, ennenkuin
sanoi mitään, vilkaisi vielä varovasti kolmannenkin kerran: ei Eenokki muuta kuin imi sammunutta piippuaan ja katseli nenäorttansa
myöten pesään nysävarren päässä, silmälauta nykähteli kuivasti.  Mene tuommoisen kanssa nyt puhumaan, naama muutenkin niinkuin
suutarin lauta, ja nyt sillä istuu kallon visassa vielä Mustaklupu! Pukkilan kaiveli sisuksia niin että rintaa ryitti. Koko
Mustaklupu! Pahan hengen kloppi, kasvaako lepän kituakaan koko kivikko, mutta kiusan knuppi koko elämänijäksi, makaa kuin laiska
lehmä paikallansa, tällännyt itsensä juuri keskelle laitaa, niinkuin lehmän läjä keskellä tietä, en paremmin sano: pääseekös
Kivivedeltä ja pääseekös Kivivedelle, jollei Mustaklupu kiukuta keulan edessä, keväällä harmi kun pitää ohitse, ja syksyllä harmi
kun taas pitää ohitse, minä kiroon, kun minä näen sen, ja minä syljen, kun minä olen päässyt sivutse!

Juuri sille perhanalle, samaselle Mustalleklupulle, -- miksi juuri sille, sitä en minä ymmärrä? miksei esimerkiksi Huuskerille,
joka on kauempana, ja jota ei kohta jokainen Kivivedeltä näe? tai Hauterille, joka on vielä kauempana? -- juuri sille saastaiselle
minun piti seilata ensimmäinen kuunarini! Vaikka ei siitä oikeastaan kuunari pitänyt tulla aluksi, pakettia me Eenokin kanssa
rupesimme rakentamaan -- oli siinäkin prässiä, ennenkuin minä Eenokin niin pitkälle sain, mutta minä sain vain! -- pakettia me
alotimme, ja oijensimme kölin ja pistimme stäävit ja pantterit. Mutta Alastalo ja Härkäniemi hoilasivat sinä talvena niin paljon
kaljaaseistaan -- Alastalolla oli petilläkin jo semmoinen! -- että meitä rupesi harmittamaan, minua kumminkin harmitti, ja minä
sanoin Eenokille, että emme kehtaakaan pakettia laittaa: Alastalo laskee mastot, ja sanoo, että meillä on vain yksi, kun hänellä
on kaksi! Eenokki oli silloin jo sama kränä kuin nytkin, vaikkei hänellä ollutkaan leuan väkä vielä yhtä paljon koukussa kuin nyt,
hän rupesi Samuliksi ja sanoi: "Mutta köliin ei kajota enää: se on jo oijennettu!" Mikäs minun silloin auttoi muu kuin pistää
parrasta vain korkeammaksi? Ja minä pistin, pistin rohkeasti korkeutta, pistin tuplasti ylöspäin, Alastalo puheli lasteistaan, ja
minä pistin myös lastin tilaa ruumaan! Mitäs minulla muuta olikaan tehtävissä: Eenokki oli mitannut kölin, eikä siihen saanut
kajota? Ja mastoja minä myös pistin kaksi, peliä siinä oli, että sai sopimaan, mutta minä pistin kaksi! Eenokista oli kiusaa
silloinkin, riiteli, että mitä niitä kaksi, kun yksi on aina yksi, ja yhdelläkin toimeen tullaan. Mutta minä selitin, että on
selvempi kaksi mastoa: ottaa kumpikin omasta metsästänsä mastopuun, minä etumaston ja hän takamaston, niin ei tule riitaa
värteerauksesta. Kaksi mastoa siis sitte pistettiinkin, ja kun Alastalolla oli niin paljon praakkia kaljaasistaan, niin pistin
minä vielä raa'atkin etumastoon. Perse edellä oli Eenokki siinäkin asiassa, marisi, että tikut ovat kyllä tarpeen makkaran päissä,
mutta mitä tekemistä niillä on mastoissa? Mutta minä sanoin, sanoin Eenokille päin nenää, että etumasto on minun: minä taklaan
maston niinkuin minä taklaan, taklaa sinä mastosi, niinkuin sinä taklaat! sanoin.

Kuunari meille tuli, ja minä sille nimenkin annoin. Eenokki olisi tahtonut Paavaliinaksi sitä, senverran pehmeä mies hän oli
kuitenkin ajatuksiltaan vielä siihen aikaan: hänellä oli nimittäin senniminen karjapiika silloin, sama ihminen on vieläkin
Karjamaan emäntänä. Mutta minulla oli jo varhemmin toinen ajatus, minä ymmärsin ruotsia jo silloin ja osasin senverran kuin
Tukholman rannassa tarvittiin. Mitäs me Paavalin nimeä laivan nimeen pistämme, hänellä oli huono merionni, haaksirikossakin hän
oli! selitin minä niin että Eenokkikin ymmärsi.  Pistetään mieluummin nimeen sellaista, että joku lukee siitä Pietariakin, hän oli
kalamies ja kova saaliinsaaja. Pannaan nimeksi "Petrereesa" niin ruotsalainen lukee sen "lykäst' matkaa!" tai jos hän on
jumalisempi, niin tulevat hänelle mieleen vaikka Pietari-apostolin kalareisut!  selitin. Minulla makasi se nimi niin hivelevästi
korvassa aina sitä myöten, kun muinen ensimmäisellä Tukholman matkalla muuan koreaposkinen Taalain tyttö, jonka kanssa minä olin
tullut hiukan tutuksi haminassa, lähtiessä vielä juoksi kaijille seisomaan ja huivitteli sieltä esiliinallaan, huiskutteli ja
huutaa huiteli tyttölapsen kurkustaan kuin huilusta: "Petre reesa!"

Niin no, nuoria silloin vielä oltiin, nuorempia kuin tänäpänä, ja "Petrereesa" maalattiin kuunarin takapeiliin! Valmis Petrereesa
viimein oli, topit kuin kynttilät ja jokainen plokki hilkutti taklingeissa puhtaana kuin pesty: liput topeissa me läksimme
Pukkilan lahdelta.  Eenokki kyllä huusi alhaalta ruuhestansa, että "kun perhana näyttää meressä pikemmin kupilta kuin alukselta!"
mutta lisäsi hän kuitenkin ennenkuin rantaan sousi: "hoida nyt kuutto hyvin, siitä on minun omani puolet!" Kiemasi jo silloin
minua se kupin nimitys, itsekin pidin, että aika korkealla minä seisoin, kun minä kannelta katselin alas Eenokin ruuheen, mutta
minä pelkään, etten minä silloin vielä oikein arvannut, kuinka syvällä kölikin muijasi silloin, kun reilinki oli näin ylhäällä.
Hyvinhän sentään mentiin Kivivesi, kaunis ilma ja tuuli niinkuin tilattu, Alastalon ohitse seilatessa minä karautin signaalitkin
kaikki molempiin mastoihin, että Hermannin sopi katsella kaljaasistaan, joka vielä ei ollut klaari, kuinka kuunari flakaa. Ja
hyvinhän olisi suuttanut edelleenkin käydä, vaikka kyllä minä jo Alastalon ohitse seilatessa ja itsekin ikäänkuin Alastalon
silmillä Petrereesaa tarkastellen ahterista, missä seisoin, keulaan asti, aloin ajatella, että lyhyenläntä tämä kuutto todella
tosin on, varsinkin näin korkealta katsottuna, ei tainnut Eenokki sanoa hullummin kun sanoi kupiksi, ajattelin. Olisi saanut jäädä
jonkun lautakerran matalammaksikin, tunnustin. Ja tihuvalla ne mastotkin seisovat, katselin, auttamattomasti liika likekkäin,
mutta mihinkäs ne paketin mitoissa sai kauemmaksi toisistaan?

Hyvinhän olisi suuttanut käydä sittenkin, sanoin, mutta edessä oli Mustaklupu!  Olen minä likempääkin paketilla seilannut sitä,
pahus sen tiesi, että sen piti olla paskanen vierestänsä, ja kukas sen ymmärsi, että Petrereesa makasi niin raadon syvällä vedessä
kuin se makasi? En minä itsekään sitä ennen ajatellut, ennenkuin tärähti. Ja kun oli tärähtänyt, niin siinä seisottiin,
signaalitkin vielä viuhivat mastoissa ja lähtöliput ilvestelivät topeissa, niinkuin minulle nyt vasta olisi tullut oikea ilon
karku. Viikko siinä saatiin präkätä, viikko, niinkuin Alastalo sanoi, ennenkuin löysällä oltiin. Kaunis ilmakin sitäpaitsi, meri
niinkuin leko lakana koko ajan ympärillä ja paattia kuhisemassa joka puolelta, niinkuin me olisimme olleet ihmisten lystiksi ja
katseltaviksi karilla. Mustaklupu näkyykin penikulman päähän Kiviveden kurkulle ja muille kanteille myöskin senverran kuin rannan
ruumaa on meressä ympärillä: puhumatta pitäjäläisistä, niin Putsaarasta asti niitä sousi, ikäänkuin olisi ollut jotain
ryövättävänä!

Ensimmäisinä oli Eenokki paikalla: merkillistä, kuinka verkaskin mies soutaa kovasti, kun hänellä on kiiru, minä näin paatin jo
kohta Katkurun rauman suussa ja katselin, kuinka vaahto kihisi keulan edessä: Eenokki sieltä on tulossa, arvasin paikalla. Ja
arvasin oikein, Eenokki se oli, selkäpuolestakin sen olisi tuntenut, vaikkei hän olisi lakkaamatta vahdannutkaan meitä selkänsä
taakse, niinkuin teki, vuoroin vasemman, vuoroin oikean olkapäänsä ylitse, kiskoen joka katsomalta aina kiukkusemmin airopariansa.
Ja kun hän viimein pääsi kannelle: niin olisiko uskonut Eenokin leuaksi sitä leuanpäätä, joka pärisi edessäni: kyllä sanaa siitä
luusta sillä kerralla lähti, vaikka se muuten on piukassa!  Minä koetin olla vaitikin, hyvin vaivihkaa, mutta ei se auttanut.
"Missä sinun silmäsi ovat, kun törkkäät Mustalleklupulle, vaikka merta on vieressä penikulmain ruumat? Sitä vartenko minun
klahvistani rahaa on otettu, että sinä pääsisit flakaamaan Mustalleklupulle? Olisin minä pistänyt lähtiessä edes oman piippuni
ruoriin, niin kukaties se olisi osannut selvittää Mustanklupun!" Semmoista minä sain kuunnella, ja koko viikon! Koko jumalan
pitkän viikon; ei pelkoakaan, että Eenokki olisi lähtenyt puurista, ei, vaikka oli paras perunan kylvöaika pelloilla ja pouta
pihisi kannen tuoreessa tervassa: sama hurina minun korvissani koko viikon! "Ja keskellä kirkasta kaunista jumalan päivää: et
olisi tainnut koko Mustaaklupua löytääkään, jollei olisi ollut näin jumalattoman selkeä ilma? Ja mitä perhanan tekemistä sinulla
oli Mustallaklupulla: tuliko pissan hätä kesken vai, kun piti rantaan tyyrätä?" Ei olisi uskonut Eenokin leuaksi, jollei olisi
silmä nähnyt, kenen leuka liikkui.  Jos minä olin saanut koko syksyn ja talven porottaa suutani ennenkuin Eenokista tuli laivan
retari, niin kyllä retari vuorostaan popotti minulle silloin: minä ihmettelen, että minä olen nahoissani vielä senkin viikon
jälkeen!  Ja mitäs sellaiseen vastasi? En minä ole ollut elämässäni visumpi mies suustani kuin ne päivät Mustanklupun kyljellä.

Ja ihmisilläkin tekemistä koko perunankylvön ajan minun haaveristani!  Minä pelkään, että perunat tulivat huonoon kylvöön koko
pitäjässä sinä kevännä!  Tammelinin vaarikin, hän oli elossa silloin vielä, sousi Pukkilaan, eihän hänellä Pukkilaan muuten ollut
asiaa, mutta hänellä oli vanhaa kaunaa: minä en ollut ottanut häntä puosuksi puuriin, tunsin tarpeeksi hänen suuvärkkinsä
vanhaltaan. Hän siis sousi Pukkilaan, äitimuorikin oli silloin vielä elossa ja höykässä. Meni tupaan ja istui penkille. "No,
Petterkin on sitte haminassa jo!" alkaa koiranleuka pakinaa penkiltä ja katselee pannun kylkeä toton tuhassa.  Muori siunaamaan:
"Vai joko on! No, kylläpäs hän taas kerkesi! Vaikka arvaa sen, että Petter kerkiää, kun Petter menee! Siunaamaa kuitenkin, kun
tulitte sanomaan! Taitaa maistaa kahvin tilkkakin soudun päälle? En paremmin sano, vai Petter jo haminassa! Petter, Petter, hän
menee ja hän kerkiää, hän tietää riikit ja ranskat, Krunstat ja haminat! Vai haminassa jo, sanon paremmankin kerran, ja
entispäivänä vielä hyppeli hännissäni, juoksi kamarista tupaan ja tuvasta kamariin: umpeles nappi tuohon: liirinki flakaa, jokos
hattu on putsattu, ota kamarin kaapista kaksi Ruotsin nenäliinaa, pist' laskoon ja vakkaan, pentele, kun putosi sormista, annas
messinkinappi laattialta, ja slipsi, minun saksansamettinen slipsini, missäs se on nyt, kun tarvitaan ja on kiiru, Petrereesan
luuppi on rannassa odottamassa, vedä piirongin loota auki: onko siellä, juokse takakamariin ja kippaa klaffista, huiskase hopussa!
mitä hemmettiä sinä karaat kuin päätön kana, kun se on vieressä pöydällä! nopsaan nyt näpsään, Petrereesa flakaa jo, solmi kiinni,
niskan ympäri ensin, niskan, ja solmu leuan alle, kruususolmu, kaksi lenkkiä! voi perhana! missäs patiinitkin vielä ovat, kyttää
takakamarin sängyn alle, katso tuvan uunin päälle, kolase porstuan konttorista, en suinkaan minä sukkasiltani kapteeniksi juokse:
jokos tuli kruusuliivikin vakkaan? Vai jo on Petter haminassa! siunaan vieläkin.  Vaikka arvaa sen, kyllä Petter tietää, kuinka
hopulle pistetään kiire, eikä aluksella ole hameenhelmojakaan tiellä niinkuin minulla. Kaasin lientä kuppiinkin, että Tammelin saa
kuumaa suuhunsa, kun tuli sanomaan. Tiedän minä Petterini, kyllä nenä hänellä kerkiää, kun vaan muu ruumis pysyy fölissä!  Oikein
sydänkerälle hyvää tekee, kun kuulee, että hän on haminassa taas!  Tammelin pistää nyt makeatakin joukkoon: sokerinmurene suuhun
ja kahvinmaku ikeniin, niin puhe ei pysy kielennokalla, vaikka pidättelisi. Kaadan itsellenikin tilkan! Mistäs Tammelin tiedon
näin nopeasti sai: lupasi Petter kirjoittaakin, kun pääsee paikalle, minkänimisiä ne ulkomaan haminat taas ovatkaan kaikki?"
Tammelinilla oli jo sokerinpala suussa, kahvi kaadettu lautaselle ja hän hörppäili tyvenissään muorivainaan lemusaa juomaa.
"Parempaa kahvia kuin Pukkilan Maija-Liisan pannusta ei saa syntiseen suuhunsa tässä pitäjässä!" kehui hän ja käänteli
sokerinpalaa kielellään kahvinkultaa puhallellessaan. "Juu, nopea matka Petterillä tällä kerralla oli, eivät Alastalossakaan
uskoneet, kun poika juoksi tupaan ja huusi, että nyt on Pukkila knupilla, kapteenikin haki kamarista kiikarinsa ja kiipesi
rantavuorelle katsomaan.  Mustaksiklupuksi ne Alastalossa haminaa kutsuivat, ja sanoivat, että Pukkilan Petterillä on köli nyt
tiiviisti paikallaan. Kiitoksia kahvista emäntä, teki hyvää kylmälle maolle, kun sai lämmintä! Olisin minäkin nyt ollut puosuna
Petrereesassa, niin olisin ollut kerran elämässä puosuna Mustanklupun reisullakin!" Tammelin oli viisas mies, ja oli hakenut
lakkinsa jo käteensä.  "Minullakin on joutu nyt, niinkuin Petterillä kiiru haminaan!" puheli pirunnahkainen ovesta vielä. -- Ei
Tammelinilla kuitenkaan sen erän jälkeen enää ollut asiaa Pukkilan tupaan kahvintilkalle muorin eläessä. -- Pitäjällä oli
irvistelemistä tarpeeksi, ja sain minäkin sen viikon ajan niin tarpeekseni tirkistellä ja läheltä tirkistellä Mustanklupun kylkeä,
että tänäpänä minä vielä silmissäni lasken vaikka jokaisen sammaleen pilkun kallion kuvulla ja katajan kituleet vuoren säröissä!
Potkaista minun tekisi mieleni koko lemmottu paikaltaan joka kerta kun sivutse seilaan, eikä tarvitse vieläkään kuin sanoa minulle
"Mustaklupu" korvaan, ja minä olen mies kuin linkkuun käännetty veitsen terä! Ja kun minä vieläkin näen Eenokin naamasta vain
leuanpäänkin, niin minä paikalla muistan Mustanklupunkin!

Myrkkyä, myrkkyä koko mies, koko Alastalo, painaa vuovissa kaksitoista leiviskää, mutta minä luulen, että jos vuovin nokkaan
pistettäisiin erikseen myrkky hänen kropassaan, niin se säkki yksin pistäisi vuovissa keviöiksi kolmentoista leiviskänkin puntit!
Pukkilan verissä oikein tosissa kiehahteli.  "Miltäs nokan kivet näyttivät likeltä Mustanklupun kyljessä?" kysäsee hän, peijuuni,
kysäsee, viattomalla naamalla, ikäänkuin olisi vain puuropataa härkimässä kraakun edessä ja kysäisisi jotain vain jouteikseen,
jotta huulikin protisisi, niinkuin patakin protisee härköintä kääntäessä, kysäsee Eenokin kuulten! Aivan kuin olisi hän lukenut
niinkuin kirjasta, että minulla hyppelivät varpaat jo: annas kun Alastalo pääsee salista, niin kukas on istumassa Eenokin vieressä
kuin vilaus sohvalla, jollei Pukkila, Pukkilan perhana, ja kun Pukkilan Petter on vieressä istumassa, niin hän supattaa korvaan,
kastaa vaikka peukalon päätä kielen päähän ja vie sanaa vaikkapa Karjamaan Eenokinkin korvaläpeen! Niin minä ajattelinkin,
ajattelin: menköön Langholmaansa noikkimaan, minä kutitan sillä aikaa Eenokin niskakarvoja! Siitä kumminkin minä olisin ollut
mies, että vänkäämistä Alastalolla tänäpänä olisi tullut, ennenkuin Eenokin nimi on papereissa, jos riitinkeihin pistetään kolme
mastoa; minä tiedän vanhaltaan Eenokin ajatukset mastoasioissa, ja minä olisin pistänyt tykyriä hänen ajatustensa taakse! Ja
silloin juuri läjäsee Alastalo Mustanklupun saliin, läjäsee keskelle salia niin, että Eenokinkin ajatukset, senverran kuin hänellä
niitä on piipunnysänsä takana, nyt istuvat yhtä lujasti Mustassaklupussa kuin Petrereesakin muinoin.  Alastalo on vikuri
lykkäämään pahoja tammisiirtoja laudalla, ja lykkäsi hän tälläkin kerralla siirron!  tunnusti Pukkila ja katsahti karsaasti vielä
varmemman kerran Eenokkiin ja hänen sammuneeseen piipunnysäänsä.

Pukkila siirrähti kuitenkin paikaltansa likemmä Eenokkia ja sierasi itsensä vieri viereen hänen kanssaan. Kun kerta on mennyt
istumaan pöytään, niin ei auta muu, kuin popsi päälle vain, vaikka ensimmäinen lusikallinen olisi polttanutkin suuta! karaisi hän
luontoansa. Vaikka vaikeanlaista oli entraaminen tällä kerralla, vaikeampaa kuin sitä oli ajatellutkaan, vaikka sen työlääksi oli
ymmärtänytkin. Eenokki ei ensinnäkään siirtänyt katseen hivaustakaan vierilleen, kumpikin silmä oli niinkuin ankkurissa korttelin
mitan matkan takana naamataulun ulkopuolella, siinä missä nivaran nykerö oli löytänyt huojahtamattoman paikkansa. Nykerö
puolestansa tuntui sanovan, että kun tässä paikassa ollaan, niin miksei tässä paikassa pysytä? Olisi edes savun kiekuraa hirissyt
poron mustasta pesän sisuksissa, niin olisi se ehkä kehoitellut jutun alulle, mutta ei, sammunut oli sammunut ja kylmiltänsä oli
piippu luultavasti pistetty leukapieleen jo Karjamaalta lähdettäessä. Vain pienestä näpytyksestä Eenokin hänen äärisessään
silmälaudassa ymmärsi Pukkila, että Eenokki tiesi hänen tulleen istumaan likemmäksi itseänsä.

Ihminen istuu välistä kuin hiilillä ja Pukkilakin heristeli korviansa porstuaan päin: koska hyvänsä voi sieltä jo ruveta kuulumaan
kolinaa, kun Alastalo ja Langholma ovat tulossa saliin. Olisi Petrereesa mennyt karille edes yksimastoisena, niin nyt minulla
olisi puheenjuuri silkkaammalla! manasi Pukkila itseänsä. Pahan juoni käskikin minun silloin älläämään kahta mastoa, niin nyt
minulla on se liikamasto ikäänkuin tikkuna ikenissä, kun pitäisi puhua! En, jumaliste, minä soisi parkkia Alastalolle, en, vaikka
minun olisi itse nieltävä koko kolmas masto raakoineen päivineen! Mutta hiiskasenko minä nyt viattoman sanankin, tuumanmittaisen
sanankin, pienen sananpenikankin rikistä ja rikistä, topeista ja topeista, raaoista ja raaoista, niin Eenokki ottaa piipun
leuastansa ja silloin minä saan kuulla sitä, mitä minä jo sain kuulla Mustanklupun kyljessä tarpeekseni! "Joko sinä virkasi
paskannat, mastomaakari sinä ennen ole ollut aluksissa!" sanoa täräyttää hän niin varmasti kuin pappi ramariikkansa rippiliinalta!
Ei Eenokilla ole leuka löysässä muuten, mutta Mustaklupu se päästää vieterit hänen kielenkantimistaan, niin että on vaarallista
vieressäkin! Topeista minä en saa puhua, en kvarttisanaa, se asia on reekelissä! Mutta mistäs perhanasta minä sitte puhun?
Alastalon saastainen, pistää minun tällaiseenkin liisteriin! Niin olen kiukkuinen, että syhyy sääressä!  Eenokki tuossa,
korvaläven minä näen, kun katson, kahden korttelin takana, ja minä, pehmiä, minä, keitetty sillin pää, minä lautamiehen isopappa
luultavasti joskus, minä en saa kieltäni kyljellensä nyt kun tarvitsisi, en, vaikka ottaisin peukalon ja etusormen väliin koko
palasen ja repelisin, yhtä hyvä koko mujake paistinpannussa kuin minun suussani nyt! On se hemmetti kuitenkin, kun Jumala on
tuommoisiakin knuppeja sorvannut maailmaan, kuin Eenokinkin knupin tuossa! Mene ottamaan lastua höylänterällä vuorenkyljestä, niin
krapinan kuulet ja lovet lasket terän lohkoissa, mutta lastu, missäs on lastu? Mitä lastua veistäisi silloin kielikään Eenokin
kaltaisesta kallosta: kieli on kuitenkin vain lihaa, eikä terästä, niinkuin höylän terä, ja kumpis mahtaisi mureta, Eenokin kallo
vai vuoren rapa, jos ne iskisivät otsittain?  Minä luulen Mustanklupun jälkeen, että Eenokin kallo ainakaan ei antaisi myöten
siinä rytinässä, ja jos antaisikin kallo, niin ei antaisi leuka! Voi vaivaista syntistä, sanoo pappikin ja saman sanon minäkin:
kyllä Alastalo minulle pelin jätti! Mastoista ei minun passaa puhua, ei hiiskaistua sanaa, maston sanakin on Eenokille tällä
hetkellä samaa kuin "pus' kiinni!" pahalle koiralle: "karaa lahkeisiin kaksin härisevin hammasrivein!" Milläs leivän nielee,
jollei sitä haukkaa ensin, ja mitäs parkista puhuu, jollei mastoista puhu? Ja kuinka liukkaasti minä sittenkin olisin voinut
puhua, sanonut vaan, husannut Eenokin korvaan, niin ettei kukaan olisi kuullutkaan, lykännyt kylkeen ja sanonut: "Alastalo on
isonen, tullut perhanan isoseksi, oikein paisunut minun mielestäni, saa nyt parkinkin vielä, pykätään me parkki hänelle nyt vielä,
niin torppareita me hänen rinnallansa olemme kohta jokainen, pahus, torppareita!  Karjamaa, sanon, Karjamaan Eenokki torppari
Alastalon, sanon, Alastalon Hermannin rinnalla!" niin minä kuiskuttelisin, Härkäniemikin kävelee jo hyllyltä takaisin, mutta ei
hänkään kuulisi sanan hivausta, niin visusti minä puhuisin, korvan juureen minä puhuisin, jokainen sana kuin korkkiruuvin väkä
juuri korvaläpeen! Mutta miks'en puhuisikin, siirrä itseäni likemmäs ja tee juuri niinkuin sanon, kuiskase Eenokille korvaan: en
hiiskase hiiren haukotustakaan, en mastoista, en mastontikustakaan, kukas niistä käskee silloin puhumaan, kun ei niistä tarvitse
puhua? puhun muusta, puhallan poroon vain, porotan pirusti siihen paikkaan, jossa kytee, porotan perhanasti juuri kipinän jyvään:
olen minä pajassakin palkeilla ollut ja tiedän, että musta pihisee kiiluksi, kun lietsoo, ja kun kiilu kiemasee, ei silloin kauan
kestä, ennenkuin raudan pääkin on pehmeä ja taputettava! Pukkila oli itse jo yltävalkeassa, hän oli nyt jo niin likellä Eenokkia
istumassa sohvalla kuin tilan puolesta sopi toista likellä istua, käsi peitteli kämmenpuoli ulospäin suunpieltä, kun hän käänsi
päänsä niin, että sopi sojottaa suoraan Eenokin korvaan, silmät vilkuivat sinne, jonne Härkäniemi oli hyllyltä palattuaan mennyt
istumaan omalle varhemmalle paikalleen sohvan toisessa päässä, ja hävinnyt savupilveensä, silmät vilkuivat, mutta suu oli
toimessa.  "Oletkos huomannut, Eenokki, että meitä ei huomatakaan salissa. Ei piippuhyllylle ole käsketty: Härkäniemi siellä on
seisoskellut kokonaisen aterian välin, ja Alastalo itse juoksentelee mäellä odottelemassa parempia vieraita: sinä olit kuitenkin
rippikoulussa vuotta ennenkuin Langholma! En minä itsestäni puhu, mutta sinusta: Karjamaa on kuitenkin Langholman vertainen talo,
montakos mullikkaa sinä tänäkin suvena Tukholmaan lähetit? Vaikka mitäs Langholmasta, orpanuksia te olette, ja isosia kumpikin,
mutta Alastalo minun pistää kiukuksi! Semmoinen talo, että pellot mahtuvat Karjamaan kokoisen talon isännällä vaikka pienempään
liivintaskuun, ja isäntä kävelee kuitenkin tämmöisessä salissa! Onkos sinulla Karjamaassa edes saliakaan vielä, enempää kuin
minulla Pukkilassakaan?  Vieraspitäjäläinen, kun istuu kirkonpenkissä ja katselee, kun isännät kävelevät kirkkoon turkkituluupit
hartioilla, niin kenenkäs sinä luulet hänen nyt jo luulevan isoimmaksi isännäksi pitäjässä? Varmasti Alastalon, kun hän astelee
kongilla, senverran rytisevät lankut nyt jo hänen anturainsa alla! Kyllä me itse tiedämme, että nyt tuli Karjamaa kirkkoon ja nyt
Langholma, mutta vieraspitäjäläinen, hän on outo ja hän sekaantuu helposti miehistä, hän ajattelee, että Karjamaan Eenokki
Alastalon Hermannin rinnalla on torppari rusthollarin rinnalla! Kun Alastalolla oli kuunari, painoi hän knapisti kymmenen
leiviskää, eikä hän silloin vielä niin merkillinen mööpeli ollut kirkossa enempää kuin kirkkomäelläkään, prikin ja Siwiän sillalla
hänelle on niskaan tullut kaksitoista leiviskää, ja se mikä hänellä on painoa tullut lisää, se on hänelle tullut julkisuuttakin
lisään, ja minä ajattelen, että parkin kapteeni rupeaa painamaan neljätoista leiviskää, ja semmoisen miehen rinnalla ei enää
naapuri mahdukkaan kirkon kongilla kävelemään, saa juosta pikenttipoikana selän takana, jos siellä on tilaa kipata!" Pukkila alkoi
päästä vetoon. "Kipata, kipata!" sanoi hän ja livautti peukalollaan ison sormensa nenitse Eenokin silmien edessä, niin että
paukahti. Pukkila alkoi unohtaa, että hän oli kuiskimassa toisen miehen korvan juuressa. "Kipata, niinkuin imukaritsa emänsä
takana!" sanoi hän. "Karjamaan Eenokki kippaamassa Alastalon Hermannin hännissä niinkuin pojan mukula papan kantapäillä kongilla!"
kuikahti Pukkilan kurkusta jo ääninenkin sana, kuikahti niin äkkiä ja kiekavasti, että niinkin levollinen mies kuin Eenokki
siirrähti päätänsä tuuman verran puolemma, piippukin siirtyi leukapielestä käteen. "Juu, Eenokki, rakennetaan me parkki
Alastalolle, niin saadaan isonen mies pitäjään!" malttoi Pukkila äänensä hiljaisemmaksi, mutta oli samassa jo kiepsahtanut
sohvalta pystyyn Eenokin eteen laattialle. "Perhana!" sanoi hän ja Eenokin silmien edessä huitoi ilmassa käsi, jossa vanhalta
laskulta tiesi olevan viisi sormea, mutta jossa nyt olisi voinut laskea haristimia vaikka kymmenen vilastelemassa. "Perhana!"
sanoi Pukkila paremman kerran, ja oli valkeassa, sääripiiputkin kyykistelivät koukkua, että oli varaa lingota mies pitemmäksi, jos
sana tarvitsi mitan puhtia. "Oletkos mitannut Alastalon sarat ja oletkos mitannut Karjamaan sarat?  varis loikasee, kun se
Alastalossa siirtyy saran päästä saran toiseen päähän, mutta Karjamaassa on variksen lennettävä pellolla! Semmoiset ovat talot,
kun maat vierekkäin pistetään! Mutta oletkos mitannut Alastalon liivejä ja omia liivejäsi? Räätäli ottaa seinältä isot sakset, kun
hän leikkaa verkaa Alastalon liivejä varten, mutta sinun liivisi hän leikkaa muijansa paitasaksilla!  Semmoisia ovat isännät, kun
liivit ovat rinnan pöydällä! Ja liivien verka se on, joka kirkonpenkissä näkyy, eikä sarkain savi! Vieläkös sinulla on halua
lihottaa Alastalon pieliä enemmänkin? Laita sitten Alastalolle parkki, souda tuomaan rahojasi Alastaloon, minä luulen, että ne
tyrkyttämättä korjataan täällä, mutta älä minun penkkiini tule, jos naapuri kasvaa laveammaksi penkillä vielä ja sinä tiput
kapteenin vieriltä oman penkkisi korvalta kongin permantolankuille istumaan!"

Pukkila oli nyt täydessä vedossa, hän ei huomannut, että piipun korina Härkäniemen päässä sohvaa oli alkanut hiljetä ja jo
hiemasen aikaa aivan tauonnutkin ja että verkakseen ohenevan savuesiripun takaa alkoi häämöttää verrattain vissi silmäpari, joka
joltisellakin tarkkuudella seurasi tapauksia sohvan toisessa päässä. Pukkila oli siis täydessä vedossa nyt, koukistettu sääripari
kimmahti viimeinkin suoraksi, niin että Eenokinkin täytyi nostaa leuanpäätä, kun mies kasvoi pitemmäksi hänen edessään, Pukkilan
käsi oli nyt puristettu nyrkiksi ja luki lakia kuin Mooses kultavasikalle, huitoi niin tihuvasti Eenokin silmien edessä, että
tyvenen Eenokinkin ripsiä räpytteli, vaikka hän tiesikin vaaratta olevansa. "Minä sanon, minä sanon sinulle, minä sanon kelle
hyvänsä, minä sanon vaikka Alastalolle, että tikku on tikku kuitenkin, sanottakoon sitä vaikka mastoksi, ja että ei tikulla lastia
seilata, vaan ruumalla! Ruumalla, Eenokki, ruumalla!" Pukkila takoi nyt toisella nyrkillä pivonsa pohjaa, ja tyrkkäsi päänsä niin
likelle kuin Eenokin otsakulmilta sopi toista silmänterään tirkistää. "Ei tikku, ei, vaikka niitä olisi kymmenen pystyssä,
killingin pyörivääkään nokkaansa nokase, ruuma se on, joka rahdin retarille seilaa laivassa!" vakuutti hän ja niska kangistui
juhlalliseksi. "Vai luuleekos Alastalo, mahtaakos Alastalo luulla, että rahaa rapistellaan pilvistä vartaalla, kun toppeja vaan on
tarpeeksi monta ja tarpeeksi pitkiä?" kysyi Pukkila ja nauroi myrkyllisesti. "Me muut tongimme pelloillamme savea ja vahtaamme
auran knupissa niin että selkää särkee, korjataksemme joskus mullan raosta jyvää laariin, mutta Alastalossa on kaiketi toinen
usko, oletkos katsellut teidän puolelta raumaa rannalla, juostaanko siellä pellolle vain leipävartaat pystyssä koko väki ja
noukitaan kyrsät valmiiksi kypsinä ilmasta tangon nokkaan?" kysyi hän ja sai Eenokinkin vetämään toista suupieltänsä naurun
väkään. "Ei suinkaan Alastalon pellon kivistä muulla kurilla leipää otetakkaan!" päästeli Pukkila kieltään löysemmältikin, koska
nuotti sopi ja Eenokin naamasta näki, että juttu hivasi naapurin munaskuita, "tähkää ainakin ne tilkut kasvavat niin
harvakseltaan, että surku tulee kylän variksiakin, kun niiden on tultava toimeen semmoisen talon vainioilla!" sanoi hän ja vaikeni
hetkeksi, että toinen kerkesi ajatuksinensa jälestä. "Parkki, perhana, siinä on yksi masto liikaa Alastalon laivaan!" sanoi hän
äkisti, kun piti, että nyt oli Eenokki hinassa. "Ei suinkaan Alastalo laveampaa täkinkantta tarvitse anturoittensa alle kuin
hänellä on pellonalaa sontarekensä kääntämiseenkään vainiollaan!" kuljetti Pukkila jouhta kuitenkin vielä äskeiselläkin jänteellä,
vaikka sormi ei unohtanut näppäillä kvinttiä muillakin säikeillä. "Miksikä ei, miksikä ei!" myönteli hän ja oli
silmänvilaukseltaan aulis mies. "Komeatahan komealla pitää, eihän retarilta kysytä muuta kuin rahaa, ei muuta kuin omaa rahaa,
rahan paperia vaan, pinkka tai pari klahvista, mitäs semmoisesta, kun tietää laittavansa komeata komealle, rustaavansa naapurin,
niin että on itsellä komea naapuri: naapuri sanoo kukaties 'tattiskin' ja kiittää, ja puukhollari puhelee syysmarkkinoilla
kaupungin puodissa: 'Vai Karjamaan isäntä Kivivedeltä? Onkos Karjamaa lähellä Alastaloa?  Alastalo taitaa olla suuri paikka, sillä
on parkkilaivakin ja lihava mies, taitaa olla isorikas, hän tekee kauppansa meillä! Ostaakos isäntä muuta kuin tämän
tupakkakartuusin?'"

Pukkila oli peijakkaan tyytyväinen kielenpäähänsä tästä viimeisestä.  "Ostaakos isäntä muutakin, kuin tämän tupakkakartuusin!"
ajatteli hän uuden kerran omat sanansa. Siinä sai Eenokin nirsokin nokanpäähänsä, ja nokanpäähän sillä tavalla, että häntä
karvastelee pilleri ikäänkuin olisi Alastalo ollut näpäyttämässä enkä minä! ajatteli hän, ja hierasi kämmenpohjiansa sivauksen.
"Se siinä on hemmetti sittenkin!" lisäsi Pukkila ja oli nyt jo semmoisissa ruppeuksissa, ettei hän enää puhunut Eenokille yksin,
saivat salissa laveammaltikin kuulla, jos tahtoivat!  "Se siinä on pirun pihti, että Alastalo on kyljiltänsä paisunut niin
mokomasti, paisunut vähän paljon, sanon, niin että kuinkas käy, jos me nyt pistämme mastoja liika tihuvasti kuuttoon, ja kapteeni
jää mastojensa väliin, kun ei mahdu raosta, jää kiikkiin räpylöimään niinkuin kampela silakkaverkkoon! Parkissa on liika paljon
mastoja, jotta Alastalon ruumiin kuffi klaaraisi tikut kannella selvästi!" vetosi Pukkila jo koko saliin, ja naurun höräyksiä
kuuluikin eri kulmilta, kun Lahdenperä ensin oli läjäyttänyt sohvalta valtanaurun ilmaan. Pukkilan silmät vilskuivat salin kaikki
neljä seinävierustaa, ja korva korjasi naurunrähän joka puolelta.

Härkäniemen sohvan päässä oli ollut hiljaista, melkein arveluttavan hiljaista pienen aikaa, savun riippukin oli ohentunut
ympäriltä niin, että erotti selvästi silmäparin olevan vahdissa jyhmävän otsan alla ja piippukin ja parran vasta olivat tällä
hetkellä niin hievahtamattoman liikkumattomasti paikallaan rinnan pielillä, että se, joka katseli ja tiesi Härkäniemen, ja oli
nähnyt hänen komentosillalla, ennenkuin piipun suupala hellitetään huuliparrasta ja kapteeni karjasee: "Selvä käännökseen!" se
arvasi, että nyt Härkäniemi pian sanoo jotain. Juuri sillä lailla tapahtuikin: piipun suupala hellitettiin hampaista ja nostettiin
huuliparran eteen semmoisen matkan taakse, että sen nopeasti taas sai paikalleen takaisin. Pieni silmäin luimaus vilkaisi
syrjäkarein vielä Pukkilaan, ennenkuin parran puolikyynärää liikahti.  "Petrereesan mastonvälejäkös sinä nyt muistelet?" jymisi
punanruskean liehasta sarvettomalta kuuluva kysymys. Ja harmittoman näköinen parta jatkoi, kerta alkaneena, työtänsä jauhaen.
"Montakos mastoa sinä taas saitkaan mahtumaan kuppiisi? tihuvalti niitä ainakin oli, sen minä muistan, ja ajattelin minäkin jo
silloin rantasillalta katsellessa, kun sinä flakasit Mustallaklupulla, että Jumalan lykky kuitenkin, kun kapteeni on suivia mies,
niin mahtuu puurissansa vapaasti juoksemaan edes, ja vikisemään mastojen välitse partaalta partaalle katsomassa, kummalle
reilingille nyt sattui maantunto. Saikos Eenokki silloin selvän sinulta, mitä asiaa sinulla oli Mustalleklupulle? Sitä hän
minultakin jo kysyi, kun sousi ohitse Kivivedellä ja minä seisoin siltani päässä, kiskoi airojen tyvessä niin hartaasti kuin olisi
ollut paremmankin synnin teko kesken, kiskoi ja ähisi joka vedon välistä: mitä tekemistä on miehellä Mustallaklupulla? ähisi vielä
voimallisemmin seuraavan vedon niskaan: mitä perhanan tekemistä on Petterillä Mustallaklupulla! vielä kauempaakin hoki hän,
ikäänkuin olisi samaa hokenut joka kolmas aironveto koko matkallansa: Ja Mustanklupun matkaakos varten kaksi mastoa tarvittiin
astiaan!" -- Suupala palasi takaisin paikallensa Härkäniemen leukapieleen ja syvä siemaus palkitsi poskille lyhyen paastonajan,
paksulti tulla tuprusi savua taas sieltä, mistä sanat täksi eräksi olivat loppuneet ja sohvankorvassa istui taas mies, josta ei
päältänähden olisi uskonut, että sen miehen suusta tunnin toviin on muuta lähtenyt kuin savua, parran liuhkakin lepäsi taas
liikkumattomana rinnan pielillä ja silmät olivat yksitotisesti kohdistetut pesänkuhmuun, joka hauskasti rätisi varren päässä.
Mukavaa ruveta kuuntelemaan, mitä sanomista Pukkilalla nyt oli, ajatteli Härkäniemi kuitenkin, kun kurotti kättänsä senverran,
että painoi tuhan pehkut pesänsuulla tasaisiksi ja samoin tein mujautti pienen silmänmuhauksen sohvan toiseen päähän. Pukkila ei
tällä erällä kuitenkaan sanonut mitään, ei hiiskaistua sanaa virkannut suustansa, vaikka silmät kyllä olivat elohopeina. Kun
tönäsee köli kivelle, niin on paras olla hetken aikaa liikkumatta paatissa, että oppii huomaamaan, kummalle partaalle paatti
keikkuu nokalla. Sen Pukkila hyvästi kuuli, että salissa oli nauru sammutettu hänen äskeisiltään, olisi ollut aivan hiljaistakin
ympärillä, ellei joku tirskaus, joka kuitenkin kohta alustettiin yskäksi, olisi sieltä täältä ilmoittanut, että Härkäniemen sanat
oli ymmärretty. Ja sen hän näki, että piipunnysä taas oli lykätty Eenokin leukapieleen, tällä kerralla toiselle puolelle kuin
varhemmin, ja että hänellä nyt oli katseltavana Eenokista kvarttivendan verran enemmän selkäpuolta ja niskaa kuin ennen:
sinnekäsin ei ollut puheenkertaa enää yrittämistäkään. Pukkila hivasi huulipartaansa alahuulensa haaviin: meni mistiin tämä
yritys! tunnusti hän rehellisesti itsellensä ja naunasi haivenia suussansa tuokion, ennenkuin istui takaisin sohvalle Eenokin
selän taakse. Papeniansa piru varistellut maailmaan, samasen Mustanklupunkin! kirosi hän sisuissansa koko pahan hengen karin.
"Pirun hännän alta juuri siihen paikkaan pudotettu koko kikkara!" lohdutti hän mieltänsä väkevämmästi. "Voi perhana, jollen
nähnytkin selvää kavion jälkeä meren pohjassa kallion kyljessä, kun katselin reilingin ylitse, oltiinko todella kiinni!" --
Oikeastaan oli Mustaklupu itsessään joltisenkin viaton luoto, vaikka vähän kuhmuinen, semmoinen kuin se oli Jumalan kädestä
unohtunut luomisen kiireessä Kiviveden suulle, mutta syntinen ihmisluonto ei ajattele asioita, se tahtoo haukkua, ja Pukkila oli
tällä hetkellä kiukkuinen, kiukkuinen niin että kihisi, ja senvuoksi sai Mustaklupukin kuulla kunniansa.  "Joka paikkaan pitää
pirunkin kyykistyä asioillensa, niinkuin siihenkin paikkaan, mihin Mustaklupu syntyi!" sadatteli hän eteensä, kun ei juljennut
sivuillensakaan katsoa, sillä siellä päin tiesi toisella puolella sohvan päässä istuvan Härkäniemen ijankaikkisine piippuinensa ja
vielä ijankaikkisempine partoinensa ja toisella puolella taas oli Eenokin selkä!

Tiesi mitä olisi mieleen tullut, niin vihjoitti silmissä, olisi vaikka sanonut, niin mellasteli kielenpäässä, olisi ruiskauttaa
kihaissut sydämiltänsä: "Mustanklupun klipun klopu ja Härkäniemen härkäniskan tyvipuolen selänloppu, kumpis niistä pirun käsistä
paremmin luonnisti!" Nyt oli harmi kuitenkin kiiruusti lykättävä liivintaskuun, sillä korva erotti porstuasta jo sätinää.  Sieltä
ne penteleet tulevat jo: Alastalon leuka jauhaa niinkuin olisi riksin ansio jokaisesta kielenlivauksesta!  Voideltu kieli sillä
madolla on, vaikk'en minä muuta hyvää sanoisikaan miehestä. Kuules, kuules vaan! "Sisäpuolelle nyt, salinpuolelle, Pukkilakin jo
puheli, että sinä olit tulossa, on täällä odotettu, ei ole aljettu ennen, täällä ovat jo muut kaikki, saadaan valmista, kun sinä
tulit!" Aivan noin, aivan tuolla tapaa, kieli juuri tuolla latuskalla!  sadatteli Pukkila sisuksissaan. Langholma kuulee, saa
kuulla, että Langholma tiedetään Langholmaksi, saa kuulla senverran, että hän ymmärtää, mutta ei tarvitse kuulla niin paljoa, että
korviansa häpeisi.

Ja millä niskalla, millä perhanan niskannuotilla Alastalo sanansa sanoo: ei hän kumartele ja notkistele, niinkuin tahtoisi kättä
nuolla, mutta niska on kuitenkin höyli, paksu niska on pystyssä, mutta se on höylillä tavalla pystyssä, sillä tavalla, että
toinenkin puolestansa ajattelee, että minunkin on oltava höyli. Sen kymmenetkin kerrat minä olen kiukutellut Alastalolle, kun
yhdessä konsulien ja satamaherrojen puheilla hän pistää niskansa höyliin linjaan, tuohon samaan penteleeseen, joka hänellä nyt on
Langholman vieressä, ja herrat pasasevat päänsä samaan ja juttu käy, niinkuin kaksi konsulia puhelisi keskenänsä! Minä olen
koettanut joskus samaa konstia, sanonut niskalleni, että nyt: kaksi hiuksenpaksuutta vain hienosti eteenpäin ja sitten höövelisti,
niin herrat ymmärtävät puhuttelevansa herraa, mutta perhana, kun on saanut tempun tehdyksi, niin niska alkaa tuntua seipäältä,
ajattelee niskaansa vaan, joka tököttää, eikä ajatus kulje muussa, ja laupias, kun on silmä noukkinut konsulin herravan
silmäterän, eikös nykäsekkin niskan tämmissä uuden kerran ja noikkaa, pentele, vaikka vastaankin pitäisi, noikasee paremman kerran
ja auttamattomasti liika nöyrästi, niin että tuntee, kun konsulin käsi pivossa muuttuu toisenlaiseksi. Voi saakeli, kuinka on
kihassut maksassa, kun konsuli senjälkeen on ensin käskenyt Alastalon istumaan ja senjälkeen vasta minun! Ja eikös ole pahuksella
nytkin sama niskankuljetus, kun on mukamas Langholma osotettava saliin, sama kahden hiuksen paksuinen kumarrus niskassa, sama
silmälaudan pieni kunnioituksen läpytys, ja samassa läpytyksessä sama istuva oman arvon tieto: minä olen Alastalo, mutta minä olen
hööveli Alastalo, hööveli sinulle, Langholma, sinulle eritoten! Ja koskas, hemmetissä, minä opin käskemään isosen ovesta isosesti
sisään, katsos, noin vain, noin, pienellä kämmenen sojolla ja sujauksella, niin pienellä ja helpolla kuin Maijastiina kotona
kääntää lättyä pannussa: tyrkkiikös Alastalo Langholmaa selkäänkään niinkuin minua tai Lahdenperää ovesta kehoittaessa; ei, ei
mitään rohkaisun taputusta olalle, ei, ei pientä hievausta sinnepäinkään, käsi vain pysyy sojon torossaan: isosta ei rohkaista,
isosta kunnioitetaan, kun uskotaan, että hänellä on rohkeus itsessään! Voi, kuinka minä pokkailisin nyt Alastalon sijassa, ja hän
seisoo niskaltansa kuin kynttilä, pää vain ne kaksi pahankurjen hiuksenpaksuutta etunojoon taivutettuna, ja käden pentele, osaapas
se pysyä sekä avoimena että hievahtamatta paikallaan, niinkuin koko salia vieraalle tarittaisiin vieraan tarvitsematta sitä
huomatakaan. Voi saastainen, kuinka minua karmii, kun pitää katsella! Minä olen koettanut tuotakin joskus, kun meillä on vieraita
ja meille tulee Langholma tai rovasti, mutta hemmetissä, kun minä hypin vieressä ja takana sittenkin, ja koskas pääsevät he minun
ovestani sisään niin juhlallisessa levossa kuin heille on mukaisaa, ja niinkuin Langholma nytkin tuossa astuu salin puolelle
Alastalon seuratessa? Ja tuommoisten kanssa minun pitäisi tänäpänä pärjätä, Alastalonkin, joka nytkin ymmärtää pysyä
kvarttiaskeleen Langholmasta taanpana, vaikka onkin melkein rinnan!

Pukkilan mieli oli tällä hetkellä sydämen perustuksia myöten apea.  Kieltämättä juhlallinen ja julkinen pari salinpuolella nyt:
muutkin näyttivät arvelevan samaa, koska salissa oli hiljaista joka seinävierellä, niinkuin olisi istuttu tuntikausia sanan
hiiskumatta, vaikka äsken vielä hyrisi joka nurkasta. Koskas minun astuessani salin ovesta juttu lopetetaan niinkuin käskystä
ympärillä?  täytteli Pukkila mielensä karvasta maljaa. Miksei, olihan Alastalokin näkyvä mies, ja tilansa täyttävä, etenkin.
Pituutta se tuuman pari yli kolmen kyynärän, joka tarvitaan, että miestä sanotaan vartevaksi, en minäkään pitempi ole kuin eineen,
mutta eineen minä olen pitempi, se on mitattu monta kertaa. Ja pielen puolta semmoinen määrä, että kaupunkiin saa reisata,
ennenkuin vertaisen näkee; en minä kiellä sitäkään ajatusta, että minä välistä olen kadehtinut häneltä hänen makoansa, kun minä
olen katsellut, kuinka se antaa isosuutta hänen ruumiinsa kuljetukselle ja muulle julkiselle menolle. Kyllä hän pahus on komea
mies oven postissa seisoen niinkuin pöydän vieressäkin istuessa, minä olen rehellinen mies, enkä kiellä asioita, täysriggarilla on
täysriggarin taklinki niin maissa kuin merillä, ja fregatin kuljento toisentäyteinen kuin kuunarin. Mutta ei salissa juttua
jätetä, kun Alastalo oven suuhun istuu, kyllä parrat pysyvät toimessa, jolleivät pärise pahemminkin, kun on ovensuussa uusi
päristäjä lisään: Langholman tähden se on, kun nyt kuulisi salissa nuppineulan putoamisenkin laattialle, jos semmoinen sattuisi
varisemaan. Mikä vartevuuskin jo miehessä, vaikkei hän pitkäkään ole, onhan hän kolme kyynärää kukaties, tuossa kun hän seisoo
niska suorana kuin kynttilä, pikemmin kuitenkin vaille kuin päälle, ja mikäs mitta kolme kyynärää on pitkän miehen mitaksi, mutta
sittenkin, koko mitta on täyttä mittaa hänessä, ja jos hän seisoo pitempänsä vieressä, niin perhana, ei häntä lyhkäiseksi mittaa,
vaan sen toisen katsoo, että hän on lykännyt tarpeettomasti varren ruotoa ylöspäin, niin paljon tarpeettomasti, että melkein häpee
hänen puolestaan, kun hän on pitempi isompansa rinnalla. Ja vaakaa, missä vietävässä on Langholmassa hänen vaakansa, mutta vaakaa
hänessä on, seisooko hän ovensuussa ja katselee ympärilleen niinkuin nyt, vai istuuko hän keinutuolissa salin keskellä, eikä puhu
mitään.  Jos hän astuisi vuovin nokkaan ja Alastalo hänen jälkeensä saman vuovin nokkaan, niin ymmärrän minä sen, että monta
leiviskän punttia saa lisätä vaakakuppiin Langholman jäljiltä ennenkuin vuovitällinki liikkuu Alastalon alla, mutta siitä
huolimatta seisoo hän nyt Alastalon rinnalla tuossa palkeilla, niinkuin olisi hän puntti ja Alastalo, mitä lie, mutta ei ainakaan
painonsa painoinen mies. Se on hemmetti, että miehen pitää näyttää pitkältä, vaikkei hän olekaan kyynärissä pitkä, ja että
miehessä on painoa, vaikka puntari lukisi hänen leiviskänsä miksi; minä pidän, että semmoinen on vääryyttä! Onhan se tosi, että
hän on perinyt talonsa isältänsä ja suunsa laskon myös, joka sanoo sanansa niinkuin jokainen sana siitä suusta olisi sinetin
väärti paperilla. Mutta jos isä olikin mahtava ja kolmen talon maat istuivat tuolille, kun hän istui, niin mitäs senpuolesta
tarvitsee pojan näyttää pitemmältä kuin hänen mittansa on, ja mitä varten on hänellä suu leikattu, niinkuin pitäisi sen olla
myntinen muittenkin edestä, kuin hänen itsensä.

Se on pirua, että ihmisen pitää periä muutakin kuin rahaa ja maan manttaalia!  Enkös viime talvimarkkinoillakin tuntenut
Nordforsin pihassa, kun Vehmasperän Arvelan poika käänsi hevostansa ajaakseen pihaportista ulos? "Oletkos sinä Vehmasperän Arvelan
poika?" kysyin, kun katselin, kuinka hän piteli ohjasperiä: juuri samoin sormenruppeuksin kuin hänen isävainaansa, jonka hyvin
tunsin, vaikka hän olikin ulkopitäjäläinen ja vaikken poikaa tuntenutkaan. Ja Langholmallakin, tuo suun pito, tuo helvetin tieto
poskipielien levossa ja huulien helpassa piukassa, ikäänkuin Langholmilla vain olisi lupa avata suunsa silloin kuin heitä
haluttaa, ja pitää sen kiinni silloin kuin heitä haluttaa, sama fasuuna ja sama myntisyyden lupa oli jo isän suunpidossa, ja
sanottiin olleen isänisänkin, ja samasta minä jo sain harmini poikana Eframistakin, kun oltiin valmiita ja piti liutana mentämän,
koko poikaparven; olin saanut pelata kieltä ja mieltä koko viikkokauden, että napattaisiin yhdessä Huuskerin Mikon paatti
helluntai-maanantaina varhain, ja soudettaisiin Juusluodon äijän luodoille munastamaan: "En minä tule!" sanoo Efram samasta
leukapielestä, mikä hänellä vieläkin on, ei sanaakaan, ei tavunmittaa enempää kuin: "En minä tule!" mutta sanoo sen juuri
langholmalaisesti Eframin leukapielestään, ja sillä tavalla ikäänkuin ei tarvittaisikaan enempää sanoa, että asia on selvä, koska
minä sen sanon; ja muut kananhatut, tulivatkos nekään enää senjälkeen mukaan: "En minäkään taida tulla!" sanoivat jokainen
järjestänsä toisensa jälkeen ja koko matka lahosi, ikäänkuin Eframin leuka olisi jo silloin ollut mikä laki, vaikka oli sileä kuin
jäniksen turpa. Eframeja ne ovat olleet niin monessa polvessa kuin papin kirjat tietävät, ja Eframin suina heidän suunsa ovat
pysyneet, ikäänkuin ei heidän mielestään maailmassa muu suu olisikaan oikeafasuunainen suu kuin Eframien suu. Ja korvan lehteä
heille näyttää riittävän jokaiselle, ikäänkuin tahtoisivat sanoa jo pelkillä korvillansa: minä olen Langholman isosta sukua, nämä
korvanlehdet istuvat varmasti päässä ja ne uskaltavat levittää sekä korkeutta että leveyttä sijoillansa! Ja kanttia on poskissa
niinkuin kehystä Mooseksen lakitaulussa, ei tavallinen mies julkeaisi liikkuakaan tuommoisilla kasvoilla, mutta Langholmalle on
piru antanut kirjat pitää näkyvillä laveampaa naamapuolta kuin muut ihmiset.  Kirvestekoiseksi tuommoista näköpieltä sanoisi
muissa ihmisissä, varsinkin, jos katsoo yksinomaan leukapuolen luita, mutta Langholmat, joilla aina on ollut varaa isästä poikaan,
ovat rakentaneet silmäkulmiensa yläpuolelle otsan rustinkia leukatällinkinsä mitoissa senverran, että järkäleessä on sittenkin
mallia, varsinkin kun on otsaluun alapuolelle pistetty akkunoiksi silmäpari, joka katsoo ikäänkuin maailman asioita olisi
katsottava teräksellä eikä tavallisella silmämunankuperalla. Tuossa hän nytkin seisoo oven suussa ja kuljettaa silmiänsä salissa,
samaisia perittyjä Langholman silmiänsä, ikäänkuin Langholman Eframilla vain olisi lupa katsella ympärillensä. Onhan niitä
muitakin, joilla on perintöä sekä talossa että naamataulussa, Eenokkikin tuossa, Karjamaa riittää puhtaasti Langholman verroille
sekä pellonsaroissa että kalavesissä, ja sama leuan järä kuin nykyisellä Eenokilla on Karjamaan isännillä ollut niin kauas kuin
Karjamaan Eenokkeja tiedetään, kukaties on niillä kaikilla ollut sama perintöpiippukin leuassa, mutta eivät Eenokit kuljeta
silmiänsä ympärilleen, eivät Krooklan Mikaelitkaan, vaikka hekin ovat vanhoja rahoiltansa ja taloiltansa. He pysyvät ajatuksinensa
ja toiminensa niinkuin silminensäkin omissa nahoissansa ja omien maittensa sisäpuolella ja maailma loppuu heiltä siihen, missä on
oman talon raja-aita ja oman naaman nenäluu. Langholman Eframit sensijaan, heillä taitaa olla virkana kantaa nenää muittenkin
puolesta pitäjässä kuin itsensä!

Talonsa he hoitavat, se on tietty asia, ei siihen rakoon saa hammasta vaikka koettaisi, ja olen minä koettanutkin sovittaa
hammasta, mutta pure semmoiseen kyrsään, joka on kovempi kuin oma hammas, ja laita semmoista taloa, jolla on kuhilasta saralla
kaksi siinä missä sinulla on yksi! Langholmassa on touko oraan kärjellä silloin kun toiset vielä vahtaavat pelloillansa,
Langholmassa hijotaan sirppejä ja katsellaan, jokos elo pian tuleentuu vainiolla silloin kuin toisilla vielä ovat viikatteet
käsissä ja puolet heinät leveänään niityillä; Langholmassa on yksi lato aina kajoomatta Urpona, menneen vuoden vilja
koskemattomana laarissa Perttelinä ja Pyhäinmiesten päivänä puuhuoneessa kahden talven kuivat halot pinoissa: tulkoon poutakato ja
palakoon heinänkorsi niityillä, niin ei ole lahdin teurastus silti runsaampi Langholmassa syksyllä eikä olkikatto lehmän ruokana
talvella; pidelköön halla kesäkuussa tähkäin maitia ja leikatkoon sirppi elokuussa jyvätöntä ruista, niin laari on kuitenkin
kukullansa Mikkelinä ja kyrsä Langholman pöydällä täysikokoinen koko talven; tuiskukoon talvi sylenpaksulti lunta metsiin niin
ettei jäniskään luiki viidakoistaan, niin halkokuorman ajamattakin on Langholman puuhuoneessa tallella seuraavan talven lämmin!
Ei, hullu minä olisin ja hammas liipaisisi, jos minä Langholman talonpitoa hammastaisin. Mutta se siementää niin saastaisesti
mielessä, että heidän pitää pitää päätänsä niin ylhäällä, ikäänkuin eivät muittenkaan asiat olisi järjestyksessä, jollei
langholmalainen silmä ole vaarinpidossa. Kirkkopaatissa se sopii, että se joka istuu perässä ja pitää tyyriä, katselee toisten
ylitse, jotka soutavat, merelle, minäkin istun mieluimmin Kihlakunnassa sillä paikalla kirkkomatkalla ja olen tyytyväinenkin, että
Langholma on isosesti omaa lääniänsä, ja pysyy omassa paatissansa, niin Kihlakunnassa saan minä istua perätuhdolla, kun minä olen
kirkkomatkalla. Mutta kirkkomatka on kirkkomatka, ja julkinen asia, yhteinen asia, ja kirkkopaatissa pitää istua jonkun, jolla on
naaman nenäpuoli menoa haistamassa silloin kuin toiset istuvat selkä edellä ja vetävät, mistäs muuten tiedetään, jollei
perätuhdolta katsota, että kivi jää viereen, eikä kolise keulan edessä, ja mistäs tulisi tämmi vetoon paatissa ja yhteinen tempaus
airon tyviin, jollei istu perätuhdolla, helvarin varressa mies, jonka niska nykäsee tahtia silloin kun muut vetävät, nykäsee
miestavalla ja hartiaväelläkin tahtia silloin, kun pienemmät yrittävät vieressä ja painetaan ohitse selällä ja Kihlakunnassa
pusertaa kolmen käsiparin täysi voima jokaisen kymmenen airon tyvessä ja peräairon, Pukkilan airon lisäksi, jossa on neljä miestä
tempasemassa: joukko salvaa ja paino pusertaa ja viiden kylän väki vetää viuhkemmin kuin yhden talon isonenkin lääni, ja on
Langholmakin, samanen iso Langholma tuossa, saanut paattinsa perästä opetella Kihlakunnan peräpieltä, kun on näytetty, kuka on
priimas Kivivedellä, ja kenen ohitse ei sovi koettaa heikompien.  Kirkkopaatissa, sanon, sopii yhden istua peräsimessä ja toisten
vetää, Kihlakunnassakin tietysti minä istun helvarin varressa, kun minä istun Kihlakunnassa, kuinkas siinä muita istuisi, kun minä
siihen istun, ei helvarin varteen sovi kahta; kun minä en ole paatissa, niin silloin sopii Lahdenperän istua peräsimessä, mutta
eihän suinkaan Lahdenperä silloin istu helvarissa, kun minä olen paatissa, se ei tule Lahdenperän mieleenkään, ei minunkaan, eikä
muittenkaan, minä helvarissa istun, kun minä Kihlakunnassa istun, sillä helvarissa täytyy jonkun istua ja Langholmalla on oma
paattinsa. Mutta muissa asioissa, tarvitaankos muissa asioissa oikeastaan miestä enempää keulaan kuin helvariinkaan, ne menevät,
kun minä toimitan ja muut toimittavat myös, minä menen heinään ja minä kaadan heinäni, ja muut menevät jälestä heinään ja kaatavat
heinänsä minun jälkeeni: mitäs siinä Langholmaa tarvitaan laiston avaajaksi? minulla on tupa, niinkuin Langholmallakin on tupa, ja
minulla ovat olleet tuvassa penkit, niinkuin Langholmallakin tuvassansa penkit seinävierillä, tarvitsikos sen välttämättä olla
juuri Langholman, joka ensimmäisenä pitäjässä rakensi penkit tuvassansa penkkisohviksi, niin että tuvassa on tilaa taksvärkkärien
ja hantvärkkärien ja kulkevaisten nukkua, kun jäävät taloon, tarvitsematta oijennella itseään penkeillä talviöinä? En minä sitä
ymmärrä, kuka on juuri Langholman pestannut siksi, jonka nokan jälkeen vasta me muut uskallamme nokkaamme viljellä, mutta siten se
on, oli jo vanhan Langholman päivinä ja on vieläkin: jos minä menen ensimmäisenä pellollani eloon, niin sanovat ihmiset, että
katsos Pukkilaa, kun niittää rukiinsa rehuksi, latoonkos hän ajattelee olkensa eikä riiheen?  mutta kun Langholma lähettää
lääninsä pellolle, niin sanovat samat ihmiset: elonaikakin jo, Langholmankin pellolla on kavejoita, laita sahti käymään, Malja, me
menemme toishuomenna eloon! Semmoisia ihmiset ovat, eivät ne minun perässäni käy, vaan Langholman, mutta hänen perässänsä ne
vaikka juoksevatkin! Minä itsekin, miksen minä tuvassani penkkejäni penkkisohviksi muuttanut ennen kuin hän, vaan vasta hänen
jälkeensä? Semmoinen istuu luissa, istuu luissa kuin synti, vaikka paremminkin ymmärtää; jos Langholma olisi Isonluodon lääniä ja
Langholma istuisi Kihlakunnassa, niin istuisinkos minä silloin Kihlakunnan helvarissa, enpä, en luonnoltani pääsisi, vaikka
piruttaisi sisussa kuinka pirusti, airon tyvessä minä istuisin ja Langholma perässä, ihmisetkin katsoisivat pitkään, jos minä
lykkäisin itseni helvarin varteen silloin, ja katselisin muitten ylitse paatissa, Langholmankin!

Se on helvettiä, mutta se on totta! Ne ovat ikäviä miehiä, nuo tuommoiset kuin Langholma, ikäviä eläissänsä; kun ne ovat kuolleet
ja haudatut, niin niitä on mukavaakin muistella, kehuu vieraspitäjäläisillekin joskus, että meilläkin oli Langholma, mutta
eläissänsä: niillä on liika raskas tyvipää, niitä ei liikutella niinkuin mieli tekee, ne ovat hankalia miehiä! Ja mitä hän sitte
oikeastaan on? Kun minä heitä kahta tuossa katselen, Alastaloa pyylevänä ja sieravana, leppoisena kuin lekoileva hylje, mutta
vaarallisenakin kuin sama hammakas nopea hyljepeto, ruumis kuin ähisevä säkki, runteva ja aulis, mutta silmät päässä kuin kaksi
valmista kynttä; ja häntä, Langholmaa, kuin kaappikelloa, joka kävelee laattialla, naama juhlallisena: katsos minun tauluani, jos
tahdot tietää, mitä tuntia viisari näyttää! ja selkä kankeana: minä en kumartele, mutta minä sanon! niin, vaikken minä Alastalosta
paljoa hyvää puhu, enempää kuin ajattelenkaan, niin kyllä minun olisi sanominen, jos joku kysyisi, että heistä kahdesta
Alastalolla on auttamattomasti liukkaampi järki, juoksevampi järki. Alastalolla onkin järki niin liukas kuin käärmeen selkä, sen
minäkin tunnustan, pentele vie, vaikka karvastelee. Jos on kymmenen reikää järjen hiiren livistää, niin yhdeksän niistä haistavat
Alastalon hajukarvat paikalla, ja hän on kuin vilaus jokaisen niiden suulla. Langholma ei haista niistä kuin kymmenennen, ei muuta
kuin kymmenennen, mutta se siinä on pirua, se juuri siinä pirua onkin, että se kymmenes reikä, jonka Langholma haistaa, se juuri
vie kaapille! Minä olen sitä pentelettä harmitellut, harmitellut omasta puolestani, ja välistä Alastalonkin: me olemme kuin
elohopea asioissa, me pussikoimme vasemmalla ja me pussikoimme oikealla, joka raon me näemme ja joka raolla me olemme, koetamme ja
kurkimme, Alastalo on siinä melkein yhtä nopea kuin minäkin, minä vain olen soukempi sekä järjeltä että ruumiilta ja mahdun vielä
pienempiin koloihin, mutta se hemmetti niiden kolojen, että ne päättyvät kesken ja saa palata takaisin ja koettaa uudesti!
Kuinkas sensijaan Langholma?  hän menee vain, ei hän juokse eikä hätiköi, ei hän haekaan, hän menee vain ja jumaliste! sieltä
pääsee, minne hän menee, ei muuta kuin kävelee vaan ja saavat toisetkin, vaivan nähneet, seurata häntä luirussa hänen jälissään!

Se on semmoista, että nahoistansa ihminen saattaisi ratketa! Mikä lupa on toisella ihmisellä paremmin kuin toisellakaan viljellä
silmäakkunoitaan ikäänkuin hänen silmänsä vain näkisivät, kun muut katselevat? Sillä laatilla Langholma silmiänsä kuljettaa,
nytkin kun seisoo ovensuussa ja katselee Alastalon rinnalla ympärilleen meitä muita salissa. Ikäänkuin me istuisimme täällä kaikki
koolla sitä varten, että hän Langholman silminensä sortteeraisi meidät: jahah, Pukkila on täällä jo ja Härkäniemi paikallaan, kas,
Karjamaakin on tullut ja Krookla ovensuussa, Lahdenperä myöskin niinkuin pitääkin ja sivuseinillä kummallakin täysi rivi, Pukkila
on ottanut Evalttinsakin mukaan!  Ikäänkuin me emme olisi miehiä emmekä mitään, ellei Langholma meitä noukkisi silmänsä nokkaan
kunkin erältänsä! Ja se siinä on pirua, se siinä hullussa piruinta onkin, että muut ovat kaikki lampaita, katsos, kuinka
Eenokkikin on tasunen, pyyhkäsee oikein piippunsakin leuastansa, kun nyökäsee niskaansa vastaukseksi Langholman pieneen
päännyökäykseen, ja seinävierillä, katsos, kun koko rivi ensin vasemmalla, minne Langholma ensin katsoo, ja sitte oikealla, minne
hän senjälkeen katsoo, kumartaa kuin yhteisestä käskystä päänniskaa ikäänkuin kävelisi salissa Langholman sijasta isonpitäjän
rovasti ovensuusta keinutuolia kohden. Keinutuolikin on Alastalossa asetettu niin, että tarvitaan julkinen mies, ennenkuin siihen
lykkää itsensä istumaan ja keinutuolille tietysti on Alastalon käsi sojossa Langholmalle kurssia osoittamaan! En minä sitä
harmittele, että Langholma on napa pitäjässä, hän on napa, siitä ei pääse mihinkään, minäkin sen tiedän, mutta se minua harmittaa,
että kaikki pitävät häntä napana! Miksei juokse Alastalo rantaan yhtähyvin minua vastaan kuin Langholmaakin, miksei asetu puheen
sorina salissa hiljaiseksi silloin kun minä astun saliin niinkuin silloinkin kun Langholma astuu salin puolelle, ja miksi on
keinutuoli se paikka, joka kokotetaan hänelle, eikä yhtähyvin esimerkiksi, jollei minulle, niin vaikka Krooklalle tai Eenokillekin
tai vaikka Härkäniemelle? Ja miksi on Langholma itse semmoinen mies, joka pitää selkänsä suorana, kun toiset kumartelevat, istuu
keinutuolille niinkuin omalle paikalleen, kun hänet keinutuoliin käsketään ja puhuu sanansa salissa vasta silloin, kun muut
vaikenevat ympärillä, ikäänkuin sitä varten olisi hiljennyttykin seinävierillä, että nyt kuullaan, mitä Langholma sanoo! En minä
sitä niin pahana pitäisi, vaikka hän olisikin isonen, isonen hän kieltämättä on, mutta hänestä perhanasta näkyy myöskin, että hän
on isonen, ja se asia pistää minua niinkuin tikun riiste peukalon kynnen alle.

Näeppäs nytkin, meneekös hän edes suoraan istumaan keinutuoliin, niinkuin käsketään, ja Alastalo kehottaa? Ei, ei hän kursastele,
ei hän senvuoksi ole menemättä, vaan hän on säädykäs ja hän tulee laillensa huoneeseen: Langholman kädenannolla on arvo ja
Langholman on kateltava jokaista salissa. Koskas minä muistan tuon asian, ja, koskas minä, jos muistankin, menen hätiköimättä
miehestä mieheen, niin että jokainen tietää minun tervehtivän häntä? Katsos Krooklaakin, kuinka on vikkelästi pystyssä tuoliltansa
uuninnurkassa, aivan ketarillaan koko mies ruumiineen, vaikka muille torkasee vain kädentyngän, minullekin äsken, perseen
hievahtamatta edes tuuman vertaa irti tuolilaudasta.  Ja noikasee, Mikkeli, niin että niskakarvat harittavat tottumatonta
liikkumistansa: onkos kunnia vai Krooklan isännälle, kun Langholma paiskaa kättä? Ja pokkasee, peijakas, Mikkeli, vielä jälestä,
kun Langholma jo on kävellyt ohitse, pokkasee, peijakas, ennenkuin istuu tuolillensa takaisin, ikäänkuin niska olisi oppinut uuden
konstin, jota on hyvä opetella seuraavankin kerran varalta! Se juuri on taito Langholmassa, että hän saa vertaisensakin pokkaamaan
edessänsä, tarvitsematta itse taivuttaa niskaansa kuin tuon samasen kahden hiuksenkarvan paksuuden verran! En minä nauraisi, en,
pahus, suupieltä vakoon päästäisi, vaikka Krooklan Mikkeli olisi tuossa paikassa raapaissut takakaapaansa laattiaankin
tuolinkontin edessä! Ja läksikös Langholma nyt tänne kävelemään takasohvaa päin meitä tervehtimään, kun ensin oli paiskannut kättä
Krooklalle? Ei, ei pelkoakaan, minä olisin lähtenyt, ja kuka muu hyvänsä olisi lähtenyt, täällä istun minä ja Härkäniemi ja
Eenokki myöskin, Karjamaa, mutta Langholma, sopikos hänen, ison Langholman hypellä salissa edestakaisin? Ei, vierestä hän lykkää
kätensä Puosletin Mikolle, niinkuin Puosletin Miko järjestyksessä istuu tuolilla Krooklan Mikkelin vieressä, tai paremminkin
edessä uunin kulmassa. Kolmiriggarilla haminassa, sillä on oma liikkumisensa, niinkuin Langholmallakin; jullilla, sillä
pujakoidaan edestakaisin retillä ja sikinsokin, kuinka airon lapa lykkää ja keulan kärki kerkiää kääntymään, mutta täysriggari
kulkee levollisesti omaa menoansa kaijin viertä sen minkä mastontoppien kolmirivi viisaa ja kyljen mitta asettuu suuntaan.
Puosletin Miko istuu Krooklan Mikkelin vieressä ja Puosletin Mikoa Langholma siis nyt tervehtii, kun hän on ensin tervehtinyt
Krooklan. Se on helvetti, että ihmisen pitää olla noin mittava köliltänsä, että miehen kulkeminenkin, kun ei hän kuitenkaan tee
muuta kuin mitä minäkin osaisin tehdä, siirtää jalan jalan eteen, tapahtuu juhlallisesti! Katsos Puosletin Mikoakin: omillansa
seisova mies, oma kaljaasi kotorannassa ja rahaa revärsseillä talollisillakin, ja niin on kuitenkin nyt pystyssä, niinkuin olisi
tuolinlaudassa ollut vieteri, seisoo suorana Langholman edessä, niinkuin olisi Isämeitää lukemassa rovastille! Ja katsos, katsos
nyt, koko rivi samalla tavalla, kun Langholma kävelee eteenpäin, miehet kuin kynttilät tuohensa edessä, kolme aina suorana
yhtähaavaa: se, jonka käsi on hellitetty ja seisoo vielä ennenkuin tulee istumisen toimeen arvokkaan toimituksen jälkeen, se,
jolla tosi on juuri edessä ja joka säilyttää malttinsa vakaana miehenä vakavassa teossa, ja se, jolla vuoro on edessänsä ja joka
on valmis! Ei tuo mitään tekisi, vaikka Langholma itse olisikin juhlallinen, saisi olla juhlallinen minun puolestani, vaikka olisi
niska ja selkä kankeampi kuin kävelevällä virstantolpalla, mutta sen minä pidän piruna, se repelee minua, se kylvää niinkuin
itikan purevaa koko minun sisuuni, että pitää katsella sitä, kun muutkin muuttuvat juhlallisiksi hänen edessänsä!

Onkos yksin Langholmalla naama, joka on pestävä joka viikon saunassa, ja viikolla välilläkin kaupan päälle jonkun kerran, että
hänen edessänsä tarvitsee muitten seista kuin minä vaivaista lukemassa kirkossa! Tuo on niin, että nylkisi kiukuissansa kirpun,
kun miesten pitää olla nutilampaita sitävarten, että harasarvi kävelisi komeana pässinä joukon keskellä ja sorkkaparven edessä!
Lampaan sorkkia jokaikinen niin monta kuin salissa kaapaa näkee, ja lammaspihattoon minä kotona taluttaisin jokaisen kuonon, joka
määkäsee! Katsos Äärtaloa, oletkos sinä väärtalo, kun noin on noikattava, ja katsos Harakanperää: älä vain livaise mitään, kun
pyrstö noin keikasee!  eivätkös he usko, että Langholmakin on veulannut vakussa, kastanut rievunkuivat märiksi, ja ole vetelällä
vieläkin, jos vatsa on kipeä, kun noin pitää miehen edessä pokkuroida?

Alastalokin hätisee vieressä, ikäänkuin häntä siinä tarvittaisiin, kun Langholma paiskaa kättä; puhelee ja povaa poskistansa,
niinkuin papuja vierittäisi puhdistimelta! Onkos se präntätty asia, että isosempansa vieressä pitää isosenkin kyykistellä, jotta
iso oikein kävelisi isosena rinnalla? Voi helvettiä, kuinka minä häpeän, kun minä Alastaloa nyt katselen, enkä takaa, vaikka itse
olisin juuri samanmallinen, niska vain vielä löysempänä ja selkä notkeana kuin solmittavaksi, jos minulla olisi sali ja
istuttaisiin nyt minun salissani ja minä johdattelisin salissani Langholmaa keinutuolia kohden toisten kadesilmien ohitse ja
ajattelisin joka kielenkääntämällä ja jokaisen ajatuksen nirkolla ja kärjellä: Langholmasta riippuu nyt, juuri tästä, samasesta
Langholman penteleestä tärkkikauluksineen ja prässihousuineen, jota minä johdattelen, jota vietävää minun on suostuteltava,
hänestä riippuu nyt, saanko minä parkin toimeen tänäpänä, vai enkö minä saa parkkia toimeen tänäpänä! Voi saastainen, kuinka minä
kipenöitsisin, mutta kuinka minä olisin hööveli, niska nöyrä, kieli nöyrä, minä luuraisin, minä vahtisin, molemmin silmännirkoin
minä vahtisin, eikö ole tomuhiven sittenkin unohtunut hänen takkinsa verkaan, hänen harjatun takkinsa kauluksen verkaan -- mitä
varten pitääkin miehen pitää itsensä niin juhlallisena ja niin paljon parempana, ettei muka tomun haivenaakaan jakun verassa! --
minä katselisin silmineni ja hakisin, niinkuin piru syntiä viattoman sydämestä ja syyttömän munaskuun saumoista, mutta kielen,
kielenpään minä pitäisin ohjaksissa, ja sanaa, sanankuheraa minä laskisin kuin hienoa höylänlastua terältä ja langan juoksevaa
kerältä! Voi hiivattia, kun minä nyt olisinkin Alastalon liiveissä, niin istuttaisiinkin tällä haavaa Pukkilan salissa ja puhe
olisikin Pukkilan parkista, Pukkilan parkista Pukkilan salissa, ja Pukkilan Petter johdattelisi Langholmaa Pukkilan salin
keinutuolille istumaan kaikkien edessä niin että jokainen näkisi, jolla on silmät, ja uskoisi se, joka silmiinsä uskoo, että
Pukkilan parkista tulee tosi, koska Langholman Efram kävelee Pukkilan Petterin rinnalla! Langholman Efram ja Langholman Efram!
mitä varten pitää kenenkään olla Langholman Efram!  Minäkin olisin frii ja vapaa nyt, päästäisin pirusia suustani vaikka kuinka
paljon, päästäisin pirusia kuin ampiaisia Alastalon niskaan, jollei tuo tolppa, samainen virstantolppa kahdella kontilla, samainen
parakraafi ja lakikirjan pitkä plari kävelisi ilkosen elävänä salin laattialla silmän edessä, muut noikkimassa ympärillä kuin
pellavan nyyhtijät: sanoisiko jotain ja löysäisi kielen päätä, sanoisiko noin vain jotain niinkuin kieleltä juoksee, niin tolppa
kääntyisi, kävelevä seinäkellon kaappi kääntyisi laattialla ja taulusta katsoisi silmäpari kuin kaksi tuomioviisaria: sanoitkos
jotain, Pukkila, pistätkös sinä sigillin sanojesi alle? ja koko salissa jokainen silmäpari katsoisi paikalla samalla tavalla,
katsoisi kuin käskystä jokaiselta neljältä seinäviereltä: pistätkös sinä sigillin sanojesi alle, Pukkila? Sylki kuivaa suussa
ennenkuin sanansa sanoo Langholman läsnäollessa ja Langholman silmien naulittuna. Ikäänkuin ihmisellä olisi kielen liikkuva suussa
sitä varten, että siihen painettaisiin sigilli! Sitä minä ihmettelen, enkä lakkaa ihmettelemästä, rupean ihmettelemään ja lakkaan
välillä ja rupean taas, että ihminen jaksaa yhtämittaa olla juhlallinen elämässä, pitää naama juhlallisena ja niska juhlallisena
ja kielen perhana juhlallisena ja ajatuksen oravan, senkin juhlallisena!  Olen minäkin koettanut, istun penkissä niskaltani kuin
tavi, kun kuulen papin tyyräilevän loppua päin saarnastuolissa ja amen paukahtaa kirkkoon ja ihmiset heräävät; olen kasvoiltani
kuin anturanahka sen ajan, kun kuulutuksissa luetaan Pukkilan nimi ja kaikkien kuullen saarnastuolista sanotaan, niinkuin tosikin
on: "Pukkilan yksinäistilan täyden manttaalin talo", ja kenenkäs selkä on komeammassa kenossa kuin minun, kun pidoissa seisovaan
pöytään käskettäessä rovasti puhuttelee minua ennenkuin lähtee pöytää päin kävelemään ja minä tästä merkistä seuraan häntä ja
puhellaan yhdessä vielä pöytäänkin kävellessä ja pöydänkin edessä, kun otetaan korista leipää ja levitellään voita siivuille,
valikoidaan aseteista sopivaa, rovasti taiten edellä ja minä taiten jälestä, puhellaan välilläkin vähän, vaihdetaan sana ja
parikin silloin tällöin ja noukitaan aseteista edelleen verkakseltaan muitten seisoessa ringissä ympärillä ja höylisti odotellessa
vuoroansa, koska rovasti ja minä olemme valmiit, asia puhuttu ja lautaset lastissa ja me kaksi kävelleet pöydän vierestä pois
yhdessä! Kyllä minäkin osaan kuljettaa itseäni, kun tarvitaan, ja pitää sekä selkärikini että poskilihasten langat tämmissä
silloin kun on tämmin paikka, mutta sitä minä en ymmärrä, että ihminen ottaa viraksensa aina pitää itseänsä semmoisessa prässissä.
Minä löysään kuutit vähän joutuusti, kun kiri on kestetty, ja olen Pukkilaa ja pentelettä kolminkertaisesti, kun rovasti on
kääntänyt hurskaan selkänsä ja minä taas olen ihmisten joukossa!  Mutta Langholma, jumaliste, hän on sama kävelevä laintaulu aina,
sama pylväs kahdella jalalla, olkoon hartioilla taakan nimistä, vai suorrennelkoon vain omaa varttansa, tuo samanen mies, jolla on
leuan kuljetus samasesti julkisen hurskas, närystääkö hän arkipöytänsä takana vatsansa ravinnoksi kyrsäleivän neljännystä,
piimällä kurkusta alas virutettua, vai istuuko hän kirkkoraadissa ja pyyhkäsee parilla miehen sanalla turhiksi puheiksi rovastin
niinkuin pastorinkin puolentuntiset praakit palkoistansa ja hurinat rästeistänsä ja muista papin sormen syhymisistänsä. Hän ei ole
juhlallinen ainoastaan kirkonpenkkiin astuessaan ja amenen ajan saarnasta, vaan, valehdelkoon kieleni muuten vai ei, hän on, totta
puhuen, juhlallinen niskaltansa koko saarnan ajan, pää pystyssä jäykkänä, kuin olisi semmoisena palkattu istumaan, vaikka kaikki
kolminaisuuden kolmekolmatta saarnaa peräkanaa saman sunnuntain selkään, ja silmän, vasemmankaan silmäluomen puoliksikaan
norkahtamatta, vaikka unen tikkua olisi kirkon ilmassa kuinkakin paksulta sakona puolentoistatuntisen hurisemisen jälkeen, ja
muilla, säällisesti luoduilla ihmisillä täysi tappeleminen silmiensä kanssa, kun painaa kuin hirrenpää kumpaakin silmälautaa ja
senverran kuitenkin olisi pidettävä joku nurkka varppeilla kuulimissa ja näkimissä, että amenen äkkää aikanansa, kun sen siunattu
vuoro kuitenkin joskus tulee ja unen lintu lentää kirkosta penikulman päähän niin että siipi havisee! Totisesti, en minä
mielelläni Langholmaa niin paljon kunnioita, vaikka kunnioitettava mies hän vietävä on kieltämättä joka tuuman mitalta varressansa
ja harmilloinen muussakin kaikessa, missä hän on tiellä ja painavana, mutta juuri kirkonpenkissä eritoten minun täytyy kunnioittaa
häntä, kun minulla on joutilasta aikaa ajatella ja ihmetellä ja katsellakin. Minä ajattelen silloin välistä noinkin ja kysyn
itseltäni, kun olen valpastunut hetkiseksi saarnan kestäessä ja katselen omasta penkistäni, toisesta etupenkistä ensimmäiseen
etupenkkiin, jossa kahden manttaalin isännät istuvat, Langholma ja Karjamaa, ja Krookla heidän joukossansa, vaikka hän onkin vaan
puolentoista manttaalin isäntä, -- pentele sittenkin, että penkkijaossa Krookla pääsi kahden manttaalin talojen joukkoon, eikä
Pukkila, harmittaa vieläkin joka kerta kun penkkiin istuu ja siunauksensa lukee, että juuri Krooklan pukinnaama nököttää
etupenkissä edessä, kun minä istun takapenkissä takana: sekin oli Langholman vika, kuka hänen käski sekottamaan itsensä asiaan,
kun rovasti vainaakin jo oli selvästi sanonut, että koska kahden manttaalin taloja on pitäjässä vain kaksi, niin kait Pukkila
sitte tulee kolmanneksi istumaan etupenkkiin, -- olin siitä asiasta joskus kuiskaissutkin rovastille sopivasti, koska
rovastivainaa oli sopuisa mies ja kuunteli sopuhetkellä --, mutta Langholman vain piti kuin pitikin silläkin kertaa ottaa muka
asia puntarin nokkaan, ikäänkuin ei rovastilla olisi nenänsä tietoa kirkkoraadissa, vaan Langholman hyppysiä tarvittaisiin häntä
niistämään, minä häpesin Langholman puolesta, kun hän tämmöisessäkin asiassa alkoi jankata semmoisia, että Krookla lasketaan
puolentoista manttaalin taloksi, kun Pukkila on vain manttaalin kirjoissa ja että hänen mielestään senvuoksi Krooklan paikka on
etupenkissä ennen Pukkilaa; tosi se kyllä on, että Krookla kruunun kirjoissa on puolentoista manttaalin talo, se olisi tiedetty
Langholman sanomattakin, mutta tarvitseekos Jumalan huoneessa laskea puolia mukaan, kun täydet manttaalit ovat selvemmät, ja
tarvitseekos seurakuntalaisen, vaikka hän olisi Langholmakin, pitää kirkon ja autuuden asioissa tärkimpää rätinkiä kuin rovastin?
-- kun minä siis istun toisessa penkissä, Pukkilan ja muiden manttaalin isäntien penkissä ja katselen kahden manttaalin isäntäin
ja Krooklan penkkiin edessäni, niin kysyn minä itseltäni välisti, kun minulla on joutilasta aikaa ja Langholman niska koko saarnan
ajan pysyy yhtä kankeana ja kynttilän suorana edessäni, kysyn, koska ajatuksella täytyy olla saarnan aikanakin jotain tekemistä,
kysyn itseltäni ja ihmettelen: istutkos sinä tupillakin yhtä juhlallisena kuin kirkon penkissä ja pikkukamarin laudallakin samana
Langholman isäntänä koko tärkeän toimituksen hetken?

Se on niin, että sisuksia riivaa, kun pitää katsella miestä, jolla on leuka vormussa, ikäänkuin hänen leukansa vormu olisi
asioitten vormu maailmassa! Sitä varten kait Langholmalla partakin on ajettu tuolla tavalla, että koko maailma näkisi leuan,
leuanpään, röyhelöä kyllä poskipielillä se mokoma, että ymmärtää että edessä on isäntä, manttaali kummassakin poskipielessä, kaksi
manttaalia yhteensä, mutta leuka, leuanpää paljaana: tässä näette leuan, käskevän leuan, jäykän leuan, minun leukani:
tottelettekos? Ja silmät, silmäpari, tarvitseekos ihminen näkemistä varten päässänsä kahta teräksen iskevää, semmoista, että
nilkat lutisevat toisella, kun on seisottava edessä katseltavana: mitäs sinä ajattelet munaskuissasi, sisulta niska poikki minun
edessäni! Ja suu, suuvärkki, huulten läpä nenärusthollin alla: te muut puhutte ja puhelette, mutta minä sanon! Koko mies: minä,
Langholma, pidän päätäni ylhäällä, olkaa muut, mitä olette! Se on Jumalan puolesta vääryyttä, että ihmisen pitää periä, paitsi
rusthollin maita, myöskin rusthollarin naama ja se, mikä on rusthollarin naaman takana! Saisikos kukaan ihminen kantaa kasvoja,
joihin on kuin peukalon kynnellä kirjoitettu: jos jäätte muut rästiin miehuudessa, niin minä olen varassa! Kelläs oikeutta myöten
saisi olla lupa olla niin lavea miehen manttaalilta, että hän astuu mieheksi muiden puolesta silloin kun muilta kintut kekkaavat?
Ja kuka oikeastaan on pestannut Langholman pitäjän Langholmaksi?  Tarvitsenkos minä förmyntaria ja tarvitsevatkos muut pitäjässä
förmyntaria, jos joskus tulee pienen pientä tehdyksikin ja sanotuksi suun vierestä semmoistakin, jota ei tarkoita puntarilla
punnittavaksi, tarvitseekos silloin välttämättä, sanon, että Langholman on silloin nakutettava etusormen nikamaansa pöydän
pintaan, ikäänkuin me olisimme poikasia ja hän koulumestari? Juuri Langholman tietysti!  Kenenkäs muun mieleen tulee pitää
utkiikkiä ja tähystyksen vahtia siitä, että pihapielet ovat lavaistut, paitsi oman omantunnon kuistin edessä, myöskin niillä
muilla veräjillä, joitten sisäpuolelle Langholmalla on naapurin asiaa ja jotka Langholma tunnustaa Langholman naapurin kirjoihin?
Efram Eframssonit Langholmassa luulevat kantavansa partaa muittenkin puolesta, se vika oli jo isällä, ja se vika on pojalla, ja
senvuoksi sukivat he joskus muittenkin partaa, ikäänkuin he olisivat toistenkin leukapielten herroja eikä vain omiensa, sukivat
silloinkin, kun ei toisten leukapielissä ollenkaan syhy, vaikka heidän mielestään pitäisi syhyä! Se on perisynti Langholmassa,
että hänellä on omantunnonkin parta niin liiaksi ruokottu, että toisenkin poski pitäisi olla samassa taatissa kuin hänellä on
viitsimistä ja perintövaroja pitää poskensa! Jumaliste, ei suinkaan jokaisella ihmisellä ole kahden manttaalin talo velattomana
perintönä ja varoja olla rehti arkisouvissakin ja seitsemän päivää viikossa! Sunnuntaisin, silloin kyllä harjataan jakku,
harjataan synnin roskua pois ajatustenkin saumoista ja otetaan juhlallisuuden valkoinen simisetti kaapin loodasta paidan rinnan
peitteeksi, mutta se on liikaa ja se on syytös muita vastaan, jos arkisinkin kävelee omatunto sunnuntaihankkinassa, syytös päin
silmiä niitä vastaan, joiden on kulattava maanantaista lauantaiseen semmoisissakin vesissä, jotka eivät aina ole puhtaita, jotka
ovat joskus lantaisiakin! Kukas on palkannut, sanon, kukas on pestannut, sanon, kukas on antanut Langholmalle paperit olla
tihuvampi kuin muut, tihuva omasta puolestansa, ja vielä päälle kaupan tihuva muittenkin puolesta! Maat ja pellot saavat ihmisellä
olla kahden manttaalin, vaikka sekin on pirua, kun toisella on vain manttaalin, mutta missä ovat ne kruunun kirjat, jotka antavat
miehelle fastan olla miehenäkin kahden manttaalin mies?

Katsos nyt, Petter Pihlman, Pukkilan Petter, Langholman Eframia, Efram Eframssonia, Langholman Efram Eframssonin poikaa, missäs
sinä olet huonompi, kuin ison Langholman isäntä: nenä sinulla on, jota on niistettävä niinkuin Eframillakin, nurkan taakse sinä
menet ja olet aikasi nurkan takana, niinkuin Eframkin, kun tulee tarve, ja pää, pääkopan sisäpuolusta, aine kuoren sisäpuolella,
luun takana, se, jossa ajatus poikii ja potkii, se sinulla on elävämpikin kuin Eframilla; perhana, kun sinä lasket kymmeneen, niin
tavaa Efram vasta kahta, ja kun Efram lukee puntarista vasta leiviskän lukua, niin sinä siristät jo fientelin numeroita, ja kieli,
kielenpää, minun hieno kielenpääni, sitä kärkeä minä en vaihtaisi läppään Langholman suussa, vaikka sillä läpällä olisi puhtina
kolmenkin manttaalin paino; jumaliste, puoleni minä pidän kolmenkin Langholman rinnalla, jos järki pistetään varvastamaan ja
koetetaan, kuinka likelle tuulta sanan luovi kryssää, mutta silti, Petter, vaikkas oletkin mies kuin ankeriaan potkaus ja ymmärrys
sinulla kuin käärmeen penikka, niin koskas noikitaan sinun edessäsi salissa, niinkuin noikkivat nyt -- katsos Haukisten penuakin,
poikaa isävainaan paksulla rahakasalla, joka lystin pidokseen -- ja lystiä hänellä on viikossa kahdeksan päivää, jos sunnuntai
lasketaan almanakassa kahdeksi -- joka lystinpidoksi ja oman nokan nostoksi nakkaa viiden ruplan kultalantin kymmenen sylen
kaaressa koiransa haettavaksi meren ahventen joukosta, -- katsos Haukisten penuakin, kuinka kaapasee kuin kavaljeeri menuetissa
mamsellinsa rinnalla korkoa laattiaan ja noikkaa ison sedän edessä niinkuin mamma muinen opetti, kun piltillä vielä oli esiliinan
valkoinen solmittu rinnan eteen eikä suun hempa vielä ollut maistanut karvaampaa kuin sokerin makeata! ja Abram, Koelsuun Abram,
ettäs viitsit, ettäs viitsitkin vääntää niskan riukua, niinkuin olisi Jumala luonut lylypuun taipumaan pajunvesan vitsana ja
Koelsuun Abramin noikkaamaan! -- koskas noikkivat minulle salissa niinkuin noikkivat Langholman edessä nyt koko salin sivulla
lyhempi ja pitempi, niinkuin olisi piru perseen takana nykäsemässä kutakin niskaan vuoroltansa! Ja koskas hyppelee sinun
hännissäsi, Petter, Alastalo omassa salissansa niinkuin Langholman hännissä nyt: kortin liepeen vasemmalla ja kortin liehan
oikealla puolella ikäänkuin olisi yhden hännän huiskittava kahden viuhkan asioilla! Hyppele, Herman, lonkka lipeänä, mutta
kleiniltä sinä näytät Langholman liepeillä! Jos mitalle pistettäisiin, taitaisit olla pitempikin, senverran, että vesi juoksisi
Langholman puolelle mittavaajaa, ja uuman ryntäät, niistä näkee mittaamattakin, että sinun suolivyötäsi saa vetää viimeiseen
reikäänsä Langholman ympärille, jos se silloinkaan vielä housuja holttaisi, mutta siitä huolimatta, kyllä sinä nyt pojalta näytät
ja Langholma mieheltä sinun vieressäsi! Katsos, napakeinussa on laita niin riivatusti, että isokin lankku on vain laudanpalasen
veroinen, joka huiskii ympäri, mutta napapuu napapuu, joka seisoo paikallansa, ja sinä olet tällännyt nyt itsesi ja asiasi sillä
tavalla, että sinä huiskit, mutta Langholma seisoo napana! Se tässä on hyvä asia kyllä, sillä minä suon mielelläni, että sinun
ihraasi vähän sulatellaan, mutta kyllä minä sinun housuissasi häpeäisin itseäni, jos minä omassa salissani pujakoitsisin toisen
ympärillä ja toinen astelisi minun laattiallani minun rinnallani minun matoillani kaikkien nähden minua isosempana!

Vaikka helvetin paikassa minäkin Alastalon sijassa olisin, sillä juko on kuitenkin asioissa juko ja Langholma jukon nokka tässä
pitäjässä: juko on sovitettava vänttiin, jos sitte sisuttaa vai ei! Lieruta siis vaan, Alastalo, koska siihen paikkaan olet itsesi
pistänyt, että lierutettava on; en minä sinun puolestasi sure! Hyvääkin tekee ihmiselle ja on terveellistä Aatamin luonnolle,
eritotenkin Alastalolle, kun isonenkin joskus voitelee niskansa nöyräksi ja kokee, että isokin on pikkasempi suurempansa vieressä!
Mutta se katkuksi panee mielen ja riitelee maksan näryissä, riitelee pahemmin kuin sanoa viitsii, että joku kävelee
ihmisnahoissansa tuommoisena tykyrinä kuin Langholma. Mikäst'etten minä, taikka joku muu, vaikka Eenokki, kävele saman lonkavana
laattian lankuilla: haarat meillä muillakin ovat astella, niinkuin Langholmallakin ja kroppa haarojen yläpuolella
pystytaklingissa! Mutta meneppäs Petter, koiruudeksi sinä astelemaan laattialle ja kuljeta selkärikiäsi niinkuin mastontolpalla
olisivat jalat alla, niin ajatuksen veret Lahdenperän otsaluun takana juoksisivat vielä paksumpina kuin ne juoksevatkaan ja
naurulihat Eenokin poskipäillä olisivat vielä anturaisemmat luillansa kuin ne ovatkaan, ellei kumpikin nauraisi vatsaansa
vetelälle sinun poohakoimisillesi! Mutta Langholma, hän, hän saa kävellä salissa niskanikama jäykkänä ja selkä korsteenina,
niinkuin ovesta olisi kynnyksen sisäpuolelle astunut vähintäin kanki sepän pajasta, jollei rautasalko kirkonharjan kukonkuvan
alta, ja nauraakos kukaan?  ei naura: poskilihas totinen jokaisella niinkuin veron maksussa, ja juhlallista ympärillä, niin että
jos kuulisi, kuinka ajatus naksaa ihmisten päissä, salissa ritisisi jokaisella neljällä seinävierellä! Onkos meillä muilla kintut
sitävarten, että niissä tutisisi, kun on vuoro nousta ketarillensa ja pokata, kun Langholma on edessä ja taritsee kättä? Minä
häpeän, julkisesti häpeän, kun minä katselen, kuinka nyt Simonssonkin, Raha-Simu, ja Simonsson Simonssonin vieressä, Risu-Simu --
Risu-Simu on ottanut yllensä eheän jakunkin tänäpänä, totisesti, eheän, ihka paikattoman jakun tänäpänä, äijä! verka liepeissäkin
törröttää juhlallisena sivuille samoissa laskoissa, joihin se on maannut itsensä kistun tupakissa niinä kymmenenä vuotena, jotka
ovat kuluneet Risu-Simun toisista häistä! -- minä häpeän, minun tekisi mieleni hävetä silmät päästäni, kun minä katselen, kuinka
molemmat Simut, vakavat Simut -- Filu-Simua ei Alastalo ole tänne käskenytkään! -- kuinka molemmat vakaat Simut, joilla
kummallakin on kotona rahannimistä niin paljon kuin visu nirsumalla saa kahdenkymmenen vuoden aikana ladotuksi hopeata ja seteliä
lootaan, kuinka molemmat Simut, joista ei tiedä, onko Raha-Simu risusempi arkkihankkinaltansa kuin Risu-Simu, vai Risu-Simu
paksumpi kukkaroltansa kaupanteon jälkeen kuin Raha-Simu, kuinka molemmat Simut nyt seisovat pystyssä Langholman edessä, kuin
saman vieterin potkaisemina kumpikin tuoleiltansa: istualta Simut muita tervehtivät, niinkuin sen on tervehdittävä tuolilta, jolla
on rahaa kotona, mutta nyt, nyt, nyt on pokattava, perse köykäsenä, Risu-Simu edellä, koska hänellä on vuoro ensin, Raha-Simu
jälessä, koska hänellä on vuoro jälkeenpäin, mutta hän pokkasee kaksi kertaa, ensimmäisen kerran tyhjän varalta ja harjoitukseksi
silloin kuin Risu-Simun niskakin taipuu ja toisen kerran omasta puolestansa toden teolla Langholman edessä! Helve! sanoi Evald
kaksivuotiaana, kun ei vielä osannut sanoa helvetti, ja helvetti! sanon minäkin, kun karvanenkin mies vetää karvansa ihon sisään
ihoonsa ja on siliä, ja Raha-Simu höyli ja Risu-Simu fiini! Se vielä puuttuisi, että Filu-Simu seisoisi kolmantena rivissä ja
noikkaisi Langholman edessä hurskaana kuin ketun pappa karitsana! Risu-Simu, mahtaakos mies enää istuakaan, kun oppi kerran ja
osasi kunnialla keikauksen: kortin lieve rapsuttaa hännissä vieläkin tuolin laitaan kuin sulanriuku västäräkillä kivennokkaan, ja
sen pokkauksen, jonka Raha-Simun niska suoritti turhanpäiten ja harjoituksen vuoksi ennakolta Risu-Simun kanssa yhdessä, sen
suorittaa Risu-Simu velvollisesti jälkeenpäin Raha-Simun kanssa yhdessä nyt kun Raha-Simulla vuorostansa on tosi edessä ja hänen
todenperään on noikattava niskaa, silmänvalkuainen vakavasti Langholman silmänvalkuaisessa!  Voi totinen tosi ja kymmenen kopeekan
sielunraha kolehtikukkaroon! tarvitseekos miehen siis seista Langholman vieressä niinkuin keritty ja pesty oinas!  Alastalokin,
Mattsson, korvanlehdetkin sileämpinä kahden puolen päätä, kun väkistää vieressä, kehoittaa vaikkei ole kehoittavinaan, hoputtaa,
vaikkei ole hoputtavinaan, sätisee, mutt'ei käske, sähii, mutt'ei kajoo: keinutuolille, keinutuolillekin, jäänytkin tyhjäksi,
("jäänytkin tyhjäksi!" ketäs siihen on käskettykään: ei ainakaan minua!) -- juu, Simonsson pääsi sitte tulemaan, Fritiof, niinkuin
puheissakin oli, ja Simonsson myöskin, Frans, Filemonille minä en saanutkaan sanaa ("saanutkaan sanaa!" perhana, ikäänkuin en minä
näine omine Pukkilansilmineni olisi katsellut, kuinka Alastalo viime sunnuntaina kaarsi Filu-Simua kirkkomäellä syllän matkan
takaa, niinkuin olisi pitaalista karttanut: Filu-Simu ei kelpaa Alastalolle senjälkeen kun hän prakkasi pattihevosensa Alastalon
talliin mennä talvena!) -- Vuorniemikin tuli, minä käväsin Vuorniemelläkin, kun ajattelin, että uskallan sittenkin vaivata, kun
kryssi sopi rantaan, ja tässä hän nyt on, eikä hän meitä syövän näytä!  ("vaivata! syövän näytä!" ikäänkuin ei miehen päältä
näkisi, kun imee kuin karamellimälliä poskissansa Langholman edessä, että Vuorniemen Aatu on seitsemästä taivaasta jo kuudennessa,
kun on Vuorniemen Aatukin isosten joukossa Alastalon salissa ja itse Langholma tervehtimässä niinkuin vertaistansa! "kryssi sopi!"
niinkuin ei Alastalon kryssi olisi viime viikkoina sopinut vähän joka rantaan, missä on pitäjässä semmoinen mies, pikkaisenkin
paikan mies, josta naapurit tietävät, että hänellä on rahaa reversseillä ja puumerkki semmoinen, että sen voi riitata
laivanpapereihinkin: ei kettu kieltänsä isottele matalankaan pihlajan marjaa nypäistessään!) asioihinkin ruvetaan, kun kerjetään,
mutta kiiruut ensin pois tieltä: eikös ala kuulua kahvikin jo pian tuvan puolelta, kupit minun kuullakseni jo helisevät!
("helisevät ja helisevät": totta kai helisevät, kun Eevastiina on tuvassa: huomeltaista jo juostu ja helmat hyppineet talossa kuin
tulessa, Siviä lennossa, Rauha hopussa, emäntä itse kuin olisi silmän kahta viljeltävä kolmelle kurille yhtähaavaa ja parille
taholle lisäksi ja muuhun vielä, tottakai helisevät: prikka, Lontoon prikka, Alastalon iso pitoprikka jo tuntikausia valmiina
pata-arkulla, kupit, Alastalon taattikupit, astiahyllyn ylälaudan kultakranssi kupit, kolme tusinaa välkkyvää kuppiparia ehtaa
Englannin valkoista posliinia riveissä, niin puhtaissa ja käärivän avarissa, kuin vain Alastalon Eevastiinan silmä ja käsi osaa
Alastalon prikalle kuppeja latoa; tottakai helisevät: Alastalon isopannu, elopannu, koko pitäjän pitopannu paistavin paisuvin
kyljin jo valmiina vartoomassa toton raakussa, Eevastiinan itsensä keittämä, Eevastiinan itsensä suurustama, Eevastiinan itsensä
täysmakuiseksi maistama ja täysmakuiseksi haistama kymmenellä kannen kohottamisella ja kymmenellä kielen koettamisella; tottakai
helisevät, kun on vahdittu akkunoissa, minkä kolme naisihmisen silmäparia kerkiää akkunoissa vahtaamaan, niistä kolmas
Eevastiinan: jokos vieraat ovat kaikki salissa, joko Langholma on tullut?  Härkäniemi tuli, Krookla tuli, Pukkilan Petterkin tuli,
Rauha, katsos itä-akkunasta, Siviä, pidä vaaria etelä-akkunasta, joko Langholma on tulossa, jestapookenas, ja nyt hän on kuistin
edessä! Rauha, kaatamaan kahvia! Siviä, kuppeja pitämään! missäs te silmänne pidätte, flikat, kun ette sano, ja olette olevinanne
akkunassa, minun pitäisi itseni olla joka akkunassa!  pääsevät vieraat kuin varas yöllä taloon, eikä meillä ole kahvi kupeissa
valmiina! Langholmakin tuli jo! tarvitsiko sinunkin, Siviä jäädä Jannea katsomaan, kun hän juoksi rantaan, niin ettet pitänyt
vaaria Langholmasta!  kiiruusti nyt, Rauha! ja kiiruummin Siviä! ei suinkaan vieraita kuivin suin pidetä Alastalossa, kun
Langholmakin jo on salissa! -- Alastalo viitsiikin minun kuulteni: "helisevät ja helisevät!" Miks'ei helisisi, kun helistetään, ja
miks'ei tulisi kuin aapiskirjassa A:n jälkeen B, kahvi sisään Alastalossa, kun on iso vieras istutettu keinutuoliin ja se salissa,
jolle ensimmäinen kuppi taritaan?)

Pukkila oli niin näreissänsä, ettei olisi viitsinyt katsella silminensä koko menoa. Prätisköön Alastalo, kyllä se tiedetään, että
hänellä suu on, ja kävelköön Langholma, kyllä se tiedetään kävelemättäkin, että hänenkin nimensä kirkonkirjoissa on; vaikka,
perhana, mahtaakos Langholman nimi, kuinka laveana hän nyt astuukin astelemistansa laattialla, ja kuinka on käden anto, niinkuin
olisi isosenkin ojan yli kurotettava, kun Langholman isäntä naapurille kätensä lainaa, mahtaakos Langholman Eframin nimi olla sen
isosemmilla puustaaveilla kirkonkirjan plarilla kuin Petter Pihlmanninkaan, Pukkilan Pihlmannin, tämän Pihlmannin! Häpeän minä
Alastalon puolesta, häpeän koko miehen puolesta, kun lieruu, Herman, oma miehensä, talonsa isäntä, prikinsä kapteeni ja retari
jokaisessa laivassa pitäjässä, jolla on raakapuita poikkipuolin mastossa, häpeän minä, kun lieruu, kahdentoista leiviskän mies
oman salinsa permantolankuilla ja omissa velattomissa liiveissään toisen miehen liepeissä niinkuin olisi kruunun kirjoihin
keräjillä fastattu, että paksunkin niskan on oltava lipevän Langholman edessä! Ei minulla mitään Langholmaa vastaan ole,
miesmäinen naapuri hän on, raja-aita aina lujasti vitsattu ja tykyröity, vaikka piru siitä, että omakin aita on pidettävä niin,
ettei lampaan kirppukaan pääse raosta Langholman puolelle: naapuri niinkuin lain selvä etusormi pystyssä raja-aidan kohdalla!
Mutta kyllä mies on kuitenkin aika rasitus niin naapurina kuin muissakin pitäjän asioissa ja kyllä minun sydäntäni kurittaa, kun
minä näenkin Langholman kasvopuolen: riitelisikin välistä mieluummin virkistykseksensä toisen ihmisen kanssa sensijaan, että aina
on toteltava, kun toinen piru on oikeassa, ja kun koko hänen fasuunansa sanoo, että hän on aina oikeassa! Onkos kukaan oikeastaan
asetettu huoneentauluksi toisten keskelle? Ja mikä fulmahti, mikä penteleen sigillifasta on juuri Langholmalla pitää leukaansa
sillä tavalla ja siinä nuotissa, ikäänkuin hänellä olisi taskussansa paperit ja protokolla siitä, että tämän miehen suu ei aukene
kuin asiassa, ja että asia on sanottu muittenkin puolesta, kun tämän miehen suu on sanonut sanansa? Suon minä mielelläni
Alastalolle kaiken pienen motsuunin ja muun terveellisen niskan pehmityksen, mutta, totisesti, eikös tuppaa mieleen sittenkin,
syntiseen mieleen sittenkin pieni surku, pieni surkuttelun penikka, pieni vasikka surkuttelun penikaksi, kun on katseltava, omin
silmin noukittava näkimiensä päähän, kuinka mies on isosinkin vatsoin sula kerkiämään, kun hänellä on halu kerjetä: trip!  nyt
ähistään Langholman vasemmalla puolella, trap! nyt livataan oikeaan korvaan! Ettet häpeäkin, Mattsson, rääkätä itseäsi: hikikin
sinulla jo pihisee otsan kaljulla, ja vatsasi, ajattele vatsaasi, mikä kiiru on säkillä, vaikka nappulapari alla kerkiääkin
travia! ja vaikka häälytkin, vaikka kimpaat kuin syntisparka uskontunnustuksella, niin uskotkos itsekään, että pylväs noikasee ja
Langholman niska sulaa? Sinä olet Alastalo ja sinä pysyt Alastalona, vaikka kolmena Alastalona häärisit, ja Langholma on Langholma
ja hän pysyy Langholmana, vaikka kymmenen sinun kaltaistasi olisi noikkimassa ympärillä! Koskas on sinun mieleesi tullut, että
sinun tyttäresi tulisi miniäksi Langholmaan?  Mikäst'ei, mikäst'ei! mutta onkos sinun tullut mieleesikään ajatus, ajatuksen poika
edes? Ei aiturikaan hevonen siitä paikasta aidan yli kaapase, jossa on riuku ylempänä kuin kuono kurottaa! Olenkos minäkään
Evaldia ajatellut Langholmaan? Langholman tyttäret naidaan, kyllä minä sen tiedän, ja naitavia ne ovat, mutta ne naidaan sukuun ja
manttaaliin, niinkuin parempi isän tieto tietää ja niinkuin isän selvempi sana sanoo! Koskas on Langholmasta ennenkään tytär
annettu muuhun taloon, kuin siihen, jossa on omaa sukua ennenkin ja maan savi perintösavea niin pitkälti kuin isoisän muistoilla
on tieto oman isoisänsä päiviltä, ja koskas on Langholmaan miniäksi kelvannut muu tytär kuin se, jolla on juurta veressä oman
talon isistä ja saven tahti perintönä Langholman emännäksi? Kyllä Langholma, ja Langholmat ennen häntä rahan ja rahanväärtin ovat
ymmärtäneet ja saven myöskin: missäs muussa talossa kuin Langholmassa on perinnönjaossa jokaisen lapsen osalle hopeapokaali
kaapissa ja perintökäädyt tyttärille ja miniöitten kauloihin, ja missäs talossa muussa kuin Langholmassa on isä jokaisessa
polvessa katsonut kaupoin tai naimisin jokaiselle pojallensa täyden talon ja jokaiselle tyttärellensä emännän sijan perityssä
talossa; mutta Langholmat katsovat muutakin, Langholmille on raha kahta lajia ja savi kahta lajia: perittyä rahaa ja perittyä
savea sekä semmoista rahaa, jonka pinnassa ei ole perinnön hometta, joka saa olla kiiltävän uusikin, ja semmoista savea, jota ei
ole tallannut isän ja isoisän korko ja isoisän edellä hänen isoisänsä korko, ja jonka miehelle on hankkinut vain oman leukaluun
terävyys ja oman näpin nopeus. Ja uskookos Langholma, uskovatkos hänen isänsä ja uskookos hän itse siihen toiseen rahaan ja siihen
toiseen saveen, siihen, jossa ei haise perinnön hiki, vaan joka on kierinyt miehelle siksi, että taitava mies kierittää itseänsä
päin sekä maata että varaa? Ei pentelettä uskokaan!  Kyllä hän itse itsensä niille marjapaikoille hakee, joilta rahanmarjaa
noukitaan: olisiko hän täälläkään ja kävelisi tässäkään salissa tällä haavaa muitten noikittavana, jollei perso langholmalainen
nenä olisi levitellyt sieraimia parkista puhuttaessa ja haistanut rahaa, mutta on matkaa tadikon varresta siihen haarukkaan, joka
kääntää höystettä pellolle ja väliä Langholmasta käsivarren mitta rahan ja miehen välillä. Se on pirua, mutta se on totta:
Langholman silmissä ei pääse mies miehen veroiseksi, ei rahalla, ei ostamallakaan, eikä ole, hemmetissä, omasta mielestänsäkään
hänen rinnallansa miehen veroinen, ellei ole sukua, suvun juurta, suvun perhanan piparjuurta, en paremmin sano; jos on isoisä
ollut renki, niinkuin pahus minulla, ja nainut tyttären ja tullut talolliseksi, nainut tyttären, liukas mies, Pukkilan tyttären,
saakeli, ja tullut isännäksi, Pukkilan isännäksi, peijakas; jumaliste, rengin pojanpoika minä olen Langholman silmissä ja vielä
Langholman pojankin silmissä elämäni päivät ja rengin pojanpoikana pysyn, vaikka minulla olisi rahaa niskassa paksulti kuin
haahkalla höyhentä!

Katsos Alastaloakin nyt trippaamassa! Äveriäs mies, tunnustan, vaikken sano, kieltämättä äveriäs mies, osa jokaisessa pitäjän
laivassa, isokin osa muutamissa, oman kynnen mies, jumaliste, oman kynnen mies koko elämänsä ijän ja kynnet toimessa kuin
haukalla: jos sifrat laskettaisiin ja rahan väärti punnittaisiin, niin paljokos mahtaisi Langholma olla paksumpi perintöinensäkään
kuin Alastalo, Alastalon Herman, laihan Alastalon lihava Herman? Mutta poika sittenkin on Herman Eframin vieressä, poika omasta
mielestänsä ja poika Eframin mielestä, poika meidän muittenkin mielestä! Se on jumalatonta, että sillä lailla pitää olla, minua on
itseänikin karvastellut, minua on sisuttanut, minua on piruttanut jokaista ihokarvan juurta myöten, että toinen mies on minun
vieressäni niinkuin amme, kun minä olen niinkuin ämpäri, että paikalla kun minun pitäisi pärjätä Langholmaa vastaan, minun menee
luontoni saapasvarteen, ja minä olen karvoilta myötä kuin lampaan laupias villa, vaikka jokainen suomus minun nahoissani päkkää
pässinä vastaan!

En minä Alastalollekaan myötäihoinen ole, mutta raapii minua kuitenkin surku omantunnon hipiäpaikoilla miehen puolesta, että
ihminen prässää itseänsä koko ikänsä ja lihottaa itsensä semmoiseksi kuin Alastalo, ja näyttää kuitenkin kleiniltä, on, pihkana,
kleini! toisen rinnalla, jolla ei ole ollut elämässä muuta virkaa ja vahtia, kuin olla Langholmaa vaan koko elämänsä ijän,
Langholmaa, ikäänkuin ei miehen maailmassa muuta tarvitsekaan olla kuin Langholma, ollakseen painava mies ja katsellakseen pitäjää
kuin pässi laumaansa! Olemmekos me muut oinaita sinun mielestäsi, vaikka sarviparisi olisikin ylempänä, ja tarvitseekos meidän
itse pitää itseämme oinaina, joiden puolesta sarvipää pitää sakaroitansa korkealla ja katselee ympärilleen? Se nylkee ihmisen
ajatusta elävältä, että jonkun ei tarvitse olla kuin itseänsä, ollaksensa toista isompi, ja että Jumalalta ei ole räkännyt nahan
mittaa minun luilleni samaa kyynärpuun määrää kuin kellekin toiselle! Onkos se niin suuri ansio, että on kastellut riepunsa
Langholman vakussa Langholman Eframina, Efram-kläppinä, ja onkos räkänokan ranki korkeampi Langholman kakaroilla kuin muilla
mukuloilla?  Mitäs varten siis Langholman isäntä kantaa nenäänsä kuin olisi se muunluinen mööpeli kuin se nysä, jota muut
tavalliset kristityt niistävät omanansa naamassansa, ja mitäs varten vahdataan Langholman tyttäriä ja Langholman poikia ikäänkuin
olisi veren sahti ihon alla heissä muunsakuista mehua, kuin se punainen, joka hurahtaa sängynlakanalle minkä muunkin Miinan ja
Vihtorin opetellessa häitä!  Minun ihmisluontoni ei kärsi sitä, ei niele kurkustansa alas, että joku on kampela silloin kun minä
olen silakka, ja että toisella ihmisellä on antura leviämpi kuin minulla! Jos minä olisin Jumalan salissa, niin minä kiristäisin
hampaitani, jos siellä joku perhana uskoisi karvansa minun karvojani hurskaammiksi! Enkä minä kärsi täälläkään maksan sakenematta
sitä, että joku tällää itsensä isoseksi, olkoon hän vaikka Langholma, kun en minä itse ole isosempi! Nyt on minun vuoroni paiskata
kättäkin, lykätä kädenkäpälää, käpälää kiltisti Langholman etukäpälään!  Eenokkikin, Eenokkikin, jumaliste, Karjamaan Eenokki
omissa verkaisissa housuissansa seisoo sohvan edessä, niinkuin lainapöksyissä seisoisi; pääsipäs seisomaan, pääsi liukkaasti
ketarilleen, vaikka aluksi takapää painoi ja seremoniiat piti kuitattaman istualta, noin vaan, niinkuin mies rehellisesti kurottaa
kädentynkänsä omassa tuvassansa oman tuvan penkiltä toiselle, pääsi ketarain väkeen kuin voideltu, kun Langholma oikein oli
edessä! ja nyt seisotaan kuin koira passissa: aut' armias, kun piippukin pyyhkäistään leukapielestä, itse Eenokin piippu Eenokin
omasta leukapielestä ja niskan saranat, Karjamaan Eenokin niskan saranat pistetään värkkiin! Voi sun hemmetti, että pitää
katsoakin, kun mies rääkkää itseänsä ja noikkaa, ja kahden manttaalin persepuoli keikkuu köykäisenä! Voi Eenokki, näkisit sinä
Karjamaan tuvassa, että taikinatiinu nurkassa rupeaa huikentelemaan ja kävelee laattialle potkasemaan polskaksi, niin sinä
sanoisit, että taikinatiinu on tullut hupsuksi, mutta mitäs sanoisit itsestäsi, jos nyt näkisit itsesi Langholman edessä ja
Karjamaan isännän höylinä? Jumalan lykky, että sinulla kuitenkin on niska siinä paikassa ruumista, josta päätä taivutetaan! Mutta,
makia leipä ja Susanna saunasaavissa! sitävartenko sinä olet koko elämäsi ollut Karjamaan Eenokki, että niskasi olisi nosela, kun
Langholma torkasee kättä? Minä antaisin sinulle anteeksi, jos sinä olisit niinkuin minä, ja isoisä Pukkilan renki, mutta kun on
suvun tykyri yhtä tykevästi Karjamaan savessa kuin hammas omassa leukapielessä, ja tämä leukapielikin sama luulumpare fasuunaltaan
ja riitinkiensä kulmilta kuin se, mikä oli ollut leukapielen toimessa jo sillä Eenokilla, jota sinun isoisäsi oli sanonut
isoisäkseen, niin kukas silloin käskee miehen olemaan löysä juuri miltään paikalta ruumistansa, saati niskaltansa? Ett'et nyt
häpeä, jollet itsesi edessä, niin pappasi edessä, joka jo sanoi, että tehtäköön Langholmassa mitä, mutta meidän pellolla,
Karjamaan pellolla ei kajota siihen kiveen, jonka isä on jättänyt paikallensa saralla, ja että lerppukoon järki muitten päissä,
mutta meidän isännissä, Karjamaan isännissä, ei lerpu mikään, ei järki eikä niska, kosk'ei Jumalakaan ole lykännyt meille hännän
lorvia selänpäähän lerppumaan! Ai, vanha Eenokki, oikea todellinen vanhan ajan isäntä, Karjamaan Eenokki, kaksikymmentä vuotta jo
kirkkotarhan mullassa lahonnut -- vaikk'en minä usko, että leukasi vieläkään on laho: se oli lujaa luuta! -- mitäs sanoisit nyt
pojastasi, lerpusta, jos näkisit, kuinka poikasi, tämä Eenokki, Karjamaan isäntä niinkuin sinä, saman leukapielen kantaja kuin
sinä, saman piipun imijä kuin sinä, kuinka poikasi, Karjamaan Eenokki seisoo Karjamaan Eenokin pöksyissä ja on höyli toisen miehen
edessä, seisoo piippu kädessä, eikä hampaissa Langholman Eframin edessä, saman Eframin pojan edessä, jonka kanssa sinä kävit
keräjiä kymmenen vuotta sisaresi perinnöstä, Efrosynen perinnöstä, kun kiskoivat Langholmaan Karjamaan tavaraa, vaikka Efrosyne
vain oli Karjamaan tytär eikä poika, olkoonkin naitu Langholman isä-Eframille ja poika-Eframin äiti! Voi Eenokki, sinua Eenokkia,
poika Eenokkia, jolle on uskottu naamaan Karjamaan kaikkien Eenokkien perintöleuka, ettes leukasikaan puolesta häpeä vaivata
perintöluitasi, Karjamaan isännän nilkkaa ja lonkkaa, joita ei Karjamaan isäntä isästä poikaan liikuttele kuin talon tarpeisiin,
ettes häpeä vaivata luun liikkuvaa Karjamaan Eenokin kropassasi seistaksesi turhan tähden kyynärämitoissa toisen miehen edessä,
kun istualtakin Karjamaan isännän käsi ja kämmenen kurotus täydestä kelpaa tervehtimisen toimitukseen kelle hyvänsä pitäjässä, ja
pitäjän ulkopuolellakin!  Mistä riettaasta on Langholmalla käsissä se nyöri, se nyörin pää, joka on nykäissyt nyt Eenokinkin
sohvalta, sohvankulmasta istumasta, jossa miehen on tykevää istua, Eenokinkaltaisen eritoten tykevää, nykäissyt seisomaan sohvan
eteen, seisomaan sohvan edessä koko mitassaan ja opettelemaan semmoista, jota Eenokki kaiketi ajatuksissaan luulee noikkaukseksi?
Minä ihmettelen sitä asiaa Langholmassa, minä ihmettelen ja kiukuttelen, vähältä pitää, etten minä sadattele: vielä orpanuksen,
täyden lihallisen orpanuksenkin, ja semmoisen miehen lisäksi kuin Karjamaan Eenokin, pitää vaan nousta kintuillensa, ei auta talo
eikä periveren paino takapuolessa ja muussa ruumiissa, vaan letattava on, kevitettävä ensin sitä paikkaa pakaroissa, joka on
miehellä istumista varten, ja kun se on tuuman verran, kaksi tuumaa hilattu ilman väkeen irti sohvasta, niin samaan menoon on mies
jo pystyssäkin köykäisesti kuin vieterin lykkäämänä, ja mitäs silloin on Eenokinkaan pystynä miehenä muuta kuin koitettava
noikkaamisen taitoa, kun Langholma on edessä, noikattava senverran kuin osaa, kun kerran on pystyssä ja konteillansa!

Olisi Langholma kapteeni ja hamina-asioilla, niin kuinkas kävisi konsulien, lihavienkaan konsulien: minä pelkään, että
riikinkonsulikin tulisi höyliksi tuolillaan ja niskan paikalta, kun Langholma kävelisi konttooriin: eivät konsulit sen istuvampia
miehiä ole kuin Karjamaan Eenokki! Mikäs minuunkin menee nyt? Tiedän paremmin, mutta perhanaa, kun nykäsee! Mikäst'en minä voisi
istuakin, jäädä istumaan, lykätä istualta sohvalta kättä, niinkuin lykkäisin Lahdenperälle, jos hän kävelisi käsikolehdilla
salissa, mikäst'en, ja puhella vaikka Eenokille vieressä, taikka Härkäniemelle tuonne Lahdenperän ohitse muita tärkeitä
sill'aikaa, kun lainaan käteni Langholmalle nyt, kun on minun vuoroni?  Mikäst'en? Voisin vaikka kysästä salin poikitse Krooklalta
jotain; Mikkelsson, jokos sinulla ovat kaurat korjossa! Mutta pihkanaa, teenkös sillä tapaa? En; en jumaliste, vaikka se olisi
viisaampaa, ja Alastalokin huomaisi, etteivät kaikki pidä Langholmaa yhtä isosena säkkinä, kuin hän! En, en perhana teekään,
vaikka piru hyppelee veressä kuin saakeli ja olisi miesmäistä olla miesmäinen!  Tuommoisen Langholmankin Alastalo laahannut tänne
pitämään minua peukalon kynnen alla, ja minä, nöyrä poika, minä menen kynnen alle, menen itse omin ryömin! Kuinkas nytkin hepasee
poskilihoissa ja herasee silmän vierustaa?  Vaikka minä kivenpulttia olisin perselihoihini killuttanut, niin pystyssä minä nyt
seison: pyrstöhäntä keikkuu, kun Pukkila on väärä isompansa edessä, ja kasvot ovat naurun voiteessa, kun Langholman armollinen on
noukkinut Pukkilan Petterin anovan käden! Nylkisin minä oman itseni, jos vierasta katselisin: olisiko vielä nuoltava suurempansa
kättä! Lahdenperäkin korvan vieressä röhisee ja ryhii, rykäsee kurkkuansa kirkkaaksi ollaksensa vuorollensa valmis: onkos se
laitaa, ja onkos se kristillistä, että saman papin kastama ja saman kepun vedestä kastettu mies vuovaa tarita kätensä toiselle
vasta, kun hän on kolannut sisuvärkkinsä ja avannut räkäpellit kurkkunsa korsteenissa? On se jumalaton asia, että miehellä lyövät
kintut konsteja toisen miehen edessä, joka ei hänkään seiso muuta kuin omilla kintuillansa! Onkos leiviskän paino toista lajia
leiviskää Langholman kropassa, että meidän pitää muitten olla köykäisiä silloin, kun hän on raskas? Ja mistä puntarista se sifra
luetaan, joka sanoo, että minun silmäni eivät saa kestää silloin kun Langholman silmä painaa ja katsoo?  Sen minä tiedän nyt, että
jos Langholma kirjoittaa nimensä Alastalon parkkikirjaan, niinkuin hän vissisti kirjoittaa, niin minä kirjoitan kiiruusti perässä,
kirjoitan lennossa nimeni lenkinpuhditkin, vaikka sisu kuohuisi veressä kuin vesi kattilan kannen alla ja ajatukset pääkuoren
sisäpuolella rahisisivat harjaksen kärkinä! Senkin nielisin, sen nielisin, sillä ei sitä kukaan muu tiedä kuin minä, minä itse,
mutta kun muutkin, muut lampaat asettuvat lampaiksi, muuttuvat lapelampaiksi, kun Langholma astelee joukossa, kävelevät laumana
jälestä, kun Langholma astelee pässinä edellä, niin se minua kaivelee, kaivelee saastaisesti, se syö, syö elävältä minua: kukas
sinulle on sarviparin antanut kannettavaksi, jonka jokainen huomaa pässin sarvipariksi eikä oinaan? Sitä minä en anna itselleni
anteeksi, että muut ovat nöyrät sinun edessäsi, minä itsekin fölissä, että sinä olet priimas karsinassa, kun on villaa nahassa
muillakin! Missä Mooseksen kirjassa se on sanottu, että minäkin olen lammas lammasten joukossa silloin, kun Langholman Efram on
parvessa pässi, ja että juuri Langholman sorkan jäljissä on joka varpaan pitäjässä napsuteltava, kun on pässin hajua sentään
muittenkin saparoissa! Minä, jumaliste, paiskaan kättä tässä, ja olen laupias kuonoltani, lammas hurskaalta kuonoltani, mutta
ajatus, ajatus lykkää sarvea, sarvenväkää, kiertää kiemuraa kuin sarviparia otsaluun alla, ja tonkaisisi, tonkaisisi pässinä, kun
vuovaisisi, tonkaisisi niin että luut rapisisivat Langholman kräkeissä ja salissa kuultaisiin rytinästä, kellä myöskin ovat
sarvet! Tonkaisisin!  tonkaisisin sarvenjuurien halusta, mutta minä en usko kinttuihini; kintut kekkaavat, muut perhanatkin
tietävät, Langholmakin tietää, että minun kinttuni kekkaisivat pettäisivät, jos minä yrittäisinkin, koko sali tietää, kaikki
salissa tietävät, Alastalokin, Mattssonin kelmi hän sen juuri tietääkin, että Pukkilan Petter on faaria vain sarvien haralta,
sarvien kalistamiselta ja varpaan pakkaamiselta, mutta että kintut, kintut, kintut ovat kleinit ja että oinaskin, Härkäniemikin
minulle opettaa sarvirysyssä kuinka valssia astellaan takaperittäin! Aijai sentään, kun on pistettävä itsensä omaan taskuunsa ja
oltava naaman pintapuolelta hurskas, vaikka piru mellastaa turkasena joka kynnen alla kymmenessä sormenpäässä ja sata saatanaa
kihisee yhden ainoan vaivaisen kielen liuskan kärjessä!  Enkelikin parkuisi itseänsä minun nahoissani ja tuntisi itsensä
karvaiseksi valkoisen enkelipaitansa alla, jos hänellä potkisi ruumiissansa semmoinen sorkkapiru kuin minulla, ja hänen olisi
veisattava taivaan veisuja nokastansa, vaikka katku ja tulikivi höyryy lieskana hampaissa! Onkos minulla niska sitä varten, että
sitä on taitettava, ja olenkos minä Pukkila sitä varten, että minä lierun muitten edessä? Luokkaa minä olen taivuttanut
haapapuusta, ja se taipuu, taipuu lastun ripasematta, kun se on haudottu, mutta voi vietävää, kuinka se potkasee vastaan ennenkuin
se on luokka ja luokan tämmissä: oman niskani kanssa minulla on kovempi prässi kuitenkin, kun luonto ja äkä pitää sitä suorana,
mutta taito ja ymmärryksen tieto sanoo, että sitä on taivutettava. Onkos Langholman käsi tällä haavaa koparan väkenä minun
knuppini takapuolta painamassa ja pehmittämässä niinkuin muinen äitimuorin luinen kämmenantura lukusijoilla ennenkuin Petterin
niskatappi oli sula ja ihmismäinen ja nykäsi niksinsä pastorin edessä! Isäntä minäkin olen ja kapteeni lisäksi, Pukkilan isäntä,
Pukkilan-Pukkilan, ja Uskon kapteeni, Pukkilan Uskon, kukas sen on sanonut, että saranat minun niskassani ovat noselammassa
voiteessa kuin Langholman, ison Langholman, Langholman isosen, olkoon vaikka isosempikin vielä! Voi Esaun karvat ja Jaakopin
herneruoka, minä en ole mies enkä mikään, vaan riepu ja peukalon alle minä ryömin: kaunista, etten ole nelinkontin edessä kun
Langholman mahtava lainaa kätensä Pukkilalle, kätensä viisi sormea Pukkilalle, Pukkilan pikkaselle!  Olemmekos me saman pitäjän
isäntiäkään ja saman pitäjän manttaalikirjoissa? Neljänkös kyynärän hauta sinulle mitataan kirkkomaalla ja minulle kolmen, kun
olemme kylmiä ja kroppia? Voi viluinen viha, että ihmisen on lonsotettava itse omaa niskaansa, vaikk'ei kukaan piru ole
peukalollaan niskaa painamassa! Se on perisynti ihmisen luissa, että ne eivät kestä riitinkeissään, vaan selkä notkistelee ja
lieruu nyöriänsä, vaikka veri potkasee putkissansa kuin olisi piru purtilon sisäpuolella! Esaun karvat ja Jaakopin herneruoka,
sanon uuden ja väkevämmän kerran! Vaikka esikoisuus menisi ja käsivarren ihokarvat paljastavat paksun kaljunsa paidan hihan
suusta, niin lusikka on kurotettava vatiin ja ahneen lipottava himoruokaa vatsaansa: niskasuoneni minunkin on pehmitettävä ja
nieltävä sisuni harjaskarvat, livattava häntää piskin haju kuonossa Langholman edessä niinkuin olisin minäkin kesy koira nöyrien
joukossa ja pussikkapassissa odottamassa, koska armolliselta varisee lihanpalanen kiitollisesti nuolasevaan kitaan! Voi minua ja
järkeäni, Bileamia ja Bileamin aasia: järkeni näkee kuin lasin lävitse, mutta Bileam minun lihassani pitelee kuolattimia kuin
pihtiä ja järjen on aasina käveltävä päin paljasta kärjen tutkainta! Nyt se tapahtui ja minä noikkasin, eikä tikun riistekään
irjennyt niskassani! Ääh, minun niskani, minun voideltu kaulatappini, se on jukoliste kapine, vietraava värkki, josta passaisi
rengin ja muiden ministerien maksaa silkkaa kultataalaria, sillä on järkeä omasta takaa, ja kun knuppi reistaa, niin niska myötää,
ja puhuri keisarin parrastakaan ei häälytä hiuksen karvaakaan kumaran kaljuilla! Kukas sen on sanonut, että pitää mennä
likosateeseen silloin kun räystäänkin suojissa voi pysyä, ja kuka käskee kukon orrella yrittämään kiekaisua silloin kun laen lauta
kolisee päähän, jos harjaa nostaa! Minä pidän korvat visusti tuluupin karvoissa kauluksen sisäpuolilla silloin kun pakastaa, ja
minä lykkään käteni nopiasti housun taskuun, ennenkuin se kerkiää nyrkkiin, silloin kun nyrkin näyttäminen housuntaskun
ulkopuolella on vaarallista! Ei vikuroiminen passaa ihmisissä, minä nostan päänikin penkistä isämeidästä samalla havauksella kuin
pappikin sanoo amenensa saarnastuolista seurakunnalle, ja mitästä minä olisin pakana silloinkaan, kun on pään kaljupuolta
näytettävä Langholmalle? Liukkaasti se kävi, ei maksanut kopekan pyöreätä koko konstin teko, ja nyt on hyvässä sovussa ja
myötäkarvaa itsensä kanssa niinhyvin kuin muittenkin kanssa salissa!  Ei pippuri nieltynä enää suussa karvastele, vaikka se on
puikea kielen päällä!  Minä olen peipponen sittenkin livauttamaan niin noikauksen kuin keikauksenkin, niin pyrstöllä kuin nokalla!
Pukkilan Petter on Pukkilan Petter noikkaamisen jälkeenkin, ja minä olen tassukoillani vielä! En minä ole nähnyt pajun vitsankaan
kauemmaksi aikaa vääräksi jäävän, kuin sen ajan, jonka tuulen poika on harjaksia viilaamassa: kun on ilma ohitse, niin potkaistaan
pehko pystyyn taas ja ollaan suoria, ikäänkuin ei tuulen häntäkään ikinä olisi niskan ylitse kulkenut! Enkä minä huonompi ole
pajua: niskani minulla on jäljellä, vaikka se on noikannut, ja Pukkilan pintele Pukkilan pentele, vaikka hän on pokannut!
Noikkikoot nyt vuorostansa muut länsisivulla, noikkikoot ja notkukoot hartiaväellä ja polven taipumalta niinkuin olisivat
urkutramppareiksi tilatut Alastalon saliin: hyvää se tekee kropan, kun ihmisellä on motsuunia, ja niskakin ruostuu, jollei sitä
joskus keikuttele! Lahdenperäkin on jo taas takapahkojensa varassa sohvan nahalla ja istuu puhisee taksvärkin jälkeen ikäänkuin
olisi tynnyrin säkin selästänsä heittänyt, ja Härkäniemi heiluu tekomiehenä parastaikaa sohvan nurkan edessä eksaamissa, ruumiin
neliskantin rehellinen istumapää höylinä ja höyhenenä ja saman neliskantin viekkaampi järkipää lammaslaupiaana ja Jaakopin
hurskaana: rehti mies taululta ainakin ja silmämunatkin lurautettu ystävällisiksi nurkiltansa, piippu pyyhitty sopivasti
leukapielestä käteen tervehtimisen ajaksi ja otsakulma asetettu siivoksi, ajatuksetkin kuin sunnuntaipäivää varten jakaukselle
kammatut.

Mene tiedä, vaikka Härkäniemi sittenkin olisi miesmäisin mies Langholman ohella joukossa, sopusa ja myötäharainen mies kyllä,
mutta mies omissa housuissansa ja omilla anturoillansa, mies, joka kävelee mukana, mutta jolla mukana kävellessäkin on oma knuppi
hartioitten yläpuolella. Jollei minun silmäni tälläkään haavaa erehdy, niin Langholmankin käsi viivähtää Härkäniemen kädessä sen
eineen kauemmin, jonka aikana kämmenpohjasta kerkiää kämmenpohjaan tieto, että me kaksi tervehdimme miehinä toisiamme! Jos
pitäjässä joku olisi mies pistämään sarviparin ristiin Langholman sarviparia vastaan, niin Härkäniemi olisi kukaties se mies sekä
otsaluun muhkulta että niskan tanalta ja kinttujen pitävyydeltä, mutta hän on paska sarvekkaaksi mieheksi siitä, että hän on
laupias järjeltänsä ja lammas, eikä tämmää sarvenluuta sarvenluuhun muulloin kuin silloin kun tarvitaan ja toinen tyhmyyttänsä
painaa häntä perse edellä kävelemään. Tahtoisin minä välistä, tahtoisin nytkin, eritoten nytkin, soisin sydämeni niruksista, että
nuo kaksi rytisisivät sarvista yhteen, Härkäniemen härkäjuhta ja Langholman selkävä sonni, vääntäisivät väkipolskaa, kumpi on
parooni kahdesta, se, jolla on reistausta sarviharan nostossa ja riitingin juoni selän lautasissa, vai se, jolla on ryhänvaraa
niskassa ja jämänkuhmua sorkkaparien polvisaranoissa! Tahtoisin ja soisin, mutta minkäs ihminen tekee pelkillä tyhjillä ajatuksen
kynsillänsä ja jaksaa paljaalla mielen halulla, taittuva kuin ruohon kärki, kun kumpikin on omien sarviensa herra, ja kummallakin
on sarviensa takana oma sonniotsainen pääknuppinsa, jonka luun peitossa ei syhy minun syhyni, vaan heidän omien ajatustensa
saivarat! Ei härkä niskansa väkevääkään ryhää käytä kuin vakoa astuessaan ja savea kääntäessään pellon saralla, eikä uljaskaan
sonni sarvea kalistele sitä elukkaa vastaan, joka on nöyrä tarhalla ja katselee nurkasta silloin kun väkiryntäinen tepastelee
karjassa ja astuu tiineiksi tiinittävät! Langholma on siemenen mies, siemenvakan kantaja pellolla ja Härkäniemi saven uuras, vaon
puskija kylväjän kantapäillä, eivätkä ne kaksi otsakkain käänny samalla saralla, kylväjä ja kyntäjä, vaan siemenen viskaaja astuu
juhlallisena edellä ja viljelee laviata kättä ja vaon vääntäjä seuraa vakaana jäljestä ja siirtää sitkasta polvea. En minä ole
mies murentamaan kiveä kourassani, enkä ottamaan tuulta hännästä ja kääntämään tikkuvastaista keulan edestä löysämyötäiseksi
ahterin taakse; enkä minä nosta Härkänientäkään takajaloilleen Langholmaa vastaan ja silota harjasta sian selässä kuin
häntäviistoon! Langholma on totinen mies saapasparilta, kun on astuttava edeltä ja Härkäniemi urhoollinen tallukoilta, kun on
seurattava jälestä, ja kun ne kaksi ovat menovedossa ja nenä samaan ilmankuriin, niin silloin painetaan eteenpäin, vaikka rapa
räiskyisi tien kurassa ja kivet kuhmisivat anturan alla: mikäs silloin auttaa muittenkaan laumassa muu, kun potkaista perässä ja
loikkia, minkä kintun venyvää kullakin on? Nenä minulla painuu naamassa huuliparran varjoon, ja sylki kielenpinnalla muuttuu
sammaleeksi suussa, kun minä katselen paria ja ajattelen, että minun, Pukkilan Petterin, joka olin klipo pikkaisena ja soukka
poikaisena, pitäisi nyt pitää puoliani suun tämmissä ja piuvata tänäpänä selkävoimalla vastaan noitakin kahta, joista toisella
kaiketi oli huulien fasuunassa järjen lukko jo silloin kuin tuttikin ja toisella selän lauta sellainen, kuin itsekin muistan
rippikoulusta.  Mitäs tuntenee kangaspakka verkansa loimissa, kun keritään auki kraatarin pöydälle ja kraatarilla on kädessä
kyynärpuu ja toisessa saksien suukava pari: kraatarin pöytä on tämä sali, kraatari itse on Alastalo, kyynärpuu koholla on
Langholman mittaava silmä ja sana, ja saksipari irvellä on valmis Härkäniemi: itse me olemme pöydälle levitettyä sarkaa ja saran
verka purraan siitä, mihin kyynärpuu torkottaa ja kraatarin peukalo ohjaa liuskivan kidan!

Kelpaa kunnioittaa toisiansa Langholman ja Härkäniemen ja paiskata kättä kuin olisi isonpitäjän kirkkotapuli kävellyt kappelin
kirkkotapulia tervehtämään: yhtä poikaa he ovat tässä salissa nyt ja lahnakaloja Alastalon nuotassa, kun muut saavat kiiskisinä
uida jälestä! Ai perhana piikkejä kiiskisenkin selässä kuitenkin, kuinka ne harittavat pystyssä: olkaa lahnoja ja leiviskän
kaloja, pikkainen krääkäsee sittenkin, kun likikkäin tullaan ja eikös raapi vielä suomuksissanne kiiskisenkin piikki, ennenkuin
padassa ollaan ja protistaan! Ja mikäs pikkainen minä sittenkään olen, vaikka sanon prätistänkin sanan niskaan paremman sanan:
manttaalin isäntä ja prikin kapteeni ja Petter Pihlman päälle kaupan: semmoinen kala kun rupeaa kiiskiseksi, niin sen potkauksen
tuntee!  Kävele sinä riviä Langholma, kävele salia runtaan vaikka kahteen varviin ja katsele, ovatko hiukset kauniilla jakauksella
pitäjässä, kun nöyremmät näyttävät päänsä karvapuolta kaljupaikkoineen pystymmän syynättäviksi; istu sinä, Härkäniemi, koska taas
olet istumassa, istu sohvan kulmapäässä vaikka kahden selkäpielen leveydellä ja päästele savun köyttä poskista paksumpaakin kuin
oman pääsi järki, livuta sinä, Alastalo, livuta liukasta kahdentoista leiviskän kroppaa, vedä solmuun vaikka säkki liivin
kohopaikan kohdalta ja ole väärässä vasemmalle silloin kun hyllyt höylinä oikealle, minä olen sittenkin Pukkila, Pukkilan Petter,
ja tämä kiiskinen repii verkossa teillä tänäpänä vielä, ennenkuin kolmenkaan karvasen käsiparin yhteinen voima on nostanut saaliin
sätkivän, särjen kuin säynäänkin, meren velluvista teljun tikuille ruuhen partaan sisäpuolella! Minä olen minä ja kiusa kiusa, ja
jos Pukkilalla on parta paikallansa, niin vielä saa tänäpänä, ennenkuin puumerkeissä ollaan ja parkin kirjat krympätään, Alastalo
hikoilla syntiä ruumiistansa yhden reikävälin kiristämisen verran suolivyössänsä, Härkäniemi kirota, ettei ole naimisiinkin mennyt
mieluummin kuin lykännyt itsensä saunaan tässä salissa, ja Langholma ajatella, sopiiko virsikirjan kansisankojen sisäpuolelle
ärriäkin ja saako langholmalainen leuka täristä pirulle selvää hurskasta suomen kieltäkin!  Minä olen Pukkila minä, maksan
puolestani joka paikassa, ja kopekalleen saa rätinkinsä jokainen, joka minun kanssani rätinkille rupeaa!

Pukkila oli totisesti sekä poikaa että pässiä taaskin, vähän nenälle näpättyä poikaa ja vähän sarviin täräytettyä pässiä kyllä,
mutta poika pystyssä kuin ohdakkeen ota ja pässi päkässä kuin neljän haran varppi: ei Pukkilaa penkin syrjältä lykätä ja permannon
lankuille pudoteta, kun hän on penkille istunut!  Tervehtikööt tervehtimisensä ja klähmikööt käpälineen, mutta faarin he minusta
saavat! Ei olisi juljennut, ei vietävä vie olisikaan juljennut katsoa, omin jumalan luomin silmin katsella, kuinka prosessi,
prosessin meno kulki, kuinka isonen astelee, kun hän on iso kukko joukossa ja pienet ovat varpaillaan, kun he ovat kukonpoikia
kukon rinnalla, ei jumaliste olisi juljennutkaan, mutta kun piti katsoa, piti perhana, että näki! Voi taattia minunkin
purstossani, jollei siinäkin olisi nostoa, ja hetaletta minunkin kukonharjassani, jollei siinäkin olisi heittoa, jos fyörättäisiin
salissa kuin kuningasta riikissä ja Sonni-Samulia navetan keskikongilla! Minnekäs muuhun kuin peräpilttuuseen pitäjänkään Samuli
ja mistäs muualta sopii Efram Eframssoninkaan kuljettaa Langholmasta silmän mahtavaa ympärilleen ja piipun kaarevaa seurakunnassa
kuin keinutuolin kenolta Alastalon salissa? Sinne käsin vain, keinutuolia kohden vain: kurssi kaijille, kun on sataman suu
länsätty ja köydet lossissa, isofaarari haminavesissä ja kuuton keikkuvat rannan puolilla; keskeltä salia verkakseltaan ja
varmakseltaan: mistäs isosen ura muualta kulkee kuin keskeltä juopaa ja koskas isonen astia joutua tekee, kun kaijin kylkeen
laskee; askel askeleelta ja juhlallisesti: kun kulkee salissa Efram Eframsson, ja kun on julkipaikka salissa ja julkipaikalle
käsketään, niin julkinen mies kävelee julkisesti paikalleen ja istuu keinutuolille Langholmana! Voi Lissabonin maantäristys ja
minun oma leukapartani, kun pitää katsella ja pysyä nahoissansa! Minussa vietraa kumpaakin polventaivetta ja hyppelee nakumanni
kymmenen syntisen hyppysen nenässä, kun tepastelee toinen edessäni keskilaattialla majuurina ja Absalomina silloin, kun minä
penkillä saan istua nurkassa laupiaana ja niistää nenääni kristiveljenä ja vanhurskaana! Sen minä vielä nielisin ja antaisin
anteeksi, että Langholma on vaatteissansa, niinkuin räätäli ne on hänelle leikannut ja Jumala mitannut luut, mutta tarvitseekos
miehen siltä istua keinutuolin käsikaiteitten sisäpuolelle sellaisella selän kyynärällä ja sillä ahterin fasuunalla, ikäänkuin
Langholman Eframin takamanttaali olisi mikä saarnan selkä pielipuilla ja amenen leveä laudan lavitsalla? Se on synti, minä
tunnustan, että se on synti, kun ihminen napisee, enkä minä pidä ihmisistä, jotka narisevat ja narisevat sisuksissaan, niinkuin
voitelematon sarana, mutta synnin tikkua on minussakin, minun Aatamissani, pientä synnin tikkua minunkin pienessä Aatamissani, ja
eivätkös ne kaikki penteleet ole pystyssä syyttömän syhymättömässä niskassa, kun näkee nuunan keinutuolissa niinkuin
Vanhatestamentti nahkakansissa, ja leukapään nuunan alakantissa niinkuin Paavalin epistolat yhtenä järkäleenä Uudessa, ja tietää
kapinallisessa mielessään, että koko huoneentaulu hartioitten yläpuolella ei kuitenkaan ole muuta kuin Langholman Eframin naama,
luuta, lihaa ja parran karvoja niinkuin minunkin! Ei ole hauskaa mitalla, kun jää tuumaa vaille toisen mitasta, vaikka kangottaisi
kaulasuonia kuinka hemmetisti, eikä maistu herneelle enempää kuin makusopallekaan, kun on itse vajasäkki mieheksi toisen ja
tynnyrin säkin rinnalla, ja saa jauhaa kurnuttaa omaa sisuansa siivosti nurkassa silloin, kun toinen on pamppuna ja patruunana
keskilaattioilla ja vaakapunnuksena miesten katseltavana!

Se nyt vielä puuttuu, vaikka kauankos sekään enää puuttuu, kun Alastalo on rihmoilla ja rihmat juoksevilla Alastalon käsissä, iso
vieras kuljetettu laillisesti julkisessa salissa ja Langholma kunnialla istutettu keinutuolin leijaan, kauankos kestää, sanon,
ennenkuin krapisee tupakamarin ovessa? Tiedän minä, kuinka langat kulkevat täältä tupaan ja tuvasta saliin, Eevastiina on korva
ovella ja käsi rivalla ja kun soutaa keinutuolin kampa salissa ensi hetkauksen ja laattian notku laulaa, että nyt on sampi
katiskassa ja lahnat kuuliaisina ympärillä, Langholma salin napana ja seurakunta seinämillä, niin minä panen pantiksi sieluni
autuuden ja tuuman mitan mustasta parrastani päällekaupan, jollei samassa sivanuussa lennä saranoillaan selkoselälleen etukamarin
kolmepeilinen ovi ja ovensuussa helävöi postipielestä postipieleen posliinin välkkyvää ja kahvikupin kilkkavaa niin avaralti kuin
Alastalon pitoprikalla on kupintilaa ja reunan kaarta, ja Alastalon Siviällä taitoa ja käsivarren sulavaa sorjin ohjata ja huolin
holhoa salin puolelle sylin kuorma herkuin lemuavaa, hilkkein hälyvää! Kohta krapahtaa, minä tiedän sen, krapahtaa ovessa, ja
Siviä on salissa ja emäntä jäljissä sämpyläkori kukullansa käsivarsilla, ja minnes kulkee prosessi, kun on niiattu, polvi
naksannut Siviällä ja palmikon paksu heittänyt heilauksensa selässä, helma kruusannut emännällä ja solmu kallistellut nivuksilla,
Alastalon Eevastiinan silkkisolmun pitsit pitokammatulla päälaella, minnes kulkee, kysyn, prosessi ja kahvitaatin saatto? Kuin
nyörin rihmaa myöten ovensuusta keinutuolia kohden, minä tiedän sen niinkuin näkisin jo, tytär nuorena edeltä, silmäin tuore
helkkimässä helkkivän tarittavan yllä, äiti muorina jälestä toimen tieto silmäin sirkussa ja kypsää kädessä talon hyvää emännän
kantamilta, Langholman eteen tietysti suoraan tytär ja äiti, Langholmaa kohden saattona salissa juhlavin kuormin varava emäntä ja
vireä tytär kokollansa kummallakin talon tarittavaa kukkuran täysi, kunniavierasta kohden laattian lavealla tytär edellä, emäntä
jälestä, ikäänkuin olisi salissa Alastalon salin mittaa ja matonkudetta laattialla kankurin virsta vain sitä varten, että olisi
julkivaa julkisen istua keinutuolissa keskellä salia ja matonalaa mahtavan edessä, kun saattaa talo arvoin ja annoin parastansa
parhaalle! Minä tunnen Alastalon Eevastiinan: ei tarvitse Langholman Alastalossa ajatella mielessänsä, ettei Alastalossakin
tiedetä ja muutkin ymmärrä pitäjässä tapoja ja säätyjä kuin Langholman Helena, tuvassa jo on Siviälle manattu, annettu opetukset
korvaan ja neuvot mieleen, hoettu prikkaa pata-arkulta käsivarrelle nostettaessa, pidetty puheenkertaa koko matka tuvassa ja
tupakamarissa ja vielä etukamarin puolella, husattu ja neuvottu selän takana ja vieressä, varotettu vielä oven takana salin ovea
raotettaessa: Langholmalle, muista se, Langholman isännälle ensimmäiseksi, suoraan oven suusta vinomattoa pitkin kulmittain salin
peräpuolelle Langholman eteen keinutuolilla, hoida prikka, ettei helku, kävele taiten, ettet vilku.  Langholman setä huomaa ja
ymmärtää ja Langholman sedän eteen mennään arvollisesti, niiaa vasta ja nosta silmä silloin kun ollaan keskilaattialla, kniksaa
vasta ja nosta silmä siveästi, kun keskilaattialla olet kulkenut kulmamattojen risteyksen ohitse, niin olet Langholman edessä, kun
tervehdät ja tarjotinkin kumartaa käsivarsillasi säädykkäästi vieraalle samalla kertaa kuin sinäkin! Minä tiedän, minä tiedän
meidän Maijastiinasta ja arvaan Eevastiinasta: on Eevastiinan sydämellä tämä päivä, Eevastiinan ylpeällä nopealla emännän
sydämellä raskaana tämä tärkeä päivä, juostu on Alastalossa, huiskittu jo mennä viikko, sahdit käytetty, taikinat kypsätty,
hangattu salissa ja leivottu tuvassa, hakattu matot ja kryydätty kakut, emäntä hoikannut ja tytär kerjennyt, hoppua vielä
maanantaina, lentoa tiistaina, kiiruutta keskiviikko ja mitäs tänäpänä? ihme, ettei kriipase ihmisellä hiuksen rohdin valkeata ja
otsan kuori lennä palasina päästä, kun on kerkiämistä kymmenellä kantilla ja muistamista muualla vielä! tuoksinaa tuvassa ja
kuhinaa takan edessä, morttelit helisemässä ja petkelit paukkumassa, ryydit sihdattavat ja klimpit vatkattavat, loodat uuniin ja
salaatit karotteihin, vieraat ja vahtaamiset, kahvit ja tarjoomiset, räätit ja kypsäämiset, pöydät ja ateriat, juoksut ja
jahtaamiset, onkos ihmisellä enempää kuin yksi silmäpari otsan alla ja yksi ainoa jalkapari hameen peitossa, yksi pääknuppi
ajattelemiseen ja viisi vaivaista sormenhyppystä toimittamiseen kummassakin kädessä? herra jesta, jokos prikka on valmis, vieraat
odottavat ja Langholmakin jo salissa! Siviä, Siviä, lusikat unohtuneet! hae klahvista, juokse tupakamariin, hopealusikat
silkkitoosasta ylimmältä hyllyltä, franskan tuliaiset, minunkos kaikki pitää muistaman, vaikka sinulla silmät ovat päässä
kahtakymmentä vuotta nuoremmat kuin minun! ota tuoli, että yletyt ja nosta samalla juoksulla ruokalusikatkin ja kauha tupakamarin
pöydälle valmiiksi, pää halkeaa ihmisellä, kun kaikki pitää kerjetä ja kaikki huomata, onkos tuokin laitaa, kun vehnäskorissa
rinkilät ovat limissä sämpyläin päällä, ikäänkuin ei vieraan olisi lupa Alastalossa ottaa molempia lajeja korista, noin: rinkilät
keskelle koreana kukkurana, sämpylät tapulissa ympärillä kauniina kranssina, noin ja noin, kaiken saa korjata omin sormin,
ennenkuin kehtaa vieraille viedä, siitakkoon sentään, kun saisi kahvinkin käsistä salin puolelle, katson uuninkin ennen, joko
porsas paahtuu ja loodat ovat ruskeita! joko siika on juostu kammiosta ja leikattu asetille, Sandra? siinä jo oletkin, pistä
helisemään, Siviä, että lusikat tulevat lautasille ja prikka on valmis ja pääsemme saliin, Rauha, Rauha, näytätkös valkeata, että
näen uuniin! kurota paremmin pärettä, että näen perälle! varjelkoon! porsas on pruuni jo! se nyt vielä, ja kahvikin kaadettu
kuppeihin jäähtymään!  nopeasti, nopeasti lapio tänne! tuossa ja tuossa, lado loodat pata-arkulle, riviin ja viereen, auta
sinäkin, Siviä, prikka puolemmas!  kaikki samaan kiiruun! tuossa juurikkalaatikko, korjaa puoleen, Sandra, tässä uunijuusto,
tässä, seh, muorin haude, tuossa, soh, faarin huttu, miniän herkku, sih! orpanan räätti, suh! nopsasti, Rauha, ota vastaan!
nipsasti, Sandra, selitä sormet, sihaus, ja laatikko lapiolle, suhaus, ja laatikko lapiolta, tuossa tämä, ruskea yltä ja kypsä
karvalta kuin ketun pinta ja oravan paita, tässä tuo, silo hipiviltä ja sulo heravilta kuin sanan lipava Pappilan muorin kielellä
ja kahvin vilava Pappilan muorin pannussa alventtina ennen joulua, kun emäntää on tulossa ja emäntää on menossa ja tuliaisnyyttiä
avataan ja tuliaisjuustoa ladotaan pöydälle köyhän papin kyökissä, vip! sanoi västäräkki hännällänsä, kun päästi livan kivelle,
noh! sanoi porsas kuonollansa, kun ruuhen kaasi, hipsan, Siviä, hopsan, Rauha! häntä on ketulla heilumaan ja helma flikalla
leiskumaan! siitakkoon sentään ja pookenas vielä! kahvikin jäähtyy ja hamekin säärissä tiellä, ota prikka, Siviä, nosta prikka,
Siviä, niin mennään!  missäs minun esiliinani? hiuksetkin hujan hajan otsalla! levitä lakana loodille, Rauha: yksi, kaksi ...
viisi ... kymmenen ... silmänsäkin ihminen tarvitsee! kaikki pata-arkulla! levitä lakana ylitse, etteivät jäähdy, tuppoo täkki
päälle, että pysyvät kuumina, visusti syrjiltäkin, niin ovat varit pöytään! jestanes sentään, lapiokin minulla vielä kädessä ja
pitäisi juosta saliin tätä päätä, missäs sinun järkesi on, Sandra, kun et auta? lennätä esiliina penkiltä ja ota lapio, porsaan
minä kuitenkin suhin uunin suuhun, et sinä sitä osaa, noin, taiten etukiville, einen vasempaan, noin, vihaus oikeammalle, näin,
vielä hiukan taakse, eipäs, eipäs, nyt meni liikaa, hiuksentarkasti toiselle ja kolmannelle kiviriville, jossa tiilet ovat
ruskoset ja purevat porsaankin pinnan peltillä lepposesti ruskoseksi, niin että kieltä herasee, kun katsoo karotissa: Härkäniemi
ymmärtää porsaan pruunin pöydässä, ja sanoo sen muillekin: noin, ja nyt luukku visusti suulle, ei liika piukkaan, ei liika
löysään, sen verran pienelle raolle ja hengenvedolle, että kutii kuuman viti elävän verran paistin ruskon kyljissä ja kypsä
muistaa, että ollaan uunissa vielä, eikä nukuta, vaan muhetaan ja hikitään, noin vain, taiten ja verkkaan luukku visuhiljaa
kiinni: ei hätä saa hypellä hyppysissä, vaikka on hoppu hepenissä, ja lanka lykätään neulankärkeen silmän kirillä eikä joudun
lennolla! noin vaan tasapainaen molemmin puolin ja hellin käsin, että huoku on uunissa sama yltä ja vieriltä ja ruskuva kihisee
tasavarissa: saisiko Langholma Alastalossa kärypalasen kahvelinsa kärkeen ja jäisikö Härkäniemeltä tänäpänä aterialla sanomatta,
kun hän on turvallisesti noukkinut ensimmäisen palasen lautaselta suuhunsa ja maistellut ja tunnustellut toisenkin, jäisikö kehu
sanomatta: Alastalon Eevastiinan paistama porsas! nyt on luukku kiinni ja lämy sisäpuolella ja minä niistän nenäni, semmoinen
kiiru, että pisu hameen alla herisee! kahvit ja kulaamiset, pidot ja paistamiset, todit ja tallaamiset: Eevastiina, kun kahvit on
juotu, niin taritaan klasit! Eevastiina, kun ateria on korjattu, niin karahviinit saliin! Eevastiina siellä ja Eevastiina täällä,
juoksut ja passaamiset, pöydät ja pinoomiset, asetit ja ateriat, prikat ja pikarit, taatit ja tiskit! millä paikalla ruumista
minulla on nenä ja millä paikalla pyllyn pehmiä takana, kun olisi oltava kerä ja pyörivä edestä ja takaa! laivat ja lirput, parrat
ja praakit, miehet ja miesväki maailman viimeistä, kun ykstromppuisen pitäisi kerjetä ja helmaväen lentää tosi liepeissä ja henki
varvaspäissä silloin, kun kaksitromppuiset istuvat pohuina ja puukuvina salissa ja parroilla ei ole muuta tekemistä kuin päristä
järkeä!  Siviä, nyt me menemme! sinä niiaat ja minä nikkaan, sinä olet tytär ja siveä edellä, minä emäntä ja näkevä jälestä,
sinulla silmät sopivasti prikalle luotuina, minulla valppaasti salissa valvovina, sinä säädykäs tarjottimen täysin, minä menokas
korin kukkuroin, sinä, Siviä, Alastalon tytär, siroin tarjoten, kainoin edeten helivät käsilläsi, helkkivää silmissäsi, minä,
Eevastiina, Alastalon emäntä, varavin jakaen, uljavin astellen kyllävät käsilläni, kehovaa silmissäni, niin kulkee saatto
kestivänä salissa, talo kantaa kunnialla antimensa ja jokainen vieras on kunnioitettu vuoroltansa, kun tytär kehottaa ja emäntä
käskee, kahvi lemuvin kupeissa ja sämpylä herkkuvin korissa! nyt lähdetään: jokos on prikka vakavasti käsivarsillasi ja
hymynsuopuus lymyillä silmiesi hyvissä? ovi auki, Rauha! kahaus hameenpalteissa ja salin puolelle me! nyt ei noikuta kuin naatti
parsilta, sinä sujava, minä sojava, sinä sipsas, minä säpsäs, sinä virpi, minä varsi, norja tytär ja nopsakas muori siimalta
saliin, siimalta salissa Langholman eteen, niin on humaus huoneessa ja viri vieraissa, suhaus seinävierillä ja hema partapielissä,
kun suoritse salissa sorea kulkee editse ja toimekas astuu keskitse kaikkien katsellessa ja talo kunnioin kantaa kukkuraparmoin ja
käsivarsikantamin anninten kuormaa vieraillensa kullekin vuoroltansa ja arvoltansa, ensimmäisenä silmän suoramalta ja askelen
empimättä sille, jonka isäntä arvoin on saattanut valtapaikalle salissa ja jolle emäntä vieravin suo tarjottimen täysrivit
kajoomattomina kaarina eteen ja ylimmät vehnäset valittaviksi sämpyläkorin ylpeästä pinosta! -- Tiedän minä hengen Eevastiinassa,
hän on minun orpanani, ja isopäivä on hänellä tämäpäivä, ja aika krapaus, kun etukamarin puolelta ovi avataan saliin ja rullat
lähtevät liikkeelle, ja saa katsella Langholma ja nähdä muutkin, mihin Alastalossa pystytään ja mitä Eevastiina osaa ja emäntä
ymmärtää ja vara jaksaa, kun ovat pidot kerällä ja talo kirvottaa sekä näkyvää että maistuvaa, taattia jos tahtiakin, säätyä
tuomisessa ja menoa tarjoomisessa, heloa tarittimella ja kukkuraa kupeissa, pinoa pöytään ja liukasta lasiin, kyltää kyllältänsä
ja kantua kantamilta: tietäkööt vieraat Alastalossa olevansa vieraina Alastalossa ja emännän Eevastiinaksi!

Pukkila nielaisi ajatuksensa tähän ja hellitti silmänsä etukamarin ovenrivasta, joka todella nyt saattoi napsahtaa auki mikä hetki
hyvänsä, sillä Langholma oli auttamattomasti keinutuolilla istumassa nyt jo. Sekin kaarestus ja kämmenen nuotan vetäminen siis
sentään loppui kerta salissa ja julkesi ihminen taas katsella silminensä ympärillensäkin! ajatteli Pukkila, vaikka käärmettihän
sydänalassa pirutuksen kuti, isonenkin mato, kun heikkouksissaan ja paljasta pentelettänsä tuli hiukka lainatuksi silmää peliin
keinutuolin keikkumilla: kehtaakin ihminen liikkua ihmisissä ja muitten joukossa naamapuolustoin, ikäänkuin olisi muutamalla ja
tällä Eframilla erikseen etunimi kirjoitettu kirkonkirjoihin kaikki puustaavit isosilla! Vaikka olkoon kullakin hänen naamansa ja
taululuunsa hänen oma asiansa, mutta tarvitseekos kenenkään siltä ja sitävarten luulla, että vakutuoli on salissa tyhjänä
Langholman ahterin varalta? Vaikka sekin sinänsä: jonnekinhan manttaalinkin täytyy takapuolensa sovittaa, kun kerta jokaisella
ihmisellä takapielusta on omasta takaa, mutta pirhanakos käskee ihmisen silti kuljettamaan itseänsä ikäänkuin olisi kunnia
hänelle, että joku on Langholmaa selkänsä alapäästäkin! Menot ja sakramentit sopivat kirkossa ja tärkin kankea kauluksessa, mutta
kärsiikös silmä ihmistä ja sisukunta naukumatta nenäorren kantajaa, jolla on naamassa nosto: "minä tämä olen!" ja seremonia
suuläpässä: "minä olen tämä, mutta kukas sinä olet?" Kyllä minä kipenöin, ja sisu hieraa nirkoansa sydämen sieralla niinkuin
sirpin terä siukuansa kovasimen kyljellä, kun joku toinen minun nähteni ja minun paikalla ollessani uskottelee maailmalle ja
luulee itsekin, että nysä hänen naamassaan on eri mööpeli ja Baabelin torni kuin minun niistettäväni minun taulussani!  Niin
vääntää mielenvärkki vastaan kuin tikunharja haapapuun niskuksissa, kun on potkava salvettu kammitsalle ja salkosuora hikipinnassa
taipuu ihmiskäden väellä luokan vääräksi!  Olenkos minä isäni teolta Petter Pihlman ja Jumalan luomalta Pukkilan isäntä
katsellakseni siivona vieressä ja nuollakseni valakkana suupieliäni, kun orihevosella ovat omat tekemisensä tallissa? Kyllä
kysytään kriimua ja hampun sitkasta kriimun varressa, että minä pysyn pilttuussa ja seinävierillä silloin, kun toinen kenokaula
tepastelee keskilankuilla ja on kreiviä roudepuilla! Voi hirnaus, kun minun tekisi mieleni päästää sierain soimaan ja peli
etunappuloihin, että näkisivät, kuinka kaappa on keviä pari ilmassa ja harja korska niskassa, kun irstas nousee mittaansa ja on
veto vietereissä ja tämmi polvijänteissä!  Mutta pysytään visusti, vaikka kuve värisee, ja pidetään naamaa kuin Abraham Egyptissä
valehdellessaan faaraolle ja sanoessaan Saaraansa sisarekseen! Vaikka se tässä on harmi vielä päälle kaupan, että turhanpäiten
tuli lykänneeksi itsensä istumaan tähän Eenokin viereen, niin turhanpäiten kuin misti on mistiä ja sivuun ammuttu pummiin
ammuttua: vissisti minä opetan a-sanat ennen naurishauteelle karotissa kuin saan järjentikkuakaan mahtumaan semmoiseen kalloon,
joka nyt on vieressäni; ja naurishaude, kun sitä saa lusikkaansa, niin sen edes popsii suuhunsa, mutta mitäs sinä teet porolla
Eenokin otsan sisäpuolella, vaikka nakuttaisit kallon puhki! Mitä saamarin asiaa minulla tänne oli olevinani: nyt istuu Härkäniemi
minun sijastani sohvan päässä, vaikka olisin voinut lykätä itseni hänen paikallensa hänen piippuhyllyllä penkoessaan, istuu kuin
tykyri savimaassa ja variksen vellava rojokuusen latvassa ohrapellon aidan takana; ja niin varmasti kuin Athanasius seuraa
kirjassa Vähän katkismuksen kappalten jälkeen, niin varmasti kannetaan nyt prikka, kun Siviä ja Eevastiina ovat salin puolella,
ensimmäisenä Langholman jälkeen Härkäniemen nokan eteen sohvan päässä! Härkäniemellä pitääkin olla selkäpuolta noin runsaasti, ei
hän itse sitä ymmärrä hävetä, mutta kyllä vierestä katsellen juljettaa hänen puolestaan, että yhden miehen hartiat ottavat tilaa
noin jumalattomasti salin julkisimmalla paikalla keinutuolin jälkeen: olisi hän hyvin suuttanut jättää sen paikan minulle, joka
olisin täyttänyt sen kristillisesti ja ihmismäisesti ja suiviammin! Ja Härkäniemestä puhumatta, joka sentään on ollut merillä
kajuutan puolella ja kapteeni, noukkii nyt Lahdenperäkin ennen minua ja minun katsellessani kupin prikalta kämmenelleen, sillä ei
suinkaan Siviä sitä varten rupea prikkoineen hyppelemään sikin sokin ja edestakaisin sohvan edessä, että jokainen saisi rankinsa
mukaan ja minulle tulisi kuppi järjestyksessä! Että ihmisellä onkaan laissa lupa olla niin neliskanttinen naamatällingiltä kuin
Lahdenperä ja leukapieliltä semmoisessa järässä kuin Lahdenperä luulee lautamiehenä tarvitsevansa olla! Pitää ihmisen tässä
vihoitella syytön sielunsa verilihalle ja synninrikkiin paljaastaan toisten ihmisten tähden, ja paistua kuin käristimellä
senvuoksi, että toiset eivät muista omia luitansa ja huutia!  Eikös Lahdenperälläkään nyt ollut muuta paikkaa olevinansa salissa
kuin ähistä peräsohvalla minun vieressäni minun kiusanani? En minä vierilleni tässä salissa silmää lainaa, en vasemmalle enkä
oikealle, kerkiän minä Lahdenperää näkemään kototuvan akkunastakin, kun naapuri on nurkkinensa silmän harmina katseltavana
kahdeksan päivää viikon seitsemästä, ja kerkiän minä lukemaan ja laskemaan karvaharjakset Eenokin niskassa kirkonpenkissäkin
sunnuntaisin saarnan aikanakin, sekä etuperin että takaperin, kun minun paikkani nyt kerta pitää olla toisessa ja takapenkissä
Eenokin takana ja Karjamaan Eenokin ensimmäisessä ja etupenkissä minun edessäni, ja Eenokki nukkuu ja minä valvon ja pappi jamaa.
Pahankurki ja Petrereesa minun käskikin istumaan tähän ja kuluttamaan takapuoltani sohvan nahalla vasemmallani Eenokki, jolta mies
minun näissä housuissani ei tänä ajanlaskuna ota sanaa suusta, vaikka hännän kasvattaisi itselleen takapuoleen lierumaan, ja
oikeallani Lahdenperä, jolla tänäpänä on kivi korvassa ja naurun rähä rää'ässä kaikille muille puheille paitsi niille praakeille,
jotka vilkuttavat Labanille ja hotosäkille Vaarnientä ja metsänkauppaa! Istu kliisterissä, kun olet kliisteriin istunut ja kadu
ajankuluksi vaikka niitä syntejä, jotka ovat unohtuneet tekemättä elämässäsi!  Kun ihminen on tällännyt itsensä nutiksi kuin
sarveton pässi, niin sopii olla hurskas ja näytellä laupiasta! Istu nyt ja odota kahvia, kun toiset ovat saaneet ensin, katsele
Langholmaa, niinkuin Vähänen katselee isosta keinutuolissa, kuuntele suu ummeltuna Alastaloa sätisemässä salin seitsemällä
seinävierellä niinkuin oma kielesi olisi velan panttina kruunun sigillissä, tirkistä Härkäniemeen, ikäänkuin olisit sinä salakkana
kurkistelemassa sampea sohvan päässä; ole olevinasi kuin sokeripalaa suussasi imeskelisit, kun korva kuuntelee ja sisu kyömii,
muut justeeraavat ja sinä puret huulipartaa, miehet laittavat parkkia ja sinä jupiset amenta evankeliumiin! -- Kaikessa sitä
ollaan, sanoi piru pehtoorina, kun lohdutti leskeä ja joutui emännän kanssa vihille!  Mutta eikös minulla vielä sentään ole
Pukkilan housut yllä ja Pukkilan parta leuassa?




Viides luku.

Siviä kantaa kahvin sisään ja Alastalon Eevastiina on emäntä salissa, Langholma on juhlallinen ja Härkäniemi ajattelee erilaisia,
elämän kukoistusta niinkuin turhuuttakin ja on onnellinen siitä, ettei hänellä ole vaimoa, mutta kyllä toppakahvit.


Salissa oli semmoinen tuokio, joka aina sattuu asioissa alun edellä, kun rihmat rupeavat olemaan juoksuvalmiina rullilla ja kaikki
tietävät, että nyt oltaisiin siis valmiit alkamaankin, mutta jokainen odottaa toistansa ja vähän itsekukin kuljettaa silmää
ympärilleen: kukas tässä nyt yskäsee ensiksi ja sanoo sanan, että alkuun päästään, sinäkös vai minä vai muista joku toinen?
Alastalo puolestaan, taitomies ja verkas siinä paikassa missä nopeankin on liikuttava verkkaasti, oli vähän siinä puhdissa kuin
kalamies, joka siimaa läpäten lykyllä myötäen ja onnella noutaen pikku hiljaa on johdatellut ja hivutellut leiviskän hauen
paattinsa viereen polskimaan ja nyt katselee arvellen ja oman kielen liikkuvin, potkun tahtia ounastellen, milläs nykäyksellä minä
piuvasen, että peto pätkäsee oman purston vinkauksin itse itsensä paatin partaan sisäpuolille, ja saaliin selkävä siiman
katkeematta loiskaa tallessa teljuilla. Langholma taas, hän oli vieraissa ja johdettu keinutuoliin salissa, eikä sen miehen sovi
läpätä kieltä ennen aikaa, joka on saatettu paikalle äänenantajaksi silloin, kun menot avataan ja asiat asettuvat seremoniiaan.
Härkäniemi myöskin, hänellä oli piippu paimennettavinaan ja levollinen olo sohvan päässä, ja mitäs hän muutenkaan silloin puhui,
kun ei tarvinnut puhua, mies on yhtähyvin hiljakseen kuin viljelee suutansakin, ja ajatuksen lanka on yhtä mukava päässä kuin
pakistunakin. Pukkilan tiedämme, hänellä olivat omat ajonsa ja jahtinsa ajatuksissansa, eikä sitäpaitsi liukaskaan kieli aina ole
syljessä, Lahdenperän taas oli pidettävä fasuunaa kasvoissa, että oli mies, varsinkin lautamiehen arvoinen mies tänäpänä sen
väärti, kuin pitää olla väärtin sen, jonka metsästä kukaties vielä rakennetaan parkkilaiva ja joka juuri sen asian vuoksi nyt
istuu Alastalon salin peräsohvalla Härkäniemen kapteenin ja Pukkilan kapteenin vieressä: ei sovi nahkasohvalla ja topatulla
peräpieluksella sama praakki ja pärinä partaan kuin jouten istuessa muuten seinävierillä tavallisella puutuolilla muitten isäntien
parissa! Puhumatta vielä Karjamaan Eenokista, jonka suupieliltä koskaankaan ei lähtenyt luotua sanaa ja Krooklan Mikkelistä, jonka
puhumisia ei kukaan olisi kuunnellutkaan, jos hän sanan olisi särissyt huulipartansa peitoista uuninnurkassa, oli salissa
muutenkin suun viljeleminen tällä hetkellä verrattain vaisua niin seinävierillä kuin keskemmälläkin: eiväthän malmin
heiluvassakaan reunat ennen humaja, ennenkuin läppä on mäikännyt syrjiin, eikä sovi salissakaan ja mahtavissa vähäisten hellitellä
sivuseinämillä ja ovipuolilla kielenkantimiansa ennenkuin isoset ovat peräpuolilla ja sohvaseinillä antaneet äänen, ja hyttynenkin
vuovannut hyristä siellä missä paarma härisee.

Mitä sittenkin nyt oli kuitenkin itsekullakin ajatuksen hajua päässä ja puheenalkua poskipielen tallessa, se oli nyt kumminkin
joka tapauksessa pidettävä visusti prosentin kasvulla omissa nahoissa, sillä tuvan puolella olivat asiat nyt viimeinkin valmiit,
etukamarin ovessa krapahti niinkuin Pukkila oli aavistanut krapahtavan, ovi lensi auki selkoselälleen ja avoimesta ovesta purjehti
etukamarin puolelta miestäyteiseen saliin edellä tytär, Alastalon Siviä, jälestä äiti, Alastalon Eevastiina, Siviä kohohameissa ja
tärkkiesiliinoin, poskien valkealla hipiällä tuore ja raikas puna, silmien vireässä sinessä nuori toimi ja raikas hymy,
Eevastiina, silkinmustaa solmuröyhelönä päälaen harmavilla, emännän taatti yllä ja kapteenskan kahaa liepeissä, nopsava
liikkumilta, näpsävä kielen pidolta, rypyn ketterää kasvojen elossa, silmien nurkissa valppaus kotona ja kerkeys kestinä; tytär
huolin ja huomioin, sulavin väistöin ja siroin viistoin, neuvokkain taidoin ja taipuvin kumartumin ohjaten ja opastellen,
pujotellen ja poimutellen pihtipielien ohitse kantamusta käsivarsillaan laveampaa reunanhelävästä reunanhelävään kuin oli hyvää
pääsemisen tilaa pielestä pieleen kyynärän ja kolmen korttelin ovessa, äiti takana kiirehtien kielin ja mielin, jalka vielä
kynnyksen tuolla puolen, mutta silmäpari jo lentämässä salissa tyttären kummankin olan ylitse, helmat hopussa, vaikkei jalka vielä
livaamassa, kieli karussa, vaikkei puhe vielä papenilla, sämpyläkori kukullansa sylyn täytenä käden kokoilla: "Pääsetkös, Siviä,
ennenkuin rinkilät varisevat minun koristani, taita vinoon ja sujuta syrjittäin, herran harmi, kun tekevät ovet semmoisiksi, ettei
niistä mahdu, kun on kuljettava! mahdut sinäkin maailmaan, vaikka ahtaammasta, semmoinen pinne, että tulee kaikkea mieleen ja pisu
hameisiin! livuta prikka edellä ja sinä jälestä, niin minäkin pääsen perästä, en suinkaan koohonestikaan minä tänne jää sinun
taaksesi, kun vieraat odottavat salissa ja minulla on kori ja kiiru!" Jopa oli kuitenkin onnella tarjotin salin puolella, Siviä
sipsaten menossa, emäntä konkaten kulussa, vieraat hyryllä ympärillä.

On vaelto neitova ja sorja silmänviete, kun talon kukoistava kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu,
uuman norja taipuu ja kukkurakantaman yltä vierasta hyvää nuorien silmien hymy ja tuoreen poskipään lymyvä kuoppa, viehkivä neito
umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä! On kepsava antura emännän ja kiepsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha
vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina, sana kierimässä pavun poukkimin, huomio
harpalla kirpun hyppimin, hyrrä ja kerä, kärppä hameissa ja sukkula jalkaterillä, emäntä ja Alastalon Eevastiina! On miestä
mehopartaa tuolin painajaa neljän seinämän rivillä salissa ja höröhuulta nauruhöngässä sekä vieripuolilla että perälavioilla, kun
laattian lakealla etenee tytär, sirkku ja soljas kuin koivun keväinen virpi silmuillansa, jälestä äiti, liikkuva nipperi kuin
emovästäräkki suvikivellä pesän vierillä, viitenä vikkelänä samoissa höyhenissä; tyttären hoimilla tarjottimen kaartuma heikun
helovaa silmän yltämältä ja lemun lämpevää ilman kyllävältä, äidin kuormana parman taakka tuoksuntuoretta sämpyläpinoa herkkuvaa
ruskuviltaan, hemaavaa valkuviltaan, Eevastiinan parasta, pullavaa kielelle ja vehnävää mielelle! Jo lämpeni leppyville
Langholmankin silmäterävän ankara vierinurkka, kun oikoseltaan läheni kohden nuoruus norjana vaaluvin silmin, kunnioitus polven
kumarruksessa, kasvojen armaudessa armo, nöyrä nöyriltä, sulava sulavilta, korkea korkeuksilta nuoren neitouden, ja herahti
taampana hyville Härkäniemenkin muhova parta, kun oli kahvin kulta salissa ja kukkava kulussa: jokos oli piippua siirrettävä
hampaista ja harjaa pyyhkäistävä huulilta puolemmaksi, jotta oli otollinen ja valmis, kun oli sirosa jutun ylettyvillä edessä ja
kupin herkku käden kurottuvilla tarjottimella? Pukkilakin jo nieleskeli kaunojensa viimeisiä kuoria mielensä kurkusta alas, sillä
miehen luonto ei suvaitse sitä, että naama on muikea ja huuli hapan silloin kun on nuorta hipiää silmän näkyvillä ja hemaa luvassa
sekä suihin että jutun pirusiin: saan kahvin ja kuppini, niin ollaan kotona ja päästetään poskista sutevaa jos purevaakin, eikös
pistetä Siviänkin poskipäihin vielä herivää, jos vanha kieli osaa taitonsa!

Langholmalla oli se tahti, että asiat tapahtuvat arvolla, niin nenän niisto kuin papin makso, niin kotona kotoripissä kuin
kirkossa kirkkoripillä, ei lavennellen enempää kuin oli kyynäspään käännettävää, mutta ei myöskään minä-vaivaisesti, niinkuin ei
nenäänsä kantaisi Jumalan antamasta. Niinpä oli arvokas sekin toimitus ja vaitiolo totinen salissa, kun nyt oli tarjotin perillä,
Siviä saapunut Langholman eteen ja vakaa mies vakaviltaan ilman silmän turhaa ja sanan turhaa, kursailutta nouti levolla ja
sivusyrjille vilkamatta käteensä kuppiparin edestänsä eturivin keskeltä niinkuin se oli tarjottimelle asetettu ensimmäisenä
otettavaksi. Ei virkattu sanaa vielä silloinkaan, kun Siviä taivisti polvea ja holhoi taakkaansa matalammille, jotta oli
kurottuvammilla kunnioitetun vieraan saavutettavissa posliinin välkkyvän keskellä kolmen kuppirivin saarrossa kerma-astian hohtava
hopeakupu ja valkosiner kuhmukkaan sokerimaljan mahtavilla kukkuroilla.  Senverran oli ihmisluontoa ja miehenveren heikkoutta
Langholmankin silmässä kuitenkin, että taisipas vain hänenkin, vakaan ja arvokkaan miehen ja pitäjän ensimmäisen, katsominen
viivähtää eineemmän kauemmin kuin oikeastaan oli tervehtämisen toimitukseen tarpeellista nuoressa silmäparissa, joka näin läheltä
nähtynä kieltämättä oli hipaisevan kaunis ja avoin akkuna katseltavaksi. Niljahtaa vakavallakin astujalla joskus pienesti askel,
kun oikein liukkaalla kävelee, vaikkei sitä muitten tarvitse huomata, ja toden puhuen, niin kyllä Langholmakin nyt piti pienen
välin, ennenkuin noukki ensimmäisen sokerinpalasen jälkeen toisen kuppiinsa, sillä eihän se ole synti, että kaunis on kaunis ja
että tuntuu hyvälle, kun hyvää näkee. On sentään mukavaa, kun nuoruus herii nuoressa ja virvottaa kuheran luuloille vanhankin
veret, ajatteli hän ja oli kiitollinen ajatuksellensa, vaikkei sitä sopinutkaan hyväksyä. Tuntui melkein samalta kuin joskus
suvikuussa niityn vartta kävellessä, kun ehtoo on lietona ympärillä ja lemun hula ilmassa heikottaa järjen aikamieheltäkin, niin
että lapsiksensa noukkii varvaspolun vierestä tuoreen apilanyrtin käteensä, vaikka sen sitte varistaakin häveten huomaamatta
isännän sormistansa maahan takaisin ennenkuin on vienyt ruohon nenänsä alle. Onpas taimi tässäkin jo yrtillä! -- ajatteli hän
omituisella mielenhyvällä, joka melkein olisi tuntunut syntiseltä, ellei se olisi niin luvattomasti lepyttänyt vanhan sydämen
sulia.

"Olet sinäkin kasvanut niiltä ajoilta, ja palmikko sekä paisunut että pidentynyt siitä, kun vielä kiipesit polvelle istumaan ja
nyit toimissasi kätösten täydeltä minunkin partaani väittäen, että omakin pellavatukkasi kasvoi, kun venytti kiharan kurittomia
suoremmille rinkilöiltään!" livahti kuitenkin odottamaton sanapuhe vakaastakin suusta, kun Langholma kallisteli kermaa kuppiinsa
ja Siviä sai sekä punastella hiusrajaa myöten otsansa valkealla heleällä että pidätellä naurunpyörylöitä tuoreitten poskipäittensä
hilpeiltä ennenkuin takohopeainen astia taas oli tanakkana ja arvonsa painoisena paikallansa kevytkiloisemman kuppikansan keskellä
tarjottimen kaarella, ja sai lähteä edelleen kantamus kokollansa Härkäniemen setää kohden, joka sohvanpäässä jo näkyi muhosilmin
odottelevan piippu suupielestä riisuttuna ja muukin kasvojen meno siinä viattomuuden virissä, jolla ihminen on hyvän jälkeen
valmis saamaan suihinsa vielä parempaa.  Viivähti Langholmallakin vielä naurun varjo silmäkulmassa ja leppo ajatuksen nurkassa,
kun hän kupin täysi kourassansa hyväksyen seurasi katseellansa poistuvaa neitosta: kummallista, mikä elämän lehti ihmisen lapsi
kuitenkin on, kun hän on nuori, sielu huomeninen ja viaton kukkivilla, otsan puhtaissa keväimen paisto ja silmien nostossa avoin
aamu, armas kasvoilta, almu sydämeltä, hymyisä poskien täydeltä tuoreelta, hämyisä hiusten kullan salalta, synti sykkeiltä
väikkävän veren kuin tumma viete hilpeväin vetten, tosi totisin ja vieke veikevin, haikein haikea elämän ja sula taivaan silmä,
neito ja ihmisen ihme elämän kynnyksillä!

Langholma hymähti kuppi kädessä itsellensä: tottakos tuokin, että vanhankin sydäntä vielä puree riudun muisto, kun on nuori
kulkemassa ja neito kengillä salissa? takaakos ihminen ja minäkään otsakulmainsa sisäpuolta, mihin ajatuksen linnut kulloinkin
pyrähtävät ja mitä kantavat nokassaan pesään. Minäkin, mies keinutuolilla ja otsalla vako, kuin olisi laki kulmillani ja tuomion
vasama ohauksilla, minullakin on mieli kimalaisena ja sykkärä kärsänä hunajan haulla, kun vain on mettä haisteltavana ja kukkasen
maljaa torolla karvatukun kömpiä!  Missäs minä muita totisempi olen kuin siinä, että minun on rypistettävä vako syvemmäksi otsalla
ja pidettävä varjo kulmilla ankarampana, koska minulla on veressä vahdittavana pahempi kimalaispesä kuin monella ja ajatuksen
karja karkuhypyillä, jollei sitä pidetä kytkyimissä. Ei sen aitan ovi vahvaa lukkoa tarvitse, jonka laarit ovat tyhjinä, eikä
hampun kriimun varressa tarvitse olla samanpitoista valakalla kuin orihevosella. Kahteen lajiin mieheen minä en usko enempää kuin
akanoihin laarissa ja höyheniin tuulessa, niihin, joilla on niin lieto mehu suonissa, ettei miehellä ole edes synnin
puuskuttelevaa pidätettävinä verissä, ja niihin, joilla on purjeen pullistuvaa rikissä ja löysän lentoa taklingeissa enemmän kuin
painon vakavaa kölissä ja lastin kuormaa ruumassa. Minä pidän siitä teosta, jossa mies on koko väkinensä, ottaa sarvista
hangottavan ja kukistaa mullikan polvillensa, ja minä pidän siitä miehestä, joka nostaa raskaan säkin keveästi; minä pidän, että
mies on miestä sen mukaan, kuinka hänellä on kyömyä niskassa ja käynnin varaa veressä, mutta kyömy kurissa ja käynnin humal
astiapuissa: mies miehuutensa herra ja lekkerin tammi viinaa väkevämpi!

Langholma havahti ajatuksistansa: emäntähän seisoi ilmi-Eevastiinana edessä ja sämpylää korin kukkuralta tarjomilla, minkä kouraa
oli ottamaan! Langholman oli myhähdettävä itsellensä, rypistettävä otsaa, mutta myhähdettävä, kun näin jälestäpäin huomasi, mikä
pyräys taas oli ajatuksilla ollut. Merkillinen se ajatuksen siipisanka, sen on hävitettävä ja oltava haukkaavinaan ilmaa, vaikka
pelkän pehkokannon päässä istuisi ja vaikkei olisi muuta tehtävää kuin räpytellä sulkaa sulaa joutilaisuuttaanko! Jokos oli
taaskin mitattava siipeä, ikäänkuin olisi laviammillekin aloille nousu, kuin istuttava lakeana Alastalon salissa keinutuolin
puulla ja noukittava sämpylää näppiin? On ajatus veressä ihmisen vaarallisin ruumiinkappale, ja kirishampain saa pidellä
kuolattimista, ettei varsa reistaa koko kuormaa karkuun. On minulla kuitenkin otsan tuimaa ja kulmain ankaraa silmäin yllä, jotta
on valjaissa vauhkoveri ja ohjas kireällä vikurin tepastaa. Lestiltä saapas ja ajatuksen kyömyltä mies, ja sen on mies rintava
kuin hänellä on palkeen levitettävää keuhkoissa! Langholma myhähti uuden kerran sisällensä ja itsellensä: on sitä ihmisen mielessä
varsatallia, ja harjanpudistajaa salvan takana karsinan veräjän sisäpuolilla! Minäkin olen miesten mahtava silmäin pidolta ja
suupielen piukalta ja tavallansa olenkin juko, ja asiat knääkin takana minun niskani takana, mutta millaisissa villastavat
ajatukset kuitenkin, ja onkos tämäkään nyt täysimiehen tekoa, kun mieli puuskaa isosia ja käsivarsi puhtaa kopevia, vaikkei ole
laveampaa menossa kuin sämpylänisusen nouto vehnäskorista? On sitä niiskua ihmisen veressä ja turhan karkua tukan alla, kun olen
minäkin kuin varsa valjaissa ja kolmastalvi aisavärkeissä! manasi Langholma vielä itseänsä, ennenkuin nostettiin asettunut silmä,
ja vakaa mies, Langholma ja pitäjän lukko keinutuolilla ja Alastalon salissa, arvoin ja tyvenesti nyökkäsi niskaa emännälle
salissa ja Alastalon Eevastiinalle.

On vikkeläkin joskus itseänsäkin keviämpi, ja kivitaskulla kivellä kolmekin varvasparia hypyllä välistä, ja oli Eevastiinallakin
nyt, Alastalon Eevastiinalla sekä kielen kerkiämistä että silmän kerkiävää, kun oli isovieras edessä ja itse Langholma
praakattavana ja passattavana. "Tässä olisi pientä vähäistä meidän tämmöistä, sämpylääkin, kun ei ole muuta, tytön kipenä ja
ihmisen palanen, Siviä, tarkoitan, käskikös sokuriakaan sekaan? ettän kysyn ja jottan muistan, kuinkas Helena jaksaa? rinkilää
myöskin, herran tähden! miksei Helenakin istunut paattiin? Siviälle sanoin jo eilen ja Rauhalle mennä viikolla: jos Helena tulee,
Langholman täti tulee, Siviä! jos emäntä tulee, Langholman emäntä, Rauha, niin sinä, Siviä, juokset ja sinä, Rauha, kippaat, mutta
minä istun tupakamarissa kuin pannu toton pesässä ja numeron siffra lukkarin taululla, istun kuin poro kupin pohjalla ja puhelen,
puhelen papenoitsen kielen paukkumalta ja vatsan kyllältä, kun kerrankin on vieras omast'takaa minulla ja tupakamarissa Helena,
muinainen pikkuorpana ja saman kortteerin ja saman sängyn tyttö rippikoulusta, Siviä! sanoin, Rauha! sanoin, te saatte juosta,
juosta kipata nuoren jalan nuortimiksi, mutta minä istun, istun tupakamarin tuolilla siunaaman ja katselen, kun te huiskitte,
mitästen istuisi ja miksen katselisi, kun olen jouten, ja puhelisi Helenalle korvat täyteen, kun kerta saan puhella: kielikin
kasvaa homeelle, ellei sitä pidä liikkeellä, jollei koko liukare sitä ennen kuivu suussa kapakuorelle niinkuin särki ja ahvenen
poika rantapuodin seinämällä auringon ahavassa! jestanpookenas ja kuun kuori taivaalla! puhelen ja prätistän kuin karitsan
keritsijä enkä käske vierasta leipään enkä lapaan: rinkilä nyt, herran tähden! minä kun en puhukaan, niin minä en kehoita, mutta
meillä otetaan käskemättä: kun sämpylän nielee, niin rinkilän tuppoo, ja molemmat mahtuvat, talo leipoo ja vieras syö, niin
saadaan valmista sovussa eikä kukaan ole jouten! kehtaanko minä Helenalle silmiänikään näyttää pyhänä kirkonpenkissä, jos vieras
palaa Alastalosta, ja sinä sanot kotona, että kahta lajia leipääkään ei Eevastiinalta räkännyt!"

Sanaa juoksi Eevastiinan huulilta kuin langan lirppua rohtimen tukosta, kun käsi vain nyhtää, hiertää, jalka polkee ja rukin kehrä
lentäen siukuu, Langholmakin oli nöyrä ja noukki liukkaasti käskyn mukaan niin sämpylän kun rinkilänkin, minkä kourassa sormen
harivaa oli ja sormien välissä näpin mahtuvaa, sillä isokin on välistä viisas, ja sen tiesi koko pitäjäs, että Alastalon
Eevastiinan kanssa ei muu sopu auta kuin totteleminen silloin kun ovat talossa pidot ja tarjoominen kysymyksessä: hullukin se
mies, joka rupeaisi keräjille tuulen kanssa, eikä pelastaisi hattuansa ennenkuin puuska sen on siepannut päästä!  Koreasti noukki
siis Langholmakin ja sanan napisematta käteensä sekä sämpylän että rinkilän, vaikka vaikeata niitä oli halkoa saman käden viiden
hyppysen välissä, koska ne olivat Alastalon Eevastiinan vieraan varoiksi leipomat ja muhkeimmat sitäpaitsi ladotut juuri
päällimmäisiksi pinon kukkuroille Langholman veroisten vierasten varalta.

"Sinulla on uuni vain entisessä lämpimässä ja vanha hypyttelyn taito sormissa!" huomasi Langholmakin puhella lepposia ja turhia,
kun vehnäsen haju lemahteli lauhkean hyviänsä nenään ja muutenkin oli sopuisaa laskea joutilasta suusta, ennenkuin tarvitsi
leukansa vakaviin. "Sanost' muuta!" laukesi paikalla Eevastiinan kieli kantimiltaan, jotka muutenkaan eivät olleet piukalla:
"Sanost' muuta ja kost' jumala sanomasta! tottamar juoksen ja tottamar muuri on vari, kun on talo väärti ja vieras muistaa, ja
tuttavat pitäjältä salissa!  tottamar emäntä köykäinen ja minä varpailla, tupa lennossa ja taikina tanssissa, kun Herman hokee
maanantaisti ja Mattsson tiistaisti: vieraita tulee, vieraita tulee, kohisee vielä keskiviikkona ja näppää joka nimeltä vuoroin
eri sormenpäätä: Langholma tulee, Härkäniemi tulee, Pukkila tulee, Lahdenperä tulee, Krookla tulee, Eenokkikin tulee, koko pitäjäs
tulee! hurisee hännissä vielä tuorstaina: kuulitko, että Langholmakin, Langholman Efram on luvannut tulla? tottamar silloin emäntä
on köykäinen ja varvas rapsaa, uuni hekottaa ja lapio liuhkaa!!  Vai ei sitten Helena kerjennyt kylään? Vaikka ymmärtää sen, kun
on itse emäntä ja kerkiämistä enemmän kuin hameenliepeellä aikaa kiepata kunnialla puhtinsa säärissä!"

Viimeiset sanat oli Eevastiinan jo viskattava olan ylitse taakseen Langholmalle keinutuolilla, koska oli sämpyläkori ennätettävä
muillekin vieraille ja juoksunhippaa jouduttava Siviän jälestä. Sohvan päässä olikin Härkäniemi jo tunnollisesti noukkinut kupin
kouraansa Siviän tarjottimelta. "Jokaista varten sinulla onkin kuppi muistettu prikallesi, niinkuin minuakin varten!" oli jutun
porina jo kohta ollut valmiina Härkäniemen säveässä parrassa, kun vereä Siviä lemahtavine taakkoineen oli saapunut sohvan päähän
Härkäniemen eteen ja Härkäniemi kerjennyt luotsaamaan silmiänsä tarjottimen posliinimerellä. Eihän kiiru ja Härkäniemi yleensäkään
olleet saman päivän poikia papin kasteella, ja sitäpaitsi, hullun hoppuahan semmoinen olisi, jos silloin hätiköisi, kun talon
korea on passaamassa ja kaunis pakinoitavana ja niinpä oli nytkin vienyt vissin ajan ja jutun jaaritustakin jatkettu, ennenkuin
toimitus oli niin pitkällä, kuin se nyt todella oli ja Härkäniemellä kuppi kourassansa. "Minkäs noista nyt otit, kun hekottaa
riviä silmän kulkemalta katseltavana ja jokaisen kupin poski käskee: sinun varaltasihan minä tässä hilkun helkun, enkös hilkukin
kuin synnin kimala nuoressa veressä? ota minut, ettei pure surku sydäntäsi myöhemmin, kun et minua saanut kämmenellesi!" oli
puheenkertaa jatkunut, niin että Siviällä oli jo sekä nauru että verenväri kerjennyt vaihtelemaan poskipäillä jonkin kerran
ennenkuin Härkäniemellä nyt siis viimeinkin oli omansa kädessänsä ja silmä voittanut itsensä ja haikealla eronnut muusta
tarjottimen viettelyksestä.  "Kupin sentään voi ratkaista, minkä ottaa tarjottimelta, sillä ne ovat rivissä ja ottaa lähimmän,
mutta älä sinä usko, että elämän prikka tasii tarittavansa yhtä selvässä järjestyksessä kuin sinä kupit sinun prikaltasi!" puhella
jonotteli Härkäniemi edelleen, koska parta kerran oli liikkeessä ja jotain siitä sopi hellitelläkin, koska oli luonnikas
kuuntelija.  Härkäniemellä oli nimittäin vanhaltansa se luonto ja heikkous, että hänen sydämensä lähdetti helposti jutun lankaa
kerältä, kun sattui hyvä mieli ja sanan kantamille nuori tyttölapsi kätkevin korvin ja nauruntäysin silmin. Ja mitä erikseen
kahvin vahvistamiseen tulee ja taitoon valmistaa omat poskensa kahvin nuoteille, niin paitsi sitä, että ainakin on mukavaa
pistellä sokeri verkakseen kuuman sekaan ja levolla katsella, kuinka makea räiskyttelee vallattomia pirskeitänsä pinnalla
ennenkuin kovan murene asettuu sulaksi pohjalla ja lema herahtaa makuvat hyvänsä liemen kultaan kupissa, niin on eri lystinsä
vielä siitä, jos kahvinherkän ohella on tuoreen poskiparin vereväkin silmän tarkattavana prikan toisella puolella ja saa pienellä
pilan viattomalla koetella, suliiko leikinkin murene silmäinkin avoimissa ilon synniksi ja herahtavatko naurunkin hyvät nuorilla
poskipäillä väreille ja värjyvän rusoille!

Eihän ihmisen ijässänsä niin vanhaksi tarvitse tulla, ettei nuori olisi nuori hänen silmissänsä ja etteivät veret virkistyisi, kun
armas on armautta ja neito neitosa silmien puhtailta ja armailta kasvojen avoimen sulon! Kenenkäs silmä kaihtimatta kestää kehrää
taivaan laella, ja kenenkäs sydän sulamatta säentä nuoren silmäparin? Jo olisi pintani kalan suomua ja suonieni neste kylmää,
ellei silmä kiittäisi näkemistänsä ja sydän siunaisi lyömistänsä, kun on kaunis katseltavana kahden silmän täydeltä ja viaton
väikkymässä vanhankin rinnan välkkymiksi! Tottamaaka ihmiselle on kielenkipenä annettu suuhun sitä varten, että hän kiittää
silloin kun hänen on kiitettävä; ja kun joku hyvää hyvyyttään on nuori ja neitonen lisäksi ja tarjoo toiselle vielä kahvin kultaa
päälle kaupan, niin syntisempi olisi kuin onkaan ja paatuneempi kuin olisi verellä lupa vuosienkaan kankeassa paatua, jollei
mielessä alkaisi helistä pientä kielten piukua ja vanhakin vilkastuisi koettamaan, vieläkö on vetoa jouhen juoksussa ja virettä
viulussa laulun valtoimille! "Lähteenvedelläkös sinä silmäsi peset, kun ne ovat niin kirkkaat!" kysyi silmää räpäyttämättä mies,
jonka kasvonnahkaan meren suola ja auringon paahde muutaman suvikymmenen kestäessä olivat purreet tarpeeksi paksun ahavan, jotta
vähän minkinkaltainen sana sopi sakoamaan poskiin sen turvissa, ja jonka säpsähtävä neitonenkin kyllä hyvin saattoi päätellä
Härkäniemeksi siitä tasavakaisesta levollisuudesta, jolla samanaikaisesti hyvän puolen tuopin kerma-astia nostettiin paikaltaan
tarjottimella ja käden turhia vaaperoimatta kallistettiin juoksemaan tyvenen paksua sisältöään siunaukseksi Härkäniemen kuppiin.
"En minä tiedä sen makuisampaa väriä maailmassa kuin kerman kelta, kun se herkkuviltaan juoksee ja sopuhiljaa sekottaa leppeän
ruskonsa kahvin teräksiseen tummaan enkä sen hempeämpää kuin veren kaino lentävä hereä, kun se valtoiminaan karkelee nuorille
poskipäille ja hämmentää hipiän vilvaat liehtonsa lämpimillä!" jatkui puheenkerta edelleen tasavakaisesta parrasta sen seikan
erehdyttämättä, että tyttölapsikin kuitenkin on ihminen elävältään, vaikka onkin koru ja imaranihme katseltavaksi, ja että siis
Siviänkin kasvotarhat saattoivat avoimiltaan lentää kukkasille, kun oli seisottava kauniisti tarjottimen takana ja kuunneltava
mokomia.

"Setä ottaa nyt kahvinsa eikä puhele turhia!" kiirehti avuton torjumaan, kun tunsi kasvojansa kuumottavan, eikä paljon puuttunut,
etteikö karitsaisen ääni olisi kätkenyt pientä kärsimättömyyden häivää ja etteivätkö silmäin sirkkuset olisi sinkauttaneet
heikkosen suuttumuksen viatonta nuoliparia, kun oli tultava hämille, vaikka oli tosi toimitus käsillä ja oltava parhaassa
hommassa: eihän ollut laitaa siinä, että piti punastella kaikkien nähden ja vieläpä salissa vierasten edessä. "Jollei setä nyt ole
kiiruumpi ja ota kuppiansa nopeasti, niin setä jää pian ilman kahvia!" sanoi Alastalon Hermannin tytär, jolla oli isältä
siemaustakin kieleen, jos äidiltä liukkautta.  Olihan melkein vaarallista miespuolisen miehen saada kauniilta silmäparilta katse
sellainen kuin Siviän leimuvilta nyt kohtasi niinkin syytöntä miestä kuin Härkäniemi tosiasiassa kuitenkin oli. Eihän ihminen,
vanhakaan, jokaista sanaansa aina ajattele, ja tarvitseekos siitä rangaistuksen, vaikkapa niin suloisenkin kuin nuoren tytönsilmän
vihastus, jos kieli joskus karaakin vahingoille ja päästää julkikin kiitoksen silloin, kun mieli kuitenkin salassa on kiitoksen
syntiä kuormillansa? Mieskö ja mikä olisi, jollei kiitoksellakaan palkitsisi, kun joku on armas kasvojen täydeltä ja suloinen niin
paljon kuin silmäin paisteella on katsomisen rakoa?

"So-soo, ja soh vieläkin!" kiiruhtikin Härkäniemi paikalla helppaamaan kuuttinuoria ja löysäämään juttua kireältä sopuvetoon: hän
oli kukaties lujakin poika ja tiivis kintuiltansa täkinkannella, kun meren kissa sähisi karvasena partaan vetelällä puolella ja
sylki katin sylkeä reilingin ylitse, ja kukaties hän ei hämmennellyt, vaikka parrasta pääsi pahempaakin, jos tuuli rupesi ilveksen
menoille mastoissa ja sai kirota kannelta suunsa verilihalle ja sielunsa syntiseksi ennenkuin pojat raa'oilla saavat sen ällin
päänuppiinsa, että sitävarten ovat sormenharat ihmisellä kämmenen päässä, jotta niillä isketään kiinni silloin kun tarvitaan, ja
että sitävarten on miehellä väkeä hartioissa ja sitkasta käsivarren jänteissä, jotta silloin kiskotaan vaikka hullummin, kun on
pirukin hulluna kynsinensä pultaanin liepeissä puoleltansa, kukaties oli siis Härkäniemi mies kantapäiltänsä tasatämmiin täkillä
ja suulta sanaan kuin tervapamppuun, jos oli miehenkin näytettävä ikenää silloin kun merikin, mutta auta armias hänen luontoansa
maapakalla, kuinka se oli pehmeä ja parta lakea, jos permannonpalkeille ilmestyi vaimoväestä vain hameenhelmakin: kirosikos enää
suu niin että miehenkin veri kangistui kuunnellessa, ja tunsitkos oinaan karvaisessa karjun, ja Härkäniemen kapteenin siinä
miehessä, jolla silmäpari läpytteli pahemmin kuin lampaanvarkaalla keräjätuvan pöydän edessä, kun oli semmoinen miesteko urakalla,
että oli kokonaisen kahvinottaman ajan säilytettävä suun siivo ja muu olemisen hurskaus niin siliänä ja silattuna kuin se on
säilytettävä silokarvalla silloin, kun on mieli mannalla ja silmän akkunain edessä eläviltä ihmisen kipenä niin lauhias ja sydämen
myötäinen, että kost' jumala ihmisen karheata silmää, kun saa semmoistakin rankaisematta katsella? Ajatellapas, että taivaan
salituvassa laattialankut olisivat hilkasta lasin silaa ja että kova lykky nakkaisi miehen niine päivineen täkiltä syntinensä ja
hollantilaisissa puukenkäanturoissaan peileille kävelemään, niin silloin tietäisi, kuinka silloin liikutaan, kun on liikuttava
varovasti permannolla, ja jouduppas vakaalla miehisellä merimiehen suullasi jutunpitoon tyttölapsen kanssa, jonka edessä et
tottavie ole perillä, onko ihmisen katse semmoista ainetta, että sitä on lupa kuljettaa niin herkiällä pinnalla kuin on hipiä
pulmusen kasvopäillä, ja onko ihmisellä ääni kurkunpäässä niin lauhkia jumalanlaina, että sitä sopii kaihtimatta viljellä
semmoisen korvaparin kuultavaksi, jonka lehtien herille vain enkelin huilu saisi rohjeta siukunsa hienoimmat helinät ja hopeaiset
juoksut, niin silloin tiedät, kuinka ihminen häpee itseänsä, ettei hän ole itseänsä helpiämpi sekä iholta että mielen munteerilta,
ja kuinka nöyräkin joskus lihassansa rupeaa napisemaan jumalan tekoja vastaan ja härisee mielessänsä sitä, että hänelle on
sattunut juuri hänen riitinkinsä kasvojen karhealta ja muulta miehen järeältä, kun samalla luomisen vaivalla ja työn hiellä
kuitenkin olisi hyvässä lykyssä hänenkin osallensa saattanut luonnistua semmoinen naama, että tyttölapsi silmän vioittumatta
saattaisi silläkin tuokionaikansa ja hyvän huviksensa katsomisellansa viivähtää, ja niin otollinen muu sydämen leppo, että
neidon-ihmekin sydänsylkysissään tuntisi miehen ihmiseksi, jonka huomiin arkakin voi uskoa itsensä niinkuin linnun lieto
liehumiltansa uskoo itsensä ilman keveiltä keinumaoksallensa.

"Älä sinä otsan hilvaa rypistele ja vihastele väikesilmin, ruusu on ruusua lehväinsä punalta ja silkki silkkisää säihkynsä
riteiltä: et sinä neito sillä otsasi armautta kätke, että lentää veri rusonsa lämpimät paalteelle paistavain kulmain, etkä sinä
silmäisi sädettä sillä salaa, että herkät välkkyvät tähtiviksi ja sytytetyt säihkivät!" Eihän Härkäniemen lakea puhe totisesti
vaarallista ollut, varsinkaan kun sitä päästeli niinkin lauhava parta kuin se, mikä levitti liehuviansa Härkäniemen laveilla
rintapielillä, mutta auta armias kuitenkin, mikä raiskaus punaista lensi helakoimaan poskipäitten vereille tarhoille tyttöihmisen
kasvopuolilla, ja mahtuikos yhteen, silmäkkään neitolapsenkaan, akkunapariin semmoinen kimppu nuolenleimuvaa ja muuta
tulenvasamaa, kuin se säihkyvä, joka nyt ryöpynpyrynä sinkoili Härkäniemen suhteellisesti lujatekoisen pääknupin ympärillä niin
valtoimiltaan ikäänkuin olisi koko taivas ampunut yhdessä krossissa kaikki tähtensä yhden ainoan syntisparan niskavilloihin!

"Jollei setä nyt ota kuppiansa, ja nopeasti, niin minä pistän prikan permannolle, ja saa noukkia omansa sieltä se, joka ulottuu!"
vahvisti silmäin leimua kaunisten huulienkin julma uhkaus, ja näki flikasta ja nenän kalpeasta, että oli tosi kysymyksessä ja
leikki kaukana.

"Älä nyt hiivatissakaan minulle suutu!" äkkäsi Härkäniemikin pelästyä ja kääntää puheenkelkkaa sopusuuntaan. "Syttyy vielä rohdin
tukassasi ilmivalkeaan, jos lieskaa noin päästät otsallesi irroillensa!" varoitti hän ensi hätään isällisesti, silmät hajallansa
tyttötuikun hiusrajassa, mutta ajatteli samassa: merkillistä, isänsä tytär kuitenkin tukanmartoa myöten, vaikka toinen
kasvoiltansa kuin himmelin hilke joulutuvan laella heijumassa ja keijumassa, niin että silmiänsä kaihtaa, kun luulee taivaan
helyjen ripsillensä karisevan, ja toinen poskiensa pingalta kuin liika tunkolleen sullottu lompakon nahkakylki, niin että pelkästä
näkemisen pitelemisestäkin vanhurskaankin kämmentä alkaa kutittaa mammonan halu ja syhy: enkös nytkin katso samalla
silmänvarastamisella, hiukka arkavarpaisemmalla vain samaa tukan tuhjaa otsantasaisen yllä, tällä kerralla vain tihuvata ja
hemasevan pehmoisaa, kun muulloin kaljumpaa, kuin silloin, kun joskus talviehtoisin Alastalon tupakamarissa, kun rupeamaa on
pitemmälle kuin juttua ja minä ajan menoksi ja ihmisluonnon virkistykseksi härnään pilojakin ja sahaan pientä kinan syhyttelemistä
muun paremman puhelemisen puutteessa, silloinkin katselen, mutta sillä kerralla Hermannin omaa otsan kuparia ja vahtaan sillä
silmänurkallani, jota säilytän viattomana, vieläkös saa parantaa puheen suolaa jutussa, vai jokos iho alkaa helottaa punaselta
karvojen juurilla äijän otsalaella ja nenänpäähän ilmestyä pleikkiä vaarallista väriä, jolloin tiedän, että on otollinen aika
helpata kiriä jutun kuuteista ja päästää juonta löysemmälle, sillä Mattssoniltakin saattaa semmoisten merkkien jälkeen nyrkki
odottamatta paukahtaa pöytään kesken muuta sopua, varsinkin, jos on tukan alla hiukan rommia. Härkäniemi siis nytkin ymmärsi
merkit, ajatteli vain sitä kummallista, että Alastalolla, niin isällä kuin tyttärellä piti vihastumisen signaloida punaista väriä
tukan juurille ja kalpeata nenän pään pavussa, niinkuin nyt Siviällä, kun hänellä itsellään samassa manööverissä aina hissataan
nenän naurispiikkiin punainen lyhty ja otsan rosoisille taklingeille kalpevat värit.  "Vaikka sillä laillahan on laita merilläkin"
selvitti Härkäniemi ennen enempää jatkamista tämänkin ajatuksen pähkinän, "että rikissäkin on menijällä vihreä lyhty oikealla ja
punanen vasemmalla, kun vihreä tulijan rikissä vilkkuu silmään vasemmalta ja punanen päinvastaiselta, ja siitä tietää pimeässäkin
kiepauttaa ruorin rattia sen verran, ettei vihreätä päin kolise, vaan selvittää punaisen kauniisti punaisen poskitse ja pääsee
krapisematta ohitse vetelältä puolelta. Kun minä siis Alastalonkin kanssa jutun sträkkiä määrätessä pidän silmäni senverran
vahdissa oman nenäni sipulilla ja Alastalon otsakupuralla, että näen, koska alkaa punaista pilkutella jommallakummalla tai
molemmilla, tietääkseni siitä, koska on aika painaa jutun kurssi tihuvilta väljemmille, jotteivät kyljet rahise, kun minä siis
Alastalonkin kanssa, vaikka hän onkin vanha ja synnin piellä tervattu miehen kroppa ja muutenkin kolhittu astia niinkuin minä
itsekin, liikun näin taiten ja pidän silmäni signaalin väreille hellänä, niin kuinkasta en minä silloin hanskaisi pehmiällä
tavalla Siviätäkin ja kevittäisi sekä puhettani että ruumistani liikkumaan varovasti varpaisillansa semmoisen haurasen ohitse
manövreeratessa, joka on tyttöastia ja vielä koko pinnaltaan nuoruuden heliässä kajoomattomassa maalissa?"

Härkäniemen tuntoa leikkasi tosiasiassa hyväkin surku tyttöraiskan puolesta, kun hänen löysän suunsa joutilasten puheitten vuoksi
piti viattoman otsaihon suuttua punaiseksi aivan silmien nähden. Jos minä Alastalon kanssa pärjään, kun me molemmat pidämme
puoleltamme signaaleja silmällä ja pysymme sovussa, vaikka olemmekin naapureita, niin tyttölapsen kanssa, joka ei ole oppinut
merisääntöjä ja trafiikkia, on helisemässä, sillä semmoinen ei vääjää taholtansa ollenkaan, ja kuinkas silloin käy, jos jalan
pieni nyt polkasee laattiaan ja silmäin kirkkaat leiskasevat minuun samaa tappuraa, joka jo vihoo otsan punavilla?  Joutuu sitä
ihminen joskus syyttömänäkin syntiseksi! Olenkos minä oikeastaan muuta sanonut, kuin sen, mikä on tosi, että tyttö on heraa miehen
silmään, ja Siviä eritoten.

Viisikymmentä vuotta täyttäneen poikamiehenkin silmät ovat joskus hurskaat, ja vasiten hurskaat ovat ne varsinkin, jos niiden
pitää yrittää viatonta fasuunaa naisihmisen edessä ja läpyttää silmityksin vihastuneeseen silmäpariin, joka samalla on
auttamattomasti kaunis ja sydäniholle käypä: niillä ei silloin ole praktiikkaa pitää puoliansa.  Lape laupias mies oli siis
Härkäniemikin nyt ison partansa jokaista jouhta myöten, kun hän kivisti kestävän näköisiksi niitä, jotka eivät olleet kestäviä, ja
niillä silmillään, jotka meklarien kanssa puhellessa muuttuivat tikuiksi tarpeen tullessa, ja jotka Pohjanmeren sylkiessä äkää
Toivon ylälaidan takana kovenivat sen näköisiksi, että mereltäkin kysyttiin sisua ja ajan valikoimista ennenkuin se lupaa
kysymättä lähetti pirauksensa puulaamaan reilinkien sisäpuolustaakin, niillä silmillään nyt yritteli, uskaltaakos kapteeni hissata
katsomisen kaltaista semmoiseenkin leimuun, joka kohtaa syylliseksi itsensä tietävää miestä nuoren neitosen silmäripsien välistä
kahviprikan yltä.  "Olen minä piukoissa paikoissa ollut, mutta en pahemmassa kuin tässä!" sadatteli Härkäniemi itseänsä ja kovaa
onneansa, ennenkuin vihdoinkin sai laukaistuksi leuoistansa semmoista, jota hän piti anteeksi pyyntönä.

"Paskojani minä puhelen, älä semmoisia kuuntele!" sanoi hän. Ja kerta alkuun lonsottuaan, lepytteli Härkäniemi tietysti
juurtajaksaisesti: viitsiihän mies leuan vaivoille joutilaammissakin asioissa, vaikkapa jahnaamaan siitä, onko rommi märjempää
kuin konjakki, tai onko kurjella pitkä kurkku sitä varten, että se näkisi yli aidan, vai sitä varten, että se ulettuisi
kurkistamaan, ovatko sillä todella varpaat tallella omien koipipiippujensa päissä, kuinkasta siis ei viljelisi sitä, joka
ihmiselle on kieleksi annettu, silloin kun on kyynärän päässä parrasta pään siroa kallistelemassa tytön kuva herein korvin, ja saa
koetella, onko suun siivossa semmoistakin, joka sopii niin hienoisten lumpeiden kuultavaksi! Ihmisen sielulla on karhea nahkansa,
mutta sillä ovat myöskin pehmiät pintapaikkansa ihossa, ja niinpä siis Härkäniemikin nyt, kun siihen oli näinkin otollinen
tilaisuus edes kahvinnoukkima-ajan, oli hyvällä mielellä vatsan täydeltä ja antoi suun pajata, minkä toisella oli korvan ihoa
kuulemaan.

"Kohmettunut maakin sulaa keväillä, kun auringon terä sitä lämmittää, ja lykkää pirauttaa lystiksensä ruohon tyngän, jopa pienen
kukkasen piikinkin turpeen juurelle piipottamaan! Minkäs minäkään, vanha mies, mahdan rosoiselle sydämelleni, jos se sylkäyttää
suuhuni joutavan sanan, vähän vehavammankin kuin mitä oikeastaan sopisi ja on laillensa minun ikäiseni huulilla rypälöimään, kun
on semmoistakin sentään vielä maailmassa välkkymässä kuin sinun silmäsi, ja nuoruutta paistamassa kasvoilta niin paljolta, että
sydän alkaa tuntea olonsa ahtaaksi rintakehässä, joka paisuvanakin kuitenkin on vain pieni karsina! Älä sinä sorjanolki minun
puheistani enempää välitä kuin välittää leivo livertelyn työssään siitä, mitkä ilmankulmat helskivät, kun helskii vain kaikille
äärille kurkun valtoin tiuku, tai kuin välittää sulan kehrä keväisiltä korkeiltansa kultaansa tuhlaten siitä, juoko sen lämmintä
armoa karren karu kallion kupeella vai nurmivan niityn lainiva keto runsain rinnoin! Ei kuluta hipiän hiventä rusolta poskipään
hohteen ihailu katsovan silmän, eikä riistettä ryöstä välkyltä silmien säteilyn kiitoksen sula kiittävässä mielessä! Ei nuoren
neidon auta arastella, vaikka varastaa ilon armo hänestä vanhaankin silmään ja vanhankin sydämen virkistykseksi! Ole sinä vain
iloinen, kun minunkin kaltaiseni lämmität: ei aurinkokaan siitä sen köyhemmäksi tule, että se laeltansa säteilee kaikelle
maailmalle, niin neitosten nenänyppylöille kuin setästen tohveleillekin! Tiedät sinä Härkäniemen sedän ja minä Siviän, ei nenä
raapase, vaikka se pärisee, eikä kedonkielo pure, vaikka sillä on terä, minä olen karvanen jutuilta ja karhea takulta, mutta mikäs
vaara karvoista, jollei karvojen alla ole hammas narisemassa; sinä olet kirpi kieleltä ja sinko silmän iskulta, mutta mitäs
kirpimisistä, kun olet mansikka kuitenkin kaunan alta ja mehomarja maulta! Sovitaan pois, en minä lepy itselleni elämäni päivinä,
jos minä olen vihoittanut vaikka pienimmän ripsikarvan sinun hienossa silmälaudassasi, ja sinä, raskitsetkos sinä todella ja
silmän sirulla vihastella ripsien mahtumalta vanhalle Härkäniemen sedälle ilman että omaa sydäntäsi pistelevät katumisen neulat jo
minuutin päästä ja pään kääntämältä?  Ei sinulla sydäntä ole minulle suuttua, vanhalle Härkäniemen sedälle, vaikka silmissäsi
onkin raon avointa räiskymään vaikkapa kynttilät sytyksiin!" Siviätä tähysteli kurillisesti huolestunut silmäpari. "Uskallankos
minä näine hyppysineni kahvinikaan ottaa, kun noin on kipinää prikan yllä?"

Siviä ei totisesti ymmärtänyt, pitikö hänen olla harmissaan vai nauraa.  "Setä ottaa kahvinsa nyt, eikä puhele turhia enempää! Kun
setä on niin vanha, niin olkoon sovittu! Mutta setä muistaakin, että setäkin tarvitsee toruja, kun setä puhuu loruja!" Suu oli
tuimalla nipistetty, mutta silmän valtoimet jo nauroivat nuorella. "Sedällä on partakin jo vanhempi kuin koko minun ikäni: ettei
sekään setää neuvo, vaan tuoksii turhissa!" ripitteli kielenpää Eevan tyttären suussa nuoreltaankin Eevan tyttären kielenpään
luonnoille lentäen silloin, kun on Aatamin sukuista muistutettava ja sopii siemaista. Punanhelakka turkasen kasvoilla, olikos se
tällä haavaa enää närkästyksen liekkua hereillä hipiäpäillä, vai muuten vain veren hilpeyttä nuoruutensa tiedossa ilahtuneella
iholla?

"Hurtti heidät ymmärsi ja heidän värinsä!" tiukahti Härkäniemen verkkaisessa veressä ajatuksen sykäys yleensä tyttö-ihmisistä.
"Älä nyt hiivatissa!" ehätti hän kuitenkin sanomaan. "Vai minäkö vanha, vaikka sen itse äsken sanoin? Älä sinä semmoisia vanhan
puheita usko, eivät ne meinattuja ole, vaikka sanottuja!  Silloin vasta mies vanha on, kun on silmä niin homeessa, että näkee
aidan, mutta ei naurismaata aidan takana, neidon, mutta ei veikettä neidon poskiverillä. Vielä minun hampaani puree kappaleensa
omenan tuoreesta kyljestä ja vielä minun silmäni on laitumilla, kun on nuori poskipään vereä katseltavana, ja silloin vasta minä
itseni vanhaksi tunnustan ja olen rehellisesti siivo, kun on halu laimistunut lohenneessa hampaassa omenankin veriin ja silmän
torkko laupiaana tuhrimassa vain prikan tarjoomilla silloinkin, kun on Jumalan suomilta prikan takanakin Jumalan evästä
tarittimilla ja silmillä velka kiittää sitä, joka on kaunis, ja nähdä nuori noreaksi ja ymmärtää välkkyvät välkkyvän silmäparin
kosteassa.  Senverran vanha minä vain olen, että minun kieleni on tanava suoraltaan sanomaan asiansa, mutta niin vanha minä en
ole, ettei kielenkantimille kihoisi tuoretta vielä, kun marjan näen mättäällä punavana!"

Malakias Afrodite Härkäniemi, kapteeni ja vakaa vanhapoika oli valmis nyt sekä jutulta että kuppikouralta. Kämmenen lehdellä
lepäsi kuppi niinkuin kupin posliinin pitää levätä levollisen miehen kämmenpohjalla senjälkeen kun sokeriastian kukkurasta on
noukittu pari päällimmäistä valkosenmuhkuraa maustimeksi kuppiin ja laillensa varistettu kahvinliemen sekaan sulamaan,
kerma-astian kuvusta kaadettu kellavanheruvaa tummaan senmukaisesti kuin mustanväki tuntui herkunväriksi vaativan, ja seosta vielä
kiireenverkkaan hämmennetty lusikanhopealla, jotta näki silmin ja tunsi lemaukselta sieraimen lehteen, oliko mehoisassa oikea
maistumisen näkö ja haju. Ja juttu myöskin oli vedetty juuri siihen solmuun, johon miehen on aina vedettävä juttunsa niin meri-
kuin maa-asioissa, jotta tietää, koska lopettaa ja saa sulkea suunsa levollisesti, olkoon että puhe on hamunnut avaraakin lenkin
mutkaa ja lapannut nyörinrihmaa väljänkin juoksemilta. Härkäniemi oli tyytyväinen sekä kahvikuppiinsa, joka nyt oli otettu ja
lemusi omana ja suun hyville varattuna kämmenellä että puheisiinsa, jotka nyt olivat puhutut ja sulivat sokerina suloisen
tyttömielen pohjalla, joka Jumalankin käsistä oli ajateltu makeanmakuiseksi. Mitäs väärtiä on ihmisellä ja miehenveroisella
muutakaan maailmassa ja elämässä, jollei senverran ole nenää järjessä ja sydäntä muussa ruumiissa, että asettaa asioita
myötäkarvaan ja sanansa itsekunkin hyviksi ja mielensuliksi silloin, kun sen voi ilmaiseksi ja muitta vaivoitta tehdä, virkistää
itseänsä hyvällä kahvin hajulla ja lähimmäistänsä, varsinkin naislähimmäistä, joka on heikompi, hyvällä sopusanalla, joka
kuitenkin, olkoonkin vain pelkkä joutilaan suun lykkäämä jutun lastu, sittenkin on toisen korvalle hivelä kuulla eikä maksa omalle
suulle mitään. Enkös minäkin nyt olisi pahempi kuin saita, jollei kielelleni heruisi hyviä, ja minä sananpennilläkään kiittäisi
ihmistä, joka kuitenkin on silmänlääke kasvojensa ihopuolelta ja sydämen ruoka muulta sielun siliältä, ja joka mielen kylliltä
ansaitsee kiitoksen sekä itsensä vuoksi, kun on luonnistanut niin armiaaksi tytön kuvaksi, että kahvikullankin edestä, jonka on
hyvänsuomasta minulle prikaltansa tarinnut! Kiitänhän minä mielenhyväni palkaksi ja sydänmukavani lainan maksoksi piipunpesän
kipsivahaakin, vaikka se on pelkkä mööpeli ja hengetön kalu kourassa, kun se tuttavuutensa suomasta pohottaa ja lämmittelee
omaisesti pivoni sisäpuolustaa ja hekottaa minussa muunkin hyville kuin pitelevän kämmenen ja imakiitollisen suun, niin kuinkasta
minä en silloin olisi kiitollinen ihmisenluodullekin, nuorelle vaimonveriselle varsinkin ja hulahtaisi lämpimän puheille
sellaiselle, jolla kuitenkin on korvanlehti herkänvärisenä hipiöimässä tukan hienosen varjossa siltä varalta, että pieni haavii
pienen sanan, jos semmoinen hyvän perhosena tulla liehii korvan kuulumille ja mielen kutittimille, niin että pirahtaa makean
pisara sydänalan supukkaan saakka. Ei ole synti eikä mikään puhella mieluisia ihmiselle, joka itse on ihka elävältä niin mieluisa,
että Jumalan vika ja syy on, kun semmoista miehelle näytetään. Kun joku on kasvoilta sielun myötäinen silmän katseltavaksi niin
sulavilta kuin kahvinheru on maunmielen myötäinen kielenpään maisteltavaksi, niin anturanahasta leikattu palanen ajaisi saman
asian ihmisen suussa kuin Aatamilta peritty kieli, ellei tämä kieli pääsisi liikkeelle ja palvelisi silloinkin, kun on kiitoksen
sana sanottava vielä paremmastakin kuin kahvinkullasta kupissa. Säällinen ihminen tietää kiittää ihmismäisesti silloin, kun hänen
edessään on taritin kahvikuppineen ja hän noikkaa niskaa, kuinkasta saisi hän siis silloin olla pökkelömpi, kun on Jumalan
tarittimilta hänen edessään ihmisen elävä taimi, niin mieluva silmän sulaan, että vanhankin rintakopan komerossa sydän hyrää hyvää
mieltänsä? Eihän silmä katsomaansa kuluta, vaikka se ilahtuukin, eikä tähti ylhäisiltänsä siitä sen köyhempänä säteile, vaikka
mataloilta on sykettä rikkaampi siihen kantava loiton katse!  Velka on maksettava ja virsi veisattava, enkä minäkään muuta kuin
kiitän, kun on kiitoksen velassa suu, ja päästän nuoteille parran, kun vetää virsille mieli!

"Sinä olet luomalta sorja ja silmäisi suomalta sydämen lääke, älä sitä ihmettele, ei se mikään vika ole, se on luonnolta sinulla!"
katsoi Härkäniemi tarpeelliseksi virkahtaa ääneenkin vielä ja neuvoa lohdutella tyttöraiskaa, joka korvalehdet heloittavina
hiusruskean varjossa kuin hiilusta jo vihdoinkin sai siirtää tarjottimensa Härkäniemen edestä ja, laattia polttaen jalkojen alla,
kiireenvilkkaa joutua maton saralla muuallekin.

"Mahdottomiapas sentään saa korvaansa noukkia kun ei tiedä, vihastuako pitäisi vai nauraa silmien täydeltä", risteili ajatus
valppaan Siviän pienen otsaherkän takana vielä, kun hän jo neuvokkaana kumarteli tarjotintaan mukavaksi Lahdenperän eteen, mutta
kuitenkin uteliaana kurkisteli yhä sivutaakseenkin puolella silmänurkalla, niinkuin on tyttöjen taito. "Tiesi koskaan puheitten
todet, vanhempienkaan suista lähteneitten, mutta korvaa ne hyviltänsä hivelevät, vaikka silmän onkin oltava suuttunut olevinaan!"
päätteli selkeä pää toimeliaan jo holhoovasti alentaessa tarjotinta sopivalle korkeudelle Lahdenperän isännän liikutella
kopakkaista maamieskouraansa vapaasti ja ilman kumoomisen vaaroja arkojen posliinivehkeitten yllä. "Saisi sitä muurahaisia
neulasina piirtelemään hiustensa juuriin, jos kaikki puheet päästäisi korvaa sisemmälle ja noukkisi ajatusten kärkiin!" tuumi
nopea Siviä ja huomasi kehottaa Lahdenperää pistelemään sekaan vielä toisenkin kappaleen sokuria.  "Vaikka miks'ei kuuntelisi
Härkäniemen sedän juttuja, nehän nauravat sydämessä, niinkuin puhoo hänellä parran lauhka jaarituksen laverrellessa. Otanhan minä
Vilhokoiraa korvan karvallisilta, kun se on hullunhauska uskollisten silmätupsuinsa takaa, ja turjutan tupukkaa pihan pyryten
lystiksi vallattoman itseni ja karvarinnan Vilhovelhon! Miks'en siis riehkisi leikkimielin, kun on Härkäniemen setäkin
korvallisiltansa pihkassa salissa niinkuin on takussansa hupsu Vilhon lurvi pihalla, Jannelle kuitenkin sydän laulaa, jos silmä
visertääkin ilmaisiansa Vilholle käpäläkerkiälle ja Härkäniemen sedälle partalaupiaalle ja vaikkapa varpusen raksuville piha-aidan
riukupuilla!" Silmäin syntiset olivat viimeistä ajatellessa jo vilkkaana parina unohtaneet Vilhot, sedät ja hauskat Härkäniemet,
jopa tärkeät toimet holhoojina avaran prikan ja huomaavan tarjoomisen, ja vaeltaneet lentävän, varastetun retken keveillä teillä
tuolle puolen salin, jossa korjasi omaksensa odotetun katseen valmiina hän, jolle kuului luonti kirkkaan ja lämpimän silmän,
kuului ehkä koko sirkku sielu virein toimin ja tyttösin suloin.

Oli Härkäniemenkin silmä joutunut siirtymään. Elämä ja uusi tuokio pitää aina huolen siitä, että asian takaa tulee seuraava silmän
nenään ja mielen nokkaan, eikä pääse ajatus syömään tyhjää lovea. Eevastiina oli nyt sämpyläkoreineen edessä, ja kun on omassa
koparassa kuppi, jossa on makeat seassa ja sokeri sulamassa kahvin höyryvän pohjalla, niin silloin ei ajatuksen oikeastaan
tarvitsisi tehdä kuin kananhyppäyksen ymmärtääkseen, että sämpyläkori on edessä sitävarten, että nyt on sämpylän noukkimisen
vuoro. Ja näkihän Härkäniemi sekä sämpyläkorin että Eevastiinan ja kuuli myöskin, sillä eihän Eevastiina olisi ollut liikkeellä
eikä missään, ellei puheen hurina olis pajannut ilmassa huulilta niinkun pavun variseva herneen vierittäjän roskilautaselta, kun
lautanen on pohja ylöskäsin kieraistu aivinan tuppuun ja kierivillä on hyppelevä kiiru kerjetäkseen toista pyörivää ennen
kaltevalta luisua poukkimaan vadin täyttyvään kouruun.

"Ja sinäkin Malakias, otitkos vain tarpeeksi sokeria sekaan, kaksi palasta kumminkin, kun on sämpylääkin, huudankos flikan
takaisin, että noukit lisään, eivät nuoret huomaa, vaan vanhan täytyy aina olla varpaisillaan ajatuksinensakin, silmätkin vintin
väntin, kun kaikki pitää kerjetä huomaamaan, merkillistä, kun ei Jumalakaan ole antanut silmäparia niskaankin ihmiselle ja
emännälle, ja kielenpäätä joka hiuskarvan nirkoon, sillä ne tarvitsisi kaikki, kun on kiiru! Otatkos sämpylän, otas rinkilä,
kelpaa sinun Härkäniemessä, kun ei ole emäntääkään talossa, niin kiiruut ovat naapurissa ja sinä rauhassa kotona! Haikailen minä,
mutta älä sinä haikaile, ota sämpylää vain! ei miesväellä ole ratasvärkkiä ja rukkia päässä, eikä kiiruuta ja huolimista mistään,
niillä on partaa vain poskien ulkopuolella, ja parran pehmiät, kyllä ne pöyhii sileiksi tai karvaisiksi, kuinka tahtoo, pistää
vaikka mihin fasuunaan, pukin taikka tallukan, mutta kieli, kielen lippa suussa, se on karkupalanen, se on kärppä, se on syöstävä,
se on kiiliäinen hammasrivin sisäpuolella: kaitse semmoista samassa karsinassa järkesi ja sylkesi kanssa, niin kaikki kolme ovat
lennossa ja hameenliepeesi lisäksi! Kelpaa sinun, joka olet Härkäniemi ja mies ja Malakias, mutta minä olen emäntä ja Eevastiina
ja Alastalon kapteenska ja hyrränkin täytyy vain hyrrätä, mutta minun pitäisi vielä pyöriäkin, ja pyöriä paitsi varpaitten
kymmeneltä niin myöskin kielen yhdenneltätoista päältä! sanoin jo: ota sämpylää, sanoin jo: ota rinkilää, ota kukonvarvastakin
kolmanneksi: sakara leivässä on sakaranlisä ymmärrykseen, sanoi isänikin aina..."

Härkäniemen yllä ropisi sanakuuro kuin sade suvitaivaan kaatamalla levitetyn heinälappoon niskaan juuri kun korjuuniityllä pouta
on päässyt hellittävimmin paahtamasta korsiin. Niin heinä kuin ihminenkin on totisesti joinakin hetkinä hiukka ja aikalaillakin
epävalmis joutumaan kuiviltaan räystään alle.  Huuhkajanhyyppäkin läpyttelee silmätupsujaan elonmerkiksi, kun auringon varas
kurikseen on tunkenut kuusen pehkoon ja oksien lomitse iltikseen hypellen pitelee kyykkijää silmäin kaihiin, onkos niissäkin
rakoa, jota huikaisee ja lämmittää; ja vanhakin ja kapteenismieskin hiemasen herkistyy känsäisen mielennahkansa alla, kun on
neidon hema niin lähellä liepimässä, että tupakankarvaalle kielellekin juoksee meden mehu, ja niin herpivä silmänruoka
katsottavana, että sydämen pohjaa herasee ja mies saattaisi hetkeksi hairahtua ja uskoa vielä piipun luupalaa hivelämpääkin olevan
elämässä huulen iholle painettavaksi. Härkäniemikin oli siis aikalailla hempeä ja sydänalusiltaan pehmeäksi pidelty mies, kun hän
vielä viivytteli silmää loitonneessa Siviässä ja sydämensä kiitollisuudella ajatteli, mikä armo se kuitenkin on, että Jumala aina
kasvattaa uutta tyttöruohoa maailmaan, niin että samaa nuorta ja tuoretta on silmän katseltavana, vaikka sammal harmaantuukin
omalla päälaella ja korvallisilla ja silmäkarvat pensastuvat puskiksi. Mikä koru ja sielun päästö Siviäkin tuossa, kun keikkii ja
väikkyy ilmi ihmeenä silmien edessä, niinkuin olisi tähden tullut taivaan laella surku sydämeen meitä muita täällä alhaalla ja
entänyt korkeuksistansa, pukenut yllensä tyttösen silmäsäteet ja hankkinut itsensä tyttölapsen korkoihin astellakseen keskellämme
Alastalon salin laattialla kahviprikka käsivarsilla ihmisen elävänä! Kuinkas kerkesi nytkin hänen katseensa Lahdenperän edestä
nopeana kuin pääskyn viiltosiipi lento halki salin?  Minnes sillä oli matka? Kuin linnunsirkku lumen pehmeälle talven metsässä,
kuin säteen lämmin marjan poskelle suven mättäällä?  Seinällekö meriakkunain väliin, jossa on taulu, nuorukainen neitonsa polveen
nojaten? Ehkä seinälle: kukas tyttösten silmänkulut vartioi?  Miksei siihen katsoisi, katson minä vanhempikin, katselen useinkin,
kun satun saliin ja täältä peräsohvalta on mukavaa jutun raossa ja haikunvetojen välillä kuljetella silmää seinilläkin.
Alastalolla on oma fasuunansa, miehen fasuunansa, fasuunaa nenässä, mutta fasuunaa muussakin, mikä miehellä on näkyvää puolta,
nenä on iso, se on mööpeli ja pärisee jumalattomasti, kun mies puhdistaa sitä miestavalla, vatsan ympärystöä ei hänen myöskään
tarvitse itsessään hävetä ja tyhmempikin ymmärtää jo päältäpäin, kun näkee hänen liivipuolensa, että se ei ole isosuutta miehessä,
vaan luontoa, kun jonkun on puhistava kahdenkin puolesta miesseurassa seistessä ja oltaessa kapteenia pieliltäkin, hän on hahmolta
kieltämättä mies, jolla on pinta miehennahasta, ja sisäriitinki myös, ajatuksen näpit ja muu piukka meinassa, kyllä ne iskevät
hänellä kynnen asioiden hamaan niin visusti kuin hohtimen hammas naulan niskaan, ei pelkoa, että Alastalo olisi pehmeä, kun on
peli menossa ja veto siitä, kenellä sormi ensiksi oikeentuu. Kyllä Alastalo on mies miesmäisissä ja paksu paksuissa asioissa,
karvas miehen maku hänessä on ja tupakan haju, mutta hempeitä hän ostaa seinillensä ripustettaviksi niinkuin tuommoisenkin
helohempan, jota minä juuri katselen. Tunteekos ihminen enää sydäntänsä oman ihonsa ja parkitun pintansa mukaiseksi, kun palaseksi
aikaa saa silmänakkunoihinsa saman maun kuin kielenpäähän silloin, kun on pistänyt suuhunsa lusikan täyden vattumarjaa sokerissa
ja maidon kermassa? Aina minun menee mieleni makeaksi yltä ja kyltä, niinkuin häppää juodessa lapsena, kun minä näen tuon parin
puskansa juurella, mitä niillä on yllänsäkään, sametinmaistuvaa vaatetta, ja osaakos tosissa ja maanpäällä ihmisen ripsipari
lähdettää raoistansa semmoisen kimpun kullan ja minkä muun hyvän makuista tahansa maailmassa kuin flikka tuhlaa silmistänsä turhia
sille, joka ei kuitenkaan ole muuta kuin herraspoika poskinensa hänen polvensa nojalla?  Herrapookenas sinua tyttönen, Rakel
silmiltä ja Susanna kasvoilta, Ester kulmain korulta ja Sulamit sydämen silkiltä, kun on lupakin ihmisen lapsen, vaikka vain
taulun pohjilta ja lasin sulkemilta neljän kehyksen sisulle, kantaa kasvoissansa silmäparia semmoista kuin olisi tämän ainoan
silmäparin valloissa ripsiensä välistä välkyttää ihmiselle, ja samoine hentoine ripsinensä sammuttaa ja peittää ikinäkyviltä
taivaan aurinkoinensa ja kaikkine tähtinensä! Kasvot kuin selvä hunaja, ja silmäin saframi kuin sulavat sokerinpalaset totiveden
pohjalla! Voi Abraham Mamren tammistossa ja Joonas öljypuskan juurella, kuinka saattaa riipaista sydänalaa ja heikottaa
täysikäistäkin miestä kurkun kukkuraa myöten pelkkä värinhyvä ja silkinsametti paperin pohjilla, ja semmoinen kaunis, joka on vain
kihoa silmään ja himmelin kimmellystä tyhjiltä vilkkuvilta lasin kilon takana! Kyllä siihen paikkaan seinää katsoa sopii ja
päästää silmä jouten laitumille ja apilakedoille, missä on koukusta killumassa kuin elämänniittu neljän kultakehyksen
sisäpuolella, värin hekumaa niin ja muuta ihanan paalletta yllinkyllin, sinisen sulia visertämiltä ja punan hilkasta paisumilta,
viheriän herkkuvia ja kellankumpuvia, silmäin sykettä sormen pideltäviltä ja ihon kuulasta sielun maistuvilta, mielen voidetta ja
sydämen salvaa niin läämälti, että silmän sopii mässätä ja teräin syödä täytensä ikäänkuin nautaelukan, joka on päästetty
valtoimeltansa veräjän sisäpuolelle semmoisen tahtoimen tarhaan, jossa kasvaa aitojen tasalta parasta purtavaa ja tarvitsee vain
upottaa ahmivaa turpaa korvia ja sarvenpäitä myöten heinän tuoksuviin noutaakseen tihuvilta kielen kiertimelle vehmasta ruohoa
tukun paksulta ja suun täydeltä leukapielien pureskeltaviksi! Sopii minun katsoa ja sopisi Siviänkin, mutta älästä huoli,
hipaisiko Siviän silmä taulun vihjaa seinällä edes sen tuokion kestämän kuin västäräkki tarvitsee siipiparinsa avaamiseen ja
sulkemiseen kiveltä kiven viereen lentäessään, ja laitaakos semmoinen olisikaan, että täysihminen ja säädykäs talontytär
hypittelisi silmiänsä seinillä kesken parasta kahvin tarjoamista ja vahtaisi prikkansa takaa tauluja? Ei, Siviä tietää, mikä sopii
ja silmänsä hän ymmärtää pysyttää säädyissä ja seremoniioissa, kun on oltava huomaavainen, mutta taulun alapuolella istuu tietty,
istuu seinävierellä juuri kuin määrättynä taulun alareunan alla Janne, ja kukas sitä laittaisi, en minä ainakaan, kun tyttösen
silmä varastaa itselleen sen pienen vilauksen, jonka se tarvitsee, ollakseen taas tyytyväinen hyppäyksensä jälkeen ja totinen
toimensa hommissa. Ja kukas sitä huomasikaan, pientä silmän kerkiämistä, tarvitsikos minunkaan huomata mitään, vaikka hyvin näen,
kuinka Janne vielä korjaa viiksiänsä, ikäänkuin sivaus niiden silittämiseksi olisi tärkeätä nyt enää, kun Siviän silmät jo aikoja
sitten ovat siivosti paimennetut takaisin tarjottimelle ja kuppiriveihin? On se merkillistä kuitenkin, kuinka kaksi silmäparia,
joilla on tie tuttu toisiinsa, kerkiävät nopeasti aivan kuin lennosta sieppaamaan toisiltaan jotakin ja palaamaan muille
toimituksilleen takaisin ikäänkuin eivät olisi missään käyneet, vaikka selvästi ovat lastissa ja täysillänsä kuin messiäinen
hunajan pisareen apilaan torvilta persottuaan. Käännelköön ja hypistelköön Janne nyt viiksiänsä, nuoria haivenia huulillansa,
niinkuin olisi mettä odottamatta satanut versoville, jota hivelee sormiinsakin, ja kumartukoon Siviä nyt itseänsäkin auliimpana ja
armaampana tietämättömän Lahdenperän edessä ja tarjotkoon tarjotintaan höröttävän ottajan kurottuville sillä silmän suomisella ja
annon hyvyydellä, ikäänkuin olisi hänellä nyt tarjottimen täydeltä kaiken maailman hyvää tuhannesti runsaammin tarittavana kenen
otettavaksi vain kuin vielä tuokiota aikaisemmin ennen äskeistä silmäinlentoa!

Olkoot onnellisia, kyllä minä heille luvan annan, sitävartenhan he ovat nuoria, että sydämet olisivat sykkyrällä, ja tyhjän taitse
taivaissa!  En minä maaherran piippuakaan tuolla muitten suilta kadehdi, vaikka minä sitä ihastelenkin Alastalon piippuhyllyllä,
en ainakaan niiltä suilta, joilla on arvoa piipun verroille, eikä minun sydämeni syrjällensä käänny neidon terhenenkään vuoksi,
vaikka on siivekäs suvillensa valmis ja neidon silmälle tie kepeä sinne, missä istuu tuttuna nuorukainen! Ei maailma terheniinsä
ole hankkiutunut minun pivoni varalta, vaan omiksi koreikseen ja hyviensä lystiksi, ja hullu minä olisin, ja sydän särkypäällä
sunnuntaihuomeltaista lauantaisaunaan saakka joka jumalan viikko, jos minä surisin sitä auringon kultaa, jota minä en ole
kerjennyt käärimään omakseni elopellon päivänkilolta, ja jos minä murtaisin mieltä jokaisen tuoreen poskiparin vuoksi, jonka verso
on silmälleni kukkiviltaan näytetty, vaikkei minun ottavan käteni hiveltäväksi suotu. Houru olisin, jos kurottaisin maan
mataloilta käteni koruiksi tähtien tuikkivia ylhiltä korkean taivaan, kuinka helmittynä viekkuisikin ylläni saavuttamattomain
avaruuksien kaari; hourumpi olisin kuitenkin vielä ja turhemmin hävittäisi mieleni haukka sulkasato siipiparinsa kynittyjä
sankoja, jos vuosieni varjosta vielä viuhkisin toivon levittyvää siipeä ja nostaisin vereni huurtuvilta kylmiltä silmän karkelevaa
muulle lennolle kuin kiitoksen liidolle niiden taivasten siintimille, joiden kaaret ovat kantavaa siltaa vain siipivän nuoruuden
askelille, ja joiden pielien puuntoon vain nuori toivo ja nuoren sydämen uskova uni kutoo elämän kangastavat kankaat loimista
punaisen veren ja kuteista sielun seesteisten lankain, kuinka haikiikin vielä rintansa janoon hentoutta herkän hengittävän poven,
jonka armaus ei kuitenkaan syki jäähtyvää rintaa vastaan painettavaksi, ja kuinka kuulas onkin katsella loisto elonkostean
silmäparin, ripsien avaaman, ripsien salaaman, jonka välke ei kuitenkaan liehu ilmojen ihmeillä vangittavaksi vuosien himmentämän
katseen!

Mikä kumminkin on ihminen otus otsaa kantavaksi, kaksin jaloin liikkuvaksi vatsasäkiksi, karvainen jos siliäkin sekä pintapuolelta
että ajatuksen ihon alta: minäkin, vakaa mies seurakunnassa ja painava pappa piippua imiessä ja nimenriitinkiä paperille
präntätessä, istun suu höröllä ja silmä herassa, kun keikkuu näkyvillä neitosen kenkäkin helmojen peitosta, ja saan ajatukset
nesteille ja sydämen hölkälle, kun pelkkä semmoinen, jolla on tytön iho kasvojen lahjana ja sitä anetta ja Sulamitia silmissä,
jota neitolapsilla on liikaakin ripsien välillä, kun semmoinen ihme ja elämänkerä viipyy edessä kerman kaataman tuokionkin ja
näyttää minulle kuin kiusalla, että tämmöistäkin on olemassa ja taivaan makua sydämeen saman elämän seinien sisäpuolella, josta
sinä olet löytänyt vain piippusi parhaaksesi! Enkös nytkin katsele Siviää ja Siviän silmänlentoja salissa sydän niin hauraana ja
haikeillansa, kuin olisi vilu nahoissa, kun on selkä käännettävä nuotion lämpimiltä yön kylmiin?

Mihinkäs löysi pehmeisiin vielä minunkin ajatukseni känsäkuorinen kämmen äsken: hentoutta haikaili herkän henkivän poven,
liehtivälle sydämelle aroin painuvan ja armaasti painetun, silmää haki tuoretta elonkosteista juotavaksi ikiorvon katseen terien
täydeltä ja silmäsuonen tykkimiltä, luuritteli makean haikusiaan koko rekisteriltä kuin säkkipillin pullistunut maha piipityksensä
kipeitä jokaisen reikänsä pihivältä läpältä! Kyllä ihmisessä ja miespuolisessa Aatamin viat elävät, olkoon sitte sileäleuka
nallikka juur'ikään rippikoulun liinalta päästetty, tai senverran parempi, että on jo haivenoras hoidettavana omalla
viiksisaralla, vai vieläkin uhompi karvankasvulta ja leuan päässä luudan tyveä minunkin partani mokoma: silmät killivät kuillakin
samoina synninpalloina, minkä vain on näkemisen rakoa karpaloilla lautojensa välistä sinne, missä on Eevan tyttärestä hameen
lievekin laattian palkkia huiskamassa ja palmikon kaltaistakin leiskamassa niskan nakkauksessa! Ei järki kasva päässä, vaikka
parta poskipielillä, ja minäkin olen hupsu ja saan sydämeni hypylle, vaikka on viidenkymmenen vuoden konta käärinyt sammaltansa
kukkarokerän hiltimiksi! Kyllä nytkin on mieli hellä niinkuin mennävuotinen omena tänävuonna ja Siviä silmäini edessä kuin meidän
Turvalla sokerin murunen kuonon päässä silloin, kun minulla on sormi pystyssä ja lasken yks' kaks' kolme' ennenkuin penu saa
hälväistä!

Vaikka viisaammaksi minun täytyy itseni tunnustaa kuin ymmärränkään ja ansaitsenkaan. Olenkos sittenkään päästänyt kerää omille
pyörimilleen, kuinka harras se olisikin sykkyrältään ja yrityksiltään? Yhtä naimaton minä olen tänäpänä vielä kuin silloin
muinoin, kun sydämeni oli samalla tavalla varisemassa vaikkapa Eevastiinan helmoihin, niin, miks'ei Eevastiinankin, niinkuin monen
muun, jolla myöskin on posken hienoinen joskus päivinänsä ollut veistettynä aivan kuin minun sydämeni mukaiseen siliään. Kuulesta
vaan, kyllä Eevastiinalla vielä on kieli puhdissa, ja puhdissa se oli silloinkin jo ja siihen aikaan, kun sama kieli vielä oli
syöstävän kiiruilla ja hiphopun jäljillä sen heljän hammastarhan helmisessä karsinassa, jonka vilkkavilta veräjiltä Maanpään
sirkkusilmä tytär päästi ja paimenteli ilman laitumille naurun helinää ja puheenvaltointa poukkivan karitsaparven kirjavilta.
Osasi Herman silloin noikata noselammin valssiin kuin minä, ei ollut vatsan leiviskää vielä tiellä, ja osasi sorvata sanansomaa
tyttösten korvahipiään yhtä sopivasti kuin myöhemmin todenlipeätä ja valheen liukasta meklarien partoihin totipöydän vieressä, ja
lykyn hän silloin korjasi, jos se on lykky, kun miehellä korvat kimivät vihkipallilta arkun lautoihin saakka samaa siukua koko
elämän sen ihmeenverrat kuin riittää vaimon kielessä vetoa silmänavaamalta aamulla luomensulkemaan ehtoolla jokainen jumalan päivä
auringon kiertämän ajan. En minä pahaa suo Alastalolle, mutta kyllä minä sen suon Hermannille, että Eevastiina on hänen vaimonsa
eikä minun: lumpeen minulla olisivat korvat menneet jo puolen vuoden päästä, jollei olisi kuolla körähtänyt jo ennen keskenkaiken
paljaasta pelosta toisen puolesta, koska ihmisen kuitenkin, vaimoihmisenkin, tarvitsisi kaiken järjen nimessä varata itselleen
edes hengen vetämisen aika, kuinka kieli paukuttaakin löysänä suussa ja lanka juoksee kerältä. Todentotisesti on naisihmisen
sisurakennus eri tekoa kuin minun, minä imen etupäässä sisäänpäin, montakos heinärukoa savua olleekaan elämän päivinä vaeltanut
pesän puhivilta piipunvarren tietä minun suuni nieltäväksi, naisihminen taas, hänellä tapahtuu hengityksentoimitus uloskäsin ja
nielemisen sijasta täytyy hänen lirkutella suustansa jutun ilmaa maanmittarin rihman määrät, niin että loppumisesta ei ole pelkoa
enempää kuin vedeltä köyhän talon kaljatuopissa.

En totisesti minä Eevastiinaa nykyisillään Alastalolta kadehdi, vaikka joskus aikoinani taisinkin pientä sydämen närää tuntea
kylkiluitteni alla, kun hän muinen Tukholman rannassa minulle jahtinsa kajuutassa näytteli ja pivon pohjalla hypitteli
kultavitjavihtiä, joista hyvin tiesin, mille sirolle kaulalle ne käädyt olivat pauloiksi ajatellut, en kadehdi, vaan suon
mielellänikin naapurin sydämeltä ja retaritoverin siunaamalta lähimmäiselleni koko toosan ja pelihelinän suuvärkkineen päivineen
semmoisena kuin se näkyy pysyvän vedossa, pieneksi joka päivän muistutukseksi ja syntien esimaksuksi jo elämän ja lihan päivinä
miehelle ja lähimmäiselle, jolla pelkään, että hänellä joka tapauksessa ja lyhennetyinkin velkatilein tulevat kiirastulessa
olemaan kuumat paikat ja hikoilemista paljon. Juu, juu, Herman, kyllä sinä silloin olit mairea viiksiltäsi ja siveltelit oravan
tuuheita hyvällisin sormin, niinkuin Janne nyt tuolla, puolemmalla salissa omiansa, kun on korjannut Siviän silmän mannaa
silmiinsä, mutta miksikäs käännät nytkin ja tälläkin haavaa selän hartiata niin hartaasti sille kulmalle salia, jolta parhaten ja
parhaaltaan siippasi ääni kimajaa kuin raksuttaisi kokonainen varpusparvi yhden kielen kantimilta?

On se kummaa kuitenkin, kuin oraksen tuore ruoho suven kuukaudessa karstuu oljen kuivaksi karreksi, ja kuinka neito, sydämen sykky
ja heljä toivon heinä, silmältä kuin leivon liuruva liverrys ja mieleltä kuin viistävän pääskysen hiipivä lento, otsan kuulailla
onnen lymyt ja hennot luvat, poskien kaartuvilla ruskot lämpimän veren ja liehtivän ihon, kuinka neito, herkkiväin kumpu ja kyltä
elämän marja povilla paisteisen maan vuosien hetkessä vaihtuu, ja ihme ja kukka ja Maanpään lintuinen Eevastiina on sämpyläkorinsa
takana emäntä ja muori ja rupattava Alastalon akka, ja saa manata korviansa ja varjella turhaaan tyhjän pajatusta kuuluviltaan se,
joka onnen miekkosena joskus siunasi silmiänsä, suloisen kasvoilla ahmien laiduntavia ja terien täydeltä apilan vehmaat ihanan
makeiltansa korjaavia!

"Sämpylää nouki, herran tähden, sämpylää, nouki rinkilää, tottamar rinkilää, kukonvarvastakin nouki, kuinkast'ei kukonvarvasta,
joka lajia, kolmea lajia, kämmeneen sopii ja partaan mahtuu, suu naunaa ja vatsa vehoo; kylmä talo, missä eivät puut talvella
pinosta kulu, ja vaisut pidot, missä eivät vehnäset tapulilta tarjoamalla vähene, otatkos käskemättä, kun en kerkiä käskemään ja
noudatkos tyrkyttämättä, kun en ymmärrä tyrkyttää, nirso vieras saa emännän vihat ja löylyn livistäjä viluisen saunan!
kukonvarvasta kolmanneksi; ei pellolla herrana liikuta, ellei työssä, eikä talo kestiä kärsi, ellei eväksillä, ota hyvällä, niin
syöt sovulla, ja noikkaa niskalla, niin saat rehentää ryntäitä, papu on pieni, mutta se kierii, ja kieli lyhyt, mutta se on
liukas: et sinä pavun vierinyttä kumartamatta laattialta nouki, etkä sinä emännän kieltä karulta käännä emännän mieltä noutamatta;
tottelisit käskemättä, vaikka käskemiseenhän ihmisellä kieli, niinkuin hyppimiseen kirpulla koipi, ota vain mitä kämmeneen mahtuu,
Alastalossa otetaan, mitä Alastalossa taritaan, silo puu sujii höylän kieleen ja höyli vieras emännän mieleen, kala on hopeata
verkon silmässä, ja vieraan kiitos kutii emännän korvassa; ota viisin hyppysin, mitä ei neljään mahdu! kun ei kerkiä tuo
kielenkipenekään kaikkeen, mihin olisi kiiru ja puhti, enkös jo käskenytkin, niin että kielen iho tikuilla!  jumalan lykky, kun on
kielen juurella kuolaakin, niin ei käry suitsu...!"

Jumalan lykky, Jumalan lykky! myönteli kiitollinen ajatuksen jänis Härkäniemenkin päässä, kun pääsi lavean otsapielen takana taas
omakin mieli vähän omille huminoilleen ja hengityksen vuorolle ryöpsinän raossa. Jumalan lykky ja armollinen viisaus, ettei ole
ihmisen naamatauluun avattu naisihmiselläkään suunläpiäkin parittain, niinkuin silmiä ja korvia! huokasi hän huojennuksekseen.
Tuommoinenkos läpän liuku on kielen kärkenä Siviänkin hereässä suussa parinkymmenen vuoden päästä? hyvitteli ajatus vielä vähän
äskeistä pientä lommoansakin ja silmäin kuri suoritti tahtomattakin lyhyen lennon vielä Jannenkin puolelle salia: vahingonilon
pisaraa on sentään hyvänahkaisenkin miehen vaikeata olla nielemättä sydämensä voiteeksi. Hypistele siellä huulipartaasi, niinkuin
olisi merkillisiäkin maailmassa tapahtunut, ja näytä tyhmemmältä kuin tosissasi oletkaan, niin sopimattoman onnelliselta koko
naaman paistavalta puolelta, että selvässä päivänvalossa häpeää puolestasi niinkin paksuihoinen mies kuin minä!  Onkos tuo nyt
mikään kymmenen kopeekan lanttia isompi ihme ja tänäpänä ensikerran tapahtunut asia, jos tyttösen silmä hipaseekin sinne, jossa on
nuorta haiventa huulilla versoomassa? En minä sinua kadehdi, tyhmä olisinkin jos kadehtisin, en minä haukenakaan sitä haukea
kadehtisi, joka polskivilta vieriltäni hahmaisisi kitaansa kiiluvan, ja katoisi koukun päässä sen tien, jossa ei enää vapaana
potkita, vaan siiman vietävillä.  En kadehdi, enempää kuin kadehdin enää Alastaloakaan Eevastiinankaan vuoksi tuossa, vaikka
joskus ehkä kirvelikin pientä väkäsen otaa sydämen pehmosissa, kun hari helppasi, mutta se minua harmittaa, että hauen pitää olla
haukea tyhmempi pelkän ahneen leukansa vuoksi, ja että mies silmäinsä humalissa nielee salakkana sen, joka istuu rautana kurkun
kiduksiin koko elämän päiviksi.  Miks'ei olisi minuunkin saattanut riipaista, kiduslihat ovat minullakin ja kidanhotko, enkä minä
järkeäni kiitä, vaan onneani siitä, että minä livahtelen löysillä yhäkin ja potkasen ajatuksen purstoa vetten huilivilla, kuinka
tykkään ja kuonoa kutittaa, kun toiset pyristelevät siiman päässä, mikä närppimisen toimissa vielä, mikä jo pitkän kyydin nokassa
sen hemmetin menon, minkä huulen luut venymättä kestävät, ja että minä kuittaan veroni "kostjumalalla" ja "kiitoskauniilla" ja
noukkimalla kupin tarjottimelta, kun koreasti tarjotaan, kun toisilla on vaiva ja vahti ja otsanpuserrus koko elämän jälki-ijäksi
yhden ainoan ajatuksen pehmimiltä, ja kielen kimitin korvan juurella paukkumassa vuosien rangaistuksena senkin ajan kuin syö ja
ihminen tarvitsisi ruokarauhansa, puhumatta aterioiden väliajoista, vain siitä pelkästä viattomasta syystä, että on uskonut
siliäksi ja huulenpehmiäksi sen, jolla on hankkinakin väkähakasin uumittu ja neulanpistävää kärjen mahtumalta muussakin
sielunsisäpuolisessa kuin vyötäisten uumaroilla.

Ei merimiehen sovi ajatella naimista, sanoisin minä neuvon Jannellekin, jos viisaan ja kokeneemman järki purisi nuoren tyhmään!
merimies tottuu laivan kannella vankkaamaan vasemman jalan tukemilta oikean jalan tukemille ja takaisin vasemmalle jalalle, kun
meri muljaa alla ja antura tarvitsee tanaa, kuinka kulloinkin on kannen vatupassi, ja merimiehen tottuu ajatuskin vankkaamisen
painoon, se tarvitsee ruumaa kallistaa hartiatansa, kuinka asiat kulloinkin keikkuvat ja varaa tarvitaan tallukoilla pysymiseen,
ja mitäs vaimoväen järki jäniksenhypyillään ymmärtäisi semmoisesta? Olisikos minunkaan päähäni päässyt sikiämään tämänkään vertaa
järjen sakoa, kuin siinä nyt kuitenkin joutiloi, ja minkäs ajatuksen minä olisin kerjennyt säikeitänsä myöten pitelemään, niinkuin
niitä nyt kuitenkin olen jonkinverran pidellyt ja edelleenkin sormin, jos olisin nuorempana ollut hupsu ja mennyt naimisiin ja
minun korvissani olisi elämänijän ja arjesta pyhään niinkuin pyhästä arkeen hurissut tuonkin nuottinen rukinhyrrä kuin se
ruumiinkappale, jonka jumala on pistänyt kieleksi Eevastiinankin suuhun tuossa? Ihmettelen minä Markomäen Aapelia, käsimiestä ja
rukkimestaria, joka minun muistoni ijän on sen ajan, jona ei polje sorvinhyrräänsä, hierannut ajatuksen kiviä omassa hytisevässä
pääkopassaan semmoisen rukinrattaan pyörimiksi, joka kierisi varpaan polkematta kukonlaulusta kukonlauluun seitsemän silkkaa
Methusalemin ikää, ihmettelen äijänkitulaan turhaa ajatuksen vaivaa, kun naimaton mies olisi minkä papin hyvänsä pudottimilta
saarnastuolista saanut semmoisen kerän tupansa nurkkaan, että senjälkeen ei enää olisi tarvinnut ajatella, kuinka hyrrän saa
kierimäpäälle, vaan kuinka helvetin saa seisahtumaan tapilleen! Minun korvani kumminkin on semmoinen iholtansa, että yhtämittainen
krapina ja äänen rahina, jos se on piipunvarressa tai ihmisessä, nylkee yltäni kärsivällisyyden nahan ja naimisiin minä olisin
viimeinen mies! Parkkiutuu Alastalokin varmasti ihroinensa päivinensä vielä enkeliksi sielunsa nahoilta, jos hänellä elämän päiviä
riittää, kun joka toinenkin päivä vain nielee vanhan Aataminsa kiltisti kurkusta alas sillä aikaa, kun pajaa hänellä korvissa koko
vuoden almanakan lävitse sama kieli, joka nyt saa minun melkein kirpoamaan saumoistani pelkältä sämpylän nostamisen kestämältä!
Kyllä joskuinen autuus on kalliisti maksettava täällä maan päällä!  arvaan minä Alastalonkin joskus huokaavan lihavan vatsansa
pohjilta, kun hihnat eivät pyri kestämään nielemistä. Mutta mitäs minä vapaa vanhapoika hänen ahdinkojaan haikaan, minä otan
sämpyläni ja olen selvillä vesillä, niinkuin järkimies ainakin pitää kuuttonsa uivilla ja kölinsä kiven kolisemilta!

Härkäniemen lavea otsapieli oli tavallisilla tyvenillään ja parran pehkossa naurun hörää koko tyven paksulta, kun hän nyt
verkakseltaan jo oli viimeinkin toimissa ja vakaisin käsin työskenteli kukkuraisen vehnäskorin pinoissa. "Kyllä vieras täytensä
tekee!" rauhoitteli hän hoppuvaa emäntää sulloen yhden koparan kouriin mieskäpälänkin täyttävää Alastalon Eevastiinan
sämpyläpullaa ja saman Eevastiinan pitäjänkuulua rinkiläröyhälää, vehovaa sormissakin, mitä sitten suun maistuvilla. "Ja sinä vain
Eevastiina olet entiselläsi ja vanhassa kielen höykässä!" myönteli hän suopeita pieneksi omantunnon lääkkeeksi ja suostutteluksi
itselleen: ihminenhän naisihminenkin on, eikä kannattaisi aina ajatella kaikkea mitä ajattelee, tuumi hän hieman syntisenä
sisuksissaan. "Ja senkinkös sinä sitte vielä pistät taksiksi, että kämmeneen pitäisi mahtua enemmän kuin viisi haarukkaa ylettyy
ympärille!" pakisi hän edelleen hyvänsukaisia, tirkistellen muka neuvottomana kourantäyteistä vehnässaalista pivossaan ja
kukkuraista kukonvarvas-pinoa korissa sekä soimasi samalla itseänsä vielä pahemminkin siitä, että viitsiikin pelkässä päänsä
joutilaisuudessa täysi mies ajatella viholaisia heikkosukuisemmasta ihmispuolesta, jolla ei kuitenkaan ole muuta puuttuvaa kuin
vaimoihmisen tavallinen puuttuva. Mitäs heillä pitäisi olla enempää kuin se järjenmurunen, jonka jumala viisaudessaan on heille
antanut heidän tarpeisiinsa, ja niihin tarpeisiin se onkin nopsa ja kierivä niinkuin elohopean pyörivä kivi! ajatteli Härkäniemi
ja myönteli, koska vehnäset kuitenkin olivat mukavia pivossa ja muutenkin oli sopumieli.

Asia oli kuitenkin sen arvoinen, että sitä sopi ajatella edelleen, eikä Härkäniemi yleensä jättänyt kesken mitään, ei haikun vetoa
piipunvarrestansa, kun se oli loppuunsuorittamatta, eikä ajatuksen langan auki kehittämistä, kun se oli kerittävä kerältä. En minä
kyllä ylipäätään ymmärrä naisväen järjenriitinkiä! tunnusti hän siis ja pohti, että mies on vetojuhta, joka käsittää asiaksi ja
työn veroiseksi vain sen, mitä jää vaon viiltoa auki pellon rintaan senjälkeen, kun vältin terä on tehnyt työnsä. Surkua minä
kuitenkin ymmärrän tuntea ihmismuotoisen puolesta ja lähimmäisen, vaikka naispuolisen, siitä, jatkoi hän ajatuksensa vakoa, että
on niitäkin, joilla ei elämä ole järjen touvin päässä piukottamista ja köyden, hangottelevankin ja vastaanpunnaavan, kiskomista
työllä ja väellä pinokasaksi, joka kasvaa läjää elämän aitan nurkkaan, ja jää läjäksi samaan nurkkaan, kun vain hartia vääntää
onnella ja uskolla, vaan joilla silmän ja kielen ja varvaspään pitää järjen kiskomisen ja köyden vedon sijasta olla juoksuhypyllä
tuulen hännissä ja tyhjän kinterillä, tuoksia tomua paikoiltaan ilmaan, jotta samalla tomulla olisi sileät sijat palata pölynä
entiselleen, viruttaa hopussa roskat lautaselta, jotta lautanen olisi puhdas roskattavaksi pöytään, kerjetä juoksun turhasta
turhaan juoksuun, täyttää vati tyhjennettävällä ja lypsää kiuluun kiulusta kaadettavaa, kulata vedessä, joka käden jättämiltä
palaa samoille hulaamilleen ikäänkuin ei olisi käsi käynytkään liikkumattoman liikkuvilla, kasvattaa rinnat rintana annettaviksi
ja olla elämänikänsä Eevastiina, jotta kuluneen rinnalle kukoistaisi nuoruutensa vuorolla Siviä samoille naisen osille, juosta
ihmiselämä jäniksen kintuilla, joilla loikkimallakin kerjetään kehässä vain lähtöpuskalle takaisin!  Ymmärrän minä sen, että
senlajisessa hosumisessa järki kuluu toisenkaltaisille kanteille kuin meissä oikeassa ihmisväessä, ja että pavun pyörivä kierii
toisin ketteröin ja poukkiikin matkassa vielä omia lystejänsä silloin, kun kivenmuhkuraa on käännettävä kankivoimalla kyljen
vakaalta uudelle raskaalle kyljelle ja pyyhittävä otsan hikeä joka väännön välillä. Annan minä puolestani mielen heroin anteeksi
naisihmiselle, että hän on vaimoväkeä, ja tunnen surkuakin sydämen verilihalta, että Jumalan on täytynyt talonpitonsa ja
ihmislaihon lakastuvaisuuden vuoksi luoda semmoisiakin ihmisiä maailmaan, jotka synnyttävät, ja joita senvuoksi ei ole sopinut
saumata umpeen niin, että hekin olisivat ehiöitä astioita ajatuksen väkiväännössä enempää kuin muussakaan miehen hartiatyössä
elämän kivipellon muljaamisessa.

Härkäniemen tuli niin likistävää olla sydämen pampan ja kylkiluitten ahtaalla välillä, että karhea miehen silmä oikein tosissaan
taas kertaalleen muisti lainata katseen kaltaisen samoille kasvoille, joiden tuoretta joskus oli tullut liikaakin vilkuilluksi.
Oletpas sinäkin, parka ja mummonkärppä, jonkun hypyn juossut elämässä ja kuluttanut varpaan nopsaa niiltä päiviltä, jolloin vielä
nuorten poskien palkosilo ei tietänyt joskus riippuvansa ryppyjen kurttusilla ja jolloin ei vielä silmien tuore nosto ja
elonjanoisten kostea kuulto luullut välkkyvänsä vain lainana mehuvan lauhtuvan veren, jonka tykkeeltä ikä ja velkovat vuodet
armotta kantavat saatavansa pisar pisaran puserrettavilta!  Härkäniemi pudisteli päänvankkuvaa kivun ja surkuhaikean purressa
sydäntä kuin hampain. Happuroille kuluttaa elämä piuvivatkin palmikkoleiskat ja valjuiksi viruttaa vuosien pesu kukkeatkin
poskipakarat, ajatteli Härkäniemi ja katseli Eevastiinaa kasvojen köyhiin ja ilonsa riisuneisiin silmiin, niinkuin kuljettaa
joskus apeata silmää syksyisen pellon paljaalla marrasmaalla se, jolla vielä elää silmien pohjissa muistona saman pellon liehivä
vihanta kesäkuisen nukkansa suhivissa laineissa.

"Sinä vain hohkaat sama veto vietereissä kuin ainakin, ja surkuttelen minä ikävaarin hitsiä ennenkuin sinunkin kaltaisesi karitsa
on joskus paimennettu karsinaan!" sanoikin Härkäniemi sydämellisesti, kun omiin ajatuksiinsa syypäänä tunsi tarvetta rohkaista
lähimmäistä ystävällisyyden murenella. "Sämpylää sinä pyöräytät yhä vain yhtä täytelästä, kuin vehnäsvehmasta rukkaslohduksi
Maanpään tyttären kosijoille, ja kieli on ketterä vielä kuin varvas valssissa muinoin!" laski Härkäniemi miespuhetta rohkeamminkin
naisväen korvanuoteille, kun kerta alkuyskän oli yskinyt.

"Herrajesta ja pookenas, vieläkös sinä muinaisia muistelet! Sanos muuta, että mekin olemme olleet nuoria joskus ja valssia
varvastaneet!" kohisi Eevastiina jo täydessä höyryssä. "Ja vieterit, voi siunatkoon, kun joka paikka ruumiissa on kuin
puuropampulla pehmitetty, ei lepoa kuin sen einemän, että kielen kerkiää vasemmalta hampaanlohkolta oikealle siirtämään, kun
kiiruuta pitää, vai karsinaan! sano heilurille kellokaapissa: mitäs turhia huiskit, pistä nukkumaan, niin aikakin säästyy! käske
nälkää vatsassa: mitäs tyhjiä kuriset, haukottele, niin nielet suuntäyttä! neuvo emäntää: mitäs hulluja juokset, et helmojasi
pitemmälle kumminkaan pääse! vai karsinaan: ei viisari heilurin heilumatta liiku, ei vatsa hurinoiltaan elä, vaan padan
keittämiltä, eikä talo talon toimilla ole, ellei emännän lieve lennossa! Vai karsinaan: kun on kiiru, niin ettei kieli pysyisi
suussa, ellei olisi kitapäästään kiinni, ja kintuissa hoppu, niin että kysytään polvenpäätä, vaikka niitä olisi tusina minulle
luotu eikä vain vaivaiset kaksi! Aitaa sinä kärppä kivikasaan, mutta älä minua talonnurkkaan: minä vilkun kymmenenä kolon suulla
silloin kuin kärppä viitenä!  Hermankin luulee, että kieltä voisi pitää liekassa ja höyryä kannen alla, mutta niitä ei kumpaakaan
vahtaa jumalakaan, saati vaimoihminen kiireissänsä, ja tottahan sitäkin kipenää käytettävä on, joka on annettu suuhun! Siitäkin
pitää olla alinomainen riita, ikäänkuin ei muutakin joutumista olisi, ja sinäkin puhut vielä karsinoista, vaikka olet laita mies
ja naimaton. Koskas te kaksitromppuiset opitte ymmärtämään, että ihminen on ainakin tynnyrin tarkka astia hoidettavaksi, ja
tynnyrissäkin on päästettävä ilmatappi löysäksi, jotta hana juoksee sylkemättä, kuinkasta siis ihmisen olisi läkähdyttävä
umpeensa, kun hänelle kuitenkin on kielen henkäin annettu!  Sitä järkeä saa jahdata Hermanniinkin enemmän kuin päivän kiiruussa
kielen kärkeä kerkiäisi kääntämään, että kun lypsää, niin silloin täytyy sekä vetää että heruttaa, ja että, kun on joutu lennossa
ja hoppu askareissa, niin sormi kierii kielen vyyhtimiltä, ja minkä toinen on näpsä, sen ovat nopsia molemmat! Mutta pitääkös
ravistunut kiulu veden ja miehen järki selvän asian? Saa sanotuksi, että ihmiselle on annettu kieli, niin saat vastaukseksi: mutta
hampaatkin kielen karsinaksi!  Sano, että sylkikin kuivuu, ellei suuta viljele, niin tärähtää vastaus: uunin nurkassa syljelle
astia on, eikä ihmisen suussa, sylkisit sylkesi sinne ja pitäisit järkesi päässä, niin kumpikin olisi paikallansa ja säästäisit
muitten korvia ja omaa kieltäsi! Koeta sopuakin ja yritä ymmärryspuhetta: mutta tottamar saksiparissa suu napsaa, kun vartta
näpsitään, ja ihmisellä kieli kerkiää, kun järki käryy! 'Villan sakset keritsevät lampaan selästä, ja veran purevat pöydällä,
mutta keritsisikö järjen karvaa sinun käryistäsi liuskaskaan rauta ja purisivatko terävätkään sakset katki tapin loroa ja sinun
loruasi!' ärähtää vain vastaus selänkääntämän jälkeen ja ennen tuvanoven paukahtamista poistuvan takana. Ei kuullut Herman
porstuan puolelle edes sitä, kun minä vielä sanoin, että hiirikin saa häntäänsä kantaa ja kääntää lirpun, kuinka juoksemisen
kurssi piipottaa, kuinkasta ei ihminen sitte kieltänsä, joka kuitenkin on hänellä suussa eikä perässä. Teidän ja miesväen kanssa
puhuminen on kuin karkuvasikan taluttamista maantiellä: piukota eteen, niin on neljä sorkkaa vastaharana sorassa, pidättele, niin
kyörätään kahdella jalkaparilla karkua, ikäänkuin omasta hännästä olisi menon villastuksessa päästävä! Ei enkeli taivaan Gosenista
olisi päivän vertaa naimisissa miesihmisen kanssa saamatta kieltä tikuille semmoisten tervaskylkien höyläämisessä kuin te olette
yks' niinkuin toinenkin ja jokaikinen! Pitää vielä sämpyläkori kädessäkin suuttua, kun ajattelee! Sinustakin uskoisi parempaa, ja
puhut karsinoimisesta!  Hermannistakin on täysi harmi ja työ ja pitäisi muutkin maailmassa vielä ripittää järkiin! Vai karsinaan
minä kielineni ja varpaineni, sanos viisaampaa, ja tässä ovat vielä sämpylätkin koko salille juostavina! On teillä pää hartioitten
yläpuolella niinkuin muillakin ihmisillä, mutta mitä siinä on sisäpuolella, sitä minä olen ihmetellyt ja Hermanniltakin kysynyt.
Sinäkin, kun olet naimaton ja aikaa ajatella, milläs sinä uskoisit tälläkin haavaa sämpyläpullilla istuvasi, jollen minä olisi
varpailla ja häälyvillä! Madekalan nylkee ja lahnan suomustaa, mutta miesväen, milläs sen perkaa järjille!  Rääkkää jumalakin, kun
on antanut luonnon ihmiselle, mutta vain yhden kielen kappaleen suuhun, ja sillä olisi tappuroitava jyvät kaunoista kaikkien
pääpahnoissa! Olisi sinullakin riivi ja vaimonristi omasta takaa, niin ei olisi minulla vaivaa vielä sinustakin! Saunassa te
tarvitsette saippuaa tukkaanne, ja ripit nahkaanne muina aikoina viikkoa, ja kuinkas käy sittekään taivaan portilla, oletteko
sittekään puhtaita? kun Pietari katsoo synnit ja täit? Voi vaivaista, kun olen minäkin naiseksi luotu, helmat jaloissa, kun olisi
juostava, kiiru pitämässä kiinni vasemmasta liepeestä, kun hoppu piukottaa oikealta, Herman kuin Herman ja kivi kuormassa, sinä
kuin sinä ja kanto anturan edessä, muut kuin muut ja mäki vastassa! kisko kivireki kannon ylitse vastatörmään ja pääse minun
hameissani sinne, mihin kippaat, emäntä!  huutaa yksi, Eevastiina! hokee toinen, Siviä kysyy: missäs lusikat?  Siina ovensuussa:
mihinkäs lampaat? Herman tupakamarista: vieraat tulevat, jokos totivesi on päällä? olenkos minä kerä, että minä joka päin
kierisin, olenkos minä vesi, että minä joka toron suulla tippuisin, olenkos minä lintu, että minä lennon välissäkin livani
lirauttaisin? ihminen minäkin olen, ja nenä vain silläpuolella ruumista, jolla ei ole ahteria! Sämpylätkin juostavina ja minä
vielä tässä, Lahdenperäkin jo odottaa kuin kurjen kurkka kaulansa päästä, ja minun vain pitäisi prätistä sinulle, kun sinä
paasaat, ja päästää päästäsi häkä, kun sinulla ovat omat peitit tukossa otsassa, vai karsinaan minä, pistä kieli jälestä, kun
kulaus on juotu kurkusta, ja ota varsaa hännästä virstan takaa, kun itse olet nokillasi ojassa, laske sinä yhteen, niin minä olen
kymmennessä ja ala 'minä vaivasta', niin minä olen 'amenessa', karsinaankos minä, kun ryysyni jo lentäisivät yltäni, vaikka itse
jäisinkin, ja mistäs minä kieleni enää itsekään saisin kiinni? hyttis tyttis, jollen lähde niin lennän jo, jollei ole puhumista,
niin pakisisin jo, olenkos mä knyytti, etten kieri!  olenkos mä kärppä kontitta, etten pääse! Lahdenperä odottaa, Pukkila
kokottaa, Eenok nokottaa ja sämpylät ovat tässä ja sinä vain lervaat, enkös menekkin hyllerin pyllerin, trivin ja travin, puhu,
vaikka puhuisitkin, minä olen vaiti, yritäkin sana, minä en kuule, ei kiiruussa kerjetä, kiiruussa juostaan, ja kieli saa seurata
mukana, jos matkassa pysyy! Sinun tähtesi saa tässä tämmöisen hopun, kun pauhaa, eikä omaa sananvuoroa saa! -- -- -- Tuommoisenkin
kanssa suusahaan, kuin Härkäniemi tuossa: saatkos kieltäsi kirvotetuksi edes puolimatkaan, saatkos sananpientäkään,
hiirenhaukotustakaan sanan penikaksi väliin, saatkos sen sananpisaran edes vuorollesi, ettei kielesi läkähdy, kun hänen pitää olla
äänessä myöskin, pakista silloin, kun ei puhu, ja puhua silloin, kun ei pakise!" haikaili emäntä jo samaan hengenvetoon
Lahdenperän edessä sämpyläkori ketteränä niinkuin suukin ja koko pieni ihmiselävä.  "Pääsemättömissä ihmisten kanssa, joilla on
suu mukana, missä ovatkin, minäkin muistutan aina itselleni, hoen ja varotan: Eevastiina, Eevastiina, puhu vähän, puhu hiukan, älä
puhu ollenkaan, tarjoa sämpylää, tyrkytä sämpylää, pakkaa sämpylä vieraalle, mutta älä puolen sanan vertaa puhu, älä hiiskasekaan,
niin vieraskin saa puhua, vieraskin saa raon sanallensa, saa puhua vatsan virkistyksekseen, vieraskin on ihminen ja vieraskin
tarvitsee virkistyksensä, vieras on kuitenkin vieras talossa ja kesteillä..."

Härkäniemi alkoi vähitellen saada korvansa umpeen taaskin. Sämpylä hänellä oli kourassa ja rinkilä myöskin ja täysi kahvikuppi
kädessä: ei mitään surun hätää.  Silmä vilkaisi kyllä taas toimilleen palaten Alastaloonkin, jolla Langholman keinutuolin edessä
oli itsepintainen selkä sinnekäsin, jolta paras pajatus kuului sämpyläkorin seutuvilta salissa: Eevastiinan sinä sait muinen, enkä
minä! Silmä oli joutilas ja noukki vielä Siviänkin, ennenkuin ajatus palasi vakaviin ja käsi alkoi järjestää vehnäsiä riviin
polvelle, jotta tuli vapaata kahvikupin hämmentämiseen: siriä ja silmään suliva, niin että sydäntä herkäisee, mutta eikös vain ole
huulen hiippa ilmi Eevastiinaa, ja missäs minä saman silmän veikankaan muistan, ellen Eevastiinan kasvonkuisteilla, kun oli niillä
mittumaari ja lehvät lehtimässä? Siirtyi Janneenkin vielä verkas katse: halulla sinä silmän silkasta siellä viivytät, missä on
oljen ruskoilla neidon tukka ja palmikko paistamassa, ja halulla viivyttelisin minäkin silmää sinun sijassasi, mutta onkos paalto
oljilla sama räystään ruostuvilla kuin kuhilaan kahisevilla, ja onkos Siviä nykyinen Siviä, kun on ryppy siinä, missä nyt on
kulmilla kuulto, tuhkan varjo tukan hilkulla ja huulten herkkiviltä hymyn perhot paenneet, jotta palkojen kuivuneilta vikkeröisi
hiirenhernettä sananpapuna yhden suun poikimilta semmoiset ropsumat, kuin olisi samassa kirnussa yhden kielenvaivaisen sijasta
kymmenen ihmettä paukuttamassa! Jaa-jaa!  Alastalo niinkuin Jannekin, ja Siviä niinkuin Eevastiinakin, kullakin on aikansa,
varsalla hyppiä laukkansa kedolla ja juhdata kaakkina länkiruoma rintamilla, ruoholla kukoistaa kukkasen sirkkuna pyörtäneellä ja
varistaa palkona rikkapapunsa ruokajyvien mukana laariin, neidolla olla helpeä silmäin hiipiviltä ja siljas kielen kostumilta, kun
on vesi naarailla ja viehto ihon pyörylöillä, mutta hölppä silmäin kurttuvilta ja raiska kielen raksuvilta, kun on laukka
ratsastettu, ikä leikistä jäljellä ja oma kukoistus tyttäressä!  Sämpylän tiedän tuoreeksi, kun sen syön, ja parhaasi taisit,
Eevastiina, minulle tarita, kun on vehmas vehnänen minulla varmana kourassani!

Härkäniemi oli jo jättänyt sekä Siviän että Eevastiinan, kullakin hetkellä on oma murheensa ja huolensa, ja toppakahvia juodessa
on tärkein huoli siitä, että suuhun tuleva maistuu suussa hyvältä.




Kuudes luku.

Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.


Siviä oli jo todella jättänyt Lahdenperän, joka vasta tavallisen kursastelun ja säädyllisen estelemisen jälkeen viimeinkin oli
suostunut ottamaan toisenkin palasen sokeria astiasta, pistämättä sitä kuitenkin kokonaisena kahvinsa sekaan, vaan puraisemalla
siitä puolikkaan ja palauttamalla lopun astiaan takaisin. Lahdenperä oli nimittäin menojen ja tarkka tapojen mies vieraisilla,
kuinkas kävi mennä suvena Urkolan Taavetin häissäkin, kun hän pääsi emäntänsä ja tyttärensä kanssa lähtemään koko pidoista kesken
parasta aterian alkua.  Miten lienee edeskäypä torkahtanut tai missä olivat silmät hänellä kiinni muussa, mutta niin kumminkin
kävi, että pitoaterialle käskiessä Lahdenperää ei oltu kyynäspäästä kynien ja selästä tyrkytellen kehoitettu pöytään ja oli
Lahdenperä sakannut itsensä hiljalleen porstuan puolelle salista, oli saanut etusormella annetuksi merkin Miinallekin,
emännälleen, ennenkuin otti lakkinsa koukusta ja läksi ulos. Tytärkin, Tiina, oli porstuasta nykäisty joukkoon ja kolmisin sitä
oli kävelty Alaskartanon Isovainion pyörtänitse, Lahdenperä itse edellä isoin askelin saapastaen, emäntä tipaten lyhyemmillä
kanansäärillänsä jälestä ja holhoen pitohameensa liepeitä, minkä kiireessä taisi ruohopolulla, viimeisenä tytär, jonka äiti oli
tampuurin oven pielestä nykäissyt mukaan hameenliepeestä, ja jolla oli uudet hääpieksutkin, vartavasten näihin häihin Soleniuksen
laittamat: kapea palmikon saparo roikkui kapinallisen apeana pitkin köyhää tytön selkää, nykähdellen kaitaa vastalausettaan joka
askelelta, milloin ei nakannut uppiniskaisuuttaan olkapäälle keikkumaan, kun silmäpari vielä haikeissaan haki loittonevaan
häätaloon, josta viulun vingutus kantoi korvaan metsän rantaan saakka. Se oli karvas marssi, mutta hyvä opetus urkolalaisille
vasta katsomaan paremmin, kun ottavat edeskäypänsä, kotiin mentiin ja Lahdenperään tultiin suolasilakalle ja piimäpäivällisille
omassa tuvassa, ehtoon silmääkin oli pitkältä, kun oli koko talokin kylmillä ja muukin väki kaikki häiden katsojaisissa
kuokkimassa, mutta nukkumisen aika tuli niinkuin muinakin päivinä ja sai vetää peiton korvallisilleen niinkuin aina, eikä
pitotaloon palattu, vaikka olivat olevinaan ja lähettivät kiesihevosellakin hakemaan, kun huomasivat!  Säädyllisesti oli nytkin
sokeri otettu vasta kolmannen kehoittamisen jälkeen ja ylipalanenkin puraistu ja liika annettu takaisin: ihmisissä liikutaan
ihmismäisesti, vaikka suu joskus olisi rojokin.  Keräjilläkin istuessa pitää istua säällisesti ja niska ja vatsa sopivasti: silmä
vanhana testamenttina, kun katsoo sakotettavia, mutta suupieli evankeliumina, kun puhelee tuomarille, saa räjästää nauruakin, kun
röyhäsee päälle totisesti. Menot ja sakramentit ovat tarkat ja tarpeelliset joka paikassa, keräjätuvan seinäpenkillä istuessa
lautamiehenä niinkuin pitovieraanakin kävellessä kalaasipöytään käskettynä kestinä, ei sovi itse rehennellä ja lykätä itseänsä
istumaan tuomarien tuoleille, mutta ei passaa myöskään kärsiä, jos edeskäypä on nenätön ja tyrkyttää jahtivoudin, olkoonkin "susi"
ja edeskäyvän oma orpana, penkkipuolelle pöytää ennen lautamiestä ja isäntää: seisookos jahtisusi keräjilläkään muuta kuin
ovenpielessä pikenttinä, kun meitä istuu kaksitoista penkeillä ja tuomarit pöydän ympärillä? Minä olen kaksikolmatta vuotta
istunut keräjillä ja tiedän säädyt ja asetukset ja kuinka monennella käskyllä on otettava lasi pöydästä herrojen joukossa ja
kuinka kolmasti haaste on julistettava, kun mies pestataan keräjiin ja parakraaffi väännetään lukkoon! Koira on siliä
myötäkarvalta ja karhea vastakarvalta, ja lautamies höyli pidoissa, mutta piru pitäjällä ennen keräjiä: minä pidän suuni tupessa,
kun isosempia on äänessä, ja kädet ristissä ameneen asti, kun isämeitää luetaan, mutta kita on minullakin rohjetessa, ja kun on
ollut laupias rukouksen ajan, niin on kirouskin riuskaampi suussa. Kun nuottaa soudetaan apajan suulle, niin soudetaan visusti, ja
kun lankaa pujotetaan neulan hienoon, niin rojokin käsi liikkuu taiten. Minäkin tiedän, että hyljettä ei juoksemalla napata, vaan
vatsan ryömimällä, eikä pappia puijata sanalla, vaan silmiä ristimällä, ja tiedän, että taito välttää kiven, mihin voima potkasee
varpaansa verille. Niskani minä mieluummin taivutan ovesta sisään astuessa kuin kolistan otsani hirren kamaan, enkä minä ihmisissä
päätäni pystymmässä pidä, kuin tuvassa orsi myöntää. Mikäst'en siis olisi siivolla suustani senkin ajan, kun sokerin noukin, ja
säällinen salissa, kun ovat paksummat ympärilläni ja isosarviset isäntäväkenä! Ei velansaaja revärssiä kirjoitettaessa rintaa
röyhistele, eikä lukuvuorotuvassa muut nyrkkiä häristele kuin pappi ja rovasti, ja on minullakin hallussani nyörit lervin läppään,
niin ettei se silloin paukuttele, kun on viisaampaa olla visusti. Läski pureksitaan, ennenkuin sika niellään, ja minäkään, en minä
niiskuttele ennen kuin löylykiulu on kaadettu niskaan. Varrotaan tässä ja pidätetään nuotit tallella poskikamarissa, kunnes
lukkari on päästänyt äänen ja virttä vedetään, niin että saa itsekin rämäistä.  En minä yskäse ennenkuin Alastalo, en, vaikka
Vaarniemi humisee ja lastun liuhkaavaa on sadankin kirveen puremalta valmiina irkenemään kymmensyltäkylkisiltä Lahdenperän
metsässä! Vasta silloin röyhäistään, kun on palanen nielty, ja vasta silloin minä räjäsen, kun on metsä taskussa ja nutun
sisäpuolella vuorin täytteenä paperitopninkiakin senverta, ettei tarvitse olla lihavakaan näyttääkseen paksulta!  Pidetään siis
suun varsa karsinan veräjän takana ja noukitaan sokeri kuppiin nätisti ja siivolla! Minä olen hissuksissani, laupias lammas ja
sarveton oinas, en karvan kipperää nahoissani häälytä, en syljen mäjää poskissani kirnuta niin kauan kuin ovat isosemmat äänessä
ja priimakset pässeinä. Antaa Alastalon pähistä ja Pukkilan pyristä, minä olen viaton kuin niistetty nenä ja tasunen kuin laarin
läpi, minä otan kahvini enkä täristä partaa muuta kuin pullaa purressa! Ei sitä kirppua peukalon kynnen alle paineta, joka jättää
loikasemisen siksi, kunnes silmän välttää, eikä se hiiri kissan kynsissä haukottele, joka pysyy kolon sisäpuolella silloin kun
katti haisee huoneessa!

Lahdenperällä olikin silmä yhtä laupiaaksi lavaistu kuin tukkakin näin kylälle tullessa kastettu tasaiseksi ja sileäksi päälaen
lakeoilla, kun hän saunatun lapsen hurskaudella varmasti esteli enempää sokerin murenaa ottamasta ja kaasi kermaakin astiasta
kuppiinsa vain sen pienen pikkaraisen tilkan verran, minkä västäräkki suljuttaa kurkustaan alas kuljun partaalla janoonsa. Olipa
melkein kaunista katsella, kuinka isokin kämmen saattoi liikkua niin vaivihkaa ja taiten kuin Lahdenperä osasi kesyttää hiukka
karvapintaisen käpälänsä liikkumaan. Eikä ollut pelkoa, että tällä erällä suunpatakaan olisi porissut niitä porinoitansa, joihin
sillä luonnostaan oli hyvästikin hörppää, ja joita Siviä, Härkäniemen äskeisistä aristuneena, vähän vaihemielellä ja pelkokorvalla
nytkin odotteli, joutu valmiina kengänanturoissa, kun vain kerma-astia oli takaisin paikallansa tarjottimella. Eipä, Lahdenperän
suupielusta pysyi tällä erällä siivolla ja visusti kiinni, niinkuin riihen oviluukku ennen tappopäivää, ja kiitollisena niiaten,
kun niin vähällä pääsi, riensi Siviä kiireen vilkkaa, ennenkuin sittenkään vielä alkaisi korvissa höristä, siirtämään
tarjottimensa uusille toimituksille. Ei hän edes huomannut tyrkyttää kermaakaan parempaa kertaa, kun hän jo oli livistänyt
Pukkilan eteen, niin että melko laihanväriseksi ja musevankarvaiseksi jäi kahvi Lahdenperän kupissa, kun hän itsekin sitä nyt
sekoitellen katseli. Eivät huomaa ja äkkää, kun ihminen on pitokruusailussa! harmitteli hän pientä mielenapeatansa, ennenkuin
ajatuksen kuutto alkoi asetella kylkeänsä Eevastiinan hurinan kurssiin, jota korva jo pienen aikaa oli omin toimin koonnut
lehteensä, siinä kun emännän knyytti ja vaimoihmisen hyrrä oli todeltansa edessä ja Alastalon Eevastiinan puheenlanka juoksemassa
kielenkeriltä sitä silkkaa ikäänkuin olisi samaa rihmaa lapattu suusta jo ennenkuin muinen Maanpään saunan kynnyksen alta
vedettiin vikisevä tyttölapsi ja kuin olisi rullan lennettävä samaa lipon kyytiä tänäpänä ja huomenna ja siihen päivään asti,
jolloin naapurit joskus seisovat Alastalossa lähtövirttä veisaamassa vaienneen ympärillä laudoilla, ja ihmettelevät, että
Eevastiinankin kieleltä siis joskus veto loppui!

Ei sitäkään uskoisi, että sekin joskus tapahtuu ja sekin kellovärkki joskus seisahtuu! ajatteli Lahdenperä vielä omalle
ajatukselleen ennenkuin sai heristetyksi mielensä senverran, että kuunteli. "...  sananvuoro muille ja kielenvuoro minulle ja
muunvuoro kaikille, että hengittää kerkiävät, sillä tapaa minä aina sanon, ajattelenkin, mutta sanon varsinkin, Hermannillekin
sanon, Alastalolle: anna minun puhua, kun minä puhun, niin sinä saat sitte puhua, kun sinä puhut, yks'ensisti ja toinen toiseksi,
niin molemmat ovat vuorollansa. Härkäniemenkin kanssa äsken, sainkos sananrakoa senverran, että sämpylää kerkesin käskemään
ottamaan, karsinaan, hän sanoi, kieleni karsinaan, minä itse karsinaan! pistäköön partansa karsinaan ja järkensä liekaksi saman
pensaan kaulaan, ettei se tyhjissä heilu! tottakai kirppu kintut silloin tarvitsee, kun se hyppää, ja tottamar minä silloin puhun,
kun minä sämpylää tarjoon, vai vielä pitäisi pistää kriimu sen ainoan kielensä päähän, mikä suuhun on suotu, vaikka on pouhaa
ihmisellä niin, että kymmenenkin samaisia palasia saisi karata suussa kärppinä eikä sittenkään olisi puurissa besättninkiä kuin
puoliksi tarpeisiin, otatkos sinäkin nyt käskemättä sämpylää, niin saan kieleni käyttää kiiruumpiin, otatkos sämpylää, otatkos
rinkilää, otatkos varvasta, kukonvarvasta -- kun en kerkiä koko sanaakaan hopussa sanomaan!  sämpylää ensin, niin pivo on täysi ja
kämmen toimessa, rinkilää sitte, niin sormen viidellä on viiden työ, niinkuin niitä on viisi luotukin, varvasta senjälkeen,
kukonvarvasta -- kun on kiusattu sanakin niin jumalattoman pitkä ja kaksinkertainen, että kieli nielee etupuolen, jottei solmuna
liukastuisi ennen loppua! -- kukonvarvasta, sakarasarvista senjälkeen, niin ovat haratkin neuvoina ja sormenpäät järjen apuina,
kun on ripustettava viimeiset siihen, mihin ymmärryksellä ei enää ole koukkua, ota käskemättä, niin minulla ei ole vaivaa, ota
tyrkyttämättä, niin minä hengitän välillä, nouki kouran kahmimalta, niin minä puuskutan noukkiman ajan, onkos mun kieleni
karkukoira, että sen pitäisi aina olla käpälillä, ja onkos mun suuni kraatarin suu prässipuhdissa, että sen aina pitäisi olla
purkusyljellä pruiskimassa kankaan kihivään; naisihmisen pää on sekin vain kuoressa, joka on luusta, ja halkee sekin, jos pitää
ajatella kymmenen puolesta ja sulloa häkinkukun täysi korikopan piukkaan; ottaisit nyt, koska halusta tahdot, niin en minä
pakottaisi; noukkisit sovussa, niin minä nyökkäisin sipsissä, yhtä lajia ensin, niin toista ottaa helposti ja kolmannessa on jo
taitava ja talo häpee, kun ei ole neljättäkin sorttina, piparkakun pientä edes tai kanelkorpun kuorta, älä vähäistä ylenkatso
silloin, kun ei paljoa ole, ja siihen vieras saa tyytyä, mihin talo jaksaa, meillä annetaan tämän verta vain ja kolme lajia, mutta
emännän vihat saa, ellei vieras viiden sormen täydeltä työtä tee vehnäskorissa..."

Lahdenperä oli jo aikoja ymmärtänyt, että sopivaisen estelemisen välttämättömät kynnykset nyt jo olivat astutut ja että käsi
kainostelematta saattoi lähteä vehnäskorin sämpylälaitumille. Hän olikin jo, kauniisti totellen, hakenut kouraansa sekä sämpylän
että rinkilän ja latonut ne pois tieltä polvellensa, jotta käsi olisi vapaampi, oli vielä ottanut kukonvarpaankin enempiä
yllytyksiä enää odottamatta ja koska kourassa oli tilaa ja koska hän oli roteva paitsi kouralta myöskin suulta ja muulta
elämänhalulta, oli hän kerta toimeen ruvenneena ja samoin vaivoin ottamassa vielä uudenkin ja uhomman sämpylävehkaleen ensimmäisen
lisäksi korin kukkuroilta omiin huomiinsa silloin, kun emäntä haikaili sitä, ettei ollut enempiä lajeja otettavina, piparkakun
pientäkään lisäksi. "Vieras täytensä tekee, vaikka vatsa puhisisi!" myönteli hän säädykkäästi emännälle latoen uuden saaliinsa
edellisen viereen polvelle.  "Isosessa paikassa otetaan isosella tavalla!" sanoi hän itsekin, kun huomasi, että Eevastiinan
sämpylät sentään olivat koko komeita otuksia vehnäsiksi, kun niitä oli parittaisesti vierekkäin katseltavina. "Kumpaankin poskeen,
niin pysyvät kasvot tasalihassa!" selitti hän Eevastiinalle, joka hieman ketteränlaisesti oli vienyt korinsa loitommalle. "Pitää
koettaa pysyä sovussa emännän kanssa, vaikka liivit repeäisivät!" kaunisteli hän saalistamistansa, joka nyt oli kuitenkin kotona
polvilla. Souvia sisukunnalle, niin on mehevä, kun tulee jutunvuoro, ja tana on parempi täydellä vatsalla, kun tulee puhe
metsäasioista! ajatteli hän omaan kroppaansa.

Siviäkin oli jo selviytynyt Pukkilasta. Menihän se, vaikkei ilman pientä laattian polttelemista siron anturan alla. Eihän hänen
tarjottimensa takana paljoa puhua tarvinnut, kun Pukkilan setä toisella puolella pisti nopeintansa ja taitavintansa, mutta
kuuntelemisessakin on joskus oma puolensa. Eikä ollut tullut kysymykseenkään tällä kerralla mikään vilkuileminen sivuille päin,
esimerkiksi sinnekäsin, missä Janne sattui istumaan salissa Evaldin vieressä, Pukkilan Evaldin, vaikka nyt juuri olisi varsin
haluttanut se silmän karku. Ei alku mikään vaarallinen ollut. "En maaka minä nyt kahville tullut, kahvia varten, sanon,
tullut-tullut, kotonakin jo join, juur'ikään join pari tuntia sitte, pari-kolme tuntia sitte join, Maijastiina keitti,
keitti-keitti kotona, mutta otanmar kuitenkin, kun tarjotaan, vaikkei tarvinnut olisi, tarvinnut, sanon." Tämä oli välttämätön
alku, kuinkas lanka kerältä kehitetään, ellei langanpäätä ensin kirvoteta esille ja koskas Pukkila missään otti kupin prikalta
ilman "ei maakaa ja Maijastiinan kotokahvia" ja pitämättä varoviltaan kiinni tarjottimen reunasta, jottei sitä vahingolta
kuitenkaan siirrettäisi ennen aikojaan edestä ja ulottumilta. Tämän Siviäkin tiesi, ja osasi puheen ulkoa jo ennen sen alkamista.
Mutta ei Pukkilan linjoja pitemmälle tiennyt kuin alkuun, sillä sihdin hän sieppasi juostessa ja jyvä jutun mynningissä oli
hänellä paikalla sinnekäsin käännettynä, missä jäniskin oli loikasemassa. "Otin Evaldinkin mukaan, Evaldin, niin ei istu jouten
kotona ja lue kapteenikirjoja ja logaritmeja, menee merikouluunkin kaupunkiin talveksi, lähetän sinne, mitäs Lundströmistä täällä
ja hänen opeistaan, viinansa juo, mutta tietää hänen omista seilaamisistaan hänen navigatsuuninsa, Lundströmillekös Jannekin taas,
Pihlman, Jata-Fiinan Janne menee täksikin talveksi oppiin ja kouluun? lähetän Evaldin Turkuun, niin saa kapteenin paperitkin ilman
eri eksaamia ja dispanseja, otin pojan mukaan, ettei roiku papereissaan ja räkninkeissään, niin saa katsella täälläkin, ja jos
tulee aika pitkäksi vanhojen joukossa salissa, niin täällä on nuoriakin, milläs sinäkin aikasi kulutat, jos täällä pelkät
Härkäniemet pärisevät ja minun kaltaiseni!" -- Pukkila oli käyttänyt aikansa tyyten, kuppi oli jo kädessä, sokeri pudotettu sekaan
ja kerma-astiakin palaamassa paikalleen prikalla. "Sanoin pojalle tullessa, älä salissa nökötä, mene kävelemään, taitaa Siviäkin
kerjetä näyttämään navetat ja paikat ja puhelet Kielistä ja Apenradesta." Siviä oli verraten nopea tyttö siirtymään
tarjottiminensa Pukkilan edestä Karjamaan Eenokin kohdalle, kun Pukkilan käsi vain oli hellittänyt kerma-astian kahvan ja meno
vapaa. Ei silmistänsäkään aina tiedä, mihin niillä katsoisi! ajatteli hän asetellen tarjotinta sopivalle korkeudelle, jotta
kohmokätinen Karjamaan isäntä ilman pahempia ryminöitä pääsisi kuppiinsa käsiksi.

Salissa alkoi jo tuoksua kahvin haju, vähän itsekukin oli jo viritetty odottamaan vuoroansa ja hyrinä siltä ääreltä salia, missä
Siviä virkistävänä eteni ja Eevastiina hyrränä seurasi kintereillä, alkoi elvytellä kielenkantaa muuallakin niin, että kohta jo
oli nupinaa vähän millä kulmalla hyvänsä, ja se, jolla ei ollut sanaa noin vain valmiina valloillaan, edes yskäsi elon merkiksi ja
omaksi rohkaisuksekseen.  Varsinkin ne, joilla jo oli mehusa ruskoliemi oman kämmenen nokalla höyryämässä lämpimiänsä kupin
hehkumilta sieraimiin -- ja niitä oli sikäli useampia, mikäli tytär edellä ja emäntä jälessä ennättivät etemmälle salinviertä, ja
yhä useammassa kourassa oli hilkuttamassa kupin lemaseva ja yhä useammalle polvelle pinottu sämpylän muhevaa ja rinkilän hemasevaa
herkun varaksi -- varsinkin ne siis vilpastuivat ilminähtävästi, Lahdenperä oli jo rykäissyt kolmasti ja hönkäissyt rintapaljetta
kokeeksi, olivatkos piiput kirkkaina jos tarvittiin, Pukkilan silmät pelasivat saamarin palloina ympärille: sanookos joku mitään,
huiskasee sanan puolikkaan, sanan kvartinkin, niin minä sanon kohta niskaan, sanon täyden tusinan; Härkäniemikin oli sen muhoinen,
kuin on täysi kaljakannu tuvan pöydällä silloin kun tuore sahti friskiltään on juostu kellarista ja vaahto verekseltään hurahtelee
laidoilla, valmiina kenen partapieleen hyvänsä kumottavaksi, jolla on halu kallistaa. Vain Alastalo ja Langholma supisivat omiansa
keskellä salia keskenänsä, Langholma keinutuolissa vakavana toppakuppinsa takana, ja Alastalo kuin pikenttinä keinutuolin vieressä
seisten ja laveissa liiveissään ihkien, eipä edes Pukkila näkynyt saavan korvansa kärkeen noukituksi, mistä oli puheen vänkä, niin
venyvä kuin olikin oikea korvanlehti sinnekäsin. Kumma kyllä oli Eenokki se, Karjamaan Eenokki, joka ensimmäisenä sanan laukasi,
hän oli tarkalleen noukkinut Eevastiinan korista jokaista leipäsorttia käskyn ja Eevastiinan vireän kehoituksen mukaan ja yhtä
tarkasti sitä myöten kuin otti, pistänyt jokaisen lajin taskuunsa, siihen takkinsa vieritaskuun, jonka suu hölötti verkakankeana
valmiina nutun oikealla pielellä ja johon hän piippunsakin aina lykkäsi siksi ajaksi, kun ei pitänyt sitä suussa: kirkonmenojen ja
ripin ajoiksi ja muulloin aterioilla ja pidoissa syömisen kestäessä; sämpylän ensin ja rinkilän sitte ja kukonvarpaan viimeiseksi,
niin oli Paavaliinalle ja mukuloille kotoevästä ja sai itse rauhassa ja muitta mauitta hörppiä kahvinsa semmoisena kuin kahvi
luonnostaan on suuhun maistettavaksi tarkoitettu ja keitetty, Eenokki siis oli se, joka ensimmäisenä sanan laukasi, senjälkeen
kuin hän viimeksi vielä oli ottanut piipunkin suupielestään ja lykännyt senkin poroineen taskuun muitten vehnästen joukkoon pois
tieltä leuasta siksi ajaksi, kun hulitti lientä kurkkuunsa. Sen hän sentään ajatteli ennen muuta virkkaamista, kun tunki mukava
lemu kupin höyrystä sieraimiin, että katsos pahuksia vaan, kun tuhlaavat ihmiset veteensä kaupungin herrain papuja, vaikka
samanväristä litkoo tassista poskeensa ohran papenain virutukseltakin! "Vai parkkeja täällä nyt siis ruvetaan rustaamaan ja
mastoja tikkukaupalla astioihin pystyttämään!" sanoi hän senjälkeen, koska nyt kerta piippu oli taskussa ja suu löysänä
lauteeramisiin, eikä vielä ollut kahviakaan hörpäissyt.

Sana tuli siltä taholta ja siitä leukapielestä niin odottamatta, että Pukkilakin, vaikka istui pakivieressä, ja vaikka oli kuin
linnustaja haahkankaaveilla sormi liipasimella valmiina päästämään, kun vain oli linnunkylki jyvällä ja soutusotka hollilla, että
Pukkilakin sai kuin sinetin huulillensa ja pihdin kielensä päähän. Hullukokaan silloin viisaampaa keksisi, kuin loikaista pois
edestä kintun kerkiämältä ja haarojen kurottamilta, jos kiven köhjäle muuttuisi vieressä huikentelevaksi ja odottamatta kääntäisi
vuoron vuoksi sammalkylkeä uudellekin kantille, eikä Pukkilakaan Eenokin pamauksen päälle osannut ensi hätään muuta kuin siepata
sämpylänsä Eenokin ääriseltä polvelta korjoon Härkäniemen ääriselle, ikäänkuin olisi edelliseltä ja Karjamaan taholta tällä
menolla tulossa mitä hyvänsä, ja parasta pelastaa, mitä ensiksi äkkäsi. Hän rauhottui sentään paikalla, ja silmät neuvottelivat
salaman kestämän verran, oliko nyt varovaisinta pysyä visusti, ettei enempää lohkea samalla ryminällä, vai jokos nyt alkoi rytinä
ja mies se, joka ensimmäisenä kerkesi sarven hamaan kouransa. Oli Alastalonkin korva Langholman vieriltä haavinut Eenokin sanan,
mikäs virka joutilaan kouruilla muu olisi ollutkaan tämmöisenä päivänä kummallakin puolella päätä, jollei vahdin pito paikoillaan
silloin, kun suu toimitti asioita omalla kantillaan ja silmäparikin sai olla varpaisillaan, puhumatta järjen kärpästä, jonka piti
olla joka kolon suulla hajukarvoinensa, Alastalon oikeanpuolinen korvanlehti oli sekin siis napannut Eenokin sanan ja Alastalo
haistanut ruudin käryä pihahtaneen ilmaan salissa, hän käännähtikin sen verkkaisen ja niukan neljännesosa kierroksen, minkä
arvovatsainen mies, joka juuri on tärkeissä jutuissa ja vielä tärkeämmissä ajatuksen sihtaamisissa itseänsäkin arvovaltaisemman
miehen ja pitäjän mahtavan kanssa, saattaa oman ruumiin astian arvokkaalta liikehtämiseltä ja säällisen kunnioituksen
niskanpidolta vieraan edessä myöntää itselleen ja kropalleen, kun hiemasen myötää niin niskasuonien kankeoissa kuin sivupielien
pehmeissäkin, ja vielä vähän luomasee silmiäkin sivullekäsin.  Alastalo siis, keskeyttämättä puhesojoa Langholmalle -- hänellä oli
juuri kehiteltävänä hyvä ajatus siitä, kuinka talvirahti suvirahdin lisäksi tekee kaksi rahtia vuodessa -- keskeyttämättä siis
hyvälle alulle kierähtäneen puheenkerän kirvoittamista, hän sivukarsaalta vain noukki silmäänsä Eenokin puolemmalta, valmiina
vahdissa, menivätkö kuutit jo sillä kantilla vetotämmiin ja sieraisiko riki tuuleen tuota menoa.

"Juu-juu, kaksi suorsaa samalla haulikon pamauksella on parempi saalis paatin pohjalle noukittavaksi, kuin yksi, ja kaksi rahtia
saman kuuton vuosilikviidissä antaa kaksi kertaa paksumman jaon retarille kuin yksi!" pajatteli hän siis Langholmaa käsin alettua
nuottia, mutta silmä valpastui yhä elävämmäksi sivulle käsinkin. Menikös Pukkilan nenä myttyyn vai huuliviiksien puuhkaan?
naurahteli maksan hyvissä. Ja Härkäniemi? Kymmenen elävän matoa silmänurkkain kiemukoilla, mutta parta leukaluilla liikkumatonna
kuin luudan hievahtamaton tuvan nurkassa joulupäivänä! Entäs Langholmakin tuossa edessä?  Lainannut hän on korvan, lainannut
varmasti Eenokin sanalle, vaikka on minun jamatustani kuuntelevinansa: mitäs värkkää järjessänsä? Alastalo puhautti huuliansa:
menikös iiri ohitse: Eenokkikin jo kaatanut kahvinsa tassiin ja valmistuu hörpäsemään, ei hän enää leukaansa liikauta sanaan;
Pukkila on suineen ja nokkineen vajonnut huulipartansa sisäpuolille: merkillistä kuinka pidättikin itsensä tällä erällä
nahoissansa; Härkäniemeltä, sen näkee päältä, ei lähde ensi loveen muuta, kuin silmäinluirua ympärille ja ajatuksen kuhinaa pään
kekoon, ja Langholma, hän on aina tynnyri, jonka hanaa ei avaa kukaan muu kuin hän itse! Alastalolla sähähti pieni närkästyksen
närä nenän tuhaukseen.  Niin lihava itsekin, että ähisee, kun harmittaa, ja huomaa pian joku, Pukkilakin, ehätti hän kuitenkin
malttamaan itsensä ja nieli rykäsi kuin muita pyyleviään. Vaikka käskee tässä, kun muut ovat kuin säkit ja saa tuhdota niin, että
hiki otsalta pihisee! sadatteli hän kuitenkin laveoissa liiveissänsä ja veti venytteli taskuliinankin esiin niistääkseen
harmiansa. Saisi edes Härkäniemi nyt ymmärtää senverran, että yskäistä rykäyttäisi ja sanoisi vaikkapa vain semmoisen pienenkin,
"että sytytän minä nyt sentään vielä ennen piipunkin, ennenkuin Eenokki parkin rakentaa!" niin olisi alkua lonsotettu enemmän ja
joku toinenkin päästäisi pian vielä pinosta uudenkin halon liikkeelle. Tässäkös pitäisi olla samalla haavaa ja samoissa housuissa
sekä keulapakalla ankkuripelissä että peräpiikissä ratin sarvissa, ja minun itseni sekä nakata sana ilmaan, että sen hemmetin
kiiruulla olla koppikin korjaamassa kouraan, jotta peli kävisi, ja pallo suihkisi. Hosukoon hullu kahdella tuhdolla soutamassa ja
juoskoon kappelin pappi kirkossansa alttarilta saarnastuoliin ja saarnastuolilta alttarille, minkä köyhissä kintuissa on nappulan
laihaa, mutta kapteenismies seisoo paikallansa ja anturapari leveänä komentosillalla silloin, kun hihkasee keulapäässä laivaa
kymmenen kurkkua, kymmenen selkää natisee, kettinki kimpaa ja ankuri löysää saven sitkaasta kyynärän hampaat: kukas, jollei
komentosillalta silloin mies, antaisi vihjettä rattiin, kuinka on nokka vapaalla käännettävä, jotta painuu silkoille uljaan kokka
ja selvät suljuvat sylkivillä kyljillä. En suinkaan koohonestikaan minä tässä ensimmäisenä hypi ja rynkäse näine pielineni, kun
juuri minun pitäisi seistä vahdissa veräjällä, jotta katras sarven kalahtamatta ja sorkan sotkeumatta sujahtelee taiten ja villan
silahtamatta sinne, jonne esioinas edellä levollisena kävelee. Mikäs nyt olisi esimerkiksi Langholman sanoessa siinä välillä, kun
on lykännyt vehnäsensä kahvikuppiin likoomaan ja ennenkuin nostaa kastetun sämpylän suuhunsa, mikä estäisi häntä siinä välillä
sanomasta esimerkiksi näin: "Eenokki mainitsi parkin, Alastalolla taitaisi siinä asiassa olla jotain puhumista, näin tässä
muutenkin kahvia juodessa olisi mukavaa kuulustella." Ei muuta tarvitsisi ja asia lähtisi kuin ratas rasvatulla akselilla, minä
sanoisin pientä, sanoisin enemmänkin, jos sopii, mutta jättäisin hampaan vuoron kohta, kun kela on liikkeellä ja joku toinenkin
siepasee, ratasvärkki eläisi, hammas hampaan jälkeen sopisi loveensa, mylly alkaisi rytistä ja tore kieputella jyvän juoksevaa
kiviparin väliin. Ei muuta tarvitsisi, ja saisi juosta vain tikkaita alas sovittamaan säkkiä alatoron suulle ja pitelemään
lämmintä jauhoa, joka sylkysuulta juoksee pehmovilleen pussin pohjilla! Ei muuta tarvitsisi, ja sopisi myllärin istua myllyn
kynnykselle ja pistää tupakaksi. Mutta hemmettiä se aika myllärillä, ennenkuin armit ovat haistaneet tuulen, akseli huomannut,
ettei tässä torkkuminen auta ja rattaan tammihammas naukunut lyhdyn lylytolpan poskella sen ensimmäisen kirauksen, joka sanoo
muillekin, että nyt ollaan liikkeellä ja kohta jyskätäänkin niin, että häntäpuu takana hytisee tönköillään. Ei suinkaan mylläri
myllyänsä rattaista liikkeelle repele, ellei tuuli ulkona ole puhtina armien siivissä, eikä suinkaan suu virttä vetele, ellei
kurkku ääntä päästele! Minäkös tässä olisin virkamies samoin hosumin kinttuineni polkijana urkujen palkeilla ja kurkkuineni
kanttorina parven lehterillä! Kukas semmoista kuuntelisi, jos minä sätisisin "parkki" ja "parkki", pärisisin kuin madonlukija
saunanlaolla ja papinpopo kirkonliinalla "parkki" ja "parkki", kuiskaisin Krooklalle vasempaan korvaan ja huiskaisisin Haarlalle
oikeaan: "rakennetaan parkki, pentelettäkin parkki!" juoksisin koko riimin salissa ja nuotin rinkutukset päällekaupan, vahtaisin
Eenokille, nipsoisin sormea Pukkilan nokan edessä, häristäisin viiden kynnen pamppua Härkäniemen silmien havittimiksi, huitoisin
kieltä ja kortin lievettä, hokisin tälle kulmalle: kuunari on kuutto, pojat kuutoilla leikittelevät!  hokisin tuolle kulmalle:
priki on astia, hameväki astioilla kulaa!  kajahuttaisin koko raikuvalle salille: parkki vasta on laiva, jokos meillä on partaa
tarpeeksi leuoissa, jotta tuuli tietää sekä poskenalusten pitelemältä että mastojen luvun laskemalta kapteenin mieheksi
komentosillalla ja laivan alukseksi meren keikkuvilla! kukas kuuntelisi, sanon, vaikka väärinpuolin kääntäisin puhinassa koko
nahkani niin lavealti kuin Jumala minulle on liivien pielustaa suonut!  Ei kalan pentelekään mene kevätkudulla apajaan kuin oman
tyhmän allinsa mukaan ja oman purstonsa potkimilta: ole vaikka kärsimättömyydestä haljeta rannalla ja katsele kun järjettömät
loikkivat kurkulla niin sakona, että toistensa purstoja pureskelevat, mutta äläst' hiiskase muuta kuin odota vaan, kiroo, mutta
hissuksissa, vaikka nappisi lentämään liivin rintapieliltä, mutta älä krapauta saappaan nirkkoakaan kallioon, jos päräytät
pahemmin nenääsikin, on koko liuta villinä ja seitsemän kuorman lahnat naapurin merrassa lahden toisella rannalla, älä muuta kuin
noidu omissa nahoissasi, mutta visusti, ja varro, kuolaa suupieliltä pyyhkimättä ja nenän kirkasta tippuvaa takakämmenellä
korjaamatta vaikka ehtoon vilvaasta aamun viluun asti, varro ja odota parran karvankaan leukasi sängessä havisematta ja hampun
langankaan jakkusi loimessa kylmäänsä hytisemättä yön vartista selkää kangistuvaan huomeneen saakka, koska viimeinkin
kalanpäässäkin sarastaa meren himmivillä järjen tuiku, yksi aukoo ja sulkee, toinenkin valppaampi aukoo ja sulkee kiduksien
läppää, jo ovat kolmannella silmät renkaina ja neljäs koettelee eväksiensä eloa, jokos on maaveden makua hulimassa kuonon
kylmillä, jokos on luuhuulten heruvilla hajun tieto, missä on kuturanta matalan makovana lähellä: yksi on jo kääntynyt sivukulmin,
toisenkin pursto elää ja kolmas on jo rohkeana parven sivulla päättävin potkuin ohjaten selkävää suuntaa sinne, mistä saapuvat
hulavain miedot viestit suljivaan kuonoon; kukas sen komensi, että jo on jokainen selkä, niin monta kuin on kurkulla purston
potkasevaa ja kyljen sätkivää vaellolla, ja vilivillä veden sakoovilla ja hulan tummuvilla jokaisella selkä samassa suunnassa
saman saviperäksen makeoille mataloille? nyt pojat, nyt ei kysytä, juokseeko vesi saapasvarren suusta sisään, nyt mennään, vaikka
vatsa likoon, mutta nuotta lipotaan, ei väliä, vaikka langat kastuvat, kun vain sätkyvä jää lankojen sisäpuolelle; saapasta
saveen, Vihtori, ei lahna pure, jos juokset meren puolelta pyrstöä; juokse paula vaikka kurkun syvältä, Kustu, verka päästää veden
lurinat samoin lorinoin housuista kuin se ne läpäiseekin takapuoleen, mutta nuotan perse, se pitää lahnansa, jos on mies vain
pitämään persettä piukalla, ja sen perseen sako ladotaankin tiinuun, kun sinä tyhjennät omasi vain laarin läpeen; nyt pojat
heilutaankin niin, että mies kuivuu ihonpinnalta vaikka langat kastuvat yllä, ja haalataankin niin, että ennen selkä repee
ennenkuin käsivarsi hellittää; saalista odotetaan visusti, mutta saalis siepataan rajusti, kattikin kyttää aikansa, mutta katti
loikasee myöskin, ja kuta pitempi loikaisun holli, sitä matalammaksi on kyrättävä kroppa! Ei kalamies liiku kalamiehen asioilla
hihkaistaksensa kurkun muhkeasta miehen kirkkaita, ja keikutellakseen komean menoa polkavin polvin ja paulan viuhaa nuotan
näyttimiksi päänsä ylitse huimien, silloin kun kutu kulussa haistelee kurkulta ja vauhkojen parvi selällä sakoaa, vaanii ja varoo,
missäs on rannalla lepikkoisin rauha ja ruovikko lepoova mätimehkojen meloilla herupainavin kupein huomiin hulkkuvain matalain;
eikä kissa ole kulussa kissankäpälin loikkiaksensa pussikan pontimin hyppylystejä laattialla ja nakataksensa kyljen noselaa
notkein poukoin vain katin-luontonsa hilpimiksi silloin kun on hiipukka kololla väijyttävänä ja hiiren silkikkä sen napattavana,
joka saa kyntensä huomaamatta herkukan niskaan; enkä minäkään ennen potkaise, ennenkuin on viulu vingahtanut, enkä tyttöä ennen
sieppaa, ennenkuin on silmä hempiällä herannut! Pyytäjä odottaa, ja minun vuoroni on omenapuun alla vasta, kun kypsä varisee
oksalta!  Minä en hiiskase, ellei kukaan muu hiiskase, minä en puhu parkista, en puhu topin tikustakaan, enempää kuin
toripakallakaan taitomies ja parhaan harjakkaan kaupitsija hevosmarkkinoilla hiiskasee hirnahtelevastaan paljon mitään ennenkuin
joku on käväissyt taputtelemassa niskan kyömyä harjan kenon alla, joku toinen läjäyttänyt hyväksyvää kämmentä kiilteleville
lautasille, joku nostanut huulen irnavaa irstaan hampailta ja koetellut käsin ja pidellenkin rintapielen liehtavaa leveyttä, ja
ennenkuin on kansaa vähän muutakin ympärillä kaartelemassa ja katselemassakin ja vaikka kuuntelemassakin, loitoltakin niinkuin
lähempääkin, kun joku sanoo: "Siinä elikossa on hevosen henki ja muoto myöskin, jumaliste!" ja toinen parantaa: "katsos kun
kapsuttaa kaapaa niinkuin olisi lempo vietereissä, ne nappulat näyttävät semmoisilta, että ne oikaisevatkin itsensä, kun tarvitaan
ja anturaa on reistattava!" silloin vasta saattaa myyjäkin virkahtaa: "Toin varsan tännekin, kelpaisiko se kellekään: hevosen
muotoiseksi se on kototallissa huomattu!" sanoisi hiljan verkkaa ja kutittaisi kahmaisi hevoslasta leuan alle, niin että karaisi
virma pää pystyyn koko torin näkymiksi ja harjan paksun leiskumiksi! Ei hyvää varsaa kehuta, hyvä varsa talutetaan tallista
kehuttavaksi, enkä minäkään siitä prätise ja silloin prätise, kun on kaapin parasta kaadettu aineeksi lasiin, silloin minä
odottelen ja kuulustelen, mitä vieras senjälkeen sanoo, kun on kurkku lakannut tunnustelemasta, oliko hyvää vai vielä parempaa se
tulinen, mikä kulki kulauksessa sisäihon talteen! Eikä nytkään minun vuoroni ole puhua, vaan toisten, kun minun puolestani ja
minun hikoomiltani pitopöytä on sillä tavalla ja siihen tapuliin pinottu, että nenätön se vieras on, joka ei sieraintensa halusta
ja oman haistimen vetämänä kävele ottamaan sitä, jota tekee mieli! Ei passaa paljo tyrkyttäminen silloin, kun on hyvän paras
tarittimella: joku luulee pian, että kuoren alla ei olekaan samaa vehnäväistä, jota kuori kiiltelee yltänsä. Minä tyrkytän
mieluummin vain niin kauan ja sille täpärälle, kun toinen alkaa itsekin jotain haistella, mutta kun äkkäämisen sarvet ovat
syhytetyt karvoista esiin, niin silloin mieluummin ja viisaammin jättää kunkin asiaksi koetella omia sarviansa itse, niin uskovat
jokainen oman otsansa puskemalta käyvänsä asiaan. Ja sitäpaitsi: ei ole laita- ja järkikomentoa sekään, jos on pärehöylän
väkipäässä hartiain repelemältä huhkimassa ja hihaa heiluttamassa se, jonka silmä tarvitaan terän vieressä tarkastamassa, onko
kuli asetettu oikealle kantilleen pukilla ja sujahtaako suusta niin leveätä ja siloisaa, kuin puu lylykyljestään saattaa leveätä
ja siloisaa lähdettää! En minä saa tässä vahdissa enää olla etukiikissä, vaan taka-airon tyvessä huopasemassa, jos tarvitaan, ja
varalta huomaamatta lykkäämässäkin, kun keulan iiri näyttää tarvitsevan oman pienen avun! Eikös hemmetissä nytkään kukaan noista,
sarvettomista pässeistä sanoisin, ymmärrä sen vertaa, että sanan pirauksenkin päästäisi, sen einemän, että olisi alku tehty ja
loppu lorisisi itsestään, Härkäniemikin, puree poskiinsa Eevastiinan sämpylää niin hartaasti, ikäänkuin täällä istuttaisiin koolla
toppavehnästä makoon sullomassa! Suon minä topninkinsa kullekin, mutta viheliäistä se on, jos silloin tupotaan taikinaa hanaan,
kun hanan pitäisi kirkkaasti hulista! Alastalo luimautti kulmainsa alta melkeinpä julmasti Härkäniemeen, joka kuitenkin oli
paraillaan niin hurskaassa työssä: Eevastiinan sämpylä oli todella makuvaa! että syntien tuntoon ei häntä olisi tällä haavaa
herättänyt varrellisempikaan tyrkäys kuin pelkkä silkanen silmäin sihaus, jota hän viattomissa nahoissaan ei huomannutkaan,
tuntemisesta puhumatta. Eikä tarvitsisi muuta kuin pienen napauksen kylkeen ja täyteen kaadettu pikari vuotaisi liikalaitasensa
lorona reunojen ylitse! sadatteli Alastalo sisuksissaan ja ajatteli, mitä hemmetin tervaa ihmiset kuitenkin kuljettavat päissään
ajatusten sijasta, kun eivät sen vertaa saa toimeen, että sanoisivat sanan silloin, kun sana kuitenkin jo on jokaisella
roikkumassa huulen pieliltä! Alastalolle oli laveutta mitattu melko riittävästi liiveihin, mutta välistä potkasi kuitenkin veren
ahven niin armottomasti sisäpuolella, että ahtaalta tuntui nappien piukottavilta kohdilta!

Lahdenperä se oli, joka tässä pinteessä nyt kuitenkin tuli avuksi. Hän oli sarkaharmaassaan jotenkin yhtä kuumilla kuin Alastalo
englantilaisessa siniverassaan ja lautamiehen neliskulmainen järjenjärkäle jotenkin samassa puserruksessa kuin pilivinniin iikattu
ymmärryksen kuutto kapteenin päässä liukkailla kölipuillaan. Ei ollut jokapäiväistä purtavaa ajatuksen takahampaille se kyrsä,
minkä Alastalo mennäpyhänä oli lykännyt leukaparin jauhettavaksi. "Vaarniemen metsässä humisee sinulla tuhannen ruplaa tuulessa
niinkuin meillä muilla nestuukkipyykki nyörillä! Mitäs sanoisit, jos lammashavun sijasta ajaa kölittäisit kerta metsästä
setelipaperiakin kotiin? On Langholman kanssa ollut puhetta, että Vaarniemen mäessä olisi sopiva varvipaikka!" Siitä oli totisesti
ollut viikon puhina päässä, öisinkin semmoinen ajatuksen vahti, että Miinakin valittaa, ettei saa toinen nukutuksi yökausiin, kun
sängyn pää yhtämittaa rytisee! Jo päältä näki, kun katseli lautamiestä sohvalla Härkäniemen kapteenin ja Pukkilan Pihlmannin
välissä, että leikki oli sämpylältä kaukana, kun se oli joutunut semmoisen poskipielen purtavaksi, joka nyt jauhoi täystyössä.
Saman menon olisi väkinaula risahdellut katkikappaleiksi siinä loukutuksessa, jonka esineenä nyt kuitenkin vain oli Alastalon
Eevastiinan syytön ja melko mehoisa sämpyläpulla. Kun mies ajattelee harvoin, niin silloin tarvitsee leukapielensäkin avuksi
työssä, ja kyllä näki Lahdenperästä sivullinenkin, paitsi kokeva sämpylä, että oli tosi hampaissa ja puhti puremisessa. Eikös
tässä nyt siihen päästä, että joku tekee muutakin kuin puhisee omaan nenäänsä! Kun minä palaan haastematkoilta, ja hellepäivän
jälkeen on vari pinnalla ja jano sisukunnassa, niin minä istun kotopenkille ja sanon vaimoväelle: kalja pöytään: ja kalja tulee
pöytään! ja kun tuomari keräjätuvan pöydän päässä, haukoteltuaan ensin leukasaranoistaan loput unen kiskotuksista, kysyä räyhäsee:
missäs se Kiturannan lammasvaras nyt sitte on? niin talutetaan Hiikan Vihtori porstuasta tuvan puolelle ja protokolla alkaa! Sillä
lailla ihmisissä: pitääkös tässä täyden miehen taattihankkinassa arkipäivänä istua ihmisten sohvilla ja olla kuin nuoliainen ongen
päässä odotellen, koska mikä närppää! Sen minä sanon, ja ajattelenkin vielä, että olisin minä luullut Alastalon Hermannin,
Mattssonin perävämmäksi mieheksi ja semmoiseksi, joka paukauttaa silloin leuastansa, kun leuassa on lonsotettavaa. Sanon itselleni
ja ajattelen, mutta mene pahus semmoisia puhumaan silloin, kun on viisaampaa olla hissuksissa. Turun matkallakin reisupaatissa,
kun on pentelettä ilman hajussa ja lonkaretta taivaan sivuseinillä vähän joka pielen paksulta ja tuulen viimeinenkin hönkä kuin
kuorittu ja korjattu hornan talteen niin purjeen lotkoista mastoissa kuin ilman läähöstä yllä ja veden veltolta vatsapuolelta
ympärillä, niin kurkisteleppas silloin vain visusti helvarissasi niskasi kyrältä ja silmät vähän joka harilla, miltä kulmalta
ensimmäiseksi repee taivaan maha, ja iskee tulimmainen tuulen viha kiljuvana tappurana purjeesi löysättyyn riepuun, jollet sitä jo
ennen ole sierannut mastosta alas kasaksi paatin pohjalle! En minä koskaan rupea isoseksi rovastin parissa ja pienemmänkään
herrassöötingin edessä, minä olen isonen paksuuteni mukaan ja puhelen puuroisella kurkulla vain silloin, kun on puolen manttaalin
isäntiä ja sitä pienempiä ympärillä ja sivupenkeillä, ja lautamiehen leuka on jukoleuka joukossa! Enkä minä tässäkään raossa
Härkäniemen kapteenin ja Pukkilan pahuksen välissä niin palvattu pässi ole päänsisuksiltani, että minä yskäisisin enemmällä
äänellä kuin sopii minun rykäistä Alastalon salissa Alastalon sohvalla, varsinkin kun Langholmakin vielä on istumassa
keinutuolilla! Mutta kieltämättä minussa kiemasee tukanharjaksen alla miilun katku ja nahan peitossa potkasee pirunmato koko
ankeriaana, kun pitää niellä silloin, kun röyhästää, ja kyörtää ryhää silloin kun selkää kyömää! Olenkos minä ruokamakoineni
mikään enkeli ollakseni laupias naamanpidolta, vaikka kyljenpielissä sadattelee, minkä uumahihnat kestävät? Laukasen minä näistä
leukaposkistani, kun tarvitaan, mutta minulla on nyöriä pitää sama närä kiinnikin, kun on viisaampaa olla visusti. Minä en siellä
laula, missä muut ovat kanttoreita, mutta auta armias, kyllä minun tekisi mieleni räjäistä!  "Parkin kaarnoistakos sinä puhelet,
Eenokki, koska parkista puhut, minä kun luulin täällä tulevan puhetta silkoista puista ja puunrangoista!" paukautti Lahdenperä
yht'äkkiä itselleenkin odottamatta ilmaan, joka oli jäänyt tyhjäksi Karjamaan Eenokin taannoisen lausahduksen jälkeen. Kun on
vuovannut itsensä heikolle jäälle, niin silloin on paras siirtää askel nopeasti eteenpäin, ennenkuin on purtilo jalan alla
puhjennut, ja silloinkin mieluimmin varvasta kevitellen. Lahdenperäkin olisi ensi hätään, kun huomasi suunsa sittenkin lähteneen
asioille ja löysille, läjäyttänyt lörppää tasakämmenellä varoitukseksi omaan turpaan, mutta paatunut lautamies kun oli, ja
tottunut keräjätuvassakin istuessa siihen, että jos lervi joskus muun ajatuksen nuokahtaessa pääsee omille ohjaksilleen, ja sanan
laukaistuaan huomaa tuomarin katsannosta ja silmäin tuimistuksesta, että nyt taisi pyöräpari puheen vankkurien alla vääntyä tien
raiteilta ylös ja kääntyä kolisemaan tienvarren ojaa päin, niin silloin on valpastuttava, hamssittava ajatuksen nyörejä kouraan,
mistä lähimmältä saa ja sekotettava uudella sanalla edellisen sanan varpaanjälki. Eihän sitä aina kaikkea kuulustele korvaläpi
ympyriäisenä keräjätuvassakaan, ja jos esimerkiksi havahtuu ja tuomarin katsomisesta ymmärtää, että nyt olisi lautamiehenkin vuoro
avata leukansa ja silloin sopumiehenä ja asian myöntämiseksi sanoo esimerkiksi näinikään: "kyllä niin on laita, ja sillä lailla,
että Hiikan Vihtori on varastanut Kiturannan Kallen mustan pässin", ja silloin, asian päälle yskäistyään huomaa tuomarin otsan
luimistamisesta, että höylä oli riipaissut lastua väärästä kantista, niin silloin on parasta yskäistä uusi ja vakuuttavampi kerta,
olla nopea helvarin kääntämisessä ja lisätä esimerkiksi näinikään: "Kiturannan Kallen hallavan emälampaan, sanon, jolla oli musta,
pässinen karitsa, vai oliko se valkosen villava, oinaana syntynyt!" Lahdenperä nytkin siis sävähti omaa kursevuuttaan ja
kielenpäänsä liika kerkevyyttä tässä joukossa ja näissä täpärissä, varsinkin sitä, kun oli pakitäysissään tullut liipaisseeksi
senkin sanan "silkoista puunrangoista" parrastaan, vaikka juuri semmoinen silmänvalkuaisiin häristävä ja rinnusten pieltä
kopeloiva sana oli viimeinen sana sen suusta paukautettavaksi, joka oli tullut odottelemaan ja katselemaan, kuinkas toiset ja
jotkut muut liikuskelevat, ennenkuin kaupanvähti alkaa. Lahdenperä siis sadatteli itseänsä ja liika löysää suutansa, ja ikäänkuin
häveliäs koira, joka huomaa kykyneensä mielestänsä liika julkisella paikalla kohta tekosensa jälkeen on kaikilla neljällä
käpälällään hartaassa toimessa rapsutellakseen ja raapustellakseen ruman jäljen päivän näkymiltä vaikkapa kynsi sitten kiskoisikin
pelkkää kallion sileätä kuvetta ja käpäläin taakse sinkoisi vain laihan vuorisammaleen kuiva pehku, samaten riensi Lahdenperäkin
nyt silittelemään ja peittelemään sanansa liika näkyvää kikkaretta, jonka hän omien ajatustensa ja pyyntipolkujensa hiipimiltä
kuvitteli pahemmaksikin läiskäykseksi, kuin mitä se oikeastaan oli muitten korville ja huomaamisille.  "He -- he" -- naurahteli
hän äkkipäätä ja sammutti varhemman, varomattoman sanomisensa yskään, jota ihminen aina saa kurkustansa irki. Kun nyt kuitenkin
oli puhe saatava ohjatuksi muuhun, eikä ollut varaa valita asian sarvea, mihin ensi äkkäämättä tarttua, niin oli Jumalan lykky,
kun Eevastiinan kahvi alkoi konstailla kurkunpäässä: sitä oli tullut hörpäisseeksi hyvän laimiskan suun viruttimiksi ennen
yskänhönkäisyä, ja sai oikein tositoimen ja kakistuksen, ennenkuin oli puuskutellut henkensä taas käyntiin kurkun käytävissä.
"Kapteenskakin tässä talossa, mitäs papenia hän liemeensä sekottaa, kun on kahvikin kupissa niin väkevää, että miehen kurkku tekee
kapinan!" sojotteli hän jo pärskytyksensä päälle niin muina miehinä ikäänkuin ei ikinä olisi sama suu hiiren hiiskausta puhunut
honkapuista ja muista asioista, joilla saattaa olla tikkuja raapaisemassa kyljessä. Ja kerta menossa myötämäkeen, niin suksi
laskee soljotellen, jos mies vain pysyy kintuillansa, ja Lahdenperälläkin oli nyt latu laudan alla. "Samojakos kahvinpööniä
Alastalon kahvipannussa vielä keitetään, joita muinen koko pitäjän voimalla keikuteltiin säkeissä maantakana Kihdin karien
rannoilla?" lasketteli hän jo roimalla lautamiehen suulla ja katseli ympärilleen niinkuin mies katsoo, joka on kirkkaasti
selvittänyt paikan, jossa joku toinen ohuemmissa housuissa olisi voinut lentää pakaroilleenkin. -- Sopi nyt kenen hyvänsä jatkaa,
jos tahtoo joku muu mitään sanoa, ja mihinkä päin kullakin halu nokassa kutittaa! katseli hän ympärilleen: hänen pesälleen olivat
jäljet nyt kumminkin hämätyt.

Niinkuin suvipoudalla lehmäkarjalle, joka aikanansa on jättänyt itälaitumen aamupuoliset kedot silloin kun aurinkokin etelän
taivaalle kerjeten on alkanut korjata lakanoitansa lakean ruoholta metsänrannan liepeiltä alkaen, ja keskipäivän helle seljissänsä
yksi kerrallaan, kellokas edellä on painunut metsien kohtuun samoillakseen poimuttelevana jonona, sorkan jälkeä sorkan jälkeen
sovitellen, keikkuva pää uskollisesti edeltä astujan hännänjuurissa pysytellen ja silmä norkuksissa, verkaksiltaan ja väkäisiltään
virstaisen taipaleen unettavia polkuja ja männykkäitä sokkeloita sinne kohden, missä on odottamassa merituulen huljavissa
lauhkeoissa länsilaitumen vehmakas ruoho, jota päivän kehrä vuoroltansa ehtoopuolella lämmittelee suotuisaksi lehmän kielen kääriä
ja turvan ahmia, niinkuin tällaiselle lehmikarjalle, jos sattuu matkan polvella alhoja vältellessä ja pahimpia ryteikköjä
kartellessa tiepolun viereen pälvi, jossa metsä on vetänyt senverran lievettä puoleen, että auringolla on siellä ollut alaa
koetella, onkos nummenkin poski hyväiltävissä, ja ahon aukeama siltä kohdalta lykkää kantojen juurilla viheriän virkkua aivan
nauramalta muun vakavan keskeltä, niinkuin tällaiselle järkisarviselle lehmikarjalle sattuu, että se tuokion rupeamaksi unohtaa
jonoisen menon vakaiset asiat ja lypsävän ikänsä ja hajautuu, vasikan luonnoille palaten, hahmimaan korren kärkeä köyhältä
kankaaltakin, auringon tällä hetkellä viekoittelevasti pilkuttamalta, kun joku joukosta vain tekee alun, vaikka onkin jokaisen
polvissa tieto, että vielä olisi näpsättävä ja kohta lähdettäväkin napsaamaan, jotta olisi rantalaitumella turvan ahmittavana
ruohoa tuppokaupalla sen, mikä täällä on kielenmakeaksi vain siellä täällä korrenpuikkuna piipottamassa, samaten tapahtui nyt
salissa. Tiesihän Alastalo, että laiva-asiat tässä olivat aikanansa otettavat puheiksi, sitävartenhan nyt oltiin koollakin ja
niitä seikkojahan jo oli jahdattu ja jauhettu viikko- ja kuukausikaupalla, missä miehiä yhteen sattui, Langholma myöskin ajatteli
ja ajatteli vahvastikin nytkin koko kahvinjuomisen kestämän, kuinka juttu pääsisi selville juonille kohta alussa, niin että
saadaan järkipuhein asiat valmiiksi, samaten jahtasivat epäilemättä sekä Härkäniemi että Pukkila kumpikin omaa ajatuksen
jänistänsä päässään, päätellen toisen verkalloisesta leuanpidosta ja toisen silmätällistä, josta verkkaus oli kaukana, ja
jänikseksi arvasi tässä tapauksessa kummallakin sen vikkelöivän, jonka Eenokki odottamattomalla sanallaan ja Lahdenperä myöhemmin
saman sanan varomattomalla kohentamisella olivat päästäneet salissa ja hiukan jokaisen mielessä karkuhypyille: paukausta
odotellaan silloin, kun hana limssahtaa vaikkapa vahingossa, ja kropan maiskahtamista maahan, kun on teurassian takasorkkapari
hellitetty seinän tammikoukusta. Ajatukset olivat siis menojonossa salissa, kuonopäät käännetyt samaan suuntaan haistamaan ja
häntälorvit lerppumassa siellä, missä niiden on lerputtava, kun koko karja kintustaa kellokkaiden askelilla ja turpa uneksuu uuden
laitumen rehuvia lakeoita metsän virstojen tuolla puolla ja polun poimujen päässä! Nyt kävi kuitenkin, niinkuin samalle
karjajonolle palolla: metsään oli painuttu ja ajatuksen sorkkaa naksamassa kuivalla polulla niin monta kuin oli kinttuparia
kihnaamassa männikön ummessa, kun nyt Lahdenperän parannettu sana osoittamalla torkotti kedonpälven helkkuvaan vihantaan, joka
parhaassa päivän kilossa vastustamattoman viekottavana kyttäili ja kurkisteli polun puolemmilla veresten nummimätästensä
hyötyisiltä kyljiltä. Semmoista kiusausta ei kestä neljällä sorkalla astelevan elukan kieli eikä mieli, saati sitten järki ihmisen
kielen päässä, joka on kuitenkin elukankin kielenkärkeä elävämpi ja mielivämpi: Mansikki ei voi olla kurkottamatta, minkä kurkun
ja kielen pituutta on, jos on korren mehukas korjattavana turvan ulottuvilla polun vierustoilta, ja minkä Mansikki hahmasee
askeleensa ohelta, sitä poikkee Mustikki siepasemaan jo sivummaltakin ja kohta on koko karja joka niskan nyhtämiltä uutterassa
turpatyössä niin lavealti kuin on palolla ahoa, ja kannon nokista kylkeä kykkimässä päivän täydessä terässä metsäkorven aukimella,
ja minkäs miestäyteisessä salissakaan, kun on partaa toimetonta joka seinänpielellä ja leukaa joutilasta yhtä monta, kuin on
selkää venyvää tuolinnojaa painamassa neljällä vieriäärellä viidettäsyltäisen laattialakean, minkäs seuraisassa salissakaan siis,
jossa tuntijaksoin on istuttu neljän seinän mitalta säädyn ja sopivaisuuden vuoksi vaieten ja suussa vain sylkeä herutellen,
vaikka ollaankin koolla poskien porinoita varten ja vaikka kullakin kulmaluun takana on otsassa jauhamassa sama asia ja
kielenkanta ladattu melkein sivu sen, minkä puhuva ihmisluonto oikeastaan säällisesti vaieten kestäisi, minkäs sellaisessa
vireisessä ja pakikukullaan olevassa salissa siis, jos varisee sananvahinko jonkun varomattomasta suusta, niinkuin nyt oli
tapahtunut Lahdenperän kohdalta, minkäs siinä muuta tapahtuu, kuin että laita vuotaa ylitse ja sitä lähtee juoksemaan, jota on
liiaksi: se mikä varisi Lahdenperän parroilta, se varisee pian ja helposti muilta liukkaammiltakin parroilta, kukas esimerkiksi
Pukkilan takaa, mitä häneltä kulloinkin livahtaa leuan kerkiästä, ja Härkäniemi, hänelle on myöskin annettu parran manttaalia
semmoinen määrä kannettavaksi, että jos se liikkuu, niin sen liikkumisen näkee koko sali, ja silloin on myöskin nopeasti hyrinä
yltäyleinen niin lavealti kuin on kehässä valmiina muutakin partaa heilumaan.

Kun Lahdenperältä siis oli päässyt paremman puutteessa ja muun kompastuksen peittimiksi se sana kahvipöönistä ja säkkien
keikkumisista Kihdin kareilla, niin oli se sana salissa tällä hetkellä samallainen teko kuin karjapolulla Mansikin poikkeaminen
muusta jonosta palokedon houkutteleville vihannoille: kenellekös ei herahtaisi meden kiusa omalle kielelle ja syhynkuti kosteaan
turpaan, kun näkee toisen haistimilla verestä vehmasta ja itse on saman makuisan ylettämillä ja yhtä joutilas nykäisemään osansa
ruohon latvasta omiksi purtavikseen?  Mikä maistuu yhdelle, se maistuu muillekin, eikä tässä hätä kiirettä pitänyt. Länsilaidun
pysyi länsipuolella maailmaa poutaisella paikallansa ja polun pään toisessa päässä, ja parkin asiat parkin asioina siellä, missä
ne aikansa ja tärkeytensä vuoroa odottivat, miksei siis pientä virkistystä poskeen, koska oli purtavaa tukkoa turvan vierelläkin,
maistuvaa niin lähellä, että sen hahmaisi askeleen oheltakin leukansa järsittäväksi?  Menojomo pysyy sarvissa niinkuin
ajatuksissakin, vaikka kielensä päälle myöntääkin pienen heravan ja kintun kapsaville sen tuokion, että häntä löysikseen huiskasee
kärpäsen hurisevia loitommaksi lautasten läikkiviltä kupeilta.

Härkäniemi se oli, joka leppoisiltansa ja kahvin särpimisen hyriviltä hyviltä joutui tässä salissa siksi Mustikiksi, joka
ensimmäisenä karjasta jo eksyi askeleen puolikkaalla poikkiteloin polun vierimaillekin siellä, missä Mansikki vain oli tyytynyt
muun astelemisen sivussa hahmasemaan hampaisiinsa ruohotukonkin mättään kupeelta suupielenkin pureskeltavaksi koipien
napsahtamisen ohessa, ja joka senvuoksi siis antoi esimerkin muillekin jonossa, että mitämaks virkistäisi tässä omaakin
leukapieltä joku muukin ja itsekukin, koska joutilasta ruohoa on maistumassa puolemmilla ja Mustikkikin muutti kävelemisen nuotin
sorkan siirrossa toiselle tahdille. Härkäniemi siis virkahti kahvinsa ryyppäämiltä, ja katsahti lautasen heilumilta Lahdenperään
vieressänsä: "Sinäkin, kruunun mies, joisit noin hyvällä maolla lientä, jossa ei olisi tullin suolaa raettakaan?" hymähti hän muka
ihmettelevinään. "Vai tullin puolestakos sinä ehkä olitkin rantasillalla hikoilemassa ja lautamiehenä kantamassa, minkä henkselit
kestivät, kahvisäkkejä Alastalon rantapuotiin tuolla silloin muinoin, kun Alastalo tässä samassa salissa punssasi tulliherrojen
kanssa totipöydän vieressä?" Se oli verkkaista hyrypuhetta, eikä oudon korva siitä olisi muuta arvellut kuin, että sana pääsi
parrasta, koska ei muutakaan puhuttavaa ollut ja vaikenemisen rakoa oli salissa.  Altanurkkain se kuitenkin oli lykätty, ja
sellainen sana, että salissa havahduttiin vähän eri puolilla; oli niinkuin silloin, kun pitkän hankkimisen jälkeen poutataivas
viimeinkin pitkiltä piukoiltansa hellittää ensimmäiset märät pisaransa nääntyvään maahan: ilmaan humahtaa tuoreen haju, kahaus käy
ruohikossa ja viidakon pensaissa ja vähän jokainen korren piikki ja lehden korva piipottaa itseään pystymmäksi ahmiakseen
vereksiltään ja saapumiltaan valun virkistyksen ja siunatun suhinan horroksestansa herääväin huokostensa juovaan janoon:
salissakin heristyivät korvat Härkäniemen sananharvojen putoamilta, parrat kohenivat siellä täällä valppaammille ja silmät
heräsivät harmailtansa kaikkien neljän seinäpielen ympäryksellä. Muisti toinen ja tämäkin, muisti hiukan joka-ikinen,
Eenokillakin, Karjamaan Eenokillakin venytti naurun vire vaisua suupieltä, kun tuli sohvan päässä ja kahvia hörpätessä mukavasti
mieleen, että oli hänkin ollut joskus mukana jossain muissakin tuhtaamisissa ja nuoruuden reistaamisissa, kuin Karjamaan
vainioiden selkäsaroilla vääntämässä: "oikein paidan selkää myöten hiessä heiluttiin!" nauroi hän kuivakseltaan itselleen omaan
vatsaansa omaa muinaista hulluuttaan ihmetellen ja paheksuvasti hyväksyen. Lahdenperältä taas, joka hieman piti itseään osallisena
sanaan ja sitäpaitsi oli hyvillään siitä, että nyt olivat vaarattomat alat edessä vähän löysätä melko pingottunutta mieltä, ja
päästää poskesta muuta edes, koska ei kuitenkaan siitä arvannut puhua, joka kiristi ajatuksia ja mojotti leuassa, häneltä pääsi
rämänauru, kun Härkäniemi hänet ikäänkuin veti tanterille. Ei Lahdenperä niitä miehiä ollut, jotka jupisevat puhuttavansa partansa
sisään, tuomareillekin hän keräjätuvassa aina, jos sattui semmoinen väli, että juttuja vaihdettiin miessuusta miessuuhun, nakkasi
sanakopin kirkkaasti takaisin vaikka laamannille silmälasien vilkkuvaan, eikä hän nytkään hämäläiseksi jäänyt, kun oli hammas
sovitettava Härkäniemen sananhampaaseen. "Lautamiehen leukapieli on lain saranapari! muista se poika! opetti minua isätaatto
muinen, kun vaari vielä oli lautamiehenä itse", nauroi siis Lahdenperä Härkäniemen haasteeseen.  "Mutta äijä lisäsi sanan sanan
selkään: Saranapari on ovessa sekä avaamista että sulkemista varten, sanoi hän. Ja lautamiehen suu on lain sarana sitävarten, että
hän raottaa lain ovea silloin kun raottamista tarvitaan, ja sulkee silloin kun sulkeminen on sopivampi. Älä päästä, poika, lakia
silloin karsinasta kamraatiksesi, kun lain silmä on parempi olemassa toisella puolella ovea naapuria vahtaamassa! Minä jätin lain
esivallan ja tullin seuraan maistelemaan Alastalon rommeja salissa siksi ajaksi kun meillä muilla olivat meidän häärinämme puodin
solassa Alastalon rantasillalla!" naurahteli Lahdenperä parasta keräjänauruansa ja katseli Härkänientä partaan.

Nyt oli ruohonhaju jo joka sierainparin haistimilla salissa, ja jos olisi täälläkin ollut korvaparin piikkolehteä pystyyn
karaamassa tukan nurvilla niinkuin sarviniekkojen karvallisilla poutaketoisen paloahon tuoksuvilla partailla, niin pystynsojoa
olisi tällä haavaa keihästänyt ilmaa salissa pari kertaa se luku, mitä oli hattua ja lakinkaltaista ripustettuna tampuuriporstuan
naulakkoon. Krooklakin oli havahtunut oven nurkassa ja Kala-Nordberg länsiseinällä piteli kellon vitjojaan, Haukisten isäntäpoika
vastapäätä pyyhki viiksiensä paksuimmat huuliltansa kuin suuhun särpätäkseen, jos rotevampaa alkaisi kuulua, ja Langholmakin
keinutuolilla hyväksyi polvenmutkan jutuissa ja asettui siihen silmäinpitoon ja kasvojen leppoon, jolla vakavakin suvaitsee
tarpeettomiakin tarinoita ja turhan jahtaamisia sillä aikaa, kun on parempaa odotuksessa ja vielä varrotaan. Alastalonkin nyörien
mukaista oli tämmöinen pieni pyöräys esivalssiksi ja polvenverryttimiksi ennenkuin oikea musiikki alkoi: vaimoväkikin vielä kulki
kahvinensa kohisemassa salissa, niin että mitään laita miespuhetta ei kuitenkaan saisi niisiin, vaikka alkaisikin pujottelemisen,
ja sitäpaitsi oli jutun meno nyt siinä iirissä, että ajatukset asettuivat juuri siihen lakoon, joka sopi myötäsukaan, kun tästä
kerta pääsi lankoja selvittelemään ja juoksuttelemaan. Jaaritelkoot nyt, koska halu näkyy olevan, ja löyhtäkööt ikeniänsä
muinaisissa, niin hammas alkaa syhyä nykyisiinkin! ajatteli hän. Vaimoväenkin kanssa hommissa ollessa kutitellaan ensin, ennenkuin
parempiin ruvetaan, ja miehiäkin, niinkuin hevosiakin, on kyhnittävä ensin leuan alta tai korvan juurelta, mistä kultakin tuntuu
hyvältä, ennenkuin vikuri suvaitsee päänsä päitsimiin ja puje on sovulla kuolattimissa!  Oikeastaan oli Alastalo kiitollinen, että
anturat olivat osanneet näihin jalaksen jälkiin: myötämäkeä nyt oltiin kolistelemassa! Herat siinä ahvenellakin huulten kylmiin
heruvat ja maistamisen ärsytys kitalaen kuolaan, kun aikansa närppii särjen palasta siiman päässä, eikä suinkaan ihminenkään kalaa
tuohisempi ole pään sisäsammalilta: hotkasee ennenkuin itsekään äkkää sen, mikä haisee maunmieliseltä sieraimen ihoon. Puhelkoot
nyt niistäkin ajoista, jolloin raha juoksi kukkaroon laiskoiltansa, kun oli järkeä miehellä pitää kukkaronsa suuta auki, niin
kukaties nytkin alkaa sarana massissa kangottaa longollensa, ja älli kuiskutella korvan juureen järkeä, että minkä vakanmitalta
kylvää säkistä multaan, sen korjaa riihen tietä laarikaupalla aittaan, ja että kolikonkin siemen itää, kun sitä kylvää, ja että
kukkaro tyhjennetään, jotta lompakko lihoisi. Puhelkoot, sanon, niin leuka kyntää pään savea muheaksi ja muisto höystää väkeviänsä
ajatusten kokkareihin, niin että siemen istuu itävään, kun kylväjän kouralle tulee vuoro ja vakkamies astelee vaolla käsivarsi
lavein annoin! Alastalo alkoi tuntea itsensä isännäksi salissa ja komentosillan katsojalta. Tässä vertyvät omat veretkin ja
sierain tunnustelee tuulta! Ensin hilataan ankkuri savesta ja miehet keikkuvat pelipakalla, ennenkuin kölin alle tulee henki ja
pultaani seileissä haistaa ilman! Jutellaan! ajatteli hän, ja läjäytti itsekin Lahdenperän sanaan, ennenkuin Härkäniemi
sohvannurkassaan kerkesi hellittämään parrastansa sitä, joka ilmeisesti oli sieltä käsin lähtemässä, läiskäytti, niinkuin
läiskäyttää mies, jolla on tukanjuurien alla vielä pojanaikuistakin kuria silloinkun veri alkaa vilpastua ja muutenkin potkasee
mieltä! "Vai lain sinä lähetät leuastasi saliin istumaan rommilasin viereen siksi ajaksi, kun evankeliumi lihassasi hikoilee säkki
selässä sillalla!" puheli hän tikuttomia ja meiningittömiä mielimuhoja sinnekäsin, jonne tänään oli otollisinta käyttää
kielenharjaa myötäkarvan silittämiseen, ja nyökkäsi Lahdenperälle niinkuin hyvänlaatuinen mies nyökäsee hyvänlaatuiselle miehelle,
jonka kanssa pian tietää joutuvansa hevoskaupan hierojaisiin. Kun luonto kuitenkin oli semmoinen, että miesseurassa piti
ikenettäkin näyttää, vaikka leikilläkin, ja jollei muuksi tarpeeksi, niin jutun suolaksi, niin häiväsi hän samaan hengenvetoon
sille kantille salia, jossa Härkäniemi istui ja jonne senvuoksi nykyisissä täpärissä oli vaarattominta leikkiä pieni viaton
hampaan kiristäminen, häiväsi ystävällisen penikan irven, ja osoitti silmäniskulla, ketä tarkoitettiin: "Kuulin minä nyt siis
viimein senkin asian, missä vika oli, kun niin kauan kähmitte siellä sillalla muinoin ja minä sain istua tuolillani kuin silakka
karistimella täällä salissa ja vahdata tulli-Blombergia punaiseen partaan niin hartaasti kuin Gabriel lohimatoa paratiisin
portilla: Härkäniemi siis vain seisoskeli ja syljeskeli sillalla ja katseli, kuinka muut hikoilivat!"

Alastalo oli oikeastaan puhunut itsensä lämpimille ja saliin läjähti jo sana vähän laveammaltikin kuultavaksi: "Hikinen
ehtoopuoli, mutta riksiä te silloin keikutitte selissänne, ettekä kahvia!" sanoi hän.  "Tjah, tjah, tjah!" lievitteli hän kukaties
liiaksi äkillistä ja silmillekin hyppivää sanaansa ja syleksi tuhitteli hienoksiltaan jakkunsa rintapielille, jotta saivat vähän
aikaa itselleen ympärillä, ja ajatus sen huokaisulevon, jonka se tarvitsi löytääkseen omin nenin oikeille jälkien hajuille.
"Kahvia, sanon, kahvisäkkejä, vaikken rahoista puhele, enkä sokeriakaan unhota!" paranteli hän, kun kerta oli juttu lomssahtanut
hyvään varhoon ja passasi painaa päälle vaan, jotta auran terä leikkasi ja vaon savi kallistui kauniisti sivulle, kun vähän
potkasi tasoittimiksi kyntömiehen saapaskannalla niskaan. "Sokeria!" naurahteli hän.  "Sokeria taisi sinäkin ehtoopuolena tulla
maihin enemmän kuin on kerjetty sulattelemaan kymmenen vuoden totivesiin niiltä päiviltä, vai kuinkas, Pukkila?  Vieläkös sinulla
on rakko käpälänpohjissasi, Härkäniemi, kun niin oli kämmenihon silahtamalta sierattava riikinvalkoista toppa topalta, minkä
ilmalennossa paatin pohjilta leiviskän köykäistä saapui ja minkä oli samanpainoista koppikaaressa leikitettävä Taavetille puodin
oven suussa, jotta oli kourapari selvänä, kun uusi pentele jo oli hemmetin pääskysenä tulossa ilmassa ennenkuin edes oli välillä
kerjennyt sylkäsemään kuumenevaan pivoonsa?  Mittasitkos, Lahdenperä, pinosyllän puodin takana, kun viimein oli viisikertainen
letattu lastista ja äskeinen upiparras nyt tyhjän kukkuviltaan keikkumassa siltakarkun kupeella ja kuusi kuumaa miestä pyyhkimässä
otsiensa palavaa hihojensa suihin, kuka paatin piittapuulla ilmaa keuhkoihinsa läähkyen, kuka lakan solassa muuten vain paitansa
sisäpuolella huohotellen, kuka puodin sisuksissa suolatynnyreihin selkää tylttyen senverran, minkä miehessä oli riepua pystyssä
nojaamaan, jokainen luissaan ihmetellen, että mihinkäs kiire näin äkisti nyt katosi, kun ei enää heiluta; mittasitkos, sanon, ja
saitkos täyden kolmen syllän seinän semmoista pinoa, jossa oli typöpää ja pipopää vuoronperään kurkistamassa ja kysymässä:
mahdammekos olla jokainen rahanväärtejä vai, vaikka makeitakin olemme, kuinkas luulet?  Vai suritteko tullin puolesta, kun
makasiinin lukko viimein oli väännetty kolmikierrossäppiin, Härkäniemi vielä koetteeksi potkaissut saappaannirkollaan oven
lankkuun, oliko kuutiotuuman rauta varmasti sälissyt sälöihinsä, ja kuusi laiskaa miestä lähti verkakseltaan saapastamaan
rantamäkeä ylös taloa kohden sadatellen synninruotoisissa sydämissään sitä rommia, jota oli juoksuteltu muihin kurkkuihin, ja
keiden kummoisten kurkkuihin! sillä aikaa kuin toinen ja lähimmäinen oli saanut raataa enempi kuin paidan selkä kuivana kesti?
Minä luulen, että Alastalon rantapuotiin sinäkin ehtoopuolipäivänä keikuteltiin semmoinen määrä makean toppaa, että joku
topinmitta meidän kuutoissamme vieläkin on prikinmastona pystyssä niiltä kuumilta ja niiltä tiensteiltä: siemenensä peltokin
tarvitsee ennenkuin se kasvaa tähkää, ja rahanitävää pitää olla vakan pohjilla viskeltävänä silläkin, joka joskus aikoo
merenvetelistäkin laihoneloa leikata! Harmi vain, että ennen kylvämistä pitää heilua saralla tadikoinkin, ja rommittaa
tullimiehiä, ennenkuin on oma lasti omassa puodissa!"

Alastalo oli nyt mielestään tarpeeksi ja senverran kuin hänen sopi, kohennellut vanhoja asioita ja asetellut siinä raossa vähän
nykyisiäkin sihtijyvälle, niin että saivat nyt toiset ajatella muitansa, jos jotain mieleen tuli. Varsinkin oli hän tyytyväinen
siihen, kun oli kielenpää kurikseen leikitellyt ja laskenut kompiansa sokeritopista mastontoppeihin: eikös sekin pientä itävää
kutita oraalle siinä paikassa päätä, jossa ihmisellä on ajatuksen siementä varten multaa?  Samaset sokeritopathan ne niitä poikia
olivat, sen tietää jokainen meistä sanomattakin, jotka lihottivat pakettikipparista kuunarikapteenin, kun vain oli napinvaraa
liiveissä vatsan ympärystän kasvamista varten, ja tekivät silakkaporvarista prikiparoonin, kun vain oli miehellä laveutta
anturassa komentosillakin tepastamaan ja nenänluuta naaman etupuolessa leikkaamaan tietä itselleen sinnekäsin, missä ilmassa oli
menemisen rakoa; ja topit, mastontopit: pässi navetosta sarvensa luussa ja vaikkapa Karjamaan Eenokki täällä päänsä peltosavessa
ymmärtää, että topit ne ovat, jotka laivassa humisevat silloin kun rahaa kotorantaan seilataan ja että niin monta, kuin on nuppia
kuutossa vimppelin flakata, niin monta on pakkaa rahdinjaossa retarin taskuun tupottavaksi! Mutta varsallekin, joka on aisaparinsa
välissä menohöyryssä, läjäyttää ajaja omiksi komeikseen ja muuksi näkymisen kunniaksi ohjasperät lavealle kahden puolen, ja niinpä
laski Alastalokin vielä nasevia jutun varsan muhkimiksi: "Toppia laivassa ja manttaalia talossa, kun niitä on yksi, niin se on
kaunis alku, kun niitä on kaksi, niin niitä on enemmän, mutta vasta kolmannesta alkaa komeus!" sanoi hän ja ajatteli, eikös jonkun
mieleen tule parkkikin nyt, parkkilaiva? Kyllä kait tulikin, tuli sekä parkki että parkin topit, siltä kumminkin näytti, jos
päätteli Pukkilan parran pureksimisista, joka oli koko kiivas, tai Härkäniemen jalan siirtelemisistä, kun hän nyt vaihtoi toisen
säärensä, oikeanpuolisen tällä kertaa, vuoroltansa siihen etupotkoon, jossa tähän asti oli ollut laattialla vasen, ja samalla veti
tämän vasempansa rutistamaan pohjettansa sohvan reunalautaa vastaan, kuten siihen tähän asti oli ollut kiinteästi likistettynä
oikea: varma merkki, että Härkäniemi pian tulisi virkahtamaan jotain parrastansa, varsinkin, koska silmälaudat samanaikaisesti
läpyttivät kansiansa vähän eri vuorossa; myöskin Langholmasta huomasi, että silmä vilkahti siihen asentoon, jolla peränpitäjä
paatissa tähystää ympärilleen vesillä silloin, kun hän ilman kureista ymmärtää, että puuska voi olla purjeissa vähän miltä
taivaankantilta hyvänsä ja kättä senvuoksi pidettävä sananlöysällä helvarin varressa, ja epäilemättä itse Eenokkikin kahvitassinsa
ylitse piti pieniä silmäpapeniansa valveilla ja viivähti kukaties yhden nielemisen tauon ennenkuin taas palasi toimituksilleen ja
hörppäsi uuden siemauksen lientä talteen suuhunsa; kyllä kait, tunnustettakoon, vähän siellä täällä salissa korva herkistyi ja
ajatus nosti kulmakarvojansa havahtuneissa päissä, mutta eihän merikään paisu aallossa suoraan, ja yltäselkäänsä vaahtokirnuksi
kohise, vaan selvittelee ensin liepeitänsä, on olevinaan ikäänkuin ei tässä minnekään oltaisi menossa, noustaan vain muun
nousemisen leikiksi ja näytellään laakson laiskoissa loiskuvan vatsapuolenkin viheriän silot ja silkinhuiskeet navan kihivillä ja
lapalantion paaltavilla, kunnes on kylki kyljätty, selän kyömy päälläpäin ja vallaten karkuharjalla koko rinnan ryntäämiltä, minkä
on syöksyä meressä ja tuulenpojalla sormenharaa tukantuiskivaan, eikä salissakaan ennen ollut aika kiireenpitoon, ennenkuin aalto
oli kaatumaharjallansa ja asia niillä heilumilla, että kärjestä kirpoo vaahto ja ajatuksen sinkoomilta kielen kirkas sana.

Härkäniemi oli siis siirrellyt jalkojansa, lykännyt oikeansa etupotkoon laattialle vasemman sijasta ja vetänyt vasempansa koukkuun
sohvankylkeä vastaan oikean äskeiseen tämmiin, ja siltä lingolta nyt sana laukesikin saliin, kun ensin oli lavea olkapielikin
suorittanut vastaavan pilivinnikäännöksensä ja asettunut manööverinmukaiseen suuntaan, valmiina pusertamaan vasenlaitahalssia,
minkä oli köydenpingottuvaa pujottuna tamminaulaan ja nokankovaa keulapäässä leikkaamaan eteenpäin.  Järjestyksen miehenä ei
Härkäniemi kuitenkaan kohta ja oikopäätä tarttunut siihen Alastalon sanaan, jonka johdosta hän oli jalkaa siirtänyt ja asettunut
siten, että hänen sopi sanoa enemmänkin, kun kerta alkoi sanoa jotakin, Lahdenperä tarvitsi nimittäin ensin vastauksen ja parrasta
oli hellitettävä se, mikä siinä oli ennaltansa, jotta muu puhuttava pääsi vuorollensa. "Vai lautamies on lautaa ja höylälankkua
vain etupuolelta ja naamasiivoltansa, mutta seläntakaa ja niskanääriltä sama veistämätön köllipuu oksankyhmyineen ja
tikunkarvoineen kuin me muutkin!" sanoi hän siis. "Vaikka suon minä mielelläni esivallalle sen, mikä esivallalle tulee:
tullimiehelle tikun sormeen ja tuomarin sortuutille sileän lavitsan pinnan pyyhittäväksi!" lisäsi hän sopusasti. "Se minua siinä
asiassa vielä tänäpäivänäkin harmittaa, että te imitte täällä salissa tullimiesten kanssa partoihinne totirommia sillä aikaa, kun
me heiluimme vähissä hengin sillalla ja ähkimme sokeritoppien kimpussa kuin hullut! Mikä hengenhätä niitä oli rommittaa, ennenkuin
me olimme paikalla ja salissa myöskin saamassa kurkkuihimme sen tilkan, jonka janoinen mies tarvitsee, joka on revellyt selkänsä
hielle yhteisessä työssä!" sanoi hän ja siirteli silmää ja kysymyksen kaltaista jo sinnekin käsin salia, mistä Alastalo
altakulmain kyräili ympärilleen, jokos kukaan närpäsee ja päästään topeista asioihin kiinni. Ei niihin vielä päästy, sillä
Härkäniemellä oli ajatus nyt käännetty semmoiselle syrjälle, että sen oli vaihdettava kylkeä, ennenkuin hänen puolestaan jutun
pyörä taas oli kolkahtanut niille raittikuopille, joilla olisi sälistetty menon huria eteenpäinkin se matkan eine, mikä vielä oli
jälellä ennenkuin oltiin sillä veräjällä, jonka avaamilla oli tämänpäiväinen laidunmaa. "Eivät suinkaan tullimiesten kurkut janoon
olisi läkähtyneet sen rupeamankaan kestämältä, mikä meiltä meni sokerin lossaamiseen viisikertaisesta, koska olivat jaksaneet
ilman rommin pisaraakaan publikaanin kieltään virkistämässä kärkkyä Alastalon rantanurkissa sen viikon ajan, minkä me kryssäsimme
Kihdin luotojen takana engelsmannia piilossa, joka kyttäili Pohjanlahdelta kuin haukanpahus poutataivaan niskalta kanan
piehtaroivia kylän tanhualla!" lasketteli Härkäniemi leikiksensä vanhaa näränmuistoa, koska sitä laskeutui kielelle. "Topeista
puhelet nyt, niinkuin olisit poikakin ja aika mies, ja aina ajatellut niitä kräkejä vaikka tusinakaupalla kuuttoosi, mutta kirosit
sinä silloin, niinkuin Bileam aasinsa pystyjä korvia, jahtisi ainokaista vaivaista mastontynkää, kun me olimme Luuskerin toisella
puolella, ja toisella puolella makasi englantilainen fregatti ankkurissa! Vuorenknuppi sattui kyllä olemaan oikealla paikalla ja
kallion hatussa korkeutta riittävästi, niin että kun visusti pysyi, eikä kironnut hammasrivinsä ulkopuolelle, vaan sisäänkäsin
omaan vatsaansa, niin klopin takana ei ollut mikään hätä, niinkauan kuin ei engelsmannikaan ankkuria letannut: sopi vaikka pelata
pitkää torakkaa kajuutassa koko miehistön päiväkaupalla! Mutta hemmetissä sittenkin, jos engelsmannilla olisi silmä niinkuin
meillä muilla ihmisillä löysän laitumilla päässä, eikä aina kiikarin suulla tähtäämässä vain sinne, mihin toron piippu torkottaa,
niin haahkan penteleet he olisivat huomanneet ilmassa, jotka lentelivät kuin hullut pyrähtäen milloin meidän puoleltamme karia,
milloin heidän puoleltansa rantaa, mennä suihkivat kuin linjaalilta ammuttuina matalalta meren ylitse, minkä siipien läpyt vain
kerkesivät viskaimina hyrräämään ruhon raskaan sukkulan ympärillä, kiilivät kaukaisuuteen, mutta palasivat samassa levottomina
takaisin maston toppien korkeudelta viilettämään luodon ylitse, ikäänkuin ei vähemmästä ymmärtäisi, että pesiltänsä he olivat
lentäneet, jos, niinkuin sanoin, englantilaisilla olisi silmää muuhunkin viljeltäväksi, kuin kiikarin lävitse tirkistämiseen, ja
yhdelläkin heistä silloin olisi ollut akkunalasi kirkas silmänkuistin ja järjenporstuan välillä, niin paikalla olisi ollut sluuppi
vesillä fregatin vierellä ja pian senjälkeen mannia hyppelemässä luodon kivikoilla senverta, että haahkanpesiä kyllä olisi
löytynyt, mutta huomattu muutakin klopin kupeella, ja olisiko meillä senjälkeen ollut paljoakaan vähtiä sokeritopeistamme
Alastalon rantasillalla ja muista tullimiesten rommittamisistanne salissa! Sinä kiikkasit maston toppiin ja kävelit koko päivän
kannella sen kurisena, ikäänkuin olisi sama jahdin toppi hauin ruotona kurkkuasi pistelemässä, taisit jonkun kerran noitua
viattomassa päässäsi sitäkin, kun pahus laiskotteli alastomana tikkuna siinä koko kauniin jumalan päivän jokaisen nähtävänä,
vaikka samalla vaivalla olisi voinut ruveta pensastamaan edes katavapuskaa kuusinupistaan; minä taas tunnustan, etten minäkään
siivoja ajatellut haahkanhupakoista, jotka eivät ymmärtäneet pysyä ihmismäisesti pesillänsä, vaan pitivät sitäkin elämää ilmassa,
ikäänkuin olisi heillä ollut vasiten asiaa engelsmannille ilmoittamaan, että luodon takana oli sokeritoppalasti napattavana: se
oli perhanan päivä, ja hiki pihisee vielä otsalle, kun ajattelee!"

Härkäniemi oli nyt puhunut senverran, että silmäparia alkoi kiilua sekä lähivierillä että loitommallakin salissa. Lahdenperä
ensimmäiseksi ennätti rämäyttämään sanansa. "Jumaliste!" sanoi hän, "minä silloin isontorakan voitin kajuutassa, läjäytin
pataässän valttina kistun kannelle samassa tuoksauksessa, kun Alastalo kurkistaa koijun aukosta ja kähisee alas: 'Priisi, priisi!
pojat, priisi puhaltaa mereltä!  kannelle joka koipi nyt! päiväkin häpee koiruuttaan senverran, että himmenee vähän; jos
krapisematta pääsemme liikkeelle nyt, niin lensaamme myötäiseen, ja engelsmanni saa niistää nenäänsä, vaikka huomaisikin
myöhemmin, kun vilkumme sisäkarien turviin!'" Lahdenperä läjäytti kämmenellä reiteensä. "Jumaliste, sanon uuden kerran, se oli
friskiä aikaa! Kun engelsmanni viimein karin kuppien takaa äkkäsi meidän toppiseilimme klipun, ja päästi pienen pihauksen
pikkukanuunastaan, että 'morjens vaan! koska menovedossa olette ja Jumala on pistänyt karin naakelia sinne, jonne me emme
kölinemme vuovaa', niin juoksin minä kajuutasta tukholmalaisen harmonikkani ja vetelin meidänkin puolestamme ääntä niin, että
silakat meressä hyppelivät, kun oli musiikkia kahden puolen! Niin oli veressä nuotin vetävää, että kun päivällä päästiin
kotomaihin ja sokeri oli losattu suolasäkkien alta Eenokin viiskertaiseen Kiiskerin takana, niin eipäs maltettu pitkältä maata
Maantakana, senjälkeen kuin sinä jahtinesi ja syyttömine suolasäkkinesi olit hävinnyt Nautniemen taakse kotohaminan suuhun, vaan
vedettiin me muutkin priiseilit Eenokin 'Laiskaan' ja puserrettiin Viikan juopan suuhun päin sinne, jossa Alastalon Eevastiinan
kahvit olivat lämpiminä ja tuliaisrommit odottamassa salissa, vähältäpä piti, ettei minun käsissäni taaskin rämissyt harmonikka ja
peli soinut uljaita, kun sokerilastinemme laskimme Naution nokitse ja edessämme keikkui Alastalon lahdella makasiinin möljän
kyljessä sopuvierin kaksi toppia, toinen niistä sinun oman jahtisi nuhteeton toppi, mutta toinen saastainen tullijahdin
toppikräki! Härkäniemi, joka istui helvarissa, kiroo usein tarpeettomasti, mutta kyllä hän silloin kirosi tarpeesta, vaikka hiljaa
ja vain partaansa, ja meillä muillakin meni kieli kylmäksi. Kuka hemmetissä sitä olisi ymmärtänyt ajatella, että semmoisen prässin
takana, jossa engelsmanni meitä ennen oli pitänyt, olisi edessä vielä uusi prässi, ja pirumpi prässi?" Lahdenperä katseli
ympärilleen, ja haastemiehen silmät vetosivat järkiin ja ymmärrykseen salissa.




Seitsemäs luku.

Tulli rommitetaan Alastalon salissa ja tullikapteeni haetaan pöydän alta, niinkuin muukin tullibesättninki, paitsi kokkia.


"Kuka hemmetissä ymmärtänyt!" Se oli Alastalo, joka nyt kivahti salissa ja matki turhaa kysymystä. "Lautapää härkäkin ymmärtää
sorkissaan", sanoi hän ja oli vereksiltään vieläkin suutuksissaan muinaisista, "lautapää härkäkin ymmärtää sorkissaan, että
silloin harataan vastaan, kun kävellään sinne, missä kurkkua kutitetaan puukonterällä, mutta kun istuu lautamies airon tyvessä ja
Härkäniemi tyyrissä, niin silloin pitäisi harmonikankin vielä soida, kun soudetaan sokerilastia paatin kukullinen suoraan
tullimiehen nokan eteen! Vielä tänäpäivänä minä suutun, niin että nahkaa kirpii, kun muistan, kuinka minä jahtini kannelta näin ja
näine samoine silmineni katselin, kuinka Kuuskerin nokan takaa alkaa metsän takaa vilkkua semmoista likaisen väristä ja variksen
valkoista, jonka minä kohta arvaan Karjamaan Eenokin Laiskan seiliksi. Mikä helkkari teillä piti oleman, aikamiehillä, tuliko hätä
housuihin vai, vai mamman tisaako jano, kun niin tullaan, tulla hopsotellaan kuin juottovasikat sorkat ravissa ja kurkut pitkinä
veräjän taakse juomista kokottelemaan, vaikkei talossa vielä kuin kiuluja haetaan lypsylle, tulla hamssitaan, soudetaankin vielä,
istutaan airon lavoissa ja liikutellaan laiskaa selkää, ikäänkuin ei tuuli, se vähäinen tuulen hönkä, joka silloin viitsi
puhallella, olisi laahannut proomua tarpeeksi livaan, lykkinyt liikakin joutuun sinnekäsin, missä sitä ei tällä einemällä tarvittu
ollenkaan, mistä se tällä hetkellä olisi saanut pysyä niin kaukana poissa kuin viisas hiiri pysyy kaukana kissan pussikan
kynsistä, soudetaan laiskotellaankin vielä, sanon, ikäänkuin ei sitä selän virkistystä olisi voinut säästää parempiinkin
toimituksiin. Minä olin niin kiukkunen, että kihisin.  Olimme juuri tullin kanssa niin pitkällä -- tulli oli rannassa paketteineen
rantamakasiinin kyljessä jo ennen minua, olivat luusineet rantalahdella meitä odottelemassa jo viikon päivät -- olimme siis niin
pitkällä, että kun köydet oli töijätty ja jahti tuuvattu möljän viereen, olivat luukut avatut ja tullimiehet kokkipoikaa myöten
muljaamassa suolasäkkejä ruumassa katsomassa olisiko säkkien alla mitään, joka haisi heille nenään paremmalta kuin suola. Minulla
oli kirkas omatunto, ja selvä, vaikka vähän vajaruumainen lasti, niinkuin tiedätte, ja puhelinkin senvuoksi par'aikaa ja koko
miehen suulta tullikapteenille, joka seisoi vieressäni kannella ja kyttäili minkä lyhyttä kurkkua oli ja silmien pienissä pippuran
näkevää, luukun suusta, tulisiko mitään parempaa näkyville, laskettelen toimellisia siis ja pääsen juur'ikään sanomasta: 'Selvä
siis, 80 tynnyriä suolaa, tullivapaata tavaraa, muuta lastia ei olekaan ruumassa, ellei Tukholman möljältä ole juossut hiiriä
sekaan! Saamari sittenkin', vahvistin, 'kun pitää olla ihmisen rehellinen tässäkin ijässä vielä, eikä edes sokeritoppaa uskalla
pistää joukkoon, saisi silloin edes jotain palkakseen, kun engelsmanni on luovimassa joka luodon takana ja valmiina niskaan, jos
äkkää topin päänkin. Vaikka hyvähän sekin', puhelin lorujani, 'hyvähän sekin, kun saa edes suolaa kotorantaan silakkojansa varten
näin keväästi, kun on kutuaika, ja lykky se, kun on jahti taas töijätty omaan möljään ja kruununmiehetkin turvana kannella'. Noin
olin puhellut, asetellut lankoja sileälle ja sanonut omille miehillekin, että menevät ruumaan auttamaan tulliherroja säkkien
siirtelemisessä, niin päästään pikemmin tuliaislämpimille, noin olin puhellut ja asiat erinomaisessa sihdissä, kun vanhaa
tottumusta ja merimiehen luonnoltani vähän vilkaisen sivullekin ja näen teidän penteleen riepunne vilkkuvan Kuuskerin kuusten
takana, näen jumaliste, Laiskan seilit! 'Nauriit ja kaalinkerät!' pääsee minulta vahingosta sana, kun siinä ensituimaan ajattelin
mätiainetta teidän pääkoppienne sisäpuolella. 'Nauriskere? mites kippari ny puhele?' kysyy hölmö vierelläni huonolla
suomenkielellään korvat tutkaimina niinkuin silmätkin. 'Kotoväelle vaan tuolla rannalla puhelen, kyselen, joko nauriit ovat
istutetut ja kaalinkerät pistetyt maahan itämään!' vastasin minä, vaikka sisuksissa kipenöi kuin kiukaan kivissä ennen
kinkerisaunaa, ja ihon saumat ritisivät paljaasta kiukusta. Kyllä pitää olla päässä nauriinnaattia, eikä ihmisen ajuainetta, kun
käskeekin seilata saunaamattomat kroppansa juuri tähän pyykkiin! sadattelin minä ja ajattelin itsekutakin teistä, Härkäniemestä
alkaen. Mikä helvetin hätä teillä piti ollakin, täysmiehillä, kun oli luotoa vaikka kuinka paljon pysyä takana, ja luuta ruumiissa
laiskotella vaikka tuomiopäivään saakka! 'Piru sentään!' pääsi minulta vielä synti suusta -- se synti lasketaan teidän tilillenne,
kun loppulikviidi tapahtuu! -- 'Piru sentään!' pääsi minulta ja käsi kynsäsi niskanharjallisiin, kun samassa se, jossa oli
valkoisen hilvaistakin sentään sen verta, että sen ymmärsi purjeeksi se, joka tiesi, seisahtuu ja verkakseen painuu takaisin
petäjiensä peittoon: tuulella ja rannan kivillä oli ollut parempi älli kuin teillä, kivi osannut eteen, tuuli reistannut ja teille
tullut luovin kääntö! Tullimiehellä olivat nytkin olleet korvat tallella, ja minua katsella tikutti pieni silmäpari niin
kysyvästi, kun tullimiehen silmäterissä saattaa olla kysymyksen tutkainta virantoimituksessa.  Minun ei auttanut muu kuin ähistä
edelleen ja olla pyyhkivinäni otsan hikeä, jota sille todella oli pusertunutkin hitsissä. 'Perhana sittenkin, kuuma päivä!'
lievittelin minä ja sivelin kämmenellä otsaa, koska käsi kerta oli koholla. 'Nyt maistuisi lasillinen väkevää hyvältä kurkkuun!'
sanoin minä, kääntyen Pukkilaan ja Krooklan Mikkeliin, jotka seisoskelivat makasiinisillalla, ja joiden silmistä huomasin, että he
olivat nähneet samaa kuin minäkin.

"'Eikös Alastalossa sitten enää rommia ole, että isännän pitää janoansa haikailla omalla rantasillalla!' tokaisee Pukkila niin
nopeasti rakoon, kuin kerkesi. Hän oli äkännyt manööverin ja oli kohta apuna kuuteissa, ja sitä paitsi, älä kielläkään, Pukkila,
sinulla ei ollut mitään sitä vastaan, että suulle tuli kallistettavaa mieluummin hiukka ennemmin kuin vähän myöhemmin!  'Mitäs
muuta kuin maihin vain, ja pöytä koreaksi salissa!' puhelit sinä siis ja hoputtelit. 'Jano tulliherrojenkin jo on, kun hikihatussa
ovat kieritelleet suolasäkkejä ahtaassa ruumassa!' päästelit poskista ikäänkuin olisit omille rommeillesi käskenyt.  'Isäntäkin
paikalla, niin ei suinkaan ihmisiä janoon näännytellä Alastalon rantasillan lankuilla!' laskettelit, koira sekä ala- että
yläleualta, kelmi ja kiusanhenki niin minulle kuin tullinuuskillekin.  'Alastalon Mattssonilla on aina parasta Ruotsin rommia
kaapissansa!' kehuit, ikäänkuin jo olisit ollut itse maistelemassa, ja oma kurkku syhynyt ainakin yhtä pahasti kuin se kurkku,
jota olit syhyttelevinäsi, ja syhyttelitkin, sillä tulli-Blombergin killisilmät pelasivat jo hyvinäkin oravina punakassa naamassa.
Ruuman puolellekin tuntui jo kuullun puheen teksti sillalla, koska liikkumisessa huomasi selviä sahtaantumisen merkkejä: eihän
hullukaan silloin selkäänsä runtele, kun on ryypyn vuoro lähestymässä, varsinkaan, jos kuuluu siltä, että vuoro tulee vain toisten
parroille, eikä omalle.

"'Riuskaita poikia teillä!' katsoin minä tarpeelliseksi sanoa, 'muljaavat säkkejä niin, että jos olisi silmäneulakin tullin
luvatta pinojen välissä, niin sen löytäisivät kirkkaasti: kun nyt olen nähnyt ja katselen, niin en minä tämän erän perästä enää
kahvinpapuakaan vuovaisi lastin sekaan, saati sokerimurenaa edes yhtä rommitotia varten! Mutta minä nyt olenkin koko elämäni ollut
tämmöinen lammas ja lainkuuliainen oinas, niin että mitäs minusta ja vuovaamisista muutenkaan! Toista tuon Pukkilan tuossa,
pitäkää sitä miestä silmällä, jos olisi hänen jahtinsa tässä minun jahtini asemasta, niin minä teidän sijassanne maistaisin joka
suolarakeenkin säkeissä, ettei se sittenkin olisi kahvinpapu!' Minua harmitti hienokseltaan Pukkilan liika liukkaus suulta, kun
oli minun kaappini aineista kysymys -- seisoskelit, hirttämätön, sillallakin siinä puhdissa, ikäänkuin minun klahvini avain olisi
ollut sinun housuntaskussasi eikä minun! -- ja annoin pienen nenämaistiaisen edes, koska ei parempiinkaan keräjiin ollut aikaa.

"'Mennäänpäs vaan, kylläpä rommi tosissakin maistuisi nyt!' sanoin minäkin siis vain laupiaasti ja vahvistin Pukkilan kehoituksen,
koska ei muu auttanut ja hyvin ymmärsin, ettei teidän nylkemättömien luovikaan ijankaikkea saattanut kestää Kuuskerin nokan
takana. 'Ja mennään miehissä oikein, herrat ja matruusit yhdessä, yhdessä työkin on tehty ja samallainen janoinen ihmiskurkku
kullakin!' panettelin minä ja sojottelin, kun kerta oli soopa keitettävä ja oltava itseänsäkin liukkaampi. 'Ja kaikella muotoa,
kokkipoikakin mukaan, ei suinkaan parasta miestä joukosta jätetä, kun on puskenut säkkien kimpussa, niin että minullekin tuli hiki
katsellessa! Joka koipi kannelle nyt ja ken kiiliäisenä kerkiää ensimmäisenä mäkeä ylös, sille se pikarintäysi suuhun, johon vielä
raskitaan kaataa tuimaa vaikka laitojen yli juoksemalta!' yllyttelin minä ja panin parastani, että olisi valkeata hännän
rohtimissa, kun törmättiin mäen rintaa ylös, sillä ei sitä tietänyt, mikä pää teidän rievullenne taas tulisi, alkaisi taas
kumottaa kuin kuun lakana oksien takaa! -- vaikka olisiko sen kumottamisista sentään niin suurikaan vaara ollut: onkos näinä
vuosina enää mahtunut paljoakaan mustanhilvaa istumaan silloiseltaan lisään niihin tuukkeihin, joita sinä kutsut reisupaattisi
seileiksi, Eenokki?  Niin noh!  summa asiasta oli kumminkin se, että nopeammin kuin arvasinkaan, me olimme koko joukolla
kirmasemassa mäkeä ylös, tullikapteenikin oli pehkanan nopea nappuloiltaan, vaikka ähkyi lyhyestä kurkustaan ja luimisteli
julmasti sivuilleen, kun ruumamiehet alkoivat kerjetä kannoille. Pukkila sentään tietysti ensimmäisenä kerkesi talon nurkalle,
hänellä nyt on kurkku luonnoltansakin niin pitkä ja venyvä, että kun se on janoinen ja hän sitä kurottaa, niin ei hiivattikaan
siitä ohitse mene, ja varmasti hän olisikin ollut ensimmäinen mies kuistilla, ellei nurkalla juuri kokkipoian pinna, jota ei
juostessa huomannutkaan jaloissa, olisi kuin västäräkki puikkinut ohitse ja vilastanut rappusilta kuistille kaikkien edellä niin,
että ota hännästä kiinni vain jos kerkesit! Virkku poika ja oikea merimiehen penikka, on käynyt merikoulunkin jo, ja Eckerön
Ekblom on antanut parkkinsa fyörättäväksi, viime suvena Hullissa nauroimme yhdessä muinaisillemme, kun istuimme meklarilla
toditettavina! Koko liutana siinä oltiin samassa jo muutkin kuistilla, tullikapteeni sentään ja minä viimeisinä, koska olimme
lihavimmat, eikä rankikaan silloin paljoa meinaa, kun on ryypystä kilpajuoksu. Siinä kuistilla tömistellessä, kun alkoi itsekukin
taas päästä oman järkensä häntiin, ja kruusailtiin, kukas toisten edellä menisi porstuan puolelle -- tullikapteenikin, joka oli
nokillansa siitä, että oli jäänyt viimeiseksi, eskotteli ja esteli niinkuin oven suussa pastorin tätimamselli, joka ei päästä
emäntiäkään ohitsensa, mutta ei itsekään mene kynnyksen yli ennenkuin on seremonioinnut sen ajan, että hänet huomataan
herrasväeksi -- siellä kuistilla minä siis vielä sain messingin maun suuhuni, kun sopukopua puhellen ja muulla kämmenen
kehotuksella yllytellen ja äijän selkään taputellen satuin vilkasemaan sivulleni kuistin akkunasta merelle ja siellä näen
rantalahdella niin selvästi kuin aapiskirjan lehdellä A-puustavin riitingit tikun torkottavan kärjen edessä, tai virren
numerosifran lukkarin taulussa kirkon parven kyljessä teidän viisikertaisenne niin täydessä lastissa kuin viisikertainen ikinä on
ollut parraspielen vettä maistamatta sokerilastia kukullansa, ja niin viattomana kuin hurskas tunkio lehmänavetan luukkupäädyn
seinämällä!  Minä luulen, että tulli-Blomberg joutui astumaan porstuan kynnyksen yli nopeammin kuin hän oli aikonutkaan, ainakin
on minulla tunto, että tyrkkäsin melko rotevasti, koska kämmen oli varalla hänen selkäpuolellaan, ja käsikaupalla minä toisetkin
sain porstuan puolelle ilman että siinä katsottiin tuliko kokki ensimmäiseksi, vai muu konstaapeli. Kiiruut paikat olivatkin,
sillä joku kainommista jo sormi tuvan linkkua: mukamas ei rohjennut odotella ja kokotella saliin käskemistä herrojen mukana!
Sinne, tuvan penkeille, en olisi tällä havaa päästänyt tullikoiran kirppuakaan, saati miestä, jolla oli naamassa tullinuuskin
silmäpari, sillä tuvan päätyakkunan edessä makasi rantalahti kuin avatun virsikirjan lehti, eikä silmäsankoja olisi se tarvinnut
nokalleen, joka sieltä katseli, mikäs värssy kohta oli veisun alulla rantasillalla! 'Saliin, salinpuolelle vain!' huutelin minä ja
hoputtelin kaukaa niinkuin lammaspiika laumaansa karsinan veräjälle hätistellen. Kaunis räppä ja nätti asia olisikin ollut, jos
neljä tullimiestä neljän tullimiehen silmäparilla, kokkipoika viidentenä penteleenä, olisi Alastalon tuvan peräakkunasta katsellut
ja nauraa hörähdellen vahdannut, kun te totisina poikina hääräätte rannassa ja töijäätte siltakarkun viereen siltaan kuin suden
suuhun lastia, josta täytyi ihmetellä, että viisikertainen repeämättä kesti laidoissaan senmokomat toppapinot: makeantapulia
leiviskän pöntöissä, kuin halon muhkuroita kahden talven lämpimiksi voipaan talon halkovajassa!  Olisinpa melkein suonut, että
sekin komelja olisi tapahtunut teille opetukseksi ja saanut itsekukin teistä raapia sitä tukkaansa, joka sillä kerralla ainakaan
ei peittänyt edes palvatun pässinpään veroista pääknuppia! Läpyttele siinä nyt silmälautojasi, Härkäniemi, kun tästä puhelen,
mutta olisit totisesti saanut sillä kerralla pitää rakoa niiden välillä edes senverran auki, että tullijahdin topin olisit
huomannut torkottamassa rantamakasiinin möljän vieressä, vaikk'et jahteja nähnytkään, kun oli talon niemi senverran omenapuineen
edessä ja rantahuoneen nurkkakin peitti!  'Saliin, saliin vain joka mies!' toimittelin minä siis porstuassa, koska ei muukaan
auttanut ja sorkatkin oli saatava samaan säkkiin, mihin sikakin! 'Kun Alastalo vieraita käskee, niin saliin hän vieraansa vie:
taksvärkkärit tuvan puolella istuvat!' puhelin minä sen kuin sylkeä oli suussa juttua öljäämään ja hangottelin tampuurin ovea
selkoselälleen, että miestä mahtuisi sisään vaikka kaksi rinnatusten.

"Eihän asia aivan siinä järjestyksessä tapahtunut kuin menot ja seremoniiat olisivat vaatineet, tullikapteeni on sentään
tullikapteeni, vaikka Blombergkin, ja karsaasti Blomberg katselikin sivuilleen, kun miehet kopistelivat hänen takanaan: sopikos se
oikein, ja mitä sanovat reglementit semmoisesta, että päällikkö ja hanttimiehet kävelevät samasta ovesta kalaseerattaviksi? Ei
minulla kuitenkaan ollut aikaa antaa hänen ajatella, minä tyrkin häntä selkään vähän ylemmälle kuin siihen paikkaan, mihin minulla
olisi ollut halu häntä pehmittää, ja toisen kerran hän siitä kuin oli kuistin ovesta tultu, meni omaa luonnollista puhtiansa
nopeammalla kurssilla kynnyksen yli. 'Ei täällä kainostella ja turhia kruusailla!' sanoin minä: 'esivalta edellä!  ymmärrän minä
sen, että kapteenille kunnia kuuluu!' puhelin minä, koska oli puheltava, kun oli oma suunvuoro ja varjeltava toisenkin ajatuksia
turhilta pyräyksiltä: kun vasikkaakin taluttaa, niin silloin on parasta pitää juoksumenoa friskinä omissa sääripiipuissa ja
siirtää omiakin nappuloita, minkä räätäli on housunverkaan mittaa leikannut, niin oma ajatus ei kerkiä sikiämään mullikan päässä
ennenkuin kukaties vasta karsinan puolojen sisäpuolella veräjän takana!  'Viimeisenä miehenä reilingin ylitse, kun partailla on
jano ja haahti hotkona särppää merta, ensimmäisenä miehenä lavitsoilla, kun on pöydällä kumottavaa ja kukullista kokolla omaan
partaan: se on merilaki kapteenille!' puhelin minä, kun jo koko liuta saapasteli salin puolelle, kapteeni kävellen tänne
peräsohvalle, miehet hidastellen ovinurkassa ja painuen toistensa selän taakse, mikäli oli muita tyhmempiä eturivissä seisomaan,
arvasi sen nimittäin hitaampikin järki, että salissa istuminen ei elämänikää kestäisi, ja että joskus palattiin jahtiin takaisin
taaskin ja komentoreglementteihin, ja että silloin oli parempi, ellei nyt jäänyt oma naama pläsipuoleltaan liika selvästi
harmittamaan kapteenin silmää, koska hänen kuitenkin joskus täytyi karsastaa miesten nurkkaankin.

"Mieliala oli kummallakin kulmalla selvällä lommolla, sen haisti paikalla, kapteeni tuhisteli vihaisenkaltaisena nenäänsä, vaikka
vielä kulkikin siivolla kriimun päässä, miehet näyttivät senmukaan kuin kullakin heistä oli huomaamisen järkeä semmoisilta, joilla
on jalka vielä astumassa, mutta varvas valmiina vetämään itsensä takaisinkin, jos vaarallisemmalta alkaa jalan pohjan alla tuntua,
ja Pukkilakin, jolla sentään piukoissa paikoissa tavallisesti on luonto tallella, liikuskeli kapteenin takana peräsohville päin
niinkuin liikutaan omenanvarkaissa, jolloin pienimmältäkin krapaukselta on löydettävä jalat altaan: hän oli myöskin kuistin
akkunasta huomannut molemmat priiseilinne ja tiesi sen minkä minäkin, että jos rutistaa kasvonsa tarkasti ruutuun ja kurkistaa
tiukasti sivuvinoon, niin salin merenäärisistä akkunoista, vaikka ne muuten antoivatkin viattomalle kurille, niinkuin muutkin
salin akkunat, saattoi nähdä rantasillalta sen, minkä tällä erällä tarvitsikin sieltä nähdä, jotta tullimiehille tulisi kiiru asia
ulos. Minä ymmärsin, että vaikka minua nyt tarvittiinkin tuvassa niin nopeaan kuin minun silloisellakaan vatsallani, joka vielä
oli aika paljon suiviampi kuin minun nykyiseni, mies kerkesi hopussa ja kiireen vilkkaa pitäen kääntymään: olihan saatava sana
teille, höylättömät höyläpäät ja iduttomat järjen nauriit, että sillä aikaa, kun kissa nuolee maitoa vadin pohjilta nurkan takana,
hiirten on seinän toisella puolella liikuttava visusti, vaikka nopeasti! vaikka siis ymmärsin, että tuvassa minua tarvittiin,
niinkuin tarvitaan totolla nopsantulijaa ja emäntää, vaikka rukin kaatumilta, kun kahvipannu kraakun kärjellä on kihipäällä ja
kullanliemi tuhassa tuon tuoksauksen ja toron sylkemiltä, jollei ole ketterä paikalla ja hameenlieve lennossa; tarvittiin niinkuin
tarvitaan nenän niistämiltäkin perämiehen peukalo kuuttinuoran naakelille silloin, kun tuulenpoika purjeessa on heittopäällä ja
paatinparras huikentelee juodakseen, niin, vaikka näin oli, ja täpärät kynsissä silläkin takin liepeen puolella, niin olivat
körtit toisellakin puolella vielä reiviänsä vailla, ennenkuin salin uskalsi jättää edes sen einemäksi, että sanan sai päästää oven
raosta tupaan, vaikkapa vain hiiren livahtaman avaamalta! 'Vaimoväellekin tarvitsisi huutaa, senverran juosta tuvan ovelle, että
totiveden pistävät päälle!' puhelin siis vain, mutta olin kiiruulla klahvilla: 'Kirkastusta kurkkuun sentään ensiksi, niin ei
yskitä, kun saadaan parempaa!' puhelin ja hain pari pikaria pöydälle. 'Tässä aluksi tämmöistä kotorukiin hopeatakin!' puhelin, kun
kaatelin ja karahviinin suu pulppusi helmiviänsä.  'Kapteeni kävelee nyt tänne ja kaataa tuimaa suuhunsa: suolan katkuakin on
senverran niellyt ruuman luukulla, että kurkku tarvitsee viruttelemista!' sanoin ja puhelin, lykäten täyttä lasia pöydän kannella
sinne kohden, josta kapteeni jo oli omalta halulta tulossa. 'Kulauta sinäkin pikari poskiisi, vaikket työn ansiosta
tarvitsisikaan!' sanoin Pukkilallekin. 'Kun sinulla on oma kurkku ensin karaistu, niin uskaltaa uskoa vaikka koko karahviininkin
haltuusi!' puhelin: 'Kaada sinä nyt toisille -- senverran joudat auttaa! -- niin minä pääsen pistäytymään tuvan puolella ja
vaimoväki tietää toimittaa höyryävää saliin, niinkuin on luvattu!' sanoin ja lykkäsin karahviinin todella Pukkilan käteen. 'Älä
nyt sentään kaada itsellesi muuta kuin toisille antamiesi ryyppyjen välillä, niin saavat muutkin jotain!' varoitin vielä, kun jo
olin menossa, jotta saliin jäisi pieni naurun ja hyväntuulen hörä jälkeeni. -- Sain minä asiani toimitetuksi tuvassa, koska
kappaleen ajan jälkeen prikantäysi laseja helisi saliin sekä sokerit myöskin ja posliinikannu kuumana, ja arvata osasin, että
myöskin sillalla oli alettu häälyä, vaikkei siitä krapinaa kuulunut saliin; mutta kyllä Pukkilakin oli hoitanut asiansa salin
puolella: karahviini seisoi tyhjänä pöydällä ilman tilkan pisarettakaan pohjallaan ja silmäparit vilkkuivat jo tukkaharjasten alla
hiemasen rohkeampina sekä keinutuolin lavitsoilla että ovinurkassa. 'Soromnoo!' ajattelin minä ryssäksi, 'tässä pianpäälle
täälläkin päristään kamraatteina: tullikapteenikin on jo siirtynyt keinutuolille istumaan!'

"'Saittekos muut mitään, vai yksinkös Pukkila omaan kurkkuunsa kaiken kaasi!' puhelin minä jutun aluksi kohta saliin palattuani,
ja menin kohottelemaan tyhjää karahviinia pöydältä. 'Pukki kaalinvartia, pukki kaalinvartia ja Pukkila klasin korkki: sama
historia!' tullikapteeni nauroi keinutuolilta: tuuli oli alkanut puhaltaa hyvältä kurilta!  'Milles kippari ny viruttama oma
kurkku, kun tiskivesi kuitti?' kapteeni kysyi hihitti vielä samaa menoa hyvältä kyljeltänsä ja silmät kiiluivat vahingoniloisina
nuppeina päässä. Mutta nupit muuttuivat vilauksessa napeiksi: keinutuolilta sopi nähdä piha-akkunasta, kuinka piika-Miina juosta
huiski parasta menoa kuistin ovelta pihalle ja sieltä villastaen pyrynä edelleen, kadoten rantamäkeä alas.  'Mike jahti talossa?
Vaimoveki jaaka ja hame humise, oleko varis peltovaras?' kapteeni kysyi mongersi huonolla suomenkielellään, mutta
silmänpippuroihin virkosi virka taaskin ja katse vahtasi ruotsiksi!

"'Variksen perhanoita tässä juuri vahdataankin, tullivariksia!' oli kerjennyt kiemahtamaan omassakin päässäni, mutta onneksi oli
Eevastiinakin samassa prikkoineen tulemassa ovesta salin puolelle, niin että siinä helinässä ei olisi piukempikaan mies kuin
tullikapteeni pysynyt järkensä jäljillä: Blombergilläkin juoksivat silmät prikan visertäviin ovella, niinkuin kevätvesi
sulanhypyillänsä puron vilivässä, ja keinutuolissa istui taaskin mies, jolla tullimiehestä oli vain vormutakki yllä ja kiiltävät
napit rinnan pielillä, mutta jolla muuten oli sama janoinen ihmisluonto hoidettavana kuin meillä muillakin, syntinen kuti, kun
lasin hilkku silmään lupaa helmivän tulta huiluun. Minäkin olin jo toimillani klahvin edessä ja vedin avainnippua housuntaskusta.
'Rommiahan tuli luvatuksi, ja rommillehan tänne tultiin!' puhelin avainnippua selväksi sälistellesäni, ja kutittelin kurkkujen
alustaa, että ajatukset pysyivät oikealla nyörillä. 'Vai variksia jaakaamassa?' olin minä nauraa hörähtelevinänikin avainta
reikään sovitellessa. Oli parasta ajoissa nyhtää sekin ajatuksen rikka juurilta, ennenkuin lykkäsi tainta, ja lisäsin siis
varoviani: 'variksistakos nyt kerkiäisi kiirutta olemaan, kun on herroja salissa, vaimoväellä tuvassa semmoinen hoppu, että tomu
huiskii liepeistä, piikatkin mäellä juoksemassa tikkuja totiveden alle!' Klahvi oli nyt jo avattu ja minulla kädessä ensimmäinen
kiiluva-maha etummaiselta riviltä. Minä huljuttelin sitä ilmassa ja nostelin akkunan päivää vastaan muka aineen selkeyttä
tarkastellakseni, ja saivathan muutkin siinä samassa esimakua kielellensä, kun punanen välkähteli säihkyväntuliansa lasinkilon
sisäpuolella.  'Ja mitäs viisaassa talossa tarvitsee juosta variksia kevätpelloilta hätistelemässä, kun on kallioille totkujakin
leviteltävänä ja variksien nokkia varten pitopöydät tuoksumassa virstojen hajulta!' puhelin vielä rohkeviakin alettuun uraan,
uskoen, että luonto nyt jo konteerasi tullimiestenkin ajatuksia. Vahinko oli kuitenkin livahtaa suusta, kun samaa laveata lasken
rommikarahviinin prikan keskelle pöydällä ja pakisen julkisiani jatkoksi ja muuksi mielten nostamisiksi. 'Tässä olisi pötyä
pöytään totkuiksi tullivariksillekin!' oli viholainen päästämäisillään huuliltani, kun ajoissa kuitenkin kerkesin kirkkaan vendan,
ja sanoa puhelin höövelein kielin: 'Parempaa tässä ei talo nyt voi tarjota, vanhaa Ruotsin rommia vain, mutta eihän näytä olevan
homeessa vielä liemi, niin että ehkä se tulliherrojen kurkuista juoksee!' puhelin paskottelin ja asettelin laseja sopivammin
pöydällä. 'Sopisi kävellä sekoittamaan nyt vain!' sanoin ja kehoittelin: 'herrat tietävät omat mittansa ja laimiskansa niin
vedessä kuin väkevämmässäkin paremmin kuin minä, niin että kukin kaltaa oman porsaansa vain: sokeriakin haitte tongitte ruumasta
selät märkinä, mutta turha vaiva se oli, koska vaimoväellä näkyy olevan murenen muhkuraa tallella senverran, että rommit saadaan
kodon varoillakin makeiksi!'

"'Taksiin vain, taksiin vain! ei meidän salissa laiskottelemista kärsitä!' hehettelin, kun kapteeni jo oli tulossa pöydän viereen,
'taksiin, kapteeni edellä ja besättninki jälessä, niin on kruunu virassa sekä esi- että takavallan voimalla! Tämmöistä vain,
Ruotsin kuninkaan kellarimestarin vanhaa rommia!' puhelin vaatimattomia, lykäten karahvia paremmin sille puolelle pöytää, jossa
kapteeni jo oli viranaskarruksissa. 'Kluk, kluk!' sanoi astia, kun kapteeni hartaasti kallisteli lasiin, jonka pohjalle nimeksi
oli kaadettu vettäkin, mutta sensijaan sokeria sellainen kahmalollinen, minkä tullimiehen tottunut koura oli saanut pysymään
viisihaaraisessa kahmimessaan. 'Kelpaavaa ainetta siinä pitäisi olla!' sanoin kehoittimiksi, kun katselin, kuinka astian kurkussa
rohkeasti kulahteli. 'Kellarimestarikin kehui antaessaan: 'Ruotsin karvasta Suomessa maistettavaksi!' sanoi. Kuningas oli
kiitellyt edellisen lastini siikaa, parasta syyssiikaa se olikin!  ja siitä tämmöinen taskumakkiainen! Olen säästellyt klahvin
nurkassa sitä varten, että olisi varalla kurkun kastetta silloinkin, kun tulee herrasia vieraita saliin!' puhelin ja autin vielä
kevitin karahvin pohjasta, ettei kapteenin tarvinnut kainostella, vaikka lasin laidoilta jo vähän lorisi ylitsekin."

"Totta minä siinä puhelinkin!" selitti Alastalo juttunsa keskeyttäen.  "Kyllä aine Ruotsin kuninkaan kellarimestarilta saatu oli!
Olimme olleet siikatynnyrin kaupoissa ja pullon hän todella minulle antoi, kun ensin oli vilkutettu silmää, ja minä mäiskännyt
hintaa tynnyrille niin rohkeasti, että maksusta ei tarvinnut laskea kouraani kuin puolet, ja sittenkin tulin omilleni niinkuin
kellarimestarikin omillensa rätinkiä kirjoihinsa viedessään. Mutta kellarimestari oli kettu muussakin kuin hovin puolesta siikoja
ostaessaan, ja aine hänen pullossaan huonointa sotkua, mitä minä olen ikinä klahvissani tallettanut; en minä sitä koskaan ole
muille tosissani tarinnutkaan kuin tullimiehille, siitä on omatuntoni puhdas! Pukkilaa nimittäin en tässä asiassa laske
keneksikään, sillä hän istui publikaanien seurassa, ja semmoiselle sopii publikaanin ryyppykin! Mutta todistamaan hän kelpaa,
oliko keppi valittu peitottavan turkin mukaan, ja juoma sopivaa lientä tullimiesten kurkkuihin tullimiesten kalaaseissa!" Alastalo
viurutteli muidenkin lystiksi silmää Pukkilalle.

Pukkilan meni suu vieläkin pahaan muiruun. "Älä riettaita puhu!" sanoi hän ja oli sylkevinään. "Jos kettu oli ketun kanssa
marjalla siinä siika-rommikaupassa, niinkuin minä sinun tuntien epäilen, niin minä pelkään, että sinun siikasikin on päässyt
kuninkaan pöytään vain kuningattaren anopin vieraillessa! Hyi saakeli sinun rommiasi, vieläkin tulee maku suuhun, niinkuin olisi
risiiniöljyä niellyt! Tullimiehet kuin tullimiehet, ja heille minä suon vaikka tervaa sisukuntaan, mutta lähimmäinen on lähempänä,
ja mikset minun vuokseni edes sentään laitaa ainetta pistänyt pöytään! Kun pääsin kotiin, niin minä vielä viruttelin suutani
selvällä viinalla! Sain minä koko järkeni vangita silloin, etten ensimmäistä laimiskaa pruiskauttanut suustani yhtä nopeasti kuin
sen olin kaatanut kurkkuuni, ja viattomassa uskossa jopa aika hyvän kulauksenkin, koko lasin kerrallaan tyhjäksi! En minä niin
vanhaksi elä, että minä sen räpän sinulle joskus anteeksi annan!" Pukkila kakisteli kurkkuaan, ikäänkuin siinä olisi vieläkin
kymmenen vuoden takaista pien puhdistelemista.  -- Itse asiassa virkisti Pukkilaa sanomattomasti, kun vapaaehtoisen vaikenemisen
jälkeen sai jotain sanoakin viimein. Ei ole mukavaa vilkassuisen miehen istua seurassa pitkän päälle näräpäällä ja omat sanat oman
mielen laskoksiin niellen, vaikkapa sen olisi kotoa lähtiessä päättänytkin ja manannut itsensä, ettei sekoita itseään tällä erää
enempään kuin tarvitsee. 'Antaa Alastalon nyt pitää pormääkkiään ja puhella parkeista koko vatsan täydeltä, koska sitä varten koko
pitäjä haalataan koolle ja hänellä vatsan henkeä on pitempäänkin praakkiin!' oli hän sluupissa tullessa sanonut Evaldillekin ja
lisännyt: 'istutaan me vain ja kuunnellaan, kuunnellaan visusti, niin tiedetään, kuunnellaan, koska korvapari on päähän annettu!'
Niin hän oli paatissa puhellut Evaldille ja manannut, mutta toista on päättää ja toista kyrätä päätöksen takana ja pysyä
nahoissansa. Oikeastaan menee ihminen kaksinkerroin omassa mielessänsä, ellei suuta viljele, kun kerta on ihmisellä suu ja suuhun
juoksee sylki. Eenokkikin sattui viereen toiselle puolelle istumaan ja toiselle juuri tänäpänä Lahdenperä, niin ettei sopinut edes
korvanlehteen pieni sanansiraus naapurille, kun pahimmin potkasi mielessä, toiselle ei, koska Eenokille puhuminen oli ainakin
niinkuin seinän hirrelle puhumista, ja Lahdenperälle ei, koska sen tiesi ajattelemattakin, että tänäpänä lautamiehen korva ei
hahmi muuta puhetta kuin sitä, josta humisee nuotin alku Vaarniemen metsän kauppaan! Ei ihminen pahalla päälläkään kuitenkaan koko
päivää elä huulipartansa imeskelemisestä, ja oma vaikeneminen on jumalatonta kuulustelemista korvaan silloin, kun muut prätisevät
ja oma leuka saa levätä jouten! Kun siis Alastalo nyt oli nykäissyt nyöriä -- koiruuttansako hän sen teki ja kurikseen, sitä ei
tiedä, vai muuten vain liukasta käärmeen luontoansa, koska hän oli isäntä salissa ja hänen pidettävä silmää siitä, ettei vierailla
kelläkään päässyt nenä karsastamaan suuhun ja että muutenkin pysyi puhti niinhyvin jutun liepeissä kuin muunkin meinaamisen
helmahuiskuissa -- kun Alastalo nyt siis oli auttanut alulle ja päästänyt tyrän kokkareelta mielen patoutuneen saon, niin ei
Pukkilakaan enää kristi-ihmisenä ja lähimmäisen veroisena itsellensäkin viitsinyt ja jaksanutkaan kauemmin vastustaa luontoansa ja
kiduttaa sitä osaa lihastansa, joka hänellä oli kieleksi suuhun annettu.  Tottamar ihminen sentään puhua saa, vaikka harmittaakin
sisuksissa!  ajatteli hän. Ja keneltäs minun oikeastaan lupaa tarvitsee kysyä, jos sanonkin jotain ja omaa partaani käytän? Ei
suinkaan ihmisen itseänsä tarvitse rääkätä, kun kiusa on kuitenkin vain oma!

"Perhanan koiras sinä sittenkin!" sanoi hän siis Alastalolle ja päästi tunnustuksen. "Minun suustani viis! vaikka olisit sinä edes
minun vuokseni saanut sen kerran kaataa parempaa ainetta tullimiehillekin, tullimiehen perhanoille, sanon. Mutta sinun sileä
naamasi, naamataulusi: mitkä nyörivärkit sinulla siinä ovat ja millä sinä ne voitelet niin liukkaiksi, kun joka kipenä kasvoillasi
tottelee ja ne pysyvät hurskaina, lape laupiaina niinkuin vakoansa asteleva härkä, vaikka toinen tietää, että ihonahan alla
vilskuvat pirun pienet -- pienet turkaset, sanon, vaikka ison köriläitä ajattelen! -- hyppelevät vilskuvat ihonahan alla kuin
kankurin syöstävä loimen kujassa ja kutovat peijakoitansa! Sinun naamaasi, sinun sitä pieltäsi, jolla muut ja viattomammat ihmiset
tavallisesti kantavat syntejänsä, niinkuin lukkarintaulu kirkossa virrennumeroitansa, sitä minä vahtasin, katselin kuin
tipanlukija rohtopullon suuhun lääkeryyppyä valmistellessaan, tirkistelin kahden silmäni pinnistetyllä tutkaimella, näenkö pirun
hännästä tupsun livauksenkaan lakaisevan sitä sileätä, jota sinä viljelet kasvopuolenasi kirkon penkissä ja kauppa-asioissa ja
muissakin semmoisissa paikoissa, missä hurskaus vie miehen pitemmälle kuin rehellinen valhe! Mutta eipä pelkoa: mies puhelee
valheen paksua suustansa, niin että tadikko pysyisi pystyssä kasassa, jos sen siihen lykkäisi seisomaan, mutta kasvot, ne pysyvät
puhtaina ja plankkeina kuin luudittu tuvan laattia sunnuntaina, ja silmät, silmäin kaksi vuohipukkia, nekös osasivat pelata
vaarattomuutta ja uskollisuuden ylenpalttisuutta yhtä harmaan hartaasti kuin samat syntikerät tyttölapsen otsatukan alla
vakuuttavat viattomuuttansa, jos joku joutilaisuuttaan, vaikkei uskoakseen kysyy, ovatkos piikaselle nämä toimitukset ja tämmöiset
suun suihkaamiset tuttuja ja totuttuja jo vanhaltaan!  Kissanpetokin permannolla on mukava katseltava, kun sillä on hiirenpoika
vahdattavana pussikkojensa välissä: miksei sanoisi silmänvirkuista, että sirkkuvat hyvinä, ja miksei uskoisi tassukan hivelästä,
että siro on silkinpehmyt, ellei näkisi kellanpalavaa kummankin kiiluvan viirussa ja ellei tietäisi viittä kynnenvalpasta
kummankin villavan peitossa! Katselin minä maon lystiksi, ja kuuntelinkin syntisen luontoni ja Aatamin virkistykseksi sinun
kissanpelejäsi ja puheitasi tullikapteenin kanssa, ja vaikka minä olin niin kiukkuinen sisuksissani kuin kihisevä kiuas joka
kerta, kun oli ryypättävä lasista ja nieltävä omaan krääsättyyn kurkkuunsa sinun saastaista pikilientäsi, niin voiteli minua
kuitenkin sanomattomasti sydänseiniä joka kerta, kun siirsin silmäni sinun kirotulta parraltasi Blombergin tuhmankillivään
naamaan: munaskuuta virkistää, kun pestään sitä, joka ansaitsee pesemisen, ja höylätään tullimiestä, niin että näkee puunsyyt ja
huomaa männynrosoksi sen, joka vormunpuleerissa kiiltelee parempanakin mahonkina! Semmoista tullimiestä puijaa paremmissakin
asioissa naurussa suin, joka on niin yksinkertainen, että antaa itsensä puijata lasin vieressäkin ja tyhjentää hurskaaseen partaan
rommin paskaa hyvänä rommina, ajattelin, ja harmittelin, kun en itse ollut enempiä yritellyt. Ajattelin kyllä sitäkin, kun sinua
katselin välillä ja kurkistelin sileätä naamapintaasi, että tiedän minä vanhaltaan, ettet sinä silmää räpyttele, kun hevoskauppaa
hierotaan ja myydään vaikka pattijalka valakka kolmivuotiaana oriina sille, joka semmoisia uskoo, mutta että sinä olit niin
kypsäksi keitetty pirun liemissä ja niin lihava omantunnon hylliltä, että sinä lasiakin kilistäessä, jolloin ihminen kuitenkin on
ilko ihminen silmältänsä toista ihmistä silmäkarvaan, ja rehellisissä maistelemisissa sanot parrasta partaan parran punastumatta
rommiksi sitä, mikä ei ole rommia, ja sekoitat yksinkertaisemmalta hänen viimeisenkin uskonsa, niin että hän alkaa epäillä oman
suunsa maunkin selvää todistusta, sitä en minä ennen sitä erää olisi sinustakaan luullut! Joka kerta, kun otinkin uuden kulauksen
-- ja kulaus täytyi ottaa, sillä sinä olit kuin pentele vahtaamassa ja kilistelemässä, että jokainen teki työnsä täydestä
kalaasissa, niin kapteeni kuin miehetkin: 'ei salissa laiskoja sallita, koskei ruumassakaan!' puhelit ja hoputtelit, jos joku
säästi suutansa ja piti pitemmän välin, minuakaan, perhana, minuakaan sinä et surkutellut, minä luulen, että sinä koiruuttasi
vahtasit minua pahimminkin! -- joka kerta, joka tihuva kerta, kun kulaus siis oli otettava, ja kun kulauksen otinkin
urhoollisesti, vaikka teki mieli saman tien sylkeä pärskiä tervan rivo suuta polttamasta, joka kerta siis minä siemauksen niskaan
ajattelin ja sadattelin: muista se aina, Petter Pihlman, että Herman Mattsson on vaarallinen mies, vielä liukkaampi kuin sinä olet
ymmärtänyt ajatellakaan! Jollei rantasilta olisi ollut kahden kivenheiton päässä, ja minä arvannut, missä tällissä asiat siellä
olivat: sokeritopat, joista minullakin oli osani, keikkumassa hemmetin kiiruulla viisikertaisen julkisilta rantapuodin laariin, ja
selkää heilumassa sillalla niin monta, kuin teitä oli hikistä äijää tuhtaamassa paatin ja puodin välillä! ja ellen myöskin olisi
kristitystä sydämestä suonut tulli-Blombergin nahkoihin lipeätä pahemminkin, kuin mitä hän halulla ja hartaudella silmäini edessä
itseensä imi, niin rehellisyys olisi kuitenkin viimeinkin ottanut minussa urakan, ja minä sanoa läjäyttänyt Alastalolle päin
kasvoja: 'Viruta porsaittesi kinttuja tällä juomalla, mutta älä semmoisten ihmisten kurkkuja, jotka ovat kastetut samalla
kristivedellä kuin sinä itsekin!' jumaliste, olisin sanonut ja sylkenyt suuni viimeinkin saastaisesta puhtaaksi! Mikä pirun juoni
kaskikin sinun hakemaan klahvistasi juuri sen kuninkaan kellarimestarin rommin -- lieneekös sekään mies vielä hirtetty! -- ja
vaikka ymmärränkin, että toisia oli vahdattava, jotteivät ajatukset juosseet tarpeettomiin ja kurkut kerjenneet tunnustelemaan,
mitä helvetin ainetta kulisi loroissa, niin hemmetissäkö sinun oli vartioitava niinkuin viholainen minuakin, että minäkin olin
uskollinen lasini kimpussa, ikäänkuin minäkin olisin istunut kruunun knapeissa sinun salissasi ja ollut virantoimituksissa: hyi
saakeli! suussa vieläkin rivon maku!"

Alastalo nauroi hyllyvän vatsansa täydeltä Pukkilan sydämenpurkaukselle, oli mukavaa ja parempikin, kun Pukkilakaan ei kestänyt
närässään, vaan taas oli friski poika joukossa ja leuka laistolla: eihän katrilli miltään maistu anturoissa, jos yksin loiskii
permannolla! "En suinkaan minä lähimmäisenä saattanut katsella sinua yksin janoisena ja tyhjää ilmaa nielemässä pitkään kurkkuusi,
kun muut paksukaulaisemmatkin ympärillä imivät märkää nahkoihinsa kuin sienet!" oli hän puolustelemaan itseänsä ja härnäämässä
toista jatkettuun sanavänkään. "Ja mitäs muinaisia suret, koska elävänä istut siinä ja hengissä pysyit! Vai vieläkö tunnet
sääressäsi, kun minä pöydän alitse potkasin sinua: sinä sähiset korvaani kuin viskuri akanoita sylkiessään, puhisit pahemmin kuin
ruistynnyrin kantaja vastamäen juostuaan: 'mikset sinä parempaa ainetta saanut antaa, minun tähtenikin, kurkkukin menee ihmisellä
sijoiltaan, kun vääntää lorttia alas!' potkasin, kun en muutakaan kerjennyt ja taisin potkaista liikakin makeasti, sillä kokki,
tullikokki kliputteli oven suussa korviansa niinkuin jänis ennen loikkaamista, ja kuka muukin hyvänsä olisi kuullut sen, minkä
sinä luulit suhisemiseksi, jos vielä olisi ollut kirkasta päätä salissa muuta kuin kokilla ja minulla! Turhia sinä kellarimestarin
ainetta morkkaat: täyttihän se tehtävänsä, ja seurakunta oli harras pöydän ympärillä, jonne vähitellen kaikki olivat siirtäneet
tuolinsa lähemmälle Bethesdaa! Ja koetithan itsekin jotain sekotella ja selvitellä, senverran sinullakin oli vielä selvää
järjenrakoa päässäsi, hämätä ja peitellä jälkiäsi, jos joku olisi sattunut kuulemaan, kun kuhiset korvani juureen: 'Olenhan
kuitenkin minäkin mukana ja paikalla ja minunkin kurkkuni kaltattavana, ajatteles sitä!' olit saanut sanotuksi ja katsonut minuun
semmoisilla silmillä, että piironki seinällä tuossa olisi järkkynyt jaloillaan ja paremmat rommikarahvit kilisseet sen mahassa
pahoina ominatuntoina, jos minun sijastani olisi silmäsi lävistänyt sen oviklahvia. Jos minullakin sinä hetkenä olisi miehen
sydämen sijasta ollut tinanappi kylkiluiden sisäpuolella, niin tinaliemeksi se olisi pihauksessa sulanut pelkästä paljaasta
surusta ja mielensärystä toisen ihmisen puolesta ja lähimmäisen luontokappaleen surkeuden tähden! Ties kuinka olisi käynytkään ja
minä vielä prässännyt itseni pystyyn uuden kerran kolistelemaan klahvissa ja katsomaan, olisiko siellä vielä sittenkin jotain
muutakin sopivaa haettavaksi pöydälle, jotain semmoista, joka olisi saanut sinunkin suupielesi leveiksi ja hyvänhörölle, kun
olisit lukenut ja tavaillut kullan pränttiä kyljen prameassa plakaatissa, ties kuinka olisi käynyt, sanon, ellei viholainen
samassa olisi istuttanut sinunkin päähäsi ajatuksen planttua, ja sinäkin äkännyt, että äskeinen kuhisemisesi ja kuiskuttelemisesi
kukaties tarvitsi vähän lakasemista ja luudan viljelemistä. 'Tulimmaisen hyvää ainetta!' sanoit sinä siis päistikkaa kapteenille
ja maiskuttelit suutasi niin väkevästi, että hiotumpi mies kuin kapteeni olisi paikalla huomannut sinun juoksevan valheen köyttä
naakeliin. 'Kysyin juuri kuiskuttelin, puhisin Alastalon korvaan', puhuit sinä ja toimitit ja olit viattomia selittelevinäsi
kapteenille, vaikka silmäpenteleesi lähetti siltä nurkalta, joka oli minulle päin, myrkyn makkiaista minun maistettavakseni.
'Puhisin Mattssonin korvaan ja kysyin!' sanoit sinä ja olit silminesi kuin kärppä kuonosuippoinensa kahdella kivenkololla yhtä
haavaa, 'kysyin Mattssonilta, sanoin, millä kurinjuonella hän on tullin haistamatta kuljettanut sodan aikana näin hyvää tavaraa
klahviinsa, tämmöistä, että kieli hihkasee, ennenkuin on päässyt makuunkaan!' Minä pysyin kuitenkin hurskaana levolliselta
naamapuoleltani, ja koska kiiruun paikassa toimen aina pitää olla ripeämmän kuin sanan, niin oli minulla rommipullo jo koholla
kädessäni ennenkuin sinä olit vienyt nylkemättömät sanasi ameneen, ja minä pulputtelemassa uutta kirkasta aineenlisää kapteenin
puolityhjään lasiin, jotta hänen sai silmäinsä ja ajatustensa mieliteko otollisempaa askaretta kuin sinun puheittesi joutavien
jälkien haistelemisen. Pöydän alla potkaisin kuitenkin sinua sääreen uudemman kerran ja sähisin sinun puoleisellasi suupielelläni
sinun ripittämättömään korvaasi, mitä sähisin ja kerkesin: 'Menetkös sinä kutittamaan nukkuvaa karhua huulikarvoihin!' narisin
pinteessäni.  Turhan taitse minä kuitenkin kellon naputusta kuuntelin liivini taskussa, niinkuin minun on pään selkeentymisen ja
muun valmiuden vuoksi tapani tehdä silloin kun on piukka paikka ja edessä äkkiluovi, sillä tullikapteenin järki oli jo pukseerissa
ja mieli rommin hinassa.  Ei kapteeni siis tällä erää sinun jaarituksistasi suurempaa asiaa tehnyt, kuin ne ansaitsivatkaan, eihän
koirakaan silloin sääriin töytää, kun sille luupalaa kuonoon kokottaa, ja harakorvaisempikin mies kokoo korvanlatvansa luppuun,
kun istutaan sopujutuissa ja rommilasi tuoksuu sieraimiin nokan edessä. Jotain kapteeni kuitenkin oli viran vuoksi ja takin
nappiensakin tähden sekä muunkin siivollisuuden ja esivallan arvon nimeksi puhella mongertavinaan vaivalloisella suomenkielellään:
'Ettei vaan olemas smuggelitavara, Mattsson? Ei saapi tuoda vekeviä Ruottista!  Kotona lupa poltta, ei smuglata! Paluviina
talonpoja suuhu tarppe hyve ainette, ei tarvis mouka suu, ei kunjakki, ei rummi! Ei haaska variksille kruuti!'"

Pukkila keskeytti Alastalon ja naurahti: "Muistatkos, mitä hän vielä sanoi muuta: 'Sinu viljele rummi liika paljo, Mattsson, liika
suuri vatta, suurempi vielä kui minulla. Kuka kunnioittama minu sinu vieress ja esivaltta, ku sinu paksump? Mitä teke
talonpoikakippari nui suurella vattalla? Liika herranen vatta, liivin knappi pullottamas julki syndisest, rasuva liika paljo, sinu
olemas liukas mies, vaaraline mies, sinu olemas angerias sorme välis, kun pitele: minu eppele sinu, vaikk juoma sinu ainett!'
Miltäs tuntui, Mattsson, kun oli nieltävä karvaan marja ja pidettävä suu höövelinä ikäänkuin mamsellia puhuteltaessa?  Kokki oven
suussa nauroi niin, että hihkui tuolillaan ja minäkin sain kakistella ison aikaa, kun meni pyrskähtäessäni sinun pahuksen
pikiöljysi väärään kurkkuun!"

"Olisit tupehtunut silloin, niin et nyt olisi kiusana, kun pitäisi saada asia selitetyksi!" ärähti Alastalo, mutta nauroi
kuitenkin.  "Kyllä sinä parhaasi teit, että minä sain hikoilla! Mikäs virka helvetissä sinullakin lienee aikanansa varattuna:
kekäleiden kohentajana paistinpatojen alla kait sielläkin juoksentelet? 'Vanhaa ainetta!' puhelin minä ja rauhoittelin
kapteenille, kun en kerjennyt siinä hongassa antamaan sinulle näpsäystä nenänpäähän. 'Tallessa ja kaapissa jo isävainaan ajoilta!'
sanoin minä ja valehtelin kerran elämässä minäkin, vaikka siitä valheesta en minä ikinä joudu vastaamaan, kyllä se on viety sinun
kirjoihisi: sinä asian siihen pistit, että valehdeltava oli! 'Enkä suinkaan minä itseäni varten ja oman kurkkuni viruttimiksi
tuommoisia aineita kaapissani tallettele!' selitin minä asian jatkoksi ja olin hurskas, vaikka olikin semmoinen mies kuin Pukkila
seurassa. 'Mitäs minulla sitte olisi tarittavana, jos omiin nahkoihini parhaat pulppuisin, kun tulee herroja taloon ja isosia
vieraita, niinkuin nyt? Vai minä uskaltaisin kuljettaa jotain salaa tullilta maihin? Halu kyllä olisi, sitä en minä kiellä,
valehtelisin, jos kieltäisin, tälläkin matkalla, voi pahus, kuinka minua kiusasi, kysyin itseltäni ja tukustin omaatuntoani: enkös
sittenkin ostaisi jotain tuliaisiksi, Ruotsin punssia edes pullollisen; jos sattuisi tullijahtikin olemaan kotorannassa
odottelemassa, olisi kuitenkin tuoretta suunavajaista tarjottavana, eikä tarvitsisi vanhoja kopeloida kaapista, tuoretta ja
friskempää, että herratkin saisivat virkistystä, kun ovat saaneet kuivin suin odotella', kysyin ja koetin parhaani, 'mutta eipäs,
luonto ja rehellisyys pysyivät kankeina vaan niskakarvoiltaan, ja tyhjän vesiä nyt litkottaisiin, jollei olisi ollut vanhaa
tallella. On jumalaton asia tuo, kapteeni, että ihminen on sydämeltään liika rehellinen ja pelkuri! Eikös olisi nyt mukava asia
sekin, jos minä olisin uskaltanut, ja meillä olisi tässä edessä pöydällä iso mahakas Ruotsin keltaista? Mutta minä en vuovaisi
kuljettaa salaa maihin housunnappiakaan niin kauan kuin te olette tullikapteenina näillä vesillä!' 'Tuo Blomberg!' sanoin
muillekin pöydässä ja nostin lasia, etteivät unohtaisi työntoimitusta, 'tuo Blomberg, hänellä ovat silmät päässä kuin
pavunvierivät, niillä on kantti pyörivä, ja ne ovat joka paikassa, ihmettelen välistä tosissani, osaisiko semmoisilla pipanoilla,
jos ne olisivat omassa päässä kiilumassa, pujottaa langanhiuksen vaikka neulan puikkokärkeen, kun omilla silmillä on tosi käsissä
ja naisapu mielessä silloinkin, kun olisi saatava edes silmukankin nenässä jotain pysymään; ja nenä hänellä, olettekos koettanut
salavihkaa pitää silmällä, millä voiteilla, millä saamarin narduksilla hän sitä ruumiinpaikkaansa sivelee ja silaa, kun niin on
hieno hajuiho sen sieraimissa, että enkelin istuinpuolikaan ei ole hipiämpi, ja että kahvinpavun ainoa pipanekin lastissa pistäisi
sen aivastelemaan, vaikka vaivainen olisi kahden lankkukerran taakse kätketty ja upotettu tervahulikon pohjaan!  Voi, Blomberg,
mikä mööpeli ja jalokivi sinulla kuitenkin on tuossa nenässäsi: jollen minä niin vissisti tietäisi, että partani jokainen karva
kasvaa minun omasta leuastani ja on juuriltansa rehellisesti minun omassa manttaalissani kiinni, niin uskaltaisinkos tätäkään
luutaa huiskia näin vapaasti siinä ilmassa, jota sinä haistelet? Kerrankin muistan tässä samassa salissa, kuinka sydän hyppeli
kurkussani, kun olitte taaskin virantoimituksissa ja maistelitte kanssani, olitte ottanut hyllyltä tuon samasen piipun, jota
nytkin hypistelette käsissänne, ja jumaliste, silmiäni en ollut uskoa, kun kuljetatte noin vain ikäänkuin muissa ajatuksissa ja
niinkuin muuten ajankuluksi nenäkarvojanne kutitellaksenne piipun vartta koko sen pehmeältä sahviaaniosalta nenä-alustaanne
myöten: te haistitte asian, vaikkette sanonut mitään, ja tosi olikin: samalla reisulla minä olin varustanut Tukholmassa uuden
nahkavarren piippuuni, vaikken ollut arvellut asiata sen arvoiseksi, että siitä olisi ollut tehtävä tullille ilmoitus ja
deklaratiooni! En minä teitä ja teidän nenäänne jutkuttamaan uskaltaisi ruveta, en unennäössäkään, en vaikka kymmenen ruplaa
maksettaisiin paikalla käteisellä kouraani! Toista tuo Pukkilan Pihlman tuossa!' sanoin, kaataen viidettä kertaa kapteenin lasin
täyteen, ja lainaten Pukkilallekin semmoisen silmän katsauksen, että hän ymmärsi minun liikkuvan velan maksuissa. 'Toista tuon
Pukkilan laita tuossa!' sanoin.  'Ikävä sanoa oman pitäjän miehestä, mutta kyllä hänen kanssaan on viisainta kapteeninkin olla
varovainen. Parta hänellä kyllä on rehellinen ja oman leuan kasvattama, niinkuin minullakin, mutta muusta en minä takaa miehessä
mitään. Kiittäkää onneanne, että se mies on vienyt sekä jahtinsa että kaljaasinsa Vehmassalmen pohjukkaan sammaltumaan! Sentähden
istuu nyt täälläkin norkkimassa, että saisi suolasäkin säynäitänsä varten, kun sen saa riskittä rannassa kierittää paattiinsa.
Mutta, auta armias, että se mies vuovaisi oman nahkansa ja köliastiansa semmoisen luodon taakse, jonka toisella puolella
engelsmanni saattaa kyttäillä, niin syntiä tapahtuisi, ja hänen lastiansa saisi muljata aikalailla, ennenkuin sokerin joukosta
löytäisi suolasäkinkin, joka avattaessa ei olisi kahvisäkki. Minä sanon ystävän sanan, koska yhdessä juomme: varokaa hänen
partaistansa miestä, hän on sitä lajia kylmäveristä sorttia, että hän voisi istuttaa teitä salissansa ja juottaa koko
tullibesättningin salakuljetetulla rommilla Silläaikaa, kun oven takana porstuan puolella kahvisäkit pinotaan seinän nojoon ja
sokeritopat marssivat ullakolle!' Minä tikistin silmäni melko vahvoiksi, kun minä tätä sanoin ja koetin kuinka likelle
tullikapteenin ymmärryksen karvoja jo sai käydä ilman, että järjen valkuaista alkoi läpytellä.

"Liika varhain minä sillä kerralla vielä kuitenkin olin kohennellut nauriin naattia: vielä ei ollut muhkuran mukula niin paksu
juureltansa, kuin minä olin uskonut. Tullivarikset, niin kuin variksia ovatkin, ovat tottuneet karvaampiinkin liemiin, ja niiden
kurkkua saa viruttaa väkevällä niinkuin ankan selkää vedellä, eivätkä pahukset muuta kuin pyristele höyhenkarvojaan niiltä
paikoilta, joita on kastettu, ja ovat raittiita taas ja pyristelevät tupsujansa niinkuin kukko tunkion harjalla! Tullikapteenin
pentele oli nopeammin ketarillaan kuin arvasinkaan, siemasi kyllä lasinsa tyhjäksi pöydältä poskiinsa kaiken varalta, ja tuoli
kaatui kolisten laattialle selän takana, mutta minun sanani porstuasta ja kahvisäkeistä oli istunut päähän ja eikös vainenkin äijä
keikkunut porstuan ovelle käsin, vaaperoinut kintuillaan kuin samanen ankan kyntys, josta äsken sanoin! Eipäs olisi uskonut, että
tullimieskään liikkuu viidennen lasin jälkeen ketaroillaan niinkään livakasti kuin siinä liikuttiin, huomasihan kyllä sen, että
pääpuoli ruumista jo oli stuuvattu vahvaan ylilastiin, ja että jaloilla olivat omat meininkinsä siitä, mihin päin kurssi oli
sträkätty, pyrkivät vimmatusti etukamarin ovelle silloin kun nenänpriimas kuitenkin selvästi torkotti puksprööttiä porstuan ovea
kohden, mutta kun on urhoollinen ja ottaa luovin mutkia, kun kakluunin kulma tulee eteen, niin klaaraa mies asian kuitenkin, kun
komennon pitää. Koetin minä rauhoitella ja tyynnytellä, että ei mitään hätää, että ei totivesi vielä ole loppu, kannussa on, ei
tuvasta tarvitse mennä hakemaan, ja kaasinkin jo, hulistelin, hädissäni kaptenin lasiin, tällä kertaa kuitenkin silkkaa
sekoittamatonta rommia, niin paljon kuin laitojen sisäpuolella varisematta pysyi, koska huomasin, että kiuas oli sitä lajia, joka
vaatii vahvan löylyn. Porstuan ovelle kuitenkin tultiin ja se saatiin kuin saatiinkin auki vaikka saranapuolelta aluksi haettiin
kahmittiin lukon kahvaa, ja kapteeni katsoi kuin katsoikin, niinkuin virka vaati, porstuan puolelle.

"'Jokos ovat saaneet kahvisäkit pinotuiksi porstuassa!' pääsi minulta pirunkurillinen kysymys, kun en malttanut itseäni ja
kapteeni kurotteli senverran kuin lyhyessä kurkussa oli kurottelemista päätä ovenraosta porstuan puolelle, vuovaamatta kuitenkaan
sitä askelta kynnyksen ylitse, joka varmasti kaikkien merilaskujen mukaan olisi kumonnut ainakin yhden miehen säkiksi porstuan
permannolle. 'Jokos kapteeni on haistanut tarpeeksi raitista, täällä olisi taas uusi lasi pöydällä odottamassa!' sanoin ja nostin
kolistelin taas kapteenin tuolinkin pystyyn pöydän viereen, vaikkei se manööveri enää minultakaan peräti sulavasti tapahtunut,
kokkipoikakin oli jo juoksemassa auttamaan, vaikkei sitä apua tarvittu: taisi minullakin olla jo jonkun lasin aavistus päässä, kun
oli tyhjennettävä muille esimerkiksi. Kapteeni oli kuullut minun sanani ja arveli kait muutenkin, että viran velvollisuudet olivat
kunnialla täytetyt, sillä kurssi oli nyt jo taas pöytää päin, vaikka arvata sen sai, että pöytää päin oli matka, sillä aikamoisia
koukun konsteja osasivat jalat keksiä lystikseen sillä lyhyellä reitillä, joka oli ovelta tuolin haminaan.

"Jos yleensä voisi ihmisellä tulla surku tullimiestä, niin kyllä sydäntä olisi rääkännyt katseleminen, kun miesparka yrittää pari
askeletta vinoon ja kolme yhtä harrasta päinvastaiseen sihtiin ennenkuin on puolen askeleen mitan eteenpäin sitä kurssia, jossa on
pöydällä täyteen kaadettu lasi odottelemassa, kun sinne asti pääsee.  Mutta visu pääknuppi miehellä oli, se on sittenkin
tunnustettava!  vaikka jaloista ei enää ollut paljon mitään tietoa, niin annas, kun hän noukkii kahden askelen välillä ja
vaarallisen ylihaalauksen jälkeen silmäntikkuihinsa kokkipojan, joka on laattialla palaamassa paikalleen ovensuussa, autettuaan
minua tuolin pystyttämisessä pöydän vieressä, niin on järki paikalla kintuillaan miehen päässä: 'Mite sinä siine kävele laiskana,
poika, juokse kippa puuriin, meiden jahti tarvis vahtin!' sanoo hän ja silmät ovat päässä kuin knapit. 'Mitäs kapteeni turhia!'
tuli minulle kiiru.  'Tuossahan jahti keikkuu touveissansa möljän vieressä akkunan alla. Eivät meidän västäräkit varkaita ole,
vaikka hyppelevätkin kannella!' sanoin nauroin ja torkotin peukalollani merenääriseen sivuakkunaan, jonka takana näkyi palanen
tullijahdin täkistä omenapuun oksien välitse, ja siellä todellakin pari västäräkin viatonta tullibesättningin virkaa hoitamassa.
'Pojan totilasikin vielä tyhjentämättä pöydällä: ei miestä hirteenkään viedä, jos totilasi on kesken juomisen, mitäs te parasta
miestänne kuivin suin lähettäisitte ulos! Älä lähde!' rauhoitin minä kokkiakin. 'Kapteeni laskee leikkiä vain, pienin mies vasta
oikein totinsa tarvitseekin, että kasvaa! Näet sinä sen kapteenin kävelemisestäkin, ettei kapteeni tosia meinaa: kun varvas
sieppaa kolme kvarttia sivulle ja yhden kvartin eteenpäin puolen kyynärän matkasta, niin varvas hijoo silloin valssia, ja sanakin
hänellä veivaa samassa tahdissa, niin että sitä on noudatettava nuottien kaarteissa eikä travikaupalla karaten!' Pojalla oli
vekkuli tukan alla ja taisi veijari pitää vähän meidän puoliammekin niinkuin kristitty aina pitää kristityn puolta, ellei siitä
itselle ole vahinkoa ja jos asiasta on kujetta oman mielen hyryksi, kokkihan hän sitäpaitsi vain olikin tulli jahdissa, eikä hänen
takissaan vielä kruunun knappeja kiiltelemässä, hän siis meni kuin menikin taas ja palasi takaisin tuolille oven suuhun istumaan,
silmät taaskin kileinä vahtimassa tukan alta ympärille: minä pidin siitä pojasta, sillä olivat silmät virkut kuin kerät päässä, ja
mies hänestä on tullutkin, kuten jo sanoin kerta, vaikka tikku hän sillä erällä tunnossani oli, ja epävakaisesti minun oli joskus
varastettava silmä häneen.  Kapteeni oli kuitenkin unohtanut asian, kun poika oli poissa silmistä ja totilasi houkuttelemassa
pöydällä vielä totisen matkan takana ja monen koukeron ja jalan kompastelun päässä. Mutta kun kapteeni kryssiensä jälkeen
viimeinkin oli taas pöydän namuilla, ja niinkuin mies, joka täyden taksin jälkeen ja prässit kestettyään tarvitsee ansiosta täyden
kulauksenkin, siemaissut seisomajalalta janoonsa sen, mikä oli kumottavaa hänen täyslaitaisessa rommilasissaan, viristyi hän kuin
krapu veteen päästyään ja järjen tali alkoi taas lepatella kynttilän toimituksissa päässä.

"'Kaadas lisään, kippari!' sanoi hän, kun tunsi taas vakavan tuolinlaudan selkätyvensä alla eikä enää jalkoja huiputellut, ja
lykkäsi pöydällä tyhjän lasinsa eteeni. Merkillistä kyllä, puhui hän tällä kertaa selvää suomenkieltä, eikä enää herrasmaisesti
mongertaen niinkuin ennen, eihän hänen sitä aluksikaan olisi tarvinnut tehdä, sillä Rymättylän Naatilan poikia hän oli, mutta
virka ja herrasuus pani isottelemaan. Mutta äskeinen tuimaus oli ensi leiskaukseltaan selvästi kirkastanut hänen pääknuppiansa.
'Mite varte sinu, Mattsson', sanoi hän äkkiä terävästi ja mongerrukseensa palaten, 'mite varte sinu, Mattsson, aina seila jahdissa
knappi lasti, lommo lasti, kun minu syynissä?' kysyi hän, kun kaatelin uutta rommia hänen lasiinsa. 'Minu aina ihmettelemä ja
eppelemä, kun luukku avata ja ruuma pohjall lasti kui kana tripaus kana perssest: kiikari tarvittema, ett näke, onks lasti!  Mite
varte, hullu mies, sinu seilama tyhjä jahti Stokholmist? Miks'ei ota teys lasti sisään? Tienä parempi, ku on teys lasti suola
ruumas!' jamasi hän ja ärisi korvan vieressä kuin hörhiäinen. Minä huomasin, että nyt oli juttua venyteltävä niinkauan, että
äskeinen tuikaus kerkesi päähän asti kapteenilla. 'Riski liika suuri, riski liika suuri!' panin minä ja kaasin rommia niin
rohkeasti kapteenin lasiin, että laimiska juoksi pöydällekin. 'Engelsmanni nappaisi pian, kun kyttäisi luodon takana ja niihin
suihin menisi koko kallis lasti jahteineen päivineen!' puhelin minä ja työntelin varovasti, ettei aine läikkyisi yli, lasia
pöydällä lähemmäs kapteenia. 'Minä olen köyhä ja varovainen mies, minä en mene riskeeraamaan liikaa, puoli lastia suolaa, siinä on
kaikki, mitä minä vuovaan engelsmannin kynsiin!' sanoin minä ja olin totinen. 'Kun saisi seilata maahan sokeria ja kahvia, silloin
olisi laita toinen, silloin kannattaisi seilata täysi lasti, lastata ruuma täyteen ja pinota täkillekin senverran kuin reilinkien
sisäpuolella varisematta pysyy!' lisäsin ja olin vielä totisempi. 'Kui sinu puhele, Mattsson? sinu olemas sittekin yksikertane
mies, vaikka sliipattu pentele! sokeri ja kahvi paljo tyyris, engelsmanni nappa sokeri myös, riski paljo suuri, sinu ruineerattu
mies! ymmärrys hoi!' Blombergin silmät alkoivat olla kyllä aika sameat, ja niiden oli vaikeata molempien yht'aikaa tämmätä
tutkainta minuun, mutta harmaan perukoilla piili vielä kuitenkin joku epäilyn koira vahdissa ja minun täytyi pysyä nahoissani.
Tosi kyllä on, että minun alkoi kärsivällisyyteni olla lopussa ja minua rupesi kiukuttamaan, kun ei mies pehmene, vaikka niin
rehellisesti juo: hän oli jo tyhjentänyt lasinsa taaskin ja hivutti tyhjää minun eteeni uuden kerran täytettäväksi. 'Sinulla hoono
järki, mutta hyve rummi!' sanoi hän.

"Ei minun muu auttanut, kuin jatkaa nuottia siis vain, minä asetin naamani taaskin laupiaaksi niinkuin olisin istunut
kirkonpenkissä isonpitäjän rovastin saarnaa kuuntelemassa, kaasin pulputtelin uutta karvasta tyrkytettyyn lasiin ja puhelin
paskottelin: 'Te olette sitte viisas mies, kapteeni, järki hieno niinkuin hiuksenkarva, merkillistä, kun ei kruunukaan ole
huomannut, teidän kaltaisianne miehiä kun istuisi förvalttareina tullikamareissa keinutuoleilla keikuttelemassa ja sikaaria
polttelemassa, niin milläs me vaivaiset enää eläisimme luodoillamme: mennäyötisen unen te noukkisitte ihmisen päästä kuin täin, ja
sakottaisitte, jos syntiselle on sen aikana näytetty tullaamaton kahvinpapukin vaikka lasiraameissa! Voi totisesti, niin pitkälle
en minä olisi surmikseni ymmärtänyt järjelläni poukata, mutta tosi se on, toisenkin kerran tosiasia, selvä, kuin plakilla
kirjoitettu: miks'ei engelsmanni voisi napata täyttä kahvilastiakin niinkuin täyden suolalastinkin! Ei kaiketi auttaisi siis muu,
kuin seilata minun kahvia ja sokeriakin vain puoli lastia!' sanoin minä nöyrästi ja olin entistäkin hurskaampi. 'Mutta eikös oteta
lasia vielä, jos sopii!' lisäsin ja lykkäsin auttelin hänen eteensä sitä lasia, jota hän jo itse sormin haritteli. 'Prehti mies,
prehti mies! sinu Mattsson!' taputteli kapteeni minua olalle, 'sinu olemas prehti mies, mutta saakelin yksikertane: engelsmanni
nappa poole lasti yhtä hyvi kui teys lasti! Skool, Mattsson, sinun järkesi kulkee kuin täi, täi tervassa, muta minun hyppää kuin
kirppu, kirppu lakanalla!  Perhanan mukavaa ryypätä rehtien miesten parissa! Tulliherra ja tullipreijari ovat kamraateja, kun he
ymmärtävät toisiansa.'

"Visanen knuppi samalla Blombergilla. niin virutettu pää sisäpuolelta kuin vuoden vedessä maannut katiska, ja nyt vasta alkoivat
merkit puhua, että ajatuksen nilkoilta olivat holtit helppaamassa: mies puhui vääntämättä sitä kieltä, jota osasi! Aika jo olikin,
sillä minulla alkoi kellarimestarin rommi jo veisata viimeisiä virsiään karahvissa ja astia pahasti kevittää käsissä; sitä oli
viljelty tihuvasti viimeisen tunnin kestäessä, eikä se mikään Zarpathin lesken kruukku ollut, kyllä sen pohja aikanansa paljastui;
minä olin jo ihmetellytkin ja sadatellut sisuksissani, että se tosi tässäkös vielä todella on edessä, että minun sittekin on
kuitenkin haettava kaapista oikeata ainettakin, jota miehet raskitsevat juoda vain keskenänsä. Ei pullossa enää todella ollutkaan
kuin laimiska pohjalla, kun sitä huljuttelin ilmassa, ja koettelin, olisiko enää puoltakaan lasin täyttä lähtemässä perukoilta
poroa, jos lääkettä ikäänkuin vielä tarvitsi parantaa. En minä sentään enää ollut nopea ja hätiköinnyt turhia; kun flakun kärjet
kerta ovat kääntyneet ilman mukaan, niin kyllä myötäisen veto seileihinkin kerkiää, ajattelin ja säästin laimiskaa. Tiesinhän minä
lasin mitoistakin laskien sen, että tullikapteenilla ihmisjärjen mukaan piti olla täysi lasti päässä, ja että nyt oli maltettava
odottaa vain niinkuin kylvömiehen kylvönsä siunausta. Sen tunnustan, että hengitin minä helpotuksesta, kun tälle tällille oli
päästy ja tervaskanto käännetty kyljellensä, sillä kyljellensä oli Blombergin ajatus jo selvästi kallistanut: hän ei enää
huomannut siirtää tyhjää lasiansa minun eteeni täytettäväksi. Nyt saisivat miehet jo ruveta kuulumaan rannastakin pian!  ajattelin
minä ja siunasin muutamassa ajatuksen välissä jo muinaista kellarimestariakin ja hänen rommiansa: oli sinullakin viisautesi, vanha
kettu, kun tämänkin minulle aikoinasi petkutit, ajattelin: oli nyt sitäkin sorttia minulla, jota raskitsi antaa tullimiehille
tarpeeksi! Turhia sinä, Pukkila, sanon uuden kerran, ainetta morkkasit, ja suutasi väänsit: maistumisen laita olkoon kuinka
hyvänsä, mutta asiansa se ajoi tullimiesten päissä kuin poika!  Vai kummanko olisit sinä hetkenä ottanut helpommin taksiksesi:
tanssinut potkutusta tuvan laattialla täysi taikinahulikko sylissäsi, vai pistänyt Blombergin liikkeelle rantasillalle tullisyyniä
toimittamaan?"

Alastalo naurahti juttuunsa hyvällä omallatunnolla ja katsahti ympärilleen rauhallisella vatsalla. Hän tunsi, että hyrinä oli
juossut parrasta sillä nuotilla kuin tottuneelta mieheltä pitää silloin kun isännän on kohenneltava mieliä salissaan ja pidettävä
vieraitansa semmoisella suun höröllä ja mielen mehulla, etteivät leuat piukistu, ja istuta joukossa kuin kirkossa silmät sitkaina.
Tiesi hän luonnoltansa ja vanhalta pyytäjän tottumiltaankin, ettei ongellakaan auta pitää vavan vartta pitkän päälle
liikkumatonna, sillä ahvenkin on luontokappale ja nuokahtaa, jos silmä liika pitkän ajan torkkuu saman houkuttelevan syöttilihavan
hievahtamattomiin, vaan on vavan vaappuvaa taiten pidettävä elonhengessä ja semmoisessa hienossa värinässä, joka ei äkkiseltään
säikytä viisaskuonoista haistelijaa, mutta joka ajan oloon herättelee halun huolet hersyville kylmän kitaluun pohjilla ja ärsyttää
lopulta varovankin närppijän paremman järjen uhallakin hotkasemaan kiduksiinsa sen, jota oikeastaan oli alunalkaen asettanut vain
joutilaisuuttaan ja vuoroin kummankin silmärenkaansa huvitukseksi katselemaan. Siten on kalamiehen tehtävä, jos tahtoo kalan
onkensa kärkeen, oltava elävin toimessa, vaikka liikutaankin hiljaa ja huomaamatta, ja sittenpä ihmistenkin silmien edessä ja
niittenkin nokan haistavilla lihavan syöttiä vilkutellessa, silloinkin on liikuttava sekä taiten että rohkeasti, sitä visummasti
taiten, mitä ihmisen ihon alla on kavaluutta kätkössä enemmän kuin kalan suomusten peitossa, ja sitä kalpeammin rohkeasti, mitä
ihminen on samoilta luontonsa haluilta kalaa ja ahventa ahneempikin. Kun porsasta taluttaa, vaikkapa sen omille ruuhipurtiloille
sikalaitumella, niin sitä on pidettävä hyvällä päällä, kyhnytettävä korvan juureen vuoroin ja vuoroin siihen paikkaan kylkeä,
jossa harjasten juurten mukavimmasti arvaa syhyvän, ja se kävelee koreasti kuin kytkyimessä jalan vieressä ja nöhisee
röhähteleekin siankiitostansa, pyöreä turpa mielen ja ropsutuksen hyvästä hupahdellen, ja kun ihmistäkin, saappaissa kävelevää
miestäkin, kahdella jalananturallansakin luonnoltansa paljon uppiniskaisempaa elukkaa kuin neljällä sorkanharalla asteleva porsas,
tahtoo suosioin taluttaa, vaikkapa hänenkin ruokaruuhilleen ja parhaille popsimakepuilleen, niin silloinkin on parasta kyhjytellä
hänessäkin niitä paikkoja, joissa mielihyvän nystyrät istuvat hänen nahoissaan, syhytellä sanan sormenpäällä ajatuksen
saivarpaikkoja korvan takana ja kutitella kähnytellä puheen peukalolla mielen kylkeä harjasjuuriin niiltä ihonhelliltä, joilta
koipi alkaa uneksia ja sätkytellä turhia ilmassa ja kuono nöhkiä ihkahyviänsä kuin ruuhen ruokavissa kyntäisi, vaikkei ole enempää
sorkalla potkittavana kuin kärsän päälläkään tongittavana muuta paksumpaa kuin jutun ilmaa ja kyhnytyksen höystettä!  Haistellaan
muinaisia, niin on mieli miesmäisissä tänäpänäkin, kiukaankin täytyy ensin kihistä, ennenkuin löyly karaa laolle, ja ryypyn täytyy
ennen kiemaista kieltä, ennenkuin se potkasee tukan alla.  Koskas kukon poikakaan ennen kukonkurkulla kiekasee, ennenkuin sillä on
sulan pystyä purstossa keikkumassa, ja koskas miehelläkään miehen harja paisuu, ellei ajatus sitä ennen poikaviansa nostele?
Ikenet helliksi yksiin puheisiin ensin, niin kuola on liikkeellä ja suu löysällä muuhunkin parempaan ja poikivampaan juttuun!

Alastalo katseli ympärilleen salissa: asioihin päästään, kun ensin on hierattu ne nystyrät pehmeiksi ja juoksuherulle, joissa
ajatus on mahlalla! "Ne olivat tienstin aikoja ne, ja tuhansia riksejä keikutitte te rantasillalla puodin turviin suolatiinujen
taakse sillä aikaa kun meillä oli meidän hitsimme salissa!" sanoi hän, mennen jo pitemmälle nuoteissa ja siirtäen
tammilautasellaan nappulaa jo eteenpäinkin. Eihän hän sitä tarkoittanut, että juttu jäisi tähän kesken ja loppuisi näihin
sanoihin, eikä hänen sitä tarvinnut pelätäkään: liika selvästi olisi vähemmänkin tarkka katsoja kuin Alastalo huomannut, että
salissa oli monta, jotka jo odottivat sitä vuoroa, jonka väliin heiltäkin olisi sopinut sana, olihan rantasillalla myöskin ollut
oma kuhinansa sillä aikaa kun salissakin, ja jos Härkäniemi saattoikin tyytyä piipun imemiseen silloin kun joku toinen oli
äänenpäällä, niin oli siellä ollut sillalla toppien kimpussa muitakin, niinkuin esimerkiksi Lahdenperä, jolla jo virankin puolesta
oli lautamiehen leuka ja tämän leuan saranat hyvin löysällä silloin kun suukeräjiä pidettiin. Ei Alastalo siis sitä tarkoittanut,
että juttu jäisi keskosilleen, niin lörppä ei ole järkimiehen koskaan lupa olla suultaan, ettei sitä juttua vetäisi solmuun, jota
kuuntelemaan on muut narrannut! -- hän vain sanoi tämmöisenkin sanan, koska arveli otolliseksi opastella ajatuksia oikeille
torkotuksille: sitävartenhan hän oli koko jutun virittänyt, että muistuttaisi mieliin ne ajat, jolloin oli yhteisväellä kierretty
rahaa kokoon niin, että nyt oltiin miehiä isosempiinkin! ja koska sitäpaitsi oli puheeseen jätettävä rakopaikkakin niinkuin
isännän sopii, jotta vieraistakin kuka, jos hänen huultaan siihen venytti, sai loven sanalleen: huono pelimannihan se semmoinen
soittaja olisi, joka itse loikkia loikiskelisi, minkä säärtä on koipiin suotu, permannon keskilaveoilla sillä aikaa kun pitokansa
istuisi nurkissa penkeillänsä ja sihtaisi nenäorsiansa myöten lankun rakoihin laattiassa! Ei vieras sitä ateriaa kiitä, jossa
isäntä noukkii lihanpalaset padasta omalle lautaselleen, eivätkä jalakset sen miehen reen alla viuhkien virstoja jätä, joka
valjastaa hevosensa reslan taakse itse revelläkseen aisapuissa! Vieraalla talossa suunvuoro, niin ei hän kehtaa puhua kuin
myötäsukaa, vaikka ajatus olisikin vängän kynsillä, ja mitäs hauen ajatuksista, jos vain koukku istuu omalta nielemältä
poskiluissa!  Puheleva mies on mies puheen siiman hinassa, kun vaikeneva on kala vielä oman purston potkimilla. Saappas miehet
leukavireeseen, niin muu painavampikin leiviskä suomusten alla ui itsestänsä ja halusta jälestä, mihin leuanpielestä piukottaa!
Alastalo lähetti ympärilleen vilauksen silmistään kuin kahden pihdin raosta: puhelkaa nyt, jos ikenille on laskenut jutun kuolaa,
liukkaammin seuraatte, jos oma nilja voitelee kupeita! Ettekä minun katiskoihini vahingoksenne ui!  ajatteli hän vielä ja oli
lihava hyvän mielen suopeudeltakin. Katraakin, lammaslaumaa on etupässin laitumilla ohjattava sopumääkin edeltä astellen ja
kutsutellen, eikä sarvipari harassa takaa kyöräten, kun on saatava, jollei järjellä niin viekkaudella, syytön ja omaa nenänhajua
vailla oleva joukko siirtymään nypityiltä ketokankareilta lihavammille noromaille, jotta kun taaskin hyviksensä puree vehmailta
ruohon runsasta poskiinsa vierillä kuuluisi muittenkin mukava narskutus ja seura olisi turvallisena ja villavana yhä ympärillä.
Ihminenkin on suopa ja seuralias elukka, kun vain on laitumen ketoa niin avaralti, että omat sarvet mahtuvat vapaasti ja
kalisematta liikkumaan, ja ruohon mehoovaa purtavana poskiin niin viljalti, ettei oman turvan hopulta ja hahminalta kerkiä
kuljettamaan kadesilmää vierilleenkään ja vahtaamaan niitä korsia, jotka katoavat suihin naapurinkin kielen korjaamina.
Sopunahkaisena miehenä ja kehoittelun suopuus silmissä katseli siis Alastalo nyt ympärilleen salissa vieraittensa kehää ja
ajatteli vierasvaraisen isännän sydämestä, että jätkänkin, jos korvat kuuntelemiseen kallistuvat, mutta lopetankin ja annan vuoron
muille, jos kellä on kieli poikimassa.

Olihan siinä sohvalla paikallansa Pukkila, Pukkilan Pihlman, joka aina oli valmis laattian keskelle, kun viulu vingutteli sitä
nuottia tai puhepolskaa kierrettiin, ja jota, ilman sitäkin, Alastalo äskeisillä jutuillaan oli vasiten kärttäillyt sanannuotan
piuvaamiseen, oli hänen vieressään Lahdenperä, lautamies, muutoinkin ja tavallisissa oloissakin hiljaksittain ja sanan
pukahtamatta istuttaessa leuan mallilta ja huulien lerpalta semmoisen näköinen mies, että niillä silloinkin oli kuulevinaan pientä
protinan muistoa ja puhumisen pihinää, ikäänkuin puuropadassa, joka vast'ikään on käännetty tulelta kraakun nokassa jäähtymään ja
vielä lieden nurkallakin pohahtelee kypsiänsä sisuksissansa, ja muistelee kyhähtelee vielä paaden kylmilläkin äskeisiä kuumiansa:
nostappas tämä samainen puuropata uuden kerran kraakulle ja käännä verekseltään nokinen kylki taaskin liekkien nuoltavaksi, niin
paikallapas on elämää padassa, puurolla ahdas olo laitojen sisäpuolella ja hidas nopea nuolasemaan sitä paikkaa äyrästä, josta
vikkelimmin pääsee ylitse, sitenpä istui Lahdenperäkin sohvalla nyt niillä mielen hiilustoilla, joita Alastalo juur'ikään oli
jutuillaan kohennellut ja liekkiin puhallellut, ja ihmepä oli jo päältä katsellenkin, jos miehellä luonto enää kauaa voi pysyä
kannen alla, ja se pata juoksematta reunojen ylitse, jonka sisuksissa jo omin pihauksinkin sylkähteli se kiha, joka koettelee,
miltäs kohdalta parraskantti on matala!  Sekä Pukkila siis että Lahdenperä olivat peräsohvalla niitä miehiä, joista vedonlyöjä
salissa ei olisi mennyt kuin riskin kaupalla sanomaan, kumpi heistä ennen toistansa kerkesi ääneen, kun Alastalo näin oli jättänyt
sananraon muillekin, ja sitäpaitsi istui sohvalla kolmantena vielä sohvan päässä Härkäniemikin, josta itsekukin tiesi, että sanaa
hänen taholtaan ei tarvinnut vartoa, jos muut vaikenivat ja tuli tilaa verkkaalle puheelle.

Tällä erällä ei kuitenkaan ollut peräsohvalla kukaan niin nopeana leukansa liipasimella, kuin tässä täpärässä olisi tarvittu, jos
olisi tahtonut tarinalle ennen Krooklan Mikkelssonia, Mikkelssonia uunin kulmassa, oven suussa. Hän, Krooklan Mikkelsson oli
muuten, ja tavallisissa oloissa sitä lajia miestä, joka ison paikan isäntänäkin istuu suuremmassa joukossa vain yhtenä lisäksi
seinäpielellä muun joukon muuna jatkona sillä kohdalla miesriviä, jolla leukaparia vierustoillakin käytetään etupäässä vain
vaikenemiseen. Karjassakin on aina sitä nuhipäätä jälkijoukkoa, joka kinttulaiskana vielä kuhnii ja kyhnii tarhan veräjissä, kun
toiset valpassarvisemmat jo nopeassa sorkkapolkassa rientävät kapsavat kaukana tanhuoilla laitumen luvattuja ketomaita kohden, ja
jotka ehtoostikin vielä nuhjustelevat toisten jäljestä esiin pajupehkoista ja muista metsänrannan alhopuskista silloin kun muut
valmiimmat ja utararaskaat jo ovat aikoja seisoskelleet lypsyveräjän takana veisaamassa ja korvaparien etukenolla hoputtamassa:
eikös tänäpänä kiuluväkeä kuulukaan talosta! ja samatenpa on miesparvessakin aina se joukkonsa, jolla kihtaa järki ja leukapieli
hitaammin kuin toisilla, ja joka senvuoksi luonnostansa unisena jää hännän taakse astelemaan siellä, missä nopeammat kävelevät
keikkuvasarvisina edellä menopolulla. Jos nyt tästä tämmöisestä vakaasta jälkijoukosta joku odottamatta saa kiiliäispaarman
häntänsä alle tai järkensä juureen ja lähtee pyräsee karkumenossa ja pyyhkäsee takasaparo sojona muitten ohitse etummaiseksi koko
jonon johtoon, niin silloin tyrmistyy kyllä kukaties aluksi kellokas, ja joku muukin turpakorska etukarjan ylvähistä jää askelen
vaihtaman ajaksi lavein kintuin ajattelemaan, onkos tuommoinen meno järkeä, mutta kun puhaltaa koko liuta, niin monta kuin on
kinttuparia karkupotkoon ja sarven kalskivaa ravistettavana ohitse, niin ei auta viisaammankaan muu kuin siepata kaksi paria
itsekin alleen ja kerjetä jälestä, minkä sorkka kurottaa ja polvi naksaa: heilukoot utarat, kun lautanen keikkuu, ja pirskukoon
maito täysistä maahan, kun kirmasee mahamahtava ketoa!  Sitenpä salissakin nyt: Mikkel ovinurkassa, Krooklan Mikkel, Mikkel
Mikkelsson, nuhju mies nenältä ja mitätön näöltä, vaikka rikas kuin raato isän perinnöiltä ja oman näpin pennin pitimiltä, nirson
venyvä naamaltakin ja piimänhapan alahuulen killumilta, mies, jota muulloin ei muistanut seurakunnassa kukaan, paitsi silloin, kun
oli kellä laihan kurki vierailla kukkarossa ja sormi turhaan haki setelinkaltaista massin jokaisesta tyhjästä oltavasta, silloin
ehkä tuli Mikkelkin mieleen muiden mahdottomien asioiden ohessa ja Krooklan tupakamarin kitisevä klahvin ovi piukkoine lukkoineen,
Krooklan Mikkel siis, Mikkel Mikkelsson, jonka läsnäolon niinhyvin tässä tilaisuudessa nyt salissa, kuin silloin muinenkin yhdessä
tullikapteenin kanssa tässä samassa salissa laseja tyhjennellessä, kumpikin, sekä Alastalo että Pukkila olivat kokonaan
unohtaneet, niinpaljon kun heillä kummallakin juuri nykyisissä täpärissä olisi ollut oma syynsä, ja hyvät syynsä kummallakin
kummankin pitää tarkassa mielessä varsinkin juuri Krooklan Mikkel, Krooklan rikas Mikkelsson, Alastalon, koska sen, jolla on
isonuotta apajalla, on katsottava, että isoselkäiset varsinkin ovat hartaita hartiaväeltänsä ja kouran tarttumiselta touvin
haalaamiseen, ja Pukkilan, koska tämänpäiväisistä asioista ei vielä tiennyt, ja vaaka kukaties keikkuisi siten, että laihalle
olisi tarpeen lihavampi ystävä oman punnuksen lisäksi, Mikkelsson nyt siis itse muistutti itsestänsä, koska eivät muut tuntuneet
muistavan, ja rykäisi ovennurkassa kurkkuansa, rykäisi vahvanlaisesti. Tämä vakuuttava rykäisy, joka siltä kulmalta salia
kuuluvana, jossa Krooklan isäntä istui, ja Mikkelssonin kurkusta lähteneenä oli niin odottamaton, että sekä Lahdenperä että
Pukkila, jotka molemmat peräsohvalla olivat varoviltaan kurkistelleet vierilleen toisiinsa, kerkiänkös minä nyt edellä
hönkäsemään, vai sinä pahus, että kumpikin, sekä Pukkila että Lahdenperä saivat kuin laastarilapun suullensa ja vaikenivat kuin
kaksi veräjän tolppaa, joiden välitse kirmaisee lauantaiehtoon irstaudessa sunnuntaisille laitumille päitsimistään päästetty vanha
valakan koni, tämä porstuan oven pieliltä salin muille perille kantava rykäisy, joka lähti Krooklan Mikkelin kurkusta, oli
suoritettu paristakin eri syystä.  Ensinnäkin siitä merkillisestä syystä, että Mikkel Alastalon kertomuksen sillä kohdalla, jossa
tullikapteeni, samainen Naatilan Vihtori ja Blomberg, oli niin käkihumalassa, että virka putosi mieheltä mielestä eikä kieli enää
hokannut askeliaan ja kävellyt arvolla, vaan päästeli suusta silkkaa, vääntämätöntä suomea, että Mikkel tällä jutun kohdalla
elävästi ja odottamatta muisti, kuinka hänelläkin samaisissa tullimiesten kalaaseissa juuri tässä napakassa oli viimein hänelläkin
karannut voima päähän, niin että hänkin, kauemmin jo ajateltuaan ja aikailtuaan, lopulta oli kesken kaikkea, tässä samassa salissa
ja tällä samalla paikalla kirkastanut kurkkuansa, rykäissyt ja rykäissyt voimallisesti, ajatelkoot muut ympärillä mitä hyvänsä,
rykäissyt miehen kurkkua merkiksi, että nyt häneltäkin lähtee sana, kuunnelkoot muut vuorostansa, niinkuin hän tähän asti, tämän
rytäkän Krookla muisti ja häneltä pääsi nauru naamaan: ryjäsen nytkin, ajatteli hän. Sitäpaitsi oli toinenkin syy Mikkelssonilla
nyt ohjata huomio itsestänsä muihin toimellisempiin asioihin ja otollisempaan katseltavaan kuin hän itse oli: Siviä oli salissa jo
prikkoineen kerjennyt kiertämään koko merenäärisen akkunaseinän ja oli järjestyksessä nyt tulossa kakluunin kulmitse Mikkelin
eteen kakluunin nurkassa. On ainakin noloa miehisen ja täysikasvaneen ihmisen, joka on tottunut istumaan seurassa visusti ja
turvassa nurkassansa, kun siellä ymmärtää pitää leukansa kiinni eikä muutenkaan syljeskele, on noloa hänenkaltaisensa noukkia
kaikkien katseltavana ja silmien edessä kupin kopero käteensä ja pistellä pala palaselta sokeri liemeen, jota ei kuitenkaan muuhun
tarpeeseen sekoteta, kuin omaan suuhun ryypätäkseen, ja eritoten on paikka paha ja kampela silloin, kun prikan takana lisäksi on
tyttöihminen kuin enkelien orpana katselemassa semmoisin silmäpuhtain ikäänkuin olisi pari kynttilää lainannut päähänsä
joulukirkon kynttiläkruunusta ja pitäisi semmoisten tuikkujen edessä omin karvapäällisin kämmenin hakea tarjottimen tusinasta oma
tassinheläjävänsä siivolla kouran pihtiin: sieluansa siinä kuumassa ajattelee ja sitä, ettei kotoa lähtiessä tullut leuasta
rapsituksi mennäviikkoinen sänki! Tämänkin tähden Mikkel nyt siis rykäisi ja rykäisi perinjuurisesti, kun Siviä nyt todella oli
kupinkantamuksineen edessä ja nyt oli tosissa toimittava, jotta kunnialla oli tämäkin seremonia ohitse ja ihminen taas kylmillänsä
omissa oloissansa. Kupin Krookla oli kuitenkin saanut manövreeratuksi käteensä, ja koska nyt oli kurkku jo rykäisty valmiiksi, ja
muutenkin oli mukavampaa, että ympärillä oli muutakin tekemistä kuin hänen näppeihinsä tirkistäminen, niin jatkoi hän samaa sojoa
ja ohjasi huomiota muuhunkin kuin itseensä ja siihen pinteeseen, jossa hän pahimmiltaan oli.

"Minä se olin", sanoi hän siis poikki salin Alastalolle Alastalon juttuun, "minä se olin, joka syljin laattialle ja sanoin
tullikapteenille, että 'koetappas poika, kumpi kurkku enemmän vetää, sinun paksusi vai Pukkilan pitkä huilu; minä olen tässä
istuessani sitä asiaa ihmetellyt!'" Mikkelsson laukaisi tämän suustansa yht'äkkiä kaataessaan muutenkin kermaa kuppiinsa astiasta
Siviän tarjottimelta.  Hänestä tuntui, että kun kerta on toimessa, niin samassa vahingossa sanookin jotain ja tapahtuu
huomaamattomammin. "Minua harmitti Pukkilan suuhun katseleminen, kun muikistelee semmoiselle tavaralle, joka on ulkolaista ja
värjättyä ja ostettuna maksaisi rahaa, ja sitä paitsi ymmärsin minä sinun nuoteistasi, että tarkoitus oli, että Blomberg tulisi
täyteen kuin leili. Senvuoksi minä sylkäsin laattialle ja sanoin, että joisivat kilpaa, soin Pukkilallekin harmin, koska ei ollut
maksanut inträstejä päivälleen!" selitti Krookla asiata, koska suu oli käynnissä, eikä sokurikaan vielä ollut kupissa.  Julkesi
ottaa paremminkin eteensä, kun puhui muuhun saliin, vaikka kaksi palasta sekaan, koska Eevastiinakin oli tulossa sämpyläkori
parmoillaan: kahta palasta ei kotona kumminkaan koskaan raskinut ottaa, ja karsasti vierastakin, jos kahmi liika rohkeasti. Sopi
ottaa näin ja korjata vieraissa, koska tarjotaan, karaisi hän luontoansa: eihän omaansa ihminen kuluta, kun naapurin hyviä
maistaa! Silloinkin, samoissa tullimiesten kalaaseissa, otin itsekin rohkeanlaisesti lasiini, vaikka ajattelinkin, ettei Pukkila
niin väärässä tainnut olla, kun pyrki irvistelemään joka ryypyn jälkeen, mutta kun ilmaiseksi saa ja rahan maksamatta juo, niin
kaataa kurkkuunsa vaikka tervaa, kunpa liemi vain karvastelee sisukunnassa. "Hoto tratti koko Blomberg!" kuului ovinurkasta
ääneenkin sana taas: nyt oli koura sokeriastiassa, niinkuin äsken kermanekan korvalla. "Vaikkei asia minuun kuulunut ja aine minun
omaani ollut, niin neljättä lasia ladatessa kyllä minun jo teki mieli paljaan jumalan viljan ja rahan väärtin haaskaamisen vuoksi
pidätellä Blombergia hihapuolesta ja sanoa hänelle, että hän oli käki jo muutenkin ilman, että enempiä pulputtelemisia enää
tarvittiin! Mutta mitäs minä toisten asioihin enää rupesin, kosk'en itse ollut vielä pehmeä, ja minun taksini vasta kolmannessa
kvartissa. Mutta mukava päivä se oli ja minäkin, joka en joutenpäiten naura, nauroin vatsani heikoksi, kun pidin silmäni vahdissa
Pukkilan naamalla joka kerralta kun kulaus oli nieltävä ja painettava kurkusta alas, ja vaikka sana minusta omassa poskessa on
liki kopeekan väärti, eikä niitä siis ole varisteltava löysältänsä ja kasakaupalla niinkuin lehmä jälkiänsä, niin rupesin minä
kuitenkin puheisiin ja kysyin viidennen lasin jälkeen kurillani Blombergilta, että tietääkös herra kapteeni, mikä on ero
sokeritopan ja suolasäkin välillä, jos lastissa sattuisi olemaan kumpaakin lajia ja on kirjoitettava protokolla tarkastuksen
jälkeen. Se on visu paikka, ettei tapahdu sekaannusta, sanoin, sillä suolaa pistetään silakkoihin, mutta sokeri sekotetaan totiin.
Hiukka liika varhain minä sentään vuovasin kysymykseni, jota minä jo olin ruvennut jahtaamaan kohta rommipöytään istuessa, sillä
porsaalla oli vielä joku rommittamatonkin paikankohta omassa päässään, ja sensijaan että hän, niinkuin kuka muu järki-ihminen
hyvänsä hänen tällissään olisi alkanut aprikoida asian vaikeutta, niin sensijaan tirkistääkin minua silmien sumusta kaksi
kysymyksen tikkua niinkuin neulankärkeä puurolusikasta, jota juuri vie suuhunsa: 'Sinukin puhele! olekos sinullakin leuka?
Sokeritoppa? Sanoko sine sokeritoppa, puukuva? Missä saakelissa sokeritoppa?' Alastalolle tuli peijakkaan kiiru karahviininsa
kanssa, kuudennen lasin hän huomasi tarvittavan, että viimeinenkin nurkka tulisi virutetuksi siinä osassa Blombergin päätä, jossa
tullimies vahtasi, ja minä itsekin tulin tuokion ajaksi selväksi mieheksi, niin paljo pelästyin. Turha kuitenkin oli kummankin
säikäys ja turhanpäiten sinä minua luimistelit Blombergin selän taitse, Alastalo, ikäänkuin olisit luvannut syödä minut, kun ensin
olin keitetty, sillä kintut Blombergin järjen alla olivat kuitenkin aika pehmeät jo, ja ajatukselta meni, pystyyn karattuaan,
sääret lenkkiin. 'Sokeritoppa?' sanoi hän ja vasen silmä haritti kysymystä haaralleen. 'Suolasäkki?' sanoi hän ja oikeatakin
silmää sumetti. Minä huomasinkin, että nyt tarvittiin minun apuani, ja minä olinkin järjen käsikynkässä, jottei samalla
rysäyksellä lonsottu nurkkaan koko kropalta nukkumaan! 'Sokeritopan, katsokaas', sanoin ja selitin, 'sokeritopan erottaa lastissa
suolasäkistä, kun nostaa kummankin kannelle ja alkaa pyöritellä: sokeritoppa on silloin kuin lempo, anna sille vaikka kuinka
hemmetinmoinen kyyti, niin paikallaan se pysyy, huiskii tyvipään paksulta ympäri niin, että surku tulee katsellessa, kun virstat
jäisivät, jos vaan olisi pääsö, mutta supopää, topan kärkipää, liikkuukos se mihinkään? ei tuuman vertaa, ei hivenän palasta, vaan
istuu paikallaan kuin piru housujensa istuinpieleltä pikipukillaan, kuinka kiertääkin; niin istuu kuin pyöriäinen ilman lävessä,
etkä sitä siitä mihinkään siirrä, vaikka tuhtaisit maksun edestä: suolasäkki sensijaan kannella, se on rehellinen ja
talonpoikainen pideltävä, se kierii sinne, mihin vierittää, mennä noksahtaa kyljen olkoselta vaikka laidan yli, jos on hullu ja
pudottaa sen sinne, kierähtää kellahtaa vaikka rantasillalle ilman konsteja ja samaa menoa puodin kynnyksen yli, jos on kääntäjää,
ja tarvitsisi kätkemisen tarpeettomalta näkijältä! Kapteeni ymmärtää itsekin!' sanoin ja katsoin pingotin rehellistä
silmänvalkuaista kapteenin kumpaankin eri aikana läpyttelevään silmään. Kapteenikin oli kovassa pinteessä ja koki ajatella: hiki
pisarteli äijän otsalla.  'Mutta kääntämä toppa toisin käsin ja kierittelemä!' valkeni hänelle.  'Kierittämä kirkkaasti
rantapuodin kynnyksen yli!' Hän tuli ylpeäksi ja taputti minua olalle: 'Kollo, pässinpää ilman sarvia, klaari asia, selvä kuin
kuu: käännä toppapahus, suippo pentele nord-ost-sträkistä syd-vest-sträkkiin, paksu piru sydvästistä nordostiin, niin toppa
kierimä kannelle kuin pilli, ja mine, tullinuuski saama nuolla näppi, kun sokeri flinkisti puodissa! Ota vaarin, ja neuvo talteen,
kun viisas sanoo!' 'Jaa'ah, se oliskin, sitä minä en ole ajatellutkaan, kun ei ole tullut mieleenkään!' sanoin minä puhelin, mutta
nostelin taas ryppyjä otsalleni.  'Mutta mitäs perhanaa sitte, jos tyvipää silloin vuorostaan istuu navaksi ja sojopää alkaa
huiskia, milläs sen enää seisautatkaan, sillä tyvi on tykevämpi navaksi kuin kärkipään nirko ja kärjen köykäisempää huiskia ympäri
kuin tyven perseen?' Nyt tuli totinen paikka, sillä kapteeniltakin heltesivät järjen nyörit lopullisesti käsistä ja kaksi harrasta
silmäparia tuijotti harmaan neuvottomana toiseensa pöydän poikitse: kantapää ei enää tuntenut pohjaa allansa ajatuksen syvillä!
'Kapteeni ymmärtää nyt itsekin', sanoin minä ja vilkutin silmää Alastalollekin ja Pukkilalle pöydässä, 'ymmärtää itsekin, että
hupsun hypyillä se mies häärisi, joka topin tevanoita tullilta puijaisi: Täkin kannelle ne kyllä nostaa, mutta mihinkäs sitte, kun
alkaisi kierittäminen ja pitäisi saada pahukset tullin silmiltä korjoon? paikallansa pyörisivät kuin kana, jolta on pää
vierähtänyt jalkoihin, ja joka sitä hakee viipottaa siivet räpsytelleh, mutta mitään tietysti löytämättä, koska silmätkin ovat
pään mukana permannolla! Sitä minä olen elämänikäni tai kumminkin sen ajan kuin olen kapteenin tuntenut, ihmetellyt, että
kapteenikin, järkimies ja jolla vielä on pääknuppi tallella ja paikallansa kaulan tyvessä, eikä varpaitten edessä kierimässä,
niinkuin äskeisellä kanalla, että kapteenikin, jolla on silmät kuin pesty klasi ja ymmärrys kuin ahvenan selkäpiikki, että
kapteenikin, lihava mies, hosuu turhia ja potkii tyhjää niinkuin tuulennussija ilmaa niitunojan yläpuolella, hakee semmoista, jota
ei hullukaan tuo lastissa maihin tullin korjattavaksi, ja tekee työtä, kun viattomat niistävät nenää ja katselevat vieressä
päältä. Minä olen moniaasti ajatellut, että jos minä joskus pääsen praakkeihin kapteenin kanssa, niinkuin minä nyt olen päässyt,
niin minä sanon ja selitän asian. Katsokaas, kapteeni, jos minä joskus kallistaisin korvani pirun huiskutuksille ja saisin halun
olla petollinen, niin minulla on se järki, että minun silloin olisi oltava viekas kuin käärme: jätettävä topat Ruotsin puolelle,
koska niitä ei kumminkaan kannelta kellistele ja tullilta pelasta, kuinka hikoo ja kieritteleekin, ja seilattava kotiin vain
suolasäkit: ne laskisi mennä kolistelemaan toistensa ylitse vaikka langongia pitkin maihin ja pyöriä huristamaan itsensä pinoiksi
rantapuodin perälle sillä aikaa, kun tulliherrat istuisivat salissa ja maistelisivat minun rommiani pöydän ympärillä.' Puhelin
pakisin ja olin hartaampi kuin itse uskoinkaan silmiltäni: en hellittänyt silmänläpytyksen verraksi kapteenin killiviä omistani
muille valloilleen.

"'Sinu olema kelmi mies ja studeerattu koira, minu pitämä sinu rantapuoti nuukasti silmä alla!' puheli tullikapteeni, jolla
jossain nurkassa päätä oli enemmän kynttilää valveilla kuin minä olin uskonutkaan. 'Mutta sinu olema pässi, oinaspässi, palvattu
oinaspässi pääknupilta: mite varte fuskama suolasäkki tullilta, ku suola tullivapa tavara?'

"'Jaa'ah? mitä varten?' aloin minäkin ihmetellä. 'Se asian puoli kestääkin ajattelemisen!' sanoin ja nostelin taas otsaryppyjä.
'En minä sitä selvitä! Ei minun päävärkkini sellainen ole!' sanoin minä. 'Se on vain kototarpeeksi veistetty ja kirveenterän
jäljet näkyvät. Mutta kuulkaas, kapteeni!' sanoin ja siirryin toiseen asiaan, 'kuulkaas kapteeni, koska teillä on järki
leikkaamaan kuin partaveitsen terä, ja ymmärryksen eläväinen asioiden kruusuissa kuin piippaussakset pappilan mamsellin tukassa,
niin sanokaas minulle kapteeni, mikä on tullimiehen ja nuuskikipparin provisuuni silloin, kun lasti on matkalla vuotanut
täkkiluukun kautta ylös ja ruuman puolella tullimiesten tullessa puuriin on enää vain jälellä se, mitä sinne oli painolastiksi
ladottu suolasäkkejä Tukholman rannassa?' Minulla oli mennyt tukkaan paitsi muuta ja rommia, myöskin pieni suuttumuksen kihaus,
enhän minä siitä vielä olisi mitään asiaa tehnyt, jos hän olisi kutsunut minua vain pässiksi, yksinkertaisesti pässiksi, sillä
pässejä on monenkaltaisia, viisassarvisia ja tyhmänhareja, mutta kun hän sanoi minua pässinpääksi, jopa oinaspässin pääksi, ja
vielä palvatuksi, niin se minua kismitti, karvasteli oikein todenperään ja minä kysyin senvuoksi ehkä tihuvamminkin, kuin kukaties
oli otollista siinä manööverissä.  Ennenkuin minä sentään kerkesin itse vastaamaan kysymykseeni -- kapteeni oli omasta puolestaan
jo itse siinä tällissä, että häneltä olisi voinut kysyä vaikka sitä, kummallako jalkaparilla kirppu hypätessään loikkaa,
etupussikoillako vaiko takakäpälillä, taikka sitä, onko rommi todiksi sekotettuna merilain mukaan ja tullisäännön jälkeen makeata
vai karvasta ainetta, ja hän olisi jäänyt vastauksen sijasta vaikka tuntikaupalla kiipeämään järkensä ylisillä ja ymmärryksensä
tikapuilla ikäänkuin olisi Athanasiuksen tunnustusta itselleen selvitellyt -- ennenkuin minä siis itse olin yskäissyt ja itse
kerjennyt vastaamaan omaan kysymykseeni, täräyttänyt selkeästä suusta, niinkuin se, jolla verkkaamminkin kallisteltuaan on kolmen
totilasin voima hattunsa alla, sanonut, että tullimiehen provisuuni siitä syynistä olisi pitkä nokka, leiviskän painoisena
naamassa killuva ja kärsäpäästä paksu kuin sokeritopan tyviperse! -- ennenkuin minä siis olin läjäyttänyt päin tullimiehen taulua
ja puhunut silkkaa suomea, niin olit sinä jo, Alastalo, hätähousu, senkin seitsemällä kiiruulla silittelemässä ja sovittelemassa,
hoit ja puhelit, hissasit seiliä ja solmit reiviä, minä muka juonut itseni juovuksiin, riskit merellä, kun engelsmanni kyttäsi,
eikä uskaltanut seilata kuin vajalasteja kuutossaan, -- 'vajalasteja!' vuovasit itsekin sen sanan! -- hosuit suullasi kuin
soopankeittäjä harikollaan patansa vieressä, raaputit kynsien paukkuen kuin koira kalliolla sammaleen nöhtää takajälkiensä
peitoksi: paskoja prätisit ja turhaa tohisit, sillä, jos tulli-Blombergilla joskuskaan oli järjenhiiri juoksentelemassa hänen
älykoppansa sisäpuolella, niin kyllä se hiiri silloin ja niissä täpärissä jo nukkui niin hurskaan unta, että kuorsaamisen kuuli,
jos kuulusteli!"

Krooklan isäntä olisi pyyhkäissyt suupieltään, jos hänellä olisi ollut jompikumpi käsi vapaana. Hänellä oli nyt korjuussaan sekä
kahvikuppi, että Eevastiinan sämpylä ja rinkilä, niiden näppiminen oli tapahtunut huomaamatta, kun samaan aikaan oli sopinut
puhella, eikä turhanpäiten salissa tirkistelty.  Nyt ei hänellä puolestaan enää ollut mitään sanomista, sillä kuppinsa
tyhjentämisen sekä vehnästensä syömisen suorittaa mies kyllä hämäytymättä, kun ne kerran ovat kunnialla kourassa, ja se toimitus
tapahtuukin parhaiten omassa rauhassa. Niinpä oli siis Krooklan Mikkelsson vaiennut, eikä Eevastiinakaan mitään sanonut
lähtiessään Mikkelssonin edestä Nordbergia kohden, joka jo oven toisella vierustalla odotteli kuppi kädessä sämpyläänsä,
Eevastiina oli nimittäin tottunut siihen, että hän ei miesten päristessä enää pukahtanut sanan taivaallista suustaan: niillä oli
toinen nuotti puheissaan, koska niillä oli parta veivattavana mukana, kun leuka väänsi, eikä siihen tahtiin päässyt kiinni
helmaihminen, sitäpaitsi oli joskus mukavaa ihmeen vuoksi levähdellä omaakin kieltään, kun oli aikaa.

Krooklan Mikkelsson oli siis vaiennut salissa yhtä umpiäkkiä kuin hän oli odottamatta ruvennut sananvuorolle, ja kun hän nyt oli
alkanut pistellä Eevastiinan sämpylää, senverran kuin siitä kerrallaan mahtui kumpaankin, vuoroin kuppinsa sisuksiin, vuoroin
hartaan suunsa kätkimiin, niin olisi saanut odottaa hyvän jumalanpalveluksen ajan, ennenkuin hänen taholtaan ja hänen
leukapielestään taas sanankaltaista olisi lähtenyt: yhtähyvin olisi kaakelikakluuni hänen vieressään avannut messinkipeltiset
luukkunsa ja alkanut saarnata saranain täydeltä kuin Krooklan Mikkelsson tällä hetkellä olisi viljellyt niitä poskia
sananhaaskoon, joita tarvittiin sämpylän korjaamiseksi kristilliseen talteen. Salissa syntyikin semmoinen tuokio kuin silloin
meren vesillä, kun navakassa länsietelässä itäetelä odottamatta saa päähänsä koetella, ovatkos sillä hänenkin poskensa
puuskutällissä ja pahus puhaltaa kesken kaikkea ja hampaitten irveitä tuhattulimmaisimman tappuran pyyhkimään lakean laitumia ja
turjuttamaan tukkaharjaksia, mitä merentupsua sattuu sokean menossa silmittömän kynsiin, koko pyräyksen hävitäksi samassa sen
hännättömän tien ilman ummille, joilta oli järjettömänä tuiskahtanutkin niskaan: henkäyksen kestämän ovat vetelän varsat hämässä
lavean loiskumilla, laukan meno sotkettu kaapaa nostavilta ja niskojen virmoilta roiskeen ravistus, ennenkuin taas on kaulain
kaari menoharjoilla suoristettu selkeään kyömyynsä, selkien lautaset loiviensa puhtailla notkumilla ja aavojen laumaisat ratsut
taas vaahtisella vaellolla rannattoman vellovalla laella, jota tuuli tannertaa, niinkuin sillä on mieli ja matkan selittämätön
määrä.  Tuommoinen tuokio oli salissa niillä murtumillaan, jolloin äkkipyräys jo on hellittänyt hyppysensä harjojen tuiveroista,
mutta jolloin aaltojen seljät ensi tuperruksessaan vielä eivät tiedä, vanhoilleenko on niskan sojoa yhä kyömytettävä, vai istuuko
uusi herra jo varmana satulassa ja onko kuolatin temmattu nelistävillä jo uuteen pinkaan!

Ei Pukkilakaan, niin liukas kuin hän olikin järkensä elohopealta ja merimiehen nopea kouransa näpeiltä, ollut kohta Krooklan
pyräyksen jälkeen selvillä, olikos nyt nuoteissa vuorolla enää jahnaus Alastalon kanssa vanhoista rommeista, vai oltavako
kuuteissa Krooklan puheitten vuoksi, joissa sopi ymmärtää hyppelemistä hänenkin nenälleen, vaikka hänellä kuitenkin oli kapteenin
nenä omana ja Krooklalla vain rusthollarin peritty orsi naamassa, ja vielä vähemmin oli Lahdenperä, maantonkija pellon kankeoilla
ja lavitsanistuja keräjäpenkeillä kun hän vain olikin, perillä tässä manööverissä siitä, kuinka käsin ratti nyt oli käännettävä
ajatuksen meinassa ruorisarvia pidellessä, höläytettäväkö hyvä nauru Krooklan Mikkelille palkaksi, -- sillä oli juutaksella se
revärssin paperikin pahus tallella kaapinklahvissaan häneltäkin ja ilmaiseksihan mies maostansa nauraa! -- vai oliko visumpaa
tänäpänä olla koko rustholliltaan höyli Alastalolle ja säästää kaikki voide siihen akseliin, joka näissä tärkeissä nyt kääntää
ratasta: nauraa räjähdellä tässä salissa ja näillä sohvilla vain Alastalon puheille vatsan pohjilta ja muitten jutuille
korkeintaan toisen suupielensä kuirulla, niinkuin keräjätuvassakin on pakinanvälillä säällistä ja säädynmukaista mitata naurun
paksuus eritouviseksi silloin kun tuomari laukaisee jotain leuoistansa ja silloin kun kirjuri vikertää höystäviä nälkäisen
linnunnokkansa alta.  Oli siis hiemasen sillä tapaa salissa kuin pitkospuulla kävellessä metsäpolulla alhon silmän poikitse: oli
pideltävä silmä tarkantärkeänä, ettei astunut jalka kummallakaan puolella vetelään, enempää oikealla, jossa oli suota, kuin
vasemmallakaan, jossa mättään turvas myöskin saattoi livettää.

Alastalohan kuitenkin istui tässä salissa helvarin varressa, eivätkä hänen kuutossaan purjeet muutenkaan saaneet pahemmissakaan
pyräyksissä omilla konsteillansa lystäillä: pieni nykäys varteen, sen ohuen vertainen kuin kämmeneniho tuntui käskevän ja henki
sanoi keulan tarvitsevan kulkemisen hajuille noustaksensa, ja taaskin olivat kliput mastoissa huudintiedossa ja vedonhengessä ja
kuuttinuorat kiristämässä menonpuserrusta parrasvieriin.  "Peijakas sinua!" rohkaisi hän siis aluksi Krooklaa, jota oli suotuisaa
pitää häntäkin hyvällä mielen karvalla, ja sanoi sinnekäsin sen sanan, joka tarvittiin, jotta Krooklan ommel sujaviltaan juoksisi
silmukan lisänä jutun nuotan muitten verkkosolmujen jatkoksi, ja Krookla jäisi vuovauksensa jälkeen tyytyväisin poskipakein ja
kunnialla hörppimään kahviansa, "peijakas sinua!" sanoi Alastalo siis ja katseli niillä silmin Krooklaa, kuin katsellaan miestä,
jolle tahdotaan sanoa ja kehotella, että olet sinäkin koko koira sinäkin leualtasi, kun paikkaan tullaan ja tarvitaan, vaikkei
uskoisi kesyiltä karvoilta! "Olit pinteleessä pistää minut pirhanan knääkkiin! Mikäs Zarpathin lesken ehtymätön kruukku minun
rommiflaskuni sinun mielestäsi oli, että sen pohjilta enää kaiken kaatelemisen jälkeen vielä olisi ollut laimiskaa kuin Bethesdan
lammikossa juoksuteltavaksi kilpaliemenä Blombergin ja Pukkilan alipäistään vuotaviin kurkkuihin? Vai täydellä tolkullasiko ja
pahahenki kuiskuttelemassa korvasi juurella sinä tarkoitit, että minä tosissani ja tässä lihavassa ruumiinmajassani, jonka Jumala
minulle on antanut, olisin vaivautunut tuoliltani ja mennyt uuden kerran klahville ja ruvennut juottamaan tullimiehille oikeita
ihmisten aineita? Pois minusta semmoinen! ajattelin minä kohta ja torjuin voimalla kiusaajan niissä verkaisissa housuissa, jotka
Muntilan Eevert, kraatarivainaa aikanansa oli leikannut sinun sääriäsi varten ja ommellut prässisaumoihin! Lieto mies tuo Mikkeli
kieleltänsä, vaikka enimmälti pitää sen karsinassa!" kehasi Alastalo suojelevasti laveammallekin, jotta jäisi Krooklan nurkkaan
hyvitetty ja hengen mielessä päälaen tuntuville taputeltu mies niihin leppoisiin askarruksiin, joissa ihminen on sopuviltaan, kun
on suun vahingolta tullut hellittäneeksi omastakin mielestä mukavia parrastansa ja samalla on vehnästä purtavana poskeen ja kahvin
lientä särpättävänä päälle nisusen painimiksi.  Otsaluun karvoille kyhnytetty vasikka ei veräjässä hangottele! ajatteli Alastalo,
silmä jo muilla isännän jäljillä ja ohjasperäin rihmoilla.  "Pukkilasta tietysti se silloinkin oli pahin risti!" sanoi hän, koska
pataa on härkilöitävä kaikilta reunoilta, jotta puuro kiehuu tasan, ja jo oli aika, että sohvanpuolellakin salia muistivat ennen
nuokahtamistaan, että istuttiin yhdessä muutakin varten kuin tuijottamassa omaa nenäortta myöten lankun rakoihin laattiassa.
"Mikkel oli tuskin kerjennyt sanomaan pahankurjen sanansa Pukkilan pitkästä ja Blombergin paksusta kurkusta ja siitä, kumpi
tosipaikassa vetäisi enemmän rommia, kun Pukkilan silmissä jo hyppeli orava kummassakin: orava, sanon siivosti, vaikka tarkotan
pirunpenikkaa polskimassa tasa-anturalta kummankin pakanan kiiluvissa. En minä ymmärrä, millä syntisellä pelillä kristityn ihmisen
silmäpari kerkiää ja uskaltaa pelkän paljaan ilman varassa niin nopeat ja niin rohkeat loikaukset rommipullon tyhjiltä pöydällä
avaimen lehteen klahvipiirongin lukon suussa ja sieltä takaisin omaan tyhjennettyyn lasiin, kuin vuohikilit Pukkilalla sillä
kohtaa naamaa, jossa muilla ihmisillä ovat silmät, siinä vilauksessa loiskasivat! Ja kun joskus loppuselvitykset tapahtuvat ja
pukkienkin puolella ansiot mitataan ja isosyntiset tuomitaan isommalle kiukaalle ja pikkusyntiset pienemmille pihipaasille, niin
jos minut silloin käsketään todistajaksi pöydän eteen Pukkilan Petterin asioissa, niin siinä paikassa minä en puhtaalla
omallatunnolla ja totuudessa pysyäkseni voi muuta kuin peittelemättä sanoa, että vahingon ilon lieska oli, surku sanoa, aika
isonen samaisissa Petterin silmissä, kun hän siinä kiipelissä ja niissä kulman kiertämisen täpärissä silloisissa tullinuuskien
kalaaseissa katseli lähimmäistänsä, eli minua, ja että, jos minun yksinkertaista mieltäni kysytään, niin kyllä minä pahasti
pelkään, että Petterin luissa istuu perisynti perin lujalla, ja että pienet valkeat ja tavalliset silakanpaistokekäleet eivät
riitä, jos hänestäkin on kärytettävä pulmunen taivaan puitten oksille visertämään! Juu, juu, Petter, mutta liika varhain sinä
sillä kerralla sentään kieltäsi liposit, sillä Blomberg alkoi niissä veisuissa jo olla pulmunen maanpäälläkin ja hurskas poika
tuolilla. Se ymmärryksen tolkku hänellä vielä oli jossain pään nurkassa valveilla, että sai käännetyksi niskan kankeata senverran,
että ihmeissään katseli Mikkeliä uunin kulmassa tuossa, missä Mikkeli nytkin istuu, tirkisteli kummissaan Mikkeliä naamaan siihen
paikkaan, missä parran liuskare oli Mikkelin puhuessa Mikkelin leuan päässä liikahdellut. 'Puhelikos muurin kaakeli, vai mies
muurin nurkassa?' kysyi hän paki ällistyneenä, kun ei sieltä käsin enää enempää pukahdusta kuulunut, ja se mikä oli ennen ollut
liikkumattomana, oli taaskin liikkumattomana. 'Kaakeli sanoi, että minulla paksu kurkku ja rommilla lyhyt reisu vatsaan!'
riemastui hän nauramaan koko sen tyngän hyppimättä, joka hänen ruumiistaan istui tuolilla, ja siemasi naamaansa sen laimiskan,
mikä hänellä vielä oli jäljellä lasissa pohjilla. 'Pränsthaka nurkassa, mutta viisas mies kuin Salomon sananlasku!' hoilasi hän ja
killisti nauriin silmiä naamassansa Mikkeliin, kuin seitsemänteen ihmisenihmeeseen Naantalin kadulla.  'Naamalta kuin kaakelin
neliskantti, mutta puhuu kuin Daniel Baabelissa: pitkä kurkku, sanoi, niin viinalla virstan matka, lyhyt kurkku, sanoi, niin rommi
kohta kotona! Blombergilla priima järki, Blombergilla järki kuin kanan nokka: noukkii viisaan sanan kuin jyvän tunkiosta, ja
ajatuksen madon vaikka kollomoukan poskihampaasta! Kurkku lyhyt, jestan-kiesus sitä ajatusta! niin rommilla lyhyt matka ja
talonpojankin rommi pääsee taivaisiin ja tulliherran hattuun! Missäs sinulla, Alastalo on enempi ainetta? Blombergin kurkku on
lyhyt, niinkuin Salomo ja kaakeli uunin nurkassa sanoi, ja kipparinkin rommi kiipee sitämyöten kunniaan ja pääsee herrasseuraan
kapteenin päässä!' Hän työnteli tyhjää lasiansa minua kohden pöydällä, ja minä jo vähän peljästyin, että tuleekos tässä tosi
sittenkin eteen ja Pukkilan perhanalle nauru, kun minun sittenkin olisi käveltävä vielä klahville, ja haettava sieltä pöydälle
sitä, jota Pukkila tiesi siellä olevan.  Mutta Blombergilla olikin jo järki siltä päivältä viimeisillä niiskauksillaan, ja kun
minä maltoin vielä sen ajan vartoa ja pitää mieleni kuuttia kovana, että lasi hänen torkotellessaan kaatui hänen kourastaan
kumolleen pöydälle, niin ymmärsin minä, että ellen minä kiiruuta pidä, ja hätiköi, niin rymisee kohta muutakin, ja tullimiesten
suihin ei tule minun salissani sitä ainetta, jota ei ollut tullimiesten varalta minun klahviini talletettu! Blomberg jäikin
tirkistämään kaatuneeseen lasiinsa ja siihen laimiskaan, joka sen pohjilta kuitenkin vielä vuosi pöytäliinan aivinalle, kuinka
tyhjille sen luulikaan kallistaneensa: hänelle tuli kai sydämen surku, kun senkin tilkan piti juosta suulta hukkaan aivinan
lankoihin!  Se haikean puru sydämen syrjässä jäi siltä päivältä kuitenkin hänen viimeiseksi selväksi tiedokseen, ajatukset olivat
äsken heiluneet liika väkevillä notkumilla hänen päässään, ja nyt pyyhkäisi ylihaalinki viimeinkin miehen sinne, minne hän olisi
varhemminkin joutanut: ensin pehmeni yläruumis pöydän laitaa vastaan, silmät äijällä harittivat siinä sumussa, jolloin tuntuu
samanvietävältä, hoiperteleeko itä lännen kulmilla taivasta vai luutiiko omia nurkkiansa kotokantillaan, eikä senjälkeen enää
tarvinnut kauvaa odottaa, ennenkuin tuolin jalat kolisivat ja kuuli sen ryminän, millä mies kypsänä kellistyy lavitsoilta ja
pöydän partaan näkyviltä ja löytää ansaitun levon permannon lankuilla. Minä olen kristitty mies ja minulla on kristillinen sydän,
mutta minun kärsivällisyyteni rihma oli juossut loppuun, ja kun minä myöskin olin huomannut, että muutkin tullimiehet olivat
kytänneet laseihinsa tarpeeksi hartaasti ja että besättninki oli likipitäen samassa lastissa kuin päällikkökin, niin minä en
pidätellyt itseäni enää, minä olin pystyssä kuin piru ja piikki kiiskisen niskassa, koura tempasi lähimpään tuolin karmiin ja
kapteenilla oli seuraa seuraavasta miehestään pöydän alla, kun oli kiskaistu peräpakarain alta tuolin turva. 'Mitä helvetin
komentoa semmoinen on, että kapteeni makaa laattialla tullisyynissä ja miehet killuvat nokkineen laiskoina pöydän ympärillä!'
kiljuin minä, ja tuoli jyrisi tuolin jälkeen, kun minä tein puhdasta protokollaa ja mies miehen jälkeen kieri säkkinä sinne, mistä
ei enää oma kinttu nostanut, kuinka tullisääret sätkivätkin. Kokkipoikaa minä en sentään kerjennyt lonsottamaan, sillä se
pirunpalanen oli jo oravana omilla nappuloillaan talon töissä minun apunani ja kiskomassa kuin kerjäläinen kyrsää tuolin puuta hän
puolestaan Pukkilan housunpaikkojen alta, niin että Pukkila oli helisemässä, ennenkuin sai kahmaistuksi taakseen tuolin karmin
ylitse senverran, että oli viholaista niskavilloissa ja vinittänyt pojanpenikan aikamiesten joukkoon pöydän alla. Krooklakin oli
ruvennut liikkumaan uunin nurkassa, hän oli alkanut kirvottaa tuoliltansa sitä miehen mittaa pystyyn, mikä hänellä oli luiden
varaa vinkkelien saranoilta oijennettavaa, ja oven yläkarmin tasalle sitä tavallisesti riittää hänellä, kun kaikki on venynyt
paikoillensa. 'Minun kaiketi tästä nyt täytyy lähteä rantaan kävelemään ja hakemaan apuväkeä, kun sinäkin turhan päiten nakkasit
pojan naskalin pöydän alle, vaikka hän olisi ollut nuorempi ja liukkaampi juoksemaan!' marisi hän Pukkilalle, kun kumarteli
niskojansa mennäksensä ovesta. 'Joutavat sieltä tulla säkitkin kantamaan, kun ovat topitkin souvanneet!' arveli hän vielä
tampuurin puolelta ja katseli taakseen, päätä senverran kallistellen, että sopi nähdä koko rivi pöydän jaloissa. 'Talolla ovat
sikansa ja kruunulla tullinsa, ja kummatkin tonkivat, mutta siat pääsevät kaaduttuaan pöydän päälle vateihin, kun tullimiehet
jätetään pöydän alle saappaisiinsa!' lähti viisautta vielä poskista, ennenkuin Mikkel tosissaan hävisi porstuan puolelle ja alkoi
saapastaa rantaan päin.

"Sähimistä pöydän alla piisasi, eihän siellä ollut polstareita kylkien pehmittimiksi, vaan honkaista lankkupuuta, ja joku
sitkaampi koetti kahmia itseänsä pystyynkin vielä, vaikka yrityksiksi se jäi muilta paitsi kokkipojalta, joka viholainen yks'
kaks' oli taaskin kärppänä kintuillaan ja kuin messiäinen nenänkärkineen jokaisen lasin suulla pöydällä, jossa vielä oli ainetta
pohjalla haisteltavana. 'Hyvä pappi siunaa oman sielunsa ensin, ennenkuin muille pakanoille saarnaa!' hihkui huuditon, siepaten
Pukkilan nokan edestä Pukkilan melkein kajoomattoman lasin ja juosta vilkaisten hirttämättömänä siihen päähän pöytää, johon ei
Pukkilan käsi ulottunut. Ei Pukkilan tämän jälkeen enää olisi tarvinnut vääristellä suutaan tälle lasille niinkuin hän nyt
vääristeli entistäkin pahemmin, sillä liemi oli nielty saman menon, ja poika pärskyttelemässä niin kuin aikamies pärskyttelee
kelpo kulauksen päälle. En minä sentään nauruani kerjennyt loppuun saakka nauramaan, kun minunkin lasini jo oli kadonnut minunkin
edestäni pöydältä.  'Saamari!' sanoin, mutta se oli myöhäistä, sillä poika oli jo kyykyssä pöydän jaloissa, käsi tullikapteenin
niskan alla tylttymässä ja pulp, pulp! sanoi minun totini, kun se juoksi Blombergin röhisevään talteen.  'Pasuri puurissa, niin
pasuri täälläkin!' puheli poika vain, kun Krooklankin lasi hävisi pöydän partaalta ja kallistui kostuttamaan uutta janoista
tullimiespartaa. 'En minä tukan kynimisiä muistele, kristillistä se kaiketi oli, kun se tapahtui kokin niskassa, ja kristillisesti
minäkin jaan jokaiselle!' kuului pöydän alta vain, kun lasi lasin jälkeen vuoroltansa katosi pöydän syrjältä ja palasi paikalleen
takaisin pohjalaimiska tyhjennettynä. 'Minä olen mönsträtty kokiksi puuriin, ja minulla on kruunun virkana tiskata, kun muut ovat
muissa virantoimituksissa ja juovat!' lykkäsi pahankurki sananselityksen minuakin varten askareensa raosta ja läpytteli
silmäpakanoitansa niin syntisesti minulle, että vähemmästäkin ymmärsi meidän perkaavan samaa kiiskistä.

"Pöydältä olikin tiskattu joka ainoa juokseva pisara, ja Ruotsin kuninkaan kellarimestarin tullaamaton rommi viimeistä tippaansa
myöten tallessa tullin sigillin takana pöydän alla, kun porstuassa viimeinkin alkoi kolista ja ovelle ilmestyi miestä kuin
enkeliä, edellä Härkäniemi partoinensa, ja hänen takanansa Lahdenperä, muut sikäli, kuin naamaa mahtui toisten olkapäitten ylitse
kurkistelemaan miesriviä lakokarheessa laiston mitalta permannon niitulla.  'Tarkkapas täällä onkin syyni, kun laattian raotkin
luurataan!' puheli Härkäniemi ja oli olevinaan, ikäänkuin tässä olisi lusikka kuletettava vain niinkuin muuhunkin tavalliseen
papuvatiin, mutta kynsäsi hän kuitenkin toisen kerran, tai tarkemmin sanoen kolmannenkin kerran elämässänsä niskakarvojansa.
Ensimmäisen kerranhan se tapahtui hänelle, niinkuin tietty on ja kylä kertoo, elämässä silloin, kun miehenalulla ei vielä ollut
housuja säärien peittona -- vesa oli silloin jo Mallena ja kolmivuotiaana koltturessuna sama vakaaleukainen ja järkäniskainen
Malakias, joka tänäpänäkin ja tällä haavaakin istuu Härkäniemenä edessämme tuossa sohvalla katseltavanamme ja imeskelee piippuansa
sillä leuanpidolla, ikäänkuin ei niissä pihdeissä ikinä olisi istunut imutukon kaltaistakaan -- no niin, imutukon tumppi hänellä
niinä päivinä kuitenkin oli nykyisen piipun sijasta roikkumassa hampaissansa, kun miehen tamppi helmat heilahdellen tallusteli
rauhassansa kotokylän suviraitteja sen seikan hämmentämättä, naureskelivatko vastaantulijat aikamiehelle ja valkovillatukalle, vai
olivatko nauramatta, tai röhkäisikö sianporsas sivuveräjän puolojen takaa ihmeissänsä; olivatkos kotonakaan vaimoväen valta ja
äitimuorin torat riittäneet riisumaan leuasta sitä, mitä mies oli tottunut ikämuistoiltansa leuassansa kantamaan? -- menkääpäs
tänäpänäkään ja tuolta sohvalta hellittämään Härkäniemen leukapielistä sitä, mikä Härkäniemen hampaissa istuu! -- niinpä siis,
samana Malakiaksena ja Härkäniemenä kuin tänäpänä, vaikkei silloin vielä luukkuhousuissakaan, käveli Malle taaskin kerta
keikutteli tanhualla, kun sattui kylän kaivon ohitse ja tuli vakaviltaan mieleen mennä poutapäivän ratoksi kurkistelemaan kaivon
luukusta sammakkojen peliä alhaalla: katselikin sinne, mutta tällä kerralla jäivät sammakot tarkastamatta, kuinka kyykkivätkin
hyppyvalmiina sammalrakojensa suilla, sillä kaivon pohjilta tirkisteli kuvastimiltaan hullunkurinen vekana miessilmään,
hiustuppuraa sillä oli pellaviltaan päänympärillä niinkuin itselläkin ja naaman nauriissa samat silmänkippurat, mitkä tiesi omiksi
akkunoikseen ja nenänpäänä juuri semmoinen nysä, jota omana nenänpäänään paraastansa piteli, mutta suussa, selvästi suussa, oli
jortikalla sokerituppu, ilmi-ilkonen sokeritotti tupunimuna täysmiehen suussa, isossa koltussa astelevan niinkuin itse: silloin ja
siinä ällistyksessä harasi Mallen kynsi ensimmäisen kerran Malakiaksen niskakarvoja, kunnes suu vähitellen laveni miehen-alun
naamassa, äijänkyynärä nauroi itseänsä ja Härkäniemen silloin vielä parrattomalta höröltä tipahti kaivoon jotain semmoista, jota
luukkuhousuijän saavuttanut mies ei enää mielellänsä perästäpäin muistele leuassansa ikinä kantaneensakaan, ja jota minä en
Härkäniemen läsnäollessa nytkään vielä kutsu vauvantutiksi.

"Toisen kerran harasi Härkäniemi elämässään niskakarvojansa siinä ijässä, jolloin ei enää kävellä koltussa, vaan jolloin mies jo
kohentelee housuja jaloissaan hihnavyötä nostelemalla ja jolloin jo on viiksenvesaakin versonut huulille niin paksulti, että
leukapieleen mallaa jo vaikka piipunnysäkin entisen tutin paikalle. Tässä ijässä siis, kun miehen naaman jo eroittaa kauempaakin
katsellen karheoiltaan naispuolisen siloisista, mutta jolloin Härkäniemen aineinenkin mies kuitenkin vielä on penikka ja ujo,
erehtyi Malakias kerta ullakosta Herras-Heikkilän suurissa häissä Isonpitäjän puolella muinoin. Kun on miehenmuotoisella jo
nuoreltansa Härkäniemen vakaat luut ja muu mielen luonto, niin sattuu ijässä semmoinen välimaa, jolloin ei ole kotonansa
paremmissakaan pidoissa, ja jolloin roikkuu salin ovenpielillä, sen ajan kuin siinä viitsii, ja pitää harakoimisena sitä
poukkimisen peliä, jota siitä katselee, mutta jolloin ei myöskään vielä tunne itsessänsä sitä tykevyyttä ja muuta mielen potkoa,
että lykkäisi itsensä kamarin puolelle muitten partaisempien pariin istumaan ja hyrisemään toisten joukossa totipöydän vieressä
omine leukoineenkin, ja niinpä oli Härkäniemen Malakiaksellekin näissä häissä aika alkanut käydä lopulta ikäväksi, ja ehtoouninen
kun jo silloinkin oli, oli hän arvellut viimein viisaimmaksi lähteä hakemaan itselleen lepopaikkaa omin päin ja omilta
kompuroimilta, mistä parhaimmin löysi. Olihan hän viimein muutamalle vinnille löytänytkin toisen pitorivin ullakolla, hyväksi hän
paikan katsoi, polstareita jonossa toistansa pöyhempiä vierivierellä laattialla päädystä päätyyn kymmenen syllän määrät --
tietäähän ison talon polstarivarat, jossa on viisi tytärtä naitettavana! -- ylislakanakin herrasesti taitettu kauniiksi
laskokseksi jokaikisen täkin yläpielen päälle, niin että oikein juljetti täysmiehen katsellakin, saati ajatella, että semmoiseen
liinaiseen pehmoon oli omat sääret pujotettava. Saihan Malakias kuitenkin housut jaloistansa, ja tunnusteltuansa itsellensä
keskipaikoilta vinttiä mielestänsä parhaan ja pehmoisimman sijan, karaisi hän kuin karaisikin luontoansa, nosti lievettä ja
pujahti kuin pujahtikin lakaniin: eivät siellä oljet kahisseet selän alla, vaan mies oijenteli jäseniä kuin mamselli höyhenissä,
siunasikin itsensä kerta taas monesta vuodesta oikein kunnollisesti. Ei yöstäkään ole enempää sanomista kuin että hyvästi uni
maistui, minä en usko, että Härkäniemi on elämässään kuorsannut hurskaammin kuin sinä yönä, sillä tapaa sanovat ainakin ne, jotka
olivat sitä kuulemassa, ja niitä on nyt emäntinä kolmessa pitäjässä, jollei useammassa. Mutta sikeästäkin unesta herätään
aikanaan, ja Härkäniemen herääminen tänä häähuomeltaina oli syntinen. Eihän aluksi hätää ollut, kaskotteli niinkuin tavallisesti
käsivarsistansa ja poskilihaksistansa unen loput ja ravisteli virkistyksekseen hartialihoja, ihmetteli vain, kun ei jalkapohjissa
rytissyt sängynpää.  Mutta sitte tottui silmä aamunhämärään, katse heltesi vinnin orsipuista vaellukselle vinnin ullakolla, ensin
verkakseltaan vasemman olan ylitse länsipäätyä päin ja senjälkeen koko vireästi oikeallekin käsin itäpäätyä kohden, ja silloin se
tapahtui, että Härkäniemi toisen kerran elämässään harasi kourin niskakarvoihinsa, nyt tällä kertaa jo melkoisesti
paksutupsuisempiin kuin muinen kaivonluukulla kolmivuotiaan pojanjallin järkiröyhälöillä.  Istuviltaan oli mies polstarillaan, ja
uskoiko tyrmistynyt silmä todeksi vai ei, niin niin pitkälle kuin vinnin ullakon hämäriin kantoi kahdella puolen suviaamun
sarastuksessa vakaan vanhanpojan alun ja pöpperöisen miehen jänistävä katse, oli letin kevytmielistä palmikkoa leveänään jokaisen
tyynyn valkoisella kaiteella ja hempeätä hengittävää joka lakanan huokuvilla, ellei tirskunut mistäkin nurkasta nenänpäähän asti
vedetyn peiton varjosta silmäpari kuin västäräkki varkaisilla! On tunnustettava, että Härkäniemi myöhemmin elämässään on
tiukoissakin paikoissa ollut pelvoton mies, jonka housut eivät vähistä tärise, mutta silloin oli hänen ensimmäinen tekonsa
senjälkeen kun hän oli raapaissut tukkansa takalistoa ollut se, että hän nopeammin kuin syöstävä oli pujahtanut takaisin peittonsa
alle, vetänyt, mitä käsiinsä sai, korvainsa ylitse, niin ettei miehestä näkynyt peiton alta kuin päälaen ylin hiustupsu ylhäällä
harittamassa tyynyllä ja toisen jalan isovarvas kurkottelemassa esille jalkopäästä alhaalla. Lukuvuoroilla, kun ei mies osaa papin
edessä palastansa, ei ihminen seiso laattialla ja nahoissansa niin hiiren hissuksissa ja niin pienenkään karvan liikkumatta
järjessänsä, kuin Härkäniemen Malakias nyt makasi lakanan alla pikkuvarvastansakaan häälähtämättä sen einemän ajan kestämän, jonka
varpunen kuljun partaalla tarvitsee noukkiakseen nokkaansa vedenpisaran ja livauttaakseen sen kurkkuansa myöten alas janoonsa,
vain molemmat silmät arvatenkin läpyttelivät miehellä selkoselällään hupun pimeässä niinkuin jäniksellä puskassa, jonne pupu on
saanut edes päänsä piiloon. Sen enemmän kuin varpunen tarvitsee juodaksensa kulauksen kurkustansa alas, sanon, sillä vilauksessa
olivat mielessä syntiset miehen housuparit peiton julkipuolella vuoteen jalkopäässä niin näkyvissä kuin viisaripari ikinä kellon
taulussa, tai oma nuhainen nenä kirkon liinalla, kun puhiseva pärskähtää aivastukseen keskellä sakramenttia, ja samassa
vilauksessa möyri jo peiton alla niin jumalaton pöyhy, ikäänkuin kuhisisi Herras-Heikkilän emännän taattitäkin verhoissa
valloillansa vähintäinkin kahden talon porsaspahnan nöhkäväki.  Katosivathan nyt tosin pöksyt täkin päältä ja hävisivät kumpinekin
tromppuineen lemmon nieluun, kuin noidutut, mutta koko vinttikin oli nyt valveilla ja niin monta kuin oli Herras-Heikkilän
suurissa häissä Heikkilän ison rivin avaralla ullakolla lämmittänyt tyynynpielustaa neitoisa poskipää, niin monta oli tyynyä nyt
kylmillä ja päänpalmuvaa pystyssä, kun oli niillä silmäntirskuilla, joita kussakin tytönpäässä on kaksi, ja molemmat välistä
liikaa, katsottava, kuinka nopeasti mies todella kerkiää housuihinsa, kun hänellä on tosi kiiru. Nopeammin se tällä erällä
tapahtui, kuin Härkäniemi on ikinä elämässään missään asiassa liikkunut, ja kyllä myös kolisivat ullakon raput, kun se Aatami oli
päässyt pöksyihinsä ja pötkinyt paratiisista, joka ei ikinä olisi ansainnut naisväen ullakon rappusia kavuta. Vasta ullakon
alarapuilla, ja korvien kimistessä sitä naurunkulkutusta ja mahdotonta huikutusta, jonka muutaman tusinan tyttöihmisen
kurkkuhuilut saattavat lähdettää rekistereistään, kerkesi peljästynyt mies vielä uudemman kerran ja tällä erällä perille asti
kahmasemaan niskakarvojaan, ja minä luulen, että pelästynyt silloin vannoi tukkansa alla sen valan, jonka lykyssä Härkäniemi vielä
tänäpäivänä polttaa piippuansa vapaana poikamiehenä keskellämme!

"Kolmannen kerran elämässään raapaisi Härkäniemi nyt siis tukkansa takametsän pensaita, kun toisten edellä salin puolelle
astuessaan näki esivallan pöydän alla ja tullin virkatoimituksissa laattian syynissä.  'No en minä kapteenia vielä ole
sopivammalla paikalla nähnytkään', sanoi hän toiseksi sanakseen ja ajatuksen välipuruksi huomaavaisuuttaan Blombergille, koska
tämä kuitenkin oli laattiallakin kruunun mies, ja besättningin ensimmäinen, sekä pyyhkäsi otsaltansa niitä karpaloita, jotka vielä
kiiltelivät ihon kuparilla jäljellä rantasillan tuhtauksesta. Blomberg unohtui kuitenkin, koska arvovatsainenkin mies näyttää
melko vaarattomalta pyllyviltään pöydän alla, ja Härkäniemen silmä suoritti luovinsa pöydän jaloista pöydän päällekin. 'Mitä
ketunpeliä tämä ja tämmöinen on!' oli hän suutahtavinaan, kun siirteli haikeata silmää tyhjän rommipullon kyljestä tyhjiin
totilaseihin pöydällä. 'Kristittyjä miehiä ja lähimmäisiä, niinkuin meitä, rääkätään rantasillalla, niin että rinta pihisee
prässistä ja selkä juoksee vetenä hiestä, silläaikaa kun penikat ja publikaanit istuvat jouten joutilaina pöydän ympärillä salissa
ja tyhjentävät tullimiehen kurkkuihin sen, mikä kelpaisi ihmisenkin suuhun!' murahteli hän ja olisi ollut vaarallisemmankin
näköinen, ellei olisi jo kaivon luukullakin muinen oppinut naurun nuottia leuan pitoonsa. 'Vai mitä lientä sinä niille olet
juottanut?' kysyi hän samassa minulta, ja katsoi silmällä kuin auki riipaistulla linkkuveitsen terällä paremman kerran pulloa
pöydällä. 'Tuon kamraatin minä luulen tuntevani!' pääsi häneltä hampaistaan samaan menoon, ja parran karvat rintapieluksilla
alkoivat liikahdella niinkuin ne liikahtelevat Härkäniemellä silloinkun poskipakarat hänellä valmistautuvat hellittämään naurua
täydeltä rikiltä, mutta vielä eivät rullaa. Ruotsin kuninkaan kellarimestarin rommipullo oli kuitenkin jo nostettu niin korkealle
pöydän pinnalta kuin miehen käsivarsi ulottuu ylöspäin kurottamaan tyhjää lasia, ja sitä ravistettiin semmoisella puhdilla, että
jos lasi pelkkänä lasin kuorenakin hikoilisi, niin viimeisenkin herunhempiän se olisi siinä hulkkinassa hellittänyt
seinäsiliöistään.  'Totisesti, tyhjä se on, ja viimeinenkin pisara juotu!' laukesi Härkäniemeltä pakirehellinen tunnustus, ja hän
katsoi minua semmoisilla silmillä, ikäänkuin olisi minulla ollut omallatunnollani vähintäinkin anoppimuorini murha, jos muija
olisi silloin vielä ollut elossa ja puheentämmissä. 'Olet sinä koiruuksia ennenkin elämässä tehnyt, mutta suurempi koira sinä
sittenkin olet kuin minä olisin ikinä sinustakaan uskonut!' sanoi hän; niin vilpittömästi hän oli ihastunut, että kun hän oli
saanut kirvotetuksi kädestään kellarimestarin pullon takaisin pöydälle, molemmat kädet hänellä menivät sulasta kunnioituksesta
housuntaskuihin.  'Vai viimeinkin sinua luonnisti ja sinä olet sittenkin saanut kekatuksi tuonkin liemen kurkusta alas!' sanoi
hän, ja astui pari askelta taapäin, että sopi kallistella päätä näkemään pöydän allekin taas.  'En minä ymmärrä, mutta surku minun
sittenkin tulee, niin tullikoiria kuin ovatkin ja pöydän jaloissa mukavampia kuin täkillä!' puhelit sinä ja vankkasit pään
runtavaa kahtapuoleen. 'Penskaa tuommoisillakin voi olla tuvan nurkissa tuhrimassa jossain enemmän kuin toimellinenkaan esiliina
kerkiää kunnolla nenänalustoja siivoamaan, muija kotona ja surunsaivarat oman pääkuoren sisäpuolella hurisemassa tämän vuoden
adventista tulavuoden adventin aattoon, kun ei leipä paloteltunakaan muutu monemmaksi eikä lantti kiskottunakaan veny syrjiltänsä
kopeekasta ruplaksi: ihmekös siinä ajossa ja nälkäjahdissa, jos hiiri livahtaa siitä reiästä, joka on kolona kuonon edessä ja mies
ottaa hyyryn sieltä, mistä penninki on luvassa näppiin, lainaa rehelliset luunsa vaikka tullimiehen takkiin napitettaviksi! Ei
miestä tuomitse, jos ajattelee itsensä kulloinkin kunkin nahkoihin ja siihen paikkaan varvasta, josta kellä kenkä puristaa, enkä
minä tullirakkareidenkaan niskaan pyri, vaikka häpeänkin senpuolesta, että ihmisen kuvaisen pitää joutua elättämään itsensä ja
siemenvesansa sillä koirantoimella, että vahtaa toisilta heidän leipäänsä ja rehellisellä hiellä tuhdattua ansiotansa, ja totta
puhuakseni ja kielen kyljiltä syljen vaahtoa virutellakseni täytyy minun nytkin sanoa, että surku minun nytkin on todenperästä,
jollei juuri tullimiehiä, jotka voivat olla mitä hyvänsä, niin kuitenkin heidän kurkkujansa, jotka ovat syytöntä ihmislihaa.
Liika on liikaa kaikissa asioissa, ja semmoinen on minun mielestäni liikaa, jos viljavaras vieraisillaan koputtaa isännän
uniltansa ja sängyn lämpimillä yönselkään rehkimään apuna, kun talon aitta tyhjennetään ja jyväsäkit keikutetaan parempia suita
varten kestin paattiin, ja jos tullin niistäjä tullin nenää nipistäessään vielä rääkkää tullia muiltakin hellemmiltä
ruumiinpaikoilta, ja ottaa palvelukseensa tullin viattomat kurkutkin, jotka kuitenkaan eivät ole tullimiehilläkään
kruununpalkoissa ja kruunulle myydyt, vaan jumalan luomalta juomisen tarvetta varten ihmisellä, lainaa nämäkin lähimmäisen
persoonan koto-osat ja itsekullekin Paavalille itselleen pyhitetyt sisäpinnat hänen sielunastiassaan souviin virantoimituksen
ulkopuolellekin ja viljelee niitä ränneinä omien hylkyrommiensa kaatamiseen ja klahviensa siivoamiseen semmoisista aineista, joita
lasikaan tyhjennettynä pöydällä ei jälestäpäin irvistelemättä muistele seiniensä sisäpuolelle sulkeneensa!  Rääkkäät, sanon, jos
se olisi rääkkäämistä, jäniksen, puhumattoman luontokappaleen rääkkäämistä, jos jäniksen olisi juostessansa harpattava oman
turpansa sivutse ja ihmisen, munteeratun ihmisen ja kruunun virkamiehen rääkkäämistä on se, jos tullimiehen pitää ruumiinensa
ruveta tullimakasiininkin virkaan, kätkeä kupunsa leiliin se kelvoton, jota aikoinansa ei ole virantoimituksessa haistanut ja
korjannut vaarattomaksi kruunun talteen, maksaa nokkansa erehdykset, nokkansa, joka kuitenkin on vain ruumiin ulkopuolustaa ja
virkamiehen palkoilla, maksaa nokkansa erehdykset kurkkunsa kidutuksella, kurkkunsa, joka sentään on ihmisen sisäihoa ja
itsekunkin omaa sielunpintaa!'

"Härkäniemi saarnasi kuin poika ja Pyhämaan rovasti, ja ties mitä olisi parta vielä paasannut hurskaita, ellei silmä juuri tässä
puheensträkissä olisi sattunut kompastumaan siihen lasiin, joka kokkipojan laskemilta seisoi tyhjänä ja pisarankaan pohjallaan
kiilumatta pöydän partaalla Pukkilan nenän alla.  Tyhjästä lasista ei ollut kuin kananloikaus Pukkilan pitkänkaltaiseen naamaan
lasin yllä, ja Härkäniemeltä loppui puhe parrasta kuin varsalta juoksu seinän eteen. En minä tiedä mitä happamia Pukkilalla tällä
erällä oli pureskeltavina viiksiensä haruksissa, mutta kyllä minunkin mielestäni Petterin kasvot sillä haavaa pikemminkin olivat
sennahkaiset kuin mennävuodelta kaapin hyllylle unohtunut juuston kuori, ja nauruun olisi mennyt minunkin suuni, ellei samassa
olisi salissa läjähdellyt Härkäniemen leuasta senpaksuinen naurunhulkutus, että kristi-ihmisellä ei ollut samojen neljän seinän
sisäpuolella ensi hädässä muu edessä, kuin omien korvalumpeittensa varjeleminen. 'No, jokos sinäkin olet ruvennut syntiesi pesoon
ja viruttanut sisäpuolustaasi: lipeätä minäkin arvelen, että siihen toimitukseen on käytettävä! Alastalon rommi voiteena ja viisi
tullinaakelia krapoina, niin pyykistä lähtee vaikka mustalaisen paita pulmusen valkoisena ja sinun kurkkusi enkelin huiluna:
muista minuakin, kun Pietari aikanansa vahtituoliltansa käskee sinun laulamaankin koetteeksi, kun eivät muut neuvot auta, ja
kolmannen kiekauksen jälkeen kieltää järkensä niinkuin kerta kukonkin kirastaessa, ja avaa portit! Vai sinä sen kalkkiveden
viimeisen pisaran sittenkin jouduit tyhjentämään, jota Alastalo rehellisesti on kymmenen vuoden aikana koettanut meille prakata
joka kerta kun yhdessä istuessa hänellä on ollut asiaa klahvinsa ovelle, ja jonka kostutukselta sinä olet sanonut unen
painajaisissakin höpiseväsi rukouksia kurkkusi varjelukseksi!  Lähimmäinen minä olen sinullekin, ja tunnustan minä, että tervan
makua minullakin on kurkussa nieltävänä tällä haavaa, kun minä katselen sinun tyhjää lasiasi! 'Jaa'ah! kyllä ihmisen on
lunastettava sielunsa ja omatuntonsa kalliista maksusta!' arvaan minä, että sinä olet ajatellut joka pisaran välillä, kun lääke on
juossut kurkusta alas, ja arvaan senkin, että rikkiä sinulla on ollut silmissäsi joka kerta, kun katse tullimiesten vilkumilta
salaa on päässyt Alastalon käryttämättömälle parralle! Laki kieltää, ja lupaa raippoja kaakin ja hevosen rääkkäämisestä, mutta
ihmisestä ja hänen lihallisesta kurkustaan se ei puhu siinä paragraafissa mitään! En minä laukkaa tahdo kaataa sinun mielesi
palohaavoille ja muuhun sydämesi verilihaan, mutta kyllä minä sinua ja sinun kurkkuasi surkuttelen jumalattomasti ja enemmän kuin
liivin napit laillensa kestävät!' Härkäniemellä ovat härän kintut sanavältin vetämisessäkin, ja kun vako kerta on avattu, niin
vetonuotista ei helpoteta eikä kakkulaa löysätä, ennenkuin sorkka on saran päässä ja juhta puhaltaa.  'Kirookin puolen fientelin
sana, niin kukaties helpottaa vähän!' lohdutti hän siis vielä viime nykäykseksi Pukkilaa.

"Mutta Härkäniemi on rupeuksilta merimieskin, jos niskakankeoilta härkä, ja merimies on riuskas poika touvin päähän ja kimpa
kampela piuvissa, kun on venda menossa, keulapuu kääntymässä ja sylki mäjäytetty valmiiksi miehen pivon pohjaan! 'Mitäs tässä
seurakuntakaan enempiä rukoilee, koska papitkin jo ovat palkoillansa pöydän alla!' sanoi hän alkajaisiksi ja pyyhkäisi parran
läämää valmistukseksi pois tieltä rintapieliltä olan taakse. 'Pojat!' lisäsi hän samaan vetoon niinikään selkänsä taakse
miesliutaan, jota oli kiertänyt porstuasta salin puolelle oven suu täyteen, niin että viimeiset eivät päässeet sisäänkään, vaan
kurottelivat kurkkujansa etumaisten olkapäiden ylitse korjatakseen jokainen silmänsä nokkaan osankin siitä, mitä oli nähtävänä
sekä pöydän alla että pöydällä ja pöydän ympärillä. 'Pojat!' sanoi hän ja valmisteli selkäänsä ja kinttujansa siihen potkoon kuin
ojamies ojan pohjalla ennenkuin saven sitkaasta nostetaan lapion lasti pyörtäneen partaalle, 'täällä tarvitaan miesapua niinkuin
näette: salikin on putsattava, kun kerta siltakin on siivossa! Ja leikin paikathan meillä ovat olleet ulkona toppain kimpussa, kun
täällä on prässätty hengen edestä pöydän ympärillä: katsokaas Pukkilaa ja katsokaas Blombergia, toinen kalpiaana pöydän vieressä
ja toinen punasena pöydän alla!' Härkäniemi oli nyt tämmissä ja kumpikin koura Blombergin hartiaharuksissa, mutta suuta oli vielä
viljeltävä, ennenkuin punnaus tosissa alkoi. 'Ei talon auksuuniakaan vasaran kopauksen jälkeen jatketa eikä saarnaa amenen
perästä, ja mitäs tullillakaan siellä enää on virkaa, missä syyni on suoritettu loppuun pöydän laseista laattian rakoihin saakka!'
puheli hän ikäänkuin selitykseksi, kun verkakseltaan haalasi tullikapteenia näkyville pöydän alta. 'Ota sinä jalkakakkuloista
kiinni, etteivät patiinit varise!' käski hän Lahdenperääkin, joka lautamiehenä ja esivallan jäsenenä seisoi vieressä ja veti
sormikoukkua paremman järkensä kanssa siitä asiasta, oliko hän paikalla lähimmäisenä vaiko virantoimituksessa, ja oliko hänen,
niinkuin ihmisen ja kristiveljen tulee, autettava jalkopäästä, etteivät Blombergin potkimet kolisseet maassa ja kynnyksiin, kun
muulla ruumiilla oli vapaa kyyti, vai oliko pidettävä kädet viisaina ja housuntaskuissa ja kunnioitettava kruunun miestä niin,
ettei häneen kajoo sormensa päälläkään muuta kuin päälle katsomalta, paukkukoot palkoissa olevat luut kuinka hyvänsä ovenpieliin,
ja sätkykööt virkaverkaiset sääret, mitä vakoa kyntävätkin tien pölyyn.  Kristillisyys voitti kuitenkin tällä erää viisauden
kuiskutukset, ja sydämen neuvo järjen varottavat paragraafit: ennenkuin Lahdenperä itsekään huomasi, oli hän kumpinekin kourineen
kiinni Blombergin villasukkaisissa sääryksissä ja tullille tuli köykäinen lähtö salista, kapteeni rankinsa mukaisesti
juhlallisesti edellä, muu besättninki mönsträysjärjestyksessä sopivasti jälestä, sillä rotevaa kouraa oli karannut muuhunkin
miehenkaltaiseen pöydän alla, ja mikäs säkillä kannettuna muu on edessä kuin mennä sinne, minne keikutellaan, vain kokkipoika
juosta livisteli omilla nappuloillaan, puikki syöstävänä ohitse, mistä pääsi, ja kirmaisi velho kuistin ovesta pihalle
huudittomana jo samalla tunkemalla kuin Härkäniemikin kiskoo kapteenia hartiapuolesta ulko-ilman henkiville, Lahdenperän ähkyessä
sätkyvässä jalkopäässä. Minäkin olin päässyt liikkeelle ja seurasin kapteenin kunniaksi Lahdenperän takana katsomassa, että ovet
olivat auki saranoillaan ja prosessilla tanhua selvänä. Ulkona ilman raittiissa, kun taitettiin salin päädyn ohitse ja lähdettiin
rantamäkeä alas jahteja kohden makasiinimöljän kyljessä, oli kuitenkin piru päästä katiskaan. Oli raikas pohjatuuli ja kuinkas
kävikään friskissä ilmassa, niin kapteenilla rupesi järki lykkäämään isovarvastansa tohmelon peitosta ja kurkistelemaan
ympärilleen, lakkikin, tulliherran punanauhainen virkalakki, jonka kokkipoika kyllä kohta noukki maasta ja pisti omaan päähänsä,
oli Härkäniemen rintaa vastaan hieratessa pudonnut päästä ja silmiä peittämästä, joille se oli vahdissa valahtanut, niin että
näkikin mies taas ympärilleen, ja pääsi vilposan henki pitelemään otsaa ja löyhyttelemään tukan juuria pääihon marrolla.  Alkoikin
kohta kuulua puheenmurinan kaltaista niiltä paikoilta Härkäniemen rintapielustaa, joilla tullikapteenin pää oli siinä sykkyrässä,
johon se näissä ahtauksissa mahtui.  'No jollei peto tai pahempi minun silmiäni riivaa, niin totisesti tuo on Alastalon
rantamakasiinin viirisalko, jonka knupin joku perhana on pystyttänyt torkottamaan juuri siihen paikkaan taivasta, johon minäkin
katson!' puhisi puhe selvästi Härkäniemen ja Lahdenperän knyytistä. Ja kun ymmärrys kerta oli kirvoittanut kapaloitansa, niin se
alkoi potkia.  'Minu ole kruunumies, ja mite saastaisen tekemistä talonpojan tangolla torkottamassa samaa plättiä taivaalla, kuin
kruunumiehen silmä?' alkoi pahus rikeerata riitaakin, ennenkuin oli selvillä siitäkään, missä vatupassissa hänen jalkansa olivat.
'Käveleekö minu neljällä jalalla, kaksi kopisee kainalokuoppain alla ja kaksi kantapään takana?' oli hänen seuraava ajatuksensa.
'Kiikutin-keikutin, kiikutin-keikutin!' hoilasi hän samassa, kun Lahdenperä ja Härkäniemi ähkivät eteenpäin kumpuraisella tiellä
ja raskas osa tullikapteenin ruumista nytkähteli välillä kuin enkelien keinuissa.

"Mutta nyt olivat ainakin silmäplaneetat jo Blombergilla toimessa ja kieli myöskin löytänyt herrasille jäljillensä. 'Paljo meehi,
paljo meehi, ei pöydässä ryyppäämässä noin paljo meehi!' hoki hän ja vilhui ympärilleen, minkä päätä sai kääntymään Härkäniemen
ryntäyksillä. 'Ja mike perhanan kaakinpuu kangottamassa minu niska takana?' harmitteli hän ja väänsi päätään senverran, että
Härkäniemestä tuli tullin horisonttiin leukapuolustalla se osa partaa, joka oli juurillansa, kun muu luuta oli lykätty pois tieltä
ja kiusaamasta olan taakse selkäpuolelle miestä. 'Minun renkejäni vaan, ja taksvärkkärejä!' koettelin minä selitellä. 'Huusin
pellolta ja käskin töistä auttamaan herroja rantaan ja jahdin puolelle, ettei tarvitse itse vaivata ja prässätä itseään, kun on
mäkikin trampattavana!' puhelin minä ja rauhoittelin. 'Tämä tässä on minun voutini, meidän iso renki!' sanoin vielä ja nykäsin
takakulmalta päätä sinne käsin, jossa Härkäniemi puhisi parmauksineen tulliherran niskan takana.  'Fogdi!' ihmetteli
tullikapteeni. 'Fogdi?' vahvisti hän uuden kerran ja kangotti lyhyttä niskaansa niin paljon taapäin, että nyt hänellä oli
Härkäniemen naamasta koko eturiki näkyvissä. 'Fogdi!' kiljaisi hän kolmannen kerran, ja oli samalla aivan selvä mies ainakin
kielenpäältään ja niiltä paikoilta otsaluun takana, jotka pistävät ihmisellä silmät killimään vuohen kileinä päässä, niin selvä,
että kieli vahveni kangerruksissaan. 'Eikös olemaskin Herkkeniemi, piru pärkkele!' mongersi hän ja hammastarhasta poukki sanaa
kuin katrasta karsinan veräjästä, mustaa ja valkoista lammasta sekaisin.  'Herkkeniemi, piru pärkkele, ko myy sokeri Turu rännas
minu noka edes, minu niistety noka edes, ko minu kattele sillan päält alas paatei, kattele ja vahta, minu nekemäs, omi silmi
nekemäs sillan peelt, ko luura, pahus, kyttä ymbriles, mutt ei ylöskesi, vete, venyttele sokertoppi paatis suol'sekkette peitost,
kattele ymbriles visuste, mutt ei ylöspei ja vete framil sokertopi frouva varte möljäll. Minu nekemä, minu juoksema, hutkima kova
kyytti rantta, huutama jo kaukka, trapuilt, huutama ja huikkama: 'Onks sull, pahus, sokeri paatis suolatte all!' mutt mites teme,
Herkkeniem, pärkkele? jette sokertoppis siihe paikka, o kui kiäl suulävel ja vesi ränni suus pestis kimpus, repele ja nytki,
potkaseki, ja ko minä ole paikal, nii sillo paat keikku jo ulkon rannast keskel jokki, ja minä kattele möljält, kon priiseil vähä
liukkaste nouse mastos! 'Om mar kyl minul sitäkin lai, sopi juost Kuuva nokka kurottama', huuta viel jälkkes, ko sai helvari
varrest kii ja istus tyyri. 'Minul o vähän kiir ny, kosk o hyvä tuul ja pyhki!', puhele viel pirujas taakseskin, ko vahvas briisis
lähte seilama jokki alas. Mine niisti ensi nokkan, ennenko minä ymmärsi, mut sitt minä läksi travama.  'Trott, trott', sanos vatt
liivi all, 'hot, hot', sanos sukan kantpää patiineis, ko minu ol kiir ja minä juoksi! Ensmäises kadunkulmas minä kirosi, toises
minä pyyhen ottatan, kolmanes minä törmäsin yhde muijan katurännisse siunama itteäs, ja neljenes nuokus isvosik troskilas
kaduvieres suvikuumas. Mine niinku kere troskil ja nakoma ja hosuma isvosikka selkke niin ko vimmatt. Se heres ja rupes vuorostas
hosuma hevostas, ja nii lähdetti, että pöörä firisivä, mut pei Raunistula, ko minu meininkin ol Ottkantti! 'Mihi helvetti sine
aja, ko joki juokse pei linna!' huusi minä ja repeli ohjasperist isvosika korvatte ohitte niin ett laki nurkis kuumott. Kyll me
Ottkantti sit tulttinki, mut ko me peesti Kanavanokal nii seila piru jo kui kooho Pikisaart kohde ja vihtaa pärkkele, punasel
nesduukil paattis ahterist minul ko minä seiso möljäl ja häritä kalppia nyrkki rannal. Kyll minä miähen tunne silt erält, vaikken
muust viss' ol, kon parrast!' Blomberg puheli lopulta jo selvää rymättyläläistä, niin että minä ymmärsin, ettei enää ollut hätää
ja vaara ohitse siis ja aloin rauhoitella miestä, varsinkin koska Härkäniemi oli jo tullut kärsimättömäksi ja murahteli kapteenin
pään takaa kapteenin kiroomisiin.

"'No, sillä erällä sinä et vielä päässyt pirun paattiin, mutta paatissa piru sinut kuitenkin kaiketi joskus varmasti perii, sillä
kyllä sinä olet raskas raato kainaloista kantaen!' ärähteli Härkäniemi siis, ja oli äkäinen, kun oli raskaampi pää miehestä hänen
kiskottavinaan. -- 'Ei tämä ole sama mies, vaikka prikulleen saman näköinen!' riensin minä hätään ja selittelemään: 'Härkäniemellä
on vain parta pitempi kuin tällä, ja se kasvaa hänellä rinnoille eikä olan taakse, niinkuin vouti on kasvattanut partansa: siitä
heidät erottaa helposti!' Härkäniemikin hörötteli jatkoa minun juttuuni ja suurusteli asiaa paremmaksi: 'Täällä merimaissa kun
puhaltelevat aina nuo tuulet, niin traakaa pelloillakin ja parta kasvaa saralla astuessa tällaiseksi vinoksi!' selitti hän
vakavissaan ja askel askeleelta kuormaansa rantaa päin kolutellen.

"Tullikapteeni ei kuitenkaan enää näitä selityksiä tarvinnut, eikä hän niitä kuullutkaan, sillä heti juttunsa lopetettuaan hän oli
nukahtanut taaskin viattoman uneen, ja pää herkahteli Härkäniemen turvallisilla ryntäillä joka askelen kompumalta kahtia käsin
kuin naatistansa roikotettu nauriin kerä. Ei tullijahti sen pitemmällä ollut kuin makasiinirannassa tuossa kivenheiton päässä
päädyn edessä ja myötämäkeähän sinne kävelee, mutta katselin minä, että karpaloa puserteli otsapinnan kuparille vähän itsekullekin
teistä, ennenkuin huohoteltavat olivat huohotellut ja tulli tuuvattu tullijahdin reilinkien sisäpuolille: eivät tullimiehetkään
ruumiitansa näkyleivillä ravitse, vaan rukiisella! Ei siinä pitkiä seremoniioja pidetty ja hyvästejä kätelty senjälkeen kun
vuoroltansa jokainen säkki sorkkinensa oli vieritetty kruunun täkille; vain Härkäniemi ja Lahdenperä ähkivät vielä kuorminensa ja
harasivat kapteenin alas koijun puolelle, nostivat äijän sänkyynkin ja tupposivat peittoa korville, minkä roittia löysivät, ettei
ensimmäiseen kolinaan heräisi: 'mies ansaitsee unen rauhan, kun on tuhdannut senkin souvin kuin Blomberg tänäpänä, siivonnut oman
kurkun urakalla Alastalon klahvin ylivuotisista kelvottomista ja hoitanut kruunun virassa tulavuotiset sokerinsärpimet talteen
parin pitäjän varalta', oli Härkäniemi puhellut ja huolitellut, kun kerta elämässään säälitteli lapsenpiikankin askareissa ja
kiskoi lievettä parran peitoksi vauvan posken alla tutun hyviksi. Avuliaisia me olimme muut täkilläkin, juoksimme falleissa, minkä
kurkun henkeä oli, hissasimme seilit ylös, kiinnitimme kuutit naakeleihin ja kevitimme tullijahdin ankkurin, kokkipojan olin minä
jo varhemmin käskenyt menemään ruoriin, koska hän oli ainoa selvä mies besättningissä, ja koska sitäpaitsi tullimestarin mainittu
lakki kenollansa viikarin päässä nosti penikalla sekä nenänpäätä että virkarankia ja kokinkloppi korvat peitossa kävi, reilingin
partaan ylitse nähtynä, vaikka paremmastakin Blombergista -- lykkäsin puolen riksin lantin hunsvotin kouraankin, koska pidin
pojasta ja hän ymmärsi pysyä nuoteissa pelin ajan! -- Parhaimpamme mukaan me siis huushollasimme jahdissa: hyvä myötäinen oli, ja
kun keula vain haisti menon pään, niin ennen Turun möljää ei tarvinnut kynnen kopeloida köysissä, jos ruori vain piti keulapuuta
torkotettuna sinnepäin, missä raumat olivat raollansa edessä ja kivet poissa kolisemasta kölin alta, ja sen asian taas vahtasivat
kokkipojan västäräkit silmiksi varmasti paremmin kuin kapteenin talinpölköset. 'Terveiset Naantaliin ja katsokaa ohiseilatessa,
mitä aikaa kello näyttää viisarittomasta taulusta, jos rannalla polskii jotain ja vilkkuisi matamista aurinkopuoli!' hoilasimme me
oman jahtimme täkiltä, kun Eenokkikin, joka viimeisenä kähmi tullijahdin puolella -- häneltä oli sähinässä pudonnut piippu
kannelle, ja se oli korjattava leukapieleen, vaikka mies samoine leukoinensa olisi jäänyt tullin kniippiin! -- oli loikannut
kruunun reilingin ylitse omille lankuille, ja tullijahti niisteli keulaansa alkaaksensa painella meren peltoa sinne käsin, josta
sen kunniaksensa ei olisi koskaan pitänyt nokkaansa Alastalon lahteen pistääkään: kokkipojan pirpana ruorissa vain huiskautti
kerran pari ilmassa tullimestarin lakkia päänsä ylitse hyvästiksi maihin ennenkuin kumosi sen miesmäisesti takaisin knupillensa
korviensa ylitse, ja miehen prikku lakin alla aluksen perässä hävisi aluksen mukana Nautluodon nokan taakse kiskoen kurkustaan
'Engelskan sotaa' niin kimeästi kuin pilliä oli neljässä huiluntorvessa!"

Alastalo sylkähteli tuttua vihiänsä rintapielillensä merkiksi, että juttu nyt oli lopussa, ja naurunhöräys siellä täällä salissa
palkitsi hyvätuulisen pakinan. Vanhaltansa tuttuja asioita ne olivat jokaiselle, itsehän olivat enimmät olleet mukana, ja koskas
ei noita muistoja kerrottu, kun paremmalla päällä oltiin ja yhdessä istuttiin: mukaviahan mukavat muinaiset aina! Eikä
Alastalokaan niitä nytkään olisi hyrissyt, ellei olisi ollut joutilas aika, kun vaimoväki juoksi kahveinensa ympäri salissa, eikä
muukaan todempi puhe sopinut, ja isännän kuitenkin on pidettävä höröä parroissa valveilla salissansa, jotteivät vieraat
nenäorsiansa mittaa odotellessansa. Sitäpaitsi on takan tultakin viritellessä aina viisasta kohennella halkoja kuiville kyljille
ja kehitellä tuohet hyville riisteille ennenkuin valkean sytyttää, jotta liekin kieli pääsee kohta alussa ruokavain mauille, ja
samaten on ihmisiäkin ja miesköllejä aseteltava pinoillensa ja käännettävä sopupitelyllä ja taitopuheilla niille kanteille, joilta
mielen haruset luonnostansa ovat rohtimilla ja halun haituvilla, niin että virikkeellä, kun sen viimeinkin lykkää likelle tikun
karvoja, ei ole enempiä viran vaivoja, kuin krihaista kuiviin, ja lieska ritisee niin kuusisessa kuin koivunmähkässäkin sinne
asti, josta toro nuolemiltaan nielee nokiseen kurkkuunsa niin savun sakeat puuhkat kuin puikkivat tulen kieletkin ja liehtavan
valkean huiskavat latvat! Alastalo siis vihitteli tyytyviä rintapielillensä ja kuljetti salissa miehestä mieheen sitä ystävällistä
silmää, johon lammaskarjan kaitsijalla on varaa, kun katras loikkii kesynä karsinassa ja uuhta kuhisee vierillä altisna
vuoroltansa polville niin villavana kuin saksilla on keritsimenpieltä purra: määkytään muinaisia laitumilta, niin heruvat suut
hyville märehtimisille keritessäkin!  ajatteli hän, Alastalo.




Kahdeksas luku.

Muinaisia siitäkin, kuinka sokeritopat pelastuivat ja tulli seilasi myötätuulen kyörillä Turkuun.


Peräsohvan päässä luirutteli kuitenkin jo Härkäniemikin silmiänsä.  "Kertoisit saman menon sen toisenkin jutun, kun tullikapteeni
tuli seuraavan kerran katsomaan vieläkös Alastalossa oli rommeja jäljellä kaapissa!" kuului sieltä käsin salia, kun Härkäniemi
ensin oli siirtänyt piipun suupalan hampaistansa puolemmas! Härkäniemellä pohotti hyvännahkainen vahingon muho parrassa, kun hän
verkakseltaan alta kulmain siirteli silmäinsä kuria piipun pesän puhoovilta ylös Alastalon ryntäitä myöten Alastalon yleensä
hiukan punaviin kasvoihin: hän tiesi vanhaltaan, että tämä juttu ei oikein maistunut Alastalolle, siinä oli paikkoja, joissa
Alastalon oli, kuunnellessaan sitä muittenkin suista, pureskeltava omaa huulipartaansa, niinkuin esimerkiksi varsinkin se, että
Blombergin sittenkin piti olla knupiltaan juoksevampi kuin hän oli arvellut, ja perästäpäin, sumuista selvittyään, mies
asettelemaan omassa päässään peli Alastalon salissa ja vähin rantapuodin sillallakin tolkuille ja riitinkeille; Härkäniemi siis
naapurina ja yhteisten marjamättäiden noukkijana muisti ystävän makkiaisiksi pienellä silmännurkan vilauksella Alastaloa,
ennenkuin aloitti tarinan, josta hän tiesi, että se Alastalon alkamilta kernaammin jäisi puhumattomana ikenien juuriin, niinkuin
Kitulan Matin luusuurus syömättömänä pussin pohjiin. Myöskin salissa katseli Härkäniemi ympärilleen, ja arvasi naisväen toimista,
että vielä menisi hyvä aika siihen, ennenkuin taas jäätäisiin miesten kesken ja asiat saisivat rauhansa: ensimmäinen kuppi vasta
oli tarittu, ja Siviä huiski ympärillä, tällä kertaa Rauhan kanssa kokoomassa paikoilta ja miesten käsistä tyhjennettyjä
kuppipareja prikoillensa.  Juttelenkin tässä, ajatteli hän, niin toinen kierros kannetaan huomaamatta, ja aika kuluu, niin että
ollaan valmiit, kun alkuun päästään.

Härkäniemi siis yskäisi ja siirsi piipun suupalaa puolemmas parroiltansa.  "Blomberg minun muistaakseni palasi vielä kerta tänne!"
sanoi hän siis. "Sinä et ollutkaan sillä kerralla mukana Ruotsin puolella!" lisäsi hän selitykseksi Lahdenperälle vierellänsä,
ikäänkuin olisi hänelle puhellut lähimmiltään, vaikka koko salissa kuunneltiin, koskei muutakaan virkaa ollut korvilla, ja koska
silloin tavallisestikin istuttiin hiljaksittain, kun Härkäniemen parrasta huomattiin, että se oli pitemmillä liikkumilla.

"Se tapahtui paria viikkoa myöhemmin äskeisiä, ja meille sattui erinomainen tuuli kotomatkalla, tulla pursutettiin Ahvenanmeren
ylitse niin kiiruulla, ikäänkuin Alastalolla olisi ollut tieto, että sauna oli lämpiämässä kotona; engelsmanni oli pyyhitty
Pohjanlahdelta kuin hyttynen härisemästä joulukirkossa, Kihdin salmet noukittiin kuin sukan varras langan silmät, ja pikemmin kuin
te täällä kotona olitte osanneet arvatakaan, olimme me Maantakana ja Nautrauman suulla: oli puhaltanut merillä myöskin toinen
tuuli kuin täällä sisävesissä, niin että sekin prillasi teidät ja olitte jokainen Jusseina kotonanne, kun me jo olimme Markkuina
markkinoilla. 'Loukkeet ja ahvenanpojatkos tällä kerralla ovat vahtivuorolla sokeria passaamassa!' harmitteli Alastalo, kun
ruoripakalta kurkisteli tyhjille rannoille, joiden kivillä vain tiirat kirastelivat ja pitivät elämää. Minä puhelin, että
pistettäisiin ankkuriin ja lähetettäisiin mies ruuhella viemään sanaa maihin, että tietävät tulla lossaamaan ja saadaan sokeri
turviin. 'Blombergin pahus voi taaskin olla kyttäämässä!' sanoin. Mutta Alastalon Hermannilla on välistä kukon harjalehti
pystympänä päässä kuin järjen sarvi, ja tällä kerralla häntä kukotti. 'Mitäs turhia!' kopeili hän, ja nakkasi, kun ei purstossa
ollut höyhenkertaa keikkumassa, villankarvaista niskaryhää!  'Seilataan komeasti kotorantaan vaan, sitä varten sinne on
siltakarkut veistetty, että talon jahti laskee talon haminaan!' ylvästeli hän harja paksuna. 'Sai Blomberg sentään viimeksi
semmoiset nuuskat kuonoonsa, että aivastelemista riittää joksikin viikoksi, ennenkuin taas tekee mieli Alastalon möljille!'
paasasi hän ja paisutteli liiviensä vatsapuolta. 'Ja kismittävät minua unikeot maissa, kun ei sitä nyöriä nenissä ole, että
olisivat variksina siellä, missä kraakun marjat kypsyvät! Jumaliste, tekee minun mieleni katsella Pukkilan naamassa nenää, venyykö
se orttansa pitemmäksi, kun hän on paikalla vasta, kun tuliaisryypyt jo ovat maistetut ja tallessa! Löysille kuutit ja puomi
lavealle, koska tuuli pyyhkii, tällä erällä ei Blomberginkaan tarvitsisi ihmetellä, että Alastalo seilaa puolilasteja rantaansa:
ruumassa toppipinoa ladottuna, minkä laidat ryyppäämättä kestävät, suolaa vain se säkkikerta päällä peitoksi, etteivät loukkeet
pudota ilmasta piilojansa suoraan kahvisärpimiin, kun luukut avataan!' Sillä lailla Alastalo silloin kerskaili, vaikka nyt
läpyttelee silmälautojansa niinkuin lammasvaras keräjillä tai klipo-Fiina katekismusläksyillä lukuvuoroilla, ja purjeet
kahtapuolen virsikirjan leveälti me pyyhkivässä myötäsessä laskimmekin Alastalon lahteen, lippukin oli komeudeksi hissattu
läiskämään kahvelin kärkeen. Uljuutta kesti vielä siihenkin, kun muhkeassa kaaressa siepattiin tuuli siipevästä purjeesta ja jahti
viistävin viiletti kuin käskystä hiljeten kylkevän laidan poskelle sopuvan kotomöljän. Jo oli kotoväkikin juossut vastaan
sillalle, köydet töijätty paanuihin ja Alastalo tyytyväisenä hieromassa kämmentä ennenkuin läiskäsee reilingin ylitse kättä
kotolaisille Tukholman tervehdyksiksi, kun joku rannalta alkaa kurkistella Kaaskerin nokkaa päin ja Alastalokin kääntää niskaa sen
puolenkvartin verran, että näki Kiviveden suulle. Minäkin olin jo katsonut sinnekäsin ja kuinka halu kielsikin, niin silmä ei
voinut evätä sitä, että sieltä oli nokan takaa pusertamassa esille tutunnäköinen kruunun seili, pukspröötti näkyi jo, ja jos
pienen ajan vielä katsoi, niin varmasti oli tullijahti koko kylkensä pituudelta kohta rantalahden suulla niinkuin reekeli lukon
sapessa.

"'Saatana!' pääsi Alastalolta samassa sydämen pohjasta, ja tyrmistyneinä seisoimme me muutkin, rengitkin sillalla. Minä olen
katsellut vierestä välisti, miltä näyttää naaman pidolta ja silmäin kuljetukselta mies, jolla helvarin varressa jo on sinänsä
täysi kynsissä ylälaidan puuskupäiden vartioimisessakin ja alalaidan kaitsemisessa ryyppypäältä, ja joka keskellä kihivää menoa
äkkää juuri niillä kiljumilla, jonne keulan puskevallakin parhailtaan on löysin lentonsa, kivenkärjenkin kiehumapaikallansa
näyttämässä kaljua kylkeä kuohuvista, valmiina koettamaan, kumpikos tässä myöten antaa, kiven harmaakos syrjäviltään, vai puun
rauskasko lautaviltaan: jos mies helvarissa silloin on mies, niin silloin on poskien peliä mukava katsella miehen naamassa,
ensimmäisinä muuttuvat silmien viilut kasvoissa pureviksi kuin rauta, senjälkeen on kuin terästä piukalla kasvojen joka juonessa
silmien singahtavilta suupielien kiristyvään kuiruun, ja vasta kun keula kiihtäviltään nousee ja venheen kylki sylen matkalta
viistää vihojansa sylkevän kärjen, arvaa, että jousen pingalta on helähtänyt käsky ja kasvojen teräspiuvi suorittanut teräksen
työtä käsivarressa helvarin kurjella. Samaa peliä minä siinäkin katselin Alastalon Hermannin kasvoilla, kun tullijahti jalka
jalalta kirvotti koko maalatun kylkensä Nautniemen nokan varjosta ja silkoilla ollen käänsi pilivinnikurssia pusertamaan meitä
kohden rannassa, hissasi pilkan vuoksi ja muka tervehdyksen komeljaksi sekin lipunkirjavaa kahvelinsa tankoon, niinkuin
läiskytteli meilläkin meidän kahvelimme kärjessä vielä värituukki viattomana penteleenä, huiski kuin lempo, vaikkei kukaan
käskenyt huiskimaan, katselin sekä tullijahtia, joka pursutteli joka syljennielemän kuivimalta kitalaessa lähemmäs ja lähemmäs,
että Alastalon kasvopuolta, jossa kitisi, niinkuin rikissä, kun tuulen puuskunperi ja karkupuosu koettelee joka tuukin poskella,
onkos sauma tihuvaa pultaanissa ja mitäs ainetta köyden hamppu naakelien piukoissa, katselin ja ihmettelin, vieläkös tämäkin kerta
helvari kerkiää alalaitaan ja kivi kihdataan sivupuolitse kyljen kutimatta, vai jokos nyt rämähti astia!

"Niin katselin ja kirnusin sylkeä poskissani, mutta Alastalolla potkasivat jo silmät päässä, kuin kiiskinen verkossa: 'Janne!'
kiljaisi hän samassa.  Kiljaisi, sanon, mutta niin tiiviisti nahoistansa, että ääni jo kolmen sylen matkalla oli umpikuulumaton
kuin veden lukkoon suhahtanut kivi meren ummessa.  'Janne!' sihahti hän siis hampaittensa välitse renkipojalle sillalla, samalle
nykyiselle Janne Pihlmannille tuolla seinän vierellä. 'Ovatkos sinulla nappulat allasi nyt, poika?  Niin nopeasti kuin kerkiät
Kumpelin vuorelle, ja sieltä vielä liukkaammin takaisin! Ruplan saat joka sanasta, jos olet ajoissa takaisin ja läähkytät jo
rantatörmän takaa, että engelsmanni on tulossa, Kumpelin harjalta näkyvät topit ja fregatti Seksmiilarilla!' Ei siinä ollut aikaa
pitempiin raamatun selityksiin ja plaraamisiin, eikä niitä tarvittukaan, Jannella, Janne Pihlmannilla tuolla, oli lakin piippa jo
sivaistu hiusharjalta käteen, ja kun tullijahti samassa tekee käännöksen siepatakseen tuulen pois seileistään ja laskeakseen
kaaressa meidän jahtimme kyljelle möljän sivussa, varoo poika itselleen sen tuokion, jolloin tullijahdin puomi peitti tullimiesten
näkyviltä sen sillankulman, jolla hän seisoi, ja katoo kuin riivastus makasiinin nurkan taakse. Ei Alastalollakaan ollut nyt
aikaa, kun tämä kuutti oli hellitetty, enempiin toimituksiin sillä puolen rikiä.  Levollinen mies asteli nyt, leveä ruho
keinaviltaan täkin poikitse keikkuen, ja kasvopuoli tyvenenä kuin vuorokauden vanhan viilipiimän sileä taalekerma punkan partaiden
sisäpuolella, rauhassansa jahtinsa sitä reunaa kohden, jonka vierille tulli juuri oli loksavin, löyhdetyin purjein laskemassa
kruunun kylkeä. Tyven silmä tarkasteli manööveriä ja katsoi Alastalo tarpeelliseksi varoittaakin vierasta, ennenkuin laskeutui
lapakalleen käsivarsiensa varaan reilingin laitaa vastaan paremmin seurataksensa menoa. 'Älkää kamfiilatko vaan kylkivieriä,
pielet ovat tuoreeltaan tervatut ja tulee tullijahdin maalikin turmelluksi!' neuvoi hän hyvänahkaisesti ja sylkeä tupsautti kuin
pehmikkeeksi laitojen väliin. Minäkin olin mennyt seisomaan Alastalon rinnalle reilingin viereen, nojaskelin siinä ja katselin,
jotta tullilla olisi höyliimpi vastaanotto, ja puhelin minäkin jotakin puhuakseni, kun ensin olin lykännyt mällini, jota siihen
aikaan vielä pureskelin, toisesta suupielestä toiseen. 'Sopivasti tulittekin!' sanoin, 'katselin juuri lootaa eteeni!' sanoin, ja
sylkeä mojautin minäkin harmissani, ja aika laimiskan, mutta tullijahdin kannelle. 'Älä hiivatissa, Härkäniemi, ärsytä niitä, on
tässä muutenkin peliä tarpeeksi!' ähisi Alastalo korviini, mutta tullikapteeni oli jo kuin pyhä pyry oman jahtinsa parraspuun
takana, silmät krihasivat päässä niin, että piippunsa olisi sytyttänyt kipinöistä. 'Ele sylkke, kollopärkkele, fiinil kruunun
täkil, kyll' mine sinu viel' opeta, Herkkeniemi fogdipahus, parttatas siivoma!' tiuski hän ja punotti niin vihaisesti, että minä
jo olin kysymäisilläni, 'Rymättylästäkös ollaan ja silakanpää nielty kurkkuun', mutta Alastalo kerkesi ennen. 'Vai tuli kapteeni
tänne rommipitoja jatkamaan?' puheli hän ja seisoi niin leveänä, kun minäkin autin hartiamitaltani vieressä, reilinkinsä takana,
että tullijahdin puolella saivat tosissansa katsella, miltä puolelta parraspuuta miehen sopi luikkia ylitse, jos ikäänkuin oli
asiata meidän kannellemme, jota heillä ilminähtävästi oli siitä päätellen, että niin monta nokanpäätä kuin niistettäviä oli
tullijahdissa, nyt tungeskeli tullijahdin partaan takana.  Alastalo kuitenkin vain jatkoi levollisia hampaistansa ja puheli,
niinkuin tullikapteenilla olisi ollut kiiru Turusta hänen pakinoilleen.  'Paraaseen aikaan osasittekin tulla, kun juuri on
Tukholmasta palattu ja rommi tuoretta, viime kerralla jäivätkin pidot kesken: mikä kiiru kokille tulikaan, kun toimitti
lähtemään!' puheli hän ja siirteli reilinkinsä takana tukevaa liivipuoltansa huomaavaisesti ja sopumiehenä aina sille kohdalle
parrasta, josta edestakaisin kannellansa hyppelevä tullikapteeni oman reilinkinsä takaa katseli itsellensä paikkaa, mistä
sopivammin harpata ylitse meidän puolellemme: täytyihän kruunun miestä puhutella höövelisti ja suoraan partaan, eikä noin vain
karsaasti ja olan ylitse sivukantilta! 'Rummi, rummi!' kihisi kapteeni ja ähisi laitansa takana kuin pörriäinen ruudun pinnalla,
josta ei pääse puskemallakaan lävitse. 'Sinu rummi kui sontaliemi: kokki kuulema kui Pukkila Pihlman hokema sinu korvalehte: sinu
juottamas hoono rummi tullihärroil, Pukkila, prehti mies, sanoma: hoono rummi! ja sylkemä!  Sinu, Mattsson, puheli viimis kerta
paljo klookust, minu ajatteli perä, ko minu klaarantus: sinu ei ole yxikertane mees, niinku sinu naama, sinu olema kaks'pohjanen
mees, sauma all' toist' tyykki ja siin tyykis vast langatte oikki färi. Minu funteerasi koton, ajatteli sängys ja muistin kaike:
vaarallinen mees, site poikka teyty pittä silmä all!' ajatteli ja sanosi muijallekin, heretin kuorsamast ja sanosin, 'ens'
viikol', muist' se, ja san se minul, ens viikol minu teyty taas Alastalo rantta ja luurama, ko Mattsson tule uudelt reisult, se
seila flinkist!'

"Tullikapteeni oli jo viimeisiä puhuessaan ja Alastalon hiljaisista manöövereistä huolimatta jahtimme kannella, oli loikaissut
tasajalkaa minun ja Alastalon välitse, ja luikkivat siellä jo muutkin tullihessut, oli jo joku vääntämässä kannen luukkuakin auki,
ja lasti näkyvillä, suolasäkit viattomina päällimmäisinä. Tullikapteeni seisoi jo luukun suulla ja katseli täyttä lastia ruumassa:
'Sinu seilama tell kertta teys lasti, Mattsson, oikke iso lasti, paljo soola?' puheli hän pirusiaan ja silmät pelasivat
Alastalossa niinkuin olisi ollut hyvänahkaisempikin mies kannella. Ei nyt ollut kiirukaan enää, kun oli niinkuin kourassa se, mikä
oli otettavissa: ei kissakaan silloin enää kiirettä pidä, kun on hiiri leikiteltävänä pussikkain pitimissä.  'Flinkki mees, sinu
kelmi!' puheli hän siis ja taputteli kehoitteli Alastaloa olkapäälle: esimaku oli niin hyvä, että kuolan märkää tihkui äijän
toiselle suupielelle. 'Rummi maistuma hyvi, ko syyni ohitse!' sanoi hän ja pyyhki tuhri parran karvoja kämmenellään, ikäänkuin
olisi totilasin kumoomilta jo jouhia kuivattava. 'Teys last!' puheli hän pakisi kiiluvin silmin ja oli niin tyytyväinen, että
kieli nytkin pääsi rymättyläläisille jenkoillensa, niinkuin maistellessa. 'Oikke lysti katel noi toimelist lasti, ko o nii
uskolisest tuuvattuki, ete rao kaltastakka nää säkkette välis, vaikk nenäklaseil sihtais.  Onks sinu lastis ruuman pohji myöre noi
tihuvast larot: sualsäki saaki tuuvatuks pali tiivemäst lastisse, kon sokertopi kiäriväise, vai kui? Joku teist sanosikki, ett
sokertopi ova pahuksi kiärimä! Mut sanommar vaa, ett paljo sinul o sualoi lastis, jos kölipuuhu ast säki kaik o sama natsuuni. En
minä mittä eppäl, mut viran pualest täyty ruvet muljama.  Paremi minä sinu järjestäs ny kuitenkis ajattele ko enne, kos ain oles
seilan pualilastei haminaha, nii et o harmittan sinu turh vaevas ja engelsmanni pualväline kiussamine!'

"Blomberg oli niin hyvänpaisteilla, että kieli hikosi sanaa, kuin heruva kinkun kylki rasvan helmeä hauteessa. Eihän silloin ole
ryypyn kiirettä, kun tuoppi täytenä vaahtoaa edessä, ja sieraimet ensin ahmivat osansa lemasevasta ennenkuin kurkku siemaisee
omansa nahkoihin!  'Suala kuitenkis tarvita!' puheli hän, 'ja kruunu o kovaste tytyväine semmossi alamaissi, ko ova nöyri ja
lauppiai ja seilava riskiläs ilman tiänstiäkki rehelist suala maaha. En mar minä semmossi ihmissi kyll ymmärr, enk usk olevanka,
mut häppe minä rehelisest ja ihmettele perästkässi, jos täsäkin paikas ny kölihin ast tuhdata, eik enämppä tul framil, kon karvast
suala ja tyhmi säkej. Mut täyre lasti sinä täl kerral ole seilan, Alastalo, ja siit sinul pitä ol kunni! Minä kiro ain ja väliste
väkevämmästenkin, ko luuku avata ja ruuman pohjal on lasti semmone kasa kon kirpun paskamurunen, ja säki päälpäätteks sikisoki
hajustoil ruakottomast pisi ruuma, niinko joku olis oll sohrimas lastis enne minu! Sinul ovakki säki vähä nätiste tosa rivisäs!'
kehui hän ja katseli Alastaloa silmävalkuaiseen, niinkuin kahvinkäristäjä paahtimensa sisuksiin, jokos pavut ruskettuvat. 'Tekis
miäl vähä häälyttä päälmäist, ja katto, mitä all mahta oll!' sanoi hän, ja katseli miehiänsäkin, jotka seisoskelivat luukun
partaalla, odottaen, mitäs kapteeni käskee. Koirakin nuolee suupieliänsä, kun oikein on herkunpala pussikkain välissä, ja nuolasee
parikin kertaa, ennenkuin malttaa sovittaa kulmahampaan sille katsotulle paikalle, jolta luu narskuen murskautuu ja ytimen hyyde
pihoo hersettään ikenten ahnaville.

"'Joo, joo!' venytteli Alastalo, jolla ei ollut mitään syytä joudutella jutun menoa, ja joka väliaskareeksi luurasi rantamäkeä
päin, joko Jannea mistään kuuluisi. 'Juu, juu, sanon!' puheli hän, ja nieli, jos kapteenin sanoissa tuntui ruodon kaltaista.
'Kapteeni viime kerralla neuvoi salissa, ja minä ajattelin, että koettaisko pahus sitäkin, kuulustelisi kokeneen puhetta ja
pistäisi kerran täyden lastin, ei hullummin kuitenkaan käy, kuin siten, kuinka luonnistaa! Ja hyvinhän kävi, koska lasti nyt on
kotorannassa ja haminassa, säkit siivosti ja kapteenikin kiittelee, tullikin paikalla kuin tilattuna, niin että syyni menee siinä
kuin lossauskin! Hyvinhän lykästi, sanon, ja kapteenin ansiosta tässä nyt on täyden ruuman lasti muljattavana, ennenkuin taas
päästään rommeille. Vaikka eipäs sitä aina tiedä harpassa, kriipaseeko jalka sittenkään partaan kamaraan ojan toisella puolella,
vaikka luulee hyvänkin puhdin saaneensa. Tälläkin erällä' -- Alastalo kääntyi, ennenkuin jatkoi, verkakseltaan katsomaan olkansa
ylitse Kaaskerin raumaa kohden Seksmiilarin puolella ikäänkuin tarkastaakseen, oliko kurkun suu mereltä käsin puhdas.

"'Tälläkin erällä --' aikoi hän jatkaa, mutta Blomberg oli liika hyvillänsä malttaaksensa odotella, kunnes jotain valmista läksi
Alastalon leuasta. Hän oli jo taputtelemassa Hermannia uuden kerran olkapäälle, täytyihän hyvitellä edes miestä, joka oli niin
selvästi kiikissä, kuin Alastalo tässä pilivinnissä oli.  'Sinu vaarinottavaine mees, nouta hyve neuvo ja seila teys lasti!'
puheli hän ja kehui läiskytteli toista niinkuin tyytyväinen paistinostaja hyvää reisipalasta kaupungin torilla. 'Hyve reisu sinul'
Mattsson?' kyseli hän hyvänläämältänsä ja oli silkkaa kamraattia. 'Sinu jahti seilama flinkist, minu melkkest förseenasi itten!'
maisteli hän lykkyänsä.  'Mainio matka!' myönteli Alastalo, 'ja onni vielä parempi!' lisäsi hän.  'Sitä minä tässä juuri
rupesinkin sanomaan', jatkoi hän, kun sai pitää suunvuoron, 'että lykky on joskus parempi ihmisellä kuin ansio. Kelpaa minunkin
tässä nyt kruunun turvissa, mutta parituntia sitte en minä olisi maksanut koko minun lastistani enempää kuin jahdistakaan, en
rommiryypyn hintaa: engelsmanni ei leikittele jahdin kanssa, jonka se on napannut. Onneksi on Jumalalla kuitenkin ollut järki ja
hyvä aika Kihtiä vaarnatessaan ja pistänyt sinne karinaakelia pystyyn, niinkuin piikinharia hevoskrapaan: manuaarikin pelkää
kolisemista kölin alla, ja fregatti, peto lennolla ja haukka siivillä meren lakeoilla muuttuu lakeaksi linnuksi vesillä ja saa
siipensä siivoon, kun karit kihisevät keulan edessä ja jahti varpusena puikkii kynsistä sinne, missä rannan irvet avaavat raumain
rakoa vain pyrstön viistämän leveälti! Sinne Seksmiilarille minä Kihdin karien taakse engelsmannin äsken jätin niistämään
nenäänsä, jos kanuunoista lähti räkää, ja minun puolestani saa siellä pysyäkin, jollei äkkää Kaaskerin raumaa tuossa ja lähetä
luuppiansa katsomaan, oliko meillä suolaa vai, kun niin oli kiiru!' Alastalo väänsi taaskin niskaa ja selkäpuolta katsellakseen
uuden kerran Kaaskerin rauman suuta kohden, ja kuulusteli palasen aikaa Seksmiilarin kohinaa. 'Vaikkei nyt sentään pahempaa hätää
enää ole, kun on kruunun miehiäkin puurissa!' puheli hän kotvan perästä ja kääntyi turvallisen näköisenä Blombergiin.

"Tullikapteeni sai kuin äkkitikun naurunsa sormenpään hellinpään ihopaikkaan, parrasta oli paikalla hörähtely hävinnyt kuiville
kuin viheriänmehevä lakastuneesta perunannaatista aidan riukupuulla, ja kaksi hyvin pylleröistä silmää tirrasi harillansa
Kaaskerin rauman tyhjään suuhun, ikäänkuin sieltä härisisi jo engelsmannia lahdelle kuin puskiaista potkaistusta kannon tyvestä.
'Engelsmanni!' kiljahti hän, ja kaksi tukevaa tullimiehen kinttua vavahti täkillä, niinkuin neljä seipäävää sääripiippua vikurin
varsan alla, kun puskassa krapahtaa tien varrella. 'Engelsmanni!' sanoi hän toisen kerran, mutta karku ja kakspari oli kuitenkin
lykätty siihen seuraavaan tinkaan, jolloin niitä ehkä tarvitaan, ja epäluuloinen silmäpari riippui nyt kärkineen Alastalon tällä
hetkellä liikkumattomassa parrassa. 'Luuraako sinu pahus minu taas, sinu kelmi mees?' heltesi hädässä Blombergin hampaista, silmä
oli kerjennyt hyppäyksen avoimen luukun suullekin ja säkkien kutsuville pylleröille ruumassa, livahtaakseen takaisin Kaaskerin
nokan salaperäisesti viljuville vesille ja sieltä nopeasti epätoivoisen kerran Alastalon yhtä suljetuille kasvoille. 'Sinu olemas
koira ja totinen ketun naama, ja sinu jekuttama minu päi silmi?' koetti kapteeniparka kolkuttaa tiedon murenetta itsellensä,
niinkuin takoo voimattomin käsin rautaporttia se, joka huomaa itsensä teljetyksi lukon taakse, ja tirkisteli Alastalon
hievahtamattomaan partaan, kuin mihinkin hyvän ja pahantiedon puun lehvävastaan.

"Armahtihan Alastalo toki miesraiskaa. 'En minä kapteenia uskomaan pakota, jollei kapteeni uskoa tahdo!' puheli hän ylen
tyvenesti, vaikka kuitenkin hiukka terävämmällä äänellä kuin ennen: hän huomasi, että hänellä alkoi olla sakara käsissä. 'Mutta
kyllä minä engelsmannin tunnen, kun minä engelsmannin olen nähnyt. Eikä se ole sanottu, että he juuri tänne ensimmäiseksi
löytävät, vaikka laskisivatkin sluupin vesille. Eikä kaiketikkaan tämä se sama laiva ole, joka mennä suvena lähetti sluuppinsa
Kaaskerin lävestä Kivivedelle nuuskimaan?' puheli rauhoitteli Alastalo tullikapteenia, joka seisoi täkillä kuin tulisilla
hiilillä.

"'Tuosta ne tulivatkin, minä istuin juuri tuvan akkunassa ja katselin, kun sousivat lahdelle kahdenkymmenen miehen voimalla!'
lausahteli Alastalo edelleen kuin hyviäkin muinaisia muistellen ja osoitteli peukalollaan Blombergin kalpevaksi muuttuvan nenän
ohitse Kaaskerin nokkaa kohden. Alastalo naurahteli.  'Tulimme miesmäisiksi silloin kylässä, ja kun engelsmanni meitä
syhyttelemättä -- minun oli jahtinikin Naution takana piilossa -- sousi sisään Kivivedelle, niin lähetimme sanan -- minä luulen,
että se oli Härkäniemi, jonka pääknuppi silloin hullutteli! -- lähetimme sanan Karjamaahan ja muihin lähitaloihin, että nyt on
hyljeparvi sihdissä, jos vaan on hyljepyssyä mynningillä ja miestä takana tarpeeksi Kaaskerin rauman kummallakin rannalla. Parin
tunnin kuluttua meitä olisikin ollut koko liuta paikalla ja koolla ja reikiä olisi vissisti paukuteltu engelsmannien punaisiin
takkeihin kummaltakin puolelta rauman läpeä, ellei engelsmanni lykyksemme olisi ollut meitä liukkaampi ja jo soudellut ulkona
Seksmiilarilla, kun me olimme pyssyinemme postissa kivien takana.  Lykyksemme, sanon, sillä mitäs olisi taloistamme ja kylästämme
jälellä muuta kuin kekäleitä, jos olisimme päässeet paukuttelemaan, ja engelsmannikin tullut fregattinensa katsomaan rauman
suulle, mitä leikkiä täällä pidettiin. Kyllä engelsmanni tien tänne osaa, jos tahtoo!' puheli Alastalo kuin muita hyviänsä vain
olisi puheskellut ja rauhoitellut, vahdaten kuitenkin koko ajan vaivihkaa myöskin rantamäkeä päin. 'Mutta en minä sentään usko,
että engelsmanni tällä erällä nokkansa tänne pistää, en usko oman lastini ja suolojenikaan vuoksi!' lisäsi hän, kun alkoi nähdä
valkoisen tukantupsun vilkahtelua ahteen takana.

"'Kas, kun tuulikin on täydessä luoteessa ja puhaltaa koko vahvasti!' puheli hän ja katsella tähysteli tuuliviiriä tullijahdin
topissa. 'Hyvä tuuli teillä Turkuun, kun syyni on lopetettu, kapteeni, lykkää pyyhkii perästä astiata kuin piru noitaa luudan
tyvellä pääsiäisenä! Mikäs hätä teillä, jos engelsmanni aivastaisikin Kaaskerin lävestä sisälle: miehet puuriin vaan, seilit
länsiin, ruori alalaitaan ja sen hemmetin kyytiä tyhjin astioin Turkua päin, niin että ota kiinni, engelsmanni, jos hännästä saat,
ja soutaen kerkiät! Toista minun, seilit alhaalla, trossit kiinni, jahti raskaassa lastissa: minun suolojani ei pelasta mikään,
vaikka piru messuisi ja piispa kiroilisi!' Alastalo oli nyt jo huomannut, kuinka Janne, Janne Pihlman tuolla, tulla vilkaisee
rantamäkeä alas, minkä tukanharja juurillansa päänahassa pysyi ja jalannappula kerkesi tromppua siirtämään, pojalla hekotti naama
punaisena kuin keitetyn krapun pinta.

"'Mitäs odottelemisia ja kirkonmenoja me nyt tässä oikeastaan enää pidämme, suoritetaan syyni, koska luukkukin jo on avattu, niin
päästään pikemmin rommeille!' puhella hoputteli Alastalo, kun oli saanut kirvotetuksi silmänsä pojasta. Hän oli nyt ylen tyventä
miestä, selvästi hänellä ei ollut muuta mielessä kuin ilman kantit ja tuulen haisteleminen. 'Luodetuulellakin ovat semmoiset
konstinsa, että se ehtoommalti lakenee, ja mikäs silloin lakaisee tullijahtiakaan Kivivettä pitkin, jos tässä niinkauan
laiskotellaan ja nenänkyynärää kasvatellaan, että engelsmanni sittenkin lykkää nokkansa horisonttiin!' sanoi hän ja siemensi
ajatusta Blombergin päähän. 'Likistävätkös kapteenilla patiimet varpaita vai?' lisäsi hän samassa muka osanotolla katsellen,
kuinka tullikapteeni todella tanssi semmoista varvasvähtiä täkillä luukun partaan ja reilingin välillä jahdin kannella, että
yksinkertaisella olisi sillä hetkellä voinut tulla mieleen pahempiakin pelkoja kapteenin ja vaikka hänen housujensa sisällön
puolesta, kuin varpaan ahdistukset. On sitä sisukunta lyönyt löysäksi miehellä helpommissakin tapauksissa, kuin niissä pinteissä,
joissa Blomberg ilmeisesti nyt hyppeli sielun ja ruumiin henkselit yhtä piukalla: selvä asia kuin oman nenän knuppi oman kouran
pitelemiltä oman naaman taulussa, että suolasäkkejä luukulla ei tarvinnut kuin kyhjiä kyljilleen ja sokeritoppaa vilkotti ruumassa
enempi kuin oma mako uskalsi ajatella, mutta pääsikös niitä kyhjimään nyt! Silloinkos juuri hellitettävä kynsi nuotan köydestä,
kun apajassa polskii näkyviltä siian niskaa niin paksulti kuin padassa puuron puhivaa!

"'Engelsmanni tulee, engelsmanni tulee!' kuului samassa jo mäen törmältä. 'Ne tulevat, ne tulevat!' huohotti Janne jo sillalta,
minkä läähöttävistä keuhkoista ilman ääntä lähti. 'Minä juoksin, minä juoksin!' puhisi hän sillalla, ikäänkuin sitä tietoa
saattaakseen olisi vähissä hengin törmäissyt paikalle, ja ikäänkuin tullikapteeni sitä asiaa kuullakseen olisi silmät tapilla
karannut meidän jahtimme maanäärisen reilingin viereen. 'Kumpelilta näkee, Kumpelin vuorelta minä katselin!' hoki Janne niin
hengästyksissään, että minäkin olisin uskonut toden olevan kysymyksessä, jollen olisi paremmin tiennyt. Pojan pahus oli luhdin
nurkan takana vähdännyt tallipässin kanssa, joka siellä oli vasikkain kanssa laitumella, ja jonka hän kureissansa talvella oli
opettanut puskusille, kun sitä tarttui sarventynkiin: siitä hän oli hengästynyt. Oli, naskali, järkevästi kyllä, arvellut, että
mitäs hän Kumpelille asti turhia karaa metsiin, kun häntä likempänäkin tarvitaan ja kukaties pikemminkin kuin arvaakaan, oli
jäänyt siis luhdin taakse, josta sopi kytätä laattian alatse, miltä asiat sillalla kulloinkin näyttivät, ja välillä mänkiä
sarvisilla pässin kanssa, että sai verensä vähän liehtomaan. Sieltä, luhdin nurkan takaa, hän siis nyt oli kiilinyt paikalle, kun
hänen mielestään tullikapteeni oli luhdin alitse katsoen vihtonut käsiään semmoisella tavalla, että nyt hän loikasee luukun suusta
ruumaan, oli kiilinyt paikalle ja huohotti nyt liehotti pässin tappelujaan jahdin reilingin varassa sillalla. Siitä teosta
Alastalo hänet sitte palkaksi ottikin myöhemmin kokiksi ensimmäiselle reisulle kuunariinsa ja opetti pojasta merimiehen!

"'Kumpelilta minä katselin!' puheli poika, 'laskivat manuaarista juuri sluuppia vesille, kaksikymmentä miestä minä laskin, kun
istuivat airoihin.' 'Mitä sinä kohiset, poika!' puheli Alastalo, joka myöskin oli tulla kävellyt samalle puolelle jahtia reilingin
partaalle tullikapteenin viereen. 'Poika on nähnyt vuorelta jonkun fiskarin viskelemässä paatistansa verkkojansa veteen merellä,
ja silmät iiranneet niin, että tulee puhumaan historioita tänne!' rauhoitti hän kapteenia. 'Missäs sinä olet lorvaillut keskellä
parasta arkipäivää, kun et ole auttamassa!' marisi hän Jannellekin. 'Saat hypätä ruumaan ja autella tulliherroja säkkien
sanelemisessa, niin että päästään alkuun ja tullaan valmiiksi!' käski hän. Tullikapteeni oli kuitenkin jo saanut Jannea
takinrinnuksesta ja pudisteli käsissään häntä siitä, ikäänkuin totuus lähtisi paremmin napeista piukottaen. 'Mite sinu nekemä?
Mite poika puhele? Engelsmanni tule? Joko kohta tule?' Janne oli nyt jo puhaltanut pahimmat puuskutukset keuhkoistansa ja oli
siriä puhumaan.  'Kumpelilla minä olin, Kumpelin takana uukolla koskelon pesää hakemassa. Kiipeen juuri ja olen uukon suulla, kun
katselen Seksmiilarillekin, Katan taakse. Iso engelsmanni siellä ankkurissa, kolmimastoinen fregatti, kanuunat luukuilla. Laskivat
juuri sluuppia vesille, kaksikymmentä miestä airoihin, keula päin Kaaskerin läpeä.  Minä puusta niin nopeasti kuin pääsin: tulevat
polttamaan kylää ja taloa!' Tullikapteenilla olivat silmät harillaan päässä. 'Olekos vissi asia, poika, vissi asia silmän
blinkkaamatta?' 'Niin vissi kuin pässin sarvi!' vastasi Janne, jolle kai tuli mieleen äskeinen vähti, ja räpyttelemätön silmäpari
katsoi valkuaisen hievahtamatta rehellisen pojan naamasta tullikapteenin vielä rehellisempään, vaikka tällä erällä
levottomanlaiseen partaan: minäkin silloin ajattelin, että pojasta tulee vielä flinkki merimies! 'Paljoko pitkä matka Kumpelin
vuori, mine juokse kattoma, puhuko tosi?' hätisi kapteeni. 'Runsas ruotsin virsta!' sanoi poika pleikkaantumatta. 'Ja kaksi alhoa
välillä, jotka täytyy kiertää, toinen oravapetäjän puolelta ja toinen jänispuskan takaa päin ketunkiveä teerenkuusen vieritse!'
lisäsi poika kuin hihasta omia kurejansa riimaten. 'Oravapetejä?  jenispuska?' hölmistyi kapteeni, mutta ei kerjennyt selvittämään
sekaisin meneviä järjen lankojaan päässään, kun Janne jo painoi omien livistimiensä peittimiksikin helvarin vartta tihuvammin sitä
laitaa vastaan, jolta nyt keula nostettiin ventaan. 'Kohta ne ovat Kaaskerin lävessä, niillä oli iso kanuuna ahterissa ja toinen
keulapiikissä ja sousivat repelivät kuin vietävät, mies keulakanuunan takana kyttäsi niinkuin pässi sarvenvarttansa pitkin
ennenkuin pukkaa!' lateli poika niin syntisesti, että minäkin jo, vaikka leukani sillä hetkellä oli viaton, aloin tuntea
synninsaivaraa parrassani. Enkä kiellä sitäkään, että mekin, minä ja muut myöskin, jotka jahdissa asian paremmin tunsimme, että
meilläkin silmät sillä hetkellä olivat vähän knapillaan päässä ja vahdissa samassa Kaaskerin nokassa, ja että selässä kulki
semmoista, jota kutsutaan viluksi, kun ajatteli, että jos sittenkin kallion takaa juuri sillä haavaa stryykäsee lahdelle kanuunan
mynninki ja punaista mannia takana: Janne oli totinen poika kuin Jooseppi veljiensä viljasäkkejä muljatessa!

"Mitä tullikapteeniin tulee, niin häntä ei tässä puhdissa enää olisi pidättänyt pirun pihtikään meidän täkillämme, ei vaikka
Alastalo olisi auttanut vierestä ja roikkunut silloisten kymmenen leiviskänsä painolla Blombergin jakun korttien liepeissä:
tasajalkaa oli kapteeni oman jahtinsa puolella ja muukin besättninki saman vilkan kruunun reilinkien takana. Olen minäkin
manöövereissä joskus ollut, mutta niin sivaa minä en elämässäni ole nähnyt liikuttavan prässeissä, kuin tullijahdin täkillä
silloin, yks' kaks oli ratti nakattu kapteenin omissa kourissa siihen kehrään, että keulalla ei ollut muu edessä kuin pusertaa
päin sinne, mihin myötätuuli painoi ja purjeet köysien kurottimilta leveöinään naakelien kiristyksiltä pyyhkivät. Siunaamaan emme
me kerjenneet jahtimme kannella, saati hattua hyvästiksi heiluttamaan, kun Naution nokan takana enää näkyi tullijahdista vain
vanavesi, ja Blomberg keulapuun kiehumilta paineli Kivivettä myöten sinne käsin, jossa engelsmanni jäi ahterin taakse, jos oli
takapuolella, mutta jossa järkikään ei saavuttanut äijää tukanhaivenoista kiinni, ennenkuin kukaties joskus vasta Turussa Turun
möljän kyljessä.

"Emme me sentään häntä suremaan kerjenneet rannassa, ennenkuin joskus vasta totipöydän ympärillä täällä salissa, sillä sillalla
oli sillä kerralla lastista totisesti tavallista piukempikin taksi ja miesten selkien höyryttävä, ennenkuin ruuman kaikki pinot
olivat losatut. Kyllä sinä sillä reisulla, Alastalo, olit ollut tavallistakin ahneempi, ja kun viimein sai ojentaa selkäänsä ja
pyyhkiä hikeä otsalta, niin tallessa oli makasiinissa sokeria ja kahvia pienemmän maaherran läänin varalta ja jokaiseen
rantapuotiin porvattavaa suviviikoiksi!"

Härkäniemi vaikeni. Jutun kestäessä oli toinen kahvikertakin kannettu ympäri salissa, tällä kertaa yksin Siviän hoimin, koska enää
ei ollut vehnäskoriakaan tyrkytettävänä ja Eevastiinalla oli tuvassakin tarpeeksi juoksemista ja kansien nostelemista, käskemistä
sinne ja hohkaamista tänne, ennenkuin totivedet ja muut räätit ja ateriat olivat, mikä kiehutettu, mikä paistumassa, mikä muuten
vain valmiina kuoreltaan ruskeumassa, haisteltu, maisteltu, sokerin suurusteltu tai suoloin höystetty, kaneelein ripoteltu tai
kauhoin kuohkaistu, puheltu vasemmille ja hoputeltu oikeille, toimiteltu käden täydeltä ja hyöritty hameen pyörimiltä. Härkäniemi
siis vaikeni ja huomasi kummikseen tyhjästä kahvikuppiparista kourassaan, jota Siviä juuri oli noutamassa häneltä pois muitakin
tyhjiä kuppeja salissa kootessaan prikalleen, että hänkin oli juttelemisen kuumissa noukkinut toisen kahvikuppinsa itselleen
prikalta edes Siviää silloin huomaamatta, ja juonutkin sekotellut koko hyvän liemen niin äkkäämättä, ettei maun tietoa ollut
suussa enää muuta kuin muistelemalta.

"Puhelin paskottelin ja meni mistiin koko kupin täysi suulta!" harmittelikin Härkäniemi Siviälle tyhjää kuppiparia prikalle
laskiessaan. "Kiusankappaleet koko Blombergit ja, miksen sanoisi, koska ajattelen, Jannet myöskin, kun juoksevat parroille
parastikään, kun ihmisellä olisi parempaa tekemistä ja tyttölapsi on kantanut kahvinkultaa maisteltavaksi! Pitäisi minun ijässäni
miehen olla oppinut sen, että viljelee kahdesta samanhaavaisesta asiasta niin silmäänsä kuin suutansakin aina parempaan: unohtaa
muinaisten sumut silloin kun paistaa edessä tuore poskipari vereksiltään ja kasvojen kukkivilta katseltavana, ja painaa jutun
sammaleet poskihampaansa juureen siksi ajaksi, kun kuppi lemuviltaan tuhlaa hajujansa kourankoparoilla ja liemenaltis hilkuttelee
tassin pohjilla hemanmakujansa huulen hörpättäväksi!"

Härkäniemi naureskeli partansa muhoovilta ja silmäinhiiret kulmakarvojen alla viliskelivät rohkeasti omilla luvillansa, koska
hänellä nyt kuitenkin taas oli Siviä edessänsä sen tuokion kestämän, jonka koura tarvitsee sovittaakseen tyhjän kuppiparin
odottavalle prikalle, ja koska aina on jokainen mukava elämänpisara maistettava niiltä kierahtamiltaan kuin se tipahtaa kielen
päähän, jottei katuisi perästä päin ja nielisi tyhjiä. "Jauhaa jaarittelee tässä niin, että päästää neitoihmisen ja sinun
kaltaisesi jumalanihmeen prikankukkuroin ohitsensa sanan puhuttelematta ja suunsyljelläkään kiittämättä, vaikka käsi korjaa kupin,
ja että nielee liemensä tuntematta suussansa kahvinmakuakaan omaksensa jälestäpäin!" haikaili hän ja pahoitteli itseänsä.
"Ikäloppu ja vuosien hamilo semmoinen lammaskin, joka ruohon purtavilta ja vastaan vehmaksilta kiipee kallion kaljuille veisaamaan
ja suree määkii tämänvuotisilla vihannoilla mennäkevään kuivuneita kuloja: haikii kaluaa aidan harmaat seipäät ympärillään
sammaleen kuoriltansa sensijaan, että hahmisi turvan kerkiämiltä tuoretta hampaisiinsa, minkä keto verestä kasvaa! Vanhaksi
ihmisen täytyy tunnustaa itsensä vasten luontoansakin ja ymmärtää, että ijän kaihi on kutonut verkon silmukkaa silmäin kaihtimiin
ja kangistanut veren viehtimiä, jos vasta senjälkeen kun aurinko jo on maillansa, ehtoo laskenut ja selkää värisyttää, alkaa
kääntää vilupuolta päivän lämpimille ja hahmia sädettä yllensä ilman kylmyviltä, ja jos vasta kupin tyhjää prikalle sovitellessaan
myöhiksi katumisikseen ymmärtää, että kuppi on täytenäkin liekkunut käsissä, vaikkei siunattua ole huomannut kourassansa kiittää
sen parhaitansa lemutessa, ja että neitosen armo on tarittimensa kuormin kukkaviltaan kulkenut ohitse, vaikkei silmä suomuiltansa
ole tuntenut liehtivää luomillansa eikä veri varjoiltansa lämmön läsnää vierillänsä, ennenkuin kaunis on askelilla kaukaisiinsa,
ihana loitoilla siipiensä viuhkein, ja jäävällä vain sydämen karsinassa muiston värisyttävä vilu!"

Härkäniemi puhui nauroi muhooviltaan ja vakaitten kasvojen silmävarkaissa kilotteli tosi ja pila kuin tumman heije ja välkyn pilke
auringon hilkuttamilla veden läikkymillä: eihän kaiketi, kun sanan lykky ja suunvuoro oli ihmisellä, pitänyt koreata laskea
kiittämättä sivutsensa ja päästää neitosenkuvaista korvalehden hiilumatta laattian laveoille loittonemaan!

Kahta asiaa minun omatuntoni ei niele tikun pistosta sielun kurkussa tuntematta: siunaamatonta nukkumista ilman ristikäden
rukousta ja tytönheleää askelilla ilman sanan hivelää korvissansa! ajatteli Härkäniemi ja oli tyytyväinen partansa peitoissa.
Eikähän Siviäkään muuta tainnut tarittimensa takana kuumilla jalansijoillaan kuin nauraa hänkin helkkivin hampain, vaikka punan
lento lehotti valtoiminaan kasvoilla. Eihän sopinut suuttuakaan, kun oli sydämenpohja hyvillänsä: kukas tepposiltansa närkästyy?
Tunsihan Härkäniemen sedän: Vilhovelhokin pihalla, turrukarva, tupsukorva, vihoinkos sitäkään raski kovitella, kun se yltämiltään
hyppi kömpelöltänsä ympärillä ja valtoimiltaan killisteli uskollista silmäparia ja tuhri turvallista turpaa ylenpalttisen
suosionsa ja karvapussikkaisen ystävyytensä osoitukseksi. Ja olihan korvan kajailemilla vielä Jannenkin nimi, Janne Pihlmanin,
korjattu valppain askareen juoksuilla äsken puheen kuulumilta hienoisiin lehtiin hiuskuherain varjossa ja kätketty nopein
neitomielen sopukkoihin: sitäkös kättä yrmien tyrkkisi, joka parailtaan kurottaa kukkurantäyttä marjarovetta kouran hahmimilta
noukittavaksi, ja siitäkös torupalkoin kiittäisi, että sydännupukka visertää iloa enemmän kuin poskiparat mahtuvat onnensa
ylpeyttä punastelemaan! Ei Siviän, Alastalon korean Siviän muu auttanut muhoileviansa katselevan vanhan Härkäniemen sedän edessä,
kuin punastella, minkä nuorilla kasvoilla oli ihonhipiätä herkkimässä ja kerjetä tarjottiminensa ja tytön hiusmarron alla
kiertävine ajatuksinensa niin nopeasti kuin kepeä nilkka kantoi sinne päin salia, jossa oli etukamarin ovi avoimiltaan
pelastamassa kenen hyvänsä silmiltä niin kiirehtivän neitosen kuin heläjöivän kuppitaakankin: ei edes Janne olisi puoleltansa
salia saanut tällä hetkellä luvalta katsoa rientävää kasvojen helakkaan kuumaan.




Yhdeksäs luku.

Luku, jossa jo todenperään puhutaan parkistakin, parkkilaivasta.


Salissa oli mielala melko kohenneltu, vaikka vähän vartoileva. Niinkuin merillä, kun puhaltelee pyrähtelee milloin minkin nokan
takaa riuskas maanpäällinen tuuli, ja iskee manterilta pussejansa purjeisiin kuin lempo, pyyhkii porottaa koko penteleenä milloin
vasemmilta poskipuoliltansa, milloin oikeanpuolinen pakara paksuna, ellei unohda hengennielemän hetkeksi koko puuskuttelemisen
toimitusta ja laiskottele lekottele purjeen löysissä kuin kärpäsiä kupeiltansa huiskiva ja turpansa kuonoa nuoleksiva lehmä
suvitarhalla, niinkuin merillä tämmöisillä vetelän ällipäillä, jolloin taivaan merkit pilvien karkusuunnissa kuitenkin
muistuttavat ja virvan kuplat meren kellumilla vaahtoketjuissansa opettavat, että kohta voi ilma kääntää kylkeänsäkin ja toinen
totisempi poika reistata vesillä ja seilin saumoissa, etelä liehtoa meren vapaitten keuhkojen väeltä ja rehellinen tuuli pyyhkiä
lavaista lakeoilta idän pyräykset harakkoina manterillansa, niinkuin merillä tämmöisissä huiskauksissa, jolloin käsi jo varailee
ruoripuuta vakaville painamille leikin kurien perästä, mutta silmällä vielä on vahdin pitoa, mitäs kukonpojalla harjassa
äskeisillä vierilläkin, siten salissa nyt: sielläkin istuivat jutun pyräykset vielä parranpensaissa ja veri virkisteli
joutilailtaan korvapareja ympärilläkin yhä pälyilemään sivuille ja naapureihin, olikos kenellä muutakin vielä hampaissa ja
muinaisten mukavaa jatkuviltaankin piuhimassa miltä kurilta kulloinkin ajatuksen parraspuuta kallistelemaan ja ryöpsäykseltä
kastelemaankin, mutta silmäinkerät olivat kuitenkin jo vähän itsekunkin kulmakarvojen varjoissa vanullansa muillekin taivaan
kanteille ja ajatuksen näpit valmiina niillä mielen kuuttirihmoilla, joilla niiden pitää levätä, kun odotellaan, koska ilma
näyttää toden kyntensä ja puhaltaa niiltä laitasilta, joilla sillä tänäpänä on pilvikarjansakin lammaslaitumilla, ja sillä
puhdilla, jota veden väri salamyhkiltänsä vihjoittelee.

Tietysti Härkäniemen jutuille naurahdeltiin, hiveläähän niitä muistoja oli meheviltään muistella ja suu asettui kuunnellessa
itsestänsä maun mujuille ja mukaville. Mutta kun vaimoväkikin nyt kahvin kantamisiltaan ja muilta juoksun toimituksiltaan
viimeinkin oli jättämässä salin -- enäähän vain Siviä kumarteli ja taivutteli tupakamarin ovella nuorin neuvoin ja notkein uumin,
kuljettaaksensa onnella ja pujotellen helisevän tarjottimensa kuppikuorman koko laveudelta pihtipielien lomitse salista! -- kun
nyt siis oli syntymässä hiljaista salissa ja miehet jäämässä omiin rauhoihinsa keskenänsä, niin ei oikeastaan enää ollut
kenelläkään aikaa ja tilan vuoroa jäädä täydeltään ja pisara pisaralta maistelemaan mielessänsä korvan noukkimaa tarinaa, niin
myötäsukaa kuin se ajatuksen karvaa silittikin, vaan nyt oli löysättävä huomio siltä kurilta ja heristettävä silmä niille
kääntymille, joilta kuutti uudella kyljellä saattaa kiepaista piukkaan. Olihan Alastalo hyvillänsä, että tämäkin luovi oli
asiainkryssissä tehty ja pinnistetty tuulta likelle tältäkin keulan nousemalta: mukavaa, että verestivät mielissänsä, kuka
ennenkin oli tihuvissa paikoissa istunut peräsimen varressa! mutta silloin ei maiskuteta suuta niellylle palaselle, kun on
parempaa lusikassa poskeen, eikä se hauki tämänpäiväistä ahventa ahmaise, joka vielä pitäisi eilistä salakkaa kidan kiduksissa
istumassa! Kirkonpenkissä ihminen siunatkoon itseänsä ja mutiskoon kiitoksia, ellei silmä nuoku, mutta nuotalla ja köyttä
kiskoessa miehen on vedettävä! ajatteli Alastalo ja kuljetti silmää salissa ikäänkuin sirppinsä hijonnut elomies saran päässä
vainion tuleentuneella laiholla. Suihkasenkos terän näille kahiseville tässä, vai tuossako oljenkulta kallistelee otollisinta
vartta sirpin nirkon pujotella korsien karheen! tuumi hän, kun arvellen siirsi katsetta Lahdenperän leukatarhan lauhioilta
lammasvilloilta niille siistityille ja suan kurittamille poskipihoille, jotka ankara Langholma tunnusti ja tiesi omiksensa niin
julkisissa, vaikkapa maaherraa paremman miehen pakeilla kuin kotovainioillakin kymmenen taksvärkkärinsä käskijänä. Kumpaas partaa
tässä nyt on parempi ensiksi kohennella, sitä, joka on supukallansa ja kuhukoholla lentolehovana, kun vain hiukankaan henkeä
puhaltaa puskaan, vai sitä, jossa on joka jouhi kireöillä ikäänkuin olisi myllynkivi killutettu puntiksi jokaiseen haivenen
hiutuun leuassa? aprikoi Alastalo ja tunsi näränalkua mielessään, kun ei koskaan luudanlavea ole samalla kertaa neulanteräväkin,
eikä vieterinpotkaseva höyhenhelpeäkin. Mitäs siitä, jos tapin päästääkin ja laskee Lahdenperän pulpuille: vettä täysikin
vesitynnyri kannuun sylkee eikä kaljaa!  Ja Langholma taas: kiveä, joka on paasi paikallansa, käy lapsi ja mukula kukaties
hypistelemään kyljiltänsä paljain kynsin, mutta ei järkimies ikinä ennenkuin hänellä on käsissänsä kangottimena teräskanki, ja
pienet kivet ja maaturpeet pehmitetyt ympäriltä!

Alastalo antoi silmänsä viistää muuallakin miesriveillä. Sinäkin istut, niinkuin olisit täällä piipun paimenen palkoissa
laiskottelemassa, eikä miesavuksi, kun tarvitaan! harmitteli Alastalo syyttömälle Härkäniemellekin, kun silmä osui siihen
sohvankulmaan, jossa Härkäniemi tällä haavaa onnettomuudekseen istui ja tarkasteli savun viisauksia piipun pesänsä haikumilla.
Karvaa tuhlattu sinullekin poskipieliin enemmän kuin pienen talon ladon suusta mahtuisi kerrallaan pistämään, mutta imeväinen
ilman parranhajuakaan poskiensa maito-iholla ja pahnatukku ilman piipun varjoakaan mättäänsä pensaasta torkottamassa hoitaisi
mytyillänsä samat puhumisen virat pieluksella kuin sinä nyt viisikymmenvuotisessa miehen rikissäsi! harmitteli Alastalo nahkojensa
kipenöivissä sisuksissa uskolliselle naapurilleenkin ja parhaalle varatykyrilleen, kun katseli tämän liikkumatonta partaa, joka
sentään saattoi liehuakin joskus ja liehua välistä tarpeettomillakin ajoilla ja tarpeettomissa asioissa pitkän reisun kryssejäkin
ja ruotsin virstan luoveja!  Sinullakin partaa leuassa vaikka luutana lavaisemaan tomut ajatuksen ahtaammistakin nurkista ja rikat
laveammiltakin mielen laattioilta, ja poskipielillä karvan kankeata harittamaan vaikka jäykemmänkin jahtikoiran härisemiltä:
miks'et niitä nyt viljele ja päästä laistoille naamapintasi lahjoja, kun on pyyhkimillä laiskan unet pitäjältä ja paimennettava
veräjille se lauma, joka ei haukun härinättä osaa omille kitumillensa! Alastalolla oli tosissakin pippuraa karvastelemassa
ajatuksen ikenillä, kun hän nyt katseli naapuria ja lähimmäistänsä, ja ajatteli sitä, että miehellä on tuumastukilla mitattuna
lainattu naamatauluun sekä pituuskanttiin että varsinkin leveysriitinkiin rehellisyyden honkalankkua, vaikka kubiikilta
myytäväksi, eikä sitä älliä otsan takana, että silloin kävelisi markkinoilla, kun rehellisyys on mynttiä! Mikä perhana sinua nyt
estää tuumin kääntelemästä ja vakavin kallistelemasta salissa sitä laveata otsapielen pintapuolta, jota luukuorta Jumala sinulle
on erehdyksestä sorvannut vielä enemmän kuin viisauden mätiä päähäsi, ja jonka levoilta ihminen vaikka hammassäryn poltoissa palaa
rauhoittuneena mieleensä totisesti epäillen omien porottavien ikenäjuuriensakin elävää ja repelevää todistusta, ja mikä kravun
pihti juuri nyt on istunut nipistimintensä purimin sinun kielesi päähän, niin ett'et sitä nyt saa näillä kääntymille liikkeelle,
tai mikä lukonsälä ripustettu juuri näiksi rehutalkoiksi sinun suulatosi oviluukulle, ettei nyt ole kuormalta jutunheinää
sullottavana odottaviin häkkirekiin, vaikka sinulla kaikkien tietämiltä on sekä kielenpalanen suussa että pahnaa poskiladossa
kymmenenkin talon nautakarjan varalta, ja vaikka itse tiedät niinhyvin kuin kuka muukin, että suusi avaamilta sinä silkalla
sanojesi rehellisyyden piimällä ja pelkän turvallisen naamataulusi paljaalla kirvestetyllä uskollisuuden näöllä kuljetat kuin
ikenistä vetäen ja huulista haalaten vaikka koko pitäjästä ajatuksen siiman päässä niinkuin kalamies hauenpotkivaa koukunväkäsessä
paattinsa laitavierille!  Haljeta voisi kiukusta, kun pitää omin silmin kärsiä näkyvissään miestä, jolla on suu poikittain
naamassa niinkuin kellä hyvänsä kristityllä, Jumalan luomalla ja kirkonkirjoihin merkityllä ihmissielulla, ja joka ei tätä läpeä
taulussansa silloin avaa kun tarvitsisi ja kun hänen leukansa saranoilta järki voisi poikia penikkoja seurakuntaan! Sitä varten
härkä on saranpäähän talutettu ja ies rynkäillä, jotta juhta silloin kiskasee ja kiskasee ryhän väeltä, kun vako on aljettava ja
saven rinta avataan, ja sitävarten sinä salissa, että sinä kynnät leukapielen voimalta ja väännät järjen hartiaparilta silloin kun
minä huiskasen ja auran on leikattava kärjen terä rytisemään viiltoa turpeen pintaan! Alastalo puhisi sadatteli sisuksissaan,
niinkuin papupata tulella kantensa alla juuri ennen kiehumisen ryöpsähdystään, ja koska juuri Härkäniemi sattui näissä kuumissa
onnettomuudekseen olemaan hänen silmiensä sihdissä, niin tämän viattoman tukkatappuran ylle ja Härkäniemen suhteellisesti
syyttömille parroille nyt kaateli mielen purku sydämen noiteita valaamiltaan! Ei ihminen helvetissäkään laiskotella saa, ja
hoidella piipunnysää hampaissansa muun kärymisen välillä, vaikka siellä on aikaa ijankaikkisuuden kyynärmitoilla ja almanakan
lehdiltä präntti pudonnut niin ennen alventtia kuin alventin jälkeenkin, niin mikäs kruunun kirja ja maaherran lupa silloin
päästää miehen vietereiltä ja Härkäniemen ajatuksen syytingeille täällä maanpäälläkään, jossa aika on karkuhevonen ihmisen edellä
ja mies potkija semmoisen nelistäjän hännän takana, jonka jouhen karvoja ei kouraansa tavota, ennenkuin kavio suihkii santaa
suuhun, ja kumpikin on kuopassa, niin koni jalattomana kuin hengen läähkö somerpalkoin! Alastalo naurahti omalle ajatuksen
pyräykselleen: jokos nyt oinas poikii ja nilkku valakka travaa, kun minäkin puhelen psalttaria!  hymähti hän. Mutta mäski peruna
vadissa voisi haljeta kiukusta ja konttipuoli puupukki havutarhalla kadottaa kärsivällisyytensä ja loikkia nelistää harmin karkua
neljän veräjän lävitse, jos niiden olisi katseltava kiireen paikassa semmoista miestä liikkumassa kuin Härkäniemen Malakias! Onkos
laitaa se ja laissa sallittua, että ihminen saa omilta leuoiltansa painella peukaloa pesänsä puhimiin ikäänkuin ei
miehenkaltaisella muuta tekemistä olisikaan maailmassa, ja asetella rauhassa tupakan pehuja tiiviimmälle piippunsa suulla silloin
kun lähimmäisen silmät ovat kekäleinä hänen poskiparroillaan ja kärynkin jo pitäisi haista karvoista hänen nenäänsä, että nyt
hänelläkin sopisi olla suunvuoro salissa, ja että puhukin, perhana, nyt jotain, kosk'et muuta ymmärrä ja parempiin kelpaa ja koska
odotetaan! Ei kaiketikaan sinunkaan pääsi pajupehko semmoisia ajatuksia haudo, että kokki juoskoon edeskäypänäkin pidoissa,
räättien kypsääjä räättien keittämiltä räättien tyrkyttäjänäkin räättien kulumilla, ja minä jakajana juoksuttelemassa lirppua
kannuihin sen tynnyrin hanalorolta, jonka harjatorolla minua paraastaan tarvitaan ämpärisouvissa kaatajan puhinoissa! Ei suinkaan
se mies, jonka on kiljuttava kapteenin kurkusta ahterin komentotäkillä samalla kortin kääntämällä repele matruusin selkäväellä
keulapakan ankkuripelissäkin, eikä suinkaan minun ole täällä salissa samalla nenänniistämällä kiivettävä tulisen turkasena
ajatuksen humisevissa rikivärkeissä päästelemässä järjen pultaania puhdille mielten raakapuilta kiiliäkseni samana oravana samoin
loikin saman kiiruun käpälillä täkin kaikuvillakin kiinnittämässä sanantouvia vetokiriin jokaisen korvaknupin tyhmän naakelin
taakse niin monta kuin niitä norkottaa pareina tukanpuskain varjosta neljän seinämän reilinkimitalla salissa!

Alastalo ähkäsi paksun ruumismajansa sisäseinien täydeltä, kun viimeinkin nyt alkoi olla aika kirvoittaa silmähakaset Härkäniemen
parroilta: viili ennen kiikkuu viinan välkkyjä pytyssänsä ja lehmä juoksee lirkuttaa oravan poluilla männyn oksalla, ennenkuin
sinulta Kristuksen ajanlaskuun sana lähtee suusta, silloin kun huuli on tuossa tupussa piipun sarvipalasen ympärillä! ajatteli
huokasi hän, ennenkuin enempää puhisi. Nostaisit silmiäsi sen tuuman osan, jonka tarvitsisi ja katsoisit Pukkilaankin, niin
näkisit vierilähiltäsi päälle katsomattakin ja sormen pitelemättä, miltä mies näyttää, joka itse hulluuttansa on vanginnut
luontonsa, ja jolla on suun sisäpuolella niin paljon pidäteltävänä, että hammasparoillakin on horkka, kun pitää niiden ajaa
reekelin virkaa semmoisen kielikurpan kammitsijoina, joka tottumattansa on lukittu häkkilinnun hypyille rautalankojen taakse!

Alastalo oli nyt jo unohtanut koko Härkäniemen ja harminsa, kun silmän jyvällä nyt oli todella hänellä itsellään se naama, jonka
hän toisen katseltavaksi oli suonut. Vissisti mies rääkkää itseänsä, kun ei puhu, vaikka mieli tekee! oli hänen lähin seuraava
ajatuksensa, kun hänelle selvisi, että Pukkilan kasvoja hän nyt avoimelta kirjalta katsellen luki. Orava puolahyrrän sisäpuolella
ja ajatus sinun silmäkerissäsi, kumpis kiertää turkasempana kerän ketterää pussikan viskaimilta? kysyi Alastalo mielessänsä,
ennenkuin muuta ajatteli. Voi viskuri sinuas siipipyörin, jyvät ja akanat sinä pyryn lentona syljet, jyvät jyville, akanat
akanakasaan, kun vain on käsi veivillä ja lapio ruumenta ahtaamassa seulan suihin! Alastalon Mattsson oli kotonansa laveissa
liiveissänsä: silmä oli vilauksessa siinä terässä, jolla siepataan tähtäimille neulan kärki, jonka silmukan lävitse langan pää on
pujotettava! Vai sinä olet ajatellut, ettet sinä puhu turhia poskistasi tänäpänä, että odottelet ja olet luurilla väijymässä? Vai
niin, mynninki sihdattuna ja sormi hanalla, sana hampaan liipasimella valmiina, kun jänis on loikaissut puskasta ja otus sihdin
jyvällä?  Mutta entäs, jos joku seisoo vieressä ja tyrkäsee kyynäspäähän, joku pahus: hana vireessä on hyvä varalta, mutta hana
vireessä on viekaskin sormen syhymillä ja saattaa lipsahtaa pamahtaa pelkän kynnen ällin painamilta ennenkuin järki on
haukotellutkaan, saati nostanut etusormen päätä ja laskenut kolmeen! Mattsonilla hierasi Hermannin koura pienen hierauksensa
Hermannin kouran sisuksissa: oli kalaporvarinakin muinen äkättävä tukholmarin silmäparin tällistä, koska tinkimisen kauppa oli
kypsä ja äyrin pudottamilta koko ruuman lasti rikseinä! Siitä päästä pinoa halkosyltä puretaan, josta puunköllit itse ovat
lonsoomillaan ja koko kasa romahtamassa!

"Jalkaa pitemmäksikös sinä parkkisikin puksprööttiä olet ajatellut, niinkuin Uskoosikin pistit prikinmittaa ainakin keulatikkuun
samasen jalan mitan pitemmälti kuin minä Siwiään?" sanoi Alastalo äkisti ja ummisti toista silmämunaansa, jotta ainakin sen
saattoi ymmärtää hurskaaksi, vaikka toinen pelasikin pirusia Pukkilan parroilla. "Puoli tuumaa pitempi, jalkaa päälle vai vaille,
vai kuinka sinä ne mitat taas justeerasitkaan!" korjasi sekotteli Alastalo vielä tasusiltaan sanojansa tyytyväisenä siitä, että
nyt oli kumminkin korkinpalanen saatu liikkeelle pullon suulta ja salissa viattomiltaan mainittu, vaikka vain naurunkin pakeilta
ja pilapuheen vahingoilta semmoista, jolle korvat olivat heriöillä ympärillä, ja jota oma kielenpaksukin jo oli ollut poikimassa
niinkauan, että itseäkin harmitti. Nyt on siis sekin ruuhi uitettu vesille, ja parkin nimi sanottu salissa niin nätisti, ettei
kenenkään tarvitse olla salissa huomaavinaankaan, ellei tahdo! ajatteli hän helpotuksesta ja vilasi silmän viistämältä Pukkilan
sivutse Härkäniemen piipun ohitse Langholmaankin keinutuolilla ja hiukan koko salin seinäpielien lavealti.

Nyt oli Pukkilan vuoro purra partaa. Tosi niin, että hän oli päättänyt pysyä nahoissansa, pysyä visusti! Kotoa lähtiessä jo ja
vielä Maijastiinalle ovesta hän oli sanonut, sanonut puhellut, palannut tuvan puolelle vielä kerran porstuasta ja sanonut: en minä
puhu, en puhu, en minä puhu mitään, en parkinpenteleestä kielenkrapaustakaan, en hiirenhaukotukseen avaa suutani, en kirpun
pieruun! Mutta kun toinen on Muhamettina rinnuksissa! Parkit ja prikinpröötit ja jalantuumat!  Mittaisi omat liivin västinsä
ympärysruntalta!  Siihen fasuunaan kait laivojenkin pitäisi olla mallatut! Kysynkös minä kerran, ja olen tainnut kysyäkin joskus:
Hylliinkös ja ruuman limppumakoon Siwiällä prikin puksprööttiä on upotettu, niin ettei alusparalla torkota keulassa tikunalkua
enempää kuin pilanteoksi ja samanverran kuin nenännypyn näkyvää nysää sinun oman poskinaamasi naurispuoliskojen keskeltä? Vai
kamppijalka taaskin siitä, että Uskolle tuli riitinkiin se hivene keulapiikkiin, ettei Siwiä ole pitäjän pisin astia!

"Kakkuakos sinä parkistasi ajattelet, kakkuakos? kysyn, kakuksikos leivot, pyörität, taputtelet? niinkuin luonnisti kupiksi,
vesikupiksi, saunavesikupiksi prikisikin pilkkumin pohjiltaan, astiasi tuolla lahdella, Siwiätä tarkoitan, vaikken nimeä sano,
kakkuakos, kakun pullikasta sinä parkistasikin leivot, kysyn, kuppia, kupin kuppuraista, puhelen -- sanon, vaikka pannua,
konttipannua ajattelen, padan pohjaa mahakuvun nokipuolilta!" Pukkilalta oli sanaa ratkennut melkein suun luvatta, tulkoon, koska
tulee! ajatteli hän ja katseli vihaisesti ympärilleen, mielessä oli närää niinpaljon, että äänikin tuhisi kuin nuhan paksuilta
nenän kautta kurkusta. Puhelee piikittelee alinomaisiaan Uskon pukspröötistä, ikäänkuin ei se asia olisi selvä ja mitattu ja
kruunun rekistereissä, että Usko on piikistä piikkiin ja rehellistä rungon mittaa tuumaa vaille jalan Siwiätä pitempi, haljetkoon
Alastalo vaikka kateudesta!  Tuumaa vaille selvän englannin jalan, jumaliste! ajatteli Pukkila ja nieli kitalakeansa. Vaikka sekin
tuuman vajaa vain mistiltä! kipenöitsi hänellä mielessä. Täysi englannin jalka oli riitingeissä, täysi niin varmasti kuin amen
saarnan lopussa ja minun pääknuppini minun omani, montakos kertaa minä naputin tuumastukkilinjaaliin ja montakos kertaa minä hoin
mestarille: jalkaa pitemmäksi kuin Siwiä! sanoin, näytin paperilla ja mittasin linjaalilla: jalkaa prikulleen pitemmäksi kuin
Siwiä, sanoin, Alastalon priki, sanoin, pahus, sanoin ja kirosin! "Jalkaa pitemmäksikö minä ajatellut parkkinikin pukspröötin?"
kysyy, ja on hurskas edessäni vatsaltaan! Pukspröötti ja ohran hius! Sammakko minä olen iholtani, jollen minä nyt suutu ja veri
kuumahda!  "Hiuksen tutkaimiakos Alastalossa ohrariiheltä laariin lavaistaan ja pukspröötin tikkukos tarhaladon nokkapäässä rikaa
Siwiän meri-astiaksi ja laiva-alukseksi?" kysyi Pukkila kivahti pippuraa silmiltä ja käärmettä kieleltä. Eikä huojentanut vielä
tämäkään sydämen paksuja keviämmille.  'Justeerannut!' karvasteli, kirventeli munaskuun hellillä kuin haukan kynsi.  Vai minä
justeeraisin, kun mitat ovat selvät ja sifrat pläkillä kruunun kirjoissa: vajaa tuumaa vaille jalkaa pitempi, vaikka hirtettäisiin
sekä Usko että Siwiä ja Alastalo vielä kolmanneksi killumaan potkimaan Siwiän keulapiikkiin! "Jokos sinä sitten olet justeerannut
riitinkisi, parkin riitinkisi, parkin-parkin, sanon, parkin penteleen riitinkisi, miltäs partaalta tässä astiassa pukspröötti
haistelee ilman kuria, paapuurikyljeltä vai styyrpuurilaidalta vai ahteripiikkiinkös sinä keulatikun sopivimmin pystytät
pullakakun häntäpyrstön koristukseksi?" kysyi hän ja laskotti silmänsä laupiaiksi. Saa kuulla justeeraamisensa ja syödä myöskin!
ajatteli Pukkila myrkyllisesti hampaisiinsa, mutta lisäsi kuitenkin jupisi selitykseksi huuliparrastaan: "Parkista puhelen,
parkinpaskasta!"

Laveoidenkin laitojen sisäpuolilla voi välistä ruveta tuntumaan ahtaanlaiselta, ja tosi sanoen niin lensi Alastalollekin hiusten
juuriin pientä kuuman kihinää löylyn kihaukseksi, ennenkuin taas naurunlaskot olivat kesytetyt vanhoille muhoilleen poskilihoilla
ja silmien vilhaus vetänyt kynnen kärjen takaisin naurun nahkoihin.  "Juu -- juu, jänis heinälaistolle ja Pukkilan Usko
rahtireisulle!" myönnytteli venytteli Alastalo, koska sittenkin piruutti sisuksissa ja tarvitsi aikaa, että nieli kaunat kurkusta
selviksi. "Joo -- joo", panetteli hän, "se tiedetään: jäniksen kopisee varvas niitynaitaan ennenkuin nokka äkkääkään, ja Uskon
krapisee pukspröötin tikku Kielin möljään ennenkuin kapteeni on putsannut nenänsä kotohaminan pehkuista puhtaaksi, mutta mitäs
asiaa on luokkoojan haravalla jäniksen jäljille niittoniitylle ja mitäs setelinvaahtoa kokoo retarin sormi karhelle siitä
vanavedestä, jonka Uskon köli on Itämeren niskaan jättänyt: ei heinä jäniksen juoksemilta laistolle kaadu, vaan viikatteen
vilahtamilta, eikä rahtia kölin kerkeämiseltä makseta, vaan ruuman losattavilta!" Alastalo tuhisi nenäänsä: pitikin Pukkilan
taaskin nakata vanhat ajanaikaiset riidanhaasteensa kapuloiksi tielle, ikäänkuin astian autuus olisi vain laidan liukkaudessa eikä
laivalla laahattavana kölinsä päällä myöskin ruuman vatsaa! "Neulan kärjenkös pistämiltä vain, ilman langan liehaa luikun
silmässä, sinun paitasi saumat ovat ummellut, ja kölin viruttimiksikos vain ilman enempää rihman järkeä päässäsi rahan palttinan
solmimisiksi sinä Uskoasi Itämerellä uittelet suven mitat?" kysyi hän. "Ei lipoominen pöydän vieressä lihota, jollei ole lusikassa
kuoppaa rokan varalta, eikä se laiva rikkauksia seilaa, jonka riitinkistä ruuma on unohtunut pukspröötin puikon takaa!" Alastalo
yskäsi ja tunsi mielen pivon pitimiltä, että kilvankiimassa ja kiivastuksessa jutun kuutti nyt oli tullut siepaistuksi kukaties
hieman äkkikireälle, ja luovi nostettu liika ahneesti tuulta likelle: hyvähän, että tämäkin tihuva oli noukittu seilin puhtiin,
mutta parasta kuitenkin aina myötäillä helvarin varressa sen eineen haistama, että tuukki pysyy hyvässä vetopuristuksessa täysiltä
pyyhkimiltään, kun se kerran on korjannut tuulen lykkää poskensa pussiin! Alastalo siis yskäsi rykäsi itselleen varotukseksi:
hyvää iiripuuskaa ei saanut päästää maston taakse harmin peleille ja kiusan kliputuksille! "Parkista taisit sanoa jotain,
parkkilaivasta?" sanoi hän kysäsi muuttuneella äänensiivolla, silmät puhuivat nyt leppovia ja vakaita, ja kasvoilla oli höylätty
kantti päälläkäsin: eihän hän salissa nyt puhellut Pukkilalle yksin!

Eikä; eivät nämä sanat, vähän kohotetustikin sanotut, ei paljoa, hieman vain, mutta senverran kuitenkin, että asian huomasi, jos
oli korvaa mukana kotoa ja älliä korvain takana pään sivupuolilla, eivät nämä sanat enää olleet tarkoitetutkaan suuruksiksi jutun
entisen padan porinoihin! Eipäs: uusi räätti oli nyt kantamilla, jonka kantamista pitokansa jo hiemaksiltaan oli odotellutkin
pöytään! Ainakin syntyi salissa -- ja Alastalon sali oli avara, kieltämättä pitäjän suurin, viidettä syltää nurkasta nurkkaan
Pukkilankin mittaamilta, ja sitäpaitsi tällä haavaa neljän seinämänsä mitalta niin täystuuvattu isännänlevuisilla ja
kapteeninpaksuisilla, että oli sähimistä ja väen puhinaa jo paljaastaan siitäkin, kun kukin istui paikallaan siivolla
vierivieressä ja piti säädyllä ja tungeksimatta hartiainsa tilan haluissansa -- syntyi salissa Alastalon Mattssonin näiden sanojen
jälkeen ja parkin mainitsemisen perästä semmoinen äkkihiljaisuus, että korva tottumattomiltaan alkoi odottamattoman äänettömyyden
humauksissa hakea muun askareen loppuessa työn tärkeätä itselleen siitäkin, erottiko todella kuulollaan sen erilaisen ritinän
vieriltään, millä saumat pingottuvat miehen yllä, jos naapuri vasemmalla hengittää ähkii pehmeässä englantilaisessa
verkahankkinassa, mutta oikean käden naapurilla on paikkapaikoilla ja palkeen pintimillä kankea kotokutoinen sarka totisena
paisuteltavana.

Oli siis äkkiryöpsäykseltä pakipukahtamatonta miestäyteisessä salissa, niinkuin laiduntavassa lammaslaumassa metsäaukean
liepeellä, kun etupässi odottamatta on puhaltanut pärskäyksen sieraimistaan ja kopauttanut sorkannappulallaan varoitusnapauksen
piennartantereeseen: silmänräpäyksessä on niin monta valpasta päätä pystyssä kuin katraassa oli turpaa toimessa ja samanmokoma
sojoista korvaparia tyhjää ilmaa keihästämässä kuin äsken askaroivaa hammasriviä kedon kangarta nyppimässä: mikäs nyt järjeksi
villakarvojen juuriin, pyräys pakoonko, niin että saparon tyngät pyllyvät pensaissa, kun parvi villastaa, mihin kullakin sorkka
napsaa, vai karku päinkö, niin että tanner tömisee, kun meno on uljas, joukko polkee ja sarvi ravistaa? Etupässi menon sanoo,
etupässin sarvipari ja etupässin polvinivel! Usko sarviisi, harakruunu ja luota kapsaviin allasi, sorkkasankari, niin neljän
varpaan väellä sinä viet lauman vaikka valkeaan, peittäköönkin lammassydämiä lammasvilla! Alastalo, Alastalon kapteeni, Mattsson
nyt salissansa ja tykevä mies lankulla niin kotona kuin kirkonkongilla ja Siwiän komentosillalla, vaikka olikin joskus ollut vain
Herman, Alastalon laiha Herman, liukas Herman kalakaupoissa ja kova Herman killinkinuotalla, finn-Herman Tukholmassa ja fan-Herman
tullin muistossa, Alastalon Mattsson nyt nosti harjaa ja salilla oli edessänsä liivipuoli, jota kelpasi katsella; mies kehtaa
näyttää itseänsä julkipuoleltakin miesten keskellä, kun hän tietää, että oma laveampikin runta on omissa napeissa ja omassa
verassa ja oma paino joka leiviskältä oman permannon notkumilla! "Minä olen ajatellut, että pitäjään olisi rakennettava
parkkilaiva, siitä on ollut puhetta Langholmankin kanssa ja sitävarten minä olen pyytänyt tänne tänäpänä muitakin koolle!" sanoi
hän tyventä tyvenemmin, niinkuin luotsi tietonsa silloin, kun silmä tuijottimiltaan on pimeän sokeista ja sumun sakeoista
erottanut uran ja viimeinkin tähystänyt juopan selkeät, ja käsi varmoiltaan taas saa oiko-ojennukselta osoitella, mistä väylä on
vapaa keulapuun kurotella ja meren selkä kirkas kölin puserrella. "Että puheltaisiin jahnattaisiin ja kirnuttaisiin suut syljestä
puhtaiksi!" lisäsi miedonsi hän sanojansa ja peitteli liikaa juhlallisuutta, vaikka paisuttikin, levitteli kylkipinteissä ja
muissa ruumiin isosuuden paljepielissä niin, että piti lähteä kävellä keikuttelemaan laattialla ja astelemaan permannolla sitä
toista keinutuolia kohden salissa, joka vielä seisoi tyhjänä, Langholman keinutellessa toisessa.  Ei ollut tullut ketään
käsketyksi istumaankaan siihen, ja oli Pukkilallakin sentään ollut omast'takaa se nenä, että oli jättänyt paikan pyhille ja mennyt
itse istumaan vain peräseinän nahkasohvalle! Parempi puhellakin täältä keskeltä laattiaa, kuulevatkin ympärillä! ajatteli Alastalo
sovitellessaan kapteenin lavuista ruhomajaansa keinutuolin käsipuiden väliin ja pinnapuiden rytistessä pientä napinaa, kun
leiviskät löysivät vaakapaikoillensa. Näkee ympärillensäkin tästä, jos tarvitsee ja kun tekee mieli katsella ähistä salissa!
ajatteli mies keinupotkolta, ja neljän seinän kehältä leikkasi salia kokeeksi mies mieheltä silmäpari, jolla oli oravanvirkana
vahdinpito Alastalon Mattssonin otsalakan varjossa. Puntti oli nyt paikallansa salissa, ja isäntä omaa tuoliansa painamassa
vierastensa keskellä.

"Oletkos sinä nyt ajatellut sitä parkkiasiata paremmin, josta mennä talvena ja varhemminkin joskus on ollut puhetta, ja josta
viimisviikollakin oli juttua, kun minä ja Härkäniemi seilasimme asiassa Langholmassa?" Kysymys oli osoitettu salin poikitse
Langholmalle toisessa keinutuolissa ja lausuttu sillä sopivalla mielen levolla ja muulla isännän tasaisuudella, jolla mies puhuu
miesten keskellä miehenarvoisista asioista sille, jolle joukosta miehenvertaiset sanat kuuluvat. Olihan hiukka juhlallistakin näin
puhua julkisiltaan salin ylitse keinutuolilta keinutuolille ja kuulustella kampapuun naristessa alla, miltä vakava sana kuului
ilmassa, kun oma huuli sen oli päästänyt painaviltaan Langholmalle ja se teki työtänsä muittenkin korvissa ympärillä salissa.
Mukavaa kuitenkin, että aikoinaan tuli ripikin nurkatuksi tarpeeksi avaraksi ja saliin tämä tilanverta, että mahtuu seinien
ahdistamatta puhumaan tärkeistäkin asioista, kun semmoisia sattuu!

Tosi vie ja lempo uskokoon, kun tuntuu ahtaalta saumoissa! pääsi Alastalolta keinutuolilla puoltaneenkin huokauksen pihaus
keuhkoista, kun mielihyvä tihuviltaan liika potkasemalla oijenteli jäseniänsä kylkiluitten varjossa, ja oli ikäänkuin päästeltävä
liivinnappeja löysemmälle piukottavilta paikoilta.  Kelpaa joskus olla lihavakin, niin luulevat, että ihminen pelkkää pieliensä
prässiä ähisee! ajatteli hän kuitenkin nopeasti mielessään, kun huomasi sanansa ja nieli äänensä.  Mukavaa sekin sentään, että on
näin ruumiiltaankin ruumaava, niin ei arvata hyllin alta aina ja tarpeettomasti pidellä ajatuksen ruotoja!  kerkesi Alastalolla
mielihyvän kärsä vielä pienelle hunajanpisaralle, ennenkuin oli silmä taas lähetettävä asioille ja järki vahtipaikalle ymmärryksen
akkunoissa. Mitäs Langholma nyt sanoo? ihmetteli hän.  Viikate on vilautettu ja laiston pää avattu niitulla: kaatuvatkos korret
siivolla heinäluokoon paksullekin karhelle? Eikä riitä niittoniityllä ensimmäinen viikatteen sivallus, vaikka laveallekin
kurotettu, vaan on laiston lakealla selkä varattava venymään, vaikka virstan heilumille! Mitäs sanoo Langholma nyt, ja kuinkas
sujahtaa sana senjälkeen, ja kestääkös hellittämättömänä hartiain pinko ja uuman tempo, saentukoonkin ruoho viikatteen tiellä
niittäjän edessä jokaiselta raudan laulamalta ja suihkikoonkin heinä säihkivältä terältä olan taakse kasoina joka askeleen
vinhamalta paahtavalla lakealla?

Langholman puolella salia oli keinutuoli seisahtunut keikkumasta. Ei sieltä käsin tovin aikaan muutakaan äänenkaltaista lähtenyt,
paitsi että piippu -- Ristikylän vanhan tuomarivainaan ja Rehbinderin entinen pitkä paroonin piippu, jonka Langholma oli toisen
kahvikupin juotuaan ja kuppiparista päästyään käynyt hakemassa käsiinsä piippuhyllyltä ja sytyttänyt itselleen -- että piipun
luupala siirrettiin puolemmaksi hampaista ilmaan torkottamaan, ja että otsakulmain puskat rypistyivät likemmäksi toisiansa. Ei
ollut savun hiustakaan enää ilmassa silmien teräksen tiellä, kun nyt kaksi harmaansinistä naulasi tutkivaa tutkainta sille taholle
salia, missä Alastalon tukeva henkilöllisyys hyvin näkyvällä ja rehellisellä tavalla täytti toisen keinutuolin, oman tuolinsa
omassa salissansa. "Sinä olet siis ajatellut, että jaksamme ilman velantekoa ja rahan juoksemisia rakentaa parkkilaivan pitäjään?"
kysyttiin nyt kysymys salin halki äänellä, joka oli verkas eikä tarpeettomasti korotettu, mutta kuitenkin kulmasärmiltänsä sitä
paasikanttia, että piti olla sekä kestävän ajatuksensa kintuilta että turvallisen sydämensä huoneentaululta sen miehen, jonka
omantunnon hartioille sana laski kämmenen tämänvaakaisena. "Ei sitä kiivastakaan lähtijää juoksijaksi kiitetä, joka läkähtyy
kesken matkaa, ja ojan ylitse on viisasta hypätä vain silloin, kun tietää, että varvas kaapasee kovan kamaran toisella rannalla!
Oletkos sinä siitä asiasta varma, että saadaan topeillekin se, mikä parkin mitalta oijennetaan kölipuuksi petille? Tynnyrin säkki
on komea miehen selässä ja vielä komeampaa, kun isäntä tyhjentää tynnyrin kantamusta laarinsa suulla, mutta tynnyrin ruissäkki
maassa on painava paakka jyviä, ja kylän nauruksi on joskus joutunut tykeväkin selkä, kun mies vääntää minkä sisu puskee, mutta
säkki jää isännäksi paikallensa ja säkin perse istumaan isosena kedolla! Prikejä ja kuunareita meillä on, se on tosi, mutta
puolentynnyrin säkki ja täys'tynnyrin säkki ovat erillaisia pideltäviä sormissa, ja prikit ja kuunarit ovat puolentynnyrin säkkejä
parkin rinnalla! En minä pahempaa tarkoita, mutta minä kysyn, onkos jää koettu ja tie reimattu, ennenkuin minä varsani rannalta
ajan?" -- Keinutuoli lähti liikkeelle taas ja piipun lupuala palasi huulille, mutta otsakulman alla pysyi vahti levollisena
akkunain suulla ja Alastaloon oli laattian poikitse keinutuolilta keinutuolille liitetty silmäpari, jonka omistaja oli tottunut
siihen, että hänelle vastattiin, kun hän kysyi.

Salissa kirvottelivat muutkin jo ajatuksiansa, ja jos tarkasteli ympärillä niin huomasi, että niskaiho punotti Alastalosta
puhumatta jo jonkun muunkin takinkauluksen yläpuolella kuparille, niinkuin miehellä, joka vielä ei vuovaa sanoa sanaa ja avata
suutansa, mutta aikoo.  Höllimmällä olivat nyt saumat Lahdenperällä, joka ilmankin oli saanut tuntikaupalla istua sanattomana
isosempiensa joukossa, niin että partaat olivat mielenastiassa jo paljaasta puhumattomuudesta ylihulahtamaisillaan, ja joka
sitäpaitsi jo Vaarniemensäkin vuoksi ja metsäkauppojansa ajatellen arveli otolliseksi muistuttaa itsestänsäkin ja olla samantien
höylinkengissä Langholmankin edessä: Langholmahan kuitenkin lopulta se mies on, joka kakkulan pistää koukun taakse, ennenkuin
kuorma liikkeelle lähtee! "Pitää miehen tarkastaa hihnansa ja kiristää solkivyö piukemmalle uumilla, ennenkuin itsensä
paininvääntöön antaa!" sanoi Lahdenperä siis ja myönnytteli vahvisteli Langholman sanoja, osoittaakseen, että hän ymmärsi
tarkoituksen. "Kun on ihrakakku hilattava orteen, vaikka iso möhkälekin, niin sen haalaa nätisti kattoon killumaan, kun vaan
sylkee kämmeneensä, mutta jos on koko sika koukunpäässä painamassa, niin silloin on paras hakea taljat ja juosta kukaties
naapurikin avuksi touvin päähän piuvaamaan!" lisäsi laski hän sopivia, koska sanankelkka kerta nyt oli liikkeessä ja mennä
keikutteli jalaksillaan ilman enempiä lykkäämisen vaivoja, ja koska ei ole koskaan vahingoksi ja rasuvan haaskiota, vaikka
tiputtaa pisaran enemmän voidetta siihen paikkaan ratasta, josta akseli pyörii navalla!  Sanonkos enemmän vielä ja puhelen kampaan
karvoja myötäsukaan ja siihen lakoon, johon mielen harjakset ilmankin ovat kallellaan, ajatteli hän, esimerkiksi siitä, että
langan pasmatkin lasketaan ja punnitaan, ennenkuin kelaamaan ruvetaan, jos on talossa loimelle luotavana kolmenkymmenen kyynärän
kangas. Ei sopupuhe suuta murra, eikä muuta miehelle maksa kuin syljen kulutuksen! tuumi hän.

Lahdenperältä jäi kuitenkin kesken hyvä travi paraassa jutun myötämäessä, sillä Eenokkikin, Karjamaan Eenokki sohvan päässä oli
odottamatta hoksannut, että hänelläkin oli ajatus penikoilla kielen kärjessä ja järjenkanalla munanpyöreä pudotettavana. "Säkin
nostaa selkäänsä se, jolla on säkki kannettavana aittaansa ja säkki mitattu selän mukaan, ja sian haalaa palviksi saunankoukkuun
se, jolla on sika lahdattu ja aikoo sianpalvia syödä talvella, mutta laivan rakentaa se, jolla on rahaa klahvin kaapissa ja parkin
jakoon pääsee se osalliseksi, joka on maksanut osansa: minä olen täällä sanomassa, että fienteli parkin ottingista on se säkki,
jonka minä ryhälleni nostan ilman seremoniaa, ja kolmaskymmenestoinen osa parkin tienstistä se reisipala, jonka minä vuosijaossa
leikkaan rahdinpalvista omalle osalleni ilman praakkia!" Se oli Karjamaan Eenokin leuka, joka nämä sanat laukaisi saliin ja
sekotti Lahdenperältä enemmät jutun langat, ja koska sama leuka työnsä tehtyänsä taas oli ummessa ja piipunnysä kotona
suupielessä, ikäänkuin ei sitä olisi äsken siirrettykään kouran pohjiin siksi ajaksi, kun leuka jauhoi jauhettavansa, niin olisi
saattanut aluksi ja ensi hämäyksestä toivuttua kuvitella, ettei kukaan ollut puhunut sanan saranan naraukseltakaan Eenokin
kulmalla salia.

Täytyihän kuitenkin korvan todistusta uskoa, ja sitäpaitsi oli Alastalo liika kokenut merimies ollaksensa ottamatta tuulenhönkää
talteen seilinpuhtiin sieltä, mistä sillä kulloinkin oli älli pyrähtää, kunhan se vain pyyhkäisi eteenpäin ja keula pusersi.
Olivat tässä manööverissä -- hän tiesi, että Lahdenperän sanoihin oli vastattava niinkuin lahna ruodittava lautasella, ennenkuin
kalaa sai pistellä poskiinsa lahnan lihan makuisena! -- olivat sekä Lahdenperä että Eenokki kerjenneet tässä manööverissä ennen
häntä, Lahdenperä tavallisella lervillään, jossa ei ollut hampaitten takana järjenpapuakaan kirnua kiusaamassa, vaan vain silkkaa
suurustamatonta syljenvettä suusta projautettavaksi, kun tuli sanan paikka, ja Eenokki sillä suuvärkillä, joka sekin kyllä kerran
vuodessa saattoi lähteä liikkumaan saranoillaan, mutta silloin aina niin odottamattomaan vuoden ja vuorokauden aikaan, että sitä
tapausta ei olisi itse pirukaan voinut hetkelleen edeltäpäin arvata, saati että sen aika olisi ollut almanakan plarille merkitty!
Mutta vastattava oli, siitä häkärästä ei päässyt, ja vastattava mieluummin pikemmin kuin myöhemmin: Langholma oli niitä miehiä,
jotka kyntävät vaon saran päähän asti, kun kerta on auran terä avannut kamaran ja Pojulle huiskaistu selän takaa, että nyt
painetaan rynnästä lankiin ja savi rytisköön! Alastako siis yskäsi toisella keinutuolilla, kokosi mieleensä, mitä vielä oli
korvissa Eenokin sanoista ja Lahdenperän puheista, ja puhisi niinkuin mies, joka viimeinkin pääsee hevosparinsa kanssa ajamaan
häkkikuormineen veräjästä, jonka suulla varsat ovat vallattomissaan ja irtaimiltaan kiiliskelleet kiusana tiellä.

"Karjamaa tässä pääsi sanomasta" -- Alastalon silmänluonti oli näissä sanomisen vaiheissa liitetty Eenokkiin sillä tunnustavalla
ja väkäisellä viivynnällä, jolla seinäkellossa heilurinlaatta hätäilemättä irtii itsensä kunnioituksella, mutta päättävästi tältä
kaapinsyrjältä lähteäkseen säädetyllä matkallansa pysähtämättä uudelle juhlalliselle vuorolle toista seinäpieltä kohden, joka
odottaa kaapin vastakkaisella puolella -- "Karjamaa tässä pääsi sanomasta, ja samaa minä uskon sinunkin arvelevan" -- nyt oli
heiluri jo äskeisen arvelun huipuilta ratkaisevasti laskemassa laaksoille uusia nousuja kohden ja Alastalon silmä vakuutuksella ja
vakuuttavana siirtynyt sille puolelle salia, missä Langholman keinutuoli kitkui ja minne nyt oli vuoroltansa kannettava
kunnioittava sana ja arvonosoituksen paino, jotta asian viisari pysyisi kulussa -- "Karjamaa tässä pääsi sanomasta, ja samaa uskon
minä sinunkin arvelevan, että kukin kimpaiskoon ryhänsä väeltä touvin päästä, niin liikkeelle lähtee vaikka isokin kolopuu, lähtee
jumaliste yhteistempauksella irti, vaikka joku kirvestämätön oksankränä väkäisisi harittaisi vastaankin turpeissa ja puskan
pehkuissa, minkä härkiläällä on kräkin vaivaista kynsäsemään!" -- nämä viimeiset sanat pääsivät Alastalolta kuumemmin kuin
tarkoitettu oli ja oikeastaan oli viisastakaan, sillä silmä oli omin lupinensa käynyt matkoilla muuallakin ympärillä, kiertänyt
salissa ja noukkinut takaseinän peräsohvalta vilaukselta Pukkilankin kasvopuolen kärkeensä, pahankurjen Pukkilan huuliparran, jota
pureskeltiin sillä kiivaudella, joka ei tietänyt hyvää ja saman harminkappaleen silmänkiusat, jotka olivat salissa niinkuin kirpun
vilskuva lakanalla jokapaikassa paitsi siinä, josta poukkivaa peukalonnäppiinsä hakee! Mitäs tuollakin on mielessä pahuksia? kysyi
kiemasi Alastalo itseltänsä sen havahtuman aikana, joka ihmisellä on omanansa silmälaudan räpyttämiltä umpiin ja ennenkuin taas
tarvitsee avata luomensa ja näyttää hurskasta akkunaa silkaslasisena sille, jolle puhelee. Alastalo malttoi kuitenkin itsensä,
ennenkuin ajatuksen palanen poikineen oli nieltykään potkimasta kurkussa: ei sovi silloin kyhnyttää kyynärpäätä syhyväänkään
kylkeen, kun on langanpujo parastaikaa neulansilmän närpillä eikä miehen silloin hätistellä variksia oksilta, kun on pyy pyssyn
sihdissä! Kukas säädyllinen ihminen ajattelee kirkonpenkissä kirkosta lähtemistä ennenkuin pappi on lukenut siunauksensa ameneen,
ja kuka järjellinen ja leukansa arvoa kunniassa pitävä mies taluttaa suunsa tallista silloin varsan tanhualle, kun toimenkakkulat
odottavat oven edessä ja valjaisiin on pistettävä talon paras vetovalakka!

Alastalo oli silmälaudan ummistamalta manannut itsensä levolliseksi, ja oli nyt taas miehen katsannoltaan vaikka kolmen kyynärän
syvältä kirkas lähteensilmä katseltavaksi, kun nyt oli kestettävä Langholmaa silmäterästä silmäterään ja oman äkkipyräyksen
jälkeen ja peittimiksi taaskin palattava asioihin, ja sopupuheella ja sukasanoilla tulkittava Eenokin tosia tarkoituksia. "Kyllä
Karjamaa oikeassa on!" -- Karjamaa sai taaskin tunnustavan katseen, joka kyllä jäi tuhlatuksi, koska Eenokilla tällä haavaa enää
ei ollut silmää muuhun kuin piippuunsa -- "kyllä Karjamaa oikeassa on: muuta ei tarvita kuin yhteinen ryskäys jokaisen ryhän
väeltä, niin ihmeitä tapahtuu pitäjässä!" -- Alastalon silmäkulmain alla oli tässä vaiheessa nyt sitä vinhaa katseessa, ja sitä
laveutta silmänkuljetuksessa, jolla mies laistolla huitasee selän heilumilta viikatetta kahtapuolen niin kauas kuin vasemmalle ja
oikeaan käsivarsi ylettyy terää vilauttamaan vierille kaatuvassa heinässä, silmä sieppasi Eenokista palatessa samaan sieraukseen
peräsohvan vakaat ja Mikkelit ovensuussa, otti puhtiin istujat meriseinän vieriltäkin ja vaippasi nököttäjäin riviä pihaseinänkin
pituudelta, ennenkuin tiivisti miesväkistä terää taas sinne, jonne oli kannettava uskon ruohoa kasalta kahden silmän rävähtämiltä,
ja vakuutettava silmäntutkaimesta silmäntutkaimeen Langholmakin siitä, että viikate viuhtoi vehmaissa, ja heinää kaatumassa
paksultikin terän edessä, kun tämä vain sujahteli toimessansa! -- "Jokainen vain kouransa pivolla touvin piuviin, niinkuin
Karjamaakin, niin laulaa kohta köysi, ja auta armias, jos ovat leiviskät paikallansa ja vanhoissa painoissansa, niin liikkeelle
lähtee vaikka vuoren perse juuriltansa, kun haalataan!" -- Alastalo vaaputti päätä niin painavasti kuin kirkonkello malmilaitansa
kallistuvaa ennenkuin läppä läimäsee laitaan ja kaiku karkaa kierroillensa vainioiden lakeoilla ja metsän raikumilla.

"Parkin, parkkilaivan, kolmimasto-astian kolmin toppiviirein, semmoisen haahden mies omaksensa kehtaa tunnustaa vaikka Lontoon
möljän kyljessä, ja semmoisen me rakennamme, jos meissä on miestä muuhunkin kuin istumaan sen ruumiinosan päällä, joka painaa
keinutuolin puuta! Mitäs parkinkaan pantterit muuta ovat kuin honkaa, ja honkaa kasvaa metsissämme, vuorihonkaa tihuvaa kuin
merimiehen kirous, ja mihinkäs parkinkaan topit muuanne kurottavat kuin taivasta päin, ja tikun tilaa on siellä käsin pilvien
krapisematta vielä joku raa'anväli ylemmällekin kuin mihin prikimme piikit torkottavat? Ei muuta tarvita, kuin että mies nousee
penkiltä ja oijentaa selkänsä, niin hän on pitempi kuin istualta, eikä muuta kuin että kita kangottaa tuumankin rakoa, niin kurkku
karjasee ääntä karkaamaan vaikka virstan selkiin! Astuen penikulmat kuljetaan, ja silmä silmältä pitkäkin sukanvarsi kudotaan!
Parkki rakennetaan lankuista, lankkupuuta kylkiin ja lankkupuuta kanteen, eikä lankku lankun mitalta iso puupalanen ole, mutta
ison astian niistä tekee se, joka rakentaa! Raamattu nahkakansissa on paakava kirja pöydällä, mutta a-sanoista sekin on puustavi
puustavilta präntätty jokaiselta plarinpuoliskoltaan! Kun on inttiä istumisessa ja suutarilla kolmenkymmenenkin ajastajan taksi
saman kolmikontin nokassa lankunpieltä hieromassa, niin kuluttaa uskollinen pakara lopulta sopiville kuopille kovemmankin
männynpahkan lautanaaman, ja kun järki säilyttää hampaansa ja mies pitää järkensä, niin miehen tahto menee aidan lävitse sieltä,
mistä se ei pääse aidan ylitse, ja kiertää kettuna käpälillänsä sen vuoren, jota se ei mäyränä kalva kyntensä raaputuksella puhki!
Ei vetohärällä muuta ole kuin ryhänsä paino ja sorkan taive, eikä sääskihaukalla muuta kuin silmäin vasa ja kynnenkäyrä, mutta
kuorma liikkuu, kun juhta astuu ja jänis karkaa saaliiksi polvillensa, kun siipisanka hävittää ilmassa niskan yllä, eikä
meilläkään muuta kuin järjen väki päässä ja toimen terä kynsissä, mutta jos järjellä on hartiota painamaan, niin se painaa, kun
hartaasti painetaan, ja jos toimen kynsissä on luun käyrää tarttumaan ja vää'än hijottua iskemään, niin saalis vikisee nurin
niskoin nurmella oman kannuksen polkemana! Haukankin täytyy taivaan laelta terästää sihdata silmiänsä ennen ja katsella korkealta,
ennenkuin kynsi on kanan niskassa ja höyhenet sinkoavat tarha-aidan juurella!"

Alastalo suolsi sanaa suustansa muhkeampaa joka jousen vetämältä, ja keinutuoli sousi. Ei silloin puhella partaan, kun puhellaan
koko pitoväelle, eikä silloin saapasta säästetä, kun viulu vinkuu polkassa sitä heittoa, jolloin korko kopasee puhtia laattiasta,
polvi tempasee potkoon ja käsivarsi kevittää vyötäriltä ilmaan sen, joka lentää huiskavin liepein, kun on tämmiä nostajassa!  "On
lankkua ennenkin naputettu laivan kyljeksi pitäjässä ja vaarnaa ajettu nuijan huhtoimilta pantterien honkaan, minkä kaikua on
varvin paukkumilta mahtunut talvi-ilman teräkseen, miksei vieläkin ja isompia, koska olemme isompia itsekin!" Alastalo käännähti
keinutuolin käsipuiden välissä niin että näkyi, että tilansa mies tarvitsi, jos täyttikin: sopi samassa puhua avarammallekin
salissa, koska potkasi mielessä. "Voi sitä pihkaa, joka on pihkaisessa puussa, ja voi sitä tervaksen hajua, joka miehenkannossakin
istuu!  Minun nenänsieraimissani haisee varvi, kun minä teitä katselen! Pantteripuuta, parasta pihkaista pantteripuuta niin monta
kuin seinävierillä miehen niskaa punottaa tykyrinä takin kauluksen verasta! Tuommoisetko miehet eivät metsistänsä köllejä löytäisi
vaikka kymmenenkin parkin ruotopuiksi, joilla on pihivän väkeä omassa järässäänkin niin, että tervaa vielä keittäisi pinnasta
vaikka viidenkymmenen vuoden likoomisen jälkeen?"

Kenellä ovat nuottasaappaat jalassa ja astelee pitkävartisissa, hän ei loikiskele turhia, mutta kävelee komeasti. Alastalo oli
muhkea nähtävä sekä pielipuolilta että leuanpidolta, ja keinutuoli sousi ja laattia notkui kun mies puhui; sanaa luotiin
roteviltaan suusta kuin savipaakalaa lapion kiskomilta kuormakaupalla ojan pohjista pyörtäneen kumoille! "Jumaliste!" sanoi
Alastalo, "harakat lentävät pyristelevät ilmassa ja pitävät räiskyttelevät elämää pajatahtomen aidalla, mutta ei siitä enempää
synny kuin valkoinen liraus riun nokalta ja likainen mäiskäys katavapuskaan, meillä miehillä ei ole sulkatankoa heilauteltavana
takapurston päässä, eikä meille sovi muukaan harakkain meno, meillä on otsakulma, kun harakalla siipisätky, ja otsakulmain
tallessa siellä on miehellä tallissa monellaista hirnaturpaa, joista hammasrivin porteille talutetaan vain se varsa, jolla on
kaapa kengillä ja kavioraudoissa virstain henki! Sitä varten varsa valjaissa hirnuu, että se tienselkään pääsisi, ja sitävarten
mies selkää oijentaa, että hänellä on isännän selkä venymässä!  Karvainen parta parta on, ja se Miko Miko, joka Mikon suulla
kiroo! Jollei mies piilu kädessä ja ranka rihmattuna palkkia kanteille veistä, niin päästäköön housunsa kintuille ja lainatkoon
peukalonsa tikuksi takapuolen putsaamiseen, sillä muuhun toimeen sillä kynnenpalasella ei ole virkaa, ja jollemme me näine
naamatauluinemme ja niine orsine, joita meille on nenäluuhun tuhlattu, sitä toimeen saa, että pitäjässä vielä on parkintoppikin
flakulla, niin kävellään silloin mieluummin kohta joka tromppu porstuan lävitse tuvan puolelle, ja pyydetään Eevastiina hakemaan
rukit ylisiltä, että meistäkin olisi jotain hyötyä talossa, kun ensin olemme saaneet hameet hankituiksi yllemme!"

Alastalo ähisi keinutuolilla oikein totisilta paljepuhkuimilta ja katseli ympärillensä kuin Elia tulisista vaunuista. "Sitävarten
on moukarin silmässä varsipuu, että puolen leiviskän mähkä mäikyisi kymmenen leiviskän puhdilla, kun mies heiluu salvoksella,
käsivarsi nousee, taltta huimasee ja tamminaula taputettuna hattunsa humauksesta ymmärtää, mistä tienura pusertaa läpi parkuvan
honkahirren, ja sitävarten on miehellä tahtonsa kärjessä tuikkuina järjen näkimet, että kippari anturasijoillaan kantensa lastulla
kuljettaisi kulmainsa alta silmäin haukkaparia penikulmaharpoin valtoimina vahteina lännen pielitse ja idän kuohumitse korkeuksien
kannen kiiluviin neulasiin, kun on rannattoman viskeillä tähtien tutkaimista urkittava ja taivaan naulamerkeistä pideltävä, missä
on vellovan vierteillä tienura silkasna edessä, ja minne on kiehujen sokeassa huippivan keulapuun torkotettava kärkensä piikkiä
sataman kaukaista turvaa kohden: ei se salvuri hirttä häikää, jolla on moukarin mähkä varren päässä kuriksi hirren niskaan, eikä
se ohjasten pitäjä varsan mieltä kysy, jolla on ohjasten nuora kieraistu kouran pitimiin! Miehiä mekin olemme ja housut meillä
ovat yllä kraatarin leikkaamat: ei parkki muuta ole kuin alus, jonka kirves veistää ja triivi tihtaa!" Alastalo päätteli puheensa
tasaisesti.  "Mies ylettyy käsivartensa mitan ja vielä varvallisen venytyksen lisäksi, kun hän kurottaa itseänsä!" sanoi hän ja
jätti vakuutetun silmäparin katsomaan Langholmaan.

Onkos joku kävellyt talvituimalla ja seisahtunut tieltä katselemaan, vaikka vain parin kolmen kivenheiton päästä, kuinka mies
nuijinensa liikkuu salvoksensa nurkkauksella maaliskuisen aamukorkean pakasraikkaissa: nuija nousee kahden käsivarren kurottamana,
nousee nousemistaan koko vaakansa huhmalta yli pään kohden taivaan sinisiä, minkä vartta on huhmaron visalla ja rannetta venymään
hihain verasta, nousee sitäkin ylemmäs, kun mies telineen lankulla kasvaa varpaisilleen ja kokoo olan kirpooville vartensa
linkoavan puhdin, ennenkuin huhkaistaan keuhkojen pohjilta ja ilmassa huimii mäikän raskas kaarensa matkan väeltä miehen hartiain
ja pötköltä kimmoovan selän?  Näkee nuijan, kuinka se putoo honkahirren raikumille, huomaa, kuinka ponnahtaa taltta kimpansa
takaisin mäikätyltä männyltä, ja arvaa, kuinka sammalrako tihteni tuumansa tuimatun alla, mutta korva ei vielä nouki kumausta
ilmasta ennenkuin vasta ajatuksen nielemän kulumilta, jolloin jo metsän rannatkin talvisilta lumiltansa raiuttelevat toisillensa
kiirivää ääntä niin kauas ja korkeille kuin on pieltä ja loittoa teräksisen maaliskuun aamuisissa äärissä.  Siten nyt Alastalon
salissakin: sana oli sanottu, läjätty kehällä hartiaväellä taltan huimilta mahtava isku seinäsalvoksen vonkuvaan honkaan, mutta
ensin eroitti vain silmä nuijataltan kimpaavan paon satutetulta puulta ennenkuin järkikin oli kerjennyt paikalle ja ymmärrys
perillä, että nyt oli sauman rako yhdellä mäjäyksellä ajettu viiden syllän mitalta hengittämään hongan kylki honkapuun kyljellä,
ja että kohta oli kaiun kiiri rapiseva ympärille niin pitkälle kuin oli neljä seinäviertä salissa ja valmista leukaparia
puheenpajoiksi viidettä syllän seinämillä.

Lahdenperä ensimmäisenä äkkäsi sanoa jotain. "Totta meillä pöksyt ovat, ja miespuolisiksi me olemme kirjoitetut kirkonkirjoihin!"
sanoi hän röhäytti lautamiehen suusta Alastalon sanojen vahvistukseksi ja kiskoi hartioitansa röyheämmälle peräsohvan keskellä.
Hän säikähti kuitenkin omaa äkkipäistä kerkeämistään, koska toiset vielä olivat vaiti, ja peitti äänensä äkkiyskään.  "Piippukin
kun röyhää ja kakistuttaa kurkkua!" selitti hän, ikäänkuin ei olisi muuta puhunutkaan, ainakaan sanankaltaista, ja kasvot olivat
nyt virsikirjana, se lehdenväli päälläpäin ja näkyville käännettynä, jota ymmärtäväisen miehen keräjäpenkilläkin oli sopivaista
kantaa naamapuolenaan muitten ja tuomarien nähtävillä: Lahdenperän silmät olivat nytkin omilta pyräyksiltään ja pieniltä
polkanyrityksiltään taas kotona, ja vakaviltaan ja laitamiehen silmälautaa räpsytellen luodut Langholmaan: sieltähän käsin
Alastalokin näytti päänsä kallistumilta ja silmäin vahtaimilta jotain odottelevan ja siltähän puolelta salia omakin järjenhämy
ilmoitti pian jotain kuuluvan.

Ei tarvinnut muittenkaan kauan odotella salissa, sillä Langholman keinutuoli narahti taas kampoillaan hiukan ja piipun luupala oli
jo jonkun aikaa ollut siirretty huulilta. "Minulla on se käsitys, että varsasta näkee jo tallin pilttuussa, onko sillä sieraimien
vavahtelussa se levitys, jota juoksija tarvitsee puhaltimiinsa, kun rinnan palkeen huohottamatta on virstain lennon jälkeen vielä
uudenkin virstan kiito sierainten ahmimilla ja onko orhinhirnalla sääripiipun silkin peitossa sitä hienoa jänneterästä, joka
sinkoo penikulmat keviöiltänsä kavion taakse, olkoon tienselkä pitemmäksikin mitattu, ja minulla on sekin usko, että miehenkin
tietää miehen mielen hengittimiltä, ja pitelee ajatuksen potkosiepan järjen polvikimmosta!" Langholma vaikeni ja imi pari
haikunvetoa piipustansa, tuomarivainaan pitkävartisesta. "Minä kylvän savimaahan ruista ja urpamaahan perunaa, ja tiedän
korjaavani laatuisen laihon kummastakin, ja kun Alastalo sihtaa laiva-asioissa, niin tiedän minä, että silloin on sihdin jyvällä
sellainen metso-otus, jonka jaolla itsekin mielellään istuu, kun saalis on kapsahtanut oksalta ja lintu nypittynä käristetään
syötäväksi. Juomapöydässä täytyy valita seuransa, että istuu järkijoukossa kolmannenkin lasin kumoamilta, ja sahuri hakee
pariksensa lankku-urakkaan sen miehen, jonka hartiat ja selkäpinnan hän tietää kestäväksi sahapukilla aamuhartaasta ehtoon
sitkaaseen saakka: minä luotan Alastaloon, sillä minä tiedän, että hänellä ei pää huipi kuohuvankaan kannun partailla
pitopöydässä, eikä selkä väsy arkiviikolla sahan laulaessa pitkänkään hirren taipaletta! Minä olen mukana, kun sinä oijennat
petikehälle parkkilaivan kölipuuta, vaikkapa jalanmittaa pitemmäksikin keulakurotukselta ja korttelin paksuutta lihavammaksikin
pantteriruodoilta, kuin sinä olet ajatellut!" Tämä sana oli sanottu avaralle salissa, vaikka silmäin kiinto turhitta harhailuitta
siirrettiin Alastalosta tuomarivainaan merivahapiipun ruskoiseen kupuun ja varren luupala vakaalle paikalleen rusthollarin suuhun
kuin ruhtinaan leukaan: keinutuoli oli nyt vapaa keikkumaan juhlallisemminkin.

Nyt olisi salissa kellä hyvänsä, joka vain olisi rohjennut ja ensi kotvaan vuovannut avata suunsa, ollut mainio sananvuoro, sillä
Langholman vaikenemisen jälkeen ja hänen keinutuolinsa taas ruvettua notkumaan, kesti hyväkin hetki semmoista äänenrakoa ja
hiiskumatonta hiljaisuuden kunnioitusta, ikäänkuin olisi yhteisestä sopimuksesta ja korvaparien terottimilta kuulusteltavana,
äännähtelikö keinutuolin kampa laattiapalkilla erillaisella narahduksella etusoudussaan kuin takakenoon painuessaan. Eihän
Alastalon sopinut omasta puolestaan hiiskaista ensi hätään mitään, sillä myötämäessä ja varsinkin hyvässä myötämäessä on aina
viisainta liikkua visusti ja odotella ohjaksissa, minkä vauhdin pyörät itse huomaavat otolliseksi: vastamäessä punnattava on,
mutta myötämenossa huokaistaan ja ehkäpä pidätelläänkin, jos näyttää tarpeelliselta! Pukkilalta taas puuttui muista syistä vire
juuri näissä kääntymisissä käydä jutun nappuloihin käsiksi, istuihan hän kyllä sohvalla niinkuin tulisilla kekäleillä ja luonto
kiehui sisuksissa pahemmin kuin teki mieli itsellensäkään tunnustaa ja kuin oikeastaan jaksoi nahoissansa pidätellä: istuivat
vielä nielemättöminä ruotoina mielen kurkussa Alastalon äskeiset harmittavaiset tikkupuheetkin, ja nyt vielä tuo lakkaamaton
praakinpärinä samasta alinomaisesta parkista, ikäänkuin ensimmäistä kertaa maailmassa olisi kolmimastoisesta astiasta puhetta! Ei
varsaa, hirnuvaakaan, kuitenkaan silloin taluteta tallista, kun tie on lumiummessa ja kinoksen harjaa tanhualla aidanseipäitten
tasalta: Langholmakin Alastalon käsipuolessa kuin paaden nelikulma veräjäntolpan tykyrinä! Ei Pukkilakaan siis vielä muuta kuin
puri partaansa, Lahdenperäkin pysyi pukahtamattomana sohvalla äskeisen yrityksensä jälkeen ja muillakin salissa oli itsekullakin
ajatuksen veräjällä enempi sanankatrasta tungeksimassa kuin sopi samalla mahtumalla laitumen niituille purkautumaan: Härkäniemikin
vasta puhalteli savunpilviä puolemmalle ympäriltään. Vain Eenokin puolelta salia vahvisti muun vaikenemisen keskeltä lyhyt sana
Langholman juhlallisen puheenkerran. "Sama meininki minulla!" kuului Eenokin äärisestä sohvanpäästä, ja paremmaksi vakuudeksi
siirrettiin piipunnysän puutynkä samassa Karjamaan isännän vasemman poskipuolen hammaspenkistä istumaan hänen oikean leukapielensä
kangottimille.

Härkäniemen ympäriltä ja parran lähettyviltä oli nyt savunhurstia jo löyhennetty niin paljon ja puhallettu palloiltaan kiirimään
loitommalle ilman paksuvilla salissa, että miehen alkoi taaskin eroittaa sakean keskeltä ja arvata hankkeista, että sieltäkin
käsin kohta alkaisi kuulua jotakin. Sen olisi jo kyllä varhemminkin voinut ymmärtää ja mielessään päätellä, jos kellään olisi
ollut muilta järjenpinnistyksiltä aikaa ajatuksiansakin viljelemään, sillä niin pölläviltään oli kuitenkin jo kotvan aikaa savun
villaa rakennettu makkaroimaan ilman kuormiksi niille seuduin salia, missä Härkäniemen piippu oli toimessa, että semmoista ei
tapahtunut Härkäniemellekään, niin vahva tupakkamies kuin hän tunnetusti olikin, muulloin kuin joko silloin, kun suu pitkän
pärnäämisen päälle ja kymmenen virstan jutun jälkeen tarvitsi hyvitystä kestettyyn savupäästöön, taikka silloin kun täytyi poskia
varustella vastaisen varalta ja ajatella, että laistolla en kumminkaan kerkiä itseäni muonaamaan, niin muonaan nyt! Koska siis
Härkäniemi nyt oli ollut pitemmän aikaa sanapuolena -- ja hän piti leukaansa yhtä mielellään levossa kuin sitä viljelikin
viljelemään ruvettua! -- niin nykyiset savupilvet hänen kohdallansa sohvanpäätä olisivat tihuvuutensa vuoksi jo varhemmin selvästi
ja ilman tunnustelemisia opettaneet, ettei ollut säpsähdettävä, vaikka Härkäniemikin kohta sanoisi jotain.

Ja Härkäniemi sanoikin nyt, ei kuitenkaan kiireellä. Puhallellut hän oli loitommille kerrostelevia pilvipaakaloita ympäriltään, ja
kerkesihän asiansa senkin jälkeen sanomaan ja suuta viljelemään, kun ensin oli levätellyt silmää ja katsellut ajatuksen huviksi
savun kiiriskelyä, kuinka sillä oli juonensa ja toimensa, kun se levitteli laikkojansa salissa, venytteli venyviänsä ja palleroi
paksuviansa, laski kuin sinihurstin leijuvia lakanoimaan niille ilman paikoille, joista akkunat tunkivat valokeiloja miessakevan
salin halki, ja pöyhi polstaroi harmaan röykköinä edemmäs nurkemmille ja kaakelimuurin kulmitse varjon peittoihin kuin olisi
itsensä niellyt. "Miksemme parkkia rakentaisi?" virkahti Härkäniemi siirtäen silmänsä savun samoamilta miesten kehään. "Sen ajan
kukko kiekasee, kuin kurkku on kurotettu ja sen ajan mies aivastelee kuin hänellä nenää syhyttää.  Mikäs virka kellon taululla
seinällä, ellei kaapissa naksuttele ja veto piukota vietereissä? Vasta silloin on viisarin tikulla lupa ajatella nukkumista,
norkahdanko yhteen kohta, vai vieläkö on nirkuttava kahteentoista, kun nyörit ovat juosseet loppuun rattaissa ja luodin leiviskä
asettunut levolle permannon lankulla, ja vasta silloin miehelläkin aika arvella, minkäs mastontopin jätän elämässä pystyttämättä,
kun tomuäijä jo juosta nilkuttaa vieressä kyynäspäästä nyhien, ja korvapielinauruin torkottaa rankasormissansa katseltavaksi
tiimalasia, jonka suppilossa viimeiset sannanhirut sirahtelevat toroon!" Härkäniemi hymähti itsekin sanoillensa, kun huomasi, että
äänilaji oli uruissa mennyt alikertoihin, ja sivallutti kämmenellä partaansa, ikäänkuin luutaa löyhemmille huljutellen. "Miksemme
parkkia rakentaisi, koska vielä on nenänniisto omissa hoimissamme ja puuainetta metsissä muittenkin kompeitten varalta kuin
kolmekyynäräisen arkun?" sanoi hän kysäsi suopeampiakin päästelläkseen suustansa. "Savukin kyljeskelee ilmassa sen ajan kuin sillä
on paksuutta ja aurinko sitä pitelee, mitäs ihminen sen laiskempi olisi ja jättäisi kyljeskelemisensä elämässä niinkauan kuin
tanterilla ollaan ja saa venytellä itseään päivänpuolisilla piehtarpientareilla! Rakennetaan me parkki vaan, niinkauan kuin lastu
irkenee puun kyljestä meidän kirveemme piilumilta, eivät meidän lastujamme muut kuitenkaan meidän jälkeemme veistele eikä savun
pelmu sammuneen pesän haikumilta enää kiekuroita kähertele: saunassa on kyllin levähtelemisen aikaa varalta pahemmankin
peuhtomisen päälle, ja tarhan tilaa tuulilla huipitella helmoissansa sakeatkin savut ilman haihtumilta!" Härkäniemi siirrähti
olkapäätä, ikäänkuin olisi kantaa saven sotkosta kiskonut. "En minä enempää kysele, minä olen myötä silloin, kun saapasta
siirretään ja sora kannoilta huiskii: saapas on ihmisellä anturoitu tien niskaa tallaamaan, ja nenänpiikki nirkottu naamatauluun
leikkaamaan kärkenä ilmaa siltä paikalta, jolta iho humisee, kun mies tekee matkaa! Valmis minä olen puolestani: kolme toppia on
yksi enempi luvultansa kuin kaksi, ja tammipeliä pelataan siten, että nappulaa lykätään siirron vuorolla eteenpäin laudalla.
Paremmille pastoraateille pappikin virassansa pyrkii, ja koska meillä ovat laivat leipäsäkkinämme, niin priki on pastorin
puustelli, kun parkki rovastin, ja laiha vatsa jää kutsumukseksi sille kappelin papille, joka ei elämänijässänsä emäseurakunnan
rovastin levättiä yllensä napita! Parkin retariksi minä itseäni olen ajatellut, jos meillä joskus vaarnaa naputellaan varvimäessä
semmoisen astian kylkikumuun: ei matka kävelemättä kulu, eikä mies astumatta paikaltansa pääse!" Härkäniemi oli jo siirtänyt
piipun luupalan takaisin hampaisiinsa taaskin, ja savun pelmu pesän röyhtymillä samoinkuin vielä paksumpi sakean tupru poskipielen
päästelemiltä ilmoitti sille, joka ehkä odotti enempiä siltä kulmalta peräsohvaa, että Härkäniemi nyt oli puhunut ja täksi eräksi
lopettanut.

Alastalon oli oikeastaan aika mukavaa ollaksensa tällä haavaa: heinäkin kaatuu lakonaan! ajatteli hän, kun katseli ympärilleen ja
kuljetti silmää salissa kuin isäntämies niittoniityllä laistoväessään. Langholma keinutuolilla, mies seurakunnassa kuin Mooses
korvessa lyömään sauvan sivaltimilta vaikka vuoren harmaan seinän vuotoraoille, Härkäniemi hänen takanansa sohvanpäässä Aronina
jauhamassa järkipuhetta kuin myllyntoro leipämannaa vakavasta suusta, ja toisessa sohvanpäässä Eenok, leuanjuko kuin amenen nykä
pitkän saarnan loppuun: jollei niiden miesten hartiaheitolla laisto kaadu ja ruoho laskeudu laupiaasti karhelle, niin jo on ihme!
"Langholma hissaamassa lipunliehaa takamaston kahveliin, Härkäniemi keskimaston tyvessä ja Eenokki etumaston tykyrinä, siinä on
besättningin alkua parkkiin ja miestä hoilaamaan käsky komentosillalta pitkätkin mastonvälit keulapiikin kuulumille asti!"
sanoikin Alastalo komeutta koko salin kuulumille keinutuoliltansa. "Ei parkkiin enempiä mastoja tarvitakaan kuin kolme!" lisäsi
hän vielä juhlallisuuden vuoksi ja siirsi silmää parralta parralle neljän seinävieren mitalta, ikäänkuin olisi oman partansa
jouhien hyviltä lohdutellut surkutellut itsekutakin: "siinä näette nyt, kyrsänkannikalle se nahjus jää, joka ei ajoissa korjaa
koppiinsa vehnäsen neljännystä kakkukorista!"




Kymmenes luku.

Pukkila ja Alastulo kilpasilla.


Ei Pukkila, se on tunnustettava, ollut tähän asti liiaksi viljellyt suutansa salissa. Visusti hän oli pysynyt, niinkuin kotoa
lähtiessä jo oli päättänytkin ja niinkuin hän vielä matkalla oli itsensä vahvistukseksi Evaldiakin paatissa, sluupissa manannut,
niin visusti muutamia pyräyksiä lukuunottamatta, että Alastalonkin silmät keinutuolilla jo olivat aina useammin ja arvelevammin
alkaneet salasyrjiltään karsastella peräsohvalle Lahdenperän ja Eenokin välimaille ja ihmetellä, mitäs merkkejä tämä ilmassa on,
kun Pihlman istuu kuin piimä pytyssä kannen alla eikä pirun pihaustakaan ala kuulua Petterin papupadan porisemilta! Tietysti sen
luki poskipielten pieniltä nykähtelyiltä ja arvasi silmäin myrkyllisiltä vilhauksilta, että minävaivaista ei ainakaan lukea
jupistu Pukkilan hampaissa ja että, jos mikä potkaisi vanteita piukalle mielen astiassa Pukkilan liivien sisäpuolella, niin
hurskauden laupiutta ei humalankäynti ainakaan ollut sen astian maltaissa!

Kysyy turvallisenkin miehen luontoa pysyä nahoissansa, kun harmittaa joskus, harmittaa saakelisti sisuksissa joskus, eikä
älliltänsä saa hiiskaista pukaistua sanaa, kun on päättänyt ajattelemattomasti, että nyt ei puhuta, ei puhuta vaikka halkeaisi!
Ihmekös sitte, jos Pukkilassa, Pukkilan Pihlmannissa kipenöitsi tällä haavaa, kipenöitsi niin, että saumapaikat ritisivät, sillä
häkää oli totisesti hänellä nyt pellien palkeissa niin pakkaamalta, että muurin kaakelikivikin, saati miehen luinen kylkikehä
olisi siinä rutistuksessa huokailla natissut.  Sen vielä olisi kärsinyt, niellyt ja kärsinyt, niellyt ruotona ja kärsinyt
kiiskisenä kurkussansa, että Alastalo, Alastalon Mattsson, Herman juuri, olisi saanut puhella parkista, puhella parkistansa,
pahus, puhella vatsansa täyteen parkin pahuksestansa, koska mieli tekee ja hänen vatsansa muutoinkin puhisee, mutta, jumaliste,
mitä tarvitsi siihen asiaan sekottaa Uskon pukspröötti, mitä tarvitsi, kysyn, sillä minun puutani minun puksprööttini on, minun
omaa puutani, Vaarniemen metsän, meidän Vaarniemen puuta joka tuumaltaan, vaikka olisikin liika pitkä, jalan liika pitkä, niinkuin
tosikin on! Harmitti niin, että syljetti! Korjaisi ennemmin oman liiviriitinkinsä röhisevää runtaa, kuin kynnen piirtoa minun
prikini, minun Uskoni, minun kaks'mastoisen silmäteräni etustäävin kaaressa, joka on kuin ihmisen mieli ja laivan henki ja valssin
silahdus tyttölapsen lentävän anturan alla! Ja tuommoisen semmoisia puheita kuunnellaan korvat pystyssä ja järki Ruotsin reisulla,
niinkuin kappelilainen isonpitäjän rovastin saarnaa!

Langholmakin, vaikka on perinyt isot korvansa vielä mahtavammalta isältään, lainaa samat perintömanttaalinsa lehtien ahmimilta
ladoiksi ja sulloma-aumoiksi, kun Herman, olkoonkin Alastalon Mattsson, puhelee heinänrehua saliin, minkä suun luukulta mahtuu; ja
Härkäniemi sitte, ymmärtää sen, missäs härkä häränturpaansa peuhisi, ellei kahisevissa, olkoonpa kahina vaikka pelkkää
oljenpahnojen kahinaa! Kolme mastoa, Eenokki tonkimassa etummaisen juurella!  "Eenokki etumaston tykyrinä!" juuri sillä lailla
Alastalo sanoi: vieläkin kruuvasi korvissa! Missäs minä ennen olen nähnyt Eenokin telineillä? Missäs miehen pönkimässä?  Missä
hemmetissä? Sanoisinkos sittenkin jotain? Kysyisin piruuttani vain! Pienen myrkyn päästäisin, koiruohon tipan Alastalon korvaan?
Näinkös sanoisin esimerkiksi, alkaisin laupiaasti: Sikapihattoakos Alastalossa nyt rakentamaan ruvetaan, kun Eenokki
rakennusmestariksi tarvitaan: sikapihaton kehällä minä joskus olen nähnyt hänen liikkuvan, mutta koskas varvitelineillä ja
keulamaston hissaamisissa...?

Tällä paikalla ajatustansa puri Pukkila kuitenkin yht'äkkiä mielensä poikki, vähältäpä oli, ettei läjäyttänyt läämäkämmentä
lappeeltaan suuläpensä tukkimiksi, ja siunasi seuraavassa silmänräpäyksessä lykkyänsä, että vielä olivat huulet piukassa ja sanat
hampaitten takana. Siinäpäs se oli: ilmankos olikin niin elävästi mielessä Eenokki, tuo samainen Karjamaan piippuleukainen Eenokki
tuosta vierestä möyrimässä etumaston juurella! Pahankurjen Mustaklupu ja Pettrereesan raato: teihinkös vielä kerta olisi pitänyt
möksähtää samana päivänä salissa! Niin lähellä oli ollut samaa menoa pyrähtää päistikkaa kuilun partailta alas, että päätä
pyörrytti, kun perästäpäin ajatteli, millä täpärillä varvas jo oli liikuskellut: Pukkila vahtasi vaivihkaa kulmainsa alta
ympärilleen, oliko kukaan pahus koiruuttaan kerjennyt äkkäämään ajatuksen hännän hänen silmissään, ennenkuin penikka pääsi
piiloon? Mitäpäs vielä, harmin siitäkin sai nieltäväkseen ja messinginmakua kielelle: kukas nyt hänen asioitansa ja hänen
kompastelemiansa mielen kynnyspuihin vahtaisi salissa, kun kaikilla itsekullakin talipölkösellä joka seinän mitalla ovat silmät
pystyssä ja renkaillaan, ikäänkuin olisi merkillisiäkin tapahtunut ja kuun talikakku pudota mäiskähtänyt taivaan orsilta kierimään
Alastalon salin permantolankuilla silloin kun vain parkin-sanakin oli päässyt Alastalon Hermannin paksuista poskipakaroista!

Ei sontiainen kaivele hevosenkasassa tiellä vilhiämmin kuin järki tyhmissä päissä! sadatteli Pukkila sydämessään, kun siirsi
karvasta katsantoa Eenokin piipunpahkasta vierillänsä salin syrjäseinää myöten naama naamalta Krooklan Mikkelin hallavanlikaiseen
pukinpartaan asti kaakelimuurin kupeella oven suussa vastapäätä häntä itseänsä peräsohvalla. Niin raasitaan ihmistä välisti kuin
hampputukkua häkkiläpenkin piikeissä: Pukkilankin väänsi tällä hetkellä luontoa kuin olisi kairanterää kierretty rauskuvan puun
sisuksissa! Pitäisikö suunsa kiinni koko päivän ja kostaisi, jumaliste, niin että ymmärtäisivät ja ihmettelisivät: huulten läppä
sigilliin ja pönkkä suuläven eteen, niin ettei sananhiirellekään jää saumanrakoa juosta parroille, vaikka jumottaisi hampaitten
juurissa mikä? Myöhäistä oli kuitenkin Pukkilan nyt enää manata luontoonsa järkeä, jos epäjärkeäkään: ei kallistettu
vesiämpärikään silloin enää kyselemillä partaitansa tuki, kun täysi jo kaatamiltaan hulisee yli laitojensa, eikä honkapuukaan
silloin enää tyvellänsä herrana seiso ja humistele latvaa oman tahtonsa huojumilla, kun kirves jo on kalunut juurella kolonsa
rungon sydämiin ja kaatuvalla ryskii murtuvan kyljen liisto! Liika valmiiksi oli ajatus jo kyyristynyt käpälillensä Pukkilalla
hyppyä varten, jotta loikattava oli, ellei tahtonut niine mielinensä lentää tupsahtaa kuonopyllyssä nokillensa maahan: liipasinkin
laukee melkein itseltänsä ja sormen syhyvältä vahingolta, kun sitä on aikansa painellut!

"Rikinkös vain sinä laivaasi rakennatkin, koskei muusta puhetta ole ja tönkömiehetkin jo ovat katsotut?" sanoi hän aluksi, että
jotain pääsi veräjästä ja tuli tilan ruumaa enemmällekin puhumiselle. "Rikin-rikin, sanon, rikintikut!" puheli pisteli hän
sanaansa pureskellen väliin, jotta ajatuksen varsalle jäi aikaa selvitellä kintut allansa ja haistella ilmaa sieraimiinsa,
ennenkuin varvas päästettiin maantannerta maistamaan ja kavio kurotti! "Amenen pappikin sanoo lailliselle paikalle saarnaansa, kun
puhumiset ovat poskista lopussa, ja amenen paukutti entinenkin pappi varoiksi kohta saarnansa alkuun, jottei jäisi seurakunnalta
rästiin joulukirkossa ainakaan saarnan loppu, ennenkuin kieriminen alkoi ja pastori kolinan jälkeen pääsi kunnialla tallustelemaan
takaisin työtä jatkamaan sinne, josta oli kotoa joulutodin vierestä talutettu kainalosta pönttöön! Mikäst'ei -- mikäst'ei, miksei
amen paikallansa ole, kun se on praakin lopussa, mikäst'ei! sanon!" venytteli Pukkila sanojansa, huulilla vielä evankeliumi ja
sopujutun laupias myötäkarva, vaikka silmät jo hijoivat hemmettiä ja kielenkärki poiki lain kymmeniä ja kiiskisen piruista!
"Miks'ei amen paikallansa praakin lopussa ja hännänlorvi siivo selänjatko, kun se heiluu koirapiskin tyvipäässä, mutta alappas
saarna amenen hännällä ja kohenteleppas peniä pyllyn pystyiltä, niin lortin päästi suusi ja lortin läpeen tirkisti silmäsi!"
Pukkilan silmät kipenöitsivät päässä, ja hän alkoi olla hengessä: kuulkoon Alastalo, koska aljetuksi tuli! "Paskoja sinä puhelet,
kun amenia prätiset ja mastoista jo puhelet, vaikkei laivasta vielä ole edes kölipuun kuoresta hiiren penikkakaan unta nähnyt,
saati parkin karvasta parkiksi maistellut! Pikkukamarin matkalla on parasta katsoa tikut jo mennessä valmiiksi käteensä, mutta
laivaa rakentaessa nostetaan mastontikut viimeisinä pystyyn-viimeisinä pystyyn!"

Pukkila nakoi sanojansa ja katsoi voittoisasti, kuulivatko ympärillä kun suusta pääsi reheviä. "Mastontikut nostetaan viimeisinä
pystyyn laivassa, ja senjälkeen lasketaan topit, montakos tuli!" vahvisti hän, muhkensi sanojansa, eikä nyt puhuta jupisteltukaan
enää Alastalolle yksin, vaan koko sali sai kuunnella, vieläkös miehen suusta läksi miesmäistä. Jukuliste, ajatteli hän,
istuttaisiin nyt ja tällä haavaa minun salissani, minun uudessa salissani, minun siinä salissani, jonka minä vielä pykään, ja
puheltaisiin, puheltaisiin paskoteltaisiin, puheltaisiin muhkeoitakin minun parkistani, minun uudesta parkistani, minun siitä
parkistani, jonka minä vielä pykään, pahus vie, pykäänkin, vaikka Alastalo halkeaisi harminkateudesta, kun toinen kuutto voi olla
isompi kuin toinen, niinkuin toinen salikin voi olla toista suurempi, viidettäsyltäistäkin, sanon, suurempi nurkiltansa,
istuttaisiin, sanon, minun salissani, ja puheltaisiin, ajattelen, minun parkistani, minun kuutostani, minun kolmitoppisestani,
jossa on raa'annuppua rikissä kuin tähden vilkkua seulaisissa, niin, voi taivaan kiesus ja kirkkaat herran enkelit, kuinka minä
puhuisin nyt, päästäisin ääntä irroille joka jouhen hellittämiltä kuin viulunkoppa vinkaa kyynäspään kiskoessa koko käyrän
vetämillä! Pukkila purrasi partaansa, karvoissa tuiskahteli kuin olisi taula kipenöillä: jollen minä nyt puhu ja kieli kriipase
liekkiä rohtimiin, niin minä olen lammas ja määkivä enkeli, enkä piru ja Pukkila! kerkesi pää vielä munimaan pienen ajatuksen
pirauksen, ennenkuin sana oli kynsillänsä ja järjen käpälä varvasvirstalla kahden parin loikolla.

"Tappi-tappi, tynnyrin tappi, toppi-toppi, parkin toppi, juokse haiskin tappi kädessä, hae huiskin toppi pystyssä, kysy kirpulta,
kosi krapulta, missäs tynnyri, kun täss' olis tappi, kussas laiva, kun täss' olis toppi: hiiret kierittävät tynnyriä tyhinänsä
Tyhjälän mäessä Marjattulan markkinoille, ja parkin pantterit jäivät mennävuodelta metsään kasvamaan kaarnankuorta vielä
tulavuoden tikkajouluun! Pistä pesti kiinni tuulen nirkon taakse, ja veistä kakkulan koukku laarinlaudan läpipaikasta, mutta älä
puhele mastoista silloin, kun orava vielä niistelee nenäänsä kölipuun latvassa männyn heilumilla Vaarniemessä, ja ketunmiko nostaa
ketunkoipea pantteripuun juurella kuusen kyljen kastimiksi!" Pukkila tikutteli julmana kulmainsa alta ja katseli niin turkasena
Alastaloon, ikäänkuin nyt olisi seuraava toimitus se, että mies keinutuolilla, niin paksu kuin olikin, nyt oli tromppuineen
päivineen nieltävä hampaan purematta kurkusta alas yhtenä suupalana.

Eihän Alastalo sentään ollut heikkoverisintä lajia miestä, ja niinpä istui hän toistaiseksi vielä verrattain turvallisena ja
lavealiivisenä äijänä keinutuolinsa kitkumilla ja sulki toista silmäänsä, siepatakseen Pukkilan hyppelevät kasvot sitä tarkemmin
toisen silmänsä sihtiin.  "Tjah, tjah!" sylkäsi hän tapansa mukaan pientä vihman hienoa rintapielillensä merkiksi, että on
hänelläkin suu, josta lähtee jotain tarvitessa. "Tjah, tjah!" sanoi hän vahvisti vieläkin, ikäänkuin silakan kiristäjä, joka
valmistuu kääntämään pohdinrautaa toiselle kyljelle, jotta silakka pääsisi pihisemään hiilustalla molemmiltakin puoliltansa.
Kieltämättä alkoi Alastalollakin kihitä harmi tukanjuuriin, vaikka nauru kutkuttelikin vatsassa. Käskee sitä kärsiä hörhiäisen
härinää liika lähellä silmäkarvojansa! ajatteli hän. Samassa oli Alastalo muuttunut kasvoiltansa: silmäinkerät puikkivat kuin
olisi Pukkilan Petter itse kurkistellut tulimmaisillansa kulmain alta, samaa Petteriä oli naaman mahtumalta kasvopielten
hyllyvillä pakaroilla, kun kumpikin pullanpuolikas ikäänkuin vedon voittelossa kilpaili kumpikos pallakas vietävämmin nyki kaikki
Pihlmannin poskien tuhannet kärpänpelit ja muut hypyn viekkaset niillä karvattomilla kasvonpaikoilla, joilla ajatuksen hiirellä on
juoksunsa ja hipsutuksensa ihmisen ihopinnalla; kielikin paukkui kuin eläviltään Pukkilan omassa suussa, kun Alastalo nyt
kureiltaan lateli saliin, ja vanha ramariikka viskattiin viimeisen niskaan ystävälliseksi muistutukseksi siitä, että vaaraa ei ole
vaikka vaaralliselta näyttäisikin, ja että on Pukkilalla ennenkin pysynyt kieli tyvipäästään kitalaessa kiinni, vaikka onkin
lentänyt jumalattomilla karuilla!  "Kielis, sliipis!" matki hän ja yskäisi, että ymmärsivät kuunnella ympärillä ja nauraa Pukkilan
nykyisille samalla kuin muinaisillekin.  "Kieis-sliipis, kuivas tokas, trivattin-krapattin, puntattin-mönjättin: asti ko seul, ny
ko muna, vaikke ol muna; vuas ko saapas, ny pitä kon pata, vaikke ol pata; seilas ko lato, ny lykkä kon peto, vaikke ol peto --
vietävän poik, kos puula mun planksaappan: kokil puhelen sano, vaik sinul praakkan puhele! -- hyvä asti, vaik enne hais, sili
asti, vaik enne karvane, liukas asti, vaik enne kraape: seili plikis, trossi plissis, täk o tervat, puam o öljätt, riki tämmis,
raakpuu tällis; pump o reeras, ruar veiva, tyyr käänty ja nokk nouse -- konst, tuas mu kovakuarine karvhattun kajutast, puasu,
haalakkan poja, päästäkkän paat vette; muistakkin kokk, ettäs keitä ne pau pehmiöiks, poik; helveti hatt, kon korsteen putos ja
keikku meres ja karva kastuva!" -- Alastalo oli läkähtämättä laskenut loppuun koko liukkaan rotlan hengenkään pihausta vetämättä
välillä, mutta kylläpä ähkyikin prässin päälle ja pärski punaisena kasvoiltaan kuin krapu: "hiivatin piippuja sinun keuhkoissasi,
kun pitää ihmisen rääkätä itseänsä ja kääntää nahkansa väärinpuolin ennenkuin on kiskonut kurkustansa nuottia puolenvirstankaan
matkaa sinun virstasi kestikievarihollista!" nauroi hän ja manasi muka kehuen yskänkohtaustensa lomilla ja omaa tyytyväisyyttään
peitellen. Luonnistipas se, ja Pukkila sai pippuria omasta pyssynpiipustansa kuonoonsa! ajatteli hän ystävänä ja rakkaan
pitäjänaapurin hyvältä suomalta.

Ympärillä oli rämähtänyt yleinen nauru. Tuttuhan koko pukin virsi oli alusta loppuun ja joka sanan siemaamalta jokaiselle salissa,
kukas sitä ei olisi kuullut minkä meripojan hyvänsä pitäjässä piloillansa popottamana, ja montakos kertaa oli itsekin paukutellut
koko loiron oman kielensä verryttimiksi, mutta ihminen on ihminen, ja nauraa kun hänen on lupa: toisen iho ei kuitenkaan ole oma
iho ja napurin nahkoihin suo mielellään pienen suolan makean virkistykseksi karvastelemaan, kun sitä saa katsella vierestä ja oma
pinta on turvassa!  Ensimmäisenä räjähti tietysti Lahdenperä sohvalta Pukkilan vierestä. "Hehehe!  aivan kuin Ite-Pukki itse olisi
päästellyt poskista!" nauroi hän niin paljon kuin ruumaa oli lautamiehen laveoiden liivien sisäpuolella vatsan hölkätä.  "Noin
juuri joka sanan pipamalta sinä latelit minulle reilingin takaa, kun minä perunapaatissani seilasin Turun redillä kuunarisi ohitse
silakkamarkkinoille, ja sinä vastikään olit saanut Fridasi ankkuriin Saksan matkan jälkeen, puoli besättninkiä hiivaamassa
hartiaväeltä sluuppia mereen, toinen puoli juoksemassa oravan travia laskuportaita alas, kapteeni itse taatissa ja sortuutissa
partaan sillalla, ääntä ja komentoa ilmassa enemmän kuin kymmenen porokellon suusta saman aisan päässä: vähemmästäkin olisi
ymmärtänyt, että Pukkila oli menossa ja laivapaperit matkalla haminaherrojen nähtäviksi. Voi piesana sinun partaasi, kuinka se
huiski, pieksi tuulessa kuin noidan luuta pääsiäishuomeltaina ennen auringon nousua, silmäsi pelasivat kuin olisi vain kahden
vaivaisen piruviholaisen urakkana ollut vahdata korviinsa jokainen synnin sana kokonaisilla hevosmarkkinoilla, ja suusi papatti
ikäänkuin olisi täysmanttaalin talon koko lammaskatra varistellut samalla haavaa papenaa neljänkymmenen hännäntyngän yhteisestä
sopimuksesta!  Juhlallista olikin katsella perunapaatista, kun pojat viimein seisoivat paatissa aironlavat pystyssä
kunniasmirnaassa kapteenin astella laskuportaita sluuppiinsa, ja hatunhemmetti silloin kieriikin koppana klimppis-klomppis
astuimia alas edelläsi pulskemmin kuin sinä itse olisit ikinä osannut pinnoja kävellä, ja oikoseltaan loikasee koiruuttaan
komeassa kaaressa plumssis mereen! Nauroivat pojat reilingillä ja sluupissa, mutta nauroin minäkin makeasti perunapaatissani, kun
komeus viimein saatiin onnella ongituksi vedestä kyljet karvaisina kuin uitetulla katilla ja sinä katselit koreutta ja kääntelit
käsissäsi, ikäänkuin olisit epäillyt, hattuko nyt oli lähetettävä yksin konsulin puheille, vai sinun mentävä ilman hattua."
Lahdenperä nauroi hurskaasti historialleen ja hohotti kahden hammasrivin mahtumalta niin viattomasti vasten partaa Pukkilalle,
kuin olisi hän uskonut itsensä vähintäin miksi Noakin kyyhkyseksi, jolla oli nokassaan kannettavana viheriäkin öljypuun oksa
toisen virkistykseksi: kasvojen järeillä pienapäillä kiiriskelivät ketterät vesikarpalot, minkä naurunpuuska kerkesi silmistä
pyörivää pusertamaan rehellisille.

"Sinä olit silloin juuri palannut siltä samalta Saksan matkalta, jolla sinä Kielissä olit putsannut Fridan, jonka oolanterit
sinulle kekkasivat edellisenä talvena ja jonka sinä samoilla syysmarkkinoilla sentään sait onneksi myydyksi luvialaisille, jotka
haistelivat, että vernissan haju oli tuore maston tyvissä!" selitti Lahdenperä vielä asian varmemmaksi selvitykseksi. Tämän puheli
Lahdenperä jo kuitenkin hyvän joukon asettuneemmalla äänellä ja ikäänkuin leppovampia selitelläkseen, koska häntä alkoi kiusata
pieni ajatuksen aavistus, että Pukkila ei ehkä ollutkaan aivan täysiltä poskilta mukana yhteisessä naurunhälinässä salissa, hän
pyyhkäisi kämmentaustallaan kasvonsakin kuiviksi, ettei tarvinnut kenenkään huomata, että hänkin oli nauranut: oli vielä se sadan
riksin taskuvelkakin maksamatta, minkä mennä syksynä oli täytynyt palkollisten maksupäivänä pyytää Pukkilan kapteenilta lainaksi!

Tosi olikin, ettei Pukkila nauranut, pikemminkin kysyivät ne haruksiset silmänkärjet, jotka tällä haavaa vaarallisina vilhuilivat
Pukkilan kulmakarvojen alta Lahdenperän neliskanttiseksi kirvestettyä ja senvuoksi syyttömästikin rehelliseltä näyttävää
naamataulua kohden, kysyivät palohiilen palaset: palvatakko sinut pitäisi ensin, vai kohta elävältäkö olisit syötävä suuhun! Entäs
se syksyinen, mennäsyksyinen, jokos se on maksettu se sata riksiä, jos oikein summan muistan? Olikin jo ensimmäinen piru
pääs'pääsemäisillään kieleltä, mutta livakka silmäys ovensuuhun, jossa Krooklan Mikkel istui kakluunin nurkassa nälänohuine
luihupartoineen, ja yhtä nopea sivuvilaus Langholmaan, joka istui ja keikutteli keinutuolillaan samanmahtavana kuin aina, johti
nopeasti mieleen, että velka-asioista, saamisistakin, sittenkin oli otollisinta olla hiiskumatta enempää kuin välttämätöntä tässä
seurassa: Langholma voisi katsahtaa pitkään ja Krookla alkaa saivarrella partansa juuria! Jotakin oli kuitenkin sanottava, sillä
kiemasi veressä jumalattomasti, ja Lahdenperä tarvitsi saippuaa!

"Suu vatupassiin, Lahdenperä!" häiväsi häristi hän hampaannäyttimiksi.  "Ei Vaarniemen metsä vielä ole myyty, sinun Vaarniemesi,
Taavettikin!  Jokos kukonpoika kiekasee, vaikkei hännänpyrstö vielä ole päässyt munankuorestakaan?  Niistä nenäsi ensin, ennenkuin
nenänalustaa putsaat!" Lahdenperä oli nyt saanut osansa: laupias mies ja lakea lammas sohvalla, eikä enempiin pehmittelemisiin
ollut tällä kertaa aikaakaan sinne käsin: eihän lammaskatraakaan silloin kauemmalle hätistetä kuin pois jaloista, kun on sonnin
kanssa tekemisissä saman aitauksen sisäpuolella ja sonnilla sarvi kallistettu semmoiseen tanaan, josta se voi krääkäistä.
"Friidako laho? Parhaassa maalissa! Oma pääsi laho on, ja maalaamaton taulultansa lisäksi!" sanoikin hän siis enää vain
Lahdenperälle, joka mutisteli vieressä suustansa jotain semmoista, ettei hän suinkaan mitään pahaa ollut tarkoittanut sanoillansa,
puhellut vain: Pukkilan itsensä oli nyt oltava valmis valkuaisesta valkuaiseen Alastalon kanssa, sillä sen arvasi, että sieltäpäin
kuuluisi vielä jotain. Pukkila erehtyi kuitenkin. Alastalo ei hiiskaissut halaistua sanaa, liirutteli vain vietävine silminensä
pahankurisesti kohden, ikäänkuin halkosylen purkaja, joka joutilailtansa seisoskelee vieressä ja antaa pinon itseltänsä lonsotella
halkojansa noukittaviksi jalkoihinsa. Ja pino lonsosikin edelleen: Pukkilassa kipenöitsi ja hän ymmärsi, että Fridan pahusta --
laivan raatokin ja ihmisen kiusa koko astia! -- että Fridan-pentelettä nyt muistivat muutkin salissa kuin Alastalo ja hän itse.
"Ansio!  Ansio!" hoki hän ja hosui käden huitovaa ilmassa niin tihuvasti Alastalon silmien edessä ikäänkuin olisi hän
kärpäsjahdissa tämän kasvoilla. "Ansio! Aniso!" manasi hän ja tanteroitsi tasajalkaa laattialla kuin Lapin noita puujumalan kuvan
edessä. "Ansio! Ansio!" enempää ei ensi livaan suu akinnutkaan: nyt oli, vaikka piru kiljuisi, puhuttava muusta kuin Fridasta ja
päästävä Alastalon niskavilloihin, noihin samoihin lorveihin vaikka käsin, jotka paksuina rahisivat takin kauluksen
engelskalaisella veralla! "Ansio, kysyn minä, mitäs siihen sanot?" pääsi ääni jo loikalle, ja kaksi silmäntuiskaa lykättiin
nauloiksi tuuman matkalta tirkistämään tikunkärkinä Alastalon hievahtamattomiin valkuaisiin. "'Frida-Frida', mangutaan,
'laho-laho', matkitaan, 'Frida-fiini', veisaa määkä, 'laho-lato', veivaa oinas, lautalammas ja Lahdenperse, vaikken nimitä
niinkuin sisuttaa!" -- Lahdenperä sai sivulle julman silmän-mulkauksen sohvallansa, ymmärtääkseen, ketä tarkoitettiin ja kenen oli
tämä sana nieltävä, ja siivolla, ellei tahtonut, että räiskähtää!

"Ansio?" Nyt olivat silmät niinkuin kysymyskin tihdisti Alastaloa suoraan naamaan. "Kumpis meistä sanoi: persana! kun sinä seisoit
vieressä ruumassa ja minä sohin puukonterän sinun Ansiosi ahteripantteriin kuin keitettyyn kalanmätiin? Mitäs siihen sanot,
Mattsson?" Pukkilan kädenpuntari oli pystyssä ja uskonkappale harittamassa vakuutusta toisen silmäterien edessä. Oikeastaan
harmitti Pukkilaa tällä haavaa mahdottomasti koko tämä päivä ja vähän oma itsekin: parkkinsa Alastalon pahus saa, vaikka kiven
solmuun vetäisi!  ajatteli hän nyrkkiä häristäessään ja nieli itseänsä. Kukas tästäkään tietää, mitä tässäkin tuli sanotuksi taas,
kun kiukuttaa niin, että silmät lentävät päästä?  epäili hän itseänsä. Mutta parastansa miehen täytyy koettaa, vaikka pää pyttyyn
menisi! karaisi hän luontoansa ja vahvisti sanojansa, takoen nyrkkikädellänsä toisen pivonsa pohjia Alastalon edessä likellä
toisen räpsyviä silmiä.  Silloinpas hevosen hulluimmin onkin polskattava, kun jää murtuu ritisee kaapan alla ja on kääpän
kerjettävä varpaineen kovan pitäville syrjille!

"Ansio?" venytteli nyt jo Alastalokin vastausta. "Ansion minä myin Vårdön miehille, ja olet sinä tiemmä saanut kuudestoistaosasi
hinnasta, niinkuin muutkin ja niinkuin paperit sanovat!" lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja kätki pienen väläyksen kärjen kipinöimästä
silmiensä pohjissa. "Mikä hätänä Ansiolla, että sentähden on kiljuttava kurkku verilihalle: en minä kuuro ole!" lisäsi hän äkisti
ja kuumemmin kuin oli ajatellutkaan, mutta malttoi itsensä paikalla.  "Meillä ovat rahat, ja laiva oolantereilla: sehän on selvä
asia ja rekisteröity!" Alastalo naurahteli jo, ja oli tyventä miestä. "Pumppuavat sitä lämpimikseen, jos tulee kylmä merillä ja
vilu pojille hartioihin!" lisäsi hän väljiltänsä ja ruumiinsa hyvänsukaisuuden hylliltä. "Ja harvemmin käyvät karilla, kun
hitaammin seilaavat ja köli arvelee ennenkuin kolisee!" muhoili hän lisiä lohdutuksia juttuunsa. "Ja opiksi äijille myöskin, kun
vast'edes menevät laivakaupoille, että pitävät silmänsä auki astioita ostaessaan! En minä Vårdöläisiä syö, mutta kaupassa otan,
minkä saan!" Alastalo oli hyvänahkainen mies sille, jolle hän ei ollut vaarallinen. "Olisivat kysyneet neuvoa minulta, niin olisin
kukaties, mene-tiedä, sanonutkin, että astia oli mätä, vaikka laivan haamussa, mutta eivät he kyselleet: he vain tinkasivat
hintaa, ja olikos minun siinä asiassa muuta kuin pidettävä meidän puoliamme?" Alastalo nauraa hylkytteli, ja rehellinen naama
katseli Pukkilan ohitse ympärille saliin.

Ei Pukkila kuitenkaan ollut niitä, jotka hellittävät ensi nykäisemältä kyntensä köydestä. Hän hyppeli yhä varpasillaan Alastalon
edessä, ja pui nyrkkiä, kun ei muuta kyennyt. "Sinä petkutit heitä, petkutit, petkutit päin silmiä, petkutit, kuules, sanon!"
vinkui hän, minkä rinnasta piipitystä lähti, ja oli kiivas kuin harakka kivellä variksen suuruksen vieressä. "Vanhasta vuotavasta
laivanhaaskasta otit täyden hinnan, kaksi hintaa! Kaksi hintaa! sanon!" Pukkila oli pyhä kuin Mooses kultavasikan edessä ja Laban
Jaakobin laumoja kirotessaan.

"Älä silmiin kuitenkaan lennä, vaikka räpytteletkin!" Alastalokin alkoi jo kiivastua. "Hyppelet edessä, kuin olisi mitäkin
pöksyihisi pääsemässä!" lauhkensi hän kuitenkin kohta nuottia. Harmitti sittenkin muiden kuullen ja hän alkoi selitellä. "Ei
miesten kesken petetä, miesten kesken koetetaan, kumpi on taitavampi vain! Me maksoimme, se on tosi, pilahinnan kaupunkilaisille
hylystä, kun herrat eivät kehdanneet omallansa enää seilata, vaikka rahdit olivat hyvät, mutta laivanhan me tarvitsimme ja
nopeasti, ja olikos se meidän vikamme, että herrat häpesivät seulaansa? Tosi sekin, että astia vuosi, mutta reikienkös maksuksi
meidän olisi sinun mielestäsi pitänyt latoa penninkiä kaupunkilaiselle enempi kuin hän ymmärsi pyytääkään? Ja entäs ne reijätkään,
eivät ne sen pahempia olleet kuin, että seteliä siilautui saoksi pohjalle, kun vesi oli pumputtu ruumasta: kaksi hintaa oli jaossa
syksyllä jokaisella osastaan povitaskuun pistettävää siitä, mitä keväällä oli Ansiosta maksanut! Minä painan toisen silmäni
umpeen, ja katson sinua toisella sitä terävämmin! Jäitkös sinä sitä jakoa paitsi silloin? Ja milläs rahoilla, jollei Ansion
ansioilla, sinä pistit pitsiksi kuistisi akkunat sinä syksynä, pitsiksi ja plooraksi koko seinältä: kävelit ja kurkistelit,
katselit Kivivedelle vuoroin punaisesta, vuoroin keltaisesta ruudusta, kummastako maailman karva mallavampi! Ja myyminenkös nyt on
synti mielestäsi?" Alastalo puhui nyt jo taas muillekin salissa. "Miksei reikiä olisi myyty, kun ehijää rahaa saatiin sijaan? Ja
miksei silloin myisi, kun toinen välttämättä tahtoo ostaa, ja miksei määrää hintaa, kun toisella on rahaa maksaa?  Ymmärrystä
minun täytyi luulla Vårdöläiselläkin olevan tukan alla, ja silmät mukana, kun kaupoille tulevat! Koskas minä olen niin isoseksi
pyrkinyt, että minä olisin itseäni kenenkään förmyntäriksi tupannut?  Kaksinkertainen hinta, sanot! Pistä oma järkesi
kaksinkerroin, ellet silloin rahaa ota, kun saat, ja toinen sydämen halusta tyrkyttää! Ja mistäs sen tiedät, ettei Vårdöläinenkin
hieronut kämmentänsä seuraavana syksynä, niinkuin mekin? Kutuaikana noukitaan kala merestä vaikka ropeella, ellei parempaa
pyydystä ole kynsiin ensi kiiruun. Seulakin saa ajaa astian asian silloin kun parempaa ei ole käteen ja astiata tarvitaan! Me
ostimme seulan kaupunkilaisilta, koskemme parempaa jaksaneet, mutta kaduimmekos syksyllä kauppaa? Ehkä sama seula siilasi
vårdöläisillekin kaksi kuunaria niinkuin meillekin, sinun Fridasi ja minun Frejani, vaikka heille syksyä myöhemmin, jolloin meillä
jo olivat prikit riitinkeissä? Sinä ostit Fridan ja minä rakensin Frejan: kielläpäs se asia, ettet sinä sinä talvena huiskinut
kaupoissa ja minä heilunut varvissa ne riksit voiteena, mitkä Ansio oli vuotanut!" Alastalo oli kyllä tämän viimeisenkin puhunut
Pukkilalle, kiristänyt tihuvastikin tuulta likelle sillä kulmalla ja iikanut kuuttia terävämpään kryssiin, mutta pienistä silmän
varauksista olisi sivullinenkin kuitenkin voinut huomata, että lähimpää nokkaa kyllä kierrettiin, mutta että sanan kurssi sentään
oli asetettu kurottamaan pitempääkin hollia keulallaan. Olihan Alastalo visseistä otsan tuimistuksista ja muista nykäyksistä
Langholman kasvoilla jo varhemmin ollut huomaavinaan, että äsken oli kukaties joku sana vahingossa ja veren kiemauksessa tullut
puhutuksi suun viereltäkin, ja semmoistakin sanotuksi, jota ehkä sopi itse ajatella omassa mielessään ja hampaittensa
sisäpuolella, mutta ei pinteleessäkään päästää poskistansa! Langholma oli tunnetusti kranttu mies korviltansa ja muulta
mielenhipiältä: saunassahan hänkin kyllä itse kävi ja hautoi ruumistansa laolla, mutta saunavaatteissa ja napit ruokottomina ei
sittenkään ollut väärtiä ilmestyä hänen näkyvilleen!  Alastalo olikin tämän vuoksi säpsähtänyt omaa aluksi ehkä vähän liika
paljasta nuottiansa sanoissansa -- Pukkilan pahuskin tuossa ärsyttämässä! -- ja alkanut ajoissa lakaista kuistin edustaa siivolle
puheensa pihapuolilla: sanomattakinhan Langholma miesten kesken sen puolen asioissa ymmärsi, että kaupoissa on liikuttava kaupan
kengillä ja sikaa teurastaessa työskenneltävä puukon kärjellä, mutta oli siivompaa olla puhumatta tarpeettomia selvistä asioista
ja suorittaa välttämättömät käyntinsä lautatupilla hiljaisuudessa!  Tästä syystä siis oli Alastalo niellyt mielensä ja alkanut
jutussansa silittää kaunista karvaa päällepäin, ja puhunut yhtäpaljon Langholmalle kuin Pukkilallekin selitellessään myötäsukaa
koko Ansion muinaisen kaupparäpän, eihän periltänsäkään Vårdönkään miesten tarvinnut kauppaansa katua, jos olivat ymmärtäneet
asiansa hoitaa ja sitäpaitsi oma partahan kullakin on lähin suittava! "Rahaa me saimme korjoon ja siemenen aineet seuraaviin
astioihimme: tarvitsikos Ansion vårdöläisten vaoillakaan vesoa sen laihempaa orasta?" kysyi tutkaisi Alastalo ja silmä hellitti
rehdisti Langholmasta ja kokosi kolehtiin uskontunnustusta ympäri salia muuallakin.

"Laho Ansio kuitenkin oli, sen minä sanon!" mutisi Pukkila selkäpiikit laossa, mutisi viiksiinsä, että jotain tekoa oli parralla,
ja koska ei ensi hätään tullut mieleen muutakaan parempaa. "On meillä Pukkilan pytinkissä minun talossani muutakin kuin kuistin
ruutuja!" kimmahti hän samassa, kun muiston kurkussa kumminkin vielä pisteli Alastalon äskeisistä puheista muuan ruodon piikki,
jota luonto ei sallinut niellä mielestä alas noin vain huomaamatta ja ilman kakistelua! "Montakos kamaria taas tässä teidän
pytingissänne onkaan salin takana, kaks' kaiketi, kaks' vaan, jos oikein muistan, voin väärinkin muistaa, mutta kaks' kaiketi,
Urkolassa, Isonpitäjän Urkolan rivissä, oletkos siellä käynyt, siellä on kaksi kuistia, taattikuisti herraskuistiksi ja väen
kuisti porstuakuistiksi, niin minäkin olen ajatellut, ja salin taakse kolme kamaria ja tampuurin, niinkuin Urkolan Erikssonilla,
herrastampuurin! Minun prikinikin, minun Uskoni, kumpis on pitempi, Usko vai sinun Siwiäsi? Kaksi jalkaa, kaksi jalkaa erottaa
niinkuin tiedät, ainakin puolt'toista jalkaa, tuuman päälle jalan kumminkin, vaikkei rekisteriin tullut täyttä mittaa, ja
papereissakin tuumaa vaille jalan, tuumaa vaille jalan papereissakin, vaikka on virhemitta!  Tuumaa vaille jalan on Usko pitempi
kuin Siwiä, sinun Siwiäsi, jumaliste, pitää olla, jos kruunun kirjat pitävät paikkansa! Minun Urhoni!  Mitäs siihen sanot, häh,
sinä, sinä -- kas, kun en löydä sanaakaan -- kolmentoista leiviskän höyhen, vaikka paikalle vaakalaudalle kävelisit!"

"Kahdentoista ja puolen, kahdentoista ja puolen!" korjasi Alastalo asiallisesti. "Ja senkin vasta aterian jälkeen, kun puoli
leiviskää on vaeltanut vadeista lautaselle ja lautaselta parempiin pidoissa! Ei prikin kannelle passaa kolmentoista leiviskän
kapteeni, vasta parkin komentosillalla minä olen ajatellut kolmentoista leiviskän mallia sopivaksi itselleni!" Alastalo rehotteli
ruhoansa ja paisutteli poskipieliensä puhoa, ikäänkuin tanteroitsisi hän jo toisen kiusaksi ja tepastelisi anturoinensa parkin
kannen laveoilla. "Koskas sinun omat humalaseipääsi paksenevat siihen manttaaliin, että ymmärtää kapteeniksi laivan kaltaisessa
astiassa sen, joka hyppelee kannella semmoisten nälkäkurjen harppaimien nokassa kuin sinä?" nauroi hän levollisia ja oli katsella
kurkkaavinaan silmineen Pukkilan ohuiden sääripiippujen mittaa laattiasta ylöskäsin. "Oletkos sinä tullut virstoissa mitanneeksi
eron sinun haaravinkkeliesi ja minun säärentupukkaini välillä niinkuin tuumissa Uskon ja Siwiän?" kysyi hän niinkuin olisi
Härkäniemen leuasta täräytellyt. "Noitakos sääriä sorvatessa jo mahdettiin Pukkilan sängyssä ajatella sinun pappasi ja mammasi
päivinä, että laitetaan mekin, laitetaan niinkuin Alastalossa, laitetaan-laitetaan, mutta vähän pitempi kuin Alastalossa, vähän
pitempi, pitempi-pitempi, paljonkin pitempi, saamarissa!  Luonnisti se, luonnisti-luonnisti!" nauroi Alastalo jo reheviltään ja
tunnusti, kun oli silmineen kiivennyt puolimatkojen ohitse ja liivinpaikoille. "Mutta runtan ryntäissä on sattunut faarille ja
muorille mistimitta, niinkuin sinulle itsellesi Uskoa pykätessä: vatsanpaikka on unohtunut, niinkuin Uskosta ruuma!" räjähti hän
ja töhri piipunvarren päällä Pukkilaa suivioille etupielille.

Pukkila oli palasen aikaa latuskainen. Saikos joku sanoa häntä, Pukkilaa, Pukkilan Petteriä, Petter Pihlmannia, häntä itseänsä
päin silmiä, päin naamaa läiskäyttää, päin naaman karvatonta klania semmoista, että on läiskis laattiassa mies selkoselällään
täräyksen jälkeen ja haukkaa ilmaa leukoinensa kuin lahnan poika paatin pohjalla!  Nauravatkin niin, että kestävätkös saumat
esimerkiksi Lahdenperän vatsavöillä? Langholmallakin nykähtelee naamapielissä, vaikkei naurun nyörejä hellitetä kirkontaulussa!
Olenkos minä lahna, lahnanpoika? Olenkos minä vantus, karvakinnas laattialla, vaikkapa ilveksennahkainenkin? Kiiskinen minä olen,
kiisken poika! Varokaapas, jos kinnas onkin ilves itse!

Käpälillänsä olikin jo ilves! Ei silloin parran karvoja pureskella, kun on hammasta häristettävä! "Repee kotona, mutta älä
kylässä!" sai Lahdenperä ensimmäisenä ihossaan umpimähkältä kokea, vihlasiko kynsi, kun koetettiin, läimäsikö käpälä. Holottikin,
nauroi, huuditon, aivan korvan juurissa, niin että luun karvaa repeli! Kiiskellä olivat nyt piikit pystyssä ja terävää harilla
joka kantille. "Suustansako Härkäniemi sontii, eikä lantapäästä!" sai ohimennen huitauksen Härkäniemikin hienoksi muistutukseksi
siitä, että hän Pukkilan mielestä tällä haavaa nauroi sohvan päässä liika valtoimilla hammasriveillä. Nyt oli kuitenkin, vaikka
iski veressä punaista kuinka hemmetisti, palattava silmittömiltä ja sovitettava pussikka täsmälleen sille poskelle, joka tarvitsi
kynsimisen ja ansaitsi läjäyksen.

"Mistäs sinä säärtesi mitan tunnet? Moneenko vuoteen olet niitä viimeksi nähnyt sen kumon ylitse, joka sinulla on sillä paikalla
ruumista, jossa muilla ihmisillä kurnii nälkä? Sanos nopeasti ja säärtä nostamatta näkemisen ulkomuistolta, onko nappuloita
vatsasi alla parittain vai yksi päälle!" Pukkila katseli ympärilleen salissa ja liuskoi sormiansa: jo sitte perhana pitää olla,
jolleivät naurajat minun puolellani naura! ajatteli hän ja korjasi korviinsa niiskauksen akkunaseinältä ja toisen tyrskähdyksen
ovipuolelta: ahah, jo ymmärsi yskän Lahdenperäkin sohvalla ja rämähti! Nyt oli Pukkilan vuoro kieppua sylipainissa päälläpäin:
salissa rullasi jokaisella neljällä seinävierellä valtoimiltaan, itsepä Alastalokin tihrutteli syljenvihiä rintapielilleen
nauraessaan nytkytellessään keinutuolilla! Pukkilan silmät paloivat kekälinä yli'ympäri: naura, Nordberg! yllyttivät ne
oviseinälle, älä hämmentele, päästä poskista! rohkaisivat ne Kuuskerin kipparia akkunan pielessä, perhana! kehuivat ne, leiskasiko
antura valssissa? kysyivät ne joka silmältä koko akkunaseinän mitalta ja pihavieriltä myös: Pihlman, Petter Pihlman, minä poika
Petter olen sittenkin!

Kukas siellä viisasteli selän takana sohvan päästä? "Kissa putoo tassukoilleen tantereeseen, pyyhkiikö sen penkiltä suoraan
laattialle, vai killuttaako mirriä kummastakin pussikkaparista ilmassa ja pudottaa selkäkarvojen hipoomilta maahan: aina
töppösilleen!" Pukkila oli kiepauksessa päin Härkänientä, silmästä silmään: "Lykkää pukki kiveltä, tämä pukki, niin kiven vieressä
seisoo sama pukki, tämä pukki, sorkkapari tämmissä, ja tämmissä sarviparikin, jos tarvitaan tonkaus: onkos pukin vielä pokattava
härkääkin moskamahoon?"

Ei Pukkilalla kuitenkaan nyt ollut aikaa enempiin tiimellyksiin sinne käsin: se paisti on kulloinkin ensiksi kärytettävä hyväksi,
joka on parastaikaa vartaalla! Härkäniemi saikin jäädä sanomaan sanottavansa piippunsa suupalalle, jos hänellä mitään sanottavaa
oli hampaissaan, sillä hänen edessään heilui Pukkilasta enää vain musta körttipuoli, kun muu leiskuva jo oli nenän kompassipiikin
mukana sinkumassa päinvastaisilla ilman sträkeillä ja Pihlmannin nyrkki takomassa uskoa Petterin kämmeneen niin läheltä Alastalon
kulmakarvoja, että vaara olisi ollut suuri ja liekki tupakkavalkeana Mattssonin rohtimissa, jos Alastalolla olisi ollut
naamakarvoina taulaa ja Pukkilalla kämmenluitten sijasta piinliuska paukkumassa pivon pohjissa!

"Uskon ruuma!" sätisi hän ja sähisi: perhanan kielikin, kun ei ole kahta kappaletta suussa ihmisellä, silloin kun tarvitsisi sanoa
samalla haavaa enemmän! ajatteli hän, ja sadatteli sisuksissaan. "Uskon ruuma!" puhisi hän ja päästi ilmaa, ennenkuin korkki
pamahti pullon suulta. Voi pippuraa nyljetyn haavan suulle ja tuota alinomaista Alastalon jankutusta Uskon ruumasta, kuinka
saattaakin karvastella kristityn ihossa suolan kirpi ja ihmisen sielunnahassa lähimmäisen kielennirko!  "Suivia? Suivia? miksei
Usko suivia olisi, koska se on astiaksi rakennettu? Häh? Lataakos sinä, ruuhenlataakos, ruuhen laahon vatsapuoltakos sinä malliksi
oletkin katsellut, kun parkki pykätään, sinun parkkisi, Alastalon parkki? Luudan huiskupäälläkös Alastalossa palttinan saumat
ummellaan, häh, palttinan saumat ja nenäliinan palteet, huiskupäälläkös, kysyn, eikä neulankärjellä!" räiski hän, koskei
nahoissansa pysynyt ja intettävä oli, kerkesikö sitte sana laukassa jälestä sinne, mihin järki nelisti karkua edeltä, vai oliko
kerkeemättä! "Sinun parkkisi, Alastalon parkki: lootako kölille, ladon katollekos kolmen topin riki, koska alustakin pitäisi
rääkätä ja laivan laahata makoa meressä niinkuin sinä liiviesi riitinkiä salissa? Mitäs minä ladoista puhelen: oma ruhosi sinulla
taitaakin olla fasuunana, kun sinä laivoja pykäät? Pom, pom: omat pielesi olkoot kaksi jalkaa leveämmät kuin minun, olkoot
siunatun nimessä vaikka kaksi nykyistä runtaansa, mutta Usko, Us-ko -- -- --!" Pukkilalla alkoi ääni rekistereissä melkein
klikata, kun hänen nyt oikein piti sanoa sanottavansa. "Usko lastaa sen minkä Siwiäkin lastaa, jumaliste, kun minä itse tuuvaan,
itse hyppelen ruumassa, itse räknään: tuohon rakoon!  torkotan, vielä yksi! ja tähän, tähän paikkaan, pintelettä, nuijaa niskaan,
niin lankku painuu ja Siwiän pantterien pitää rytistä, jos mahtuu niitten sisäpuolelle enemmän kuin Uskon; nuijaa niskaan, ja
jollei painu, mahdu lankun pahus tunkemallakaan, niin merkitsen sittenkin, merkitsen kiusallakin lankun vietävän sittenkin
papereihini, omiin papereihini, muiston papereihin päässäni, en helkkarissa tuuvarin papereihin paperilla! pintelettä! ja lankun
jalkamittaa pitää rehellisesti olla päässäni yhtäpaljon kuin ikinä Siwiässä, kun ruuma on tuuvissa! Usko lastaa sen, minkä
Siwiäkin, sen sinä tiedät, joka kerralta, minkä minä sinulle olen sanonut! Kiellä se, jos pystyt!  Koetas kieltää!"

Pukkila oli voiton päällä. "Muistatkos Gottlannin nokassa: kumpis paremmin seilaa, Usko vai Siwiä? Muistakos kun samalla halsilla
minä Uskoineni kirkkaasti selvitin santanokat ja päästelin päin Bornholmaa, minkä tuukki pyyhki, kun sinä Siwiöinesi sait
kauniisti kääntää keulasi päin Riigaa? Riian palsamiako sinulle tuli niin kiire jano, vaikka rahti oli Lübeckiin?" Pukkilalla oli
sanan kelkka hänen mielestään nyt hyvin käännetty, hän katseli seisoviltaan alas Alastaloon keinutuolilla ikäänkuin silmiänsä
myötämäkeä liukutellen, ja jätti sananvuoron armosta viimein toisellekin, jos tällä mitään enää oli sanottavana: itse hän oli
melkein leppynyt.

Mutta lahnan sijasta potkiikin teljuilla joskus lohenpoika, ja sen asian olisi Pukkilan pitänyt tietää Alastalon kanssa
tekemisissä ollessaan: lahna haukottelee, jos hiukka onkin sätkyttelevinään, mutta lohen liukas potkasee, ja ellet pidä varaasi,
niin se loikasee yli partaan vaikka kynsien välistä!  Pikkuhiljaa Alastalo kuitenkin tällä kerralla aloitti. "Satutkos sinä
muistamaan, koska niin hyvä olet luovin ventatkin muistamaan, kumpis meistä samalla reisulla oli töijissä Lübeckin möljän
kyljessä, silloin kun toinen vielä Trawemündessä hoijasi puurista itselleen pukseeria? Ellen minä astioita ja miehiäkin sekota
muistossa toisiinsa, niin minä silloin Siwiän ahterissa hissasin lipunriepua kahvelitankoon sinulle huiskuttelemaan tervetuliaista
haminaan, kun sinä Uskoinesi pukseerin pinnistämänä tulla laahaskelit sinäkin viimein Lübeckiin? Punssikos Kööpenhaminassa
viekotteli, kun niin kauas annoit itsesi Tanskan vesille, että tuulenkantti makasi vastamäkenä edessä, kun muistit, että
Lübeckiinhän reissu olikin, eikä Schierbeckin totivesille! -- Et edus lipun klippua fiirannut ihmismäisesti kahvelista alas ja
tervehdykseksi takaisin nokkaan, kun puuristasi kiikarilla katselit, kuinka lossaus jo oli täydessä menossa Siwiän kannella. Ei
kaiketikaan vaan mitään kirouksen syntiä päässyt huuliltasi sentään silloin, vaikka jupisitkin?"

Pukkilalle tuli karvas palanen nieltäväksi. "No, kun tuulenpahus osasi kantrata sen eineen kuin se kantrasi juuri, kun minä pääsin
luovini päähän!" pureskeli Pukkila vieläkin harmiansa viiksiinsä. "Mikäs hätä sinun oli syd-syd-ostilla laskea hyvää laitasta
Riian kurilta Lübeckiin, kun minä sain tikistää Bornholmin periltä pilivinnissä samaa tuulta päin nenää! Miksei myötäinen lavaise
vaikka latoa edellään, kun vaan on tuukkia mastoissa!"

"Lato kuin lato ja neula kuin neula, mutta on välistä kapteeneissakin pieni ero!" kiusoitteli Alastalo hiukka jo taaskin
harmistuen hänkin: puhuttakoon miehestä ja liiveistä mitä hyvänsä, mutta astioista ja Siwiästä eivät sentään kaikki sanat passaa:
nielköön latonsa, ajatteli hän! "Olisit laskenut tuulen sträkit niinkuin minä, ja kääntänyt Gottlannin takana, niin olisi kukaties
sittenkin Usko sillä matkalla seilannut kohta Siwiän ahterin takana Trawen mynninkistä sisään! Ei tuuli fiirannut sträkkiäkään
sillä matkalla, mutta kyllä sinun merilaskusi!"

"Siwiän ahterin takana!" kivahti Pukkila kuin pistettynä: muun kukaties olisi kestänyt, mutta tätä ei kärsinyt! "Sinun viisautesi
ja Siwiän ahteri!  Gottlannin nokassa sinun sträkkisi olivat: jollei se olisi lykännyt itseänsä puksprööttisi tielle, niin Uskon
ahteripeiliä sinä et olisi nähnyt kiikarillakaan taivaan rannalla, kun minä jo preijasin luotsia Trawessa puuriin!"

"Pahus sinun puheitasi!" kiemahti jo veri Alastalonkin tukkaan, alkoi olla kunnia kysymyksessä. "Siwiä on yhtä hyvä purjehtija
kuin Uskokin: itse minä sen riitingit olen laittanut ja itse rakentanut, enkä minä aluksesta valttia tee, eikä lumiauraakaan
meillä tarvita! Vai sinä muistat vasta lastia tuuvatessa, että laivassa pitäisi olla semmoinenkin paikka, mihin jotain mahtuu?"
naurahti hän samassa, ja lykkäsi puolestaan myrkyn muistutukseksi siitä, että oli kuultu ja kätketty, mitä Pukkilalta äsken oli
muussa hopussa päässyt poskista.  "Juujuu, kyllä siitä voi olla harmia ja hientuhtia joskus, jos ruuma on sattunut unohtumaan
laivan riitingeistä!" myönteli Alastalo totisesti ja kärventeli Pukkilaa pahemminkin: jalat poikki muitten kuullenkin miehen
meiningeiltä, niin ei leuka pahoja saa toimeen, vaikka päriseekin salissa!  ajatteli Alastalo jo hieman karmeastikin. "Lastia
kulettamaan laiva rakennetaan, eikä kapteenia ja kapteenin kiiltopatiineja Geflestä Lübeckiin!  Helkkari sinuas, kuinkas kirosit
ja kurkun huilu lauloi, kun möljään päästyäsi samalla Lübeckin matkalla ja täkillä teiskatessasi, ennenkuin kokki oli maissa
juossut huiskinut likimmät kadunkulmat ja ajaa karauttanut reilingin viereen nelipyöräiset odottamaan -- herrajesta, sopikos
kapteenin ja kuunarikipparin mennä kävellä sortuutissa ja omilla patiineilla kolme kadunkulmaa konsulille, kun jyristenkin pääsi
saman matkan linjaaleissa, kuskiherra pukilla edessä piiskanvarsi pystyssä ja plankkipytty päässä! -- helkkari, kuinkas visersit
ja kurkkusi pirutti lukkarin virassa, kun parhaassa teiskassa satuit tromppuinesi tielle juuri kun puosu totisimmillaan puulaa
pytsyllistä vettä kannelle ja laivaluuta mäiskii kahden kyynärän köysiviuhkaltaan märkiänsä sääriisi: murheelliselta näytti
puosunkin mielestä räiskäyksen jälkeen patiiniesi plankki, ja vaikka kansi olikin puhdas ja putsattu luudan pyyhkimiltä, niin yhtä
siisti ei ollut jälki sinun lahkeittesi englantilaisella veralla!" Nauru rehotteli Alastalon äänessä, kun hän muitten huviksi ja
Pukkilan niistimiksi virkisteli muinaisia Pihlmannin mielessä. Ei se koira ennen ainakaan pure, ennenkuin on pudistanut kylmät
karvoistansa, joka on saanut sangollisen vettä niskaansa! ajatteli hän. "Kun minun parkkini on valmis, niin tuleppas Uskoinesi,
jos uskallat tuoda astiasi pukspröötin merta haistamaan, minun mukaani Atlantin priiskeille Biscaian puhdissa: topit näet, jos
edeltä olet seilannut, minun parkkini kolme toppia näet aamuvahdissa nousevan merestä niin kaukana takanasi kuin silmällä on
laidunta ahterin vanasta taivaan rantaan semmoisella nitulla kuin Atlantin kulju, ja samoja kolmea toppia saat ehtoovahdissa
kiikaroida, mutta sillä kerralla etupiikkisi sihdissä, kun ne jättävät päinvastaisella taivaan puoliskolla ilman rannat siliöiksi
silmiesi edessä! Olen minä sillä tavalla pohjan mallin ajatellut parkissani ja peukalolla myötäen riitingit tunnustellut, että,
jos vain kerta puu semmoista ainetta on, että se vettä viistää, niin meren huulikin on kokeva kölin liukkaaksi sen astian alla!
Parasta sinun vain prikeinesi pysyä nurkissa ja Pohjanmerta präkäämässä silloin, kun minä parkkeineni Kanaalin suulla koettelen,
miltäs tuntuu, kun kerta on rehellistä mertakin pukspröötin puskettavana ja semmoista henkeä partaan, ettei tarvitse peljätä
karvojen maan hajussa huljuvan!"

Olihan Alastalo pulskias mies, mutta puheet pyrkivät välistä vielä muhkeammiksi: "Parkkilaivoilla liikutaankin merillä ja
Atlantilla, mutta kuutoilla kuljuissa ja Itämeren karsinoissa!" sanoi hän. "Kaksi on pari, mutta kolme on monta, ja kehtaakos
mies, kun meri on kaunis ja Atlantti kantaa, näytellä pakalta liivipuolta komentosillalla kapteenin liivipuolustana väelle ja
ilmoille, ellei hänellä ole masto selän takanakin nojaksi, kun silmä hakee kahden etummaisen toppeja ja tuuli hulvii tuukeissa
kaikissa kolmessa!"

Merillä tapahtuu joskus, että ahneus pettää viisaudenkin, ja kokenutkin tikistää klyyveriä pilivinnissä niin likelle tuulenterää,
että lempo pääseekin livahtamaan tuukin taakse, ja läimäsee potkasee sieltä yht'äkkiä vastaan kuin peto ja pentele! Alastalokin
oli nyt voittamisen kiivaudessa ja koska laine kiihtäviltään lykkäsi ajatuksen haahta kevyvälti harjallansa, tullut varomattomasti
ja muhkeuttansa nostaneeksi sanan keulaa liika tihuvalti tuulen nokille juuri siinä sen ohuvassa kärkipiikissä, jolta se parhaalta
menopuuskulta voi vaihtaa paljetta tuukin taakse pakkiporotukseenkin ja lyödä purjeet lykkiviltään viukuvaan takatämmiin!

"Me muut sitte -- me muut sitte, ja sinä itsekin tähän asti, sinä itsekin, en pahemmin sano, kaksitoista leivisköinesi, mitäs me
olemme.  Sinä tähän asti, ja me muut, me muut laihemmat vastedeskin: kippareitakos? särkisumpun kapteenejakos? Säkylän sikaruuhen
seilaajiakos; Siwiäkös, sinun Siwiäsikös?  priki kuljussa, sammakko peräpakalla ja sinä isosempana komentosillalla? En minä sano
mitään, kysyn vaan!" Pukkila oli tyytyväinen: litanian alku oli luonnistanut otollisesti, juuri niinkuin piti, jupistu laupiaasti,
lauhiaammin melkein kuin tarvitsikaan, silmä säilytetty niin hurskaana kuin sopi ja suupieli siivottu niin nöyräksi, kuin olisi
lukenut ruokapöydässä ruokasiunausta: kun pistää jotain, pistää vaikka neulannirkolla ketä, hakee kärkeä hellään paikkaan, niin
silloin ei hätiköi pirukaan, vaan pitää kätensä levollisena ja kylmäverisenä sen ajan kuin lykkää!  Tietysti pakkasi jossakin
sanassa, joltakin ajatuksen riuhtomalta veressä vähän kiemahtamaan, polkasemaan kuin orivarsa karkujuoksua ravissa, mutta kun on
vahdissa ja pitää ohjakset piukassa, niin ei varsakaan varasta kuin sen askeleen, jonka se jalaksen kiihtimiksi varastakoonkin!
Pukkila yskäsi: piikki oli lykätty, ja istui ajatuksen lihassa, istui tikkuna Alastalon ajatuksen lihassa siinä paikassa, jossa
ihmistä harmittaa, vaikk'ei saa sitä näyttää, ei! vaikka kiukuttaisi pahemminkin ja vietävästi! Pukkila yskäsi ja asetteli
kasvojensa palkoja niille ystävällisille luiruille, joilta sopi sovinnossa puhella enempikin karvastelevaa. Oikeastaan hänellä nyt
oli ajatuksissa lykätä sana taas parkistakin, pieni sana vaan, jotain purevaa, joka pistää, mitä hyvänsä, kysyä esimerkiksi
myrkyllisesti kielenpäällään, ääntä venytellen, ikäänkuin olisi hurskaskin, laupias oinas, kysyä ääntä venytellen ja huuliparran
karvoja pureskellen, sanoa hissuksiltaan vaikka verkaksiltaan: Kaiketikkin-kaiketikkin, Atlantille kaiketikkin liivipuoli silloin
on rahdattava, jos kapteenin rynnäspaikat rahisevat rantoihin ahtaammissa vesissä, ja Skagen on vaarassa vasemmalla pielellä ja
Hull oikealla, kun kapteeni komentosillalla manovreeraa sivujansa raoitse! Sanoisi noin pikku hiljaa pidätellen ja naama
vanhurskauden messingissä ja kuulustelisi, kuinka nopeasti Lahdenperä vieressä äkkää ja räjähtää makonauruun merkiksi muullekin
salille? Passaakin puhistella Alastalon tuossa, niin että häpee hänen puolestansa vieraskin häntä kuulustellessaan!  Kysyiskö
pientä siitäkin, tutkaimen verran vaan, sen verran, että kynnen maun tuntisi ihossansa kysymyksen käpälän pitelemiltä, kysyisi
viattomiltaan, jokos hänellä sitte jo meidän muiden tietämättä on parkki veistettynä, ja tarvitaankos meitä toisia enää
mukaankaan, koska hänellä nyt jo parkin komentosilta silahtelee anturain alla, ja täällä salissakin jo meidän muiden laihempien ja
lommoliivisten keskellä Atlantti huljii ilmojansa hänen keskipinkojensa puhivilla pielillä?  Pukkila kyräili ja kysyi mielensä
kiehumilta, mutta verenvarsalla oli harja jo siinä heitossa, ettei karkua olisi pidättänyt, vaikka itse lempo olisi ollut
repelemässä ajatuksen ohjasperissä: valitseekos meren pässikään puskusiltaan hyökyharjan vaahtivilla, minne meno kiihtää,
selillekö piehtaville edellensä heilumaan, vaiko vuoren rinnan vastaseinään tuhatpärskyin murtumaan, kunhan vain saa kohiviltaan
syöstä kaadoin pauhimaan, ja vähänkös Pukkilakaan enää sitä kysyi, sanonkos sitä vai tätä, kunhan vain jotain sai kysytyksi,
jotain perhanaa Alastalolta, joka harmitti?

"Muistatkos sen kerran, muistatkos, tulimmaista! kun minä Ison-Kevon kuistin rappusten edessä Mannoisten Anderssonin häissä istuin
rekeeni, ja Musta oli aisoissa, minun Mustani, minun pikimusta Mustani, muistatkos, jumaliste, kuinka reen antura on liukas
joskus!" puuskutteli hän, koskei parempaakaan tullut ensi hätään mieleen, ja Alastalo oli lyötävä latuskaiseksi. Paasaa
aluksestaan ja ahteripeileistä Lübeckin haminassa, ikäänkuin ei hän ikinä olisi istunut ja revellyt ohjaksia Ruskonsa reessä, kun
minä Kevon rantatörmältä ajoin jäälle, ja lahdella pyykkäsin muut jätettyäni Mustani kanssa hänen Ruskonsa ohitse niin puhtaasti
jokaisen nähden kuin viiropääsky siipinensä seisovan aidantykyrin sivutse! Piti-kuti, kuti-piti! vilskuivat silmät elävinä
Pukkilan päässä, kun nyt oli päistikkaa päästettävä kielenpäästä jutunkaritsa töppösilleen tepastamaan salin laattialla, niinkuin
sillä oli säärenkieppaa ja poukunpotkua.  "Maijastiina istui jo reessä ja vällyissä, Musta oli ajettu kuistin eteen ja renkipoika
piteli päittimistä, minä vedin kinnasta käteeni, koska tuluuppi jo oli kiinni ja mahavyö solmittu.  Musta hirnui ja mellasteli
aisoissa: pojalla oli täysi työ kuolattimissa, Andersson hoputti ja häkötti rapuilla: 'läksiäistuiman sentään otat partaan,
ennenkuin lähdet kylmään!' muut ajoivat jo koko hääväki mäkeä alas, Alastalo Ruskoinensa etummaisena lahdella: kulkuset kilisivät
kauemmas ja kauemmas ja Mustan kylki vapisi!" Pukkila katseli hopunpikaa, koska juttu oli kiemaviltaan saatava yhdessä
henkäyksessä suusta ja ylpeät paikat läiskäviltään. "'Poika pitelee ohjaksista sen ajan kuin sinä otat lämpiäisryypyn: ei suinkaan
ylintä vierasta häistä päästetä kylmää hönkäämään vatsaansa', lasketteli Andersson rapuilta, kun kellot kiimivät lahdella ja
Mustalla seisoi korvapari tikkuina.  Minäkin ajattelin ja katselin Mustaani, antaapas heidän ajaa, ajattelin, ja katselin
Mustaani! 'Eipäs taitaisi ryyppy tehdä pahaa!' sanoin Anderssonille ja taputtelin Mustaa kinnaskädellä lautasille.  Hellitäs,
poika, kuolattimista! sanoin, kun Musta tanssi tanterilla varpasillaan ja levitteli sieraimiaan niskan kyömy pystyssä.  Andersson
juoksi jo rappusia hakemaan sisältä karahvia ja pikaria, kun minä pyyhkäsin kintaat käsistäni, kokosin ohjasperät tammani selältä
ja laskin ne huolellisesti valtoimiltaan vällyille Maijastiinan viereen rekeen, riisutut kintaani päällimmiksi. 'Jokos lennossa
pitäisi olla!' sanoin minä Mustalleni, joka kylki kaartona taivutteli päätään ja kaulan kenolta katseli taakseen minun
toimituksiani reen vieressä: seisoi aisoissa, hevosen kuva, kuin paikallensa valettu, vaikka kuve värisi ja silmien viheriöissä
vilahteli tuli. En minä kiiruuta pitänyt, kun Andersson jo oli palannut rappusten eteen karahvi kädessä ja pikari kukullensa
kaadettuna: 'tämä toiseen jalkaan!' sanoin minä, kumottuani ensimmäisen pikarillisen, 'ja tämä toiseen!' sanoin kirkkaammin, kun
hilkkui tulista laitojen täydeltä taaskin pikarissa. Ei Mustakaan muuta kuin vapisi ja katsoi, söi minut silmiinsä ja kintaitten
lukon vällyiltä, mutta ei vaapahtanut varvaskaan, vaikka ohjakset lepäsivät löysiltään ja kauempana yhä kimisi lahdella Ruskon
kulkunen. Olin minä jo antanut takaisin Anderssonille tyhjän pikarin, pyyhkäissyt partani jouhet takakädellä kuiviksi, nostanut
vällyjen lievettä ja friskattuna miehenä kahta jalkaa loikannut laitioon Maijastiinan viereen istumaan, mutta vieläkään ei
hievahtanut Mustan hieno pää eikä siirtynyt viisas silmä kinnasten kumolta vällyillä, vaikka vapisikin yltänään jalo eläin ja
sierainten sametti pärskähteli. Vasta kun istuin minä vällyissä, lieve tupottuna tarkasti säärien ympärille ja huolellisesti
ryntäitten suojaksi, nyökäys nyökätty Anderssonille kuistin rappusilla levolliseksi hyvästiksi ja kaikki valmista, kinnaspari
sivaistu käteen ja ohjakset koholla kouran tämmissä, vasta silloin hulahti Mustalla raskas harja, kaulan kyömy karkasi kaareensa
ja säärien sukkiin kimmahti kipinä.

"'Sissoojasta, Musta!' sain minä suustani, kun jo rekeä kevitti jalaksilla, ja antura lauloi tien teräksillä ja Musta kaapasi
mäkeä tiukuset pyrynä hihnoissa helisten, jumpuri luokassa kumisten.  'Muistatkos, Malakias?' sai Härkäniemi kämmenen läiskäyksen
polveensa, 'katselitkos, Lahdenperä?' -- nyt oli Lahdenperän vuoro hieroa polvenpäätänsä makean mäikäyksen kiemavilta, innossa
mäiskätyn -- 'katselitkos, kuinka kauniisti kaapa kurotti, kun hepo juoksi ja Musta paransi menoa jokaiselta säären nakkaamalta!
Ah, kuinka jään kantta katosi kavion taakse ja jalas jätti jäljenparia valkoiseen lumeen, kun Musta ja minä, Musta aisoissa ja
minä ohjaksissa, aisanpäät täristen ja ohjakset laveina laskimme lahdella, pyyhkäsimme ensimmäiseksi Härkäniemen ohitse Pollen
nuivistellessa harmisia korvanluimujaan, jätimme Lahdenperän raudikkoineen viereen kuin seisomaan, Eenokin valakka jäi ja Krooklan
hiirenkarvainen tamma, hevos-hevoselta kiipesi Musta, nykikö Nordberg Valkonsa ohjaksista vai hölläsikö Haukka suista laukata
silppumakoisen Pläsin, Ylistalon Kröpi ja Likitalon Laiska, Poornaisten Pruuni ja Urkolan ori, niin monta kuin näpsäsi kavion
kaksiparia raikuvalla jäällä, ja niin monta kuin kilisi kulkusen kimiä luokan kaaren hurjumilla, niin monta saavutti korskaharjaa
ja niin monta sivuutti kurkokaulaa Musta pyryvällä tiellä, kun teki työtä hurskas polvi ja jätti jäätä kavion sieppaava kynsi!
Pärski jo takana Langholman Tuimakin, huohkoten ilmaa palkeihin lavean rinnan, kun auttamatta oli jäätävä rinnoilta ja Mustan
askel haukkasi matkaa. Muu oli kulkusten kilinä nyt enää vain jäävänä jonona takana, vain lahden suulla harpasi vielä Rusko
edellä, minkä kinttu kirmaten kerkesi ja harja niskanahassa pysyi. 'Nyt Musta, nyt matalaksi!' sanoin minä ja kiljaisin! 'Nyt
vasta juokseminen alkaa!' sanoin minä ja levitin ohjasperiä Mustalle merkiksi. Ja luulettekos, ettei Musta ymmärtänyt!  Voi
taivaan enkelit ja Josuan pasuunat, kuinka elukalla joskus voi järki karata jalkoihin ja kavio imeä tietä! Voi, sanon uudenkin ja
paremman kerran, voi joulukirkossa kyrie eleison karaamassa holveissa flikkakurkkujen kimittämänä!  Kyllä minun Mustani
tavallisestikin maata jättää, kun se juoksee, mutta sillä kerralla olisi Musta jäänyt itsensäkin rinnoilta hännän taakse lukemaan
omia jouhiansa, kun nyt puhallettiin niemen kärkeä päin, jossa Rusko pani parastansa harja huiskien, niin että valkeanvaaran
pelkäsi rupeavan räyhäämään karvoissa.  Muistatkos, Herman, kun minä Mustani kanssa ajoin ylös sivullesi? En minä hihkaissut
sanaakaan, en luotua sanaa hihkaissut huulieni raosta, mutta eikös ollut komea katseltava, kun hevonen juoksi? Sinä taisit sentään
ehkä kirotakin, ellen väärin muista, ja jos oikein kuulin, kiroilla voimallisestikin, vaikka mutisten, koska ei kovemmin sopinut,
kun minä Mustani kanssa, minä ja Musta ja Maijastiina vielä kolmantena, minä ja Musta pikkuhiljaa, vaivihkaa vaan, mutta varmasti,
tuuma kerrallansa tuuman jälkeen, tuuma, sanon, tuuman saivar tuuman saivareelta kiipesimme sivulle, sinun sivullesi ja Ruskon
sivulle, puserramme vierille, parannamme vaan ja painamme, ja siinä kun juuri tulee tienhaara, Alastalon tienhaara Vikatmaan
nokassa juuri sillä kohdalla missä sinun tiesi eroaa meidän muiden isoluotolaisten tiestä, ja mistä sinun Ruskosi kanssa olisi
kelvannut jonon etupäästä taittaen lönkytellä levossa ja kenenkään pihdistämättä virstan selkää omaa kototallia kohden omalla
juoksun nuotilla, juuri sillä siunatulla paikalla minä perhana, pieni perhana Mustan perhanan kanssa olen tiellä, poikittain
edessä tiellä: paljasta viatonta piruuttani, minä tunnustan sen, silkasta sulaa pahaa piruuttani: minä olin ajatellut, sanonut
Mustallekin, puhellut ohjasperistä, koetetaanpas, sovitetaanpas eteen tienhaaraan, ajetaan stryykätään poikittain Alastalon
väistöpuolelle eteen juuri siihen, missä Ruskon kurssin olisi fallattava ja jonon kärjestä taitettava voittajana kotokaurojen
rauskumille sen villastajan, jonka harja etummaisena heiskuu, kun erotaan! Niin minä ajattelin ja puhelin, ja niin ajatteli
Mustakin minun sanomattanikin, ah sitä elukkaa, katselitko, kuinka matalaksi hevonen pistää itsensä, kun se oikein pääsee, ja
kuinka kaapa kurottaa, kun se jättää jäätä taakseen! Muistatkos sinä, Herman, sen, kuinka Rusko sokelsi jalkojansa, kun tutun
tienpään sijasta Mustan kiiltävä kylki vauhkoo yhtäkkiä vierillä, ja ymmällä olisi jatkettava ravia, vaikka joka askeleen potkama
vie kauemmas kototallin heinäparsista!  Siinä pyyhkäsimme sinun ohitsesi Alastalon tienhaaran suussa, sinun ja Ruskon, Vikatmaan
nokassa Kiviveden jäällä, minä ja Musta, minä ja Musta edellä ja muu hevosliuta pyrynä jälessä: montakos laskitte reen takapieltä,
sinä ja Rusko, tasan tusinanko? kun katselitte tien vierestä, kuinka isoluotolaiset ajavat kotia häistä, isoluotolaiset ja
Pukkilan Musta etummaisena, Pukkilan Musta, jonka ei enää tarvinnut katsoa kaapojansa, etteivät ne kopise kenenkään rekeen edellä!
Muistatkos, kysyn, sen räpän, Herman? Ja silläkös erällä sinä ahteripielistä opit lukua pitämään, kun laskit, montako reenpeiliä
saitte katsella takapuolelta, sinä ja Rusko, ennenkuin oli huiskannut editsenne, viuhkinut nokitse viimeinenkin vemmelpuu ohitse,
kirma kulkemassa Kiviveden kurkulla, etummaisena Musta, sieraimissa tuiska ja harjassa huima, teillä tie vapaana edessä, sinulla
ja Ruskolla -- Härkäniemestä en puhu, joka ajoi Pollensa kanssa viimeisenä ja seurasi sinua ja naapuria --, tie vapaana sinulla ja
Ruskolla ja virsta selkeänä löngätä vaikka sammakon ravia taikka etanan yksparia Alastalon tallinkynnyksen poikkipuuhun saakka!
Sinäkös menemisistä ja pääsemisistä puhelet, vaikka tiedät oman silmän näkemältä, mikä koho on hännän jouhissa, kun Musta ravaa,
hevonen painaa jäällä silppusäkin ohitse ja Ruskon kysyy vasemman korvan luimu oikean harilta: mihinkäs Musta hävisi, kun me
jäimme tähän kahdenpuolen pitkän nenän pitkää pläsiä? Ei minun Mustallani ole otsassa kuin kimeä tähti valkean tuikkuna, kun sinun
Ruskollasi on koko kuono pläsin piimällä tahrittu, mutta, jumaliste, kummankos valkoinen otsapuolella paremmin näyttää, mihin asti
varvasta on kurotettava, kun tietä jätetään kaapan taakse!  Kaapa, katsos, Mustalla on kaapa! ja mako, katsos, Ruskolla on
silppumakoa!  mutta kumpis antoi sinun mielestäsi anturalle paremman puhdin Kiviveden jäällä, Mustan kaapako, vai Ruskon mako?
Katsos, näes, kaapa on vieteri: kaapa potkasee aisojen alla, kun on juostava, mutta mako on säkki: mako hytkyy ja hyppii aisojen
välissä, kun pitäisi päästä paikalta! Silppumakoakos, vatsanotkoa, sinä laivastasikin, parkistasikin ajattelet syöttää,
silppumakoa, sanon, ruumaruntaa, kysyn, limppua pantterivöissä, Ruskon pyllää taklingeissa?  Vilistikös, kysyn vielä, vaikkei
tarvitsisi kysyä, koska muutenkin tiedän, vilistikös silmissä, kun sopi sinun Ruskon reestä ja rauhassa katsella, kuinka puhtaasti
hevonen juoksee kuin enkeli neljällä jalalla, kun Musta on aisoissa ja minun Mustani kirvottaa kaviosta parastansa?  Vilistikös
silmissä, kysyn, ja voiteli hyvästi sydänalassa hevosmiehellä niinkuin hanhensulalla siveltynä?"

Eihän Alastalo hyvillänsä ollut Pukkilan jutusta, ja ymmärtää sen: nuuskan veroksi ja harmin kutimiksi se oli hänelle tarittukin
ja tyrkytetty nenän alle haisteltavaksi! Ja sopii sitäpaitsi kenen hyvänsä kulkea koluta vaikka kokonaisen maaherran läänin
lävitse ja hakea jopa lyhty kädessä ja silmälasit nenäorrella, ja ihmettä saa totisesti kiittää, jos hän sittenkään löytää niin
tyvipäisen miehen, joka tasaisella naamanpidolla ja huulihörö viilipunkan tyvenissä kuulustelisi historian alusta historian
loppuun kiemasevaa juttua siitä, kuinka koetuksessa hänen tallinsa priimas, hänen varsasta raville opettamansa, kuinka koetuksessa
hänen liinaharjansa sittenkin auttamattomasti ja joka askeleen pinnimältä on sakannut jälkeen, jäänyt vieriltä, hivunut, hivunut
vaan taaksepäin parastaankin pannessaan, jäänyt kuin jäänytkin, kuinka tekikin työtä, katselemaan takapuolelta rekilautaa, kun
naapurin Hoija harja hojolla kirmasee matkaa edellä ja joka askeleen tämmiltä tempaa väliä selvemmäksi jäävän edessä, kuinka
reutookin oman ruunan valjas ja kurottaa uskollisimpansa hurskas kaapa!  Koskas sitäpaitsi yleensäkään kukaan järkipäissään
odottaisikaan, että vaakalaudalla kaksitoista kruunattua leiviskän punttia kevittävä mies kävelisi laattian palkeilla enkelilapsen
sipsutuksin ja lankkujen narisematta, ja että Alastalon partaisesta leuasta hymisisi mannaa ja hoosiannaa, kun sitä on kutitettu
kynnellä karvojen juuriin.  Ei sentään niin pahasti tärähtänytkään, kuin olisi voinut peljätä ja syytä olisi ollut odottaa, koska
pitäjän kaksi parasta hevosmiestä olivat hampaittain ja puhe oli Pukkilan Mustasta ja Alastalon Ruskosta.  Alastalo istui
nimittäin tällä haavaa nyt kuitenkin omassa salissansa ja hänen vieraansa olivat hänen vieraitansa: isäntänä joutuu sopivaisuuden
vuoksi joskus nielemään semmoistakin, jota hevosmiehen luonnolta ja kunnialta ei muissa oloissa saisi noitumatta painumaan
kurkusta alas. Sitäpaitsi käski viisauskin, vaikka karvastellenkin, tällä erällä jättämään jahnaamisen Ruskosta ja Mustasta
parempaan kertaan, sillä kerjettäisiinkö huomispäiväänkään enää palaamaan parkki-asioihin, jos Pukkila nyt pääsi traveilleen ja
tavallisille keräjilleen pahanhengen Mustastansa. Missäs naisväkikin viipyy ja kuhnii, kun eivät jo saa totivettä saliin, että
päästäisiin parempaan alkuun! harmitteli hän ajatuksissaan jonnekin käsin näräänsä purkaakseen ja lähetti pienen silmäntutkaimen
tupakamarin oveen, jokos se kohta aukenee.

"Mitäs semmoisista ajamisista puheenkertaa enää vuosien takaa, kun sohrit Mustasi kanssa edessä ja sorkit tiellä kuin mikäkin
juuri kun meidän piti Ruskon kanssa taittaa kotia päin?" sanoi hän kuitenkin pieneksi osviitaksi toisille, koska sananrakoa oli ja
Pukkilan silmät kiilivät salissa senkurisina, kuin kysyisivät ne itsekultakin, kuulittekos-kuulittekos? kuulittekos varmasti
jokainen: hiiren hiiskausta ei pidä Alastalon haukotella tämän jälkeen tässä asiassa!  "Sain minä sentään pidätellyksi Ruskoa
ohjaksista sen ajan, että pääsitte tieltä ohitse ja meillä oli sarka kavion edessä vapaana!" lisäsi hän asian selventämiseksi
vielä ja kampasi ajatuksia oikeille jakauksille mielissä.

"Ja mitäs minä Ruskoineni olisin turhia sinun Mustasi kanssa enää kiiliskelemään ruvennut, koska meidän tallista jo
Teemu-valakkakin oli edellisenä päivänä Mustalle näyttänyt, kumpi toisesta jää, kun Alastalon hevonen pistää menoksi!" lisäsi
Alastalo ja alkoi hänkin jo päästää kuria omiin silmiinsä. "Meidän Tiinamme, Teija-Tiina, silloin oli kirkkomatkalla -- Tiinan
tiedätte, hänellä oli ollut hänen käryaikansa, semmoisia kuin Tiinalle joskus ja useinkin sattuu ja jolloin ei ihmisille tuvassa
mukista sanaakaan viikkokausiin ja lehmillekin pihatöissä ja hinkaloissa puhellaan välttämättömät vain tiuskimalla -- Teija-Tiina
siis oli ohjaksissa ja kirkkomatkalla -- kirkolle Tiinan nimittäin semmoisten aikojen päälle tavallisesti täytyi päästä, että sai
kirkonpenkissä hautoa päästä ja sydämeltä häkäpahkat pakottamasta ja palata saarnan jälkeen virkistyneenä ja pestynä kotiin,
niinkuin saunapuhdas ihminen löylystä! -- Tiinalla siis oli kirkkopäivä ja silkki päässä, ja minä olin jo huomeltaina sanonut
voudille, että pistäkää iso-Teemu aisoihin, niin saadaan ehiöinä ehtooksi kotiin sekä hevonen että piika ja Tiina pääsee jo
menomatkalla opettelemaan nöyryyttä, eikä Teijaltakaan unohdu kirkkomatkalla heruttamisen taito sormista, kun on suitsista ja
lypsynuotilla nyittävä Teemun muistossa vissiksi se asia, että asteltava sentään on, vaikka verkakseenkin kuljetaan! Kirkolle asti
he pääsivät, Tiina ja Teemu, sillä kirkko pysyy paikallaan, vaikka myöhemminkin saapuu pakalle, ja kotio päin myöskin lähdettiin
liikkumaan, kun se vuoro tuli Teemun taksista, ja Tiina aikansa oli sahannut ohjasperissä ja maiskutellut niin voimallisesti ja
hartaudella, että olisi voinut ajatella mitä hyvänsä vanhasta naisihmisestä, ellei toimituksista olisi ymmärtänyt, että Teemun
paatunutta konisydäntä niillä äänillä herkytettiin, eikä ympärillä naureskelevien ja irvistelevien kylänpoikien.  Liikkeelle siis
päästiin viimein, kun yhteisesti yritettiin, ja kotio päin liikuttiin niin nopeasti ja sillä kyydillä kuin Teemu piti otollisena
ja kaksikymmenvuotisen valakan arvolle sopivana, ja samaa varmaa menoa olisi kai jamattukin nukkumatta Alastalon tallinovelle
asti, ellei Itärannan mäessä, juuri kun ajetaan alas jäälle, sinun jumpurisi, Pukkilan Mustan jumpuri olisi alkanut kumista yhä
likempänä takana.  Teemulla oli muutenkin jo mäessä ollut mieliharmia, aisat lykänneet myötäahteessa hihnattomat länget korville,
niin että oli täytynyt vanhan vaivata kolottavia jäseniänsä ja hölkätä joku askel juoksun lönkää korjatakseen luunsa reen tieltä.
Sitäpaitsi oli tämä paikka, Itärannan mäki siinä juuri kun ahteen vietolta ajetaan jäälle, Teemulle vanha tuttu muinaisilta
varsamuistoilta. Siinähän on rannalla kohta Huuskerin rakennus vasemmalla, ja kun kaksikymmenvuotiaat valakat ovat semmoisia
hevosia, jotka joskus ovat olleet kolmitalvisiakin ja oriita, niin ovat nekin joskus ja jossain paikassa joutuneet kirvottamaan
kavioistaan, minkä niistä on höllännyt.  Ja Teemulla oli tällainen paikka juuri Huuskerin akkunain edessä. Minun isävainajani,
Alastalon papavaari, niinkuin muistatte, oli vähän hevosmiestä hänkin, ja kun Huuskerissa silloin vielä eli vanha Huuskerin
Holmroos, isäpapan paras ystävä ja kipparikamraatti, niin ei hänen akkunainsa ohitse häpeän vuoksikaan ajettu ankanlönkässä, vaan
hevosen piti muistaa, oliko hän sitte Teemu, vai mikä muu, että hänellä olivat jalat allansa, kun kirkolta palattiin.  Eihän
Teemulla varsanakaan varsinaista menoluontoa ollut, oli jo silloin liika paljon luunromua ja vetoselkää aisoissa mukana, jotta
askel olisi juoltanut oikein nopsaa, mutta Huuskerin kohdalla ja isävaarin ohjaskourissa oli hänkin saanut jo nuorena ja oriina
luihinsa sen opin, että siinä paikassa oli painettava eteenpäin huiskimalla, vaikka henki menisi. Tällä kohdalla siis, Huuskerin
akkunain edessä, puhallat sinä Mustasi kanssa Itärannan mäestä alas ja samaa menoa jäällä Teemun ja Tiinan rinnalle ja ohitsekin
kait, niinkuin meininkeissä ainakin oli. En minä tiedä, mitä Tiina ajatteli, kun siunasi suitsissa, mutta Teemun minä hyvin
ymmärrän. Teemulla oli harminlotko korvissa tarpeettomasta juoksunlönkästä mäessä, menontieto luissa Huuskerin akkunain edessä ja
kiukunäkä hampaissa, kun huuditon tammaflikka juuri silloin ajaa härnälle ja vierille, kun pitäisi hevosen ja valakan saada
rauhassa pistää totista parastansa tiellä, niinkuin on opetettu ja sakramenteissa. Niin sitte kävikin, niinkuin pitikin ja
ymmärrettävä oli, Teemu ei ollut istunut kirkossa ja syntejänsä tunnustamassa niinkuin Tiina, vaan seisonut kirkkomäellä
paleltumassa ja kiukutellut kotokauroja, joita ei ollut edessä, eikä siis ollut sen hurskaampi paluumatkalla kuin tullessakaan:
Teemu ei kärsinyt pilkkaa! Kun sinä siis kopevasti ajat Mustasi kanssa kupeille ja Mustakin mataliltaan luikkii vierillä, niinkuin
sinä sen olet opettanut mataliltaan luikkimaan silloin kun on pyräyksessä pyyhkäistävä komeiltansa sivuitse, olkoon naapurin
aisoissa vaikka tiine lehmä kävelemässä, mikäs oli silloin Teemulle sutevampaa kuin iskeä valmis hammaspari siihen paikkaan Mustan
ruumiista, jossa selkä loppuu ja häntä alkaa ja joka mataliltaan oli kuin lautasilla tarittuna keikkumassa vierillä harmissa
hälväistäväksi? Sen Teemu tekikin ja Mustan juoksulle tuli lyhyt loppu samalla kuin Teemu itse sieppasi kaksi paria alleen ja
lykkäsi kuninkaan ravia Huuskerin akkunain alitse niin hartaasti, että Huuskerilaisilla oli ollut nauramista koko ehtoopuoleksi
pitkää pyhäpäivää: nykyinen Huuskeri sanoikin, että isävainaankaan käsissä ei Teemu ollut niin hurskaasti selvittänyt kinttujansa
heidän akkunainsa edessä kuin sillä kerralla Tiinan istuessa ohjaksissa ja Pukkilan Mustan niistettynä nurputellessa takana.
Koskas sinä tahdot uuden paremman kerran koetella kumpis oikein tosipaikassa ajaa ohitse, sinä Mustasi kanssa vai meidän Tiina
Teemulla? Minä kyllä lähetän Tiinan matkalle, kun tahdot ja sinulle sopii, niin sekin riita tulee ratkaistuksi!"

Alastalo oli jutellut juttunsa loppuun ja maksanut velkansa, silmät katsoivat Pukkilaan ja kysyivät: kuittaatkos, vai vieläkö on
korkorästejä jäljellä ja maksamatta? -- Hevosasioissa ei leikintuntevakaan mies ymmärrä pilaa.

Ei Pukkilankaan pääknuppi sentään ollut aikoinaan siitä nauriskuopasta noukittu, jota pakkanen oli päässyt pitelemään ja
palelluttamaan: äkkäsi hän, että yhteisesti naurettaessa pysyy naurajien puolella, jos itsekin nauraa!  "Teemu on teidän tallinne
paras hevonen, sen minä olen aina sanonut!" vahvisti hän siis vain kylmäverisesti ja yksikantaan Alastalon historiaa. "Ja ottaisit
sinä vaan Teija-Tiinan tarhasta kuskiksi pukille Ruskosikin kanssa liikkuessasi, niin kukaties tulisi Ruskostakin vielä ravuri!"
terästi hän tunnustustansa ja haukotteli savurenkaita ilmaan, ikäänkuin istuisi levollisin mies piipun varren takana.
"Teemun-kromo, Teemun-kromo, sanon, paras hevonen Alastalon tallissa!" puheli hän ja kertaili hyvänahkaisia, että kuulivat asian
toisenkin kerran ne, jotka eivät ehkä ensimmäisestä nuotista ymmärtäneet.  "Teemunko, Teemun luukropankos? siinä on ruumaa! senkös
sinä parkin riitingin malliksikin olet katsonut?" häyhäsi hän yht'äkkiä: ei auttanut enää pidätteleminen, jos omissa nahoissa piti
pysyä! "Teemun kylkiluurunta pantterikaariksi ja Tiina hameissa kapteenipakalle flakaamaan, niin jumal'aut, jollei merikin
peljästy ja sylje kuuttoa tieltään edellä kuin piru hollantilaista Atlantilla, niin että sataman suut vilkkuvat ohitse ja
vilisevät pukspröötin edessä niinkuin Humu-Matin silmissä oman porstuan ovi, kun häähummilta palatessa yhden sijasta oli seitsemän
läpeä seinässä ja jokaisessa pukkasi päänsä pihtipieleen!" Pukkilalla olivat taas liepeet liekissä ja purjeenkluutti tuulessa:
kuulkoon Teemunsa, koska Teemusta puhe on ja Tiinasta myös! ajatteli hän ja laski sojolta. "Jokos sinä Tiinan pian käsket salin
puolelle, että saadaan katsella kummoinen kapteeni on parkkiin ajateltu?" kysyi hän ja päästi silmäkeränsä kalansaaliille salissa
korjaamaan tällä kertaa omaa naurunpotkivaa apajasta.




Yhdestoista luku.

Totivesi kannetaan saliin, ja Härkäniemi, niinkuin muutkin, ja varsinkin eräs, saavat taas mielikseen katsella Siviä-neitosta
salissa, jopa peilinkin pohjilta. Muutakin mukavaa sattuu, kuten esimerkiksi sitä, että Krookla pelastaa itselleen rommilasin
melkein sekoittamattomana ja että Pukkila pääsee liikkumaan komeasti.


Nyt piti sentään Langholma naurunhörinää riittävänä ja rupesi lepposiltaan asettelemaan kopua. "Riitelette ja repelette kuin kaksi
kukonpoikaa samaa suolinkaista kumpikin päästään!" hymähteli hän Alastalolle ja Pukkilalle, ja oli toruvinaan. "Kait nyt jo
Tiinasta on sen verta puhuttu, että päästään taas parkkiasioihinkin palaamaan!" lisäsi hän vakavammin. "Ovatkos täällä kaikki
valmiit kirjoittamaan osansa, niin että saadaan kirjat selviksi ja parkki merkityksi täysiin?" kysyi hän Alastalolta, koska
arveli, että jonkun tässä kuitenkin oli ensimmäisenä astuttava kynnyksen yli, ja miks'ei hänkin sitä tekisi sill'aikaa kun muut
odottelevat? Ei pöytäänkään pidoissa kukaan kävele, ellei yksi astele edellä! "Minä luulen, että saisimme alkaa, kaikkihan ovat jo
paikalla!" sanoi hän siis, ja oli Langholma keinutuolilla.

Salissa oli naurun hälinä lakannut, oli hyvinkin hiljaista kaikissa neljässä nurkassa ja pitkillä seinillä myös, Lahdenperäkin oli
jo lakannut pärskimästä, kun äkiltänsä oli vatsantäysi naurunholotus tukautettava yskänähkyksi ja istuttava peräsohvalla
lautamiehen naamalla, Pukkilakin oli vetänyt pussikkansa kokoon: nyt oli oltava valmiina loikasemaan, miltä nurkalta hiirenhiuku
vain uskalsikin käpälänsä laattioille! Ainoastaan Alastalo oli vähän ikäänkuin hiilillä, hänen silmänsä pysyivät tikkuina
etukamarin ovenrivassa: mitä sährimistä niillä oli olevinaan tuvassa, kun ei jo alkanut kuulua mitään ja ovi krapahtanut!
Langholmakin! harmitteli hän, mitäs hän ajattelee, järkimies tavallisesti, kun alkaa hoputella ja nykiä vieressä kärsimättömiänsä
kyynäspäähän juuri siinä parhaassa tingassa, kun toinen on monen sihdin ja turhan vaivan jälkeen viimeinkin saanut langanpään
oikealle torkolle ja säije sittenkin on lopulta sentään kiusojen palkaksi neulansilmän närpillä ja sujahtamaisillaan kärjen
kapeasta sisään, vaikk'ei kuitenkaan vielä aivan pujeen varmoilla ja sisäpuolilla! Alastalon sieraimissa tuhahteli, vaikkei hän
mitään sanonut, koska se kuitenkin oli Langholma, Langholman Efram, joka nyt oli sotkemassa. Puhelee valmiista ja kirjojen
selvittämisistä, vaikk'ei vielä ole totivesikään salissa! ajatteli hän ja halveksi pienen siemauksen, koska totuus kuitenkin aina
sadattelee totensa todeksi omissa ihoissa ja veren kiemauksissa, vaikk'ei sitä silti tarvitse kielenpäästä kaikelle maailmalle
paukutella, niinkuin löysävatsainen hevonen purkiansa tielle! Sopikos tässä nyt ennen mitään totisia alkaa, ennenkuin totivesikään
on pöydällä ja lasit höyryävät!

Tietysti on jokaisella täällä hänen pääknuppinsa matkassa ja mukana kotoa, ja lompakon sisällys laskettu ennen tänne lähtemistä,
mutta mitäs täydestäkään padasta kraakulla, ellei valkea porottele padan alla ja kiehuttele puuron laiskaa hypyn loiskille ja
ryynin kylmiä kypsän kuumille? Miehen järkikin tarvitsee kuumentamisensa, ennenkuin se huomaa luontonsa loikasevaksi, ja leimaus
lasista on samaa poikaa kiemasemaan päässä, kuin kolme-neljä halonkyhjää räiskymään suuruspadan alla pesässä: odotappas aikasi ja
varro tuokiosi, niin kihasee kumpikin, padassa tulella sylkevä suurus malmikylkien huminoilla, ja pään pajassa paisuva rohkeus
miehenmielen nousemilla! Mitäs humalasta, se on tietty asia sanomattakin, että porsas pöydän vieressä on sika pöydän alla, mutta
se kiemaseva kihaus, jolloin tukan alla piirtää semmoista, jota ei muutoin tunne, ja jolloin ajatus uskoo siipisankoja
havittelevansa ja mieskroppaa kevittää, vaikka hän seisookin tanterilla tavallisilla anturoillaan, se ensimmäinen karku veren
karpaloissa ja kirkas leimaus sydämen kuopassa, se se tekee lampaasta leijonan ja miehennahjuksesta tanssivan Taavetin harppu
haruksissa! Ei miehiä ketoon juoteta, kun elosarka avataan, mutta pikari on isännällä mukana pellolla ja tuikuntuima varassa
kurkunkaraisuksi kullekin, kun roikka lähtee ja vainiolla alkaa kahina: suonten soiluissa veren laulut, kun kiihtää pellolla
poikaparvi ja taipuu suihkava olki suulle hahmivan kilpaavan sirpin; helke saralla ja hilke hilpeässä joukossa, kun vilkaten
solmivat neitosormet ja kiireellä jää sorjilta lyhteen lykkyvää sängelle; terä ja toimi heilumissa miesten, kun vakaat viuhkovat
hihojen huljumilta, ja kavejaa kasvaa kavejan taakse jonoille poutavan lakean!  Haukotustakos kiskoen laivakirjatkaan pöydälle
levitettäisiin ja unikekonko puumerkein parkkipaperitkaan präntättäisiin?

Alastalo oli jo liikkeellä keinutuolilta, ja niskatkin laattialankkujen alla tiesivät painosta, että isäntä oli nyt itse
kävelemässä salissa ja Mattsson permannolla: jäykkäkin honka, kahdeksantuumaiseksi palhottu kanteiltaan saattaa sopivassa paikassa
osoittaa otollista kunnioitusta ja huojua heijahdella viidettä syllän jäntimillään hätiköimättä sen hiuskarvan vapisun, että
notkumilta erottaa, asteleeko palkeilla painaviltaan kuka kahdentoista leiviskän Kaifas, vai joku muu vain laihempi Iskariotti. Ja
ymmärsivät salissa muutkin kuin huojahtelevat laattiapalkit, että tärkeä toimitus oli menossa, kun Alastalo laattian poikitse
verkakseltaan läheni etukamarin ovea, verkakseltaan keikutellen ja ilman kiireen pitoa. Ilmassa oli, ennenkuin ovi avattiinkaan ja
mitään sanottiin tuvan puolelle, tieto, mitä nyt tapahtuisi: Pukkilalla paloivat silmät päässä ja hän istui sohvalla kuin orava
oksankyykyllä, valmis loikalle, mutta nopsa paikallansakin, kuinka ketteriltään vain oli virkkuna oltava varpaillaan, Lahdenperän
levisivät ja paistoivat poskipakarat rehellistä lautamiehen laveutta, ja valheen synnin päästäisi suustansa aivan tarpeettomasti,
jos sanoisi, että Härkäniemikään tällä haavaa olisi istunut piippunsa takana pelkkänä tyvenenä vierasmiehenä ja haukottelevana
haasteen todistajana: suonenvetoa räpytteli hänenkin silmälaudoissaan, kun Alastalo nyt oli tupakamarin oven edessä ja ripa koska
hyvänsä voi krapahtaa.

Se tapahtuikin: Alastalo aukaisi oven, ja monessa tuulessa nuijinut tukka ja idem d:o eri toimissa heilunut parta katosi muun
karvaisen päätukun mukana tuokionkotvaksi näkyviltä oven rakoon etukamarin puolelle muun osan kapteenista ja manttaalimiehestä
pysyessä ruumiin tukevilta puolilta salin turvissa ja niin monen silmäparin tähdättävänä kuin tällä haavaa oli sanan
pukahtamatonta istujaa neljän seinävieren mitalla. Olihan laita siten, ja se tiedettiin, että Alastalo oli tukeva mies
anturoillansa Siwiän komentosillalla, kapteeni salissansa isommankin joukon keskellä ja rusthollari-isäntä kirkonpenkissä ja
pitäjällä, liukas, kun oli oltava ankerias asioissa, ruissäkin painava, kun kuka luuli leikillä liikuttelevansa, täräyttäväkin,
jos oli kaviota tarpeen takapotkoon, ja miks'ei hän ollut karhu konnossansa kotonakin ja Mattssonin paksuinen Hermanni
Alastalossakin, kun oli arki, talo tavoillansa ja Eevastiina ilman pitsimyssyä. Mutta tämmöisenä päivänä kuin tänään, ja tämmöisen
päivän edellisenä päivänä ja vielä senkin edellisenä, jolloin talo jo vuorokausimäärät on ollut väärinpuolin ja siinä
juoksunhuiskeessa ja muussa hopun kohinassa, että miespuolinen ihminen hyödyttömyydessään, ja sielläkin tiellä ollen ja puoleen
tyrkittynä, missä luuli parasta tekevänsä ja auttavansa, saattaa hiljaisessa mielessään alkaa napista Jumalaansa ja
luonnonjärjestystä vastaan ja ihmetellä, onkos tapahtunut mistaaki ja paha erehdys vai, kun on senkinkaltaisia ihmisiä maailmaan
luotu, joilla ei syntymästä ole hame yllä; tämmöisenä, ja, kuten sanottu, tämmöisen edellisinäkin, mutta varsinkin juuri itse
tämmöisenä päivänä, jolloin emäntä kymmeniltä muistamisilta on ensimmäisen vieraan jo kolistellessa porstuassa viimeinkin
varastanut itsellensä seitsemän kiireen välissä sen välttämättömän ajan raon tupakamarin peilin edessä, joka joudussakin
tarvitaan, kun silmien vahdatessa tupaan ja suun hokiessa hoppua juokseville, on tingan kaupalla mallattava vieraitten tuloksi
tukkakin sileäksi ja levitettävä talon arvon tähden pitsinsilkit kapteenskan taatiksi emännän hiuksille, tämmöisenä ja tämmöisinä
päivinä on rohkeakin mies ja isäntäkin talossansa, varsinkin jos hänellä on Eevastiina emäntänä ja kapteenska semmoinen, joka
tietää, mitä talolta tarvitaan, kun on vieraita salissa koko pitäjältä, uljaskin mies siis ja Mattssonin tykevyinen lape laupias
otus äänen pidolta ja kesy lammas tuvanpuoleisiin asioihin kajotessaan.  Leijonakattikin, sanovat, kun sillä on maha ravittu ja
vatsa tyytyväinen, on kylläisen aikansa melko laadullinen elukka vastaan sattuessakin, lönkäseepä äijä pakojuoksuakin loikassa
nisupellon halki olkien välitse metsän puskien piiloon, kun kellä vain on sisu kotona sydämessä ja karakka käden kourissa
hätistämään petoa korjaamaan niskanahkansa ja häntäpakaransa ajoissa turviin, ja mitäs Alastalokaan tällä hetkellä ja oman
tupakamarinsa oven suussa olisi ollut oman arvonsa ehjänahkaisuuden vuoksi sen harjavampi, kosk'ei mikään hätä ollut pakottamassa,
ja koska kaunis puhe on aina otollisempi silloin kun tietää, että mellastamisella ovat riskinsä ja omat kynnet alttiit
käpälämäkeen. "Jokos teillä tuvan puolella pian tulee totivesi valmiiksi, että saadaan tänne lämmintä sisään!" sanoi Mattsson siis
asiansa siivosti oven raosta ja painoi oven nopeasti ja kiireellä takanaan umpeen pujotettuaan ensin päänsä ketterästi takaisin
salin puolelle. Tuvassa oli nyt kumminkin siis tieto, että salissa jo odotettiin, ja ovi niin ripeään kiinni, ettei salissa mitään
kuultu, jos tuvassa jotain sanottiinkin! Helpotettuna miehenä palasi Alastalo toimitukseltansa takaisin keinutuoliansa kohden.
"Kuiskasin tuvan puolelle, että vaimoväki tietää hopun!" selitti hän kävellessään ja melkein kehasi.

Miks'ei manööveriä olisi huomattu ja ymmärrettykin: Härkäniemi veti tavallistakin syvemmän haikuhuokauksen piipustansa ja ummisti
pari kertaa luomilautojansa, ajatellen sillä aikaa, samalla kun koetti salata pienen vahingoniloisen naurunpoikasen hyppelyjä
silmänurkkiensa vilauksissa, sitä merkillistä onnea, haikeata lykyn siunausta, että hän kuitenkin oli omasta puolestaan sentään
yhä vieläkin vanhapoika ja naimaton mies, ja avoi kotonansa oven kokonansa auki, kun hänellä oli asiansanomista salistansa
tuvanpuolille.  Myöskin Pukkilan silmät olivat Pukkilan kasvoissa tällä haavaa niin kaittuja karitsoja ja niin viattomia
samarialaisia, että Alastalon itsensäkin täytyi takaisin keinutuolilleen itseään sovitellessaan ja vaivihkaa Pukkilaan
vilkaistuaan epäturvallisesti vannoa sisuksissaan auttamattomaksi todeksi, että pahus ja kärpännuoli oli kuitenkin kerjennyt
äkkäämään ja korjannut nokkaansa asiasta sen, minkä tarvitsi ollaksensa valmiina paikan tullen livasemaan lätän suustansa kuin
siivo västäräkki livan kivelle sirotakkinsa taskusta hännän huiskasemalta!

Manööveri oli siis huomattu ja ajatuksissa selitetty joillakin kulmilla salia -- Eenokkikin oli, merkillistä kyllä, osoitellut
elonmerkkejä itsessään ja tuhautellut piipunnysänsä yläpuolella paheksuvasti sieraimiinsa viitsimättä kuitenkaan nostaa
piipunpesästä enempää kuin puolen silmää kurjuuteen: kuri ja kaikenkaltainen sananvalta pitäisi järjestyksen nimessä sentään
talossa olla turhemmissakin asioissa sillä, jolla on käskynväkänä leukapielessä piippukin!  -- Mutta yleensä oli ilmassa
virkistyksen humausta Alastalon sanojen jälkeen etukamarin ovella, jonka takana oli tupakamari ja sen toisella puolella tupa,
josta parempikuuloinen voi kuulla astioiden helisemistä ja muuta virkistävää kilinää. -- Ajatukset menevät pitkässä istumisessa
paremmassakin seurassa hiukka myttyyn ja kaksinkerran laskoihin, jollei joukkoon vähä itsekukin pääse vuoroltansa verryttelemään
omiakin jäykistyviä mielenjäseniänsä, ja niinpä oli Pukkilan kielenkärjen sulavammistakin oravanloikista ja Alastalon järjenkynnen
tanavammistakin karhunpussikan taputuksista huolimatta leikki ruvennut tuntumaan pitkältä salissa ja minä-sinä alkanut varoviltaan
katsella toisiaan silmiin ja kurkistella lähivierille: eikös tästä parempaa pian kuulukaan ja räättiä vaihdeta pöydässä niinkuin
lautasiakin? Näissä oloissa vaikutti siis salissa Alastalon tervetullut ja jonkun verran odotettukin kävely tupakamarin ovelle ja
paluu takaisin toimitetun asian jälkeen keinutuolille istumaan, mieliin, niinkuin merillä ja markkinamatkalla uusi tuulenhönkä
paremmalta kurilta purjeisiin, jotka jo olivat alkaneet laiskotella mastoissa ja laskotella entisen vedon nukkumilla, mutta nyt
taas viriävät ja virkistyvät uuteen lykkimisen henkeen, alkavat oikein tosissansa taaskin puhdata poskiansa, niin että lysti on
taaskin markkinareisu, airot saavat levätä, keula kumartelee kevyitä noikkumiaan myötälaineitten kuohumilla, paatti huristaa
vaahtiviltaan päin kaupunkia ja laidan liepeillä lirkuttelee merenpoika hopevia solinoitaan!

Lahdenperä oli paikalla ja ensimmäisenä vilpastunut mies: "Kutu käy ja kala parvii, koska pinnallakin jo pulahtelee ja lahnakin
tunkee kuononpäätä merestä henkipaikkoihin ilman hajuille!" sanoi hän ja kuljetti silmän siirtyvää niin merkitsevästi Alastalosta
keinutuolilla kamarin ovelle ja kamarin ovelta takaisin Alastaloon, että kenenkään ei tarvinnut jäädä aprikoimisiin ja ajatuksen
vaiheisiin siitä, ketä vertauksessa kukaties tarkoitettiin polskivalla lahnalla, joka tekee lupaavia keikkojansa kevätvetten
lystäimillä, ja oliko mitämaks kenelläkään mitään paremmanpuoleisia pyytöodotuksia mielessään visseistä mieluisista helinöistä
etukamarin ovelta käsin. Myöskin vastapäisellä puolella muuria tampuurin oven vieressä oli huomattu viimeiset tapahtumiset muurin
toisella puolella etukamarin ovella, ja Krooklan Mikkelin pää liuhoine parranhaituvineen ilmestyi hänen kurjenkurkkunsa venymillä
näkyville kaakelikulman takaa niinkuin olisi sitä vähävähältä kurkotettu seipäännokassa yhä pitemmälle saliin. Se ihme
tapahtuikin, että Mikkel, omaa tuoliansa tosin hiukan eteenpäin siirtäen, mutta istumassa pysyen ja paikaltansa sai kurkistetuksi
muurin editse ja nurkan kulmitse etukamarin ovelle, niinkuin hänen halunsa oli. Hänellä, Mikkelillä, olivat nimittäin sääntönsä ja
tarkat lakinsa ihmisissä, ja se nenä, että uuninnurkka oven kyljessä oli, ei tosin vaatimattomuudesta, vaan säällisestä
kursailusta, hänen paikkansa vieraissa, josta häntä ei kuljetettu, ellei härkäparia saliin haettu, edemmälle laattialla, paitsi
silloin, kun oli toisena miehenä orpanan ja Langholman perästä käveltävä lasi hakemassa käteen totipöydältä tai ruokapidoissa
asteltava käskyn jälkeen pöytään istumaan, ja nytkään ei hän siis paikaltansa liikkunut, mutta veti tuoliansa kuitenkin senverran
edemmäs, että sopi muurin nurkitse seurata, koska ovi krapahtaa ja kamarin puolelta kannetaan mannat saliin: hän kirkasteli
kurkkuansakin jo selväksi ja ryki väyliä puhtaiksi.

Pientä odotuksen kahinaa oli muuallakin salissa, tuolin jalka narahti siellä täällä, kun joku siirteli itseänsä sopivammin
istuimellansa ja puheenkerta eri kulmilla oli ylt'ympärillä semmoista, että jos joku menon ja muun sävykkään istumisen ja muodon
vuoksi jotain huomasikin sanoa vierinaapurilleen, ja näön tähden sekä senpuolesta, ettei aivan pukahtamattominakaan istuttaisi,
niinkuin mannerlaiset pidoissa ja nökövarikset ruokanorkkumilla pellonaidan harjaspuilla, kysäistä torkasikin, keltä kysäsi ja
mitä kieleltä ajatuksen vaivatta ja omia olkojansa oli kyselemisen herua juoksemassa, niin vastauksen kuulemiseen ei korva
kuitenkaan jäänyt heritetyksi, jos vastata huomattiinkin, sillä kysymys ei ollut tarkoitettukaan vastattavaksi, muuten vain
lausahdettu suun käyttämisen merkiksi seuran vuoksi, ja ilman tyhjän paikan täyttimiksi sillä aikaa, kun sekä kysyjällä että
kysytyllä huomio tällä haavaa juoksi tärkeämmillä asioilla ja tarkemmilla vainumilla, kuono kosteana nuustellen niin kuin koira
jäniksen jäljillä, millä risauksella harahuuli luikasee pensaasta kedolle ja jahdin kaarestus alkaa! Eihän tässä tosin sen pahempi
jaaki ollut odotuksissa, sen tiesi, mikään semmoinen karku, jossa vatsan kuve saa karvapuoliltaan pyyhkiä maan ruohoa, minkä
varvas harppaa turvetta, kun kynsi kurottaa, ja haukku ulista kurkusta, minkä ääni hinkuu, kun kita liehtoviltaan päästää kielen
riippumilta innon vinkua väylille, eihän tässä mikään virstan villastus ja takakäpäläin kilpa etukäpäläin kanssa ollut edessä, sen
tiesi kukin ja jokainen, mikään kannunkaato ja kurkun valelu kiulukaupalla; ihmismäinen ja siivo totilasin tyhjennys vain,
semmoinen viaton leimaus suuhun, joka virkistää verta ja vie miehen tukan juuriin, harjan alle tiedonsiemauksen siitä, että hän on
rohkea poika siellä, missä kuka muukin Jalmari. Ei siis mitään rytinätä odotettu, mitään semmoista Vaasan polskaa laattialla ja
markkinamaanantain aattoa seinien sisäpuolella, jolloin sammalsaumat honkahirsien välillä alkavat tapettien alla kysellä
toisiltaan ja lasiruudut akkunapookissa hutista keskenään, ovatkos isännät hulluja vai; ei, laitatotia vain odotettiin saliin, ja
sitä helinää ja hilkansiukua silmään ja sydämeen, korvan kalvoon ja munaskuiden pohjiin, kun ovi aukee ja täyden tarjottimen
taakka lasien kimivää juhlaa ja karahviinien kimalaa hehkua vaeltaa virkistyvän ihmislapsen editse ja elävien silmien
todistukselta taivaallisine kuorminensa pöydän avatulle siivulle, joka varmana ja todellisena odottaa sivuseinän keskikohdalla
valmiina akkunain välillä!

On kumma tunto ja ilonväri sydänalassa, kun merillä tyvenen peilien keskellä ja penikulmien päilymillä purjehtijan silmä
viimeinkin veneestä ja peräsimen varresta tähyää sinisen rihmat tuolla täällä virstojen väilymillä: jo noukkii, jollei tietoonsa
vielä, niin ainakin aavistustensa hajukarvojen kärkiin, että ilman lintu on huomennukkumiltaan jo ulohtaalla taaskin ja koettelee
meren henkimillä, vieläkös siipi viuhkoo viistämiltään, solinat muistavat eiliset taitonsa ja katras karkeloi tuhatlaumoina
tuhanten takana tuulen paimenen kaitsemilla rannattomilta rannattomille, on kumma tunto, sanon, kun sieraimiin koskee tuoreeltansa
tuulen heräävä haju, purjeen lasko huomaa virkistyksekseen, että ilma elää, laitojen laulamilla havahtuvat aallot ilakoiviksi ja
keula alkaa maistella, onkos tosikin, että merellä on entinen märkyytensä ja suolan roiske! Se sama humaus ja heluntaihuomenen
ruohon haju lemahti saliinkin nyt seinäilmojen täydeltä, kun todella etukamarin ovi lensi selkoselälleen auki ja kamarin puolelta
kuului askeleiden juoksua, hameiden kiireistä kahinaa ja kilkkuvan lasitavaran lupaavaa helinöimistä.

Jo olikin ilmestys pihtipielien välissä, Siviä taas, norjaolka ja hivussorja, parmoilla tarjottimen valtaisa kaari, silmissä sääty
ja ilon virkeä viehke.  Eipähän ollut tarjotin taakkoineen reunan äärestä reunan ääreen silmänkantamaton, mutta
silmänkantamattomin helkkui riveissä lasin kirkasta lasin kirkkaan takana, himmi kuin meri rannnattomiltaan ja välkkyi kuin taivas
kupuviltaan lasien juhlava kansa lepavilla lavean tarjotaakan. Jo oli neitonen vereviltään kulussa laattialla, hopeitansa
visersivät lusikanvarret laseissa, reunat kimisivät tyhjiltään ja syrjien heliät soittelivat hienojaan, kun kannan kevyt nousi ja
kannan kevyt laski ja kukkava käsivarsi kanteli heläävää heijivää kuormaa avoimilla vakaisen salin ja katsomilla ilahtuvain
miesten piireillä avarain seinäin.

Ja kukas kiikutteli, kapsaviltaan tyttären jälestä, ellei emäntä itse taaskin, Alastalon ketterä Eevastiina! Kun kärppä poukkii
kiviröykössä, niin silmä kerkiää sieppaamaan vilauksen sen harpasta vasta senjälkeen, kun enää on vain kolon harmaa suu tyhjänä
katseltavana edessä, ja Alastalon Eevastiinakin pitotoimissa, sai sulkea toisen silmänsä umpeen ja sihdata sitä terävämmin
toisella, jos sillä räpäyksellä tahtoi siepata emännästä vilauksen, jolla häntä katsoi! Kyllä nytkin kieri kuin kerä laattialla,
kun ihmeenä kulki salissa kuin siipileijoin, taitohiljaa ja hievahtamattomin kanneltuna holhoomilla ihmiskärpän kuormankallis
kaksine karahveineen ja kukkuvin posliinikannuin: vasemmiltako livahti ohitse, oikealtako sivuutti Siviän, kun nopeviltaan sirkeä
äiti jo ennen tytärtä sujutti pöydän kaiteille juhlan leimuja heppavin toimin ja hepsavin helmoin. Jo oli Siviäkin vierillä
pöydän: tottunut kukaties ei, mutta armas oli kumarrus neitosan poven ja suloinen hääre kukoistavan immen, kun tosissa ja toimissa
oli nuorten käsivarten kokottimilta taidoin ja varovin, valppain silmin ja huolivin liikkein, väistöin ja huomivin viistoin
siirrettävä silahdukselta pöydän varmoille aluksille helivän parmauksen sylilavea taakka helähtämättä toisiinsa ainoankaan lasin
kyynärkaarisen tarjottimen avaroilla äärillä.

Kunnialla oli tehtävä toimitettu: lepäsi siivukkaan kantimilla lasien laitaisa meri levossansa, vipajamatta enää livertävän parven
ja ainoankaan hopeavarren enää siukumatta laulujensa hienoja syrjien neliöihin; helpotuksesta huoahti huojentunut rinta,
keventynyt silmä nousi vapauksillensa ja Alastalon selkeäotsainen Siviä kohtasi tuoreeltansa oman nuoren katseensa peilin
heijiviltä pohjilta seinällä pöydän yllä akkunoiden välillä. Paalteleva oli kehysten kullassa upean peilin lavea reunus ja juhlan
lupia kimmelsi pöydällä lasien liutava lauma, himmivät kehillänsä kulmien kuhmukkaat välkyt, ja läikkyivät pintojensa hijeitä
lasien tahotut syrjät, kun edessä Ranskan hohtavan peilin ja Englannin helyileväin yllä Alastalon nuori tytär nosti paisteista
otsaa ja kohotti käsivarren soreata kaarta tasoittaakseen toimellisin käsin suortuvien sukeata päälaen rikkailla raskailla ja
silittääkseen jakauksen jaoille vallattomiksi hellenneet haituvat ohranoljen väreissä helkkivällä tukalla. Palmikkojen kaksi
painavaa leiskaa läikytteli norean niskan nakkaamilta pellavansa keltoja soleana selän ja nuorten olkapäiden notkeilla taipumilla,
kun käsien askare suoritti päälaella huoltavan työnsä, silmien toimi tarkasti sormien valpasta hommaa, vartalon varsi keinui ja
taipui, kaulan kaari kenoi ja siroi. Kaunis oli katsoa, kuin heinänkorsi heilumillaan suviniitun nurmikolla, notkean uuman nuori
nousu kurottumilla korkean peilin, ja sirkkuva silmään, kuin kirkas karitsalapsi laitumilla veresten orasten, oli päilymillä
kuvastimen syvyytten kasvokaarto iholämpimän neitosen, sieluin tietävän-tietämättömin ihanuuttansa ihailevaisen.

Katselivathan sedätkin ympärillä, kukin kohdaltansa ja ketään unohtamatta, Härkäniemestä sohvan päässä alkaen Krooklan Mikkeliin
saakka ovensuussa mielimehuin ja melko hyvillänsä sekä koreaksi kuormittua pöytää semmoisena kuin se nyt kattaamiltaan lupasi
hyvää ja parempaakin niin kielelle kuin kurkulle ja sydämennupukallekin, että neidonumpukaistakin kissanpennun veikinöissään
peilin pintaleen edessä, ennenkuin tosihääre alkoi ja kuumaa alettiin näppäriltään kaataa kannuista laseihin, katselivathan,
sanon, salin piiriltä setäsetkin vakavilta muhoomiltaan ja partojensa hyryksi pöydän virkistäviä ilmestyksiä niinkuin
kukoisteluita pöydän edessäkin ja peilin nuortuvilla pinnoilla, mutta todet sanoen ja vilpittömästi puhuen oli laita tällä haavaa
salissa ja varsinkin peilin etusilla kuitenkin auttamattomasti se, että kuinka leppoviltaan, niinkuin esimerkiksi Härkäniemi
omiksi mielihurskaikseen tai vaikkapa pinnistäviltäänkin, niinkuin Pukkila silmäsyntisillään ominkin heikkouksin, mutta etusijassa
ja pääasiassa kuitenkin pojanpahuksen tähden ja Evaldin puolesta, nyt erikulmilla salia itsekukin kallistelikin harrasta päätä,
kuka jo hieman harmahtavaa, kuka kaljunvoittoisempaa, ja istui vakaassa vahdinpidossa silmäkulmainsa alta sinne kohden, jossa
kohta oli laseihin helmivä, ensin kirkasta ja tulisempaa senjälkeen, ja jossa sitä ennen parempia odotellessa oli jo pelkillä
peilin laitumillakin silmänhemaa katsomisen ruuaksi koko kuultimen kyltä, ja pöydän häärimillä neito-ihmisen hiipivää ihmettä
sydänkerän suliksi enempi kuin paatunut sykkyrä todeksi taisi tunnustaa, tästä kaikesta siis huolimatta, ja kymmenien vakaitten
silmäparien jouten kantaessa ja turhanpäiten tuhlatessa kokeneen katsomisensa uskollista uhrilieskaa, kuka kirkkaammin
loimottavaa, kuka sakeammin käryävää, kiitokseksi ja suitsutuksensavuksi nuoruudelle, joka selkääkin kääntäen vielä kukoisteli
sorjiansa ja jakeli almunarmoja vartensa armailta solakoilta, tästä kaikesta huolimatta oli laita siis kuitenkin nyt se, että
Siviä, Alastalon nuori ja kukoistava Siviä, Alastalon salin peilin edessä ja pitäjän isäntäin ja kapteenien katsellessa,
hiuksiansa tasoitellessaan ja päälaen löyhtynyttä kuria asetellessaan, ennenkuin nosti kannun käteensä ja rupesi vettä kaatamaan
laseihin, ei tietänyt mitään koko katselemisesta, ei enempää kuin karitsainen nyppiessään ruohon nukkaa kedolla tietää siitä, että
vieressä on kyynärän päässä pensaan oksa torkottamassa vehmaitansa purtaviksi, lehvästön takana ja yllä kokonainen korkea
koivunlatva huojumassa raskaita huminoitaan, koivun huojun vierillä metsän rantaa nuokkumassa niin lavealti kuin laitumessa äärtä,
ja pensaan, koivun, metsänrannan, koko laidunlakean mahdotonten äärten yllä taivaan telttaa niin avaralti kuin ilmoihin ikinä
sinisen väriä mahtuu pingoittumaan, ja sinisen kaarilla poudan kultaa hulmimassa niin kukkuroiltaan kuin karitsaisen viaton sydän
koskaan jaksaa käsittää ja karitsaisen turpa ahmia hyviksensä, ei olisi siis enempi kuin äskeinen karitsa syyttömillä nyhtimillään
taivaan sinisistä, Siviäkään tietänyt mitään koko salin katselemisista, aavistanutkaan tyttöaivojensa pitsinyplien hienoisissa
tuntimissa ja säikivien pyydintensä kietovilla verkkosilmukoilla uiskentelevan kalaa särjensätkivästä lahnanveroisiin möhjäleihin
saakka parvimiltaan, ei mitään olisi neitonen tällä erää tietämättömissään aavistanut, ellei parastaikaa, kun käsi oli parhaissa
toimissaan ja tasoitteluissaan päälaella ja tarkastava silmä juuri oli hyväksymillään sileän silotetuksi, ja katseen tutkiva
arvostelu tunnustamillaan kuvajaisen kuvastimen pohjilla kelvolliseksi kantamaan kaulansa sulavaa kaarta ja näyttämään kasvojensa
puhdasta muotoa Alastalon Siviänkin moitteettomissa nimissä, ellei juuri tässä täpärässä ja näillä silmän hellittämillä olisi
tähän asti nuhteeton katse käväissyt karkumatkan sen västäräkin hypyn mitan, joka oli oman poskihipiän ohitse ja korvalehden
sivutse suoritettava peilin sisäsyvyyksiin, jotta aivan suinpäin ja silmien päistikalta suistuisi suoraan kuin kaivoon ja mihinkä:
Janne Pihlmannin katsoviin silmiin, jotka nälänläpinä olivat kuin odottamassa tätä kompastusta, kyttäämässä kuin varman saaliinsa
vartoomilla aivan korvalehden vierillä, vaikka salin vastapäisellä puolella! Nuori neitonen saattaa harmistua joskus, vihastua
niin sydämensä pohjista välisti, että otsan hieno marto tukan juurissa lentää punaiseksi, ja siten tapahtui nyt Siviälle, tapahtui
niin nopeasti, ettei kerjennyt kääntämään kasvojansakaan poiskäsin, rihahti kuin tulentappura tukkaan, niin että saikos salatuksi
punastumisensakaan näkyviltä avoimiltaan peilin edessä! Tolvanakin, asettaa itsensä, tällää itsensä istumaan suoraan kuin
lasketusti peilin eteen, vastapäätä aivan, tollottaa, vaikkakin toiselta puolelta salia, tirkistää suoraan kasvoihin ihmistä, kun
toinen korjaa hiuksiansa ja on tietämätön, katselee, niinkuin olisi hyvänkin kolttosen keksinyt ja hypistelee huulipartaansa,
ikäänkuin me tässä katselisimme yksissä neuvoin toisiamme ja minä kurkistelisin peilistä kenenkään viiksiä: pitääkin,
taitamattoman asettaa itsensä tielle juuri silloin, kun minä katson häneen!

Totisesti, linnun lennostansa olisi murhannut se katse, joka nyt jätti onnettoman Jannen syyllisyyttensä syvyyksiin peilin
pohjille ja käänsi salamoivat säkenensä laseihin pöydällä, viattomia toki ne sentään onneksensa vielä, koska seisoivat tyhjinä ja
odottivat. Lykky oli, että Eevastiinan kantamuksilta vielä toinen kannu seisoi odottamassa pöydän kulmalla -- toisesta,
matalampikaulaisesta kaateli jo Eevastiina itse toisessa pöydänpäässä hopulla ja toimella, huulet tällä erällä kuitenkin piukkaan
nyplättyinä, kuumaa kiehuvaa sähisemiltään tyhjiin laseihin, minkä joudulta kerkesi -- lykky oli, että oli kulmalla valmis kannu
odottamassa ja Siviällä työ kuin tilattuna käsiin. Ja onneansa sopi Jannenkin kiittää, jos ymmärsi, siitä, että istui ehona ja
kärventymättömin poski-ihoin tuolinsa vakavilla salin toisella puolella kaukana turvissa niiltä kuumilta, joilla Siviän kiivaan
käden hoitelemana Alastalon korkeakaulainen pitokannu nyt englanninposliinisesta kuvustansa sylki ja syyti toron täydeltä
kiehunvarejansa lasien sihiviin sisuksiin. Aijai sitä kannun korua helkkivin rinnoin ja kruusatuin kultakyljin, että posliini
heloittikin ja kirkas kimmelsi niinkuin olisi ovea raotettu ja silmä noukkinut taivaan salista semmoisen pitovilauksen, jota ei
todeksi uskonut, vaikka selvästi näki, ja aijai sitä tyttösen kuvaa heljoposkin ja sinkosilmin, että punanlieskaa oli niin
valtoimiltaan impi-ihmisen hipiäpäillä ja nuolenkärkeä niin kimpuiltansa suloisissa siniterissä, niinkuin olisi karsinan rauhasta
puolapuiden päästimiltä loikkinut karitsakatraan sijasta ja siivojen villapyllyjen viitteestä, tuiskinut tantereille veräjän
täydeltä taivaantarhan tähtikarjan virmointa kipunatukkaa ja pyryvilliä kimalalintua semmoinen sikeä parvi, että silmiä sakensi,
vaikka järjellänsä torjuikin, ettei tulipalo sen laveammilla aloilla loiskunut, kuin sillä kapealla kaistalla, mikä neitolapsen
valkuaisella on ripsiensä välissä armasta katsomisen rakoa!

Armonpaikka kuitenkin Jannelle -- Janne paralle, jonka oikeastaan sentään olisi pitänyt näissä rippijäisissä olla melko viaton
mies, niin kaukana kun hän istui siivosti tuolillaan vastapäisellä seinällä salia, ja joka sitäpaitsi olisi tehnyt paljon pahemman
ja anteeksiantamattomamman synnin, elleivät hänen silmänsä olisi olleet valmiina ja vahtipaikallaan silloin, kun Siviälle ihmeeltä
sattui kiireen keskellä sekin ajatus, että askareenvälissä armoilta, vaikkei ansiosta päästää hänkin silmänsä sivumatkoille
peiliin niille kohdille, joilta odotettavasti oli niitä vastassa vissi katse, vaikka vain varastamisenkin toimituksilla ja
luvattomuuksilla -- armonpaikka siis kuitenkin Jannelle tällä haavaa se, että ne lasit, joihin nyt kuumiltaan kaadettiin kannun
kiehuvia, olivat syntymästään saakka hipiätöntä ainetta sisuspuoliltaan, eivätkä mitään ihmisen ihopinnan helliä paikkoja, ja
lusikat niinikään lasiloissa nekin kirkasta karkaistua hopeata kestämään kalttautumatta tulistakin valelua kiikkumillaan,
armonpaikka, sillä kiivas oli kieltämättä se kauniinkokoinen neitosenkäsi, joka tuimin vaikka sulavin toimin nyt seurauksia
surematta hoiteli kannun valtikkaa pöydän ääressä ja sitä asian puolta, että ainakin lasit, niin viattomina kuin ne
kilottelivatkin syyttömissä riveissään, saivat tuntimissaan, jos niillä semmoisia oli, kuumiltaan kokea, kuka oli suuttunut, ja
huomata joku toinenkin sivulta, jos katseli ja oli mieltä päässä, mitkä lämpimät olivat tällä hetkellä hänen kärventimikseen
hänelle sydämestä suodut ja hänelle ansiosta tarkoitetut!

Posliinia oli, ja säälintietoa vailla se kaarekas kannuntorokin, jonka tunnoton kuro nyt valkumiltaan syöksi suun täydeltä
suitsuvaa kihaa ja kiehuvaa kimmeltä kuumiensa viluja virviville hopeavarsille laseissa, ylväs yllä nöyrän alamaisparven oli
korkea kannukin vaellollansa vaiheilla vartoovien lasien, kun kupumahtava hohtavin kyljin ja holhoomana kukoistavan immen kaateli
kallistumiltaan täytensä armoja tyhjien pyytöön, ja ane pöydällä vaihtui jäljiltä lahjivan jakajan välkyksi helmiväin maljain; ja
saavuttamaton kuin leijillä ilmojen lintu liukumillaan, tai meren kaiteilla haaksi henkivä purjein levitetyin tuulen entimillä,
olisi ollut enää tavoittaa katse neitosenkaan, Alastalon ylpeän Siviän, tointansa tavoin ja tiedoin, nuorin neuvoin ja tyttären
taidoin, valppain ja varoin hoitelevan, ellei olisi korean povessa sykkinyt sydänkin uumantaipumaa ylemmällä ja ellei olisi kaulan
keno kantanut kasvojen korun ja palmikko-ihmeiden ohella tyttösen pääkerän odottamatonta mieltäkin ja sitä silmien hilpaa, jota
viisaankin tyttölapsen ripsiparit saattavat salalymyiltänsä tuhlaten välkytellä, kun eksyvät tutuille erheteille ja lähitienoilla
joku saa, vaikkei oman tomppeliutensa ansiopalkoiksi niin hyvänhyvyyden sulalta armosuomalta sydämenmannaa kimpuiltansa semmoisen
suloisen liehdon, että surku tulee saajan itseänsä, ja sydämen poltto omien rintaluiden ahtauden vuoksi, kun yhden hengenvedon
huokasemilta ja samoilla palkeiden levittymillä on korjattava enemmän onnen paisua talteen kuin kehiin kunnolleen mahtuu ja saumat
napisematta kestävät!  Niin kummasti nyt siis sitte kumminkin oli laita, että Janne, joka oli ansainnut ja juur'ikään saanut niin
kovan näpäyksen sydämensä sormenpäihin, kuin ikinä saattaa kaunis silmäpari suloisillansa pysyen ripinsinkaa lyödä salamoiltansa,
ja jonka siis nyt olisi kaiken kurin ja säädyllisen sopivaisuuden nimessä pitänyt istua tuolillansa jotenkin läksytettynä ja
minävaivaisena miehenä, että tämä sama Janne nyt istui Pihlmannina, Janne Pihlmannina puolellansa salia niin vehoisana ja niin
vellavillaan kuin rehoin pajupehko keväisessä villassansa ja päivän punan parhaiten värjätessä latvaveresten tuoreita vitsoja,
viiksien käherätkin huulten hyryillä huudittoman onnellisina, silmien kerät kuin kimalaispari askareissaan ja poskien paki kuin
herkkupalasen pureskelijan: merkillinen asia kai maailmassa olevinaan ja ihmeen kummia tapahtumassa, kun nuori mies on julkea ja
on saanut korjatuksi vaikkapa varkainkin ja omin luvin, peilin pohjilta talteensa nuoren neidon varomattoman katseen ja sitäpaitsi
seuraavan katsevilauksen, joka vilpittömästi ilmoitti ja sanoi ja säkenöitsi, että tomppelia ei katsota, ei hivauksen vertaa
silmää viivytetä mokomassa, ei ripsivälien raoltakaan huomata koko suottaista miehenkokoista, vaikka haetaankin, taikka näyttää
niinkuin haettaisiin!

Höyrysivät nyt kilpavilkkaa lasit laitavan tarjottimen avaroilla äärillä ja seestyi kuuman kihiviltä helmiville heelteille
puolilleen kaadettu hohteleva puolilleen kaadetun hohtelevan jälkeen, kun kiivas tytär hehkuposkin ja ripsas emäntä toimisormin,
sorja Siviä ja Alastalon ketterä Eevastiina nyt kumpikin pöydän ääressä heilui helkkuvin kannuin omassa päässänsä pöytää ja rivi
riviltä kohta välkkyi toimekasten jäljiltä valmista tasajonoa kentillä kestivillä maljavan pöytäpinnan. Ei hiiskunut sanaa Siviä,
sillä poskipäät paloivat, eikä kiikkunut Eevastiinan kieli, sillä nyt oli totisempaa teossa, ja totivettä kantaessa saliin ja
kaataessa laseihin ei sopinut vaimoihmisen päästää kieltänsä liekoilta, eikä emännän miespidoissa muuta kuin säädyiltä niksata
helmojensa niian, kun valmis on pöytä ja saavat kävellä kemuille vieraat. Vain kannut kurokaulat lauloivat laulunsa lämpimiä
sihinöitä, helma kahahteli hoppuisen äidin ja hihanvarsi sujahteli nopean tyttären, kun joudukas oli pöydän ääressä hääre, lasien
hilkkuvista tusinoista jo viimeisetkin kuumilla höyryävän kaadon, ja kaarteilla seinävän salin juhlakas varto ja vakaiden miesten
odottava piiri.

Jo oli valmiina tytär, viimeinenkin lasi läikkymässä puolitäysiänsä hänen puolellansa pitoisaa tarjotinta, huolekas käsi vain
hoidellen hoivissaan keventynyttä kannua ja toinen siroillaan siirrellen somemmille lasien helkkiviä rivejä; ja emäntäkin jo
kaatamisen huolista muissa toimissa, silmä tarkkaamassa, oliko säilynyt varisematta kukkuramaljan reunavilla hopeoilla sokerin
lumekas kuorma valkevilla kutsuillansa, ja kaitseva katse valvomilla, ylenikö niin ylpevin kuin pidoissa piti ja Alastalon
pöydällä sopi välkkyvän lasikansan yllä ylhien karahvien kaksi ruhtinaista kuroa, ja säihkyttivätkö pitäjänkuulut kupujensa
kristallia ja sisuksiensa jaloa tulta niin leimuviltaan ja kirkastahkoisina kuin vaati talon vauras kunnia ja nopsan emännän
toimekas maine. Vain se enää oli valppaalla Eevastiinalla toimen huolena, että siirsi huomaaviltaan tarjottimella väljemmille
laseja sokurimaljan edessä ja järjesti ottamisen otolliseksi sille, joka ensimmäisenä astelisi sekottamaan lasiansa, lisäsipä hän
Langholman tavat tuntien runsaan tilkan silkasta veden kirkastakin vielä lasiin, joka näin oli tarjolla arvovieraan ottamille, ja
se toimi ripeällä tyttärellä, että entämiltänsä juoksutti tupaan tyhjille kaadetun kannunsa saattaakseen saliin täytettynä
takaisin kuumanvaraksi pöydälle kupumahtavan niille, jotka ensimmäisen lasin jälkeen vahvistaisivat itselleen vielä toisenkin erän
ja uuden täytetyn. Näiden viimeisten toimien ja emännän niiden nypellysten jälkeen, joilla hän vielä tarkan taitonsa jälkeen
sovitteli pöydällä Siviän tuomaa kannua parhaalle paikalleen, siirsi puolemmaksi, että posliinin helopinnalla olisi tilanavaruutta
ympärillään välkkyä kaikessa kultakukallisessa upeudessaan, veti lähemmäksi, että kannun kahvakaari olisi sopivasti käden
tarjolla, kun sitä tarvittiin, palautti takaisin sille hiuksentarkalle välipaikalle, jolle sen Siviä jo alunperin oli oikoviltaan
asettanut, ja jolta se sekä hivelin näkyi hivelissään, että oli mukavin otettava mukaviltaan; näiden viimeisten nypellysten ja
huolehtivien silmä- ja sormiaskartelujen jälkeen ei vaimoväellä enää ollut salissa muuta toimituksen tärkeätä kuin emännällä
niksauksen taitava ja taatikas, Tukholmassa opittu polviniia, millä salin neljän seinän piiriltä vierasväelle ilmoitettiin
helmojen kahahtamalta, että totipöytä nyt oli valmiina salissa ja vieraat Langholmasta alkaen ja Krooklaa myöten Härkäniemeen
saakka ja Karjamaata unohtamatta kutsutut hakemaan lasinsa: kehoittavan kumarruksen laveaan kehään oli salissa suljettu itsekukin
kohdaltansa, viimeinenkin niinkuin ensimmäinenkin, vain arvollinen Langholma keinutuolilla sai kahdesti, kumarruksen alkaessa
hänen kohdaltansa ja niiauksen päättyessä häneen, osaksensa kunnioittavan kapteenskan ja pitäjän toisen valtaemännän säädykkään
silmäkäskyn. Jo astelikin Eevastiina, emännän edustukset täyttäneenä ja omatunto totipöydän huolilta huojentuneena entisiltä
hepsaviltaan salin poikitse vieraitten keskitse etukamarin ovea kohden, alussa arvonmukaisesti ja askelta juhlallisesti
hidastellen, niinkuin vaati hetken tilapää ja muu viivykäs sääty, mutta lopulta jo viekkaampaa varastellen, ja ovella jo
puolijuoksuakin varvastaen: pannut ja paistit kaikki uunissa ja pitoruuat kesken! Juhlallisuus oli nyt jo helmoista jäniksen
virstoilla.

"Te täällä toteinenne ja praakkeinenne, kun minulla on tosi ja kiiru tuvassa!" kuului enää vain ääni jälestä, kun emännänkerä oli
hävinnyt ovesta, ja jos tämän jälkeen kuulusteli tarkemmin tuvan puolelle, niin ymmärsi, että kyllä Eevastiinalla vielä oli
kielikin tallella, vaikka sitä seikkaa olisi voinut epäilläkin hetki tuonnempana ja totipöydän velvoittavissa valmisteluissa.
Siviä myöskin oli jättämässä äitinsä jälestä salin, vaikka sydän hänellä viime tingassa heltyi ja niillä paikoin salin
merenääristä akkunaseinää, jossa sattumalta istui muuan Janne Pihlman ruskein huuliparroin, ja josta varhemmin oli ollut niin
otollista pitää vahtia peilin pohjiin totipöydän yllä, niillä samoilla salin seuduilla viivähti nyt tuokion kestämän tupakamarin
ovelta semmoinen pieni neitosen salainen katse, joka välisti siipii ilman halki ihmeellisen osuvasti maaliinsa poikki
miestäyteisen salinkin ja myöntää armon suomilta vaikkei ansiosta synninpäästön sellaisellekin syntiselle, joka luvattomana
hetkenä on korjannut omaksensa neitosilmien vaellukset ja neitokasvojen punastumiset vaikkapa peilin pohjilta: epäilemättä oli
Jannelle annettu paljon anteeksi, ennenkuin Siviä jätti salin, ainakin olisi Härkäniemi sohvansa päästä voinut semmoista päätellä,
jos olisi valmiin totipöydän kiinnolta kerjennyt tällä haavaa paimentelemaan piippunsa takaa muutakin salia ja huomannut Janne
Pihlmannin kasvot, jotka paistoivat sellaisessa onnen silassa, että hävetti pojan puolesta päältä katsellenkin.

Naisväki oli nyt siis poissa, tupakamarin ovi suljettu ja miehet kahdenkesken totipöydän kanssa salissa. Olipa melkein juhlallista
ympärillä, kun istuttiin yhdestä puolesta vaiti ja vältettiin katsomasta sinne, jonne silmiä veti.  Pukkilalla, jolla olivat
pelaavimmat silmät, oli piukin paikka, hän kuritti kuitenkin silmälautansa laupiaille läpytyksille ja löysi luvallista
katselemisen askaretta ulkona omenapuiden oksissa peremmän meriakkunan yläruudun takana. "Tuulikin lakenee-lakenee, jollei
käänny-käänny!" puheli hän ja venytteli. "Lakenee, sanon", lisäsi hän, "jollei käänny, sanon!" Ei siinä ajatuksen langassa
kuitenkaan ollut pitkiä kehräämisiä, ja jos olisi ollutkin, niin ei niiden säikeiden kehittelemiseen nyt ollut aikaa, sillä mies
on mies ja ihmisen mieli ihmisen mieli ja valmis totipöytä myöskin valmis totipöytä.  "Kotiinkin-kotiinkin passaisi lähteä,
lähteä, sanon, niinkauan kuin tuulikin-tuulikin, tuulenpiikakin pyyhkii-pyyhkii ja oksissa häälyy henki-henki, sanon!" yritti
Pukkila vielä sopivaisuuden vuoksi jatkamisen kaltaista, mutta silmät eivät enää haruilleet ruudun takana omenapuiden latvoissa
eikä ajatuskaan totellut pitemmälle: totipöytään hän nyt katsoi, niinkuin Krooklan Mikkelsson jo varhemminkin ja muita rehellisiä
muualtakin, Lahdenperäkin silmänvarastamilta sohvalla.

Alastalo oli kuitenkin nyt jo toimessa ja seisomassa: isännällä ovat isännänvuoronsa ja kapteenin nenän haistettava, koska ruori
nakataan kääntöveiviin! "Häärivät hoimittelivat äsken pöydän vieressä!" naurahteli hän ja oli Mattssonia. "Kävelläänpäs
katselemaan, mitä kanat munivat: jäsenetkin kangistuvat pitkästä istumisesta! Pukkilakin jo katselee tuulia ja kurottelee
kurkkuansa: pitääpäs kurkiparalle valun voidetta torveen, ettei saranoissa kitise!" lisäsi hän ja luirautti ymmärtävästi toisella
nauravalla silmällään peräsohvaan käsin, vakavan silmän pysyessä totisiltaan arvokkaana. "Alottaisit sinäkin, Langholma, nyt, niin
uskaltavat toiset janoisemmatkin jälestä!" pakisteli hän, äänen nuotti tahallisesti ja vaatimattomuuden tarkoituksessa asetettuna
siihen tämmiin, ettei tarvinnut toisen enempää kuin tämänkään talletella korvan taakse, kenen nimi tässä ensimmäisenä sattui
mainituksi, vaikkakin silmien vakaisa torkotuksen kiinto kyllä osoitti, että sana oli tarkoitettu juuri hänelle, jolle se oli
lausuttukin, ja että ilman levittelemisiä ja seremonianpitoja muutenkin tiedettiin, kenen ensimmäisenä piti salissa mennä
sekoittamaan lasinsa. "Eikä tässä muillakaan pitempi matkantaksi ole edessä kuin laattian poikitse käveleminen!" lisäsi hän
kehoittavasti laveammallekin ja oli höyli isäntä silmien luontevilta ja pielien kääntymiltä vasemmillensa niinkuin oikean käden
istujillekin. "Ei pieni käveleminen ison miehen luita riko, eikä suopakaan sali laiskottelevia vieraita seinävierillänsä kärsi!"
rupatteli hän ja puheli Alastalon sojojansa liikojen juhlallisuuksien hätistimiksi ja ensimmäisen esikankeuden sulattamiseksi
mielten saranoista.

Langholma oli jo kuitenkin totellut ensimmäistä kehoitusta. Hänelle oli mieleen ja nenänmukainen se vaivihkainen ja huomaamaton
muoto, johon Alastalo oli osannut pistää käskynsä -- kunnioitusta sopi osottaa, kun se tapahtui ikäänkuin ohimennen ja sillä
maulla, ettei siitä tarvinnut tehdä isompaa asiaa kuin se ansaitsi! -- ja koska jonkun kumminkin oli ensimmäisenä mentävä ottamaan
lasinsa, eikä sitä kuitenkaan kukaan koskaan tehnyt ennen häntä, niin oli hän, Langholma, jo jättänyt keinutuolin ja astelemassa
nurkkahyllyä kohden päinvastaisella puolella salia: tuomarivainaan pitkävartinen piippu oli ensin asetettava paikoillensa käsistä
ja hyllylle meriseinän puolella ennenkuin lähti lasia sekottamaan pöydän eteen ja maanääriselle puolelle salia. Olisi nyt ollut
sopiva ajanväli Pukkilankin siepata tilaisuus itsellensä ja kävellä keikutella, kun muutkin kohta olivat liikkellä, totipöydän
likemmille tuttavuuksille, hän kun istui jo koko keviältä sohvan nahkasilla ja sitäpaitsi kyllä olisi ollut mies samaan aikaan
sekä hanskaamaan piippua käsissään että koettelemaan ja nostelemaan karahviineja, välillä puhumaankin pajattelemaan, ettei
tarvinnut koko salin joutessansa ympärillä tirkistellä silmä vahdissa, kaasiko vahvemmin vai heikommin lasiinsa, olisi ollut
sopiva ajanväli Pukkilalla ja samoin Krooklan Mikkelssonilla, joka kakluunin nurkassa niinikään näkyi olevan valppaillaan ja
valveilla haistelemassa maailman menoa, jokos tästä olisi lähdettävä saapastamaan; olisi ollut kummallakin ja kenellä hyvänsä
salissa, Härkäniemelläkin, joka myöskin oli ensimmäisiä, tai Karjamaalla, joka läksi liikkeelle silloin, kun hän itse tykkäsi, tai
vaikkapa Lahdenperällä, joka menojen miehenäkin ja keräjäpaikoillakin tavoille ja tuomarien huudeille tottuneena miehenä kuitenkin
joskus ja joissakin kuumissa saattoi kohiloida -- vahinko sattuu viisaallekin! -- unohtaa kapteenien ja isosempiensa seurassa
lautamiessäätynsä ja saliseremoniiat ja kävellä niinkuin tavallisten isäntämiesten keskellä muitten edellä ja ilman eri käskyjä
sinne, jossa pöytä on koreana, olisi kenellä hyvänsä nyt ollut sillä aikaa, kun Langholma piippuhyllyllä, selin muuta salia päin,
kopisteli puhtaaksi ja asetteli paikoilleen Ristikylän tuomarivainaan pitkävartisen piipun, se vuorontila, jolloin itsekullakin
olisi omasta puolesta ollut otollista nousta paikoiltaan ja lähteä kävelemään totipöytää käsin, jos vain itse rohkeni ja tunsi
sopivaiselta. Sitä ei kuitenkaan kukaan tehnyt, ei tullut kenenkään mieleenkään koko salissa, kukin istui omissa oloissansa ja
katseli, kuka vain piippuansa tai omia saapaskärkiänsä, kuka joutessansa akkunan ruutuihin tai muuten haraltaan ympäri salia, joku
turhiinsa höyryäviä lasin kuumiakin pöydän tarjoilla ja joku Langholman mustaverkaista selkäpuolta petsatun piippuhyllyn edessä.
Viimein oli Langholma valmis, mustavartinen piippu nuhteettomasti paikoillansa hyllyn keskipienoilla ja levollinen mies
kävelemässä tyveniltänsä sinne, jonne hän jo keinutuolilta noustuansa oli ollut matkalla.

Tarvitaan paikkansa täyttävää miestä astelemaan julkisiltaan syltäisen salin halki, kun kaikkien katseltavana on, omaa arvoa
liioittelematta, mutta silti jokaisen tuuman koko mitastansa omaksensa tietäen ja omaksensa tunnustaen, käveltävä ryhdillä ja
luonnollisuudella se keisarin ja itseminän matka, jonka katraastakin vain pääpässi ja sarvikreivi rohkenee ottaa osallensa muun
määkylauman ja sotkivan sorkkakansan edellä, ja joka matka niin lammaspoluilla kuin totipöytää lähetessä ja muillakin elämän
valta-askelilla on suoritettava sen, joka oman nenän luvilta ja oman nenän suorentamilta ensimmäiseksi rohjeten etummaisena saapuu
perillekin. Ja tällainen, paikkansa, ja niin ilmasijansa kuin takkinsakin varmasti kuin valettu täyttävä mies oli Langholma, oli
muuallakin ja missä hyvänsä, ja oli tällähaavaakin kävellessään Alastalon salin halki totipöytää kohden ilman kiireenpitoa ja
kohentelematta mittaansa tuumaakaan sen pitemmäksi kuin hänellä oli hänelle riittävää omaa tiivistä vartta. Ei se mikään
juhlallinen tapaus ollut, kun hän viimein oli perillä ja pöydän vieressä -- sopi vain ajatella, kuinka Pukkila, Pukkilan pitkä
Pihlman olisi samoissa katrilleissa ollut poikaa ja pulskiasta ketarillansa: siinä olisi sihdattu, siinä nostettu karahviinia,
pidetty akkunan valoa vastaan ja tarkattu pään kallistamilta, palaakos rommissa laillinen tuli ja liekkikös konjakkikarahvin
kristallissa niinkuin piti, tuhannet pelit siinä olisi pidetty ja kymmenet seremoniiat konstailtu, ennenkuin teatteri niin
pitkällä olisi ollut, että eri esi-askelilta ja muilta ajatuksen ärsyttäviltä menuettiluoveilta viimeinkin olisi maltettu
tositekoihinkin ja pulputeltu kallisteltu karahvista lasiin sitä, joka kohta on kiemaseva omassa kurkussa! -- sopi vain ajatella
Pukkilaa samoissa kauhtanoissa ja samoilla sakramenteilla, niin tunnustaa pitää, että Langholma oli aika tasainen mies
liikkumisiltaan ja säynäs pikemminkin kalaksi kuin mikään sampi tai lohenpotkiva, ruvetessaan nyt sekottamaan lasiansa.

Ei sen vertaa, että olisi tarkannut, kumman karahveista nosti lasirivien takaa käteensä, lähemmän vain otti, joka oli sopivammin
ulottuvilla: se sattui olemaan rommikarahvi ja konjakki jäi!  Pukkilakaan ei saattanut muuta kuin pahoitella katsellessaan
sivulta.  Olihan Langholma kyllä mies monessa asiassa, ja miksei hän saanut ensimmäisenä kävellä ottamaan lasinsakin, koska mieli
teki ja muut käskivät ja tyrkyttivät, ja siihen oli totuttu niinkuin saarnan lopussa ameneen, mutta se oli vissi paikka, ettei
hänellä ollut käsialaa totiveden sekottamisessa pöydässä eikä suitsien pitämisessä hevosajossa! Onkos tuokin nyt laitaa; ottaa
rommikarahvin, kun on parasta ranskan konjakkia vieressä pöydällä? Ja kuinkas hän pitelee karahvia kädessään: roikuttelee ilmassa
kuin mitäkin pyykkivaatetta tai niskasta napattua kissanpoikaa! Pukkilan kaiveli todenperästä sydänalaa: ei silmännyökäystä, ei
ajatuksenvilausta arakkiin, ei tunnustamisen tervehdystä, ei kaltaistakaan, vaikka kouran pitämillä leimuu rommi kristallissa
punaisena kuin Mooseksen palava puska!  Sokerikos todissa pääasia on, että se tulee laillensa sekotetuksi ennen väkeviä vesiin,
koskei silmää siitä hommasta senvertaa lainata jalompiin, että tietäisit, vaikka paikalla valalle joutuisit, Eevastiinan
tiskivettäkös nyt kädessäsi huljuttelet vai Alastalon tulisinta jamaicaa? Olen minä sinua katsellut, Efram, kun sinä ajat Polleasi
ja pitelet suitsiasi niinkuin taikinaa vanuttaisit purtilossa, mutta jumaliste, onkos sisuksiani vääntänyt pahemmin kuin nyt, kun
pitää näillä elävillä silmilläni katsella, kuinka jumalan lientä viljellään ikäänkuin olisi karahvissa huljutettavana laimiska
saunakiulun pohjilta! Ole sinä, mikä olet pitäjässä, mutta seisomaan sinun Pollesi minun Mustani rinnalla jää, ja ensimmäisenä
miehenä pitäisi minun olla totia sekottamassa pöydän vieressä, että Alastalon aineille tulisi kunnia! ajatteli Pukkila sohvalta ja
oli loukkaantunut Alastalonkin ja talon puolesta, paitsi omaa harmiansa, joka oli nieltävä.

Ei Langholma kuitenkaan tosiansa häärien aavistanut mitään, mitkä tutkaimet kipenöitsivät häneen ja mitä karvaita muut hänen
vuoksensa olivat pakoitetut kärsimään ja sanan nupisematta painamaan nahkoihinsa hurskaan vuoronodottelemisen peittoon. Hän oli
todella jo sekoittanut sokeria veteen ja juuri siihen lasiin, joka oli lähimpänä odottamassa ja jonka Eevastiina jo oli valmiiksi
hänen varaltansa kaatanutkin niin täyteen, ettei tarvinnut itse lisätä kannusta enempää: katsos Eevastiinaa vaan, kun on
ajatellut! tunnusti hän mielessään huomaavaisuuden, ja kun vakavakaan kasvotaulu ei aina takaa miehellä sitä, että silmät
pysyisivät nurkkiensa kureilta kaikissa säissä samanjuhlallisina, niin tapahtui tässäkin siten, että, jollei sitä salissa kukaan
julkisiltaan huomannutkaan, niin Langholma kuitenkin oman omantuntonsa edessä tiesi ja tunnustikin rehellisesti omissa
ajatuksissansa, että naurahtaminen heikkous oli tällä erällä hänellä hyvin likellä kasvojen arvokkailla, ja melkein kuin valmis
hymähdettäväksi. Juuri tasan se kolmenkvartin määrä vettä, minkä minä lasiini kaadan, kun minä totia teen, hyväksyi hän ja hymähti
todelta: ankarankaan otsapielen takana ei mies ole turvassa turhilta ajatuksen pyräyksiltä. Ajattelee se Eevastiina sittenkin
päänmurusessaan, vaikkei sitä uskoisi vaimoväeltä ja muuta luulisi heidän järkensä fingerporiin mahtuvan kuin sen hopun, jolla
heidän on varvastettava ajatuksinensa kieltensä elohopean jälissä ja päästävä itse jäseninensä perästä sinne, jonne helmat
kulloinkin ovat juoksun lennossa edellä! Lasissa pisaralleen se vesi, jonka minä totiini tarvitsen! todisti hän uuden mieluisen
kerran mielessänsä, ja vahvisti hyvänsuostumilta vielä pari palasta lisääkin astiasta veteen, jossa jo olivat sulaamassa edellisen
hyppysellisen sokerit: sekottaa makeaksi veden, niin karvas maistuu paremmalta suussa! ajatteli hän inhimillisesti.

Silmänkärjissä niillä ja sormennokissa heillä on järkensä aina rihmanjuoksevilla ja hyppysillä, eikä niinkuin meillä miehillä
vaivan takana ja pääkerän sisuksista kehiteltävänä! tuumi hän ja ajatteli vaimoväkeä, koskei totia sekottaessa sopinut
vakavampiakaan ajatella, ja lisäsi vielä palasen veteen, mutta hymähti samassa uuden kerran, tällä kertaa itsellensä: pitää tässä
keräjiä Eevastiinan järjenjuoksusta, mutta missäs ovat omat ajatukset: rommikarahviahan hän kädessään kohotteli, kohta saapuessa
pöydältä nostettua!  Harmitti kuitenkin: naurahtelee muille ja naisväen ajattelemattomuuksille, vaikka ne ovat tarjolla ja mielen
hyllyltä otettavissa siltä paikalta, minne ne ovat asetetut, ja silloin kun niitä tarvitaan, mutta omat ajatukset, niitä luulee
liikuttelevansa kukaties lapion lasteissa laarin täysiltä miespäästään, vaikka sitte kokeekin, että tarvitessa ovat jyvät kyllä
laarissa, jopa vaikka kukkuralonsoomillaan, mutta lapio, jolla niitä pistelisi ja pussi, johon niitä ahtaisi, ne ovat, toinen,
ties missä, ja toinen siellä, mistä sitä ei löydä!  Langholma tuhautti perittyyn pärisevään Langholman Eframin nenäänsä: morkkaa
ja manaa muut, käy munaskuissaan keräjät ja pitää protokollat parkkipraakeista ja naisväen totivesistä, Pukkilat mittaa ja syynää
Alastalon jutun saumat, Eevastiinankin nostaa, vaimonkerän hänen juoksujensa hopuilta, puntarin kärkeen, ikäänkuin olisi itse
mikäkin, ja varis varista enempi, vaikka äkkääkin varpuset varpusenkokoisiksi ympärillänsä! Tarvittiinpas tähänkin Israelin
tuomaria ja Samuelia pöydän viereen, että huomaa nostaneensa väärän karahvin käteensä totipöydältä!

Langholma oli kuitenkin itseripissään jo nopeasti vaihtanut karahvia kädessään, rommi oli palautettu paikalleen pöydälle ja
sijalle nostettu konjakki: lapsimaistahan se, ja turhanaikaista, mutta hän ei surmiksensa kärsinyt punanräikkää vedessä ja
romminhelakkaa lasissa!  Hilkkumilla niinkuin semmoisen taljan valhetta ja pöyhkää, jolla on plooraa ja katinkultaa niin paljo
hepenissään, ettei karvasta tiedä, karhunnahkaako pitelee vai katinnahkaa rehellisiltään! Konjakki sen sijaan: se on lasin
sisuksissa silmälle avointa ainetta eikä se muuta välkyttele kuin omia tuliansa, niinkuin vauras talo perittyä rikkauttansa ja
mies omillansa oman järkensä mieltä! Langholmalla oli siis kädessänsä konjakkikarahvi nyt: ruoka tai raha, juoma tai mies,
rehellistä piti aineen olla joka tipalta ja murenelta, helähtävän pyöreältään tai mittavan tuumaltaan, viinaa tai konjakkia,
talonpoikaa tai herraa, mutta selänvarrelta suoraa ja silmäterältä selkeätä, sen kuulasta, minkä tulistakin, ja sen veistävä
terältä, minkä säkenöivä tutkaimiltansa!

Langholma oli tullut päästäneeksi ajatuksensa pienille haukan siipien havituksille: kun istuu joukossa, ja sopumenon vuoksi ja
hyrinän lorua suvaitakseen asettaa itsensä lauhkeammaksi kuin luonto on, niin jonkun ajan perästä ja kun hartioissa jo pakottaa
puutumus, tulee ihmiselle tarve edes omissa sisuksissaan virkistellä itseänsä ja oijennella mielensä kangistuvia jäseniä ainakin
sen vertymän, että taas tuntee veret omiksensa suonissansa ja itsensä itseksi, ja tietää, kuka sittenkin kuka on! Ihmisen ihopinta
on onneksi kuitenkin ajatuksenpitävää ainetta, ja veren loikat jäävät varsan loikiksi omassa kototallissa, kun pitää karsinan
veräjän kiinni ja hakaraudan visusti sapen suulla. Eipä siis salissakaan tarvinnut kenenkään huomata Langholmasta enempää, kuin
että mies tyveniltään toimitteli asioita pöydän ääressä ja käden kiiruhtamatta kaateli rauhassa ranskan viljoja lasiinsa. Ei edes
runsaampaa laimiskaa siinä kaadettu, kuin veden väriksi oli tarpeen ja laitojen saaliisiin mittoihin sopi senjälkeen kun
Eevastiina oli ymmärtänyt lasin täyttää riittävällä vedellä. Kielen kirpistimiksi ja suun maun virkistimiksi: mihinkäs muuhun
tarpeeseen ihminen itsellensä lasia sekoitteli, jos on miehellä suonten putkissa veren sahti itsestänsäkin ja omilta käymisiltään
oikeata ainetta? Aina on ylpeyden kukko ihmisen mielessä karauttamassa sulan pyrstöä pystyyn, ja Langholmankin oli tässä, lasia
hämmennellessään ja tilkan väriä veteen sekotellessaan, tunnustaminen mielessään, että kopea hän kuitenkin oli, kopea niin, että
verissä potkasi. Siitäkös nyt oli nostettava höyhentä ja nenänpäätä, että laati lasinsa laimeammaksi kuin muut muutamat? Tosi
kyllä, että vieroitti katseleminen, kun näki miesten luulevan itsensä tuopeiksi, jotka olivat tyhjiä niinkauan kuin ei niitä
täyteen kaadettu! Totta kai ihmisessä sentään pitää itsessään ja omissa putkissaan olla mahla niillä nesteillä, että miehen ei
tarvitse vierailla väkevillä rohkeuttansa kohennella ja keritellä!  Vissi ainakin oli ja auttamaton asia se, ettei hän hyvällä
tahdollakaan osannut katsella miestä miehenveroisena ja tunnustaa todenperän ja sormikoukun arvoiseksi niitä, joiden ennen oli
pulputeltava nahkansa leileiksi, ennenkuin itsekään uskoivat itsestänsä mitään! Pukkilakin esimerkiksi, ymmärrys miehellä juokseva
kuin liukas vesi, ja järki kääntyvä päässä kuin kieli käärmeen suussa, mutta vaikka olisi tieto kärjeltä kuin tutkain ja taito
pyörimiltä kuin kela navoillansa, niin mitäs miehestä, jolla on nousu sydämessä vain lasin kaatamilta, eikä omain suonten
sykkämiltä, ja rohkeus verissä vain korkin paukasemalta eikä oman mielen paisumalta! Oma siipi haukan kantaa ja omin ponsin
honkapuun salko vartensa kaaren suoraksi nostaa paineessa puhurinkin tuulen: omat mehut miehenkin suonet miesväkisiksi tykkivät,
ja omat huuhdot omilta liehtimiltä miehen veret miesveriksi humaltavat!  Langholma oli nyt kallistellut karahvia, ja
vaatimattomasti se sentään tapahtuikin, vaikka ajatukset kyllä tällä tavalla puhtailivat semmoisia luovikaareja, ikäänkuin olisi
isompikin ja juhlallisempi toimitus menossa, kuin muutaman konjakin tilkan varistaminen veden sekaan. Laita on nimittäin
semmoinen, että ammetynnyri kierii tyhjiltänsäkin koko kehänsä ympärykseltä, ja että ajatuksella on avarassa miehessä tilaa
suorentaa selkäänsä niin vähissä asioissa kuin isommissakin tekemisissä. Langholmalla oli hänen kokoiselleen miehelle hyvin
kohtuullisessa vajaan kolmen kyynärän mitassa vahva palje tykyttämässä kylkiluiden alla ja tiet putkissa selkeät kuumien
eläviltään virrata niihin otsantakaisiin salikamareihin, joissa veret vaihtuvat ajatuksen seesteille, kun vaan on kulmain
salvoksissa perittyä tilan ruumaa miehen mielen liikahdella, ja mielen pohjiin kudoskertaa laskettuna esipolvien tiivimiltä
väkevänkin käymäsakan huuhtimiksi. Niinpä ei ollut hänellä omain seinäruumain sisäpuolella pelkoa, että paikat tuntuisivat
ahtailta ja lakimatalilta, vaikka joskus pienissäkin asioissa ja vähäpätöisissäkin liikkumisissa oijenteli mielensä jäseniä
lavealle, niinkuin kulloinkin oli verenhaluilla potkoa ja jännevarsissa kaskottelemisen tarvetta, ja niinpä hän nytkin, pitkän
tyhjänpäivän istumisen rasituksia hartioiltansa karistaakseen potkasi edes mielessänsä itsensä mittoihinsa ja kosti turhain
jaaritusten kestämät ja ajatustensa pakolliset kaksinkerroin kyyristelemiset niskaamalla itsensä edes konjakin kaataman ajaksi
oman varren oikeuksille omissa nikamissansa, ja omien ajatusten kyömyille oman mielenihon pintapeitoissa! Eihän ylpeyttä tarvitse
torilla kantaa ja kylänraitilla julkisuuttaan pamputella niinkuin kellokas laumassa kalahtelevaa lehmänkelloa lehmänkaulassansa,
mutta ylpeyden ja miehen tiedon tarvitsee ihminen sisuksissaan, niinkuin hakkuupölkky tarhalla neljä harajalkaansa allensa, ja
neliniitinen jyvänkultaa rohtimisiin tyhjiinsä seistäksensä riihen sillalla tynnyrin ruissäkkinä! Ei kymenkään tarvitse kiviin
potkia näyttääkseen, että varsalla on harjanhuiskaakin heiluteltavana, vaan riittää pieni kuheran pääkin pinnan selkämillä
osoittamaan, että tästä kuljetaan, kun rauhassa annetaan soljua! Luun kantti miehen mitat määrää ja hartiat pingottaa, eikä lihan
hylli, ja omilta kerityksiltänsä verikin parhaansa suonissa laulaa, eikä kurkkuun kaadetuilta!

Langholma hymähti itsellensä kesken ajatuksiansa: mahdunkos omiin nahkoihinikaan enää! siivosi hän sydäntänsä sovitellessaan
karahvia, jota hän ei enää tarvinnut, kädestään takaisin paikoilleen lasien taakse pöydälle ja valmistuen nostamaan kouraansa oman
valmiiksi sekotetun prykinsä tarjottimelta.  Mainio asia, että ihmisellä on otsakuori ajatusten peittona, ja sydämenkukkaro,
paitsi omassa kuopassansa, vielä nutunkin verkapielen suojissa, niin ettei tarvitse vieraan katsella kaikkia karitsan loikkia ja
jokaista pässinhyppyä karsinoissa! lohdutteli hän itseänsä, lasi nyt jo kädessä, ja lähtemässä takaisin keinutuolille. Tämän
isosempi en minä ole varreltani kuin että näreikön puskista muiden parempien miespuiden ja tosimetsän tieltä taitettu ja
mittapuuksi karsittu vaivainen kuusenkeppi torkottaisi pystytettynä ja sylenmittaisena minun vieressäni kynnenvaaksan minun
kiirettäni ylempänäkin hakokärkineen, mutta tässä minä kuitenkin kävelen laattian poikitse, niinkuin olisi kirkontorni kulkemassa
koko pitäjän edessä kaikkien katseltavana, ja päänkumuilta kaiutettavana malmiläpän pyhäpauhaa vaikka kymmenen kylän kuulumille!
Mitäs sanoisi, ja vierittelisi ajatuksen pavun poukkivaa päässään Härkäniemikin, jos huomaa katsella ja näkisi noukkia minunkin
ajatukseni: konjakkia lasissa senverran veteen kaadettuna, kuin olisi kukko käynyt sylkemässä partailla, mutta ajatukset miehellä
kuitenkin harjaksilla, ja mielen korkoissa kevitystä ikäänkuin olisi jo moneskin kumo tyhjennettynä ja seitsemäs tuimempana nokan
alla haisteltavana?  Kuinkas puheleekaan pilojansa joskus Pukkila, kun on parin lasin pehmittämä: silmä, Langholma! mies joutuu
katsomaan silmäterään ja lotisee kukaties lampaaksi polviltansa, jos heikottaa sydänalaa, mutta käsi, Langholma! varsa ei tunne
kuolattimissaan kuin käden ja ohjasten pidon ja karaa omille hemmeteilleen, ellei pide ole jäykkä: sinä, Langholma, sinä olet
paakava poika salissa ja keinutuolilla ja Langholma pitäjässä, kun silmää mitataan silmään ja kysytään kumpi tottelee kahdesta,
jotka katselevat siivosti toisiansa, mutta reessä, Langholma, reessä sinä et istukaan silmästä silmään, vaan hännän takana, ja
varsa, se peijakas, se huiskasee huudittomasti häntää, olkoon silmä mitä hyvänsä, ellei vain ole ranne pahusta ja käsi kovana
ohjaksissa! en minä varsaani sinulle opetettavaksi tuo, mutta itse otan joskus oppia sinusta! Tosiahan tuossa, niinkuin oikeassa
pilassa aina, mutta on verissäkin varsaa paimennettavana, ja vaikka varsa kuin varsa ja veri kuin veri, niin erilaisia ovat ja eri
vahti Pläsi-Pollesta, joka muistaa liikkumisen tarpeelliseksi vasta, kun neljännestunti on ohjasperissä menemisen uskoa hevoseen
sahattu, ja Lippari-Tuiskusta, jolla jo vavahtelevat virstat sieraintenlevityksissä, kun kaapa vielä kuopii irstaitansa tallin
siltaan.  Tunnustan minä sen miehen hevosmieheksi, jonka kourakireissä kuvevauhko ja orihevonen asettuu nöyrävarpaiseksi ja
valakanluontoiseksi, mutta miehenveroisena minä pidän senkin, jolla on käsi teräksestä omissakin kuolattimissa, niin että veri
kuohuvanakin kävelee aisoissa niinkuin sitä kävellytetään miehen suonissa, ja lentää vasta lennon luville päästettynä!

Langholma oli nyt jo palannut totilasinensa keinutuolille takaisin, ja pöydän edusta vapaana muillekin, joilla oli uskoa lähteä
liikkeelle alkupäässä ja toisten edellä. Pukkila olikin jo jaloillansa, mutta Krooklan Mikkel, joka myös oli vahdannut vuoroa ja
jolla oli lyhyempi matka muurin kulmasta pöydän eteen kuin Pukkilalla peräsohvalta, oli kuitenkin ensimmäisenä paikalla; hänellä
oli kyllä enemmän vartta kirvotettavana jäsenissään, ennenkuin mies oli pystyssä tuolilta, kuin Pukkilalla, mutta hän osasi olla
tämmöisissä tapauksissa ja totipöytään lähdössä odottamattoman nopea, ja koska hänen sitäpaitsi ei tarvinnut suorittaa laattialla
sitä luovinkaarta keinutuolin sivutse Langholman ohitse, joka Pukkilalla oli peräsohvalta tullessansa edessänsä, niin ensimmäisenä
hän nyt oli ennen Pukkilaa, serkun ja orpanan ja Langholman jälestä toisena totipöydän edessä, ja rommikarahvi hänellä korjattu
käteen, ennenkuin kukaan muu sitä otti. Oli kuitenkin jo Pukkilakin niin likellä, että hengitys tuhisi korvan vieressä, ja hänellä
yhtä nopeasti konjakkikarahvi kädessä, ikäänkuin pelkäisi hän, että Mikkel vielä korjaisi varoihinsa paremmankin tavaran, niinkuin
jo oli tallettanut sen, josta hän ei tässä vaalissa pitänyt väliä. Mahtui heitä pöydän eteen hyvästi kaksi, ja koska kummallakin
oli hallussaan se, jonka saaminen oli tärkeätä, niin ei enää ollut erikoisemmin kiirettäkään ja sai katsella rauhassa eteensä,
ettei hopussa tehnyt hätiköntöitä, joita jälestäpäin katuisi. Mikkel tarkasteli, oliko missään lasissa vettä kaadettu laitoihin
senverran vähemmäksi, että rommilla oli ruumaa ja julkesi ruveta edes kaatamaan ainetta: ei suinkaan kirkonpenkissäkään isosta ja
isäntää vähemmille tiloille ja kyynärpäitten ahdistuksille tungeta kuin pikkumanttaaleja ja taksvärkkärejä eikä lasissa väkevää
vedenlaimiskoja pienemmille ruumille! ajatteli hän. En minä tänne Alastalon kaivovesiä ole juomaan tullut, vaan rommilientä!
lisäsi hän vielä ajatustensa taksia, kun huomasi, ettei Eevastiina ollut ajatellut asiata ja kaatanut hänen varaltansakin sopivaa
lasia valmiiksi pöytään, niinkuin hän oli äkännyt Langholmaakin varten tehdyn. Ei miehen housuja muut ylemmäksi nostele kuin mies
itse! arveli hän tämän jälkeen vain ja tyhjensi lähimmästä lasista puolet vedestä viereiseen: tottamar tynnyristä sotkut
tyhjennetään, kun lahnaa sijaan suolataan! tuumi hän. Kahmalon täysi vielä sokeria sekaan, niin sai helpata lasitulppaa ja ruveta
pulputtelemaan karvasta joukkoon. Se juuri rommin hänelle paremmaksi aineeksi tekikin, että sen näki, kun se värjäsi veden, joka
lirauksen vuodattamalta, tummankarvaisemmaksi, niin että karmasi kielen pintaa jo etukäteen, ennenkuin maistoikaan. Pukkilakin
viitsii lirputella tuossa vieressä konjakkikarahvia pleikeiltänsä kädessään, vaikka on täysi mies ja pitäisi olla suussa sama maun
parkki kuin minullakin! Krookla hörppäsi hyvän siemauksen täydeksi kaadetusta lasistaan maistiaisiksi, oliko sopivan vahvuista:
oli karahvikin vielä kädessä, niin sopi lisätä ainetta, ettei tyhjin lasein lähtenyt kävelemään paikallensa. Toisen tarkan
koettelemisen ja tämän jälkeisen yhtä tarkan täyttämisen jälkeen -- oli silloin otettava, kun ilmaiseksi sai, eikä maksaa
tarvinnut! -- toisen täyslaitavahvistuksen jälkeen oli Krooklankin mielestä sekotus tasaväkevää ja riittävän tummanpuhuvaa
lasissa, ja karahvi maltettiin viimeinkin sijoittaa takaisin paikalleen lasirivin taakse, vaikkakin huomattavasti kevyempänä kuin
virantoimeen nostettaessa. Ei tarvitse sanoa, että Krookla arvolla palasi takaisin paikallensa tuolille muurin viereen, hän oli
kuitenkin Langholman serkku ja orpana äidin puolelta, ja Karjamaan ja Langholman rinnalla isopeltoisin mies pitäjässä. Tosin
täytyi hänen kävellessään kerta seisahtua matkalla, kun alkoi näyttää vaaralliselta niiltä paikoilta, joilta lasi voi vuotaa yli
reunojensa, ja ryypätä se laimiska talteen, joka muuten olisi hulkkunut ylitse, mutta joltisenkin pärjätyin lasein hän kuitenkin
palasi uuninkulmaansa ja järjesti saranansa siten, että tuolilla taaskin istui totinen Krooklan Mikkel, nyt kuitenkin melkein
koskematon totilasi kädessä ja puolilasillista jo tallessakin. Ei tarvitse katua myöhemmin tarpeettomasti, jos katsoo eteensä
silloin, kun on toimessa! tuumi hän, ennenkuin käänsi kävelemisen virittämät ajatuksensa naksahtavaan linkkuun. Se on poikaa ja
Alastalon rommia, sanoi hän vain enää päättäjäisiksi itsellensä, kun katseli väkevän nesteen verentummaa paloa lasissansa
ennenkuin kallisti tuimaa partoihinsa.

Pukkilakin oli Mikkelin toimien kestäessä ollut askareessa omalla puolellansa pöytää. Konjakkikarahvin hän oli pelastanut
itsellensä, kuten sanottu, napannut kohta käteensä, kun pöydän viereen tuli, vaikka perästäpäin harmittikin, kun mööpeli ja
lasinkomu oli tiellä ja käsissä silloin, kun olisi tarvinnut sormensa vapaiksi ja liikkua silkasti.  Krooklakin, Mikkelkin,
Mikkelsson kyynärpään nyheillä vieressä ja sährimässä, niin että osasiko tässä hantteerata niinkuin ihmisissä ja Lübeckissä ja
kuljettaa rannetta ja ruumiinlievettä niinkuin konsulit ja Schierbeckit ja muut meklariherrat, kun kaivelevat nenäänsä herrasesti
ja katselevat, ennenkuin pistelevät sokeria lasiinsa!  Vaikka turhia Pukkila harmitteli: kyllä hän osasi ja kyllä kelpasi
katsella, Lahdenperänkin, joka sentään oli nähnyt laamannejakin totivalmistuksissa.  Pukkila oli niitä venyviä miehiä, jotka
kasvavat tilapään vaatiessa ja tärkeässä paikassa ohi oman mittansa, ja korkeassa hatussa kävellessään astuvat jalkopäältäänkin
varpasillaan!

Kun esimerkiksi Uskon kanssa ja Uskon komentosillalla oli seilattava Trawen mynningistä sisään ja laskettava möljän kylkeen
Lübeckissä, niin sopi puolen Lübeckiä, jos oli joutilaana ja jalkeilla, seistä katselemassa koijilla!  Kyllähän Trawella saattaa
joskus ja useinkin keikuskella aluksia, joilla on mastoja enemmän, joilla on kokoa enemmän, joilla on kaikellaista sekä maalin
koreutta että raakojen prameutta enemmän kuin Pukkilan Pihlmannin Uskolla, joka sentään oli vain prikilaiva, eikä niittenkään
joukossa suurempi kuin pikkusormi muitten sormien rivissä. Mutta pippuraa maistellessaan ei oikeastaan tunnustele suussaan sen
suuruutta, vaan sen karvautta, ja kiiskinen verkossa ei ole niinkään tuntuva kokonsa kuin potkimisensa vuoksi, ja Pihlmannin
prikikin oli Pihlmannin komennossa semmoinen alus haminaan tullessaan, että sen huomasi niinkuin pippuran kielellänsä ja kiiskisen
verkon silmussa, oli koko mikä hyvänsä. Jo Pihlman itse, Petter Pihlman Pukkilasta oli ketarillansa komentosillalla semmoinen
kipenä vietereillä, että sen huomasi kapteeniksi ilman kiikariakin, vaikka kauempaakin katseli ja paljain silmin! Västäräkin
vikkelä keväisellä kaltojäällä ei kääntele riukuansa pyrstössä rivakammin kuin Petter korttejansa niille lentämille, joilla
liepeitten oli kulloinkin suoriltansa huiskittava, kun suu kirasti samalta kädentorolta ja samalta hengenvedolta komentoa
keulavahdille kokkapakalla ja käskynkiroa ruorimiehelle milloin styyrpuurikääntymillä, milloin olan ylitse paapuurin puolelle. Se
vielä meni ja kuului komentoon säällisessä laivassa niinkuin rukiisen maku leipäkyrsään, että kapteeni selvittää kurkkunsa
suoloista ja muista meren ruosteista satamaan lensatessa ja kiljuu pakalla, ikäänkuin olisi naakelien avattava tammivisoissansa
korvalävet, ellei mies samassa sivassa ole viivana paikalla köyttä löysäämässä, kun kirotaan, se vielä olisi mennyt ja Pukkilan
Usko laskenut Lübeckin möljään, niinkuin mikä muukin prikinrikinen alus tervatuin kyljin, jossa on partainen kapteeni karvaisena
kajuutan katolla, täkillä meripoikaa vilisemässä hikisinä männiäisinä, pultaani läiskämässä mustanhilvaisia laiskanlaskoja
raakapuilta, ja pelikelat vinkumassa keulapakalla korvaluiden repelemältä, se vielä olisi mennyt, ja lübeckiläistä kävellyt kädet
housuntaskuissa, minkä mannia ovista mahtui, kaijien turhilta seisoskelemisilta kellaritupien hupaisemmille hyrinöille, mutta nyt
olikin Pihlman, Pukkilan Pihlman, Petter Pihlman itse patiineissaan, eikä mikään muu joku tavallinen pikiparta ja porokippari
leiskumassa tasajalkaa prikinsä komentosillalla, ja möljän kylkeen olikin nyt laskemassa ei mikään muu kuutto vain ja minkä
Nordblomin kahvelikaljaasi, vaan Usko, Usko itse, Pukkilan Pihlmannin Usko, Petter Pihlmannin kaksitoppinen priki, jossa,
jumaliste, piti plokkien vilkkua rikissä valkoisina kuin fregatissa ja mastonnuppien maalin ploorata niinkuin pesty pilkkumin
poski astiahyllyllä! Eipäspä vain malttanutkaan puukenkäisempikään saksmanni ja janoisempikaan mestarimies, ehtoopuhteen levossa
päiväntomuja kurkustaan levollisessa rauhassa viruttamaan saapunut, ennenaikojaan vääntyä odottavasta kellarinovesta vartoovan
vaahtokannun viereen, ennenkuin oli silmiensä näkemältä loppuun saakka todistanut, että manööveri on sentään manööveriä, kun sitä
on taitomies tekemässä, ja katseltava asia, kun laiva laskee kylkensä möljän viereen, vaikkei sitä joka pojan ja nuuskunperin
suorittamilta huomaa äkätäkään!  Näkeehän joskus ja katselee jouteikseen kukon luoveja pihan perillä, ennenkuin kaikki
siipikatrillit ja varvasrapsutukset ovat menoilleen ja menueteilleen suoritetut ja kana kyykissä, mutta on sitä aluksellakin
siipimisen prässiä ja kaarestuksen komeutta haminassa ja kapteenilla koipipolskaa potkittavana komentosillalla, ennenkuin on priki
töijissä, touvit paanutampeissa ja kapteeni herrana ja hatussa langongilla konsulille kävelemässä! Ei siitä puhetta, ettei olisi
ollut korvallakin kuultavaa, silloinkuin silmälläkin nähtävää! Yhden miehen kurkusta voi helletä monenkaltaista ääntä, varsinkin
jos kurkun huilu on Pukkilan Petterin kaulaklarinettina ja sama Petter Uskonsa komentosillalla hengessä ja puolen kaupungin
katseltavana laskemassa Lübeckiin! 'Konsti!  ovatkos signaalit fiirissä: siimalta toppiin, kun minä käsken, joka klippu kuin pieru
kirkonpenkkiin sihdiltänsä ämmän hameista! Puosu pakalla, onkos köysi vihdissä: sojolta maihin kuin kusi suihkuna tallin lauteille
valakan saparosuorasta, kun minä huudan! Vilen märssynaakelilla ja timperi pramtikulla, ovatkos kynnet nivelillä ja sormet
kämmenten kärjissä: nuorat irti, kun minä kiljasen, raa'at löysille ja pultaani irstaimille, kuin neito verillensä ja helmojen
heikkouksille pitelyissä kourivan miehen!' Ei merillä ja tervatulla laivan täkillä Pappilan mamsellien korvalehtien varalta
puhella, eikä kiiruussa ja hemmetissä sanojansa jauhosihdin reikien lävitse välppää, ja Pukkilalla oli nyt puhti kluuteissa ja
tuuli jakun liepeissä! Voi kirkastus ja voin kasaa tuuman paksulta nisuleivällä, kuinka puhtaasti Usko pusersi nousuun ja
pukspröötin piikki kiipesi tuuma tuumalta, kun kapteeni vihtoi pakalla, ruorimies väänsi ratissa ja peräsimenlehti viisti Trawen
savivedessä; voi enkelien paidat ja taivaan pilvivillat, kuinka pultaani läiski löyhtymilleen, raakapuut laulahtivat narisemilleen
ja touvit hengähtivät höltymilleen, kun kurkku kiljaisi komentosillalta, naakeleilta raikui "all right" ja tuuli hellitti rikin
pingat kuin ammutun ilveksen raukeeva kynsi hongan kelot; voi vilastusta neitosen silmä-akkunoissa ja krihahdusta poikasen
anturasiloissa oman siepatessa oman parmailla valssin silkkiä hääsalin siliällä permannolla, ja voi Pukkilan Petteriä Pukkilan
Uskon kansilankuilla ja Pukkilan Uskoa Pukkilan Petterin käskykomennoilla, kuinka lankkupuusta ja honganjyräkästä veistetty
aluksen astia sentään on silkasta mieltä ja liukasta laivan henkeä piikin kurottamilta keulassa stäävin leukaan saakka perässä, ja
kuinka mies liiveissänsä ja housunhenkseleissään sentään on harppupoikaa ja tanssivaa Taavettia hiusjuuriltansa anturapohjiinsa
saakka, kun on komea tottelemassa ja riuskas käskemässä, tervakylki kääntämässä uljasta pieltä kaijin möljään ja itse kapteenina
pakalla katseltavana, Uskolla signaalit karaamassa nyöriltä toppeihin kahden maston kirjavilta ja oma kurkku huikaamassa kimeät
kannelle niinkuin korkeat rikiinkin ja kaikuvat koko haminan kuuluville: piti tiilipäätyjen kalkkisaumojen rappauksessa tuntea
raikumilta niinkuin näki väkikin kaijivierillä rengassilmien katselemilta, mitä meteliä ja äänen paisketta tarvittiin, kun
prikialus töijää möljäpaaluun ja Pukkilan Pihlman lieve lennossa on juhlallisesti laskemassa Lübeckiin!

Kyllä Pukkilan Petter liikkua osasi ja liepeensä kuljettaa, oli sitte helma pitempi tai lyhyempi sortuutin heilumilla ja kysymys
herrasista kalaaseissa tai pulskioista merikomennossa, ja kyllähän hän sama mies oli ja kelpasi katseltavaksi salissakin ja
totipöydän vieressä lasia sekottamassa kuin Lübeckissäkin täkin läiskymillä ja kapteenin tepastuksilla komentosillalla!
Hätiköidyksi kyllä oli tullut alussa ja näpätyksi konjakkikarahvi Krooklan tähden ennenaikojaan talteen ja kouraan, niin että oli
roikuteltavaa käsissä ja tiellä, kun muuten olisi ollut sormiltansa vapaa ja parooni! Pahankurki ja Krooklan koirasvaris tuhriikin
kyynäspäineen pöydän vieressä niin, että tässä saa liikkua latuskaisena kuin lude kynnen alla! harmitteli Pukkila ensimmäiseltä
mielen hönkämältä, mutta huomasi kuitenkin, että toimitukseen tuli vissiä kaarta ja puhdinpyörevyyttä, kun oli käden holhoomilla
kuljetettavana kannunvetoinen karahvi melkein koskemattomin ainein! Karahvi kohotettiinkin nyt ilmaan silmäin tasalle, eikä sitä
temppua olisikaan joka mies osannut tehdä niin julkisesti ja juhlallisesti, kuin Pukkila, kun hän nyt, ennen enempiä seremoniioja,
tarkasteli, akkunan valoa vastaan käännellen, aineen väriä kristallikuvun välkkymillä, isosen kuin paremmanpuoleinen kaalinkerä.
Katselenkin sillä aikaa, kun Krookla valmistaa prykinsä, niin mahtuu senjälkeen tunkematta pöydän viereen itsekin noukkimaan
sokerin veteensä! ajatteli hän ja muisti myöskin Hullin konsulin, kuinka tämä pisti rillit nenällensä aina, ennenkuin kaasi
ainetta lasiin, ja kuinka näytti sekä arvokkaalta että tietämisen puolesta täysruntaiselta ja esimerkin kannalta seurattavalta,
kun hän ensin, ennen enempiä kiiruhtelemisia vei pullon silmäinsä eteen ja verkakseltaan luki tarkasteli tavuu tavuulta ranskan
pränttiä kyljestä lapun kirjavilta kultaisilta sekä senjälkeen vielä maltti itsensä ja mielensä niinkauan, että pullo laillensa
oli kohotettu eri korkeuksille päivän valoa vastaan ja erinäisiltä kallisteluilta ja viistosihtailuilta silmäsyynillä varmennettu
värin ehtaus oikeaksi aineessa ja välkkämisen vilaukset rehellisiksi konjakin tuliksi seinäkilojen sisäpuolilla.  Pukkilakin siis
nyt liikkui Hullin konsulin seremoniioilla ja nosteli urhoollisesti karahvia, vaikka sisuksissa harmittikin, että Krooklan, koko
Mikkelinkin sittenkin piti kerjetä edellä pöydän viereen ja sohri tiellä nyt, kun olisi ollut hänen oma vuoronsa sekottaa toti
valmiiksi!  Aikakin menee hukkaan tässä, ajatteli hän ja kallisteli päätään tietoviisaan näköisenä, koska nyt kerta oli karahvi
ylhäällä ja konjakki tarkastettavana: leimuttelikin karahvinvietävä niin viekottelevasti palontuliaisia sisuksistansa, että
ärsytti kurkkua pahemmin kuin kristillisesti uskoi! Kylmänahkainen mies koko Hullin konsuli! sadatteli hän siinä joutilaassa
aivokulman nurkassaan, joka ei kyrännyt lähimmäisen rakkautta Krooklan Mikkelin verkaiseen selkäpuoleen: karsas katsellakin
silmäin edessä kuin liikkumaton armin siipi laiskassa myllytuulessa! En suinkaan minä tähän asti ole sylkeäni nielläkseni tullut
seisoskelemaan sinun selkäsi takana! kihelmöitsi päässä ja ajatus rupesi tulemaan rehelliseksi. Pahukset minä konsuleista ja
heidän hienouksistansa ja syynäämisistänsä! noitui Pukkila jo tosijärjillänsä: tottamar minäkin totini otan, kun kerta pöydän
vieressä seison ja kyynäspää minullakin on Krooklan puolella ruumista!

Täydeltä rintamalta heitä kohta nyt jo olikin kaksi miestä työssä vieretysten häärimässä pöydän edessä, ja oikeaan aikaan, sillä
Härkäniemi oli jo kävelemässä laattialla viemässä piippuansa nurkkahyllylle ja Lahdenperä yskiskeli ryiskeli peräsohvalla
rohkaistaksensa itsensä ennenkuin lähti liikkeelle ja myöskin Karjamaan Eenokilla oli jotain valmistuksia. Pukkilalla oli
kuitenkin kohta harmia, kun piti todelta ruveta lasin prykäämiseen: eikös ollutkin, julmettunut, Krookla, knääkkä ja
nääkänkottarainen, Mikkelin kituspiikki tuossa vieressä, kaatanut liiat vedet ja lähdelaimiskat omasta lasistansa sen perhanan
kukuiksi, joka nyt oli rivissä otettavana hänellä edessä sen tyhjän paikan vieressä, jolta Langholma oli nostanut lasinsa! Onpas
kraakunmarjassakin makua ja Krooklankin päässä joku vieteri tämmissä ja potkasemilla! ihaili hän ensi huomaamilta ja ennenkuin
äkkäsi koiruuden ja sen, että uuspeili oli valanut liiat vedenklutut lasketusti juuri siihen lasiin pöydällä, joka oli sopivasti
vuorolta hänen edessään otettavana! Kiemahti vähemmästäkin Pukkilan kulmaluiden elävien nystyröiden peitossa!  Krookla sinä ja
variksen puustellin patruuna, kovanonnen velkarevärssikin mennäkeväältä, jollei se nyt olisi sinun klahvisi lukon takana Krooklan
tupakamarissa, niin veden saisit takaisin omaan lasiisi korkoineen ja inträsteineen, niin että laitojen ylitse hurisisi lorona
rommin liika kaivomaidon tieltä! Tämä oli ensimmäinen ajatuksen ryöpsäys, ja juosta lirputteli kyllä jo siinäkin järjen penikka
mukana travissa, vaikka veri olikin loikasemassa, niinkuin valakkavarsa piiskan siimauksen makeoilta selkänahan lannepingan
tuntumilla! Ei orhin himaakaan Pukkilan ohjaksissa karulle päästetty, vaikka piukat otettiinkin kaviokaapoista, eikä omaa
tahtoakaan omien kuolattimiensa väkeen jätetty, koska suitsenperät sentään olivat omissa käsissä!

Jos siis nytkin oli kaunan-aiventa takeltumassa kurkkuun, niin nielty se oli koko palanen ennen pahempia kakistuksia, ja Pukkila,
vaikkapa kyräsilmin, askaroimassa maltilla ja toimella pöydän lasien parissa.  Lykkään pois tuon tieltä, koko Krooklan
planttauksen! ajatteli hän ja työnteli varoviltaan vähän sivummalle syyllistä lasia, ettei se jäisi hänen vaaroikseen, työnsi
saman menon vähän pitemmällekin prikalla, pois silmiä kiusaamasta, siirsi sokeriastian juurille asti, aivan reunan koskemille.
Siitä Härkäniemi tavallisesti ottaa lasinsa, josta on vähin vaiva sokeria pistellessä veteen!  tuumi hän ja sovitti lasin
tunnollisesti ja tarkalleen kukkuraisen astian parraspielen varisemille. Palaset kierivät itseltänsä veteen, noukkijan
tarvitsematta katsoakaan lasiinsa, ennenkuin nostaa käteensä, ajatteli hän toimellisia lähimmäisen puolesta ja oli nyt jo
unohtanut Krooklat harmeineen ja selkineen: Krookla olikin jo poistumassa laattialla, niin että oli tilaa ja mahtui askartelemaan
pöydän vieressä. Pukkilalla oli nyt jo omakin lasi tarkastuksen alaisena ja valmistelun esineenä: miksen minäkin niinkuin
Krooklakin hyvällä esimerkillä edellä! rohkaisi hän mielensä ja tilkka Eevastiinan kuumaa vettä hulahti taaskin nopean taitavasti
kaadettuna, tällä kertaa Pukkilan hoitelemilta, siihen lasiin, jossa ennaltaankin oli vesiaineen siunausta riittämiltä. On
Härkäniemellä vettä ainakin nyt senverran lasissa, että sokeri sulaa!  vahvisti Pukkila sydämensä tyytyväisyyttä, kun katseli
työtänsä ja helmivän vesiliemen kirkasta kimmeltä sokeriastian kupeilla. Joku valkosen murunen vielä varistettu astiasta sekaan,
niin lasi onkin jo reunoiltaan ryyppylaitasilla silkoista kaivon hyvistä ja likosokerin imelöistä, ja Härkäniemellä
päänkyhnimistä, kun pappi ei mahdukaan kirkkoon eikä konjakki toti vesiin!

Pukkila oli sirkeillään taaskin ja pienet mielen lommot unohdetut: oli tällä haavaa yksinkin ja itse vaan pöydän edessä, niinkuin
olisi ensimmäisenä ja Langholmana lasiansa ottamassa, ja alaa liikkua niin lavealti kuin oli ruuman tilaa vierisivuilla. Ja kyllä
nyt liikuttiinkin: olisivat joutaneet lübeckiläisetkin kaijiltansa olla tälläkin kertaa taas näkemässä, kuinka todinprykikin on
todinprykiä, jos prikin manööverikin on prikin manööveriä, kun on mies sortuutissa ja Pukkilan lieve leiskumassa. Osaamista
kysytään papiltakin juhlakasukassa, ettei kävele kapeakinttuisena ja hätiköiden alttarille, vaan astelee laveasti anturillaan,
niinkuin on heilumisen sääntö ja tahdin verkkaus samettiliepeissä, ja taitamista tarvitaan siinäkin, kun mies kunnialla suorittaa
tehtävänsä totipöydänkin edessä, levolla, niinkuin vaatii oma arvo ja puhdilla, niinkuin käskee kunnioitus taloa ja talon
tarjoamia kohtaan! Mutta ei pelkoakaan, ettei Pukkila olisi osannut: ei puhettakaan nuhjuttelemisista ja nenänupin kätkemisistä
takapenkin siunauslautoihin silloin kun Pukkilan Pihlman oli kongilla ja faartissa! Kuinkas jo noukittiin sokerikin astiasta: ei
sinnepäinkään, että sitä olisi nypitty sormiin niinkuin tavallistakin valkoisen raetta muitten murusten joukosta ja varistettu
huomaamatta hyppysistä veteen, niinkuin minkä muun vihkimättömän kahviliemen sekaan, ei puhettakaan semmoisista: ei vieras ole
nirsoilemista varten taloon käsketty, vaan kunnioittamaan lavealla ottamisella sitä, mitä laveasti tarjotaan! ja niinpä oli
sokerinpalanenkin otettava astiasta, niin että ottamisen huomasi ja tunnusti kappaleeksi sen, jonka Eevastiina oli kappaleeksi
palottanut eikä murenen kipenäksi! Ja puhdilla se oli hellitettävä sormista, niin että henki nykähteli takin liepeissä säärissä:
todin tekijä onkin vieraana salissa ja juhlallinen juhlallisessa toimituksessa, eikä mikään varis kuusen latvassa, joka pillaa
havuille vaivihkaa sitä, mitä ei julkisiltaan kehtaa purston viuhkasemalta pudotella! Entäs sekottelu, kun lusikan kilahtamilta
makea kiivaasti lätkittiin sulaksi vedessä ja hopealehteä nostelemalla kärsivällisesti tarkattiin juoksiko liukas herneettömänä
kipeiltä ja heeltyikö pohjilla kirkas selkeäksi konjakin vuodattimille? Ei ollut levossa nytkään sortuutin häntä säärillä eikä
tukan harja turjumatta, kun totinen oli työ ja tarkka toimitus: mitäs mies kunnioittaa, jollei omaa suutansa ja sitä, jota
suutansa varten valmistaa! Kurki yhdellä jalalla seisomassa ja rovasti kahdella, toinen ajatuksissansa aprikoimassa alhoniitulla
ja toinen virassansa ja kaprokissansa kontrahtikokouksessa eivät ole ruumiinsa arvonpidolta ja koipitanan juhlallisuudelta kuin
puolen virstan matkalla täyden kestikievarivälin hollikyydistä verrattuna siihen seisomisen tietoon, sääripiippujen salkoisuuteen
ja selkäkenon nostoon, johon Pukkila osasi suoristaa vartensa, kun paikkaan tultiin, ja johon hänellä oli jumalan suomalta nikamaa
niin niskan kaaressa kuin muussa ruumiin heiluvassa, kun tarvittiin ja miehen oli liikuttava juhlallisesti ja vietraten!

Nyt oli hyvä sekin ja mainio asia, että oli konjakkikin jo nostettu valmiiksi ja karahvi kädessä niin, että oli vaakaa ja vissiä
painon ryhtiä käsivarren kuljetukseen, kun sujaviltaankin oli oltava kapteenia ja komeata pöydän edessä!  Ja kylläpä kannattikin
katselemisen ja oli maksunveroista nähdä, kuinka nyt vasen käsi näppärän ranteimilta hoiteli lusikan vikkelätä vesissä niin
sukkulanliukkaasti kuin olisi lehden hopea kiikkunut tiukuvat helinänsä lasin syrjiin varsi mamsellin sirojen sormenpäiden
sujuttamilla eikä Petter Pihlmannin karkeiden mieshyppysten hypyttämillä, ja kuinka samalla erällä saattoi oikean holhoomilla
miehen kädessä kaaria ilmassa kannunpainoinen karahvi kirkasta ranskan konjakkia niin ilmestyksen kevyviltä kuin vaati kristallin
säihkymillä kalliin aineen jalo palo, ja niin vaakaisen mahtavalti kuin käski arvo ja kunnia-nosto täysikupuisen juhlasarkan!
Että voikin ja osaakin mies hallita itsensä ja jäsenensä ja olla, vasemman tietämättä oikean asioista, ja oikea viattomana
vasemman toimista, samalla haavaa kuin silkasta pajuvitsan notkeutta niveltensä taipumakohdilta ja rannenivelen kääntymiltä, ja
kuin kankipuuta ja hääsalon ylpeätä kylkeä niskannostolta ja selänkohennuksilta ruumiin juhlallisilla paikoilla ja arvollisilla
liikkumilla: 'Evald, muista se!  notkeasti pienet asiat ja isokaariset isossa puhdissa!' neuvoi Pukkila poikaansakin aina ja
opetti!

Vahinko vain, että nyt viimeinkin, kun kirkonmenot jo olivat lopussa, amen näkyvissä saarnasta ja vuoro vihdoinkin edessä oikein
todelta alkaa kallistella karahvia ja vuodatella kaadella valmiiseen veteen verkakseltaan sitä, jota vailla vesi Kidronin
ojastakin ja Zarpathin lesken kruukustakin maistuisi täysimiehen kurkussa pelkältä kaivolta ja alhosilmän laimiskalta, ja jonka
värjäämiltä kuin Eliaan ihmeenä Alastalon pirttikaivon vesikin, ämpärissä kehän kannelle vintattu ja olkatankojen hulkkumilla
tupaan kannettu, vaihtaa lasissa karvaa silmän näkemältä ja sydänkerän hypähtelemiltä kuopassansa, muuttuu joka lirauksen
juoksuttamilta lehmän juomasta ihmiskaulan kasteeksi, ja saavitavarasta porstuan nurkassa jaloksi aineeksi ja tulen kiemuksi
totilasissa salin pöydällä ja kapteenin kädessä, vahinko, sanottakoon, että nyt viimeinkin, kun oli paras käsissä ja amen
paukahtamassa saarnastuolista, ja kun muhkeudesta ja manööverin komeudesta ei enää puuttunut muuta kuin se pieni, hienon pieni
leiskauksen läjäys, jolloin liput karaavat nyöreiltä toppeihin, riki kirvottaa kirjavaa ja mastot humahtavat flakuihin niin
korkealti kuin nupeissa taivaan torkotusta, että juuri tässä tärkeimmässä tingassa, ja vaa'an kielen kääntymillä piti hopun kyniä
kyynäspäähän ja kiiruun hiiren vilkaista livistellä veren poluilla suonissa: eivätkös vain jo laattialankut narahdelleetkin selän
takana: kukas muu sillä nuotilla astella kävelee kuin Härkäniemen papa-Malakias vasempansa tahdilla ja oikeansa vuorolla? Ja
eiköstä ollut liikkeellä ja lähestymässä jo Eenokkikin, Karjamaan isäntä kintuillansa, saapasten syhtäämisistä päättäen! Hukkaan
nyt menivät kaikki hyvät sihtaamiset: liiku avarasti silloin, kun joudut silakanlitteille suolatynnyrin rateihin, ja komeasti
silloin, kun saat lirputella konjakkia lasiisi latuskaisena kahden semmoisen ähöniskan välissä kuin Härkäniemi oikealla puolellasi
ja Karjamaa vasemmalla kyljelläsi totipöydän edessä tunkemassa ja lasia itselleen hakemassa.  Jollei korva pettänyt, niin oli
sitäpaitsi myöskin jo Lahdenperä lankuilla ja lautamiehen anturoilla!

Pukkilalla olivatkin nyt nuotit prillatut ja henki lommossa, eikä muu edessä kuin hätiköiminen ja tavallinen konjakin kaataminen
lasiin, pulputtaminen karahvin suusta niin nopeasti kuin kerkesi, että sai lasinsa täyteen ja pääsi pois jaloista: vahinko kyllä
hyvän aineen ja juhlallisen tilapään, ja muun otollisuuden, mutta mitäs siitä, Alastalon konjakkiahan se sittenkin oikeastaan oli,
eikä oman karahvin ainetta Pukkilassa, ja milläs palkoilla ja messupapin viroilla hän täällä oli kohennellakseen toisen tavaroita
ja levitelläkseen semmoista, josta kunnia kuitenkin juoksi vain talolle ja Hermannille: -- nostakoon kukin koira oman häntänsä
itse, jos on lorvissa kaarta ja karvan viuhkaa! Pukkilalla oli nurpu nenässä ja harjalehti lotkolla, kun nyt kaikkien
kukonhyppyjen ja harakanharppojen jälkeen oli konjakki ilman enempiä menuetin menoja ja kannusten kaarestuksia kaadettava kuin
mikäkin kaljanlaimiska puutuopin pohjilta kiiruulla veteen: nuhju kukoksikin, joka kiipee kanan höyhenille kuin kissa kurruun
sänkyolkien lämpimille, ja rääpys ankaksikin, joka rääpii lammikkoon siiventyngänkään räpyttelemättä!

Siinä nyt jo olivatkin Härkäniemi vieressä ja Eenokki toisella puolella todelta tungeksimassa pöydän edessä, Lahdenperäkin
tuhimassa selän takana, niin että mistään julkisemmista liikkumisista ja kyynärpään kuljetuksista ei enää ollut kysymyskään, hyvä
niinkin ja lykyn kauppaa, kun sai kunnialla kirvotetuksi karahvin kädestään, konjakin takaisin pöydälle ja pujottelemalla
pelastetuksi itsensä ehein napein ja lasinsa täyslaitaisena rykelmästä ja oinaspässien tuuppimilta juomaruuhen parraspuilla!
Tulivatkin janoisiksi samalla haavaa kaikki ja puoli salia! napisi hän ja oli nurisevaa Israelin lasta vielä väljillekin
päästyänsä ja holhottuaan lasia kädessään niin onnella, ettei pisaraakaan sentään hulahtanut hukkaan reunojen läikkymiltä, niin
taitotarkasti ja tasalleen kuin lasi olikin laitojen mahtumaa myöten maljattu jaloksi! Niin ruokoton minä en sentään ole ja
kelvoton Sakari nuottasaaliin jaossa, että minä piispankeräjilläkään ja Pappilan kalaaseissa rovastienkaan kilvoilla ja
pastoripoikien tunkemilla palaisin totipöydän kilinöiltä ja korkkien kirvoittamilta tyhjä sarkka kourassani ja puoltäytistä lasia
kädessäni roikotellen niinkuin kissa kintaanraatoa käpälissään siitä kolosta, josta hiiri oli jo ennen loikkaa livaissut pakoon!
Pukkila miehistikin itseänsä, kun nyt taas oli vapaillansa ja väylillä, ja mitään moitteen sijaa ei nyt enää ollutkaan uljaassa
miehessä, kun hän täysi lasi kohollansa julkisesti piirteli salin keskitse laattian vapailla vakaata kulkua peräsohvan arvopaikkaa
kohden, nyt kahden syllän mitaltansa mahtavana vartoomassa, kuka ensimmäisenä saapui vähämiehistä maljallisena nahkavan nojoille
koko salin katseltavaksi muun kolmen seinäpiirin laveudelta!

On komeata, kun kuka liikkuu, niin että kestää katselemisen, ja kunniaksi koko pitäjälle, kun arvokkaat ovat arvokkaita: mitäs
salkoviiristä hääportilla, ellei vartta nostamaan ja lippua leiskuttamaan, ja mitäs isosta vieraasta pitosalissa, ellei ole
naamassa nostettavaa, kun on nenää kannettava pystyssä, ja selässä suoristuvaa, kun on arvoksi talolle juhlallinen mies
laattialla! Ei lehmäkään karjapolulla nuhjustele, kun kello kalkahtelee kaulassa ja sarvikreivinna uljaana astelee etummaisena
salosalia takakannoillaan kolmenkymmenen kihnukintun häntäheiluinen liuta, eikä hämmentele permantopalkeillakaan mies, joka palaa
Pukkilan Pihlmannina totipöydästä ja Pukkilan Pihlmannin toimituksilta totipöydän edessä ja nyt kävelee laattialla täysi lasi
kädessä kaikkien silmien edessä peräsohvaa kohden tietäen, että häntä katsellaan salissa, ja että, kun hän on istunut ja on
sohvalla ja nojaa selkäänsä nahkakarmiin, niin ymmärretään ympärillä niinkuin merkiltä, että nyt ovat isoset ja pitäjän
ensimmäiset jo käyneet ottamassa omansa, ja vuoro salissa nyt itsekullakin muullakin ilman erotusta ja rangin kursastelua kävellä
hakemaan itsekin lasi itsellensä käteen.

Eivätpäs lähteneet liikkeelle ennenkuin minä istuin! hyvitti hän sydäntänsä, kun istui paikallansa ja sohvalta kuin
korkeammaltakin paikalta katseli ympärillensä, kuinka ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, eri kulmilla salia samanaikaisesti alkoi
vissi häärinä ja lähtemisen valmistus ja hälinä: Engström ovenpielessä, jahti-Engström toisella puolella tampuurin ovea, kun
toisella puolella istuu uunin nurkassa Krookla, lykkää toimittaa lakkia kädestänsä tuolin jalan nojoon laattialle, Nordblom
vieressä, kala-Nordblom oijentelee jalkovarsiaan ja koettelee, koska tässä kohta saa kävelläkin, liikkuvatkos jäsenet vielä,
pitkästä istumisesta kangistuneet, Haukisten Hannu, huuditon, jo meriseinältä saapasmarssissa puolilaattiassa päin sinne, josta
todin haju lemuu sieraimiin: nielemistä ollutkin pojalla ja perintötalon isännällä, ja kurkun omenan imemistä kuiviltansa, kun on
saanut sopivaisuuden vuoksi ja vanhempien miesten joukossa istua turhan puolen päivän mitan tuolin nokassa siivona ja raittiina
pärskäyksen päästämättäkään ja olan hartiata levittämättä, vaikka sentään ovat talot ja tavarat kotona! entäs Sjölund, kapteeni,
vaikka pikkanen ja ilman taloa, mihinkäs ollaan menossa, vaikka säädyllisesti ja sivuluovilta, tarkasti poikkimattoa noudattaen ja
paljaspaikkoja ja mattojen välejä permannolla ihmismäisesti vältellen vaikka visusti ja taitohiivissä vaivihkaa sinne, minne
toisetkin kävelevät ja mistä saa totilasin käteensä julkisesti, kun vartoo ja passaa aikansa: Knuutti sinä Markkujen marssissa!
Kas vaan, liikkeellä koko sali, kun minä olen päässyt paikalleni ja tuonut lasini pöydästä! hyrähteli Pukkilan hyvä mieli, kunnes
sai niellä harmista ja närkästyä: Jannekin, Janne Pihlman on nenätön ja lähtee liikkeelle ennen Evaldia: miksei Evald nyt sitäkään
taas äkännyt, että olisi vartonut vuoronsa ja lykännyt edelle!

Totipöydän edustoilla alkoikin olla tiheätä. Härkäniemi, niinkuin tiedämme, ja Karjamaa ja Lahdenperä olivat siellä jo paikalla ja
sohrimassa Pukkilankin aikana, ja tiellä ja kiusana, niin ettei saanut se, joka osasi ja jolla olisi ollut lievettä kauhtanassa,
kunnialla ja ylösrakennuksella valmistaa lasiansa loppuun saakka sillä liikkumisen tilalla ja kyynäspään kuljettamisen
avaruudella, joka kukollekin on tarpeen purston levittämistä varten tunkion harjalla virttä kiekaistaessa, vaan joutui juuri
paraassa kohdassa ja kukkelikuussa nielemään nuotit kurkkuunsa ja potkimaan patikoilleen, hätiköimään, niinkuin kuppari sarvensa
pussiin ennen saunaa, ja pappi saarnansa amenen pottuun ennenkuin lakia vielä on häritetty enempää kuin nyrkin näyttämältä ja
evankeliumista huilutettu alkuluirutustakaan!

Olihan Pukkila toki itse vielä kerjennyt kirvoittamaan sortuuttivartensa ja korjatun lasinsa joltisellakin arvolla ja säilytetyllä
seljän ryhdillä rykelmästä, mutta nyt, kun hänen käveltyään ja peräsohvalle päästyään, laattia avoimiltaan oli hänen jälkeensä
vapaana salissa itsekullekin asteltavaksi, ja jokaisella edessään permantoa lakealtaan vain mitattavana se matkan väli, mikä
omilta istuttavilta oli todeille ja pöytään ja kiliseviä kohden, niin nyt alkoi liikkumisen häärinää ja lähtemisen kähminää vähän
joka puolella ja eri nurkissa salia, meriakkunain puolilta niinkuin maa-akkunain ääriltäkin, oviseinän vieriltä niinkuin
peräseinän kulmiltakin, ja tromppuparia vilahteli kohta avaroilla honkavan laattian, ja anturan tasaista silahteli notkumilla
leistavain lankkujen ja pehmovilla mattojen sarkain, kun miestä nyt asteli saapastrampissa ja poikaa polki sääripuhdissa eri
suunnilta, vaikka määränpää samana suoraan päin sinne, jonne nenän torkottamilta oli lyhyin matka rohkealla laseille! Niinkuin
kompassintaulussa kaikki piirut ja sträkin viirut reunojen hajustoilta nuolivat suorimmasti keskipilkun mustaan sydämeen, tai
niinkuin kesyksi totutettu lammasparvi koko laidunaitauksen avaroilta laumajuoksussa karaa ja tiimeltää saman veräjän avaamille,
kun on tuttu kutsuja puolainpuiden takana ja leivänpala rukiisiltaan luvassa jokaiseen turpaan, samaten oli nyt jalkeilla ja
liikkumassa seinävierten joutilailta kehiltä koko mahtava sali ja laattiata polkemassa neljältä haaralta samaan maaliin yhteinen
tunkeva meno ja astuvain miesten tukeva töminä kun joukolla painoi janoista tulijaa toistensa takana hartiaväellä väljien
tyhjyviltä tihuvien ahtimiin tienoilla tavotellun, kutsuvan pöydän, laseilla kuormatun ja jalojansa välkkyvän.

Niinkauan sentään kuin hääri nykyinen kolmikko pöydän edessä, keskellä Härkäniemi hartiakyynärineen ja kummallakin sivulla,
toisella Eenokki kapeampana mutta Karjamaana, ja toisena olkapäänaapurina tiiviiltä vieressä Lahdenperän lautamiesryhä, ei
tulijoilla, saapuiko heitä sakeamminkin, kuitenkaan ollut ensi kiireeseen muuta tekemistä selkäseinän takana kuin kurkistella
vuoroa itsellensä olkapäitten ylitse, jos oli kurkku riittävän pitkä, ja katsella, jäikö karahvien pohjille vielä heidänkin
osallensa laimiskaa, kun miehet ensin olivat kaataneet. Eenokilla, vaikka hän omasta puolestansa olikin tarkka mies ja piti turhaa
käyttämistä ja kuluttamisen syntiä yhdentoistakymmenen käskyn rikkomisena silloin, kun oltiin Karjamaassa ja hänen oma tavaransa
kulumassa, ei Alastalossa ja toisen karahvia pidellessä ollut mitään järjellistä syytä pitää silmävahtia visuna karahvin sisuksiin
käsin, paljokos se tyhjeni, vaan päin vastoin valppaina oman lasin reunoja kohden, että ne tulivat laitasilleen: itseäni varten
minä rommia lasiin kaadan, ja rommi on Hermannin tavaraa! rohkaisi hän itsensä järkiin, kun luonto sittenkin pyrki visuttamaan ja
käsi väkipakosta tahtoi jättää kaatamisen kesken. Pisaralleen sen, minkä laidat vetivät Eenokki kaasikin lasiinsa: sen minkä
kylässä saa ja talossa annetaan, se on vieraan omaa ja kotoreppuun korjattua! tuumi hän, Krooklan Mikkelin äidin orpana isän
puolelta, ja vahvisti vakuutteli ilman rohkaisemisiakin sitkeätä itseänsä: ei omaa tavaraa silloin kuluta, kun toisen rommia juo!
-- Selvä valhe pääsisi kieleltä, jos sanoisi sitäkään, että Lahdenperäkään Härkäniemen toisella puolella mainittavammasti olisi
säästellyt ja säälitellyt Alastalon karahvin rommiaineita, kun viimein kaikkien sokerinsekottelemisten ja muitten
ajankuluntoimitusten ja turhanmenojen jälkeen viimeinkin tuli tosi ja hänenkin vuoronsa, ja Eenokin laskelmilta hän oli saanut
kurottaa Härkäniemen ohitse, ja nostaa pöydältä käteensä Krooklan ja Karjamaan jo hiemasesti keventämän vaikka vaakavuudeltaan
silti yhä vielä ja käden varassa heiluteltuna aika turvallisen helkkupapan ja pulppuvaarin. Ei, kyllä sitä siekailematta
kallistettiin -- ei Lahdenperällä ollut tapanakaan ja säädyntahtina muulloin kursastella kuin käskettäessä ja seläntaputuksin
vierestä tyrkytellessä, jolloin saaminen oli vissi muutoinkin ja tiesi noukkivansa osansa ilman kilpaa!  -- rohkeasti karahvia nyt
kallisteltiin, kun se kerta oli kädessä ja pulputteli ja rommi juoksi omaan lasiin. Lahdenperä piti rommista paremmin kuin
konjakista: jo värikin on poikaa! ajatteli hän, kun veden karva lasissa tummeni ja kirkas sakeni punaiseksi. Talonpojan suuiho ei
ole fröökinän huulihipiätä, vaan täysi-miehen nahkaparkkia, ja sen aineen, joka prykätään sitä leikkaamaan, pitää karvastella
väkevältä jo lasissakin ennenkuin suussa! säesti Lahdenperä työtänsä, kun mieleviltään katseli, kuinka kaatelemilta lusikanvarren
hopeakimmel lasin sisuksissa vähitellen vaihtui leppovammilta punan liekuilta mustanpuhuvaan uhkapaloon: tuimii se kitalaessa,
koska maistuu jo silmänkärkeenkin! ennusteli hän, profeteerasi, ja oli harras mies seurakunnassa ja lusikkaa liikuttelemassa.

Kolmas rintamassa pöydän edessä, Härkäniemi oli kuitenkin paras ja ravitsevin katseltava, kun oli aikaa kulutettavana ja kytättävä
vuoroa itselleen selän takana vartoessa. Malakias ja kiiru eivät olleet luodut samana päivänä ja kaikkein vähimmän oli mielevän
miehen hätiköitävä totipöydän edessä ja totia itsellensä valmistellessa. Kas Eevastiinaa vaan! sokerikin paloteltu oikein
pitokappaleiksi ja pideltävän kokoisiksi! tunnusti hän ja otti ajan itsellensä lähimpään ajatukseen, kun katseli ennen noukkimista
mahtavia muhkurakuhmuja astian pinoilla, yhä vieläkin kumpuroilla, vaikka kukkuroita jo oli käytykin lonsottelemassa ja Pukkilakin
jo maustanut totinsa! Varistelee niitä ja kierittelee veteen muutaman möhjäleen, niin urakkaa on Hermanninkin konjakilla ennenkuin
makea on purtu siihen kirpiin, että eine kiemasee ehtaalta ikenissä!  arveli hän sen ajanraon täytteeksi, kun veti venytteli
sokeriastian varjosta lähimpää lasia eteensä. Merkillistä: Siviäkin, taitoflikka aina ja järjestyksen ihminen, lykännyt lasin
niin, että sitä saa hakea: missäs harakan ajatukset ovat lentäneet!  kerkesi hän vielä pienen harmittelunkin, ennenkuin juuri jo
hypistellessään sokeria (neljä kappaletta riittää mainiosti näitä Eevastiinan paloittelemia! oli hän jo perillä ja selvillä
toimituksen tästäkin puolesta) juuri siis jo varistamaisillaan astian reunan ylitse palasia veden likoon äkkäsi hän ja pääsi
parahiksi sentään kirouksen pihaus suusta ennenkuin vahinko vielä oli tapahtunut! Katsos pakanaa, etten julmemmin sano, kun olin
sekottamaisillani itselleni todin täyteen vesilasiin! huoahti hän viime tingan räpäyksessä pelastettuna miehenä ja sysäsi ensi
hämäyksessä vesilaitaisen lasin niin loitolle luotansa kuin tarjottimella oli tilaa ja hänellä kädenvarren mittaa.

Noinkos pahasti Siviä ja tyttöparka sentään jo on piessä, että on pulputellut lasin vettä kukullensa, kun silmät ovat karanneet
muilla matkoilla! koetti Härkäniemi selitellä itsellensä selittämätöntä seikkaa ja tunsi surkua sydämessään, kun katseli
järkipuuttolaisia ylivesinensä muiden säällisten totilasien riveissä. Ja minun osakseni juuri olisi liko tullut! kiersi vieläkin
sydäntä ältö ja vahingon täpäryys. Kuinkas liekkuikaan väri väkevänä Pukkilan lasissa äsken, väkevänä niin, että kade kurkkua
piteli, kun oli katseltava vierestä, ja minä olisin kantanut veden kalpeata kourassani sohvalle palatessa!  Härkäniemi työnteli
vikapäälasia vielä loitommille prikalla visusti muiden lasien taakse rivien toiselle puolelle: ettei kukaan muukaan saisi
käsiinsä.  Pukkila! pysyi kuitenkin ajatuksissa kuin tikkuna: Pukkilan lasi kulahteli kultaisena, liika keltaisena! eikös sitä
kohta alussa jo silmäänpistämältä ja ajattelemattansakin epäillyt: sekottamatontakos konjakkia turkasella silkaltansa lasissa? Voi
keritsemätöntä koiraa ja ketun kuonopäätä: kaatanut veden laimiskan omastansa toiseen hulikkoon, ja lykännyt, päiväämätön, myrkyn
ja värjäämättömän vesimixtuuran vasiten minun varaltani minua varten valmiiksi sokeriastian varjoon partaitten viereen minun
otettavakseni!  Härkäniemen muljasi tuntoa niin, että raitista lasia siirrettiin vielä kolmas kerta, pois silmistäkin kiusaamasta,
nostettiin lasirivien takaa ja huolellisesti taitse seisomaan äärimmäisenä reunalla, viimeisille tarjottimen sivuvierien
nipukoille ja häntähäpeille! Ottakoon hörpän sieltä, kuka ottaa, vaikka Pukkilan oma Evald, mutta minä en kärsi katsella kirkossa
alamaista ja semmoista huuditonta, joka istuu ymmärtämättömänä ja takapuoli penkin laudassa silloin kun isosemmat ja vallat ovat
turhalla vaellolla kongilla penkin paikkaa itselleen täydessä kirkossa katsellen, enkä minä totipidoissakaan konjakkikarahviakaan
ehdoin tahdoin ja karsastelematta semmoisen ruokottoman lasin ylitse kuljeta, jolla on julkeutta seisoa vesikyltäisenä pöydässä ja
itseänsä täynnä hylkylastissa tarilla silloin kun jalompaa on vuotamassa ja konjakki kurkistelemassa karahvin kurkun suulla,
missäs on nöyriltänsä laitaa varalta vartoomassa viljan armoja ja kellan kullan pulputusta!

Evald! hymähti Härkäniemi vielä, kun jo oli valinnut lähimpää oman lasinsa puolitäytisistä ja siirtänyt lähemmäksi, että sopi
mukavasti varistella sokeria astian syrjiltä veteen. Jollen minä huonosti ymmärrä, niin kyllä Siviä on laskenut, montako lasia
täällä tarvitaan pöydässä, ja viimeiselle jää vissisti käteen Pukkilan pryki tuolta kulmalta, johon minä sen siirsin! heräsi
askarrellessa vahingonilonkin pikku-piru lysteillensä mielessä. Evald varmasti saa hörppiä isän vesiklutut poskiinsa, ennenkuin
väkevän tippaakaan mahtuu valeltavaksi lasiin! hyvitti hän sydäntänsä: se nenä pojalla sentään on, että nuorimpana jättää itsensä
loppupäähän ja Janne kyllä katsoo aikanansa eteensä!

Härkäniemi oli nyt siistinyt sydänporstuansa siivoon ja mielen kuistit lakaistuiksi tässä asiassa, niin että nyt, kun sokerikin jo
oli lasissa ja sekotettu ja makea sulamassa veteen, mies tyveniltänsä ja aivoitukset otollisina sai hengen levossa ja hartiain
leveydeltä uskolla ja hartaudella suorittaa sen teon ja vakavan toimituksen, joka vielä oli jäljellä ja laiston alkamattomana
edessä, ennenkuin palasi istumaan paikallensa takaisin sohvalla ja taas oli puolen tiiman mitaksi tyydytetty lapsi Israelissa ja
napisematon luontokappale muun seurakunnan keskellä. Konjakkikarahvi olikin nyt vuoroltansa hänen kädessänsä, ja hänkin puolestaan
tunnollisena miehenä ja kunnioitukseen velkapäänä, kohotteli hänkin, ennenkuin enempiin tuttavallisuuksiin rupesi ja kaatamisen
kallistelut alkoi, jaloa astiata siunattuine sisältöineen akkunaa ja päivänvaloa vastaan, jotta silmäkin sai tarkastamisen
arvonannolla osoittaa tarpeellista alamaisuutta ja tunnustusta sille, jonka suu aikanansa oli maistamalla todistava hyväksi.
Korkeita herroja katsotaan silmään ja säädyllisesti kasvotauluun, ennenkuin praakkiin rohjetaan ja kuulumiset kysytään!  ajatteli
hän. Minun kourassani sinä nyt hilkut ja Alastalon salissa ja kohta minun lasissanikin ja Härkäniemen huuliparran ryyppimillä,
vaikka saattaisit keikkua riikin saleissakin herrasilla ja kreivien kilistämillä ja kastella paroonien viiksikarvoja patruunain
pidoissa, kunhan olisi joku muu kuin Alastalon Herman hellittänyt sinusta ranskan markkaa ja heittänyt kultakolikkoa kierimään
tiskille! harkitsi hän hyvillänsä vaikka surunhaikian muodossa, ja hiveli mieltä ennenkuin suuta. Itseänsä saattaisi kadehtia, jos
olisi sydäntä ja kiitollisuutta ihmisessä! Mitäs olimme mekään poikina, Herman ja minä, muuta kuin muutkaan vilistelevät
kinttuviikarit ja mukulanaskalit kylän tanhuoilla, nenänalusta märkänä, jos oli talvi, ja sääret nappuloina, jos oli suvi, ja nyt
istumme tukevina ja tykyreinä saleissamme, joissa seisovat seinävierillä nahkaselkäsohvat ja mahonginkarvaisiksi petsatut tuolit,
kallistelemme viinankarvaan sijasta kylmiltänsä kalpean putelin suulta kurkkuihimme pärjättyinä miehinä konjakinkultaa tulisiltaan
laseista ja sokeriveden lämpimiltä ja puhelemme isosina isoväkisesti parkeista ja pantterien kurottamisista kaarillensa niinkuin
pienemmät ja tiinuntekijät vähäisiä kepuistansa ja kuron uurtamisista: makkaratikkuja veistelimme ja nyt torkottelemme
mastontoppeja pystyyn!

Oli sekä nöyryyden niskantaivutusta miehessä että tiedon tiiveyttä itsestänsä, kun Härkäniemi nyt arvolla, niinkuin paikkaan sopi,
mutta pöyhistelemättä, niinkuin maku vaati, kallisti karahvia ja vuodatti valmiiksi sekotettuun lasiin sitä nestettä, jota ei
tottuneempanakaan kunnioittamatta varistellut luonnonväriseen vesiaineeseen. Kyllähän vesi kirkasta on, mutta ei se suussa sinään
ja silkaltansa paljolta maistu! arveli hän viisaasti, kun tunnustuksella ja mielen ja esimaun hartaudella katseli, kuinka
ensimmäinen keltainen piraus kultaisiltansa juoksi joukkoon ja veden väri viluiltansa paikalla vaihtui liekeille ja karkutulille:
oppiva lapsi sinä olet ja kaksitoistavuotias temppelissä!  kehui hän. Eihän Härkäniemi mikään leilinkupu ollut ja sienenhoto
märkää imemään, mutta lasinsa hän sentään aina kaatoi täyteen, ja myöskin tyhjensi sen, koska jumala kerta oli suun hänellekin
nenän alle poikittain antanut ja suuhun semmoisen kitalaen, joka maistoi hyvän.  Mikä mies minä olisin sylkemään luotani
kovakuuroisesti sen, mikä ihmiselle on virkistyksen viljaksi annettu ja sydämen lohdutukseksi suotu! arveli Malakias Afrodite
Härkäniemi ja karaisi horjuvaa ihmisluontoa: epäuskon ja kiittämättömyyden muodot ovat monet, ja eräs niitä, eikä lievimpiä niistä
se, kun ihminen asettaa järkensä jumalan lahjoja viisaammaksi ja hylkii suustansa semmoista, joka maun ja vaikutuksen selvältä
todistukselta kuitenkin on väkeväksi väetty purraksensa syntisen miessuunkin armon tiedoille, ja nesteeksi luotu ihmisen kurkussa
tulisena kulistakseen! Uskolla sonnustettuna ja vakaaksi vahvistettuna miehenä suorittikin Härkäniemi nyt työnsä vakuutuksella
loppuun pöydän edessä, kaasi lasinsa niin laidoillensa kuin säällisesti sopi ilman että ahneelta näytti, mutta myöskin ilman
tarpeetonta vajaa reunoilla: sen kunnian ja arvonosoituksen on vieras sentään talollekin ja talon aineille velkaa, ettei kävele
tarjopöydältä paikallensa puol'lasillista kädessänsä hulkutellen!

Tämän jälkeen kun lasi nyt oli täynnä, toimitus tehty ja karahvi paikallaan, ei enää enempiä arvelemisia tarvittukaan pöydän
edessä: Härkäniemi alkoi kirvoitella hartioitansa joukosta ja sopukaupalla valmistella itsellensä ja lasillensa tietä pöydän
lähistöiltä väljemmille. Raon hän avoikin ja teki väylää tungokseen, niin että lasi tuli pärjätyksi ja hän itsekin jälestä, ja
kävelivät leveämpänsä vanavedessä Lahdenperä ja Eenokkikin, lasit kunnialla ja pelastettuina heilläkin kourissansa, laattian
vapaille niiltä tunkemilta, joilla pöydän hajuille nyt survoi itseänsä kyynäspäävoimalla ja vuoron oikeudella kolmen tyydytetyn ja
totimuonansa korjanneen sijasta viisi miekkosempaa miestä mahtavimpiensa jättämille tiloille: saivathan ne ruuman, kun sovinnossa
häärivät, eivätkä Härkäniemen hartiat enää olleet pöytää pimittämässä. Surku kuitenkin sitä sikeätä liutaa, jolla vielä oli
vuoronosana vain selän takana seisominen ja oman kurkun omenan nieleminen kuivakseltaan, sillä aikaa kuin lemut hulisivat ilmassa,
ja onnellisemmilla jo olivat todinhajut omissa sieraimissa!  "Kyllä siellä vielä lasin heläävää on Siviän prikalla ja veden
kiehuvaa Eevastiinan kannussa teidänkin varaltanne!" lohduttelikin Härkäniemi hyviltänsä ja sydämen suomilta takarivin miehiä,
ennenkuin lähti laattialla kävelemään sohvalle käsin omaa paikkaansa kohden lasinensa ja läikkyvinensä. "Ja Alastalon karahveissa
riittää kyllä kallisteltavaa, niinkuin tunnetaan ja niinkuin kokee se, joka kaataa!" rohkaisi hän vielä joukkoa ennenkuin
liikkeelle lähti tositeolla ja keikutteli laattian poikitse. "Sinä olit valmistanut lasin jo Evaldinkin varalta pöytään ja minä
siirsin sen puolemmas syrjään, ettei kukaan muu ota ennen kalpeata pöydältä ennenkuin hän sen saa!" sanoi hän sivautti
ohimennessään Pukkilallekin ja torkotti väkevänkarvaista lasiansa ikäänkuin toisen katseltavaksi, vai kilistämisen
tarkoituksissako hän vain sitä häritti Pukkilan silmien edessä?




Kahdestoista luku.

Välipalanen, jossa ajatellaan omia ja valmistaudutaan enempiin sillä aikaa kun odotellaan ja verissä on hieman humausta.


Olihan siinä nyhimistä ja pientä tunkemisen kahinaa, vaivihkaista hivuttelemista ja rohkeampaakin keinottelemista, kyynäspään
viljelemistä sopukaupalla ja muutakin toimellisuuden taitavuutta, ennenkuin itsekukin salissa oli vuoroltansa, ja mieluummin
naapurin edellä kuin hänen jälestänsä, Jordanin rieskoilla ja totipöydän askareilla. Sanovat, ettei ihmisluontokappale ole
uskollinen elukka, mutta se, joka semmoista puhuu, ei ole ollut vieressä näkemässä ja mahlakoivun juurella kevätaholla omin silmin
katsomassa tuoretta ihmislasta viattomiin kasvoihin sen hetken vuoronipukalla, jolloin pulkan puukärkeen tuohikyljen hikoomilta on
muodostunut makeankarpalo väriseviltään varisemaan, ja jolloin juuri on helmen heltiämillä odottavan nuoltavaksi ja kielen vesille
tipahtamillaan sen varrotun pisaran heru, jonka taivaallista virkistystä ahne silmä jo on haluin niellyt neulankärjen hienoisen
hitaasti kasvaessa kihoomillaan papuherneen paisukokoon asti; eikä ole semmoisten tyhjien jaarittaja myöskään ollut näkemässä
harrasta miessilmää vakavaan valkuaiseen, silloin kun on joukkoa totisessa toimessa ja höröpartaa, niinkuin kuhivaa kimalaishörrää
tihuviitaan pesäaukon olkisuulla, hurskaassa häärinässä kurottamilla laitavan pöydän, jolla seisoo lasia odottamassa samat
tusinaluvut, kun on ympärillä vielä janonvuorolla ja leskenjonossa kastumatonta miespartaa tuhrimassa, ja lasinkiliviin tavaraa
varalta karahvimitoilta niin väkevää ja rutonkarvasta, että enkeli vahdiltansa paratiisin portilta saattaisi kadesilmin katsella
ja kitamujuin napista, ettei hänkin ole lähipaikoilla ja saamisen odotuksilla, ja että luomisen perintöjaossa vain Aatameille ja
miessukuisille on suuihoon annettu tieto ja tunnonlahja maistamaan, mikä maailmassa puree parhaalta kieleen! Saihan sentään
vuorokaupalla ja vartomisen uskollisuuden jälkeen vihdoin kärsivällisyydenpalkaksi kukin lasinsa, niinkuin Jaakoppikin muinen
Raakelinsa viimein, ja tyydytettyä miestä irkeni pitkin aikaa ja yksi kerraltansa rykelmän kerästä pöydän tunkemilla väljemmille
ja laattian vapaille, korjattu saalis kouransojoilla ja maljattu leimuliemi laitojensa läikkymillä ylpeästi koholla! Saapasti sitä
rohkaistuna miehenä ja sielu sonnustettuna laattian julkisilla nöyrempiverinenkin ja kotoverkatakkinen mies, kun oli herrasta
kannettavana lasissa ja lohdutus tiedossa poskeen, kun oli paikallansa ja turvissa tuolillansa!  Tyytyväistä nenännykää roikkuikin
pian eri äärillä salin seinävieriä piiriltä mykässä hartaudessa ja tuuman tarkkuudella mitattavan matkan korkeudella sitä
juhlallista rivikehää ylempänä, jonka muodostivat, mies mieheltä jokaisen vähitellen palattua pöydän häärinöiltä takaisin
vartoovalle paikallensa ja tuolien vakaille, laitatäydet lasit väkevässä värikarvassaan ympäri salia karvaranteisten mieskäsien
kohoilla ja kyynäspäiden tanatessa polvien varaan.

Lemahtelihan sieraimiin lupaavasti läheinen ja hengenvetoon tuntuva katkuntuima ja hajuntuikea höystetystä maljalasista ja ahmihan
sitä itseensä otolliseksi esimauksi, mutta kankeata oli kuitenkin odotus, niinkuin alkuunpääseminen aina, ja varto ikävää,
ennenkuin kaikki olivat saaneet lasinsa, jokainen kävellyt paikoillensa ja kopina laattialla loppumassa: Alastalokin isäntänä
käynyt ottamassa ja sekottamassa oman lasinsa. Näin suuressa joukossa ja arvollisessa istumisessa piti olla sopiva tavoilta ja
säädyllinen alkamisen menoissa, eikä koko avarassa salissa ja nelikertaisesti viidettäsyltäisen seinäkehän piirissä ollut vielä
ainoakaan kastanut huuliansa märkään, paitsi Krooklan Mikkelsson, joka todinteolta palatessaan niinkuin muistamme oli laattian
poikitse kävellessään hörpäissyt lasistansa talteen sen liian, joka muuten olisi hulahtanut ylitse ja hukkaan, hänkin oli sentään
pidättänyt itsensä ja hallinnut halunsa, kun oli päässyt istumaan ja muurin nurkkaan. Nyt siis vasta, kun Alastalokin oli
valmistanut lasinsa ja laattiapalkit lakanneet narisemasta hänen allaan hänen palattuaan oman keinutuolinsa kohdalle ja
sovitettuaan itsensä istumaan sille Langholmaa viistoon vastapäätä takasohvan edustoilla, nyt vasta siis humahti helpotus
seurakunnassa ja lasien läikkymillä huojahti pieni väväys kautta koko salin, niinkuin vaapasee kuusen latvassa norkostorkkojen
versotarha metsolinnun humahtaessa lennon ilmoihin istumalevoilta.

Alastalo nostikin sillä merimiehen toimella, joka tietää, että keulaa kääntäessä ja aluksen siepatessa tuulen poikaa purjeen
puhtiin uudelta laidalta, on sormen oltava nopean, ja nuorat sivalla ja ajatuksen siekailuitta löysättävät entisiltä naakeleilta
ja vielä pikemmin kiristettävät vetopiuviin äskeisen laiskan puolen paalupulkkiin.  Alastalo nosti tällä merimiehen nenällä ja
hajun tiedolla paikalla, kun oli saanut takapuoliset manttaalinsa ja kapteeniryntäänsä kunnolla ja sopukaupan järjestelyillä
sovitetuiksi keinutuolin käsivarsien jollekin muulle ja kaidemmalle miehelle avariinkin, mutta hänen runtaiselleen ehkä
ahtaanlaisiin puitteisiin ja rytiseviin huomiin, nosti istumisen otoille päästyään ja ähkäisemisen huojennusta itselleen suomatta,
kohotti terällä ja toimentutkaimella täyslaitaisen lasinsa terävästi silmäinsä tasalle, noukki ensimmäisenä ja tiiviin
kunnioituksen tähtäimellä omiinsa Langholman silmät, arvonosoitukseen tottuneet, siirsi siitä isännän katseen sihdiltä peräsohvan
puoleen Härkäniemen hartaista alkaen miehestä mieheen silmävahvasta silmävahvaan Lahdenperän tasalaupiaita ja Pukkilan
vilonvilkkuvia myöten umpipilkkuihin asti Karjamaan Eenokin kasvoissa, lavensi kehoituksen kehän ympäri salia koko piirille
jokaiselle rohkaisuksi, vasemmille sivuille tasan sen minkä oikeanpuolisille istujillekin, siirsi lasin parroillensa ja ryyppäsi
yhteiseksi merkiksi ja jokaiselle osviitaksi ensimmäisen kulauksen siemauksen täydeltä suuhunsa. Oikeastaanhan hän olisi voinut
jäädä seisomaankin ja ennen istumista keinutuolin edestä kehotella juhlallisesti ympärille ruumiin runtaa sopivasti käännellen ja
lasi koholla niskaa kumarrellen, niinkuin Pukkila, Pihlman, hänen sijassaan varmasti olisi tehnytkin, mutta hänen mielestään oli
tanakampaa, ja kehotus vakuuttavampi istualta, ja sitäpaitsi saivat muutkin istua rauhassa paikoillansa ja ilman turhia menoja ja
seisomisen kohausta levossa maistella ensimmäisen siemauksen voimaa.  "Parkkilaivan terveydeksi!" sanoi hän siis vain paikaltansa
painavana miehenä ja ensimmäisen kulauksen virkistämänä, ja ohjatakseen asioita myös hiukan jäljillekin taas, sekä muistuttaakseen
siitä, mitä varten oltiin koolla ja mitä varten totikin oli kannettu saliin.

Isännän arvollista esimerkkiä ja silmäin käskyn kehoittelevaa rohkaisua oli tietysti noudatettu ja salissa harras hetki, kun lasit
verkaksiltaan kohosivat huulille ja juhlallinen hörppä miesvakaisesti suoritettiin yhteisellä ponnella, vaikka senverran
eriaikaisesti ja erillaisella perinpohjaisuudella, että Krookla kakluunin muurin nurkassa kerkesi kallistamaan lasin huulillensa
ennen muita, Langholmankin edellä keinutuolilla ja nopeammin kuin peräsohvalla Pukkilakaan, ja että, kun esimerkki oli vaikuttanut
ja lasit koetuksessa koko kehältä seinävieriä ja salin syrjä-ääriä myöten, niin viimeinenkin joukosta oli taaskin Krookla, joka
hellitti taksista ja löysäsi, toisten jo tyydytettyinä miehinä pyyhkiessä huulikarvojansa, lasin parroiltansa, vaikka, tosi
sanoen, hän ei silti sen enempää ollut kerjennyt imemään itseensä kuin Huukainenkaan meriseinän vierillä, joka nuorempana miehenä
ja rohkeana ruppeuksissa oli lyhyemmässäkin ajassa pitänyt rehellisesti puoliansa, ja jolla myöskin oli siemauksen jäljiltä
kourassa lasi puolityhjiltänsä todistamassa kelpo työstä.  Toiset kyllä olivat olleet mahtavampia, Langholma ei koskaankaan
enempää kuin kostuttanut huuliansa ja kallistellut seuranpidon vuoksi, niin että tuli kieroiltansa ja toisten koiruudeksi toimeen
vaikka kokonaisen ehtoopuolen ja puolen päivää yhdellä ainoalla lasin sekotuksella ilman uutta täyttämistä, Alastalo itse oli
myöskin varovainen ennen nykyisiä tärkeitä toimituksia, Härkäniemi taas oli kaikessa alkamisessa hidas, eikä Lahdenperäkään
pitänyt sopivana näin paremmassa seurassa ja isoväkisempiensä joukossa kohta alussa ottaa täyden suun ryyppyä ja lautamiehen osaa;
Pukkilalla olivat hänelläkin omat syynsä olla kallistamatta enempää kuin kvartin osan lasista tyhjäksi: sen verran löylyä vain,
että veri kihasee, mutta ei sylje vielä! varoitti hän itseänsä: tänäpänä tarvitaan järki elävänä kotona päässä, kyllä, elävänä,
pahustakin! mutta sihdeillänsä kulmain takana, sihdeillänsä myöskin! arveli hän ja hillitsi kallistamista. Hyvin siis kohtuullinen
ja arvokas oli ympäri salia ensimmäinen kaato, ja laseissa yleensä, Krooklan ja Huukaisten Hannun lasia lukuunottamatta, oikea
keskipäiväisen ja asioiden ohessa tapahtuvan maistamisen säädyllinen ja otollinen vajaa.

Hilpevyyttä sittenkin vuosi veriin paljaan toimituksenkin nostamilta ja taisi laimiskastakin sentään karata pieni henkikin
tukkaan, aine kun kuitenkin oli ehtaa ja Alastalon parasta, summa asiasta kumminkin oli, että virkistettyä silmää alkoi
kurkistella rohkeammasti kulmain alta salissa, ja yritteli joku jo tanterille ja sanayskääkin naapurin korvaa varten näin pitkän
roikkumisen jälkeen juhlallisissa ja oman mielen nielemisissä tyhjiltänsä, niinkuin pitkän saarnan aikana kirkonpenkissä. "Jokos
teillä ovat ohrat riihessä?" kysyi siis ensimmäiseksi Lahdenperä Pukkilalta vieressänsä totuttaakseen taas kielensä käyntiin ja
täyttääkseen sen tyhjän välin, joka hänen mielestään oli edessä, ennenkuin puhumisen alkuun päästiin ja pakisemaan sopi ruveta.
Tarpeetonhan tämä kysymys tässä paikassa oikeastaan oli ja joutilaisuudessa sanottu sitä odottaessa, että muutakin juolahtaisi
mieleen: mutta naapurin jutuillehan rajanaapurin vieressä istuessa kieli juoksee itseltänsä, ja onhan sitäpaitsi oltava ihmisissä
höyli ja puheltava sen kanssa, jonka vieressä istuu.

Se oli kuitenkin vain Lahdenperä ja lautamies, joka kahdesta vierinaapurista nyt istui puheenhaluisena Pukkilan Pihlmannin
vieressä, ja Pukkilalla muutakin mielessä ja kuumempia jauhettavia kuin puhella tuulen vietäviä syljen tuomiin.  "Niin
kaiketi-kaiketi!" sai siis Lahdenperä vain mielen hajalta yksikantaisen vastauksen, kun silmät muuten paloivat kekäleinä Alastaloa
kohden keinutuolilla: mikäs sillä nyt mahtaa olla meininkeissä, jokos nyt paperit lyödään pöytään, kun ovat lasit pivossa
kaikilla? Härkäniemikin pisteli äsken lykkäsi myrkyn kieleltänsä, niinkuin olisivat yksissä peleissä kaikki, luiruttelee vieläkin
kureiltansa Lahdenperän takaa Evaldiin ja senjälkeen minuun ikäänkuin en minä vähemmästä huomaisi: raitis lasi pojalla onkin,
jättänyt taaskin ja nuhjustellut Jannen selän takana, kun en minä ole kyynärpäässä nyhimässä: tottunut semmoiseksi Lundqvistin
opetuksessa, kun aina laskee tuvassa ja pöydän vieressä logaritmit Jannen jälestä ja papereista!  Jumaliste, jollen minä laita
poikaa ensi talveksi navigatsuunioppiin ja kaupungin kouluun, että oppii nenänsä edes kuljettamaan itse edellensä sinne, minne on
mentävä! noitui hän ja kipenöitsi. Samassa oli Pukkila jo nopeakin ja puhui Langholmalle, jätti muut, kadotti silmistänsä, ja
puhui suoraan Langholmalle, koska mieleen juoksi ja kieli oli valmis, Langholmalle: sitä oksaa omenavarkaissakin on hurjutettava,
jolla on varisevaa killumassa, ja se kuusi kytällä sihtiin siepattava, jonka latvassa teeri kykkii!

"Kapteeni, perhana!" sanoi hän ja loikkasi pystyyn sohvalta kuin neulan pistämä, vilahti kuin vieterin viskaamana loikasemalta
Langholman eteen: puuro padasta kiehuviltaan vatiin ja kuumiltaan pöytään, ja sana hammastarhasta poikiviltaan partaan ja
potkaseviltaan naapurin nuunaan!  "Kapteeni!" hoki hän Langholman edessä tasatöppösillä tanssien ja kiiru purkuen suusta
sananpuuskumilla: jäniksellä on neljä pussikkaa allansa, kun pupu loikasee ja maanketo jää, mutta ihmisellä ja hyvällä ajatuksella
vain vaivainen sana kerraltansa, kun olisi koko saarna hönkäistävä saman henkäyksen menolla evankeliumin aluilta amenen loppuun!
"Kapteeni!" huohotti hän ja puuskui, kun ei samalla haavaa enempää mahtunut suusta ja puhelävestä! "Aisat?" kysyi hän,
"veistetäänkös aisat ennen talossa, ennenkuin on varsaa aisoihin tallissa: aisat? kysyn, ja karsina hirnaton! sanon!" Pukkila
teiskasi permannolla ja livautti peukaloa keskisormen laukasemalta Langholman silmäin editse koko salille: saivat kuulla ja
katsella, että vielä oli vieteriä Pukkilan polvinivelissä ja viserrystä muussakin miehessä.  "Parkki!" sanoi hän, "kapteeni!"
sanoi hän, ja käänteli itseänsä, että kuulivat ympärillä, Alastalokin, jos halutti: lasista kourassakin siemaistu se
laimiskanverta, että sai olla rohkea kääntymillä partaitten hulkkimatta! "Ei tyhjillä aisapareilla maantietä ajeta, eikä parkkia
haminoihin seilata ilman kapteenin papereja!" sanoi hän ja veti solmun kireille ajatuksen lenkkiin. "Kukas meistä on käynyt koulut
ja saanut sigillin eksaamiinsa?" kysyi hän, ja nyt olivat polvet sen verran koukussa, että sopi silmäntikulta silmän tikkuun
katsoa ilman niskankyyristelyjä Langholmaa kasvotauluun. "Kukas?" kysyi hän ja kuljetti silmiensä tappuraa niin likeltä Langholman
kulmakarvoja kuin tupakkamies tikkunsa sytytintä piipunpesän kärähteleviä suuhaituvia.  "Kukas!" kysyi hän uuden teräisemmän
kerran, ikäänkuin syypää tässä olisi ollut Langholma, ja hän lävistettävä mies.

Viatonhan Langholma kuitenkin oli, karitsainen tässä asiassa, ja mies vieraisilla toisen salissa ja keinutuolilla istumassa,
sitäpaitsi jokaisen tuuman varressansa ja itsessänsä omaksensa tietävä mies, ja myöskin Pukkilan poukot, niin polvikieppaukset
kuin muutkin ajatuksen kiekaukset ja kukon kurkotukset sisäluvulta yhtä hyvin kuin ulkoläksyltä tunteva, Langholma keinutuolilla
siis ei häälähtänytkään, ei silmän lautaa edes läpäyttänyt tuuman matkalla toisen valkuaisista: mitäs kotkakaan sopuaikanaan ja
kylläsvatsaisiltaan muuta tekee räpyttelijälle nokkansa edessä, kuin katsoo käyräluun matkalta teräviltään ja vahtaa, ettei lennä
roskuaisena silmänruskuaisiin se, joka kirkuu parkana ilmassa pesän syötyjä tyhjiä! Eihän kynnen alle painetulle enää vihoitella,
ja ymmärsi sen järkisydämellä, että Pukkilalla karvasteli kurkussa, kun nyt siis kuitenkin ja vastaansätkyttelemisistä huolimatta
näytti olevan tosi edessä ja se kiiskinen ajatukseksi nieltävä ruotoinensa, että Alastalo siis sittenkin oli saava itsellensä
parkin toimeen ennen muita ja parempia ja Pukkilaa pitäjässä! "Mitäs sinä sitä nyt jo suret, kuka kapteeniksi saadaan, kun vielä
kölipuukin kasvaa metsässä!" rauhoitteli hän siis ja laski pilaksi: "kylvätessä kylvön murheet, ja niiton aikana vasta
niitonaikaiset!" sanoi hän ja oli viisasta ja Langholmaa ja se niemen niko, joka on tottunut siihen, että kallio pitää harmaan
paikkansa, vaikka meri lipotteleekin vesiänsä kyljillä, sylkeekin vaikka, jos sylkemään ruvetaan!

Tunsi Pukkilakin huulipartansa maussa, että tässä hätiköi, jos enemmän puhuu.  Petter hän oli, pahustakin Petter vaan Eframin
rinnoilla, Langholman Eframin, silloin jo, kun vielä kävi kymmenettä ja Efram jo oli iso poika ja viidentoista ja rippikoulussa,
ja sitä viittä vuotta, joka silloin jo oli väliä, ei elämänijässänsä saa kiinni, ei pelkoakaan: pikemmin jää kuin sivuuttaa, kun
toisena on Langholma, Langholman Efram, joka vanhan Langholman jälkeen on itse Langholma ja tietää itsensä Langholman Eframiksi!
Petteriksi hän tunsi itsensä nytkin taas Eframin edessä, samaksi Petteriksi, jonka pää kymmenvuotiaana ei vielä yltänyt
viisitoistavuotiaan olkapään tasalle, vaikka nyt jo ja neljänkymmenen ajast'ajan perästä varmasti ja paikalla mitatessa ja kirkon
kongilla vieretysten kävellessä jokainen voi todistaa, kumpi on kolmea tuumaa pitempi, Pukkilan kapteeniko kolmen kyynärän ja
kolmen tuuman heilumillaan, vai Langholman isonenko vartensa syltämitassa, olkoonkin tämä syltä rusthollarin selkäsuoraa!  Ties
senkään perhanan kuitenkaan, vaikka juuri noiden kolmen tuuman vuoksi, jotka on kurkottanut knuppinsa hänen ohitsensa häntä
ylemmälle, tuntisi mittansa liioitelluksi ja pajuvesan turhaa hyötylää lykänneeksi semmoisen tiiviin rinnalla astellessa, joka
kävelee kotonansa ja vieraissa sillä selän tiedolla, ikäänkuin olisi syllän mitta ainoa ajateltava miehen mitta täysvartiselle, ja
riittävä parhaallekin: minkä vajaa, sen vailla, minkä lisää, sen liikaa!

Pukkila siis muuttui hiljaiseksi mieheksi ja veti kyntensä kesysti kerään, noituikin mielessänsä nopeuttansa, liikaa
äkkinäisyyttään: karasin tähän hyppäsin, enkä sanaa saanut, sananpenikkaakaan, pientä juoksevaa, pientä poikivaa sananpenikkaakaan
saanut sanotuksi, lykätyksi hiukan Evaldista, senverran Evaldista, että nimi sanotuksi tuli, paljon merikoulusta, niinpaljo, ettei
enää muistanutkaan Evaldin nimeä minun sanomakseni, ja enemmän kapteenista ja kapteenin papereista, niin likeltä korvaan ja niin
tihuvalta omantunnon maksaan, että lompakkoa olisi koskenut ja kurkkua käärinyt ajatus, kenen haltuun ja kompassin kyttäämisille
varansa sentään uskoo, ja ovatkos opit Kaaskerin tuvassa ja Lundströmin kehumiset sittekään samaa vahaa kuin sigilli kruunun
papereissa: 'Lundström kyllä, Lundström Kaaskerissa opettaa, opettanut meille muillekin aikanansa meritiedot ja logaritmit!' olisi
myönnytellyt, olisi puhellut vaikka enemmänkin, löysännyt sovun varaa, helpannut köyttä, ettei nytkäise, ennenkuin temmaistaan:
'miksei Lundström opettaisi, miksei-miksei, sanon, Alastalokin, niin, ja Härkäniemikin, niin, ja minä myöskin, myöskin minä,
kieltämättä minäkin, minä itsekin, kaikki me Kaaskerin tuvassa olemme aikamme istuneet, Kaaskerin tuvassa kuluttaneet penkkiä
pöydän edessä, hikoilleet Kaaskerin Lundströmin mäntyisen pöydän edessä ja katselleet päivän kulumiksi ja torkun huviksi pännän
jäljiltä ja numerojen kärpäspaskoilta paperilla tuulileijan kieppauksia rantapuodin päädyssä ja tiaisten pelejä tuohiräystään
lymyissä, katselleet ja imeneet pännän vartta sillä aikaa, kun ei pää poikinut järjen tiineiltä sifralukujen karitsapenikkaa
riviruoduille paperitarhan ruutukarsinoihin! miksemme, sanon, ja mikseivät pojatkin, koska talvi on pitkä, ja parempi pojillekin,
että juoksevat laiskan aikansa ja laivojen levätessä numerojen hännissä ja järkeänsä piukottaen, kuin helmojen kintereillä ja
pirun pestirahoja hakemassa! mikseivät, viime talvenkin istuivat siellä, Janne, Janne Pihlman, Jata-Fiinan Janne, niinkuin
Evaldkin, meidän Evald, Kaaskerin tuvassa, nököttivät Lundströmin opissa, Pyhäin Miehestä Valpuriin, ja miksei, oppia taisivat
saadakin, hinnan edestä, viinasta ja jyväkapasta, kannu kuukaudelta viinaa ja kappa jyviä viikolta, kummaltakin, minä maksoin
Evaldin puolesta ja Alastalo Jannen, mikäst'ei, mikäst'ikkekin, oppia taisivat saada, numerot loimille, yhteenlaskun pinkaloimille
säije säikeeltä vieri vierin rivisäätyyn kuin kankurin pasmat tukin keloilta kirikurossa suoriltansa niisien pujoitse ja
kaidekamman sormitse kangaspiukan tiiveille ja kudetikun rautaisen summaviivan korjoitse lukkariakselin kiertoon ja talteen,
oppineet vähennyksen niisiheitot ja katkorantujen kateet kankaan kuteessa, kertomataulun syöstäväpujeet, niisihyppyjen vikkelät
poljinvaihteet ja tarkan nelivartisen kerrakkaat keinot, jakotoimet ja säikeen juonikkaat johdot näkyviltä näkymättömiin ja
näkymättömiltä takaisin julkisille kymmenkirjavan kankaan, oppineet reguladetriin laadukkaat neuvot ja murtoviivan kavalat
niskaheitot, jotta olisivat järjensukkulalla silmät kärjessä terävät ja varrenjuoksu liukas lennossa, kun on pujotettava tiet ja
noudettava urat numerojen niisien avaamilla väylillä, ja trigonometrian tuolupuilla ja logaritmien potkimin punottava latituudien
kudelangat longituudien loimiin tiedon neliniitiseksi veraksi paperille, jonka kirjoista silmä lukee ja järki pitelee tähtien
naakelipaikat taivaankannella ja sinusten siuhkavat kosintasuukot meren erheillä ja vierivän niskoilla tarkalleen ja
sekuntilaskussa oman lentävän laitapuun tervatuilla kupeilla, oppivat kukaties, mikseivät oppisi, sanon, pojat, niinkuin mekin,
oppineet mekin olemme ja osaamme Memeliin ja löydämme Lübeckin ja tiedämme kahden keikkuvan raossa, joiden harjoitse ei näe kuin
tripun taivaan tuukkia päänsä yläpuolella, ja kolmipäiväisen sudenloikan matkahollilta, koska pukspröötin kärki on torkotettu
tarkalleen päin Hullin haminapiiraa, niinkuin se on kartanpaperille prikutettu, miksemme osaisi, ja pojat myöskin, Lundströmin
opetuksen jälkeen ja oman nokan mukaan: maa on pallo ja taivas tarha, riitingit navigatsuunikirjassa ja haminat kartalla ja
speciaaleissa! mutta mitäs tiedoista, niillä vain seilataan ja löydetään merillä: paperit ja sigilli papereissa, kruununsigilli
papereissa, niillä haminat klaarataan ja konsulit selvitetään! haminat ja konsulit, sanon!  haminat ja konsulit ovat pääasia
navigatsuunissa, pääasia, perhana!  meritiedossa ja rahdinjaossa: ei merillä ja Atlantillakaan muuta ole kuin vettä klutattavana,
raha ja rahti ja punnan kulta nostetaan haminoissa ja meklareilta! ja missäs ovat Lundströmin omatkaan paperit?  Gottlannin
mäessä, hätäpaskana Gottlannin mäessä, Langholma! tiirojen tutkittavina, kun äijä itse kolmenkymmenen vuoden homeet on täräyksen
jälkeen potkukapteenina kytännyt Kaaskerin tuvassa vuoroin viinatuopin pohjaan, joka on kirkas, koska se joka viikko viime
pisaralleen kallistetaan tyhjäksi, vuoroin jostakin akkunansa kuudesta ruudusta, jotka ovat himmeät, koska sisäpuolella ei ole
vaimoihmisen riepu Malakiaksen Justiinan kuoleman jälkeen tuhrinut turmiolle hämähäkkien vuoskautista työnvaivaa ja ulkopuolella
aurinko vuosikymmenien suvirauhassa on poltellut lasinkupuroihin sateenkaaren sarvipintaa kynnenpaksuiseksi karstaksi, miksei,
sanon, miksei Lundström logaritmeja voisi opettaa! logaritmeissa hän on kuin Jehu Israelissa ja Kain kaalin kasvattajana, mutta
paperit, kapteenin paperit! ovat häneltä saman liesun kuin Jobilta tuhkakasalla lammaslaumat ja kameelikarjat! paperit, sanon,
kapteeninpaperit! ja vaikka hän sitte, jumaliste, olisi mies logaritmeiltaan ja poika pännällään pistämään vaikka kuun purkkiin ja
sfäärit kaksinkerroin taitettuina liivintaskuunsa, niin köliä hänelle ei Gottlannin räpän jälkeen enää usko kaupungin hullukaan
kuljetettavaksi, eikä haminaporttia hänen flakunsa hissauksesta avata Suomen lahden peräkuljussakaan! jumaliste!  sanon uudemman
kerran, vaikken ymmärräkään, ja taidatte asian paremminkin tietää! mutta niin minä olen ajatellut, että otan pojan opista,
Lundströmin opista, Evaldin tarkoitan: oppinut Kaaskerissa jo sen kuin Kaaskerissa oppiikin! otan pojan, Evaldin tietenkin, meidän
Evaldin ja lähetän talveksi kaupungin kouluun, kotoa laiskottelemasta Steniuksen kouluun, niin on kevääksi pitäjässä jokukin,
jolla on kapteenin eksaami ja pojalla meritiedot valmiit ja paperit todistetut, pojalla, Evaldilla!' olisin vielä lisännyt loppuun
juttua nöyrän nuotilla ja päätellyt, niin olisi Evaldin nimi taaskin tullut mainituksi ja muistoon ja kylvetyksi kukaties muutakin
siementä, muutakin itävää ajatuksiin Langholmalla ja vaikka muillakin.

Pukkila manasi itseänsä. Noin olisi puhellut ja enemmänkin, pistellyt kuin ituperunaa avoimeen vakoon kevättou'olla, noin olisi
puhellut ja asettanut sanansa, jos olisi ollut myrkyllinen ja taitava, eikä kohta alussa hätiköinnyt, yrittänyt aidan ylitse
semmoiselta kohdalta, jolta se oli korkea, ja kopistanut kaapakyntensä siihen riukuun, jonka ylitse ei loikka kantanut! Eihän
merkillisempiä tosin ollut tapahtunut ja puhuttu, mutta Pukkilan paluu takaisin paikallensa sohvalle oli tällä kertaa kuitenkin
niistetyn miehen, eikä tietänyt kenelle harmitella, itsellensäkö vai Alastalolle vai isoselle Langholmalle.  Pahustakos ne
Alastalon aineetkaan joka kerta muisti varsinkin tämmöisessä tilaisuudessa, jolloin pöydälle aina tuotiin parasta: sekotti sitä
kuin kaljaa veteensä ja tavallista konjakkilientä: ja tässä sitä nyt oltiin, tepastelemassa laattialla ennen aikojansa puoltyhjä
lasi kourassa ja turhia puhelemassa: kiemaus karannut tukkaan ensimmäiseltä rehelliseltä siemaukselta ja paikalla polskaamaan
Langholman eteen, vaikka tullessa jo oli päättänyt ja koko päivän sopinut itsensä kanssa siitä, että tänäpänä on sitä viisaampi,
mitä visummin pysyy nurkissa! Pukkila luimistelikin sohvalle istuessaan ja sovittaessaan itseänsä takaisin paikalleen Lahdenperän
ja Eenokin väliin, julmanlaisesti Alastaloon, ikäänkuin olisi tämän vikaa ja kureja se, että sekotus hänen lasissansa oli sattunut
hieman väkeväksi ja ensimmäisen kulauksen kaato lasista myöskin samaten sattunut hiemasen rohkeanlaiseksi Pukkilan verille näin
alkukylmiltään. Pukkila oli siis paikallansa nyt taas sohvalla, sekä viisaampi mies kuin lähtiessään liikkeelle, ainakin
sananpitävä toistaiseksi suultansa.

Olivathan muuallakin salissa veret mahdollisesti samaten hiemasesti vilkastuneet senjälkeen kun ensimmäinen kulaus oli kallistettu
laseista ja toiset persommat jo kostutelleet toisenkin kerran huulipartansa karvoja karvaaseen. Sen huomasi silminnähtävästi
Eenokista, jonka silmäpiikit tähän asti, kuten tavallisestikin sekä vieraissa että kototuvassa istuessa olivat tunnontarkasti ja
visusti pysyneet kiinnitettyinä rätisevän piipunpesän kärähteleviin poroihin kuuden tuuman matkalla oman nenän pään kärjestä,
mutta jotka nyt, muutama minuutti ensimmäisen siemauksen jälkeen, odottamattomasti alkoivat vilkuilla vierille ja vahdata vuoroin
Alastalon leukapartaa, ikäänkuin sieltä pitäisi pian olla tulossa jotakin, vuoroin laattiapermantoon saappaankärjen edessä
ikäänkuin olisi tärkeätä havaita, oliko matonsyrjien raon väli laattialla tasalevuinen koko lankkupalkin mitan oman saappaan
nirkosta kakluunin kulman ohitse asti vastapuolella salia: viilipunkassa näkee levottomuuden taalepinnan alla pienestä kourupalvon
varjosta piimän hipiöillä ja Eenokissa verenmyrskyt silmänläpytyksen hieveröisistä mulkauksista kasvonahan kuivilla: olihan
piakkoin ja melkein jopa rinnusten pitelemillä maksamisista kysymys, mikä oli karvas asia, vaikka asian oli päättänytkin ja vaikka
maksaminen tapahtui omaksi hyödyksi!

Odotusta oli ilmassa ja ylt'ympärillä, Alastalokin alkoi tuntea olonsa ahtaalta liiveissänsä ja katseli lasiansa, isonko laimiskan
siitä oli kulauttanut itseensä, ja vähän ympärille muuallekin, olivatkos olleet toisetkin rohkeita, silmä pelasi pakkaamalta
klahvin avaimeen piirongin suulla pihaseinän takakulmassa: jokos oli aika kävellä ja otollinen tilapää astella laattian
poikitsekin ja hakea paperit esille: avaimen hän oli pistänyt suulle jo ennenkuin muut tulivat, että oli valmista.  Ei hän sentään
vielä arvellut aikaa sopivaksi: vasta toista lasia sekottaessa on mielissä oikea lämmin ja rohkeudessa vetoa! päätteli hän
mahtavasti ja siirsi, itsensä voittaen, vielä tämän kerran silmänsä avaimen lehdestä ja jäi paikallensa. Se on merkillistä!
ajatteli hän, että ihmisetkin ovat kuin päättömiä lampaita, joita pitää viekkaudella kutsutella ja houkutellen maanitella
veräjälle, vaikka laidun on lihavana avatun takana ja jokaisella pitäisi olla oma kurkku kurolla ja turpa hajuilla, kuka karussa
ensimmäisenä kerkiää kedoille ja ruohon vehmaksille!  Syntiä kokoo ihminen tarpeeksi omalletunnolleen rehellisessä petoksessakin
ja ansion toimissa, ja sitte on vielä kaupanpäälliseksi sälytettävä kuormantaakkaa hartioille turhanpäitenkin ja vilpisteltävä ja
liikuttava minun leivisköissäni varpaisillaan silloinkin, kun tekee pakiparastansakin toisille ja lähimmäiselle ja narraa heidät,
venyttää nenästä niille tiensteille, joita ei heidän oma nokkansa itsestänsä haista! harmitteli hän ja ähisi totisesti.  Ikäänkuin
ei säällisistä syistäkin ja omiksi hyviksi hikoillessaan olisi ansainnut riittävästi pippurankarvasta nahanparkkiinsa muistaakseen
syntinsä ja katuakseen ajoissa, kun tulee mielentarve semmoisia ajatella, vaan pitää vielä laupeudenteoissakin ja toisten
kukkarojen lihottamisiksi kasvattaa synninsaivaraa ja syhyvää karvoihinsa! murisi hän ja ajatteli, kuinka ihminen sentään välistä
saattaa olla aivan viatonkin lammas, vaikka onkin pässi ja sarvet päässä.

Alastalo kurkisti Härkäniemeenkin, eikö silläkään kulmalla äkätä, että nyt sopisi pistää hihnat vetoon ja auttaa kuorma
liikkeelle! Minun konjakkini kyllä kelpaa ja sitä lipotaan! ajatteli hän karsaasti, kun katseli tyytyväistä miestä, jolla
päältänähden ainakaan ja naaman pidosta päätellen ei ollut muuta mielessä kuin sen seikan tieto, että silloin kun on kourassa ja
nenän hajuilla hyvän parempaa odotuksella liki lasin täysi ja suussa ja kurkun muistossa saman hyvän ensimmäinen ihana siemaus
polttamassa, niin silloin ei miehen sovi olla muuta kuin kiitollinen ja jätettävä muut murheet vuorollensa ja oman aikansa
asioiksi. Etkös sinäkään nyt sitä ymmärrä, että nyt olisi käytävä rytinällä puolapuihin, syljettävä kouraan ja väännettävä
hartiaväellä, jotta akseli kääntyisi kärryissä, pyörät lähtisivät liikkeelle rapakosta, ja kuorma kierisi tien matkalle! sadatteli
hän naapuria, ja noitui kipenöitsi sitä, että Härkäniemi kiireessäkin paikassa ja nopeissa vendoissa pysyi Härkäniemenä ja
Malakiaksen nahoissa! Istut salissa, niinkuin sitävarten olisit täällä, että roikutat nenääsi totilasin yläpuolella! purki hän
sydäntänsä mielessänsä, kosk'ei sanaa sopinut häristä. Syytöntä miestä Alastalo tällä kerralla kuitenkin suolasi karsailla
ajatuksilla ja karsaalla silmänpidolla. Härkäniemi merimiehenä ja monen manööverin poikana oli kyllä omiltansakin äkännyt, että
tuuli oli kääntymisen kureilla salissa, hellittänyt hetken ajaksi kyntensä purjeista ja meren lakanoilta ja kyttäili vartoili nyt
visusti nurkillansa kuin saaliskissa loikan syhyessä varvaspäissä ja kintuntaipeissa. Tunsi hän kokemuksesta hyvin tämän täpärän,
jolloin meri haukottelee laiskuuttansa laitojen pielillä ja loitommillakin, aalto kysyy toiseltansa ja itseltänsäkin, viitsiikös
kyljiäkään enää näillä paikoilla ja kääntää seljän kyömyä tämmöisen talon töissä, ja jolloin väljän pelloilla jokainen loiske,
joka äsken vielä vihtoi harjan kieltä niskoillansa, teeskentelee nukkumisen raukeutta jäsenissään ja läpyttelee luomien nahkaa
silmäkavalainsa yllä, ikäänkuin tässä enää katseltaisiin vain ja sovitettaisiin selkää ja makoa siihen rauhan kyyryyn ja sykkyrän
kerään, jossa peto painaa kuononsa ja turpakosteansa käpälien suojiin ja hännän turviin ja valvoo enää vain sillä raolla, joka
pidetään avoinna varoilla toisen silmän puoliummesta toisen viattomasti torkkuessa.  Tunsi hän meriltä erinomaisesti tämän täpärän
ja tiesi hyvinkin, että raadon kiljuessakaan ja karjuessa kurkun kaljuilta minkä leukapielien lonkoilta ääntä mahtui, ei peto
ollut niin vaarallinen kuin tässä sykkyrässään, ja että kissa kynnet koossa on semmoinen katti, joka valmistelee loikkaa, ja
äkintyven vesillä semmoinen pusku, joka vetää henkeä palkeihinsa, ennenkuin ilma repee.  Tiesi hän tämän ja tiesi senkin, että
merimiehen ei tämänsukuisissa tyvenissä sopinut muuta kuin painaa tuhkanpehkut piipussansa tiiviimmälle pesän pohjiin ja odotella
silmät kotona ja järki valmiina lakin alla ja tukan suojissa, sillä tuuli kyllä itse tietää, miltä kurilta se niskaan karaa, kun
se paikalle kerkiää, ja oma työ on vasta senjälkeen pistää saapas potkoon sinne päin, jonne tanaa tarvitaan. Niinpä hän salinkin
nykyisissä tilteissä ja tyvenissä, jolloin seilit mielten raakapuissa olivat lotkoillansa ja tuulen höngän hellittäminä ja
levähtelivät sen välttämättömän hetken, hengitystuokion ja puuskutauon, joka täytyi olla välissä, ennenkuin veret niiltä
virkistymisen vavahteluilta, joille täysi totilasi miehen mielen nostaa, ovat asettuneet lepoon, ja näiltä levoilta kootuin voimin
valmistuvat siihen urakkaan, joka miestekona on nousuharjalla suoritettava rohkeudella rynnistäen vaikka selväkirkkain päin; tunsi
Härkäniemi tämän ja tiesi hän näissä salinkin ilmakäänteissä ja tuulikuopissa ajatella, että odotetaan tässä ja katsellaan kureja,
miltä kulmalta alkaa porottaa, tihuviltansako keulapiikkiinkö, vai ahterin takaa pyyhkien, niin tietää, kuinka helvarin nakkaa, ja
onko kiristettävä pilivinniä vai löysättävä myötäisiin.

Mutta tiesi Härkäniemi senkin, että odotellessa tulee aika pitkäksi, oma aika ja muittenkin, ellei ole mitään mielen särvintä
järjen pureskeltavaksi sillä aikaa, kun ruumis istuu jouten eikä ole muuta tekemistä kuin pitää huomion sormea ajatuksen
liipasimella valmiina sen tingan varalta, että puskasta risahtaa, niinkuin varmasti risahtaakin, kun jänis loikasee piiloiltansa.
Ja huomasi hän Alastalon katsannoista ja keskiruumiin kärsimättömistä nytkähtelemisistä senkin, että Mattssonin napeissa puhisi,
ja että hänen mielestään nyt oli jo jonkun toisenkin vuoro hyristä nuottia mukana ja auttaa kanttoria, jotta koko seurakunta
sieppaisi virteen ja veisaisi. Härkäniemi alkoikin liikahdella ja katseli paikkaa piirongin kulmalla oven leveyden matkan takana
itsestänsä, minne asettaisi lasinsa kädestä siksi ajaksi, kun tässä tuli puhelemista. Miksen minä auttaa koeta, koska tarvitaan,
ajatteli hän ja järjesti järkeänsä, sekä oli samassa jo jaloillansakin niin ketteränä keränä kuin semmoinen mies ainakin, joka
elämänsä lähes viidestä vuosikymmenestä on kuluttanut muutaman nuoratikkailla ja kansilautojen keikkumilla. Nopeasti lasi oli
sovitettu piirongin kulmalle Eevastiinan kyynärkorkuisen kukkaspuketin eteen heloisan lasikuupan alla ja mustaksi petsatun
satulipeilin vieressä, senverran vain oli katsottava, ettei kalahtanut reuna varomattomasti kultakorvaisen posliinikoiran syrjään,
joka koreutensa kiillossa ja loistonsa paallossa istui uskollisessa vahdissa pitsipäällyksillä ja kymmenen muun korun keskellä, ja
kaihosilmin loi kaipuunkatsetta ja kuononkiiltoa kuvaiseensa toisella puolella piironkia ja satulipeiliä ja pitsipäällyksen
vastakkaisessa päässä samallaisen kuuppa-ihmeen edessä kuin hän itsekin, ja samallainen kultakääty maalattuna pujeketjuksi kaulaan
kuin hänellä itsellänsäkin. Tuo sitä ja kuljettaa korua meriltä piirongillensa vaikka kuormilta, kun on vaimoväkeä kotona,
Eevastiina ensin ja senjälkeen Siviä sorminensa asettelemassa paikkoja somiksi! kerkesi Malakias Afrodite Härkäniemi ajattelemaan
ja hyväksymään välillä, ja hiukka kadehtimaankin, ennenkuin sai katsotuksi sijan lasillensa ja pääsi takakamarin oven editse taas
palaamaan paikallensa ja sohvan kulmaan takaisin. Miksen kertoisi tähän väliin vaikka Vaasan kapteenin juttua, koska on sopiva
ajanrako! ajatteli hän, kun hän näin oli valmistanut itsensä ja mielikin oli näin ensimmäisen kallistamisen kihauksilta ja
virkistyksiltä siinä menojonossa, että puhetta juoksi parrasta kuin vakoa auran kyljen jäljiltä, kun vain päästi valakan
askelille! Ei mitään vahingoita, vaikka kuulevatkin, ja aikaa tässä on kyllä! rohkaisi hän vielä itseänsä ja kirvoitti niitä
laskoksia, joihin ajatus oli kääritty. Alastalokin katselee silminensä, niinkuin noukkisi minusta jotakin, ja muilla ei ole muuta
tekemistä kuin vahtia ympärilleen ja odotella, että joku vuovaa alkamisen, niin puhetta pärisee kymmeneltä kurilta.  Merkillinen
asia maailmassa sekin, että mitä isosemmat pidot, ja pöydät notkumillensa paiston karistamaa jos uunin muhentamaakin silmäin
kylliltä ja sierainten ahmimilta, niin sitä verkkaampia ollaan alkamisissa ja tarvitaan hyvätkin ruokaryypyt ja kuminaviinat,
ennenkuin juhlallisuus on virutettu kurkuista, kankeuden palanen nielty alas, silmät avatut ja mielen tunto myös, ja kukin
kohdaltansa herätettynä huomaa, että ihmisellä kitalaessa syhyy kiljuva nälkä, ja että hän istuu katetussa pitopöydässä, jossa on
kukkura-asettia ja kukkuravatia käden kurottamilla vaikka kymmenille ottamille!  Edeskäypää tässä odotellaan, joka kantaa
kuminaviinat ja kaataa pikareihin, jotta olisi kallistettavaa ja kurkku tuntisi ihopintansa ja ruoka maistuisi!  selvisi
Härkäniemelle leimauksessa tuulenkuri salissa ja Alastalon silmähaasteet. Turhaankos minun mieleeni äsken Vaasan kapteenin juttu
tulikin niinkuin tuutinki tilattuna hotellin pöytään: sopii näihin manöövereihin ja näihin pitoräätteihin kuin piipunkäyrä
tupakkamiehen hampaisiin ja tuulenhönkä tuukin läiskään raakapuun kirvottimilla! Härkäniemi oli alkanut pyyhkiä parran lakoa
puolemmaksi huuliltansa: huomasivat jo vierilläkin, että sohvan kulmasta pian kuuluisi jotakin. Alastalo puhalsi huojentuneena
miehenä liikoja pinkoja liiveistänsä, Lahdenperä asetteli leukapieliänsä siihen turvalliseen tanaan, jolla hän lautamiehen
tottumuksilta tavallisesti kuunteli niin lammasvarkaan jaarituksia keräjäpöydän edessä kuin esivallan puheita totipöydän pakeilla,
Pukkilankin silmät olivat tulleet levottomiksi ja vilkuilivat epätietoisina Härkäniemestä Alastaloon ja Alastalosta takaisin
Härkäniemeen, kumpi pahus nyt ensimmäisenä sanoisi jotain ja olisi vaarallinen. Yleisemminkin oli jo ympärillä huomattu
Härkäniemen valmistelut ja koska, niinkauan kuin ei kukaan ollut suutansa avannut salissa, oli joutilasta aikaa, niin odotettiin
nyt yhteisesti.

Härkäniemi ei kuitenkaan kohta aloittanut senjälkeen kuin hän oli huulipartaansa sivellyt, vaan nousi vielä uuden kerran ylös ja
käväsi taaskin piirongin kulmalla. Nyt hän ei tehnyt muuta eikä ajatellutkaan, kuin vahvisti vaan itseänsä uudella ja tällä kertaa
melko perusteellisella kulauksella lasistansa, joka tämän jälkeen palautettiin puoliksi ja pohjemmallekin tyhjennettynä paikalleen
piirongin kulmalla. Tämän jälkeen oli Härkäniemi valmis mies, ja kun sohvankulmassa taas istui paikallansa tanakka mutta
pitkäselkäinen mies, ja lyhyenlännät mutta tykyrätekoiset sääripiiput sovitetut mukavaan ja turvalliseen pujeristiin edessä, niin
arvasi verkasjärkisempikin, että nyt oli tulossa parrasta joku semmoinen Härkäniemen juttu, jonka selkä ei tunnin taipaleella
katkennut.  Härkäniemi ajattelikin ennen alkamistaan, että ei tässä missään kynttilän valeluissa ja talipadan kiehumilla
hätiköidä, jossa on juostava, minkä körtinkliput repeämättä kerkiävät jälestä, vaan järjen leivisköjä siirtelemässä ja
parkinpykäyksen harkinnoissa, joita laitetaan yksi kerraltansa ja päätä kallistellen, eikä tusinakaupalla ja varvasharpassa.
Elokuormaa ajetaan verkalleen tiellä, ja isokin veräjä on sen edessä avattava selkoselällensä ja laveoille, kun akanat saapuvat
kotiin hiphopussakin ja vaikka tuulen kyydillä aidan yli lentäen ja riukujen raoitse! sonnusteli hän itseänsä matkaan ja
vitkasteli, ennenkuin askel läksi liikkeelle.

"Olettekos kuulleet juttua Vaasan kapteenista ja hänen tileistänsä?" kysäsi Härkäniemi siis, koska jollakin tapaa on alkuun
päästävä, kun liikkeelle lähdetään, ja lykätään vasen saapas trampille silloin, jolloin oikea ei ole kerjennyt edeltä tielle. "Ja
väliä sillä, vaikka olisitte kuulleetkin: lasi ei niskottele tyhjillänsä, vaikka sen täyttää toisestikin ja hyvä juttu mahtuu
korvaan useammankin kerran!" lohdutteli hän muita ja paadutteli itseänsä sillä aikaa, kun hän kirvoitteli kättänsä punaruskeasta
parrastaan, jonka paksusta luudasta hän ajatuksissaan oli sietaissut jykeän kämmenensä ympärille pari kierrosta tukevaa suortuvaa.
Härkäniemi oli koonnut mielensä, ja lisäsi enää vain ennen alkamista silmäkurein Alastalolle: "Ja vahvista sinä rommia lisään,
etteivät lasit pääse kuivumaan välillä!"




Kolmastoista luku.

Härkäniemi kertoo esikuvan rohkaisuksi ja muuksi ajankuluksi jutun retarista ja kapteenista ja Albatrossin tileistä.


Niinpä niin, possut ovat porsaita, ennenkuin niistä kasvaa karjuja, ja takin pieltä napittanut liivittömän rinnan yli moni, jolla
nyt on lompakko vuoraamassa kumpaakin sisätaskua. On Vaasan Villelläkin nyt fregatteja kymmenessä eri haminassa ja tasa tusina
omia lippuja omien parkkien kahveleissa läiskämässä, mutta oli aika, jolloin ei hänen ensimmäisestä fregatistaan olisi kukaan
hullu laskenut riksiäkään pöytään.

Vaasan Ville oli silloin vielä kaita poika, vaikka nykyään räätäli jo saa harpata nätin matkan ennenkuin miehen uumanympärys on
mitattu. Ja mitä ihmettä siinä, jos pysyikin kaitana, kun oli piru elätettävänä omissa nahoissa ja miehen otsaluun takana
nakomassa sama alinomainen ajatus: vietävääkö minä vieraan tiskin takana ja vieraan nälkimyksen hyväksi teen syntiä koko elämäni
ijän ja puijaan viattomille ihmisille vajanaisia kahvifienteleitä, joista kolmasosa on rehellistä pyöreätä omanmaan papua, kun
vähemmällä kinttujen kuluttamisella ja kielen haaskaamisella voisin oman konttoripöydän takaa lastauttaa oman fregatin ruumaan
omia kahvisäkkejä Rio'n rantamöljältä! Kun seinässä on naula, niin siihen ymmärtää pistää lakkinsa koukkuun, ja kun miehen päässä
on ajatus, niin sen nenään sopii ripustaa, jos on mitä ripustettavaa.  Killinki on pieni lantti, mutta riksiä ei koota kuin
killingittäin, ja kun on sisunvetoa riittävästi ja pikkusormi kymmenenkin vuotta kiertää killinkiä uskollisesti omaan päin, niin
riksikasa kasvaa tapuliksi, ja puukhollari on mies rakentamaan vaikka fregatin ja ostamaan oman konttoripöydän.

Närpiön varvissa Villen laiva rakennettiin, fregatti -- kuka hullu pienempää astiaa olisi ajatellutkaan, kun kerta piti silkkaa
brasilialaista tuoda täysi lastillinen maahan! Eihän kuppi kädessä kaivolla juosta, vaan ammeen kuormalla vesi virstojen takaa
haetaan!  Mutta raato se pahus oli riksiä nielemään, pahempi kuin Ville oli aavistanutkaan! Kölipuu kyllä pulskasti oijennettiin
-- ahneuden ja isouden pahahenki viekotteli sitäkin vielä venyttämään kymmenen jalkaa alkuperäisiä mittoja pitemmäksi! --
pantteriruodot nousivat, ja lankkua riitti naputettavaksi kylkiin, kansikin sillattiin ja saatiin vielä ostetuksi suopakin, jolla
sivellä telakan jalas, kun vihdoin runko oli valmis liukumaan petistään vesille, mutta kannella juodut ristiäisviinat olivat jo
velkarahoilla ostetut ja ankkurissaan keikkuva ylpeä Albatross näöltään vielä pikemminkin ruokoruuhi kuin fregatti.

Hulluja on kahta lajia maailmassa, niitä, jotka lainaavat rahaa toiselta, ja niitä, jotka lainaavat toiselle. Villellä ei ollut
varaa valita hulluutensa lajia, Albatross oli saatava rikiin ja miehen juostava, minkä patiinit pitivät ja ovea oli saranalla
kääntyvää Vaasan kaupungissa sellaista, että rahan tarvitsijalla oli sen sisäpuolelle asiaa. No, kun pistää ongen koukkuun lihavan
palasen ja kirjoittaa revärssissä prosentti-numeron paksulla, niin ruostunutkin koukku viekottaa ahvenensa ja ahne panttaa rahansa
vaikka meren vetelään!  Riksi-revärssiä ja rupla-revärssiä, ja joka kuukausi juhlallisemmalla korkonumerolla sai Villekin
kirjoittaa suven mittaan sen verran, että nimensä oppi paperilla tuntemaan, mutta syksyllä oli Albatross rikissä ja Vaasan redillä
kolmimasto-laiva, jokainen raaka välkkyvässä vernissassa.

Närpiössä oli Villen laiva rakennettu, Närpiöstä oli Ville itsekin aikoinaan viisitoista vuotiaana, ripiltä päässeenä
miehentumppina patukoinut maantietä Vaasaan, koska leipävarras kotomökin orressa auttamattomasti alkoi näyttää liika lyhyeltä
kantamaan kahdeksan lapsen särvintarvetta, ja Närpiöstä oli Ville löytänyt kapteeninkin kuuttoonsa. Oli hän kaupungistakin
kuulustellut kapteenia alukseensa, ja miksei uuteen täysriggariin aina menijöitä olisi ollut, miestä, vaikka tusinakaupallakin,
miestä, jolla oli kyrää niskan kenossa, ja miestä, jolla oli nosela selkäriitinki, miestä, jolla oli kitaa kiroomaan
komentosillalla ja miestä, jolla oli luunkovaa nenäorressa, kun oli meklarien kanssa oltava nokkasilla, miestä komeata totipöytään
ja miestä nirsoa killingin pitelemisessä, mutta mitä semmoisista, kun jokaisella, oliko sitte siloleukaisempi vai
karkeapartaisempi, oli sama nuotti veivattavana: eturahaa niin ja niin paljo provianttiin ja muihin käsimenoihin, ja 'retari kait
sitte maksaa muijalle täällä kotona puolet joka kuukauden palkasta, että pysyy hyllissä hänkin ja mukulat, siksi kun taas
palataan!' Kun on mies kolmen kuukauden ajan yhtämittaa juossut rahaa kyöräämässä, niinkuin koira eilispäiväisen jäniksen
käpälänjälkiä metsässä, niin, jumaliste, makoa alkaa kääriä kärsivällisenkin miehen lopulta tuo sama ainainen juttu 'maksamisesta'
ja 'maksamisesta': "En suinkaan minä teidän vaimoväkeänne elättämään rupea, en ole itsekään tähän päivään asti raskinut naimisiin
mennä!" tiuskasi Ville mokomille. "Luulettekos te, että fregatteja rakennetaan sitä varten, että niillä rahdataan rahaa
poisvietäväksi?" kysyi hän, että ymmärtäisivät järjettömät itsekin tyhmyytensä. "Ei Närpiössä ainakaan minun pikkupoikana
ollessani vasikan turpaan heinäpussia ripustettu, kun se veräjästä laitumen puolelle päästettiin!" selitti hän, ennenkuin käänsi
selkänsä paikanhakijalle.

Närpiöstä Ville siis sitte hakikin kapteenin laivaansa, muinaisen rippikoulutoverin, jonka muisti niin tarkaksi, että ompeli itse
uusiin edespääsypöksyihinsä jykeät nahkapaikat polvenpäihin ja takapuolelle: 'ei ihminen verkaisia taattihousuja itselleen joka
päivä rustaa, kun kerta laittaa, niin laittaa kestäviksi, että on hienoutta sääriin, kun tarvitaan, jos sitte joutuu vihille tai
kiristupaan!' arveli, ja joka sitte oli mennyt merille kituuttaen itsensä vähitellen kansista kajuutan puolelle, kokista kaikki
asteet konstiksi asti, ja konstista perämieheksi, kun ensin oli ainoana rahantuhlauksena merimiesaikanaan vanhan Styrbomin
huutokaupasta ostanut itselleen hänen muinaiset navigatsuunikirjansa, ja parin vuoden ajan silmien sisulla ja etusormen kyntämällä
vapaavuoroinaan konstin koijussa siirtänyt visaiset laskujen juonet ja kompassin metkut ruskettuneilta lehdiltä saidan kallonsa
talteen. Ennenkuin Ville kuitenkaan tosissaan kysyi rippikoulutoveriaan kapteeniksi, käväsi hän kuitenkin Kallen viimeisen
kapteenin pakeilla, jonka puurissa Kalle viimeiset viisi vuotta oli jurottanut perämiehen hytissä. "Tuntuvatkos ne merimiehen
hampaat istuvan lujissa Kallen poskissa?" kysyi hän kautta rantain. "Kyllä se mato Brasilian vesiltä hakee, vaikka Atlannissa
olisi muutama aste leveyttä lisääkin!" naurahteli kapteeni hyvällä satamatuulella. "Mutta jos pahus kuulee Kanaalissa, että kokki
on kohiloinut pytsyn Juutinraumaan, niin kurssi käännetään ja pytsy pärjätään puurin puolelle takaisin ennenkuin Brasilia
noukitaan jurnaaliin!"

Kallesta siis Ville sai kapteenin Albatrossiinsa. Raha-asioista eivät retari ja kapteeni hiiskaisseet halaistua sanaa keskenään,
Ville senvuoksi, että häntä viime aikoina merkillisesti heikotti, jos jutun viisari hiukankaan alkoi torkottaa niille kureille,
Kalle senvuoksi, että hän oli säästäväinen mies, joka ei viljellyt suutansakaan turhaan, elleivät ihmisten tyhmät kyselemiset
siihen välttämättä pakoittaneet.  Närpiöstä sitte myöhemmin kuultiin, että Kalle oli mönstrännyt miehensä sillä välipuheella, että
jokainen ottaa kistuunsa senverran kuivaa särvintä, että Kööpenhaminaan asti pärjätään, jossa rahdin ensimmäinen etumaksu lankesi
nostettavaksi. Vasta kun ankkuria kevitettiin redillä ja Albatrossin raakapurjeet läimähtelivät kääröistänsä auki -- Villen oli
pitänyt viime tinkaan puikkelehtia juoksevien, naakelilta naakelille kiirehtivien matruusien tiellä Albarossin kannella
malttaakseen vasta ankkuripelin alkaessa vingahdella kiivetä reilingin ylitse tikkaportaita alas odottavaan ruuheensa -- vasta
siis, kun Ville jo työnteli keikkuvaa ruuhtansa loitommalle fregatin tervanmustalta kyljeltä, joka jo lipui liikkeessä, vasta
silloin virkistyi Villessä vanha luonto sen verran, että hän käsitorolta ja ruuhessansa seisten huutaa huikatutti kapteenille
komentosillalla: 'Ja seilaa sitte palatessa kahvilasti Riosta laivan laskuun!' Ei se nyt enää ainakaan rupea eväsrahoja mankumaan!
päätteli hän ovelasti.

Sinne siis Vasklotin nokan mäntyjen taakse hävisi Albatross, ensin katosi näkyvistä keula, joku kurottava oksan käperä peitti jo
kohta keskilaivankin näkyvistä ja vasta kun kenoisa peräkeula alkoi lipua mäntyjen varjoon, selvisi Ville senverran, että haki
taskustaan nenäliinan ja alkoi, yhä ruuhessansa keskellä retiä seisten, tulisesti huiskutella fregatilleen, jonka toppipurjeet
enää vain vilkahtelivat valkoisina metsän latvojen ylitse. Hävisi näkyvistä viimein etutoppikin, samaten perämaston toppi, jostain
latvojen lomitse vain sukelsi vielä silmään tuolloin tällöin keskitoppi nimiviirilippuineen, kunnes sekin lopullisesti katosi,
hävisi näkyvistä pitemmäksi aikaa kuin Ville oikeastaan oli koskaan kuvitellutkaan.

Kului kuukausi pari, ja Ville alkoi joskus jo käväistä postissakin kuulemassa, oliko hänelle kirjelappua: Kööpenhaminasta olisi
sopinut kirjoittaa ja Kanaalissa myöskin jättää johonkin luotsipaattiin.  Kahdesta kuukaudesta kasvoi kolme, neljä, viisi ja Ville
alkoi olla jokapäiväinen vieras postimestarin ovella. Ei postimestari tyhjästä voinut mitään antaa, eikä asiaa parantanut sekään,
vaikka molemmat suuttuivat, Ville siitä, että postissa oli aina sama hapan vastaus: ei ole tullut tänään, ja postimestari siitä,
että sama turha asiakas joka jumalan päivä kulutti hänen kärsivällisyyttään ja kallista virka-aikaansa tarpeettomalla
juoksemisella: eihän hänen velvollisuutensa ole kirjeitä kirjoitella, hän vain antaa ne, kun niitä tulee.

Vuoden perästä ei Ville enää juossut postikonttorissa, vaan sensijaan sataman kaijilla. Muut ihmiset alkoivat jo mielestään olla
perillä asiassa: kun ei kahteentoista kuukauteen aluksesta saavu rivin töherrystä paperilla, niin jo ennemmin alkaa keitetty hauki
haukotella ruokavadissa pöydällä, kuin siitä aluksesta enää tietoja saavat muut kuin nuustivat kalat mahdollisesti jossain meren
savipohjilla! Ville sensijaan ei kyllä puhunut ajatuksistansa tässä suhteessa kenellekään mitään, mutta joka huomeltai, kun hän
oli hädin kiirein saanut vaatteet ylleen ja sen verran kuumaa kaadetuksi kurkustaan alas, ettei vatsa jäänyt kylmäänsä nurisemaan
koko aamupuoleksi päivää, nähtiin hänen juoksunhölkässä kippaavan Satamakatua alas. Valmqvistin puodissa tiskin takana hänen piti
olla kello seitsemältä -- tiskin taakse oli Villen nimittäin jo puolivuotta sitten ollut palattava takaisin, oma konttoripöytäkin
oli ollut myytävä huutokaupalla! -- kello seitsemältä siis piti olla työpaikalla, mutta sitä ennen oli hät'hätää käväistävä möljän
nokassa kurkistamassa oliko uusia laivoja -- Albatrossin nimeä ei Ville omissa ajatuksissaankaan enää maininnut!  -- oliko yön
kuluessa ankkuroinut uusia laivoja redille. Olihan niitä sellaisia sinne silloin tällöin ankkuroinutkin, mutta harmaana varisi
Villen harittava silmä niiden vieraista rikeistä, eikä Villellä siinä turhia aikoja ollut mielensä katkuja tunnustella, koska
taskukellon viisari hoputti ja puomi Valmqvistin ovella oli avattava kello seitsemältä. Päivällä kerkesi taaskin puolentunnin
ateriavälillä, kun hiukan varasti juoksuksi, käväisemään satamakujan suussa, senverran vain, että näki, olisiko mitään
tutunnäköistä laivaa länsäämässä Vasklotin nokan takaa haminaan. Ja kun ehtoosti päivän viimeiset kahvifientelit olivat punnitut
ja pussitetut ja rautapuomi kolisten nostettu takaisin paikalleen Valmqvistin puodin ovelle, niin satamamöljälle oli Villen matka
taaskin, ja nyt hänellä oli -- satoiko sitten taivaan mahtumilta silkkaa vesivalua niskaan, vai piiskasiko tuuli mereltä niin,
että sai suojella hytistelevää ruumistaan, minkä parhaiten taisi pystyyn käännetyllä takin kauluksella -- nyt hänellä oli hyvä oma
aika kävellä edestakaisin pulvärkillä, eteläpäästä pohjoispäähän ja pohjoispäästä eteläpäähän ja halunsa mukaan pingottaa silmää
sataman suuta kohden niinkauan kuin pimeältä jotain erotti.  Jokaikinen jumalan päivä Ville nämä juoksunsa juoksi, ihmiset
nauroivat, että talvellakin, kun meri oli jäässä Merenkurkkua myöten ja koko Itämerellä ei ollut liikkumassa tervattua
lankunpalasta, että Ville silloinkin kippasi samat travinsa satamassa, tallasi polkunsa möljän umpihankeen, ja sunnuntaisin, kun
oli aikaa, viivyskeli siellä suljettujen makasiinien edessä, joista rotatkin olivat talveksi paenneet, kokonaiset päivän niskat
vuoroin edestakaisin harpaten, vuoroin välistä tuntikausiksikin pysähtyen milloin mihinkin pulvärkin kohtaan silmät harilla ja
liikkumattomina tuijottaakseen Vasklotin lumisen nokan ohitse jonnekin jäätyneen meren ja viluisen taivaan rajamaille.

Niinkuin sanottu, ihmiset pitivät Villen laivaa jo aikoja menneenä kaluna ja miehistöä kuolleen kirjoissa. Villen velallisetkin,
jotka silloin muinoin olivat hupsuuttaan ja ahneuttaan lykänneet rahojaan lainaksi, että Ville sai Albatrossinsa rikiin, hekin
olivat, vaikka asia kyllä vielä joskus karvastelikin sekä mielen pohjalla että kukkarossa, alkaneet antaa kasvaa sammalta
harmilleen. Minkäs tyhjältä mieheltä otti, jolla ei ollut kuin kuukausi kuukaudelta kiiltävämmäksi kuluva sortuutti yllä ja
nilkkuvan vuokrapöydän laatikkoon talletetut laivan paperit, joista haijikaan Atlantin syvyyksissä ei enää maksaisi punnan
kiiltävää. Joku pahasuisempi vain saattoi joskus Valmqvistin puodissa asioilla käydessään ja katsellessaan, kuinka Ville tiskin
takana hääräsi kahvifienteliä punnitsemassa jollekin kaupungin matamille, kysäistä: 'No koskas sitä sinun kahvilastiasi, Ville,
sitte aletaan purkaa möljälle? Saisi silloin ostaa tuoreeltaan naulan verran, ennenkuin kerjetään sekoittaa papuja joukkoon!
Vaikka säkkikaupalla minä sitä saisin tapulista ottaa, että korkorästit vähän lyhenisivät, jos muistat.'

Vuosia tätä menoa siis kesti, Ville juoksi juoksunsa möljällä ja punnitsi fientelinsä puodissa, tukka oheni pään kaljulla ja
harmeni korvallisilla, silmät tihruivat punerviksi ja vetistäviksi alinomaisesta likinäköisestä tirkistämisestä tiskivaa'an
punnuksiin silloin, kun ei tuijottanut sataman suun tyhjään, ihmisetkin alkoivat unohtaa Villen asiat: onhan sitä elämän
hyörinässä muutakin tekemistä ja tappelemista kuin Valmqvistin tiskimiehen hommien naureskeleminen, juoskoon möljällä, koska
sääriä näkyy miehellä riittävän!

Seitsemän vuotta oli siis kulunut siitä lokakuun päivästä, jolloin Albatross muinen oli kevittänyt ankkurinsa ja Ville käsitorolta
määrännyt, että Albatrossin oli seilattava oma kahvilasti Vaasan naminaan, seitsemän vuotta, tasalleen Jaakopin kosio-aika, oli
siis kulunut mainitusta päivästä, kun Ville taaskin muuanna harmaana lokakuun huomeltaina tulla köpittää satamakujan suulle vähän
möljälle vilkaisemaan, ennenkuin säärystää souviinsa Valmqvistin puodissa. Sinä huomeltaina sai sentään puomi Valmqvistin puodin
ovella Villen puolesta jäädä lukkoihinsa, sillä sataman suusta oli paraikaa länsäämässä redille merkillinen otus vesillä
liikkujaksi. Fregatin riki sillä oli, ja isonen olikin fregatiksi, mutta mastot ja raakapuut jo kaukaa nähden sormenpaksuisessa
sammaleessa ja lieneekö kokki ripustellut vanhoja tiskiriepujaan raakoihin, purjeiksi ei ainakaan juljennut niitä homeenmustia
riekaleita kutsua, joita mastoissa pärjättiin kokoon siinä kun alus lipui keskiredille. Albatross se oli, joka siinä ankkuroi, se
asia ei muuksi muuttunut, vaikka kuinka tirkisti ja kuinka polvia heikotti. Laitaviivan käyrä oli selvästi Albatrossin, vaikka se
nyt köyristi selkää ylöspäin kuin piesty koira sensijaan että se lähtiessä oli korskaillut nelivuotiaan orhin komeassa kenossa,
kanttipiira kyljen kupeessa kulki samaa siroa suuntaa kuin Albatrossissa, vaikka se keskilaivalta nyt oli varissut pitkät matkat
ja etustäävissä irvisti irralleen riistäytyneenä, kuin varpaan pään kohdalta auennut vanha kenkäraja, ja kun laiva nyt ankkurissa
hiljalleen hipui aaltojen mukaan, näki ahteripeilissä jotain aavistusta sinne joskus tuhritusta nimestäkin, Albatrossiksi sen
arvasi ja tavasi, vaikkei kirjaimissa paljon jäljellä ollut alkuperäisestä valkoisesta väristä, ja mihin hemmettiin olivat
tippuneet nimikentän ympäriltä kullankeltaisiksi maalatut reunakehykset ja puuruusutukset, niin että koko koreudesta oli enää vain
jäljellä paha lohko siellä täällä osoittamassa, mistä kalliilla työllä veistetty köynnöstymä oli kulkenut! Ville seisoi paatuneena
möljällä, sormenpäät haparoivat harillaan tyhjää ilmaa ikäänkuin hakisi hän omaa päänuppiaan jostain, josta hän ei sitä löytänyt,
ja silmäparat äijällä kasvoivat kuin varsien päähän.  Yht'äkkiä alkoi ohut harva parta miesparan leuan päässä merkillisesti
täristä, hartiat loksuivat niinkuin horkka olisi pudistellut ruumista, ja ties kuinka olisi käynyt, mies lysähtänyt siihen
paikkaan möljälle kuin ryysykasa, polvetkin kun tutisivat ja hoippuivat niinkuin olisi ollut tynnyrin jyväsäkki painamassa äijän
ryhillä, ties kuinka olisi käynyt ellei haminapalvelija, joka hänkin möljältä katseli fregatin ankkuroimishommia, olisi huomannut
Villen asioiden olevan hullusti ja käynyt juuri parahiksi kynkkään, ennenkuin mies oli kolissut kaijille.  "Mikäs Villen polviin
meni?" kysäsi hän, ja kun huomasi Villen jäävän ketaroilleen, ohjasi hän ajatuksia muuhun ja sanoi jutun jatkoksi: "Eipäs ole
minun päivinäni seilannut Vaasan haminaan tuommoistakaan traakkia ennen tätä päivää!" puheli hän, osoitellen vapaan kätensä
peukalolla Albatrossia, joka nyt oli vakaasti ankkurissa. "Tulee kuin Turkin sodasta nenä niistettynä!" "Albatross se on, minun
Albatrossini, seitsemän vuotta olen sitä odottanut, ja tuossa se nyt on, näetkö sen, laske mastot, kolme niitä on ja jokaisessa
täysi riki, fregatti se on, minun fregattini!" läähötti Ville senverran kuin rinnasta vinkuvaa ääntä lähti. "Jaakoppi minä olen,
Israelin Jaakoppi, Jaakoppi palveli Leean tähden seitsemän vuotta ja Raakelin tähden seitsemän ja seitsemän vielä lammaskarjasta,
kaksikymmentäyksi vuotta minä kiersin killinkiä, tapuloin killinkiä, kokosin riksiä, kopeekkaa ja ruplaa, kaksikymmentäyksi
vuotta, laske se sormillasi, miehen ikä vakusta aviosänkyyn, mutta minä en ajatellut Raakelia, en Leeaakaan, killinkiä vain, ja
killinkien tapuloimista pinoksi, jolla oli fregatin paino!  Sitkeämpi minä olen kuin Jaakoppi, hän sai Leean ja Raakelin ja
seitsemäntuhatta lammasta, niinkuin minä sain fregatin, mutta yhden ainoan yön hän vain paineli Jumalan kanssa siunauksestansa ja
ontui jo siitä, kun minun painiskeluni on kestänyt seitsemän vuotta, seitsemän vuoden jokaisen yön ja seitsemän vuoden jokaisen
päivän, ennenkuin silmäni näkee Albatrossin ja seison pystyssä kaijilla! Katso miestä, nämä luut ovat kestäneet painin ja lonkka
ei nilku, vaikka siunauksen säkki olisi isokin niskaan nostettavaksi! Jaakopille siunattiin kaksitoista poikaa Rubenista
Benjaminiin, merillekin mahtuu fregatteja muitakin kuin Albatross!"

Ville oli puhunut itsensä niin hoki, että hän nyt tositeossa oli lysähtämäisillään haminavahdin käsistä möljälle ja tällä oli
täysi työ pidätellä häntä pystyssä. "Turkin sodasta nenä niistettynä!" puhella jupisi hän enemmän itsekseen kuin haminavahdille.
"Niinkin käy joskus.  Raamatussa on puhetta muistakin miehistä kuin Jaakopista. Saul, Kissin poika, sai kruunun, valtikan ja
valtakunnan, ja Gilboan kallioilla kerjäsi hän, kymmenen tuhannen väkevän entinen herra, turhaan aseenkantajansa lävistämään
ruumiinsa; itse hänen, Israelin kuninkaan oli omin käsin sovitettava miekan tyly kärki rintaansa vastaan ja langettava siihen.
Jobilla, Uz'in miehellä, oli lapsia, karjaa ja tavaraa, ystävät ja pitopöydät, mutta muuanna huomeltaina ei hänellä ollut muuta
omaa kuin säkki, jolla peitellä raadollista ruumista ja tuhka, jolla kurjana istua, ympärillä kolme viholaista, pilkan lipeätä
liukasten kielten kaksihaaraisissa päissä. Seitsemän vuoden pimeinä ehtoina ja pitkinä öinä, kun ei uni saavu silmälaudalle,
kerkiää kankein sormin kääntelemään raamatun lehtiäkin ja hakemaan sieltä omat paikkansa! Souda minut Albatrossiin, vielä on
minulla isävainajani vanha kello, tässä kourassani näet, sen saat ja kotoa perintöraamatun, kun tyhjä mies ainoana omaisuutenaan
Valmqvistin puodissa rähjätty puku yllänsä sinun ruuhestasi kiipeää fregattiinsa!"

"He-he! tottakai retarin pitää laivaansa pääsemän!" nauraa murahteli haminavahti, joka jo huomasi, ettei hänen kättään enää
tarvittu Villen käsikynkässä, ja hellitti siitä: mies seisoi ilmankin paikallaan kuin talven alle jäänyt, pellolle jäätynyt
kuhilas! -- "Vaikka toden puhuen, niin kyllä minä soutupalkkani mieluummin otan killinkeissä, kuin kellossa, joka nukahtaa
liivintaskuun!" puheli hän irroitellen ruuhen liinaa möljäpaalusta. "Nauriinne taulussa torkottivat molemmat viisarit prikulleen
kahteentoista, ja se on sopimaton numero kellon osoitella näin huomeltaina kukon laulun aikana. Minä olen vanha merimies ja
minulla ovat aanaukset ja minä en kymmenestä riksistäkään pistä liivin taskuuni kelloa, jonka viisarit näyttävät vuorokauden
umpeensa kahtatoista, sillä se merkitsee, että mieheltä ovat joko ajan tunnit mitatut, tai minuuttiviisari loikkaamassa semmoiseen
tuntemattomaan, jota ei viisas minun iässäni enää viitsi lähteä rehkimään!" -- Haminavahti oli saanut ruuhen kyljittäin möljän
kupeelle ja auttoi nyt käsikynkästä tukien Villeä alas veneeseen, itsekin säntäten itsensä, niin kankealta kuin näyttikin, pölkky
pölkyltä möljän seinämällä keikkuvaan ruuheeseen. Etutuhdolle istuttuaan ja haettuaan airoparin käsiinsä haminavahti kuitenkin
vielä, ennenkuin sylkäsi kämmeniinsä ja alkoi soudun, palasi varmuuden vuoksi vielä kerta asiaan.  "Pitäkää itse vaan kellonne ja
raamattunne!" puheli hän Villelle, joka maltittomana oli unohtanut istuakaan ja kurkku kurotettuna ja kumaraselkäisenä seisoi
keskellä venettä ja ontoin silmin tuijotteli laivaansa kohden.  "Minä soudan teidät omalla riskillä, ja odotan laivan kupeella,
kunnes palaatte, niin nähdään sitte, oletteko mies maksamaan soutupalkan killinkeissä selvällä rahalla!" päätti haminavahti
ajatuksensa.  "Kymmenen riksiä saat, kymmenen riksiä saat, jos käteeni punaisen setelin saan!" jupisi Ville melkein
ajatuksettomana, silmät koko ajan naulattuina Albatrossin mustanharmaaseen kylkeen. -- "No, se oli miehen lupaus, sen varasa voi
vetää vähän pitempiäkin vetoja!" hörähytti haminavahti hyväpartaisensa. "Kymmenen riksiä saat, kymmenen riksiä saat, jos käteeni
tuutin sillilaukan tahraamat liepeet joka nykäisyltä läpättivät tukeviksi ponnisteleviin sääripiippuihin."

Albatross makasi nyt jo vakaasti ankurissa. Totisesti, olipa laiva päässyt haalistumaan! Kylki koko pituudeltaan harmaan hallava
kuin savirapakossa rypenyt musta lammas, terva varisevilla suomuksilla niinkuin puolen vuotta tiinun laukassa maannut säynään
kyljyspieli!  Villen alkoi sisu riidellä. Eikö pirun ja murjaanien mustan jumalan nimessä ulkomailla saanut tervaa ostaa?
Niinkuin pihaton päätyseinä, kun talvinen tunkio on kärrätty pellolle! Ja plokit! Niin vilkkuivat ja välkkyivät lähtiessä
valkoisessa maalissaan kuin pestyt posliinipilkut mustantervaisessa taklingissa, ja nyt niinkuin harmaat räkäklotit roikkumassa
kuluneitten touvien päissä! Villen tikuttavat silmät hyppelivät ahneempina ja ahneempina surkeudessa. Kylläpäs on maali saatu
virutetuksi toppien nupuista ja raakojen päistä, mastojen välkkyvä värnissa peitetty vihreän-sinistyvään sammaleeseen,
kantäkkilista liisteillä kuin köyhän talon sontareen puuantura, ja, jumaliste, onko kapteeni vetänyt vanhan sänkylakanansa lipuksi
toppiin, senverran siinä rievussa on väriä ja eheätä kanttia! Ville oli huomannut senkin, että galjuunakuva kokkapuun alla oli
nenäpuoli ja puuhelmistä immen avoimella kaulalla enimmät lohenneet ja halkoisia: mikä hemmetti niitäkin on käynyt kolhimassa?
manasi hänen sisuksissaan kasvava kiukku.

Nyt alettiin olla jo perillä, haminavahti oli kääntänyt kankeata niskaansa senverran, että hänkin jo teki huomioitaan. "Ei tervan
hajua laivassa", puheli hän airoillansa ruuhta kyljittäin laivan sivulle liikehtien. Villen silmät olivat kuin noiduttuina ja
liikkumattomina naulatut veden rajaan laivan kupeeseen, jossa sotkui ja velloi niin pitkälle ja syvälle kuin hallavan viheriästä
merestä laivan kylkeä eroitti kyynärän pituinen, keltaisen likainen parta. "Pohjan allakos Kalle lastiansa laahaa Brasiliasta
asti?" kihelmöitsi hänessä närkäs kysymys. "Onkos Atlantti ollut Kallen mielestä luutimisen tarpeessa, kun sitä tuommoisella
lorvilla on pitänyt lavaista? Ihmekös, jos on astia meressä upi räämäisiä vantteja myöten, kun on rahdattu kölin alle lastiksi
koko tropiikki!"

Harvoin on sisimmiltään karvaisempi retari siirtänyt silmän hapanta laivan kupeelta fregatin reilinkiä kohden, kuin siirsi Ville
silloisena lokakuun viluisena huomeltaina Vaasan satamassa haminavahdin ruuhessa närkästyneet näkimensä kupeen kellahtavasta
ruohosotkusta verkalleen fregatin haaltunutta tervaseinää pitkin ylöskäsin. "Niinkuin petsattu elfenpuu, niin kiilsi tuokin kylki
seitsemän vuotta sitten, jokainen sauma paksussa piessä ja lankun pinnat tervan mustassa posliinissa!" kerkesi ajatuksen nirko
repimään hänen sydäntänsä, kun hän lankku lankulta laski jokaisen sauman suun, jonka raosta pullotti ruokottoman alastomana
tilkkeen harmaan paljas, virutettu hamppu.  Golgatan laellekin päästään askel askeleelta, ja retarin silmäkin saavutti viimein
parraspuun. Mutta jos oli karvainen karvas miehen sisu, niin karvaisempaan vielä saivat nyt miehen silmät tuijottaa. Laivassa oli
nimittäin nyt jo myöskin huomattu tulijat, ja kun Villen silmät tarkastusmatkallaan olivat viimein kiivenneet Albatrossin
parraspuuhun saakka, niin kurotteli sieltä reilingin ylitse karvamätäs, jonka ymmärsi ihmisen pääksi, kun ajatusta viljeli.
Kalleksi Villekin otuksen kohta arvasi, vaikka sai sinne tirkistää, ennenkuin sammaltukun keskeltä eroitti kiiluvat silmät, joissa
oli naurun sulaa sen, minkä pieniin tihruihin mahtui. Karvaisuus oli nimittäin tässä tapauksessa pelkästään ulkopuolista laatua,
ja kun parran takkuun paremmin kerkesi tottumaan, niin olisi silmien kurista päätellen voinut lyödä voittovedon siitä, että
pensaston peitossa olivat huulten ja poskien palvot varsin tyytyväisessä naurun toimituksessa.

"Retarikos sieltä on tulossa?" kuului mättään sisuksista ääni, jonka lähtö todisti, että niitä suupieliä ei oltu seitsemään
vuoteen ainakaan puhumisen turhuuteen liiaksi viljelty, se särähteli niinkuin avaimen kierto lukossa, jonka vietereihin on
paatunut vuosikausien ruostetta.  Mutta kun lukko kerta heltiää liukumaan, niin mikä hätä silloin on sälistä edelleen! Ja
Kalleltakin, kun hän kerta oli äänensä löytänyt, pääsi puhe merkillisen liukkaasti.  "Terveiset West-Indiasta ja Ost-Indiasta!"
höröttelivät partaiset huulet jo valtoimeltaan juttua niinkuin vuoskymmenen vanha viinipullo sisältöänsä, kun päällimmäinen
homeenkokkare on pulpahtanut kurkkua tukkoamasta. "Mutta mihinkäs retari on vatsansa pudottanut? Housut lommolla siltä kohdalta,
johon ruoka talletetaan, niin että suruksi vetää räätälin turha vaivannäkö ja vaatetavaran haasko! Eikös Närpiöstä enää voinauloja
ostaa saa?" -- Kallella oli kieli aivan karkumenossa, kun se kerta oli onnella päässyt liikkeelle. "Ja mihinkäs retari on partansa
varistellut, kun on vain harva haivena siellä täällä leuan päässä?  Minulla sensijaan se puskee joka paikasta esiin, silmät
sentään ovat senverran pysyneet selvillä karvoista, että kurssin näki ottaa kotohaminaa kohden!" tyydytteli Kalle äkillistä
puheliaisuuden tarvettansa. "Konsti, viskaapas köysi retarille, että saadaan hilata äijä puurin puolelle, ja katsella, miltä
semmoinen ihminen näyttää, jonka anturain alla on ollut maakamaraakin viimeisinä seitsemänä vuotena!" komenteli Kalle puurin
puolellekin.

Ville ei toistaiseksi ollut puhetuulella, hän vain seisoi ruuhessaan verrattain umpisuisena miehenä ja katsella kyräili
epäluuloisesti konstin hommia, joka oli loikannut reilingin partaalle ja siellä piuvaili käsissään paksua köysivyyhtiä.
"Underhoi!" kuului samassa ylhäältä, ja oli Villessä senverran vanhaa nopsakkuutta, että kerkesi päänsä väistämään tieltä, kun
kahden tuuman köysi raskaana kimppuna kolisi ruuheen. Haminavahti vanhana merimiehenä siihen kiinni kimpasi: Villellä oli täysi
toimitus omasta pystyssä pysymisestään, ettei selittämisen rakoa asiassa. Köysiportaat olivat kelvottomat, tippunut päistikkaa
ruuhen partaan ylitse Albatrossin limaiseen ruohosohjoon.  Kapteenin kulmaluitten takana oli sillä välin ajatus värkännyt lujasti,
koska hän yht'äkkiä äkkäsi selittämisen rakoa asiassa. "Köysiportaat olivat kelvottomat, risahtivat poikki Bombay'ssa, kun
tullinuuski kiipesi laivaan -- se pahus osasi uida, niin että se pelastui! -- ja kun on tässä pitänyt säästellä, niin en raskinnut
ostaa uusia, eikä köyttäkään ole sillä tapaa liikaa, että olisi plissattu puurissa vanha eheäksi, astuimetkin olivat jo lahot!"
selitteli hän juurtajaksaisesti toimitellen. Haminavahti oli sillävälin kirvottanut köysiläjästä touvinpään esiin ja kurottanut
sen Villelle, joka huomattavasti neuvottoman näköisenä sitä nyt piteli ja taivutteli käsissään; kopettunut ja kankea se olikin,
niin että kysyi melkein voimia ranteimissa, kun sitä luokaksi väänsi. Kapteeni ehättikin paikalla lohduttamaan ja neuvomaan:
"Hyvin sillä puurin puolelle pääsee!  Kierasee pari kertaa uuman ympäri vaan ja solmii pukinsorkkaan mahan kohdalle, miehet
hilaavat raakaplokista ylös ja konsti ja puosti pärjäävät puurin puolelle!" Kapteeni murahti rohkaisevasti. "Sillä lailla me
Kap'issa ryssän konsulinkin laivaan nostimme! Paljon lihavampi mies kuin retari oli silloinkaan, kun matkalle lähdimme, ja hyvin
paikat kestivät!" -- Ymmärsi Villekin, ettei asia odottamisesta parantunut, hän sai köyden taipumaan pari kertaa ympärilleen, hän
kääräsi sen varmuuden vuoksi kolmeenkin varviin uumilleen, ja haminavahdin avulla saatiin pukinsorkkakin syntymään, kun kaksin
miehin punnattiin kovan uppiniskaisen köyden kimpussa. Senjälkeen ei ollut enää kuin puolen minuutin sätkytteleminen ilmassa,
ennenkuin retari hengästyksissään ja ilmaa keuhkoihinsa pärskytellen seisoi fregattinsa kannella ja sai mutistuksi jotain
laskuportaista: "Miksei niitä hissattu alas, että olisi ihmismäisesti päässyt laivan puolelle?"

Kapteeni joutui taas selittelemään. "Laskuportaat olisivat tosin olleet erinomaiset nyt!" myönsi hän auliisti. "Mutta kuka
semmoisia mööpeleitä olisi raskinnut käyttää matkan rähjässä? Eihän meillä mamselleja ole puuriin kiivennyt? Ja kun touvit ovat
semmoisia pahuksia, että ne kuluvat seilatessa, niin on täytynyt plissata niiden jatkoksi laskuportaiden köydetkin ja tarpeeton
puuvärkki on senjälkeen käytetty ovien ja luukkujen paikoiksi, kun ne jumalattomat aina kekkaavat pahimmista paikoistaan! Ja mitäs
siitä, hyvinhän on käynyt, koska tässä ollaan täkillä terveinä ja kättä paiskataan!" ohjasi hän juttua ovelasti paremmille urille.
"Terve pikiseen kouraan!" puheli hän ja kökötti senverran kuin kankeata käsivartta oikenemaan sai, oikeanpuolista etu-ulotintaan
retaria kohden.

Mutta se käsi sai jäädä kurottamaan tyhjään ilmaan. Laivan isäntä oli nyt jo selvinnyt senverran pökerryksestään, että huomasi
seisovansa turvallisella täkillä ja veti molemmat kätensä selän taakse katsella luimistellen melko tuikeasti kapteenia
silmävalkuaisesta silmävalkuaiseen. Hän oli nyt jo täysin perillä siitä, että hän seisoi oman fregattinsa kannella.

"On meillä muitakin selvittelemisiä ennenkuin käsiä ruvetaan tuhrimaan toistemme käsiin!" kivahti hän kiristäen kätensä selän
taakse niin loitolle kuin suinkin, ikäänkuin pelkäisi hän, että kapteeni kävisi sieltä noutamassa hänen kouransa kurotettuun
kämmeneensä. "Missä hemmetissä sinä olet laahannut laivaa, ja missä kunnossa sinä tuot sen takaisin! Minä annoin sinulle aluksen
kuin putsattu salonki, ja sinä tuot sen takaisin sikapihattona!" tiuski hän, kun silmä oli sattunut kannella juoksentelevaan
porsaspariin.

Hölmistyneellä kapteenilla oli käsi vielä kurotettuna ilmaan, mutta paluumatkalla se jo oli raapasemaan harittavia niskakarvoja.
Hänen silmänsä olivat seuranneet kapteenin silmiä porsaspariin, ja muun puhumisen puutteessa alkoi hän niskakarvojansa kynsien
selitellä viattomien elikkojen olemista. "No, kun meillä on ollut pitkät matkat, niin olen kasvattanut sikoja, täällä, että on
joskus tuoretta läskiä suuhun!" puheli hän järkeä retarille. Ja luullen yht'äkkiä äkänneensä syyn retarin selittämättömään
kiivastumiseen, komensi hän konstille: "Toimita pojat nostamaan sikaruuhi puoleen kajuutan oven edestä, että retari pääsee
mukavammin kävelemään kajuuttaan!" Ja laivan isännän puoleen kääntyen jatkoi hän sopuisasti: "Käydään sisään nyt kajuutan
puolelle, niin saadaan puhella asioista paremmin. Ei ole tullut kirjoitetuksikaan, kun käy se kirjoittaminen niin kankeasti ja
turhia maksuja vaan saa maksaa. Singaporessa kerran aloin kirjoittaa, mutta en saanut kirjettä riitatuksi ennenkuin laiva tuli
lastiin, ja mitäs minä olisin pelkän kirjeen vuoksi jäänyt laivan kanssa Singaporeen makaamaan, kun oli hyvä pasaati Valparaisoon?
Arvelin, että tiedätte te minun voimiseni ja jaksamiseni muutenkin, ettei minun sitä paperille tarvitse präntätä, ja mikäs hätä
retarilla oli maissa odotellessa?" Kalle puheli edelleen sopunuotissa, vaikka tunnustaa täytyi, että silmissä alkoi viskellä
punaisesti ja ääni käydä tikuille. Vanhoja rippikoulutoveruksia, eikä vielä oltu kättä paiskattu edes, vaikka niinpaljo oli
lauteerattu! Onkos tämmöinen laita vastaanottoa, kun on rähjännyt seitsemän vuotta toisen hyväksi sitkeästi kuin sontiainen
kasassa! Mitä ajattelivat merimiehetkään ympärillä?  Konstikin, järkimies ja puosukin, joka koko reisulla ei ollut seitsemään
vuoteen puhunut ainoatakaan tarpeetonta sanaa suustaan, katselivat nenäorsiansa pitkin laivankanteen ikäänkuin olisivat häpeilleet
jotakin. Kapteenilla alkoi veri sakoutua niskaan.

"Viis ja viisikymmentä minä sinun voimisistasi, mutta minun laivani!" tiuski laivanisäntä silmät semmoisina kuin olisi tahtonut
syödä koko kapteenin karvoineen päivineen. "Raippaa ansaitsisit Vaasan torilla, semmoisessa pinteessä olet minua pitänyt seitsemän
vuotta! Seitsemän vuotta koko omaisuuteni vesillä ja minä kuin säkissä tietämättä mistään! Seitsemän vuotta juossut postikonttorin
luukulla jokaikinen postipäivä, seitsemän vuotta tirkistänyt silmäni sokeiksi aviisoiden laivauutisiin, seitsemän vuotta
kirjoitellut konsuleille kaikissa maailman riikeissä ja valtakunnissa, eikä Albatrossista nimen hajua!  Silakkaa ei kärvennetä
hiilustalla pahemmin kuin sinä seitsemän Jumalan vuotta minua! Minulla on kymmenen kynttä sormien päissä, kiitä lykkyäsi, etteivät
ne ole poskiparrassasi tällä hetkellä!"

Kalle oli komentosillalta tarpeeksi monta kertaa katsellut meren vihreään valkuaiseen parraspuun takana, kun se pahimpana
kattilana kiehuu ja sähisee sillä välimatkalla, jonka silmä erottaa suitsuvan reilingin ja roiskuvan taivaanrannan väliltä,
tietääkseen kokemuksesta, että on pirun puuskutellessa paras reivata riepuja raakapuissa, minkä kynsiltä kerkiää ja jättää
kiroominen siksi, kun meri on lakannut sylkemästä. Niinpä hän nytkin tyrehytti kiukun nousemasta niskasta aivoja hämäämään,
sylkäsi vain läjäyksen kanteen, ja sanoi sitte sopuäänellä: "Vai retari on ollut levoton laivansa puolesta? Sitämar se Ryssän
konsulikin Kap'issa puheli, sama, jonka hilasimme laivan puolelle, jutteli että konsulaatista on moneen kertaan kyselty, onko
Albatross paseerannut Kap'in. En minä sentään pitänyt asiaa pahempana, koska juuri olimme kotomatkallakin, Rio'n kautta vain
Suomeen, arvelin sitenkin, että eivät asiat vanhene, vaikka ne suullisestikin puhuu.  Olisi sitäpaitsi tarvinnut viipyä viikon
päivät ankkurissa Kap'issa, ennenkuin minä olisin saanut kirjeeni riitatuksi paperille, ja minun mielestäni oli laivan saapuminen
tärkeämpi asia kuin kirjepaperin.  Ajattelin minä sitäkin, että mitäs murhetta teillä on laivasta, kun tiedätte, että siinä on
kapteenina vanha rippikoulukamraatti ja närpiöläinen!" lisäsi Kalle vielä taitavasti pienen varareivinkin juttuunsa.

Kapteeni oli puhellessaan lähtenyt kävellä vankkaamaan kajuutan ovea kohden, jonka edestä sikaruuhikin jo oli nostettu puoleen.
Hänellä oli se viekas taka-ajatus, että laivan omistaja seuraisi jäljestä ja he pääsisivät miesten silmistä pois kajuutan puolelle
selvittämään asioita. Siinä hän olikin laskenut sträkin oikein, sillä laivan varustaja, vihapäissään ensin potkaistuaan
tarpeettoman tylysti jaloistansa puoleen toisen laivan porsaista, joka tuttavuutta rakentaen oli viattomuudessaan tullut
kahnuttelemaan kylkeään hänen säärtään vastaan, säärysti niin nopeasti kapteenin jälestä, että kerkesi kajuutan ovelle ennen tätä
ja isäntävaltansa näytteeksi astui sisään tyhmistyneen Kallen nokitse.

Kajuutan puolella nyt siis olivat laivan isäntä ja kapteeni. Jos ruokailuhytissä kuppeja kalisteleva kokki olisi painanut korvaa
kapteenin jälessään tiiviisti sulkemaan oveen, ei hän aluksi olisi kuulemastaan paljoakaan lihonnut. Kajuutassa oltiin nimittäin
toistaiseksi aivan visusti suun käyttämiseen nähden. Kapteeni oli jäänyt oven suuhun seisomaan, mutta retari oli kohta sisään
päästyään alkanut merkillisen harppailun pienen kajuutan toisesta kulmasta toiseen. Kapteenin täytyi ihmetellä, kuinka nopeasti
sortuutin kuluneet liepeet kerkesivätkään heilahtamaan uuteen iiriin retarin kintuissa joka kerta, kun kurssi kajuutan kulmassa
käännettiin. Olisi astiassakin klyyveri takastaagissa, niin ties kuinka sojosti sieppaisi tuuleen!  aprikoi Kalle asiallisesti,
mutta närkästyi samassa: vihtoo körteillään kuin kärpäsiä nurkista! ajatteli hän. Ei tuolla juoksemisella Vaasan haminaa
pitemmälle kuitenkaan päästä!

Retari tuskin ajatteli paljon mitään, harppasi vain, vuoroin kädet hieromassa selän takana, vuoroin kämmentä tahkoen edessä. Joka
kerta kun hän menossaan sivuutti oven suussa seisovan kapteenin, tuhautti hän nenäänsä ja nikautti olkapäitä, mutta juoksi entistä
vinhemmin edelleen, ja vaikka meno oli kova kohta alussa, kiihtyi vauhti knuuppu knuupulta joka kierrokselta. Kapteeni oli aluksi
kajuuttaan tullessaan ottanut lakin päästään, mutta se oli jo löytänyt takaisin totutulle paikalleen torroisella tukalla, kädet
olivat hakeneet itsensä verrattain syvälle nutun taskuihin, ja mitä useamman kerran ja mitä uhkaavamman läheltä retari syöstävänä
luikki kapteenin nokan editse, sitä leveämpään tanaan asettuivat kapteenin lyhyet sääret köysimatolla oven edessä: kapteenissakin
alkoi nähtävästi kiehua veri.

"Minulla on pukspröötti naamassa törröttämässä niinkuin sinullakin, vaikka lyhyempi, pysy siitä sen matkan takana kuin tarvitaan,
ettei stryykätä yhteen!" sanoi hän, kun Ville jo pyyhkäsi hänen ohitsensa melkein nenän päitse. Ja puheen alkuun päästyä oli jo
helppo jatkaa.  "Mikäs retaria vaivaa?" kysyi hän.  "Olen minä nähnyt punaisia ihmisiä ja keltaisia ja kuparin värisiä, mutta en
ikinä tätä ennen vihreitä ja kretliinin kirjavia! Murjaanit tervehtivät toisiaan hieromalla nenänpäitä vastatusten ja kiinalainen
turjuttaa tuttavaansa pitkästä palmikosta, mutta jumaliste, jos minua koskaan on tervehditty loikkimalla silmieni edessä niin,
että nenänpääni on vaarassa! Minä olen reisannut seitsemän vuotta uskollisesti retarin laivaa, ja vielä ei retari ole antanut
kämmentä tervehdykseksi!" Oven suussa seisoi jokseenkin painava ja karvainen mies, vaikka lyhkäinen, varsinkin koipipäästä, ja
pikkaisista silmänpippuroista oli leikki kaukana.

"Kämmentä ja kämmentä", laukesi nyt sana retariltakin. Ja loikaten kajuutan kulmasta parilla askeleella aivan Kallen eteen, kirkui
hän, silmät aivan toisen silmiin tyrkäten: "Ennen minä rupisammakon pivooni otan kuin sinun kämmenesi!  'Seitsemän vuotta
uskollisesti seilannut minun laivaani!'" kähisi hän saaden tuskin sanoja kurkustaan.  "Seitsemää minuuttia kauemmin sinä et tämän
laivan lankkuja polje, jos minä aluksessani mitään määrään! Tilit tänne, ja saat sätkytellä sinä vuorostasi lyhyitä koipiasi
ilmassa, kun sinut porsainesi hilataan raa'an päästä ruuheen!"

"Älä silmiin lennä, näen minä sinut kauempaakin!" torjui kapteeni, joka nyt oli tosissaan suuttunut mies. "Eikä minun sääriäni
mikään pohjaa!  Maapallon toiselle puolelle minä niillä olen päässyt, vaikka ne lyhyet ovatkin.  Pitkällekös sinä olet ehtinyt
pitkine kinttuinesi Vaasan tulliporttien ulkopuolelle?" Kallen olivat kädet siirtyneet nutun taskuista housun taskuihin, silmän
pippurat iskivät valkeata ja parta törrötti poskilla oikein vaarallisen näköisenä kaikkiin kompassin suuntiin. "Enkä minä laivasta
niin vaan lähde!" sanoa täräytti hän.  "Raha-arkkuni minä otan vaikka pirun näpistä!"

"Raha-arkkusi?" sävähti laivan isäntä epäluuloisesti. "Minkä raha-arkun?" Ville oli hetkeksi unohtanut kiukkunsakin ja silmät
harppivat Kallea kuin kaivonkoukku pohjaan uponneen ämpärin sankaa.

"No, omani tietenkin!" vastasi kapteeni. "Killingilleen olen joka kuukauden viimeinen päivä laskenut siihen sovitun palkkani
seitsemän vuoden aikana. Siinä on vanhuuden turvani, ja sen vien mukanani, vaikka lähettäisit kymmenen kasakkaa niskaani!" Ei
koirakaan kostamatta kärsi sitä, että luupala kiskotaan sen härisevistä hampaista: se ymmärtää leikin sillä tavalla, että sieppaa
härnääjän ranteimen suupieliensä rakoon! "Minulla on vielä senverran selkeätä järjen tippaa päässä, että minä varotan kenenkään
pistämästä näppejänsä minun rahakistuani lähelle! Koiran täytyy häristä, mutta mies sanoo asiansa selvällä sanalla, ja se on tässä
tapauksessa se, että minun arkkuni on minun, ja se mies saa tekemistä minun kanssani, joka sen minulta aikoo ottaa!" -- Kalle
näytti oven suussa jotenkin vaakavalta mieheltä tällä hetkellä.  Eihän pituutta tumpissa paljoa ollut, mutta se, mikä oli kokoa,
seisoi jotakuinkin tanavasti tallukoillaan: täräystä oli sekä miehessä että sanassa.

Villekin vääjähti hiukka, pysähtyi senverran juoksussaan, että körtit sortuutissa pääsivät sekunnin parin lepoon ja tirkisti
tyrmistyneenä kapteeninsa karvaiseen naamaan. "Nousee takajaloilleenkin vielä!" ällisteli hän. "Ryövännyt minua seitsemän vuotta,
ja kiukkuinen vielä, niin että kipenöi!  Melkein kuin minä olisin vastuussa ja hän tuomion enkeli!" Mutta ei aallon harja, kun se
kurkistelee reilingin yläpuolilla, kauvoja emmi, vaikka se tuntuukin tuokion harkitsevan ilmassa vaappuen, suitsuako edelleen vai
ei, ennenkuin murto jo kuohuu sähisten ja hulisten täkille. Villekään ei kerjennyt kauan kummastelemaan, kiukku viskeli sisussa
liika korkeata harjaa, ja suuttumus lonsosi ryöpyten syyllisen viattomaan niskaan. Se järki Villellä vihassansakin kuitenkin oli,
ettei käsirysyyn rynnännyt, niin paljo kuin kynsiä syhyikin siihen, ja niin läheltä kuin haritetut sormenpäät harasivatkin Kallen
poskihaivenia -- sellainen olisi ollutkin Villen puolelta varsin epävarma yritys, sillä Kallen tämmistä näki, että velkapuolelle
hän ei sellaisessa tiliselvityksessä aikonut jäädä -- käsirysyyn ei siis Ville katsonut otolliseksi ryhtyä, mutta sanapurkua ei
olisi enkeli taivaasta voinut torjua Kallen yltä: liika pakilleen oli mielenkerä sakoutunut seitsemän vuoden katkua.

"Vai minun rahojani sinä höyheniksi ajattelet vanhuutesi polstareihin?  Kaapi home mastojen kyljistä ja sammal laivan pohjasta,
niin pehmeämpää polstarin täytettä saat siitä ja potkit loppuikäsi hyvällä omallatunnolla tavaraa, joka on sinun rehellistä
ansiotasi! Vai naurisvaras vielä tulee kysymään päiväpalkkaa siitä, että on näppinyt halmeen tyhjäksi ja jättänyt pelkät mullan
kokkareet saralle? Kärytät minua seitsemän vuotta kuin silakkaa halstarilla ja tuot minulle traakin takaisin kuin lammaspihaton,
kun minä annan sinulle Vaasan komeimman laivan, ja minun pitäisi tässä sortuutissani -- näetkö, kuinka se kiiltää? Se on minun
juhlasortuuttini Albatrossin ristiäisistä! -- minun pitäisi tässä sillirähjäisessä sortuutissani katsella, kun sinä raha-arkku
niskaryhällä kiipeät Albatrossin säläisen reilingin ylitse maihin? Luuletko sinä minua särkeväksi hampaan ikenäksi ja itseäsi
iilimadoksi, häh, joka pullottaa toisen verestä lihavana?" melkein vinkui Ville silmän ruskeat leiskumassa tuuman päässä Kallen
teräksen harmaista. -- "Sitä raha-arkkua ei liikuteta, ennenkuin tilit ovat selvät!" kiljahti samassa laivan isäntä äkkiarvaamatta
kolmessa äänikerrassa niinkuin kiekuraista opetteleva kukonpoika, silmät lävistivät edelleen yhtä läheltä Kallen naamaa.  "Selvitä
tilit, tai vangin kyydillä sinut laivasta satamaan toimitetaan!" lähti vielä kimeämpi ääni kurkusta ja silmät pistivät kärkiänsä
vielä uhkaavammasti lähelle.

Kalle oli tähän asti seisonut melko jykevästi anturoillaan: mitäs on seisoessa miehen, joka on tottunut pistämään jalkansa aina
sen verran tanaan, kuinka meri kulloinkin muljaa alla? Mutta nyt oli ylihaalinki liika äkkijyrkkä Kalienkin ketaroille! Miehessä
tapahtui odottamattoman nopea muutos. Ensiksi asettui parran äreä karva poskipäillä sileään lakoon, vuoroin tulivat kädet esiin
housun taskuista, ensin tipahti vasen ja sitte oikea, sekuntia myöhemmin oli käsi lakaissut lakin päästä, ja retarin edessä seisoi
nyt varsin lakean näköinen mies, silmät räpyttelevinä.

"Tilit? Jaa, että retari kyselee tilejä, niin?" sopotti Kalle omia sanojaan kertaillen. Oli tullut kuin palanen kurkkuun
nieltäväksi, ja polvia heikotti pahemmin, kuin silloin kerta komentosillalla Valparaison kohdalla, kun Albatross kerta oli saanut
ällin puskea puksprööttinsä niin sitkeästi mereen, ikäänkuin ei aikoisi sitä sieltä kirvottaakaan ja Iso-Valtameri, pahalla
kyljellänsä ollen samalla kertaa hulisteli ylälaidan takaa yhdellä ryöpsäyksellä kymmenkunta tonnia liikojansa täkille sähisemään.
Jokos tämä nyt on menoa? imi silloin maksan juuria huikaiseva kysymys, mutta totisesti, heikommalta kuorelta tuntui tällä hetkellä
Albatrossin kansilauta anturan alla kuin silloin, vaikka nyt oltiinkin vakaassa ankkurissa Vaasan haminassa, ja merta oli kölin
alla sama verta syliä kuin silloin nieleviä virstoja!  'Olisi silloin menty, niin ei tässäkään paikassa tarvitsisi seistä!'
pilkisti mielessä pelastuksen rakoa hakeva ajatus.

-- "Niin, että retari kysyy tilejä?" varmensivat huulet vielä kerta tiukan paikan. Mutta merimies ei saa hellittää kättä ratin
nappuloista, vaikka meri longottaisi kitaa julmemminkin ja parras pitkin pituuttaan ryyppäisi sylen korkuisenkin siemauksen!
Kallenkin karvainen merimiespää älysi, että jos nyt oli nostettava kuuton laita särppäämästä tarpeettomia, niin oli ratilla kiiru
ja rattimiehen kämmenen oltava liukkaan nappulan vaihtamisessa.

-- "Tilit ja talit! Mitäs miesten välillä turhia pelejä ja voitelemisia!" löysäsi hän jutun kurssin puuskan juonen mukaan.
"Rehellisiä miehiähän me kumpikin olemme ja vanhoja rippikoulukamraatteja!" yritti hän torjua laitapuulta kielakkainta ärjynäkää.
"En minä mitään tilejä ole pitänyt!" helppasi hän äkkinykäisyllä kuutitkin naakeleista ymmärtäen, että tuulelta taittuu sisun
niska, kun ei sillä ole riepua tiellä, mihin puskea. "Veisi aikaakin turha paperin tuhriminen, niin ettei kerkiäsi navigeerata!"
koetti hän puhua järkeäkin sekaan. Ja arvellen, että nyt oli pahin puuska vältetty ja sai taas siepata kurssiin, alkoi hän johtaa
retaria asioiden tolkulle. "Riksilleen olen laskenut arkkuun joka kolikon, joka on luettu kouraani, oliko puntaa vaiko milreissiä,
kultaa vaiko paperia!" selitti hän ja silmä kiristyi taas rehellisesti retarin valkuaisiin.

"Arkkuun?" kimmahti laivan isäntä tyrmistyneenä, ymmärtämättä pitikö hänen hypätä nahoistansa vai harata ajatuksensa selviksi
siitä asiasta, kumpiko heistä kahdesta oli hullu, kapteeniko vai hän itse. "Omaan arkkuusiko sinä olet laivan tienstit laskenut?
Ja sen sinä nyt veisit mukanasi?" höpisi hän silmät ja ajatukset niin löysinä kapteenin parran sammaleessa kuin purjeen riepu,
joka tuulesta päästettynä tolkuttomana roikkuu ja hakkaa raakapuulta.

"Omaan arkkuuni?" Nyt oli kapteenin vuoro hölmistyä. "Onko retarilla puuroa pääkopassa?" tuimistui hän. "En suinkaan minäkään
kooho ole!  Omat rahani minä omaan arkkuuni pistän, ja laivan rahat laivan arkkuun.  Kun ensimmäinen arkku tuli täyteen, annoin
timperin laittaa toisen suuremman -- siihen ne laskuportaan lankut käytettiinkin -- ja sekin on nyt täynnä. En minä näin nopeasti
olisi vielä palannutkaan, mutta kun arkut tulivat täyteen eikä hyttiinkään enää mahtunut uutta arkkua lisään, niin läksin kotiin
päin seilaamaan!" -- Kapteeni oli niin tosissaan ja otettu asiasta, että hän katsoi tarpeelliseksi näin juurta jaksaisen
selityksen, hän kaiveli samalla nahkatakkinsa kauluksen alta esiin jotakin ja sieltä tulikin pienen ähimisen jälkeen näkyville
ensin miehen pikkusormen paksuista nahkasiimaa ja senjälkeen siitä riippuva raskas avainkimppu. "Tässä avaimet ovatkin!" selitti
kapteeni edelleen, kirvotellen niskan taitse kiertävää nyöriä karraisten korvallistensa ylitse vapaaksi: neljä jykevää avainta
killui ja kalisi nahkasiiman päässä, kolme suurempaa ja yksi pienempi.

Laivanisäntä oli kapteenin puhuessa asettunut melko hiljaiseksi mieheksi, silmät vain pyrkivät kapteenin toimituksista pälyilemään
kapteenin hytin ovelle, jonka poikitse todella oli määrlötty rautakankinen telje, ainakin yhtä jykevä ja paksu kuin puomi
Valmqvistin puodin ovella. "Kukas senkin puomin on tänä huomeltaina pudottanut paikaltaan, kun minäkin olen tässä?" kulki Villen
mielessä joku selväkin ajatus, kun silmät joutilaina harittivat ruostekarstaiseen rautaan. "Pielipuutkin turmeltu, kun on isketty
tuommoiset väkimäärlöt hienoon maalattuun lautaan!" yritti äskeinen mielennäräkin vielä nostella harjaksiaan sisuksissa. Mutta
riitingit alkoivat Villellä olla nyt jo niin sekaisin, ettei tämäkään ajatuksen lanka kiertynyt pitemmälle. "Saapa Brasiliastakin
ostaa komeankokoisia lukkoja!" mietti hän vain, kun silmät loihdittuina pitelivät ja mittailivat pienemmän ryssänlimpun kokoista
esilukkoa rautapuomin päässä. "Tuommoisen puomin ja tuommoisen lukon takana ei talletetakaan pelkkiä makuukoijun kirppuja!" alkoi
kummallinen toivo kuiskutella Villen korvanjuuressa. "Kun niin visu mies kuin Kalle on raskinnut rustata tuommoisen lukon, niin
hänellä on kolikkoa lukittavana!" nosti usko jo varmemmin päätään. "Vaikk'ei siltä vielä ole sanottu, että niitä kolikkoja
lapiokaupalla on, sillä Kalle oli jo rippikoulupoikana semmoinen mies, että lantinkiiltävä kätkettiin kymmenkertaiseen solmuun
nenäliinan nurkkaan!" hillitsi ja pidätteli Ville viisaasti ajatuksiaan, jotka hän itsekin huomasi olevan karkumenossa.

Semmoinen vietävä se lukonlempo kuitenkin oli, ettei Villessä enää ollut miestä kirvottamaan silmiään sen mustanpullottavasta
kyljestä, ennenkuin Kalle viimeinkin oli saanut sälistetyksi avainkimppunsa selkeäksi ja valinnut joukosta oikean avaimen, sen
jossa oli isoin lehti.

Kallen huomio oli nyt niin piukasti hänen toimituksissaan, ettei hänen mieleensä suinkaan tullut hiiskaista sanaakaan, ja Villellä
puolestaan oli hänelläkin niinpaljo selvitettävää ajatuksissaan, ettei hänellekään tällä hetkellä ollut kutsumusta minkään
kaltaiseen jutun pitoon, vaikka kaikenlaista turhanaikaista mahtuikin kummastelemaan mieleen, niinkuin semmoinenkin joutilas
kysymys: Oletko sinä punninnut noita avaimiasi: vissisti runsas neljän naulan taakka paidan rinnallasi painamassa!  Kajuutassa
vallitsi siis verrattain juhlallinen hiljaisuus, ja Ville tunnusti myöhemmin muillekin, että Kalle lyhyine säärineen oli näyttänyt
aika juhlalliselta mieheltä, kun avain viimeinkin oli valmiina hänen käsissään ja hän oli astellut kajuutan poikitse makuukoijun
ovelle. 'Tumppi mieheksi, mutta astumisessa leveyttä niinpaljo, kuin kajuutan ruumaan mahtui!' selitti Ville myöhemmin.  Kurssi
oli kapteenilla nyt sträkilleen varma, avain upposi reikäänsä kuin löysätty ankkuri mereen, kierros ja kaksi ja lukon vieteri
ponnahti auki kuin ammuttu. Siihen on haaskattu voidetta kuitenkin, vaikk'ei muuhun missään laivassa! kerkesi Ville välillä
ajattelemaan, kun puomi jo samassa sälisi määrlöltä ja raskaasti heilahdellen jäi vakavasti roikkumaan pihtipieltä myöten. Kolmen
leiviskän rautakanki höylätyllä ovella, jonka peilin kuka hyvänsä potkasee jalallaan halki!  arvosteli Villen puotimiehen tottunut
silmä ammatillisesti ja asiallisesti. Kallen pitää laittaa rajua, mitä hän laittaakin!

Makuukoijun lauta-ovi oli nyt selkosen selällään. Sai Ville vähän kurkistetuksi sisäpuolelle, vaikka Kallen leveä selkä nyt täytti
melkein koko oviaukon: hän oli jo valikoimassa uutta avainta kimpustaan. Häämötti siellä todella toisella seinällä pari jykeätä,
runsaan kyynärän korkuista arkkua, toisella seinällä oli ruokkoomaton sänky. Ei Villekään enää malttanut, vaan seisoi hänkin jo
koijun ovella ja kurkisteli Kallen olan ylitse sisään, minkä kurkussa mittaa riitti.  Kaksi arkkua niitä todella oli ja koko
seinämitan ne täyttivät. Toinen oli maalattukin, sivelty merenvihreäksi, nurkat mustiksi, mutta toisessa, suuremmassa oli jäljellä
vielä laskuportaan lankkujen tervapinta. Ja kylläpäs niitäkin ovat varjelemassa lukot! aprikoi Ville, kun katseli sitä avaimen
sorkkaa, jota Kalle juuri selkää ja polvea kyyristellen upotti suuremman arkun avaimenreikään. Ahdasta kopissa oli, Kallen
tavallista tukevammat säärentyngät töintuskin mahtuivat pujottelemaan siinä kapeassa solassa, joka keskilaattialla oli maltettu
jättää sängyn laitapuun ja arkkujen etuseinän välille, isompi arkku oli tehty niin leveäksi, että Kallen oli liikuttava taiten
sekä jaloin että käsin, sovitellessaan runsaan korttelin mittaista avainta lukon suuhun.  Luonnisti se, kun kärsivällisesti jonkun
kerran yritti ja oli vanhaa tietoa siitä, mihinkä tanaan avain oli asetettava, jotta se luiskahti paikalleen huolimatta
sängynlaidasta, joka vastapäisellä puolella hangotti liika lähellä kiusaamassa. "Tuli misti lasku ja arkun mitta ahnehdituksi
kvarttituumaa liika leveäksi!" piti Kalle tarpeellisena selitellä asiaa, kun avain viimein neljännellä yrityksellä onnellisesti
solahti sijalleen senjälkeen kuin sen käsilehti oikein sihtaamalla oli sovitettu siihen varhoon, joka oli kulunut vastakkaiseen
sängyn laitaan. Villellekin oli toimituksen jännitys vääntänyt hikikarpalon otsalle, hän oli tehnyt parhaansa auttaakseen Kallea
tämän ensimmäisissä turhissa yrityksissä pitämällä kielenpäänsä niin visusti keskellä suuta kuin suinkin, nyt hän pyyhkäsi
otsaansa kuivaksi ja huoahti helpotuksesta, kun avain kaksi kertaa kierähti lukossa ja Kalle killuttaen avainnyörin hampaisiinsa
kaksin käsin nosti raskaan kannen auki, arkun saranat sälisivät kuin olisi ankkuripeliä väännetty.

Näki siinä rahaa! Arkun kansi oli nyt vakaasti nojollaan kopin seinää vastaan, sen seikan varmensi Ville ensimmäiseksi
ajatuksissaan: ei tarvinnut peljätä, että se leiviskän painoisena putoisi kynsille, jos meni pitelemään sitä vihreätä ja punaista,
joka laitoja myöten sullottuna paperisekamelskana paisui arkun sisuksista reunasta reunaan niin pakillaan, että laitimmaisten
pelkäsi laattialle tippuvan. Ja totisesti, pitelemään sitä teki mieli, lykätä käsivarret kyynärpäitä, olkapäitä myöten sohrimaan
kahisevassa, kulata, soljutella ja läiskytellä niinkuin kaksivuotias lapsi täyden vesipunkan partaalle päästessään! Keltaisia
kultalantteja, suuria kuin ankkurikellon kuori sikin sokin seteleillä, ja hopeataaloja, paksuja kuin anturanahka, kiilumassa
välkkävin reunoin jokaisen paperiliuskan peitosta! "Miksei pahus ole viitsinyt pinota seteleitä pinkoiksi ja lantteja tapuleiksi,
niin olisi arkkuun mahtunut paljon enemmän rahaa!" kuiskutteli ahneuden ja järjestyksen pahahenki Villen korvaan, mutta ei hänellä
nyt ollut aikaa semmoisten kuiskutusten kuuntelemiseen: käsi oli jo väkivoimin vedettynä kurottanut kouraansa erään päällimmäisiä
seteleitä: "10 Pound Sterling" luki Ville sen vihreästä otsasta selkeät kirjaimet. Hän oli nopeasti laskenut määrän rikseiksi ja
pisti visusti takaisin setelin arkkuun: ei semmoisia rahoja niin vain noukita!

Kalle oli sillävälin rauhassa jatkanut toimituksiansa ja toinenkin arkku oli nyt avattu: sama järjestys senkin kannen alla. "Nämä
ovat laivan arkkuja", selitti Kalle asioita. "Tuo kolmas tuolla sängyn alla on minun", lisäsi hän selvyyden vuoksi vielä,
torkottaen kengän korollaan pienempään lipasvakkaan sängynjalkojen varjossa. "Olen laskenut oman palkkani sinne joka kuukauden
viimeinen päivä, juoksevan kuukauden palkan on retari vielä velkaa minulle", lisäsi hän kaikkien väärinkäsitysten varalta. "Ja
miesten likviidi on myöskin suorittamatta Riosta asti: se on maksettava laivan arkusta!" lopetti hän tilien selvittämisen.

Laivanisäntä oli toistaiseksi jotenkin lakea mies, mankeloitu lakana ei ole sen latuskaisempi kuin hän naamaltaan, nenäkin melkein
tuntui roikkuvan mykistyneen suun ylitse. Hän tirrasi avonaisiin arkkuihinsa, vasen silmä haritti vasemmanpuoliseen, oikea
oikeanpuoliseen, ja järjen kynttilä lepatti niissä yhtä kirkkaana kuin vasikan näkimissä, joka yht'äkkiä navetan sumennosta kedon
vihreän keskelle joutuneena neuvottomana hölmistelee ympärilleen ymmärtämättä aluksi muuta kuin kepittää levitetyt sääripiiput
mahdollisimman harilleen ja jäykiksi: ruohoa joka puolella turpaa kohden kurottamassa niin sakeasti, ettei järki piukan otsaluun
takana riitä ratkaisemaan, minkä tupon ensimmäiseksi hampaisiinsa hahmisi: jos yhteen hahmasee, niin ties, vaikka koko muu ihanuus
sill'aikaa häviäisi saman selvittämättömän tien kuin se on ilmestynytkin ja olisi yhtä olematon kuin ennenkin?  Laivanisäntäkin
oli toistaiseksi samalla epäilevällä kannalla kuin vasikkakin, silmät näkivät, mutta aju ei uskonut: täytyi pidellä paremmin
vielä, että sormet varmenisivat, hän kourasi kaksin käsin lähimpään arkkuun, kahlasi syvälle paperin kahinaan, pöyhi kuin leipoja
taikinapurtilossa, hän upotti kätensä selvemmän varmuuden vuoksi olkapäitä myöten melkein arkun pohjiin ja nouti sieltä kahmalon
täyden seteleitä kumpaankin kouraansa, jotka hän sitte kurotti korkealle ilmaan, ja leikitellen hellitti käsistään viuhuvan ja
liehuvan paperisateen, niin että setelit pyrysivät ilmassa kuin isot laiskat lumivaaput, ennenkuin varisivat takaisin arkkuun.
Häntä lapsetti niin, että hän koukki sormiinsa erään paksun kultakolikon, joka leveänä kiilui päällimmäisenä setelisotkun yllä.
Hän piteli sitä aluksi varovaisesti ikäänkuin pelkäisi sen särkyvän sormissa, sovitti sen huolellisesti käteensä ja kurotti
käsivarren mitan itsestään loitolle katsellakseen sitä kuin taikakalua, kun se kämmenpohjan täyttävänä koko leveydellään paistoi
silmään. Hän siirsi sen lähemmäksi tarkastettavakseen: "1000 Milreis" luki hän sen helakasta otsasta ja nyt hän ei enää malttanut,
hän koppasi sormin sen syrjiin kiinni, yritti taivuttaa sitä hyppysissään, pinnisti koko peukalopihtiensä voimin muka murtaakseen
neljännestuuman metallipaakun, purasi turhien taivutusyritysten jälkeen lopulta hampaansakin kovaan reunaan ikäänkuin siten
vakuuttaakseen itsensä siitä, että kullankappale kourassa oli silkkaa todellisuutta, senjälkeen tyytyi hän hypittelemään
metallipalasta avokourassa ylös ja alas sen vaakaa tunnustellen: "tuommoisen laatan nakkaisin minäkin vielä pulskasti topin
ylitse!" riemahti hänessä hereille poikamainen halu, nopeasti hän kuitenkin tämän sanan jälkeen livahutti rahan käsistään
ylimmäksi setelien päälle, haroi visusti jonkun setelinkin sitä peittämään ikäänkuin kiusausta pelästyen itsekin.

Muutenkin alkoi järki palata jalkojen varaan. "Rahaako nuo arkut ovat täynnä?" jupisi hän senverran vielä tuperruksissaan, ettei
huomannut kysymyksen tarpeettomuutta silmien ja kourien selvän todistuksen jälkeen. "Oletko sinä laskenut, paljoko siinä on?"
alkoi ajatuksen nirko kuitenkin työskennellä. Ja järjestyksen miehenä -- ellei se olisi ollut Villellä luonnossa, olisi hän
oppinut sen Valmqvistin puodissa: rahoja on pideltävä kunniallisesti, jokainen setelilaji visusti omaan tukkuunsa ja jokainen
lantti pinottava omaan tapuliinsa! -- järjestyksen miehenä ei Ville voinut olla lausumatta pientä paheksumista: "Nakatut sikin
sokin, niin ettei sikakaan noista ota selvää!  Koska nuo laskemaan kerkiää?"

Kalle hämmästyi. "En suinkaan minä toisen ihmisen rahoja ole ruvennut pitelemään? Tänne olen pistänyt sitä myöten kuin tulivat,
ajatellut: saa laskea itse sitte!" Kalle oli rehellisesti kummissaan, silmät tirrottivat ikäänkuin kysyen, missä toisen järki oli.
"Mistäs minä olisin todistajia ottanut: olisit luullut varkaaksi vielä! Sen minä pinkkasin, käärin nyörillä yhteen tukkoon, joka
meni lastiin, sadan punnan seteleitä, mutta muu on kaikki arkuissa, niinkuin se on tullut ja niinkuin minä sen niihin olen
pistänyt!" Villen edessä seisoi mies, jonka päältä näki, että tuumaakaan hän ei aikonut kantapäiltään hievahtaa.

"Lastin?" Nyt oli taaskin ankkuri löysätty Villen järjenjuoksulta.  "Onko Albatross lastissa?" kysyi hän muun kysymisen puutteessa
ja huuliansa johonkin viljelläkseen.

"No kaiketikin!" vastasi Kalle kärsimättömästi. "Retari antoi orderin lähtiessä, ja tottakai minun oli määräystä noudatettava,
vaikka saikin kulata kaksi vuotta kauemmin ulkona sentähden!" Kalle oli sillävälin kerjennyt selvittämään asioita tukkansa alla.
Hän oli kesken sanojensa jäänyt tirkistämään Villeen, ja räjähti samassa vastustamattomaan nauruun. "Ei suinkaan retari ole
uskonut, että laiva on vantteja myöten meressä upi näiden kahden arkun painosta?" Kalle nauroi niin vatsansa pohjasta, että Ville,
jos hänellä olisi ollut siihen tolkkua, olisi voinut rauhassa laskea jokaisen hampaan niiden kahdessa valkoisessa tasarivissä
avoimella kohdalla Kallen partaista naamaa. "Kylläpäs maapakalla ihmisen aivot pääsevät suolattomiksi!" nauraa hölötti Kalle
vieläkin. "Kahvilastissa Albatross on, ja Riosta me tulemme!" rauhoittui hän naamaltaan ja vatsaltaan. "Jaa'ah, vai paperia retari
meidän luuli Brasiliasta seilaavan?" päästeli hän vielä loppua naurunkulkkua lyhyestä kurkustaan. "Kahvia siellä on niinpaljo kuin
säkkipinoa kannen alle mahtuu!" sanoi hän ja kopisti korollaan makuukopin lattiaan allansa osoitukseksi, mistä käsin retarin
ajatukset lyhyimmin tein löysivät säkkipinoille. "Tuolla niitä on säkki säkin päällä ja pino pinon vieressä, niin pitkälle kuin on
matkaa keulapiikistä ahteripakan alle, ettei retari niitä rikistä rupea hakemaan!" puuskutti hän vielä hyvää tuultaan, torkotellen
peukalonpäälläänkin ruumaan päin. "Ja piukkaan ovat tuuvatut, niin ettei hiiri välistä itseään pujota!"

Villen ajatuksilla oli nyt muuta tekemistä, kuin närkästyä Kallen puheista ja naurunholotuksesta. Oli hänellä aluksi pieni kuti
selitellä, että hän oli luullut laivan seilanneen lastinsa kölin alla, kun siellä sitä tuotavaa tuntui rehottavan vielä runsaammin
kuin kapteenin omilla poskipäilläkään, mutta tämäkin ajatuksenlanka katkesi tykkänään, kun Kalle oli maininnut sanansa
kahvisäkeistä. Villen silmät jäivät kuin naulattuina tuijottamaan siihen paikkaan lattiassa, johon Kalle oli korollaan kopistanut,
alaleukakin unohtui sen verran riipuksiin kuin se oli ollut sitä ennen auki. Oikeastaan hänen alkoi huimata päätään merkillisesti,
kapea laattian palanenkin siinä jaloissa arkkujen syrjän ja sängyn jalkatolppien välillä alkoi pyöriä ja kiertää konstikkaasti,
oli kuin pikkupoikana, kun oli pyöritellyt itsensä niin pökerryksiin, että laattian lakea ja tuvan penkit huimivat silmissä kuin
kiirivä tratin kehä, jonka syvimmässä kuopassa itse seisoi. Siellä siis, jalanverran hänen anturaansa alempana oli kahvisäkki, ja
sen alla toinen ja vielä kolmas, säkki säkin päällä kolmen sylen syvyydeltä. Ja vieressä vasemmalla samallainen pino ja samaten
oikealla ja vieri vieressä niiden kanssa pino pinon takana laivan laitaan saakka kummallakin puolella! Ja jokainen säkki pakillaan
kellanvihreätä tuoksuvaa pavunpuolikasta, pako keskellä! Montakos fienteliä yhdessä säkissä mahtaa olla? Ja kahdessa? Ja kolmessa?
Ajatusta pyörrytti, fientelejä tuli liika paljon, ajatuksen hammas ei saanut niistä kiinni, luku ei mahtunut päähän! Montakos
naulaa kerkesi päivässä punnitsemaan Valmqvistin tiskin takana, kun oikein pisti körtit heilumaan ja hyppyset vinkumaan? Mahdanko
minä enää koskaan hyöriä sen tiskin takana? Ja miltä tuntunevat päivät, kun ei enää pingota lankaa paperipussin ympärille? Mahtaa
Valmqvist puhista kiukkuisesti, kun saa tänäpänä itse kulata sillit tynnyristä ja kääräistä aviisipaperiin! Ja kahvipussia ei
sujauta Valmqvist sormistaan yhtä taitavasti kuin minä!  Ei sujauta yksikään puotimies koko Vaasan kaupungissa yhtä taitavasti
kuin minä! Nurkat sileästi taitetut pussin alle, suu laskotettu kuin prässillä, pussi pyöreä ja tasainen, lanka virheettömästi
keskeltä pussia ympäri ja poikitse, lankojen on leikattava kohtisuoraan toisensa, minun muljaa silmiäni kun minä näen vinosti ja
viheliäisesti nyörätyn kahvipaketin, kahvi on kallista ainetta ja sitä ei saa pidellä ruokottomasti!  Kuka nuokin kahvit kaikki
nyörää tuolla jalkojen alla ja kummoisiin paketteihin? Keulaan asti säkkiä ja säkkiä, pinoa ja pinoa!  Montakos syltää taas
mastonväli olikaan? Kaksi semmoista väliä koko ruuman korkeudelta ja leveydeltä säkkipinoa piukassa! Keikkuu siinä vaaka toisenkin
kerran, ennenkuin joka fienteli siitä on punnittu ja lykätty lanttina laatikkoon! Ja keulan puolella ja ahterin puolella vielä
uusi maston välin mitta kummallakin sama mokoma tila, piukkoja, pulleita säkkejä! Mahtuisiko Närpiön kaikkiin laareihin se
kahvimäärä?  Kaikkien isojen talojen ja kaikkien pienten talojen aitanlaareihin koko pitäjässä? Mahtaisivatko mahtua Närpiön
kirkkoonkaan kaikki säkit, vaikka tapuleisi kuorista kanttorin lehteriin asti laen ja laattian välin niin tiiviisti kuin syntiä ja
mammonan halua ihmisen sydämessä?  Siinä kirkossa minä kuulin ensi kertaa puhetta? Jaakopilla oli kaksi vaimoa ja kaksitoista
poikaa ja karjaa, kirjavaa ja yksiväristä niin paljo kuin pajunvesaa ojan partaalla! Minulla on Albatross ja kaksi arkullista,
joiden mahassa on kahdentoistakin fregatin hinta ja kahvisäkkejä enemmän kuin Jaakopilla sarvipäitä! Kuka vaihtaisi kahvisäkkiä
määkivään lampaaseen, fregattia kovaniskaisiin poikiin, jotka myivät toisiaan egyptiläisille ja Albatrossia kahteen riitelevään
vaimoon, joiden isä on Laban, juonikas koira mieheksi! Unia näki Jaakoppi, päänalustana kalju kivi ja kyljen alla kylmä maa, näki
leveät tikapuut, pinna pinnalta nousten päänalusen vierestä taivaan huimiviin pilviin saakka ja enkelit joutilaina juoksemassa
nappulilla. Unta minäkin näen, vaikka valveillani ja omilla kantapäilläni seisten ja ilman, että niskaani on rutistamassa kiven
kantikas kulma, mutta minä en näe puutikkaita, joista sydän kurkussa pelkää, että joku puola sittenkin olisi ravistunut ja laho ja
enkelilapset tippuisivat puolimatkalta taivaaseen kierien minun päälleni tikkaitten juurella, vaan minä näen säkkiä säkin nojassa
tanakasti vieri viereen ladottuina niin lavealti kuin Vaasan isossa torissa on pintaa katuvieriin asti ja jokaisessa säkissä
kultaista kahvia kyynärän paksuudelta, enkä minä näe loruja välkkyvistä enkeleistä, jotka ilman asiaa ja toimitusta kuluttavat
kallista aikaa hulmimalla turhan päiten karun kiven kyljen ja tyhjien pilvien väliä, vaan minä näen hikisiä puotimiehiä kymmeniä
ja kymmenien takana kymmenien kymmeniä, jotka kymmenissä Suomen kaupungeissa hopulla ja kiiruulla juoksevat kyynärän matkaa hyllyn
reunan ja tiskin välillä punniten ja pussittaen fienteleiksi ja nauloiksi minun kahviani ja korjaten sujahtavin sormin laatikkojen
täyttyvään minun kilisevääni! Minua on siunattu paremmin kuin Jaakoppia unella ja todellisuudella! Mahtaakos olla Vaasan
kaupungissa tällä haavaa rikkaampaa miestä kuin Valmqvistin puoti-Ville?

Kylkiluitten sisäpuolella porotti miesparalla kuuma kiitollisuus.  Jollei olisi Kalle seisonut siinä vieressä, niin olisi pelkille
polvillensa vajonnut laattialle. Jumalan täytyi lopulta siunata, kun kaksikymmentäyksi vuotta oli pinnistänyt ja punnannut!
Hellittämättä pitänyt puoliaan, tarrannut asiaansa kiinni kuin köyden päähän ja piuvannut mukana märät ja vetelät. Kenelläs muulla
oli se usko, että Albatross vielä palaa, kuin minulla? Usko mittaa miehen, ja ken puree uskon päähän itsensä kiinni hampain ja
kynsin, aivoitustensa väkäsillä ja sydämensä ja munaskuittensa väellä, se haalaa itsensä kuivalle, jos ikinä kuivalle rannalle
päästään! Suottakos raamatussakin puhutaan Jaakopin painiskelleen Jumalan kanssa. Se on semmoinen painiskelija, joka paiskelee
miestä, runtelee vuosmääriä miehen sydänkerää ja aivolakea Valmqvistin puodissa, rutistelee rintaluita ja ohimonystyröitä valvotut
yönselät seitsemän ja kolme kertaa seitsemän vuoden ajat, mutta jos on piukka pihtimiltä eikä tahdon kantapää livetä, niin
siunauksen siltä saa, kun ei ennen siunausta hellitä, jos sitte siunattuna miehenä onkin ontuva lonkaltansa niinkuin Jaakoppi tai
kalju päälaelta ja sydämen toivolta niinkuin minä! Minä olen painellut ja rinta liehtoo nyt, mutta liehto voittajan rinnassa ei
rintaluita katko, ja kun asettuu palje, niin tyventyy veren karku! Maalin päässä on lupa huohottaa, ja vieterikin suihkii, kun
jänteenkiri on laukaistu!  Penikulman uijakin muistaa rannan tiiviillä kiittämisen nöyryyden vasta kun pelastumisen riemu on
laulanut virtensä veressä! Minä olen uinut ulappaa, syvyyttä sylien mitat alla, kymmenien sylien nielevää syvyyttä, ja häälymästä
on kieltäytynyt kolottava olkapää, kangistuva käsivarsi, nääntyvä suu haukannut hukuttavaa merta, mutta häälymään minä olen
käskenyt kivettyvien käsien, suuta nieluahnetta nostanut hulisevan yläpuolille, ja nyt minä olen rannalla, rannan varmalla
sannalla käsin, jaloin ja suin! -- Paisuva oli Villen täysi sydän, outo kiitollisuus kihosi väkevänä kaikista mielen lähteistä, ja
vähältä piti, ettei vapiseva, vaappuva miesparka vajonnut siihen paikkaan polvillensa arkkujensa eteen ja alkanut ylönpalttisen
onnensa ja menestyksensä heikottamana höpistä hulluja kuumia kiitoksen sanoja tyhjään ilmaan, ikäänkuin olisi Jumalan askareena
ollut hänen arkkujensa sullominen seteleillä ja hänen laivansa tuuvaaminen kahvisäkeillä.

Häijykin humala hellittää sentään pään aikanaan ja Villekin tuli vähitellen tolkuillensa taaskin. Hän haritti nyt Kalleen haalein
silmin niinkuin semmoinen mies, jota havutarhalla on pääsiäispäivänä pyöritetty napakeinun päässä sellaista menoa, että taivaan
pielet ja pihaton päädyt, neitosten kirjava parvi ja poikien hälisevä joukko ovat viuhkineet silmien ohitse vyyhdin vilinänä, ja
nyt, vauhdin verkalleen tauotessa taas alkaa nähdä taivaan ja tarhan aloillaan ympärillänsä ja yllänsä, ja vähitellen
pökerryksestään virvoten tarraa haraavan katseen lähimpään kiinteään, olkoon tarha-aidan harmaaseen seiväspariin tai nauravan
neidon vereviin kasvoihin tanhuan veräjän suussa kiitollisena siitä ihmeellisestä, että maailmassa vielä on jotakin, joka pysyy
paikoillansa.  Samallaisena pyöröpäisenä tuijotti Ville nyt Kalleen, ikäänkuin näkisi ensi kerran elämässänsä pitkäselkäisen
rippikoulutoverinsa jykeän yläruumiin ja tanavat sääritumpit, karvaisen päätukun ja piukat, rehelliset silmät.

Kiikku ei heilunut enää, ja järki sai sovitetuksi jyvän maaliin!  Yht'äkkiä loikahti Ville makuukoijusta kajuutan puolelle
ikäänkuin tarvitsisi hän tilaa enemmän mielensä juhlallisuudelle. "Tervetuloa maihin, tervetuloa maihin, kapteeni!" sai hän sieltä
hyppelevin huulin hoetuksi Kallelle, joka verkkaampana miehenä vasta oli toimessa seuratakseen hänkin retaria kajuuttasalin
puolelle. Villellä oli molemmat kädet kurossa ja hän hoki kolmannen kerran: "Tervetuloa maihin, kapteeni!" ikäänkuin olisi niissä
sanoissa synninpäästö jollekin, hänelle itselleenkö vai Kallelle, sitä ei Ville olisi voinut ensi tingassa selvittää
itselleenkään.

Kallekin oli nyt jo vääntänyt itsensä hänkin kajuutan puolelle, mutta se mies, joka nyt ei ollutkaan nopea lykkäämään kouraansa
Villen torkotettuun käteen, se olikin tällä kerralla Kalle. Hän päinvastoin kangotti molemmat kädentynkänsä selän taakse turviin
niin tiukasti, että ne melkein ylettyivät toisiinsa kiinni. Retarin kurottelevien käsien edessä seisoi nyt mies, jolla, jos hän ei
ollutkaan varreltaan pitkä, oli rintaryhää nähtävänä joltisenkin leveältä.  "Besättningin edessä ja täkillä kapteenille
tervetuliaiskättä paiskataan, kun kotohaminaan tullaan, eikä kajuutan nurkissa!" jurahti jämeästä leukapielestä ja kädet
tiivistyivät vielä piukempaan selän taakse, ne olivat, kummallista kyllä, ulottuneet toisiinsa asti ja limittyneet kämmen
kämmeneeseen ikäänkuin eivät aikoisi toisistaan enää hellittääkään tuulen puhaltaessa tältä kompassinkantilta. "En suinkaan minä
mikään potkukoira ole, jonka pussikka tyrkitään housunlahkeista ikäänkuin olisi rapaa juossut! Mitä luulette puosun ja timperinkin
ajatelleen minusta, kun heidän silmäinsä edessä sain torkottaa käpälääni turhaan niinkuin kerjäläinen lusikkaa puurovatiin, jonka
tupapiika korjaa pois nälkäisen nokan edestä; tiuskittekin minulle niinkuin härkäkuski laiskalle juhdallensa savisella vainiolla.
Merillä pitää olla kuri ja laivassa komento ja kapteenin pitää miesten silmissä olla juhlallinen mies kuin puujumala kappelin
kirkossa! Luuletkos sinä, että kapteeni voi kirota sillä purilla kuin puurissa pitää, jos kokkikin on ollut katselemassa, kuinka
äijältä nokka niistettiin? Mies ymmärtää hävetä, ja semmoisen erän jälkeen en minä enää kasvojani miehille näytä! Tuntiakaan en
minä tämän puurin lautoja enää kuluta, minä otan arkkuni ja lähden Närpiöön!" Hän kiskoi jo hampain nahkanauhan solmua auki:
"Tuossa ovat avaimesi, mutta tämä tässä on minun arkkuni avain!"

Retari oli pehmeä mies, niinkuin läpyttävä keulapurje, jonka köysi on höltynyt naakelista valloilleen. "Soo-soo! So-soh!" puheli
hän, ennenkuin parempaa huomasi sanoa. "Älä nyt turhia, Kalle!" lepytteli hän. "Rippikoulutoveri ja vanha kamraatti!" yritti hän
hyvitellä. "Ei nyt puhuta arkuista ja lähtemisistä!" koetti hän jo hapsia asioiden hakkaavia nyörejäkin kouraansa.  "Ei puhuta
tileistäkään mitään!" lisäsi hän liukkaasti, luullen Kallen ajatuksen katiskoissa vielä molskaroivan saman hauen, joka äsken oli
potkinut hänen omassa mielessään. "Tilit ovat selvät kuin musteenpräntti ja likviidi tämmää killingilleen!" liioitteli hän
tohduksissaan kiitollisena, että oli saanut kiinni jonkunkin ajatuksen langan, jota sopi kiristää. Yht'äkkiä Ville kuitenkin
hoksasi: "Kapteeni, mennäänpäs täkille!" tokaisi hän. Ja senverran meriasioiden ymmärrystä oli Villelläkin, että hän tiesi, että
kun tuulen kuri kerta on haistettu, niin silloin on nopeasti käärittävä köysi naakeliin, jotta purje saa puhdin: sekunninkaan
aikaa tuhlaamatta olivat hänen molemmat kätensä jo kapteenin käsikyngässä. Eihän Kallen meiningeissä suinkaan ollut lähteä noin
vaan ensi menoon Villen käsipuolessa kajuutasta, mutta nyt kosti itsensä se, että hän oli tyrkännyt kätensä liika piukasti selän
taakse: ei hän kerjennyt kirvottamaan niitä tarpeeksi nopeasti ja pudistamaan Villen käsiä käsivarreltaan. Ennenkuin Kalle siis
oli manööverivalmis, oli kurssi jo täydessä puhdissa kajuutan ovea kohden, ja Kallen sääret olivat myöskin ehdottomasti liika
lyhyet raapasemaan tarpeeksi pitävällä ponnella kynnystä vastaan. Kukaties olisi Kallen ruokasalissa vielä luonnistanut sovittaa
ketarat haratanaan, ja silloin olisi kyllä luultavasti tullut: "seis tykkänään!" vaikkei siitäkään asiasta taetta ole, sillä kyllä
Villen menossa nyt myöskin oli vietävänmoinen veto, sortuutin liepeet vain huiskivat pitkissä säärissä.  Niin jumalaton se kyyti
jokatapauksessa oli, ettei Kallella totisesti ollut aikaa ajatella muuta kuin nappuloittensa siirtämistä niin nopeasti, ettei
nenilleen lentänyt. Sitäpaitsi oli Kallea kiusaamassa se asia, että hänellä ei ollut praktiikkaa ja luonnonlahjoja -- täytyy
muistaa hänen sääriensä pituus ja muun ruumiinrakennuksen riitinki -- että hänellä ei ollut pehkun vertaa kokemusta ja taipumusta
myötämäen juoksemiseen laskulaitaa päin, merimiehen kun on harattava anturansa ja sääripiippujen vinkkeli aina vain vastamäen
mukaan.  Summa asiassa oli nyt kumminkin vain, että samaa kyytiä, jolla matka kajuutasta oli alettu sitä jatkettiin ruokasalin
lävitse kannelle: Kalle tosin ulko-ovessa kerkesi kaapasemaan kyntensä pihtipieleen, mutta yritys oli jokatapauksessa liika
myöhäinen, ja sitäpaitsi olivat sormet liika tylpät ja lyhyet, ne helppasivat; eihän pihtipieli ole mikään köysi, johon miehen
koura luontuu kuin pihti rautakankeen. Täkillä siis seistiin miesten edessä, Villen molemmat kourat vielä Kallen käsivarren
ympärillä ja Kalle rimpuillen pitimissä kuin piikkiselkä ahven ongensiiman päässä, molemmat huohottivat kuin palkeet, Ville oli
kasvoiltaan valkoinen kuin liitu ja Kalle punainen kuin keitetty rapu.

Kannella olivat merimiehet yhdessä rykelmässä. Sielläkin oli puheen nupina nähtävästi aika lailla vilkas: eihän merimiehelle joka
päivä sitä lystiä puurissa satu, että kapteeniäijän parran edessä joku ärhii kuin pörhiäinen ja häristelee nyrkkiä! Kurkut
kurotettuina siellä yhdessä kerässä jahdattiin asiata: ei edes käden läiskävää ollut retari kapteenille antanut! Sen verran
kuitenkin oli komennon häkä seitsemänä vuotena istunut veriin, että puosukin, joka rykelmän keskellä enimmän oli puheenkerrassa,
uskalsi puhua ajatuksensa vain kuiskutellen toisille ja kädentorolla vielä suupielellä varjellen, ettei ääni suinkaan pääsisi
varastamaan ahteriin päin. "Jos minä asiat oikein ymmärrän, niin kyllä äijä nyt on kiipelissä! Ville oli poikana penteleen tiivis
omastansa! Me olemme saman kylän poikia, ja minä otin kurillani kerran hänen kuuttonsa kuljusta, sillä oli fregatin riki ja minä
olisin syynännyt, kuinka purjeet olivat saumatut. Jumaliste, jos minulla sen erän jälkeen vielä ovat molemmat silmäni eheinä
tallella päässä, niin ansio siitä on kokonaan sen, että kaarnafregatti lensi tarpeeksi nopeasti kynsistäni ja minulla oli varvasta
kaapasemaan pakoon! Kalle on jyrä mieheksi, sen minä tietäisin vanhaltaan, jollen olisi sitä kokenut seitsemänä vuotena nyt, mutta
hänen housuissaan minä en nyt olisi tuolla kajuutassa, vaikka puosun palkka nostettaisiin kaksinkertaiseksi, sillä Villen kanssa
ei ole leikittelemistä, kun on hänen fregatistaan kysymys. Olen minä tässä matkan kestäessä, kun purjeneula ja syyrinki kädessä
olen saanut miten kuten hamssia paikkaa paikan päälle ja tilkkua tilkun viereen pultaaniriepuihin tuolla mastoissa, monta kertaa
synti sydämessä hiljakseni ajatellut, mitäs tuumisi Ville, jos näkisi mustanhilvaiset ryysyroitit fregattinsa raakapuissa, hän,
jolla poikana kuuttofregatissakin olivat purjetilkut kuin pyykätty ja mankeloitu nenäliina ja niin puhtaasti pakatut, että minäkin
olisin opikseni niitä tahtonut katsella! Kalle on mies kuljettamaan laivaa, ja kun hän räyhää komentosillalla, niin kyllä silloin
tottelee, vaikka sisuttaisikin mielessä joskus, mutta asian totuuden vuoksi täytyy myöskin silkasti tunnustaa, että rikin puolesta
on Albatross ruokottomin alus, mikä minun tieteni on kyntänyt Singaporen ja Valparaison väliä, vaikka niillä vesillä kulaa sentään
kiinalaisiakin, ja että minä olen monta kertaa saanut paaduttaa koko sisuni juljetakseni katsoa raakoihin päin. Kyllä minä
ymmärrän Villen hyvin, me olemme saman kylän poikia ja Paat'kylässä ovat sikaruuhetkin siivompia kuin meidän laivamme. Me
paat'kyläläiset pidimmekin aina, että ruoninperäläiset ovat ruokotonta väkeä, ja Kalle on Ruoninperästä kotoisin. Sitä minä vain
ihmettelen, kun tunnen meidän kylän väen ja Villenkin muinaisuudelta, että Ville tuli noin tahraisessa sortuutissa puuriin. Minä
ajattelin kohta meidän märssypurjetta, kun näin Villen seisovan haminavahdin ruuhessa. Kun märssypurje on seitsemän vuotta
roikkunut raa'alta, päiväntasaaja valellut kuuroillansa sitä ja pasaati pidellyt saumojen piukkuutta sormenpäillä, joissa välistä
ovat kynnet, niin eipäs ole parhaassa englannin tuukissakaan suurta taattia jäljellä, kun kotohaminaan palataan! Onkos tuo
takkikin killunut äijän niskassa seitsemän vuotta? ajattelin kohta, ja kun saimme retarin haalatuksi täkille, niin ymmärsin, että
vuodet kyllä viruttavat maapakallakin ja että jokainen päivä jättää maissakin rähjäänsä siihen, jota se pitelee: retarin sortuutti
ei totisesti ollut meidän märssypurjettamme paljoakaan häävimpi, vaikka englantilaista senkin verka lienee joskus ollut. Ja senkin
ajattelin kohta, että hullusti ovat olleet menossa sen paatkyläläisen asiat, joka tuommoisessa nutussa kulkee ihmisissä,
varsinkin, jos hän vielä on Ville, jolla poikasena oli kuljussa kaksitoista kaarnafregattia, joiden jokaisessa raa'assa
palttinatilkku pakipuhdas! Kalle manueeraa laivaa paremmin kuin kieltänsä ja minä pelkään, että tällä hetkellä olisi kielen
manueeraus hänelle tärkeämpi taito. Kajuutassa ovat kuumat paikat, se on vissi!  Paatkyläläinen ei kärsi ja Ville eritoten ei
kärsi, että hänen tavaraansa raiskataan, ja jos paatkyläläisen niskassa on takin kaulus semmoisessa kunnossa kuin Villellä äsken,
niin hän lentää sen miehen silmille, jonka hän luulee syypääksi siihen! En minä ihmettelisi, vaikka kajuutassa tällä haavaa
piuvattaisiin kauluksenpieli-nuottaa, minä tunnen molemmat miehet ja he ovat lapsuuden ystävyksiä!"

Puosulla olisi nähtävästi ollut maksallaan vielä paljokin puhuttavaa -- hän olikin ainoa mies puurissa, joka seitsemän vuoden
yhdessä olon jälkeen samojen laitojen sisäpuolella ja samat naamataulut aina katseltavina enää joskus viitsi vaivata suuvärkkiään
puhumiseenkin -- puosu olisi siis nähtävästi vielä kerinyt parrastaan puheen piimää pitemmältikin, mutta silloin juuri oli alkanut
kuulua rytinä kajuutan puolelta. "Enkös minä sitä sanonut!" oli puosu vielä pysynyt puheen kurssissa, mutta häneltäkin jäi juttu
kesken juoksemisen, kun pari kajuutasta nyt todella ilmestyi täkille.

Kuusitoista silmäparia tuijotti nyt retariin ja kapteeniin, silmäparia, jotka seitsemään vuoteen eivät olleet katselleet paljoa
muuta kuin touvikimppuja naakeleissa ja meren kuolaa laitojen ulkopuolella.  Semmoiset silmäparit isoovat näkemistä ja juovat
näkemänsä niin persosti kuin kuukauden poudassa paoille paahtunut mullan kamara juo nahkaansa ensimmäiset varisevat sateenpisarat,
niin että tuhkanporo saralla on silmänräpäyksessä kuiva taaskin ja silmäin tikut yhtä nälkäisiä enempään näkemiseen. Ja näkemistä
siinä olikin, kun kapteeni kieppui ja pyristeli retarin käsipihdeissä, niinkuin sonni kytkyimessä.  Olisihan sitä joutanut
suuttuakin, kun omaa kapteenia sillä lailla käsikynästä rääkättiin: mieshän se oli ollut monessa yhteisessä kovassa seitsemän
vuoden aikana, mutta Aatami ihmisessä tunsi hyvää kuitenkin, kun äijäkin kerta sai päristellä parempansa kynsissä: kyllä sen
porina välistä oli käynyt sisullekin matkan kestäessä, ja sitäpaitsi: kun kerta taas saa nähdä jotain tapahtuvankin, niin odottaa,
mitäs tässä enemmän tapahtuu. Kuitenkin, kaikitenkin: kapteeni on puurissa kapteeni ja miehistö miehistö, ja kieltämättä alkoi
miehien sappea hiljalleen saottaa, että kapteenia viniteltiin omalla kannella kuin koiranpenikkaa. Oikeus on oikeutta, ja onkos
siinä laitaa, että joku, olkoon vaikka retari, käyttää kämmenvoimaa kapteenia vastaan laillisesti mönsträtyssä laivassa? Ei sitä
suotta olla seitsemän vuotta samassa puurissa yhtä miestä: miesten silmissä alkoi luimia karsauden kaltaista: kapteenin kunnia
laivassa on miehistön kunnia; joka kapteenin kanssa rupeaa käsirysyyn, on pian käsirysyssä joka miehen kanssa puurissa konstista
kokkiin! Ville liioitteli, Villeä vastaan oli nousemassa mielenkaunaa: puosukin, vaikka olikin paatkyläläinen, näytti semmoiselta,
että pian hän sanoo sanansa, ja sanoo niin että tärähtää: asia oli kalpea!

Mutta Ville oli nyt saanut asiat siihen tälliin, mihin hän ne tahtoi: hän seisoi ja Kalle myöskin vieretysten miesten edessä
Albatrossin täkillä.  Läähöttämiseenhän ensi tuokio vielä meni, oli saatava tarpeellinen ilma pumputuksi keuhkoihin, Kallekin
pinnisteli vielä edelleen käsivarttansa vapaaksi, niin että oli siitäkin pidettävä huoli, vaikka rauhallisempihan Kalle jo näytti
olevan, kyräili tukkansa alta ympärilleen niinkuin mies, jolla taas on kummankin anturan alla vakaa kansilauta ja kurkistelee,
miltäs kurilta seuraava puuska pyrähtää, että tietää ajoissa ottaa oikean tanan.

Niin siis seisoivat rippikoulutoverukset, niinkuin kerta ennen muinoin liinan edessä, taaskin kerta olkapää vieri vieressä, tällä
kertaa Albatrossin kannella ja messuhakaan puetun papin sijasta kasvoista kasvoihin kuuteentoista partaiseen merimieheen, jotka
kyllä eivät olleet vaatetukseltaan järin juhlalliset, mutta joiden kuusitoista pyöreätä silmäparia muuttui sitä juhlallisemmaksi,
mitä kauemmin sai odottaa, mitä nyt piti tapahtuman. Ja kerkesihän sitä odotellessa katselemaan paria: Ville elämässä kiivennyt
koipivarsille, jotka olematta tosin virstanmittaiset kuitenkin olivat riittävän pitkät nostamaan miehensä semmoiseen korkeuteen,
että tyhmempikin ymmärsi sen miehen voivan kurottaa omenan ylemmältäkin puun oksalta, Kalle taas sellaisilla säärentyngillä
seisten, jotka hyvä Jumala oli pitänyt riittävinä laivan kannella patukoimiseen ja joiden mitta vasiten sopi miehelle, joka ei
muussakaan missään tuhlannut mitään tarpeettomiin.  Epätasainen pari epäilemättä oli, mutta ainoastaan kokinkloppia vähän
naurutti, muut ymmärsivät, että tässä oli odotettava, ennenkuin ajatteli niin tai näin. Ville jo höpötti huuliaan. Samassa hän jo
hellitti otteensa Kallen käsivarresta ja ikäänkuin peläten, että Kalle välillä vilistäisi karkuun -- se pelko oli kyllä aivan
turha, sillä Kalle oli jo istuttanut tanavansa niin pohkevasti laivankanteen, että ennemmin olisi Albatross Vasklotin nokan
suojissa mänkinyt kymmenen tonnin ankkurinsa valloilleen Vaasan sataman pohjasavesta, kuin Kalle tällä hetkellä ruvennut
siirtämään sääriänsä siitä, missä ne olivat -- Ville siis ikäänkuin peläten, että Kalle välillä vilistäisi kynsistä, koppasi,
käsivarren hellitettyään, kärpännopeana kouraansa Kallen roikkuvan oikean käden, pihdisti toisellakin kämmenellään saaliinsa
varmaksi ja ravisteli nyt kahden koparan välissä Kallen käpälää melko rajusti.

"Tervetuloa maihin, kapteeni!" sanoi hän, kun kielenpää viimeinkin kerkesi toimituksilleen taaskin ja huulet tottelivat.
"Tervetuloa maihin ja mitäs merille kuuluu!" hoki hopsi hän uuden varmemman kerran, ikäänkuin korvaisi hieman myöhästyneen
kättelemisen se, että kaksinkertaisti sanansa. Ja ikäänkuin mies, joka vieraassa porstuassa on pimeässä hakenut oven kamaa,
koukkinut turhaan kaikki nurkat ja pidellyt jokaisen sammalraon, kompastellut saaveihin ja kolhinut päätään ullakon tikkaisiin,
viimein, kätensä linkunrivalle saatuaan ei usko asiaa ensimmäisellä pitelemisellä eikä toisellakaan, vaan hellittää ja koettaa
vielä kolmannenkin yrityksen ennenkuin uskoo rivan rivaksi: siinäkös se pentele viimeinkin oli! samaten Ville, nyt mielestään
napasanan tavotettuaan varmensi sen vielä kolmannella sanomisella: "Tervetuloa maihin, kapteeni, kuinkas on jaksettu?" Ja
tunnossa, että toimitus nyt oli kaikkien menojen mukaan säntilleen suoritettu niinkuin säällisten ihmisten välillä pitää,
ravisteli Ville nyt Kallen kättä semmoisella puhdilla ja hyväntahtoisella rehtiydellä, että heikompitekoinen olkavarsi kuin Kallen
olisi sitä tervehdystä aristellut.

Mitäs miesten välillä enempää puhetta tarvittiin? Sillä lailla Villekin arveli, sillä nyt hän jätti Kallen ja Kallen käden
rauhaan. Mutta suu oli nyt päässyt liikkeelle ja sitä oli viljeltävä. "Teillä on juhlallinen kapteeni, pojat!" sanoi hän ja puhui
nyt miehille.  "Laivankantta ei ole kävellyt parempi kapteeni kuin se, jonka te olette nähneet tallustamassa Albatrossin
komentosillalla!" Kun ihminen kerta päästää itsensä juoksuun myötämäessä, niin siirtävät askeleet senjälkeen itse itsensä, eikä
ole pysähtymisen paikkaa ennenkuin mäen alla. Sen sai Villekin kokea, sillä nyt pääsi suusta enempi kuin hän oli ajatellutkaan.
"Uuden fregatin minä rakennan, jos Herra suo ja terveyttä annetaan, tästä lähin joka toinen vuosi ja joka kerta suuremman, ja
jokaisen minun uuden fregattini ensimmäisenä kapteenina on Kalle Sparvelin, teidän kapteeninne!" Ville säpsähti itsekin omien
sanojensa komeutta, sillä livakasti kääntyi hän kapteeniin ja supatti kiireesti toisen korvaan: "Sillä ehdolla kuitenkin, että
sinä otat tyyrin, joka kirjoittaa minulle sinun puolestasi joka satamasta kirjeen!"

Kallen verkas, vaikka tiivis pää oli nyt saanut känningin kurssista. Ja kun kurssi on selvä, niin merimies tietää, mitä tehdä. Nyt
oli paikattu, ja paikattu kunnialla se häpeä, että sai miesten nähden torkottaa turhanpäiten pussikkaansa tyhjään ilmaan, ilman
että retari oli näkevinään koko viisihaaraa!  Eihän Kalle mikään mutkien ja turhien muotojen mies ollut, sen tunnustuksen hän
itsekin vilpittömästi uskoi voivansa antaa itselleen. Mutta on asioita maailmassa, jotka ovat säädyllisiä ja toisia, jotka eivät
ole säädyllisiä.  Äiti-vainajakin opetti -- muuta ei hän muorista paljon muistanutkaan, oli vasta seitsemän vuotias hänen
kuollessaan -- äiti-vainajakin opetti: ota lakki aina pois päästä, Kalle, kirkon porstuassa, ennenkuin avaat kirkon oven, ja
paiskaa ihmisille aina kättä, kun ne käskevät! Nämä neuvot oli Kalle kätkenyt visuun talteen: eihän maailmassa saa mitään tuhlata
ja heittää haaskioon, jonka on saanut, varsinkaan, jos se on äitivainaan ainoa perintö! ja totisesti, vilhiämpää Kalle ei osannut
ajatella, kuin miehen, joka meni kirkkoon lakki päässä ja ihmisen, joka ei ottanut vastaan toisen höylisti tarjoamaa kättä.
Merillä oli hän sitäpaitsi lisäksi oppinut, että kapteenin pitää olla korkea mööpeli merimiesten silmissä: jos kapteenin nokalle
joku pääsee hyppimään, niin silloin ovat asiat huit' hemmettiin puurissa! Senvuoksi juuri oli Kallea leikannut munaskuita myöten
Villen ylpeys puuriin tullessa, ja häpeä oli auttamaton, kun miehetkin olivat sitä näkemässä. Nyt oli se asia kirkkaasti korjattu,
ja Kallen mieli hyvä: laita oli selvänä edessä. "Terve pikiseen kouraan ja tervetultua puuriin, retari!" sanoi hän ja koppasi hän
nyt vuorostaan retarin käden kouraansa: eihän ollut äsken tyhmistyksissä tullut ihmismäisesti vastatuksi toisen rehelliseen
kädenlyöntiin edes! "Ja terveiset Riosta!" lisäsi hän ja rutisteli huomaamattansa retarin kättä kourassansa niin lujasti kuin
olisi tervaista touvin palaa pidellyt pivossa: retari ja miesparka hyppeli varpaillaan siinä pitelyssä ja muisti varmasti vielä
viiden minuutin jälkeenkin kynnenpäissään, että Kalle oli häntä tervehtinyt. "Puurissa on kaikki ooll reit ja niinkuin ollakin
pitää!" lopetti hän meriraportin ja hellitti pihtinsä. "Ja mitä retari puhuu uudesta kapteenin paikasta, niin kyllä minä suostun!"
lisäsi hän, muistaen puheensa kajuutassa ja osoittaakseen retarille, että äskeinen kahina oli sovittu, ja että puhe lähtemisestä
oli pikaistumisessa päässyt poskista. "Jos vain palkoista sovitaan!" katsoi hän kuitenkin varovaisena miehenä asianmukaiseksi
rajoittaa ehkä liialta näyttävää valmiuttansa.

Laivanisäntä oli hetken hieronut kapteenin hellittämää kättä, mutta pakihyvillään hänkin näytti olevan, hän katseli jo hyrässä
silmin merimiehiäkin, jotka nekin jokainen näkyivät äkänneen, että nyt oli hyvä priisi taklingeissa puhaltamassa: kuusitoista
virkkua närpiöläistä silmäparia tarkasteli tyytyväisellä hyväksymisellä ja pienellä ylpeydelläkin kahta Närpiön poikaa edessänsä,
retaria ja kapteenia, joista pahus tiesi, kumpi heistä viimeinkin oli isompi herra laivassa.

Ville kyllä tunsi nyt jo seisovansa vakaasti omalla kannellaan, jokainen naakeli listapenkissä kummallakin puolella oli hänen
omaansa niin pitkälle kuin silmä mittasi lakeata kantta soleiden vaikka ehkä vähän ränstyneiden laitojen välillä kokkapuun
kaikesta huolimatta yhä vielä komeaan nousuun asti, ja Albatrossin olivat ne kolme vieläkin kopeata vaikka vernissaamatonta
mastonkärkeä, jotka korkeina piirtelivät haalean syystaivaan poutapilvistä sineä kohden.  Merkillistä, kuinka turvallista miehen
on siirrellä silmää paikasta toiseen, kun tietää, että kaikki, mitä silmä pitelee, on omaa, ja siirrellä silmää sillä lailla
omassa fregatissaan! Tykevä on mies oman pöydän päässä ja käsi tanava kauhan varressa sillä, joka kaukaloi omasta täydestä vadista
ravitsevaa lientä omaan nälkäiseen suuhun, tykevämpi on tunto miehen sydänalassa ja tanavampi silmäteräin rauhallinen vaellus, kun
on oman laivan kolme raakamastoa tarkastettavana kotohaminassa, kun jalan antura turvallisena tämmää laveaan kanteen, jonka alla
on pinossa omaa rahankallista lastia kymmenenkin kauppiaan makasiinin mahtumalta, ja kun kulkee mielessä mahtava tunto, kuin
mainingin paisuva saapu aavoilta meriltä sataman ahtaaseen suuhun, että toppien uljuutta vielä uljaampi ja säkkein summatonta
pinoa vielä summattomampi oli mahti kahisevissa seteleissä, joita ominansa oli olkavarsia myöten kahlinut, ja vaaka keltaisessa
kullassa, jota omanansa oli sormien lomitse juoksutellut! Niin istuu kuin isäntänä lavean pöydän päässä, kuormattu notkuvilleen
kukkuravadein ja herkkupinoin, jokainen vati ja jokainen kukkura oman käden kurottuvilla! Semmoinen pöytä ravitsee vuosienkin
nälänpalon: käsi kouristuksin kurotettu tyytyy vakain noutavaksi; silmä hiiluvin hakenut omansa tyvennä ottaa kuin ärjy piiskattu
asettuneena täyden taivaan koko kuvan; sydän, ajokoira ahneuden kurkuin läähkyvin, kielin roikkuvin syöksynyt kinterillä pakenevan
saaliin ylväs on elukka, mahallansa levollisena lepäävä, kaulan kaarta kopein kääntelevä, kun on saalis, koiven kieppumaton,
välissä laiskain käpäläin ja kieli kylläs suopein nuolee vuoroin takkua tapetun jäniksen vuoroin omaa kylmää kuononpäätä! Hyvä on
kylläisen olla, pöydän hyvää kyllältänsä edessä, varsinkin, jos on vatsa vuosia nälissänsä imenyt selkärangan laihoja nikamia,
muhkeaa on miehen kourillansa kultaa kahmaloida, kun on keltaista hahmattavana enemmän kuin on kyynärvartta upotettavana,
varsinkin, jos kuluneilla sormilla on vuosikausien turhana työnä ollut killingin köyhän kuparin pyydystäminen, joka
saavuttamattomana on liukunut koukistuvien raoitse, niinkuin vesi seulan reijitse!

Ravittu koira nuolee tyytyväisenä turpaansa ja käpäläinsä karvoja, ja menestynyt mies heruu kiitollisuutta. Villenkin mieli oli
tällä haavaa kiitollisuutta paksu: merimiesten jykeätä ryhmää hän nyt mielihyvin katseli, silmät ja kasvot hyväntahtoisuuden
sulassa voiteessa. Tuttuja, rehellisiä närpiöläisiä naamoja kaikki tyyni, jollei miestä itseänsä tuntenut, niin muisti muinaiselta
isän tai äidin muodosta: tuokin varmasti Juuskerin Siinan poika, samat viurut silmät ja mukava nenän nökerö, kokkihan se olikin,
sileäposkinen pojan lurjus lähtiessä, keväästi ripiltä päässyt, vaikka nyt oli kasvattanut partaa leukansa alle korvasta korvaan
röyhelöimään. Jumaliste, prikulleen samat silmät kuin Siinalla, oikein läyhältä tuntui sydänalassa, silloin liinalla kolmekymmentä
vuotta sitten tuli tarpeettomankin usein keskellä pyhää toimitusta silmä varastaneeksi vilkauksen nuoresta nenännökeröstä
vastapäätä liinalla tyttöjen puolella: jos olisi tullut Närpiöön jäädyksi muinoin, niin olisi nyt kukaties ympärillä omina vesoina
liuta samallaisia viurusilmiä, nenän nökeröissä sama vormu kuin tuolla tuossa! Siitä pojasta tulee konsti minun uuteen
fregattiini, sillä ovat virkut silmät, vaikka nenänpää sietäisi olla vähän vakaammassa sojossa, Siinakin naureli vähän liikaa!
Vaikkei vähäinen naurunsulakaan silmissä hullummaksi ole! pujahti pieni apeanlanka mielihyvän loimiin. Tuoreita poskipäitä ei
ollut tosiaan sen erän jälkeen Närpiön kirkossa tullut katselluksi, alkoi syhyä sormi Vaasassa liiaksi killinkeihin, killingit
taas eivät kerry rikseiksi, ellei mies ole uskollinen toimituksessansa ja pidä silmiä valppaasti lanteissa, ja riksiä vuorostaan
pitää olla koossa aika läjä ennenkuin saa ajatella fregatin rakentamista. Eipä tosiaan ole aikaa pehmeisiin ajattelemisiin
elämässä, kun on pidettävä näppi kovana! Ja sitäpaitsi, tokko mailmassa toisia niin tuoreita poskipäitä olisi ollutkaan kuin
Siinan silloin mittumaarina, silmäin kirkas kosteakin kuin suvipäivän valkeus?

Varmaa ei ole, vaikka retarin rintasäkissä olisi kohennellut itseään pieni huokauksen penikka, ainakin paisui ja laski sortuutin
kulunut rintavieri hänellä pari kertaa senverran kuin ihminen tarvitsee puhaltaakseen pahimman likistyksen luistaan. Eipäs minulla
niin ja niin ollen ja siinä ja siinä tapauksessa olisi konstin paikkaa tarjottavana omassa fregatissa Siinan poikien varalle!
ajatteli hän pyyhkien turhat mielestään ja siirtäen katseensa kokista muihin merimiehiin. Saisi poika ruveta lukemaan
navigatsuunia, silmät näyttävät semmoisilta kuin osaisivat ne nypätä numeroitakin kärkiinsä! ajatteli hän edelleen, vaikka silmät
jo pälyilivät konstiin. 'Siinan poika joskus minun fregatissani kapteenina, niin taitaisi poika välistä jutella rivin pari
minustakin kotokirjeissään Siinalle!' maalaili mielenjuoksu itsepintaisesti hyviänsä jossain komerossa, jota sanotaan sydämeksi ja
jonka pehmeiltä kuiskutuksilta raitiskaan mies ei aina ole rauhassa, mutta käsi ravisteli kuitenkin jo toimella ja vakavuudella
konstin kankeasti kämmeneen sovittuvaa kättä.

"Terve kouraan, Kleofas!" puheli hän ja pudisteli vielä paremmalla väellä toisen viisipihtistä, jonka otteista huomasi, että
tervehtimisen toimituskin on taito, jonka ihminen unohtaa, ellei sitä seitsemään vuoteen ole joutunut viljelemään. "En huomannut
edes näppiä lykätä äsken, kun minut puurin puolelle haalasitte, pärskytti yskä rintaa niin, ettei kerjennyt ympärilleen
katselemaan!" katsoi hän tarpeelliseksi kaunistella taannoista ynseyttään. "Ja Brasiliassa asti orpana on käynyt?" lisäsi hän,
muistaen, että äidit olivat sisaruksia, Pyörholman tyttäriä. "Kukas sitäkään olisi uskonut, että sinunkin pienet närpiöläiset
silmäpippurisi tulisivat näkemään maapallon alapuoleltakin käsin, silloin kun yhdessä potkimme täkkiä Norrgårdin tuvan
ylissängyssä rippikoulukortteerissa!" hyvitteli hän hyryllä mielin toista yhteisillä muistoillakin. "Vaikka merirapua sinä
itsestäsi taisit jo silloin ajatella, koska houkuttelit minuakin lähtemään mukanasi Lutströmin kaljaasiin täkkipojaksi
rippikoulusta päästyä! 'Maksaa hyvän hyyryn!' kehuit sinä. 'Täyden riksin kuukaudelta!'" naurahteli hän retarin suopeudella
konstilleen omassa mielessään kuitenkin samalla kiitellen sitä lykkyä, joka oli ajanut hänet valitsemaan Vaasan maantien
tallusteltavakseen Selman halkopinoilla lastatun kannen sijasta. Konsti saattaisin minäkin tässä ijässä olla jossain puurissa,
ellen seilaisi halkoja omassa astiassa Tukholmaan! ajatteli hän ja katseli pienellä säälin armolla orpanansa rehellisiä
merimieskasvoja, ruskeiksi ahavoituneita kuin parkittu nahka. "Oletkos sinä lukenut logaritmeja reisulla, närpiöläisiä tyyrejä
tarvitaan pian useampaankin laivaan?" viekottui hän oman onnensa kukkuloilla rohkaisemaan äitivainajansa sisaren poikaa. --
"Missäs perämies on?" kysähti hän ajatuksen johtamana kapteenilta, katsellen hakevasti ympärilleen.

Kapteenin menivät kynnet harjallisiin: selitteleminen on aina mutkikasta selvässäkin asiassa: "No, sen kanssa tuli riita jo
mennessä, Kööpenhaminassa!" sanoi hän vakavasti. "Se ei ollut mikään närpiöläinen, Mörskomista, mistä lienee ollut, ja rupesi
rikeeraamaan, että oli ostettava kahvit ja voit ja sämpylät. 'Ei suinkaan puurissa mitään lukuvuoropeijaisia pidetä!' sanoin minä,
ja koska hän ei ollut mikään tarpeellisempi mies laivassa, kokki tai joku muu miehistöstä, niin annoin soutaa äkseerajan retiltä
maihin. 'Mene vaikka mamman tilliltä maitoa särpimään!' huusin vielä reilingin ylitse jälestä, että ymmärtäisi vasta olla miesten
joukkoon tuppaamatta. Ja hyvä oli, että pahuksesta pääsimme, on kajuutassa ollut yksi suu vähemmän kuluttamassa ja riidan jankkaa
oli jo Vaasan ja Kööpenhaminan välillä tarpeeksi.  Ostin Hammista konstille rihvelitaulun ja opetin kirjoittamaan senverran, että
jurnaalin osaa pitää vahdissa, muut merijuonet hänellä kyllä oli jo poskissa ennenkin, ja logaritmit ovat ihmisellä jo syntymästä
asti knupissa sillä, jolla ne yleensä päässä istuvat, niin että niitä ei tarvitse kuin kirvotella oikeasta ajatuskerästä."
Kapteeni oli sanonut sanottavansa ja pisti kädet housuntaskuihin, ymmärsi, että siinä oli mies, jolla oli oikea ajukerä, ja joka
tiesi, kellä muullakin oli sellainen värkki päässään.

Retari siristi silmiään orpanaansa. "Vai olet sinä, Kleofas, ollut Albatrossissa sekä konsti että tyyri? Se muistetaan, kun Kallen
jälkeen katsotaan Albatrossille kapteenia; ja Kööpenhaminasta asti: menomatkalta lasketaan sinulle tyyrin palkka!"

Retari oli nyt valmis konstista. "Paatkylän poikiakin vielä näkee!" virmastui hän oikein puhdilla läjähyttämään kämmentä puosun
varmaan käteen, joka oli tottunut pitelemään sekä taipuvaa että kopettunutta.  "Vieläkös Paatkylän Mellangårdin viiritanko
pihaluhdin päädyssä mielestäsi torkottaa kärkensä prikulleen taivaan kumokellon keskinapaan, niinkuin me kummiksemme muinoin kerta
äkkäsimme ja tangon vartta myöten sihdaten varmaksi tarkistimme? Kyllä kait taivaan reunalaita Singaporessa asti oli jo koko
matalalta, koska niskasikin jo on pään kolistamisen vaaroissa tottunut kyyrymmäksi kuin silloin muinen Paatkylässä?" Puheen rojoa
olisi retarilta juossut vaikka kuinka läämälti, niin vilpastunut oli vanha kangistunut veri ja mieli kuin hyvää heraa. "Fregatteja
minä rustasin, mutta sinä olit jo silloin koko kärppä purjeita palttaamaan: Pirttikuljun pinnan, senverran kuin siinä oli
juoksevaa tilaa sammakon mädiltä ja viliseviltä konnan poikasilta, me kaksi peitimme, minä kaarnanpalasilla, sinä rieputilkuilla
päretikkujen nokassa! Kukas silloin olisi uskonut, että minun kaarnani ja sinun tilkkusi yhdessä haukkaisivat ilmaa kaikilla
maapallon kanteilla? Meidän sihtauksemme Mellangårdin viiritankoa pitkin ei tainnut sittenkään aivan tarkkaan pitää kutiansa ja
Paatkylä ja Paatkylän Pirttikulju jäädä maailman napapaikaksi, mutta sihti elämään päin ei tainnut sittekään olla hullummin
asetettu meidän kummankaan kohdalta silloin!  Ei sinun näpeiltäsi työ lopu, Vaasan kaupungissa ruvetaan tarvitsemaan purjemestaria
nyt, ja purjemestaria, jolla on luonto sormissa ja silmäntirkistyksessä kuin tikalla nokassa ja niskasuonissa!"

"Heh-heh!" osasi muuten puhelias puosu tällä hetkellä vain naureskella.  Kun joskus pujottaa lankaa liika pitkälle puhdille
purjeneulan nokkaan, niin veto menee sotkuun, ja ihmisen kielikin, kun jutun lenkki luonnistuu liika avaraksi, tekee joskus tenän
ja sanan juoksu sekaantuu kukerpäihin. Siten kävi nyt puosun hänen omaksi myöhemmäksi harmikseen, kieli ei täyttänyt tehtäväänsä
tällä kerralla, se oli kuin liika lihava suussa hetkessä tyhjentääkseen täyttänsä.  "Heh-heh!" oli puosun sen vuoksi vain
naurettava koko mies hyvillänsä silmäin herua myöten.  "Kost' Jumala!" olisi kyllä vähän myöhemmin tullut mieleen ihmismäisesti
sanoa, mutta se oli silloin jo liika myöhäistä: retari oli jo timperin kohdalla.

Retari oli nimittäin edennyt miesten rivissä. Ei sitä koko sydäntänsä kuitenkaan sopinut yhdelle miehelle purkaa, vaikka kotokylän
poikia olikin, timperikin oli jo odottamassa ja siinäkin oli mieskoura rutisteltavana.

"Suupielet samassa visussa vatupassissa, kuin ennenkin!" sojotti retari timperillekin ylenkyltäisen mielensä kiitollista
puheliaisuutta: Valmqvist olisi ihmetellyt, jos olisi ollut näkemässä umpileukaisen puotimiehensä suuvärkin valmiutta. "Silmät
kuin harpinhaaran kärjet ja sormi syntymästä tuumastukki! Jumaliste, minä en ole vielä tänäpäivänä niellyt sitä, kun sinä Pukin
Iivarin häissä kerran korjasit minun sanani. Me olimme koko poikaliuta ajankuluksi menneet alas rantaankin ja tarkastelimme siellä
rantapuodin solassa kädet housuntaskuissa seisoskellen kuin aikamiehet ikään Iivarin jahtia, joka oli ankkurissa lahdella. 'Puomi
on viisi syltää pitkä!' sanoin minä, joka paatkyläläisenä ymmärsin meriasioita. 'Joku tuuma ylikin!' lisäsin paremman painon
vuoksi verkkaan sanan vielä päälle kaupan: saivat maankylän pojat omilla korvillaan kateikseen kuulla, kuka mies tunsi asiat! Sinä
silloin -- sinulla oli silloin jo samat piukkaan piuvatut huulet kuin nytkin ja sama luimi silmissä, poskipielen kuivassa sama
vako, kuin vieläkin, sinä kiristät huulien rihman vielä ohuemmaksi kuin ennen, silmien kärjet siristyvät tutkaimen teräviksi ja
poskien kuiva uurre oli kuin puukon nirkolla kaiverrettu: 'Pari tuumaa vaille viittä syltää!' sanot sinä ja etusormien ja peukalon
väli haritti ilmassa tiukkaa kahden tuuman matkaa. Tuli niin kova sanominen asiasta, että koko poikaparven oli joukossa soudettava
jahtiin ja otettava selko seikasta.  Kaksi ja puoli tuumaa vaille viittä syltää puomi oli mitattuna maston pinnasta päähän asti,
sitä seikkaa ei venyttänyt paremmaksi, vaikka minä itsekin kahteen kertaan mittasin matkan. 'Mutta kyllä tarkotus on vaan ollut,
että puomi olisi viisi syltää pitkä, vaikka ranka on tullut kaapatuksi liika lyhyeksi!' koetin minä heikosti kaunistella julkista
häviötäni. 'Ja iso seili seisoisi paremmin ja rikillä olisi kauniimpi luonto, jos puomi olisi kaapattu viisi syltää runsaasti!'
paikkasin minä parhaani mukaan kunniaani. 'Puomi on niin pitkä kuin se on, ja kaikilla asioilla on se mitta, joka niille on
mitattu!' sanoit sinä kuin uskonkappaleen. 'Ei niitä sanoilla värkätä, vaan sahalla.' Sinä, Malakias, et pistä ajatustasi muuhun,
kuin siihen, mihin pistät sahasikin terän, mutta siihen sinä pistätkin sen prikulleen! Jumala on ajatellut miehestä timperiä
silloin, kun hän tuumissansa on sinun päänuppiasi veistellyt sisäpuolelta ja ulkoa ja määrännyt haran peukalon ja etusormen
välillä! Sinä minun laivojeni pantteriruodot sihtaat, jotta kyljen posket saavat oikean kaaren siloamaan merta, ja sinä minun
fregattieni raakapuut kaappaat, jotta rikillä on oikea levitys ja nousu, kun kenojoutsen painuu sataman suuta kohden!"

Retari puotisortuutissaan oli juhlallinen mies tällä hetkellä, kuin ruhtinas ikään kulki hän miehestä mieheen, kätteli ja puheli,
askel piteni ja tanavoitui jokaiselta koron siirtämältä ja kukin sai sanansa kuin kuninkaan parrasta.  Vahvankin ryypyn humala
kerkiää päähän vähitellen, ja vasta nyt alkoi hän tuntea, että arkut kajuutassa olivat todellisessa todessa hänen omiansa. "Minä
puhun kapteenille, että jokaiselle miehelle maksetaan kahden kuukauden ylipalkka tuliaisiksi!" sanoi hän viimein kokkiakin
käteltyään, Siinan poikaa, jolle hän tällä erällä ei vielä puhunut enempiä: hän oli sentään vain kokki, kun muut merimiehiä
laivassa.

Nyt tuli kannella semmoinen hetki, jommoinen aina tulee juhlallisen hetken jälkeen. Retari oli kulkenut miesten rivin päästä
päähän ja tunsi nyt kokin kädestä hellitettyään sekä kätensä että suunsa joutilaiksi. Joutilaalta tuntui miehistäkin
seisoskeleminen, nyt kun toimitus oli ohitse, joku jo ajatteli, olisiko tästä lähdettävä kävelemään kansin puolelle. Kapteeni oli
ainoa, jolla näytti olevan jotain sanottavaa sydämellään, mikä sanottava ei kuitenkaan ottanut kohta lähteäksensä kielen päähän
juoksemaan. Hän vilkuili epävarman näköisenä ylös taklinkeihin, joihin huomasi retarinkin muun tekemisen puutteessa nostaneen
silmänsä.

"Laivaakin sopisi vähän käydä tarkastelemassa!" karskisti hän sentään lopulta luontonsa vaisunlaisella äänellä sanomaan.

Retari pudotti silmänsä raakapuilta, jossa hän juuri oli silmäillyt märssyseilin niitä osia, jotka matkalta olivat palanneet
eheinä kotohaminaan: hänenkin silmänsä vilkuilivat ylös rahtusen epävarmoina nyt. "Niin, jos kävellään vähän katselemassa
paikkoja!" irkeni hänestä myöntö, mutta ääni jänisti niin, ettei olisi uskonut samasta miehestä lähteneeksi, joka äsken hellitti
niin kuninkaallisia kurkustansa.

Vaellus alkoi siis, vaellus, joka ilmeisesti ei kummallekaan miehelle ollut köykäinen, keulaa päin oli matka, sinne käsin Kalle
alkoi astella. Ei Kalle ennen ollut huomannut, että sitä on semmoinen huippaus asteltavana keskimaston juuresta kansin kulmaan,
kuin sitä nyt todella tuntui olevan, varsinkin, kun rinnalla asteleva retari vaikeni kuin muuri. Eivät seilit tosin häävejä ole,
mutta kotiin niillä on Brasiliasta asti päästy! rohkaisi hän ajatuksissaan painuvaa luontoansa, mutta varoi kuitenkin
tarpeettomilla puheilla aranpuoleista asiaa kohentelemasta. Kansin kulmaan asti viimein päästessä alkoi itsepintainen vaikeneminen
kuitenkin käydä liiaksi Kallen maksalle, varsinkin kun retarilla tuntui olevan hiivatin tarkkaa katselemista omassa nenäorressaan.
Tosi olikin, että retarin silmät hyvin tärkisti vahtasivat suoraan eteensä, olisi voinut vaikka luulla, että retari suorastaan
paimensi silmiään tarpeettomilta retkiltä enempi sivuille käsin kuin eteenpäin tai ylös mastoja pitkin, niin vissisti ne olivat
sihdatut johonkin pisteeseen pari tuumaa nenänkärjestä ulompana aivan kuin olisi joku pahan hengen kärpänen ollut hurisemassa
hänen nokkansa edessä. "Timperi on korjaillut naakeleita, kun pääsivät lahoiksi muutamat ja rupesivat katkeilemaan!" täytyi Kallen
viimein yrittää jotain puhumisen tapaistakin, jottei yhtämittainen vaikeneminen söisi korvia puhki. "Saatiin laskuportaitten
astuimista ainetta niihinkin!" selitti hän, jotta sanottavaa riittäisi ammottavaan hiljaisuuteen.  "Kokki on kolhinut pytsyjä
rikki, niin että on täytynyt paikata pultaanilla!" sanoi hän, kun silmä sattui hipaisemaan pytsypenkkiin kansin katolla, mutta
korjasi itsekin silmänsä nopeasti muuanne, kun huomasi pytsyrivissä aukkoja kuin seitsemänkymmenvuotiaan hammastarhassa: oliko
joka viideskään enää jäljillä muinaiselta? "Puosu on koko tulomatkan paikannut seilejäkin!" livahti hädistynyt kielenpää
vahingosta vaarallisempiin asioihin, mutta se mies ei Kallekaan ollut tällä hetkellä, että olisi rohjennut kääntää silmänsä
puolimatkaankaan alimpaa raakaa päin puosun työn tuloksia tähyilemään, retarin silmistä puhumattakaan, jotka olivat pistetyt kuin
tuppeen.

Retarikin oli kait alkanut tuntea, että hänenkin vuoronsa olisi jotain sanoa, ja kun samassa kansin taitse sivuutettiin etumasto
ja ankkurikettingin silmukkojen ylitse loikkiessa varovimmallakaan välttämisellä ei voinut väistää silmää ja kättäkään maston
pinnasta, liukastui retarilta pieni sana: "Mastotkin saisi kaapia ja vetää värnissalla! Miksei niitä olekin putsattu ajoissa, ovat
sinellä kuin kanankoipi?" Hän raapusti peukalonsa kynnellä sammaleen mustaa maston kyljestä. Kieltämättä oli hänellä pientä katkua
mielessä ja äänessäkin.  Villen luonto oli heikossa hetkessä ja huomaamatta päässyt voitolle viisaudesta ja hyvistä päätöksistä!

"Mihinkäs sitä värnissaa pitkälle riitti, joka meille Vaasasta lähtiessä jäi?" ällistyi kapteeni ihmettelemään. "Ei siitä mastojen
värnissaamiseen riittänyt, hyvä kun saatiin plokitkin Singaporessa sivellyiksi!" selitti kapteeni tolkkua merimeininkejä
ymmärtämättömälle.

"Ettekö koko matkalla ole käyttänyt muuta värnissaa kuin sen tilkan, joka jäi tynnyrin pohjalle laivan lähtiessä täältä?" kysäsi
retari verrattain tyhmän näköisenä, hän oli jättänyt kätensä nojolle etumastoa vastaan ja silmät hakivat avuttomina kapteeniin.

"Sitä on laimiska vielä jälelläkin tynnyrin pohjalla, olen säästellyt, jos tarvitsisi johonkin välttämättömään! Ei merillä auta
koskaan päästää mitään loppumaan. Kyllä silloin ollaan helisemässä laivassa, jos vadit kumisevat tyhjinä puolitäkin alla!"

"Mutta olisithan sinä voinut ostaa uutta värnissaa jossain satamassa", sanoi retari yksinkertaisuudessaan.

Nyt näyttivät Kallen silmät vielä ympyriäisemmiltä kuin retarin.  "Tiedätkös sinä, että se maksaa?" kysyi hän toisen
ällittömyydestä tyrmistyneenä. "Ei rahteja kokoon seilata, jos rahaa lapioi satamahaijeille!" lisäsi hän vakuutuksella, ja nyt oli
kapteeni taas kannoillaan kannella. Maapakalla tottuu järkikin seisovaksi! ajatteli hän, ja selitti varmemmaksi vakuudeksi vielä:
"Rahaa tulee kokoon, jos sitä ottaa, mutta ei, jos sitä antaa!"

Retarikin äkkäsi, että hän oli juoksuttanut ämpäriä väärällä kaivolla.  On pidettävä ero juhtinahan ja säämiskän välillä! ajatteli
hän. Juhti on poikaa anturan pohjaksi, mutta kankeata hansikkaan päälliseksi, ja Kalle on mies rahan lastun kirvestämisessä, mutta
huono sauman sovittaja ja vielä huonompi puleeraja! Retari hellitti kätensä maston kyljestä ja lähti sanan hiiskumatta kansin
kulmitse kävelemään takaisin keskilaivalle päin, askelissa oli nyt päättävää varmuutta ja pituutta, silmätkin hyppelivät nyt
rohkeina rikissä kuin lystäilevä orava.  Keskimaston saalinkikin, niinkuin Kallen laivassa olla pitää: toisen sarven sakara
nokastansa poikki! naureskeli hän ajatuksissansa.  Kapteeni seurasi jälestä niin nopeasti kuin hänen lyhyiltä säärentyngiltään oli
liikkumisen varaa, hänkin oli nyt muita miehiä kuin äsken keulaa päin kävellessä, sydän napsutti liivin alla vakaasti kuin
taskukello, ja silmät liikkuivat levollisilla asioillaan niinkuin tasainen härkäpari rehellisellä pellolla: retari oli puhellut
pehmeitä ja saanut kirkkaan vastauksen! Käskeekin ruveta peukaloimaan maston kylkeä ja saivartelemaan värnissoista, kun pitäisi
miehen järjellänsä ymmärtää, että rahan mänkiminen kapteenin asia on merillä, eikä taattien ja hienouksien vahtaaminen! Kallenkin
silmä kulki nyt rohkeasti raakapuulta raakapuulle: tosi kyllä, isomärssy on aikalailla mädäntynyt, vilhiä se kieltämättä oli
katsella, jos silmä semmoisia rupesi närkkimään, sen tunnusti Kalle mielessään rehellisesti. Eivätkä muutkaan purjeet olleet
suuria häävempiä! sekin oli tunnustettava, kun ne kunkin erikseen noukki silmiensä nokkaan. Musevan harmaita ne olivat, niin että
maolle ehkä kävi arkaluontoisemmalla, paikka paikan vieressä, missä ei rääsyillyt repeämä, merkillistä, että puosu sentään oli
saanut pysymään ne semmoisina kaluina, että Brasiliasta meidät pyyhkivät tänne tippumatta raa'oilta! Mutta ajatteleekos Ville,
mikä pino pultaanipakkoja menee, ennenkuin on pingotettu uusi märssykään isoon raakaan? En suinkaan minä toisen miehen rahoja
rupea pultaaniin haaskaamaan, koska näinkin on perille päästy! Kalle tunsi itsensä yhä varmemmaksi mieheksi, ja säärysti melkein
äkäisenä retarin jälessä; ajattelemisen kiivaus joudutti menon puhtia hänelläkin niin, että hän keskimaston juurella oli jo taas
aivan Villen rinnalla puhisemassa.

Villenkin silmillä -- niillä oli luultavasti samansukuisia huomioita nieltävinä kuin Kallenkin silmillä -- Villen silmillä siis
oli niilläkin niin kiinteätä toimitusta rikissä, ettei hän huomannut välttää pumppurautoja ohimennessään, vaan tönäsi kyynärpäänsä
niihin.  Eihän ruosteentomun lisä tosin sinään niin suuria merkinnyt takin muuhun kuntoon, mutta siisteyden taikaisena miehenä
Ville kuitenkin pysähtyi karistelemaan karstaa hihapuolestaan.

"Kyllä kait sinulla vielä senverran on tallella vanhaa vaasanaikaista mönjääkin, että antaisit sivellä nuo raudat, niin ei tahri
ihminen itseään ohimennessä", sanoi hän kurillaan, kun muisti muinen Albatrossin lähtöaikoina itse kopistelleensa melkein tyhjää
mönjätynnyriä laivassa.

"Taitaa sitä senverran vielä olla?" vastasi Kalle arvelevasti. "Vaikka vähissä se oli jo lähtiessä, en minä ole raskinut sitä
ollenkaan käyttää." Hän tarkasti vakain silmin itsekin pumppurautoja. "Täytyy niitä kolistellakin sitte ja vasaralla koputella,
niin että kolmas osa menee hukkaan!" arvioitsi hän katsellen surullisia paakala-pakoutumia ja ruostesuomuja rosoilevassa pinnassa.
"Mahtavatko raudat tulla liika kleineiksi?" ilmaisi hän vilpittömän epäilyksensä.

"Etkö sinä mönjää sitte ollenkaan ole viljellyt koko matkalla?" kysyi retari, itsekin ällistyneenä, että vielä osasi hämmästyä.

"No, en minä sitä, ja sekin maksaa! Ja sitäpaitsi pitää ennen mönjäämistä aina kalkutella raudasta roso pois, ja minun mielestäni
silloin menee tervettäkin rautaa hukkaan, enkä minä oikein raskitse semmoista haaskiota." Retaria katseli vakaasti asioita
punnitseva silmäpari.

Retari ei tietänyt, mihin omat silmänsä siirtää, sillä ei hän nauramaankaan tahtonut ruveta siinä miesten edessä, jotka yhä
seisoivat ympärillä kuulemassa ja näkemässä. Tuli silmä vahingossa livahtaneeksi kapiisiinkin, jonka ovi sarana-puolena roikkui
vinosti selkoselällään, laattialla pari pultaanipaikoilla korjattua puupytsyä, joista huomasi, että ne joskus oli maalattu,
tiskipöydällä pari lohkoreunaista pilkkumia ja suuri noenmusta kahvipannu, jonka sanka riippui toiselta korvalta irrallisena ja
nokka oli kolhittu puoliksi poikki, kamiinalla kaksi kannetonta pataa, joiden kolhitut reunat lähimmin muistuttivat hyvin
karkeahampaista sahaa, puolet hampaista kuitenkin katkenneet, toisessa niistä porisi keitto, jonka haju ilmoitti keskilaivaan asti
herneruuaksi.

"No, ruokatarpeita te sentään olette ostanut matkan kestäessä?" kysäsi retari tyhjästä päästänsä, kun sai silmänsä kootuksi
kapiisista ja piti, että jotain kait oli sanottava hänenkin taas. Mutta samassa karasi ajatuksen viikari korvan taakse. "Vai onko
teillä vielä seitsenvuotisia perunoitakin puolikannen alla?" kysyi hän naama hurskaana, mutta kokki ja muut miehet äkkäsivät
paikalla, että retarin nykähtelevistä silmävieristä oli hurskaus kaukana.

Kapteeni tuli vielä vakavammaksi. "Eivät ne pahukset kestäneet kuin palan toista vuotta!" sanoi hän totisesti. "Minä varustin
niitä kyllä Kööpenhaminasta mukaan niinpaljon kuin akituksi sai, mutta konsti tuli jo kolmentoista kuukauden kuluttua valittamaan,
että puolikannen alla alkoi syntyä perunamaata.  Hän sanoi, että väkikin alkaa rikeerata, jos sitä moskaa vielä jonkun aikaa
padassa kiehutetaan. Minä panin kyllä vastaan, ei Närpiössäkään aina herkkuja suuhun pistetä, mutta kuukauden perästä ne täytyi
kuitenkin kihvelöidä partaan ylitse, kun eivät porsaatkaan niistä enää huolineet. Se oli mistaaki se perunain osto, minua harmitti
vielä vuosia jälkeenkin aina kun Valparaison latituudin poikitse seilattiin, sillä sillä latituudilla me kymmenen tynnyrillistä
saimme purkaa yli puurin Isoon Valtamereen! Minä pelkään, etten minä sen erän jälkeen saa perunaa painumaan kurkustani: jokainen
tynnyrillinen oli maksanut selvää Tanskan rahaa!" Kapteeni oli vieläkin karvasen näköinen tästä puhuessaan. Hän muisti kuitenkin,
että retari, ennenkuin puhe siirtyi perunoihin, oli kysynyt muonitusasioita.

"Olemme me laivakorppuja ostaneet eri satamissa ja papuja myöskin", tilitti hän tunnollisesti asioita. "Ja sitte meillä ovat
olleet nuo porsaat, joita retari potki. Kööpenhaminasta ostin kohta mennessä kaksi, karjun ja imisän, ja niitä on sitte riittänyt
seitsemäksi vuodeksi. Kiinan vesillä pärjäsimme kerta teepaalin ja kuivasimme kannella, sitä on vieläkin jäljellä. Riossa ostimme
tynnyrillisen kahvipapuja, joita oli lakaistu kokoon möljältä ja myytiin lumppukaupalla: mitä niillä väliä, missä ne olivat
kieritelleet, nehän korutetaan! Muuta emme juuri ole tainneet ostaakaan? Niin aina, Javassa ostimme sentään pari kuormaa
sokeriruokoa ja suolaa on hankittu tarpeen mukaan." Kapteeni näytti vajoavan ajatuksiinsa, olisiko jotain jäänyt mainitsematta.
"Riissiä ostimme kerta Bombayssa haaksirikkotavaraa viisi perunatynnyriä täyteen", lisäsi hän muistonsa komeroita kaivellen.

Jos retarilla alkuaan perunoista kysyessään oli ollut tarkoitus virkistää itseään pienellä naurunpirauksella kapteenin
kustannuksella, niin meni tämä tarkoitus tasan yhtä mistiin kuin kapteenin kovan lykyn perunakauppa. Mitä pitemmälle kapteeni
nimittäin pääsi muonituskertomuksessaan, sitä vakavammaksi muuttui retarin naama. Hän kurkisteli miehiin, ja hänellä olivat hyvin
pahat aavistukset mielessä.

Kapteeni oli siis tuskin päässyt juttunsa päähän, kun retari jo vikkelästi oli puhumassa miehille: "Ne miehistä, jotka lähtevät
uudelle matkalle tämän kapteenin mukana saavat luvatun lisäksi vielä kaksikymmentä riksiä lahjapalkkiota mieheen!" sanoi hän
nopeasti ikäänkuin aikoisi hän kerjetä liepeisiin, jos jollakin olivat ajatuksen helmat muuanne käsin karussa. "Ja palkka
koroitetaan jokaisella viisi riksiä kuukaudelta!" lisäsi hän varmuuden vuoksi. "Siihen minä koetan saada kapteenin suostumuksen!"
oli hän kylliksi notkea ja varovainen vielä entistä nopeammin täydentämään sanojansa.

Lupauksen viimeinen osa ei ilmeisestikään ollut oleva helpoin täytettävä auliista tarjouksesta. Kapteeni vieressä katseli
nimittäin tällä hetkellä jotakuinkin piukasti löysäsuiseen retariin, melkein samoilla silmillä kuin katsellaan mukulaa, joka
järjettömyydessään roihuttelee palavaa päretikkua lastukasan vieressä. Tai pahemminkin vielä olivat asiat tässä kiipelin
kääntömanööverissä: mukulaa voi tarrata käsikynään, vääntää päreen pois ja nakata pesään, turjuttaa ymmärtämätöntä
niskaharjaksistakin pieneksi muistiaiseksi, mutta retarille, minkä sille teki? Oli koko päivän ollut niin ällejänsä täynnä, että
sai asetella kieltään kuin ankeriaista, eikä sittekään saanut sanaa sopimaan herkkukorvan mieliksi! Mene semmoiselle sitte järkeä
puhumaan! Onko retari päästään pehmeällä? kysyivät kapteenin tyrmistyneet silmät neuvottomina. Kalle oli järjen ja selvän
ymmärryksen mies, mutta ihmisen järjellä ovat rajansa ja Kallen ymmärrys ei jaksanut käsittää sitä, kuinka ihminen menee
jaarittelemaan maksamisista silloin, kun ei kukaan maksua kysy.  Samuliksi minä asetun, jos minun pitää vastaamaan siitä, mitä
toinen poskistansa livertelee!  alkoi sakoa ajatusta silmien perukkoihin. Kapteeni laivan ansioista vastaa, eikä retari! puhuivat
silmät nyt jo selvää taipumatonta terästä. Minä sanon pian niin, että tärähtää! ajatteli hän.

Retari oli senverran kerjennyt vilkasemaan Kalleen, että huomasi, mikä iiri nyt oli iskemässä seileihin: hän tunsi miehensä
entiseltään ja vähän tämänpäiväiseltäkin. "Älä hiivatissa hiisku nyt sanaakaan!" kuiskutteli hän hätäisesti Kallen korvaan. "Minä
selitän sitte! Ne ovat tottuneet niin vaativaisiksi nykypäivinä! Miehen pöksypariakaan sinä et saa puuriisi koko Vaasan läänistä,
jollei palkka voitele! Ei enkelin peevelikään taivaan paratiisista nykyaikaan enää lusikoi partaansa papuransoonia joka jumalan
ateria seitsemän vuoden aikana, jollei ole läskikimpaleen lisäksi palkan lihavuus joka lusikan nuolemalla mielessä! Sinä ymmärrät
laivan komentoa, mutta minä ymmärrän ihmisiä!  Pidä nyt huuli piukassa, ja ajattele sitte jälkeenpäin!"

Kalle asettui toki senverran, että tyytyi luimistelemaan sivulta ja jotain pientä murahtelemaan parrastansa, kun merimiehet
vuoronperään nyt tulivat kädestä kiittelemään luvatusta palkankorotuksesta, ensin retaria, jolla taas oli jokaiselle sana, ja
senjälkeen kapteeniakin.  Kapteenin kätteleminen kyllä oli vähän jäykänlainen toimitus, sillä tuntui todella hiukan tarpeettomalta
juhlamenolta täysi-ikäisen miehen kouria kämmentä, jonka kyllä oli joka päivä nähnyt, mutta jota seitsemään vuoteen ei ollut
pidellyt, sitäpaitsi ei äskeinen kyrä ollut vielä oikein kerjennyt lähtemään kapteenin silmistä ja hänenkin kädenantoansa sitoi
joku nolosteleva penseys: turhan tuhrimista tämmöinen meidän välillämme, ajateltiin kummallakin puolella, mutta maissa ja
kotopaikoilla ovat menonsa ja tapansa!

Juhlallisuutta oli retaristakin jo tarpeeksi. Kokin kätellessä hän kuitenkin vielä senverran elpyi, että kysyi, mikä hänen
etunimensä oli.  "Johannes!" lauloi reilu suu. Pienellä mielenlämpimällä Ville muisti, että hänen omakin toinen nimensä oli
Johannes. "Sinä oikeastaan tekisit viisaammin, kun menisit talveksi jonkun kapteenin kortteeriin ja lukisit räkninkiä hänen
kanssaan!" sanoi hän hyväntahtoisesti ja ajatteli Siinaa. "Olethan sinä seitsemän vuoden aikana kerjennyt hernerokan haistelemisen
lisäksi kurkistelemaan senverran kapiisin ovestakin, että meripraktiikkaa ymmärrät ja arvaat hakea rikiä laivassa ylhäältä käsin!"
naureskeli hän tarkoittavasti. "Sinulla ovat äitisi silmät! Sano terveisiä vanhalta rippikoulutoverilta!" Retarin mieli oli hyvä,
kun oli tullut sekin sanotuksi. --

Mitäs siinä enempiä sanomisia oli ja tarvittiinkaan? Miehet seisoivat jo taas omassa joukossaan, katselivat kukin, mihin
katselivat ja ajattelivat, mitä ajattelivat, kapteeni tirkisteli vaiteliaana äskeisiä pumppurautoja: pitikö nyt sitte pistää joku
miehistä niitä kalistelemaan? Ja retarilla ei ollut paikkaa, mihin silmänsä jättää: rikiä ei tehnyt mieli katsella ja muitakin
paikkoja oli viisaampi silmillänsä vältellä. "Olisi tässä jo aika minunkin ruveta ajattelemaan maihin lähtemistä, puolipäiväkin
kohta!" puheli hän jotain puhellaksensa. Eihän siihenkään ollut muilla suuria sanomisia, varsinkaan Kallella, joka merimiehenä
piti, että jokainen tyyrätköön kuuttonsa niinkuin hän tykkää ja kääntäköön luovin silloin, kun sopivaksi katsoo, ja jolla
sitäpaitsi oli tunto, että hänellä oli tänään takanaan raskaampi päivätaksi kuin seitsemään vuoteen, vaikka vasta oltiin
puolipäivissä.

Retarin ei ollut siis muuta kuin jatkaminen. "Toimittaisiko kapteeni siis, että miehet pistävät lähtövehkeet käymään ja kitisemään
taas!" sanoi hän ja katseli pienellä naurunkurilla raa'an roikkuvaa plokkia.

Nyt oli Kallekin jo virkeämpi. "Mihinkäs retarilla semmoinen kiire on, kun ei ole muijaakaan kotona kahvipannua lämpimänä
pitämässä?" esteli hän heikonlaisesti, mutta lisäsi samalla nopeasti: "Pojat, pistäkääs ploki liikkeelle, että retari pääsee
maihin taas!"

Nyt kävi asia kuin voideltu, retari sitaisi itse köyden pään ympärillensä, puosun taitava käsi teki solmun ja yks' kaks' heilui
retari ilmassa, tälläkertaa kuudentoista käsivarsi-parin iloisesti hilaamana, kokin aloittaessa kajahti kannelta kuudentoista
kurkun hoilaama hip-hip-hurraa! Retari oli itse niin hyvillään, että viskeli touvin päässä heiluen pitkiä koipiaan ilmassa kuin
vallaton poikaviikari. "Mukavaahan tämä on, ei tässä menossa anturoitansa kuluta!" nauroi hän ja piuvasi itsensä heilumaan.
"Tyykiä leikattavana niin lavealti kuin riittää sinistä ilmanhurstia maailman kannen alla!" kehui hän ja läiskytteli
sääripiippujansa yhteen kuin räätäli saksirautojensa leukaparia, ennenkuin päästää ne puremaan koskematonta verkapakkaa. Miehet
olivat komeuden vuoksi heijanneet retarin vähän korkeammallekin, kuin mikä olisi ollut ehdottomasti tarpeellista reilinkitaiteen
sivuuttamiseen. "Ymmärtäisivät vaasalaiset olla katselemassa, niin näkisivät Valmqvistin puoti-Villen lennon väessä!" hihkasi
retari vallattomasti.

Matka kääntyi haminavahdin ruuhta päin. "Ei sinuakaan muistettu hilata puurin puolelle!" surkutteli retari. "Mutta soutumaksun
saat vissisti ja palkan kokotusajasta myös, ei minun tarvitse kelloanikaan pantata sitä varten!" Retari oli ruuhen puolella jo ja
päästeli touvia ympäriltään. "Ei minullekaan tuliaistuimaa tarjottu tuolla ylhäällä enempää kuin muutakaan kuumaa!" lohdutteli hän
tyhjälle jäänyttä soutajaansa. Ja samassa hän käsi torolta huutaa huikahutti kapteenille, joka taaskin, kuten retarin tullessa,
kurotti sammalmätästä pääkseen reilingin ylitse sen verran kuin lyhyttä kurkkua riitti: "Mikä vahinko, Kalle, ettei Jamaican
kaivoista saa rommia ämpäreillä, niin olisit sitäkin tuonut kotiin perunatynnyrillisen!"

Kapteenin silmäpippuroihin herahti naurunkaltaista, joka vähitellen levisi silmännurkkiin ja niistä koko kasvoille poskipieliä
myöten sen vähäsen kuin parran peitosta paistoi ihon kuparia naamassa: "Minulla on kajuutassa lekkerillinen jamaikalaista, ehta
reaaleilla ostettua! Mutta se tuodaan retarille avaamattomana samalla kuormalla kuin arkutkin! Ja kahvia taas sopii retarin ottaa
omasta ruumasta senverran kuin mako ja terveys kestää!"




Neljästoista luku.

Alastalo levittää parkinpaperit pöydälle.


Se oli mojakka juttu, jonka Härkäniemi nyt oli hellittänyt parrastansa, Härkäniemi itsekin muhoili, kun käveli piippuansa
vahvistamassa piippuhyllyllä, ja hyryssä oli Langholman niinkuin monen muunkin suu, mutta eritoten oli Alastalo tyytyväinen:
niinkuin suopavoidetta keloille, ennenkuin kiila lyödään kelkkojen alle ja laiva rytinällä lähtee petiltä! ajatteli hän ja hieroi
hierasi kämmentänsä! "Lasit ravistuvat, jollette nyt nopeasti käy pöydän vieressä vahvistamassa uutta ainetta mukeihinne!"
toimitteli kehoitteli hän ensi leukavuoroikseen ja isännän liepein, kun huomasi Krooklalla ja jollakin muulla lasin tyhjänä
kourassa, mutta ei lakannut siunaamasta sydämessään sitä lykyn potkua, että Härkäniemi oli juuri tämän ja tämmöisen jutun
jaaritellut parroiltansa: säärivarren ei tarvitse omastakaa syhyäkään ja omia aikojansa, mutta kyhjäseppäs sitä unen horteessa
pintaan ja hierase peukalolla kerran pari ja kolmannenkin martoon, niin kutka palaa kuin saamari ihonahassa ja nyhi silloin, minkä
hyppysten päästä irti saat, niin paremmin tarvitsisi kerjetä vain ja laveammilla maistuu lakanan alla kaapimisen kirpivä makea:
jolleivät tämmöisen jutuntarinan ja järjensyhyttelemisen jälkeen ajatukset ole saivarilla salissa ja mielenhyppyset sormenpäineen
rahankutivilla ja ansionsyhymillä, niin pölkkytukkeja istuu minun tuoleillani, eikä ihmisiä ja kristittyjä luterilaisia!
"Kävellään nyt ja täytetään lasit toinen parempi kerta: taitavat laidat tottumiltaan kestää enemmänkin lääkettä sisällään, kuin
ensimmäisillä oppimilla!" puhella pakisi hän kuitenkin ja hoputteli isännän toimituksissa, vaikka ajatukset vilskuivat varsoina.

Nyt minä menen klahville ja haen paperit esille! ajatteli hän ja päätteli omiakin tekemisiänsä. Silloin rauta ahjosta siepataan ja
siirretään alasimelle, kun palje on puhaltanut takopalasen tuliseksi ja kipenille! riuskaisi hän itseänsä ja läksi hänkin
toimillensa piironkia päin, koska näki menemisistä salissa, että isännän sanoja ei enää tällä erällä enempiä tarvittukaan, vaan
että kursailematonta astujaa oli nyt seurakunnassa sen taajalti, minkä laattian avoimilla tilanväylää eri ääriltä totipöydän
seutuville: mielet olivat rohkeita salissa nyt ja miehet myös: ensimmäinen lasi oli vaikuttanut tukanjuuriin ja Härkäniemen
juttukin kait souteli verissä ja nosteli uskalluksen harjaa.  Kiivaskin kiuas tarvitsee löylyn, ennenkuin se kihisee, ja väkeväkin
lihanmehu suolanraetta höysteekseen, ennenkuin liemi maistuu ruuansärpimeltä suussa!  tuumiskeli Alastalo hyvillänsä, kun
luovitaidoin ja sopuneuvoin avoi itsellensä vanaa ja keinotteli laattian tungoksissa ja väen tuuppimilla laveoita lihapuoliansa
viistovirtaan piironkia päin. Kun karjakin tulee kiilimäpäälle, niin se rynkäsee joukkona vastamäetkin myötäkarussa ja selvittää
varpaansa siellä, missä raitissarvinen ei siirtäisi sorkkaakaan! Usko se on, joka loikkaa, kun mies ojan ylitse hyppää! ja nyt on
pojilla usko sarvissa, kun minä vaan saan paperit laitumille! hoputti hän itseänsä ja oli vikkelä mies pyöriviltään klahvinsa
edessä ja nopea hyppysiltään, kun sormi sapuloitsi ja laatikon perut antoivat paperinsa.

Huomaamatta nämä haetaan, niin ovat valmiina pöydällä ja leveöinä, kun toinen lasi on nousussa tukkaan ja sormissa kirjoittamisen
syhy, vaikka pää menisi ja lompakko perässä! Kun ei ihmiselle jätetä ajatuksen aikaa oman päänsä viljelemiseen ja hevoselle
miettimisen tilaa omien koipiensa muistamiseen, niin tyhmäkin voi vahingolta tehdä viisaan tekoja ja pattijalka aituroida: hevonen
tavata itsensä ilman omaa ansiota nelinkaapoin maistuvan kaurapellon keskellä ja mies puumerkkinensä ilman oman järjen syytä
hyvällä paperilla niminensä ja rahakaukaloiden kahmaloimisissa kourinensa! Kiitän minä Härkänientä, joka Malakiaksenakin ja
pikkuprofeettana puhui isosena ja Danielin suulla, ja selvitti, minun Mooseksena keikutellessa keinutuolilla ja harjatessa sormien
haroilla partaani, tienstien tunnustähdet ja jakoarkkujen ansiosisällöt rypäleisempinä retareille kuin Aaron muinen Israelin
lapsille Juudaan hunajat ja Kaanaan vuotavat rieskamaat!

Alastalo oli tykevänäkin ja leivisköjensä liikkumilla paistava poika sydämen suomilta ja kasvojen hyviltä tihkumilta, kun nyt
palasi painaviltansa palkkien notkumilla salinsa halki mies mittava, jos vyötäreryntäinenkin, kourassa kahden kyynärän kääre,
klahvin sisuksista noudettu, toisessa paperi valkoisiltaan, vaatimaton kooltansa, mutta vakavoin kannettu kunnioittavassa kädessä.
Oli hyvä asia, että huone aikanansa oli salvostettu korkeaksikin niinkuin seiniinkin kehätty riittävästi mittaa, jotta nyt oli
sekä parrupienojen alla että pielivierillä tarpeeksi tilanavaruutta miehen astella täysin askelinkin ja kävellä laveammastikin
salissansa, kun nyt oli saatettava laivanpaperit ja kannettava parkkikirjat julkisillensa ja levitettävä pöydälle ja nähtäviksi.
Olihan Langholma isonen ja kieltämättä pitäjän pää, eikä Alastalo sitä vastaan napissut, koska hyväkin pyörä kärrynrattaissa aina
tarvitsee akselinnavan huhkiaksensa kehillänsä, ja koska tuolupuissakin tukki on tarpeen, jotta on lointa ja loimissa tämmi
sukkulan syöstä kuteitansa ja kaiteen naputtaa kangastansa, mutta ylpeäksi meni Alastalon niska kuitenkin nyt ja tukan alla
karahutteli veren varsa korskiansa, kun viimeinkin oltiin näin pitkällä, ja vaelto nyt salissa käärö kourassa ja kahden talven
työn ähinä piirtopaperilla valmiina puhtain viivoin ja linjaalivedoin, eikä Langholmallakaan muuta tekemistä kuin keikutella
keinutuolilla ja odotella niinkuin muutkin ja kuka hyvänsä: napa kuin napa, mutta rattaan hyrrä virstat jättää; ja loimi tukilla
lointa tukilla, mutta kankaan verka vasta kyynärissä mitataan!

Olikin askel lavea laattialla ja kylkien puhina liiveissä oikeuksissansa, kun Alastalo salinsa halki nyt saapui keinutuolien
taitse ja peräsohvan editse pohjoispuolisen meriakkunan eteen, jossa mahtavana seisoi keltainen pitopöytä, avara siivu koko päivän
avattuna ja valmiina ja muutenkin tyhjänä, paitsi, että sille oli maanäärisen takakamarin kirjoituspöydältä täksi päiväksi
nostettu odottamaan se takohopeainen ja Härkäniemen Hullista tuoma, sakaraisia käsivarsiaan kopeasti oijenteleva kirjoitusteline,
jonka muut retarit mennä syksynä yhteisestä päätöksestä olivat Siwiän jaossa Alastalolle lahjoittaneet "Muistoksi Herman
Mattssonille hyvästä tienstistä" niinkuin kirjoituksessa sanottiin telineen jalustan kumpuroivassa pinnassa.  Tänne saatti
Alastalo nyt arvokkaat tuomisensa, laski ensimmäiseksi paperin kädestänsä huolellisesti pöydän sivukulmalle pois tieltä, siirsi
senjälkeen varovasti vapaalla kädellään hopeatelinettä taaemmas pöydällä, asetti valkoposliinisen kynäpyyhkimenkin kaksine
pystyine hanhensulkineen puolemmas akkunaa käsin -- telineen kiiltävillä sakaroilla lepäsi kolmas varsi, luunpalasesta pitsiksi
veistetty ja nupissa, niinkuin Eenokkikin kuriksensa joskus oli katsellut, reikäläpi neljällä kulmalla, joista sopi, niin
tikunpieniä kuin olivatkin, toinen silmä ummessa, kurkistella Brysselin kaupungin kivitaloja ja kirkkorakennuksia punaisina ja
keltaisina toripaikoillansa ja kadunkulmissa eläviltänsä -- lykkäsi korun sälät tuonnemmas tieltä, että tuli tilaa levitellä ja
kirvotella käärön kankea kädessä avoimeksi pöydälle ja asetella piirustus näkyville ja katseltavaksi. Oli takakamarin
kirjoituspöydän koristuksista tuotu varoiksi viereen naulanpainoinen ja vahvan nyrkkiparin kokoinen vihreälasinen pallonkimpakin
kuheraoksaisine sisuskiemuineen, ja nostettu muurin kulmalta toinen isosista punaraakun kuorimöhkistä kiiltelevänä odottamaan,
niin että oli varalla ja valmiina painovaakaa sovitettaviksi syrjille ja jäykän paperin suoristimiksi pöydän pinnoille. Siinähän
se olikin lopulta toimen ja tarkan asettelemisen sekä huulten hörpän monenkaltaisen vaivan ja myötämutkistelun jälkeen leveänään,
ja parkin riitingit avoimiltaan katseltavina pöydän julkisilla; kun enää vain oli viimeisenä toimituksena haettu paperin alta,
jonne se vahingossa ja muilta huomaamisilta oli jäänyt, paralellilinjaalikin esille ja sovitettu tarkalleen paperin alareunaa
myöten pöydälle, tarpeen tullessa käsille, siltä varalta, että ketä alkaisi haluttaa ja joku tahtoisi likinäköisemminkin
tarkastella piirustuksen juoksua, ja sormisyhyssä ja pahanahassa verrata kaaritämmien koveruutta, niin oli kaikki valmista ja
vuoro nenänniistämiseen ja päristelemiseen.

Tihuvakin mies järjensyiltänsä, ja ajatustensa ohjasperiä piukasti sormissansa pitelevä mies saattaa joskus tuntea päiväpuolen
paisteilla mahlan paisuja mielenpinnoissansa ja löysäämisen juonta pivonsa perillä myötämäen laskemisessa, ja Alastalollakin oli
tällä hetkellä täysi työ, ettei pärähdellyt nenäliinan sisuksissa liika mahtavasti, kun nyt viimeinkin sai huojentaa itseänsä,
oijennella ihmistänsä ja kevennellä liikoja puhinoita kylkipitimien sisäpuolella. Ei ole pieni asia ja pojan leikkiä, kun on ollut
työn kyyryllä vuoden pari ja parinkymmeniä sitä ennenkin, vuosia niin monta kuin on ijän sammaleen peitossa muiston lankaa,
sihtaillut ajatuksensa veistämätöntä halkopuuta ensin ja senjälkeen puuvajan parassyiseksi katsottua järkäniskaa, hijonnut
pienestä penskasta mielenterää ja silmännirkoa niillä höyläämillä, joilla meren peukalo tahkoo vesialuksen kylkikupeita, ja
senjälkeen miehenkyynäräisenä hijonnut kirvestänsäkin teräpuremilta ja syynännyt kuriksensa halonsyrjää alapuolelta, juoksisiko
syynjuoni puussakin osaavasti veistettynä ja lastua lihavilta paikoilta hellittämällä meren huulten nouteeksi, veistellyt halkonsa
ensin sujaville pohjapinnoiltansa vajassa ja senjälkeen pidellyt järkensä sormenpäillä vielä ja tunnustellut mielensä peukalolla
jokaisen tuuman alan, joilta meren kieli keksiikin mutkillansa nuolla tervalankun pintaa pitemmänkin kuuton ja vaikka parkkilaivan
mittaisen kölialuksen liukaspuolilla; ei ole leikinasiata tämä ja lukuvuoroläksyn opettelemista kyttäily meren lirputuksilla ja
lukeminen heilukirjan pränttiriveiltä, missä kalteessa ja missä poskipielenvinossa puuaineen, joka luontonsa uppiniskalta
kuitenkin on vain taipumatonta töröhonkaa ja jäykkää männynjärkälettä on veistettävä vesiainetta, joka taas samalta luonnon
perisynniltä ei suuttumusta sylkemättä kärsi koskemillaan kovaa suoravartista, ei kyynärän-, eipä kynnenmitalta, kyttääminen ja
lukeminen, missä viistossa näiden kahden kuitenkin on sovittava keskenänsä, jotta puukuve sittenkin sulaviltaan sujahtelee
loiskuvien lomitse ilman, että riidasta huomaa muuta kuin vanaveden liukkaat kölin jäljen juoksemilla, ei ole leikintekoa tämäkään
ja ulkoluvun lorotusta katekismusläksyillä, mutta tosipeli alkaa kuitenkin vasta senjälkeen, ja täysi järjen travi hikisiltään,
kun pään karsinoista ja tiedon hinkaloista on talutettava varsat niinkuin vasikatkin, kahdenparin menoharjat niinkuin neljän
sorkan vastaharatkin laskujen ohjaksissa ja kokemuksen kytkyimissä pännän terän tietä paperin tanterille, kesytettävä
karkukaapaisten hirnavauhkojen potkopuhtimet linjaaliviivojen valjasaisojen vakaiksi astujiksi, ja kukistettava sarvijärkisten
kyömyniskojen ällikyhmyt passaripiirtimen ieskäyrien alttiiksi kiskojiksi, taitettava oman kuonon travinhalut ja vikurinviat
viivavarsan kuolattimilta, ja pidettävä huomionpiiskan siimanpäätä piuvivalmiina vakojuhdan kylkikupeilla sillä saralla, jolla
järki punnaa ajatuksen ikeessä ja vaivan savessa etupotkoa edeltä ja passarinvarpaan kynsipari takakinttuina kraapasee
prikkutiiviisti ja säärien sätkymättä laskujen askelissa jälestä, ja pännän jäljiltä jää paperin puhtaille suoran jälkeä ja kaaren
piirtoa jokaisen viivan vedolta, pohtimisen pajassa sulatettua ja aivoituksen alasimella taivutettua puun juonien kaikille
juoksuille ja meren mielen kymmenille kuherille ja huulien huikenteluille!  Ylpeys nostaa oravankin hännän, kun on latvoilta
loikattu kymmenen kyynärän harppa ja kynsi taas kamarassa oksan heilumilla, ja paisutteli Alastaloakin liivipieliltä, kun nyt sai
päristellä nenäänsä ja puhdistella itseänsä nenäliinan pohjiin valmiin laivapiirustuksen edessä ja parkinriitingit levitettyinä
pöydälle.

Ison säkin laattian palkeilta ryhillensä nostanut ja jyvälaarin reunapuulle kunnialla kumonnut häpeilee aluksi ja noloilee muitten
puolesta voimatekoansa ennenkuin veret olkaroimilta karaavat harjastukkaan, ja läähötystänsä asetteleva tunnustelee ja levittelee
hartioitansa ominansa. Alastalokin tunsi pääkuorensa alla pientä paisun häkää ja muuta hiljaksista potkontönkää ja nousutaikinan
pursu-uhkua, kun hän nyt sitä lakeampana ympärystensä höyliiltä kuljetukselta ja sanapuheen suotuisilta sovittamisilta, mitä
isosemmin harjaa ja vyöpieliä paksutti, alkoi äänensä laupiaassa rekisterissä esitellä vähennellä sitä, mikä oli pöydän julkisille
laveaksi levitetty: eihän myötämäen menossa muu kuin markkinahumalainen ohjaksissa hihku ja rehkien repele; selväpäinen ja
järkimies pikemminkin vetää periä kireämmille ja pidättelee ahteessa, jotta juoksija kerkiää aisoissa selvittämään kaapansa
kärryjen tieltä rattaiden rytistessä! "Tässä takaehtoina tullut rutatuksikin piirustelluksi!" selitteli hörähteli Alastalokin siis
nyt vain tasaisimmiltaan ja krymppäsi kokoon liikoja liepeitä komeuden laahustimissa askelten kannoilla. "Toin katseltavaksi, jos
jonkun tekee mieli silmän pitelemältäkin tunnustella kriipustuksia!" sanoi hän puheli niinkuin mäikän heiluttaja, joka
iskuhumauksen jälkeen ja moukarin talttaa levähytellen korttelia syvemmälle honkapuun sisuksiin ajetun tamminaulan laulavilla
niskoilla ennen uutta olantakaisen puhtia selittelee rintapalkeittensa huohottimilta: taputtelin tassuttelin äijää hiemasen
hattuun!

Ei ihminen kuitenkaan ole jokaisen ihonkipenänsä herra, vaikka tyveneksi tikistääkin kuoripintansa, ja niinpä varasti sittenkin
Alastalon silmä, vaikka kovankurissa pidettykin ja ohjasperien siivoissa, västäräkin pyrstön viipaisun ajaksi sivusilauksille ja
Langholmaan, joko keinutuoli pian alkaisi narista, kun noustaan ja kävellään katsomaan. Olikinhan sieltä jo Langholma laattialla
tulossa, mutta ennen häntä oli jo vieressä ja vasemman olan ylitse selän takaa Pukkila kärppänä ja kurkku pitkänä papereihin
kurkistamassa varpaisiltaan ja totipöydältä kiiruulla korjattu vastuudesti täytetty lasi kourassa, Härkäniemikin tuntui
laattianiskojen tasaisesta notkahtelemisista päätellen olevan takana lähestymässä, hänkin, niinkuin Pukkilakin, vaikka
verkkaampana, paluumatkalla totipöydän toimituksilta, jonka ympäriltä ja rykelmistä jo oli äänten sähinöistä kuullen muitakin
kirvoittamassa itseänsä ja vahvistettua lasintäyttänsä. Tulevat tramppaavat kaikki rohkeahattuisina nyt ympärille tunkemaan, niin
ettei jää tilanruumaa näytellä Langholmalle ja rauhassa osoitella, kuinka on ajatellut etustäävin kurotuksen ja takastäävin
kuvepielet!  harmitteli Alastalo nenätuhimiinsa, mutta valmisteli varovasti väljempää vierilleen ja tunki Pukkilaa taiten ja
sopuvihkaa taappäin takanaan, jotta oli pöydän edustoilla tarpeelliset kääntymä-alat sekä hänen omille etupielilleen että
seisomisen sijaa ja vapaahaminan suojat Langholman rusthollarillekin ja Eframinvartiselle miehelle, vaikka tulisi tungeksijaa
enemmänkin selkäpuolille sullomaan.

Siinä Langholma jo saapuikin, askelten otossa sama varmuus kuin suupielien vakaissa tyvenissäkin ja silmäharmaiden tiiviissä
selkeydessä, isäntää koko varreltansa, suurentelematon kuin honkapuun harmaa nousu tyvillänsä, mutta suorakin, kuten sama honkapuu
latvansa huminoihin saakka. Se kivi liikahtaa, vaikka raskaskin möhjäle ja maan juurissa istuva, jonka kyljen alle tuo kankipuu on
vipunostoon sovitettu! vilahteli Alastalon ajatuksissa turvallinen tieto, kun naapuri saapuneena levoillansa seisoi vierillä ja
katseen vaaka miehen mitan korkeuksilta verkailtansa vaelteli kyynär-alat piirustuksen levittymillä pöydällä! Ei sinun suusi
lukoilta sanan oravaista ensi toviin loikille päästetä, ennenkuin silmä on perehtynyt ja ajatus jäljillä kölin ruodolta kolmen
topin kärkeen ylhäällä, rakentanut ruuman ja pantterien kylkiluut, tunnustellut taklingin touvijuoksut ja raakojen ryhdin rikissä,
liukunut reilinkien loivitse kaartumakaulat ahterin vipeiltä keulapuun kurkoon ja lukenut piirtojen hahmoista kylkevän laivan
laskemilla loiskuvan meren!  tuumi Alastalo rauhoitellen itseänsä malttiin ja asetellen veriänsä sillä aikaa, kun mielen suonissa
potkaisi paisumapaikoilla, niinkuin verkon perissä lahnan leiviskäpoika, tieto siitä, että piti penteleessäkin jokaisen prikun ja
viivanviirun olla paikallansa paperilla kuin präntti! Takaan minä käteni niinkuin pännänikin ja tiedän linjaalini myöskin ja
passarin, eikä Pukkilan pirukaan ole nokkinensa, vaikka syynäisi tuumanmatkalta ja likinäköisesti silmänkärkiensä nirkopäillä
noukkiva järjenjuoksun puhtailta ja kynävetimen piukasta kuljetuksesta hiuskarvanpaksuistakaan kädenvaajahdusta ja teräkynnen
hoiperrusta koko kyytimatkan touvivirstoilla ja kylkikupeitten kestikievariholleilla! karkaisi Alastalo luontoansa ja nosti
rohkeuttansa sillä aikaa kuin Langholman vaiteliasta tarkastusta kesti, Pukkilakin pysyi sanan hiiskumattomana selän takana
kyttäilemässä olan ylitse ja totilasi kädessä piirustuspapereita, ja visseistä totisemmista puhinoista lähettyvillä huomasi, että
Härkäniemikin jo oli muitten joukossa pöydän vierillä ja Malakiaskin perehtymässä parkin riitinkeihin.

Vaiettu olisi kuitenkin nyt ties kuinka kauan pöydän ympärillä, koska tosiasiassa oli papereissa katselemista ja ajattelemisen
ähisemistä kylliksi sille, joka oli päässyt lähelle ja ymmärsi jauhata asioita päässänsä, ja koska sitäpaitsi, mikäli totipöydän
lähettyvillä valmistuttiin jo lasin lataamisen ja toiskertaisen muonaamisen jälkeen, taas itsekullakin oli joutilasta ajantilaa
kävelemisen astelemiseenkin, miestä alkoi olla rykelmältä ja senkuin salissa oli trompun liikuttajaa tungeksimassa ja joukon
lisänä niillä likitienoilla, joilta näki, jos oli pitempi ja ylettyi kuroittamaan muitten ylitse, palasen paperin valkoistakin ja
riitingin kriipauksia pöydällä Alastalon ja Langholman välitse ja Härkäniemen takaa sekä Pukkilan kurkkivan pään sivuitse, vaiettu
olisi siis kukaties joukolla kauemminkin ja pitkän ajan, koska toisilla oli katselemista silmän ja mielen vatsan täydeltä ja
toisilla sährimistä, että saivat hekin näkemisen murenelta paperin pintaa tähtäimiinsä, kuka pukspröötin piikin torkottimilta,
kuka tyyrilehden saranapaikoilta, vaiettu olisi ja pidetty muun toimeliaan tönimisen ja juhlallisemman paikoillansa pysymisen
ohella huoli siitä, että lasi käden holhoomilla ei päässyt pahemmissakaan nykäyksissä hulkkimaan täysiänsä ja kalliinmakuisiansa
laitojensa ylitse, vaiettu olisi tiiviisti ja yksileukaisesti niinkuin tärkeissä tiloissa aina, pitopöytään kävellessä ja
rippikongilla odotellessa, ellei olisi Lahdenperä sattunut taaskin isosten joukkoon eturiviin pöydän eteen Härkäniemen viereen ja
hänelle ruvennut aika tuntumaan pitkältä ja piimänmakuiselta, koska iätkaiket ei kuitenkaan voinut pitää kasvojansa viisaan
laskoksissa ja tuijottaa silmiänsä sokeoiksi piirustuksiin, jonka kriipustuksista ottakoon selvän pappi ja virkansa paskantanut
herrassöötinki, mutta ei rehellinen kihlakunnan lautamies! Lahdenperän leuasta siis tärähti tälläkin kerralla ensimmäisenä sana,
ja niinkuin variksen vaakaus männyn latvan istuimilta suvi-aamun hiljaisuudet metsätienoilla, niin mursi nyt vaikenemisen muurit
mietteliäässä piirissä paljastettujen parkinpiirustusten edessä Lahdenperän lautamiehen kärheä äänenräkä. "Vaak!" päästelee siis
varis herätessänsä kiitoksia aamun heriöihin ja loittojen kaikumille, ja täytyi lautamiehenkin lauhkentaa sydäntänsä jollakin
nokanavauksella, koska kuitenkin rupesi mielenhöyheniä virkistämään huomenen tieto, vaikka laiskotuttikin ruumista selvä
lentäminen ja siipivähti. "Juustolaudan minä ymmärrän, kun rehellinen puu on puukonnirkolla kriipustettu kirjoille ja kaarten
kruusuihin, mutta jumaliste, jos minun silmäni enää minun ijässäni ja talonpojan naamassa lähtevät hämähäkin käpälille ja
juoksevat järjenjahdissa sikinsokin ja silkkisukin tuommoisen verkon silmukkasillat ja ristinrastit himinhämin ja pitkinpoikin!"
kehui hän ja paisutteli paasaskeli, koskei ymmärtänyt hepreansvenskasta edessään enempää kuin nauta virsikirjasta, ja järki
kuitenkin ja Vaarniemen metsä opetti höyläämään puuta myötäsyyhyn ja mieluummin varhemmin kuin muut ja tietävämmät.

Tämän jälkeen, ja kun pato oli avattu, oli äänenpito luonnollinen asia pöydän edustoilla ja luvallinen teko vakaisemmankin
harkinnan palanpainikkeeksi, niinkuin yskiminen talvikirkossa senjälkeen kun joku rohkeampi ensiksi on tehnyt alun ja ryäissyt
kurkkuansa ja muutkin kaiken alkukankeuden ja muun hartauden ja kahisemisen jälkeen uskaltavat noudattaa esimerkkiä ja yksinäinen
ensin itäparvelta niiskahtaa pidätetymmin ja toinen länsiparvelta jo kileämmin ja senjälkeen tropissa ja yksitellen kuin raesateen
ropsumilta tai kattilapaikkurin nakomilta paukutellaan pitkin kirkkoa neljän ristihaaran kaikilla kulmilla niin vaimoväen
huokaavammilla puolilla kuin miesten käreämmissä penkeissä, oli siis Lahdenperän suunavauksen jälkeen riukupuu salissa pudotettu
sanapuheen veräjiltä ja kellä kyntöparilla hyvänsä tie edessä jutun kesantosaroille vaonpäätä puskemaan.

Härkäniemi ensimmäisenä oli valmis ja sananvalakka valjaksissa ajatuksen auran edessä. "Syynännyt sinä olet halkosi pohjapuolta
sitä veistellessäsi!" sanoi hän ja kallisteli päänkuorta ikäänkuin itse olisi sihtaamisen toimissa, ja rintavuuden kaarrot
palkopintoina silmän tunnusteltavissa paperintasaisilla.  "Ja hienosti sinä olet siirtänyt halon pinnasta pännän piirtoon sen,
joka pohjan mallissa on liukasta: kun tuo kuutto lykkii priisissä ja kallistelee neljänneskvartin, niin kylki silittelee veden
silkkiä niin köykäisesti kuin sulhasen silmä morsiamen kasvohipiää vihkipallia kohden kävellessä!" vahvisti Malakias Afrodite
sanojansa, ja tervapihkaista merimiehen sydäntä hykersi ja hypytti niin virkistävä ilo, ikäänkuin olisi itse vihkipallia kohden
kävelemässä ja vieressä tepsuttelemassa silkkikengissä ja valkoleningissä ihme, jota vanhapoikasilmillään tuskin rohkeni
katsoakaan sinisen marjoihin ujoharson verhoissa. "Jukoliste, ihmettelen minä ihmisluonnon ahneutta ja janokurkun pohjattomuutta,
että sinäkin olet päällepäätteeksi perheellinenkin ja naimisissa oleva mies, vaikka sinulla sentään ovat taivaan esikartanot jo
pelkän puukkosi nirkonkin vuolemilla ja sinä silkan peukalosi hierittämiltä kaverrat honkahalon jäykät puukyljet jylkiltänsä
taipuviksi vesien nouteille kuin morsiamen neitseelliset hempeät sulhasen kupeille, ja siirrät silmäsi siristämiltä ja harpin
harumilta vaaksaviiruin ja hiuskärjen kuljetuksin halonkuvuilta paperinlatuskaisille laivan kuvan niin tutkaimentarkan kuin
hämähäkki riitinkinsä ja unienkieli valheensa, niin puhtaan pohjaviivan vedolta kuin alusastian mieli ikinä meren tanterilla, ja
niin kulkevan sojonsa sujuilta, että kiskoo jo paperin naamoillakin ja paljaalta katselemiselta sydänkukkaroa mermiehen
kylkihäkistä ja rintakuopan pohjilta, niinkuin mannerpakalla samaa sämpylää kolmen kuukauden meripaaston jälkeen jo pelkän
naiskannan näkeminen hameen liepeen hilpimillä!"

Härkäniemi kehui rotevasti ja niin että tuntui, sillä kilotteli kuin kilottelikin hänenkin mainitussa sydänsämpylässään tällä
hetkellä ilon pihi, väkevä kuin pien hiki täkkikannen saumaroissa, joita puolipäivän aurinko koko urakallaan porottaa sydänsuven
helletaivailta ja keskimaston torkoilta Atlantin tinan keskellä ja ainoankaan aallonkärjen heilumatta niillä vatsapoluilla, joita
merellä laiskoiltansa on tilaa levitellä lekotella taivaan rantojen välillä.  Harvoin merimiehellekään sattuu, että laiva-alus
koko virheettömässä alastomuudessaan kolmen topin korkeudelta kölipuun paljaisiin saakka on solakoiltansa ja salaisiltansa
kirjanavoimilla ja silmänlukemilla julkisiltaan edessä, ja että ainoan katseen halaukseen saa sulkea sielunsa kammion
salavuoteessa niin sen, mikä ilmojen näkyviltä sykäyttää ymmärtävän sydämen sulhasmiehille rikinousun neitovissa ylpeyksissä ja
runkokaartumain impivillä suloilla, kuin senkin mikä meren näkymättömissä viettelee kokeneen veret miesteoille kurkomieli
kölisuoran suostuvissa valmeuksissa ja kantavan laivaruuman lantevassa vaimoudessa! "Hirvi halmeniitun partailla sieraimet
leviöillä ennen karkua on kaunis eläin ja jalo katsella metsän rannassa sormi liipasimella, ja metso oksalla, silmäin punaiset
vilkkumilla ja ennen pyräystä on komea palanen ja meho tähtäiltävä havun keikkumilla pyssyn piipun sihdissä, mutta mikäs on vertaa
sille ja rintakehän hengenvedon laajentumille, kun silmä siriöiltänsä lukee ja veri neliöiltänsä laulaa paperin vitivalkoisilta ja
kynäpännän kirjavista kriipunjäljistä laiva-aluksen kuvan ilmieläviltänsä topeissansa ja taklinkeissansa, ja tietää järkensä
jäsenissä ja toimenneuvon sormenpäissä, että kuva ei jääkään paperille, vaan että kölillä on tosi edessä ja toppien tutistava
ilman haukan iskupäissä, ja että on toisenkin miehen vielä heiluttava pitäjässä ja itsekin väännettävä myötäurakassa sekä
hartiaväellä että hihnavoimalla niin ruumiin kuin hengenkin mielessä, ennenkuin se, mikä tällä hetkellä vielä humisee metsissä
jyräkköinä juurillansa ja huojaa lauluja latvoissansa lintujen lentämillä, ennenkuin se on nummella ja kylkikaatumillansa
kuritettu kuuliaiseksi honkaniskoiltansa, ja kirveen keikkumin ja sahanterän soittamin ja talttatuiman taputtamin opetettu
ymmärtämään, että kolmenkyynäräinen on sittenkin kolmikymmenkyynäräisen herra, kun hänellä on piiruja papereissaan ja teräksensä
päässä vartta; ja että kopevankin, vaikka jäykän varreltansa, on taivuttava kapevan tahdoille, vaikka hienon viiruiltansa, kun
järjen tutkain on kuljettanut kynän kynttä edeltä ja taito terinensä tarkaltansa noutaa askeljälkiä jälestä ja veistää uppiniskat
suoltuville ja syltäsyisten honkajylkkäin järkäpinnat viivojen vedoille ja sääskisääri harppikaaren neuvoille ja notkimille!"

Härkäniemi oli harras kuin hauki vetosiiman päässä ja niin todenperästä sydänperukoiltaan ja nenänharuiltaan riitinkien vanoissa,
ettei itsekään huomannut, kuinka kieli oli ruvennut lyömään isoa läppää ja suu päästelemään komeoita, ennenkuin kuuli äänensä ja
omat sanansa.  Täyskasvaneena miehenä ja naurunymmärtävänä parroiltansa riensikin hän paikalla hämäämään liikoja juhlallisuuksia
puheistansa ja liikkumaan taas tavallisilla jutuntanterilla ja suutaritekoisilla Härkäniemen anturoillaan. "Kärpäsen kärsäpään
piirustuksia minä olen joskus katsellut sen kuonopuolessa, ja ihmetellyt jumalan viitsimisen vaivaa niitäkin hienouksia ja
semmoisen elukan tarpeisiin harppiessaan, mutta sitä minä en ihmettele, että sinä olet ähissyt lihavassa ruhossasi pöytäsi edessä
ja tuhissut paksuun nenääsi paperisi yllä, ennenkuin tuommoinen pitsi on syntynyt sinun sormiesi työnä ja nyplätty joka solmulleen
valmiiksi, ja ennenkuin tuommoisissa tuoluissa ja noissa kangas-asetelmissa on sinun pujottamiltasi jokainen säije ja
pasmalanganpää sujutettu loimillensa ja tiukistettu paikoillensa kaiteen kaitsemille ja niisikertojen komennoille!" ilmaisi hän
siis tunnustuksensa uuden kerran ja paremmalla tavalla luonnollisesti ja ilman leiskauksia koronkannoissa ja hartiaheittoja
selkäryhän suorennuksissa.

Pukkilalla oli taas ollut nielemistä täytensä ja ylipaljon. Ensinnäkin tuo pahankyljen Härkäniemen ijänaikainen Vaasan kapteenin
juttu, kuin talia tuleen ja päreen liekkiä rohtimiin, kun muutenkin ja ilman sitäkin olivat ympärillä kuin salakat onkimadon
närpillä, ja Eenokkia myöten jokaikisellä pöksyt valkeassa, kun vaan parkin sanakin mainittiin salissa! Määkäseppäs kureillasi
katraalle aidan takana, niin "pää -- pää -- ppää!" veisataan virreltä jokaisen kolmenkymmenen kuonon nuotilta ja venyttämiltä, ja
vaikka täällä ovat oinaat partaisia ja karitsat viiksisiä, niin yritäppäs tepposta, ja joka nurkasta kuulet saman määkän: "parkki
-- parkki -- pp-aa-rkki"! Harmitti enemmän kuin kestää halutti, vaikka kestää piti! Senverran sentään oli saanut itseänsä
kevittää, että oli sivusihkaa, vaikka muittenkin kuultavaksi, suhaissut Härkäniemen taannoisen jutun päättyessä Lahdenperän
korvaan -- jollekinhan täytyi sydäntä purkaa, koska sisuksissa kanitti ja miksei siis sille, joka lähimpänä istui, vaikka hän
olikin Lahdenperä!  -- 'Härkäniemellä on niin paksu parta, että juttu siilautuu karvojen lomitse tuntikaupalla ja verkalleen, kuin
pitkä piimä tuopin suusta ja tervan paskat tynnyrin pohjilta! -- Niin, sinusta tässä prätisemme ja sinun partasi kiiruista!' oli
hän lisännyt, kun oli huomannut toisillakin vierillänsä kallisteltavan päätä ja Härkäniemenkin noukkivan isoihin korvanlehtiinsä
sen, mikä niille oli terveellistä, ja mikä niille oli tarkoitettukin. 'Mutta saakeli sittenkin, sinulta unohtui kokonaan
laskematta, montako karvan haivenan päätä Vaasan kapteenin poskiparrassa antoi itään ja montako länsisträkkiin!' oli hän vielä
lisännyt myrkyn mauksi, koska tilaisuus oli ja sopi ja nopea kerkesi. 'Tusina useampi kummassakin leukapielessä erikseen kuin
sinulla molemmissa yhteensä!' oli Härkäniemi vastannut ja kääntänyt selkänsä: pistos oli sittenkin sattunut pehmiään paikkaan, ja
äijä nenäyksissään, kun kehuminen oli karsasta!

Tämä olikin ollut Pukkilan ainoa mielihyvä pitkään aikaan ja sekin oli tapahtunut jo sohvalla istuessa ja ennenkuin Alastalo oli
hakenut piirustuksensa pöydälle ja levitellyt. Tässä nyt sai toisten selän takana kurotella kurkkunsa sijoiltaan eikä muuta saa
silmänkärkeensä kuin puhdasta pännän vetoa ja silkasta käyränjälkeä niiltä kohdilta, joilta laivanmuotoisen on oltava liukkaan
aluspuiltaan, ja nousuryhtiä niillä uljaspaikoilla, joilta masto-astia puhuu komeoita kelle hyvänsä ja hivelöitä merimiehen
silmään ja sydämeen! Peto Herman on halkopuun kimpussa ja mato silmiltänsä löytämään juoksut puun luonnossa pohjamallia
veistellessään! tunnusti Pukkila karvastelevissa munaskuissaan ja nieli kuin apteekista ostettuja pillereitä.  Edes kärpänen olisi
suvikuumilla juosta prikuttanut pilkkujansa sopimattomiin paikkoihin paperilla, niin saisi osoitella riitinkeissä ja kysellä
pilkata, mitäs plokkeja tuohon on tarkoitettu! toivoi sadatteli Pukkila kristillisissä sisuksissaan, kun armoton ja auttamaton
asia oli se, että viivan virhettä ja käsialan horjaa ei silmä keksinyt kankopaperin pohjilla, ei keulapiikin keuloilla eikä
takastäävin pielillä, ei vesirajan juoksutuksissa eikä rikinousun kenoissa, ei raakapuiden sarvisissa vaajoissa eikä
taklinkiköysien hämähäkkisissä verkkojuonissa, ei vaikka olisi lukenut ja rukoillut "Isämeidän" huulillansa, taikka noitunut
silmänsä piruiksi!

Pukkila oli itse veistellyt kölin soikoa puuhun ja siirtänyt passariharpilla halonkyljen kaartumia paperin oikosille ja tiesi
käden kuljetukselta ja ranteimen kevittämiltä, mikä työ oli visua ja missä kireissä kielen kärki oli pidettävä ohuen nirkolla
keskellä suuta, jotta vuolto tärkillä kohdalla onnistui hienoksi ja hengittäväksi ja piirronveto rohkeiltansakin ja
avoimenjuoksuilta tarkantiukaksi ja hiuskarvan hipomille, eikä hän makoansa siihen kylmyyteen ollut saanut karaistuksi, että olisi
vasten parempaa tietoakin ja silmien selvää todistusta raittiin suin ja silkalla rehellisellä sanalla juljennut laitella morkata
semmoista, jonka oma sisu, vaikka karvastellenkin, kuitenkin pakosta tunnusti ja vastakarvaisesti kehui puhtaaksi työksi ja
mieskäden jäljiltä lähteneeksi! Ei edes huuliinsa nupista ymmärtänyt aluksi, ja nahoissansa olisi kukaties pysynytkin ja
kiukutellut ja pihahdellut vain kiukaansa sisäkivissä, ellei Härkäniemi vieressä olisi aivan korvanjuurissa kuin hyttysen
hörhiäinen röhissyt kiitoksiansa ja levitellyt kehua sanoihinsa niin paksulti kuin tätimusteri voita kummilapsensa vehnäleivälle,
niin että sai sekä hävetä että suuttua, kumpaa enemmän kerkesi.  Ei Pukkila mikään enkeli ollut, ei varsinkaan tämmöisenä päivänä,
jolloin kärsivällisyyden saumat muutenkin olivat piukalla hänen liiveissänsä ja kovalla koetuksella, ja niinpä saikin Härkäniemi
hälväyksen parhaisiin psalttarivirityksiinsä. "Mihinkäs Alastalossa aisakello on kadotettu, kun sinä sen virkaa hoidat ja rämiset
salissa? Aisakello sanon, vaikka lehmänkelloa tarkotan ja mahohärkää tanhuvilla!" Nyt oli ilves pussikoillansa ja hammas
verenmaulla! "Variksen huiluko visersi vai taikinahulikkoko sivasi valssinsilkkiä anturapohjistansa? On kraakunmarjakin marja ja
ojasammakkokin vesielävä, mutta mitä sinä ymmärrät pitsinpynteistä ja Malakias kankurin polskista, sen selittäköön Athanasius ja
nyplinpenkki! Koska härän turpa on kuunnaamaa nuolaissut kuonopuoleen taivaan taululla ja sinun järkesi juhtasorkka astellut vakoa
virkkineulan sipsuvarpaitten jäljissä? Jo venyy harakan luuhuulikin naurunleviöille, kun kana luulee itseänsä linnuksi ja
räpyttelee lentoa tarhalta, ja nauraa räksyttää sitä viattomampikin, kun oinas poikii ja Härkäniemi on viisas tuolupuissa!"

Nyt sai taputtelu kuitenkin riittää näillä puustipuolilla ja Härkäniemi jäädä rauhassa tunnustelemaan, karvasteliko hengenihossa
kynsikäyrien raapaisu, sillä Alastalon poskipakara odotti, ja kun kynsien nelihara kerta oli kirvotettu ja irvillänsä tassukan
tupsuista, niin miksei sitä viljellyt sinne, jonne parhaiten kutitti ja makeimmin sivalsi! "Vai tuolupuihin ja nyplinnäpliin
Härkäniemi sinut istutti?" sanoi hän alkumaistiaisiksi Alastalolle, ennenkuin tosikähmimisiin kerkesi.  "Vaimoihmiseksi ja
raumalaiseksi sinä olisitkin koko mies!" lisäsi hän tunnustuksen voidetta harminmauksi ja mielenmustikoiksi toisen sydämelle sen
ajanpalasen kestäessä, jonka silmä silmittömiltäänkin tarvitsi hakeakseen kynnen raapasemisen rakoa iskettävän ihoilla.  Tynnyrin
ja kymmenen kapan ruissäkki laattian tasaisilla on itsepintainen pideltävä sen jäykänkin pojan hyppysissä, joka tietää, että
tynnyrin hän kukaties hyvässä lykyssä ja mieskilpailussa vääntäen keikauttaa keinottelee niskoillensa, mutta ei surmiksensakaan
kapan vertaa enempää, ja liukkaallekin vedenkielelle ja viekkaallekin loiskuvarsalle on tihdattu tervarako ja pietty kyljen sauma
haaksi-aluksen kuvepuolella ja sivusiliöillä semmoinen kiusanpaikka ja juoksunpilkka, jonka sylkemillä saat tehdä turhan työtä,
haaskata hartioita ja viertää venyviäsi, ryngitkö sitte harjaspäinä karkumenossa kylkiseiniä vai nuoletko likisovussa huultesi
hipumin kölin kutimilla: Pukkilalla oli nyt sekä Alastalossa, Alastalon Hermannissa miehenä, että piirustuksissa, Alastalon
Hermannin laivapiirustuksissa pöydällä saman Hermannin työnjälkenä sama tihuvanpaikka ja urakantaksi edessänsä kuin tynnyrin
jyväsäkin nipinnapin nostajalla tynnyrin ja kymmenen kapan keikauttaminen laattialta ja rotevasti omille ryhille, ja kuin meren
pojan nopeallakin ja suonekkaalla peukalolla hulivan paikan löytäminen niillä tunkemilla, joilla honkalankku vereksillään on
tervahampulla ja taltan nakomilta tilkistetty vereksen hankalankun viereen pisaranpitäväksi ja kymmenenmiehen hengenturvaksi
väkevilläkin heilumilla ja syltäkyömyistenkin harjaniskojen roiskumilla. Mutta jos olivatkin tihuvia ja syhyvienkin sorminäppien
yltämättömillä, ja kärpävänkin järjen kynsimättömillä sekä mies vartensa ryntäiltä ja mielensä niskoilta että paperit silkoisilta
vedoiltansa ja kynänkärjen puhtaalta ymmärrykseltä, niin nyt ei auttanut kysyminen, lensikö päistikkaa ja nokillensa paasiin, vai
sieppasiko siivenhavi ilmaa, vaan jotain oli nyt sanottava ja haukka sydämenhäkissä päästettävä kynsillensä koettamaan nokanluuta,
oliko missä mitään iskettävää ja repelemisenmakuista: vaikka louhikon kiviin hijoo käyriänsä, kun kipenöitsee kärjenpäissä!

"Mullikkoja sinä poikamiehenä joskus seilasitkin Tukholmaan kansilastina jahdissa, ja vasikkojakos sinä parkissasikin vielä
ajattelet rahdata spanjuutareille paistin-möö'ksi, koska karsinakin jo on valmiina?" kysyikin Pukkila äkisti ja joksikin
käärmeenpistokseksi, kun pirautti sisuksissa enemmän kuin kevittämättä kesti ja silmä edes ahterikorin kehäkaiteessa luuli
napanneensa semmoista, johon sopi kairata sananpeukaloa kynsipäin. Oli pahustakin ja todenperästä ja vanhanaikaisasti tolpattu
yksinkertaisesta puuparrusta ja veistetystä neliskantista koko aitakehä peräkeulan ympärillä puolkannen suulta ylälaidalla
puolkannen suuhun alalaidalla, eikä herrasittain ja engelsmannisti puikkotangoin ja rautapylväin, niinkuin minä rakentaisin ja
kaupunkilaisetkin nyt jo tekevät takahäkkinsä! "Meidän pihatossa minä olen sentään antanut pistää aidan puolat tihuvammalti
parsiin, kuin sinä olet arvellut tarpeelliseksi riukua parkkisi ahterikarsinaan!" lisäsi Pukkila vielä levollisia ja tiukisti
piukemmille sitä kuuttinuoraa, jonka pää oli sattunut kouraan. Ei ihminen sentään jaksa ajattomia aikoja pysyä nahoissansa ja
hurskaana, kun sisuksissa kiehuu enempi kuin partaissa on laitaa pidätellä sisäpuolillansa, ja niinpä räiskähtikin nyt Pukkilasta
ja hän puhui Alastaloa suoraan silmiin tuuman matkalta omista hyppelevistä kulmakarvoista: "Pihattojakos, Kustavin
pihattokarsinojakos sinä lähdet seilaamaan Espanjaan!  ja voimaakos, voimanlisää Atlanttiin, kun miehet luantaisin luutivat lannan
pakalta?"

"Älähän silmiin lennä, ennenkuin partasi olet silittänyt!" torjui varjeli Alastalo itseänsä ja rauhoitteli toista, ennenkuin
enempiin keräjiin rupesi.  "Puu on kelvannut aineeksi kirkon parven parraspieliinkin ja kelvannut on puu pukin häkiksi Uskonkin
kantäkkiin!" lisäsi hän käreämmin: mies kärsii kutituksen ja ymmärtää leikin, jos on vain parta kysymyksessä ja oman leuan liehu,
mutta älä mene peukaloinesi liika likelle säyseävatsaisenkaan miehen työn jälkiä näiden helläpaikoilla! "Pujota sinä
rautalankarihmaa pitsinkruusuiksi krinuliineiksi oman muijasi pursto-kantäkkeihin, tai vaikkapa karsina-aidaksi oman lervisi
löysäpaikoille ja veräjänsuille, mutta älä sinä kukonsulkia orivarsan häntäharjaksiin ripustele, äläkä rautatikun rikkoja niille
pielille pystyttele, jotka laivassa laulavat honkavia, kun merenpoika hyrskien kosii ja sylkee kyljillä lentävän! Rauta on rivo
silmään ja vääntää tuntoa kuin rikka viililusikassa ja raiska vihkihameessa, kun se torkottaa väärällä sijalla ja seisoo kärkii
honkapuun silkosilla kuin piikki elävässä lihassa kynnen alla, ja sitäpaitsi mitäs luulette kantäkkilankun sydänsyissänsä ja
mäntytiiveissänsä pitävän siitä, kun ehopintaan taltataan raudantylyä johtamaan ruostevettä sisäsuoniin, ja merilaukka tekee
työtänsä ytimissä, vaikka pinnankarvaa kuinka kultaisesti tervattaisiin: se lankku, joka kestäisi kaksikymmentä vuotta on
kymmenessä vuodessa mätä ja pehmeä kuin keitetty mäti!" Viimeisessä lauseessa oli jo Pukkila pudotettu silmistä ja asia selitetty
järkiperältä muillekin salissa, jotta ympärillä ymmärrettiin, kuka taaskin oli puhellut turhia ja millä vikurin neljästyksillä
ohjakseton kieli Pukkilan suussa saattaa karata, ellei sitä suitsita.

Putoo joskus vahingolta tai kenen kohiloidessa päreen kieleltä karren palanen lastukasaan takan juurella, ja on palanut kokonaisia
taloja katonharjaa ja viimeistä hirsikertaa myöten, ellei joku neuvokas vieressä ajoissa äkkää ja tallaa tuhonluikeraa sammuksiin
anturansa alle niinkauan kun viholainen vielä on matonen ja hiirenhännän lieruilla laattialla, eikä jo kaapase orhin tuiskassa
orsia kohden ja lihoo kärpäsen nieltyään härkästä nielemään, ja härkä saaliina kielen saavuttamilla nuole jo samaan lonkaroon koko
laidunta aitoinensa päivinensä! Laiva-asiatkin ovat tulenarkoja asioita ja rohtimisia pideltäviä valkean lähettyvillä, varsinkin
jos samoilla pöydän nurkilla ja samoja parkinpiirustuksia on tarkastamassa, toinen puolustamassa tekonsa jälkiä ja toinen
hakemassa lovipaikkoja ja peukalon töherryksiä samojen jälkien saumakohdilta, kaksi sellaista tietomiestä kuin Pukkila ja
Alastalo, ja näillä samoilla miehillä on kahdenkymmenen vuoden kani selvittämättömänä välillään siitä seikasta, kumman nenä on
hienompi ja kriipasee paremmin, kun oikein tosipaikka tulee ja naakeli naakelilta tunnustellaan, kuka se on, joka ymmärtää ja
kumpi ei, ja osoitetaan toisillekin, jotka itse eivät haista, mikä tikku paavinpelissä sittenkin on paavintikun tykevyinen. Ties
mitä tuimia tästäkin viattoman kipunasta nytkin siis olisi saattanut syttyä ja mille lieskoille riita olisi loiskinut parkin
toppeja myöten, jos orava nyt olisi päästetty käpälilleen rikiin ja roihuhäntä saanut juoksemisen vallat kantäkin laidoilta
köysitikkaillekin ja saalingin sarviin, eikä Langholmaa olisi ollut paikalla tallaamassa paloa kohta alkuunsa anturainsa alle ja
sammuttamassa kytöä ennenkuin se oli liekissä.

"Minä olen katsellut sinun piirustuksiasi", sanoi hän rauhallisesti Alastalolle ikäänkuin pellollansa isäntä, joka leporupeaman ja
elokahvien jälkeen katkaisee turhanjaaritukset ja muut joutilaat leuankiskoittelut kankarepakan pyörtäneillä ja nostaa sirpin
ruohosta käteensä merkiksi väelle, että kuppiparit ovat nyt tyhjennetyt ja kakkuneljännykset poskissa ja aika taas liikkuakin ja
lähteä saranpäähän. "Minä olen katsellut sinun piirustuksisasi!" sanoi hän siis ikäänkuin muut jutut ympärillä tähän asti olisivat
olleet hyttysen hurinoita ilmassa, joita aikamies ehkä kärsii korvissaan sen ajan kuin niitä on kuunneltava, mutta jotka
unohdetaan, kun askelille päästään.  "Ne ovat hyvät senverran kuin minä ymmärrän!" lisäsi hän ja kokosi purjettansa
vaatimattomuuden reiveihin ennenkuin päästi puomin pyyhkimään. "Koska sinä olet varma asiastasi, enkä minä tähän asti ole
vahingoille joutunut sinun kelkassasi, niin minä puolestani olen myötä ja mukana: kahdeksannesta minä olen ajatellut osakseni, jos
semmoinen neljänneksen puolikas minulle liikenee parkista!" Se oli tasaisesti, hyvinkin tasaisesti sanottu, eikä ääni levennellyt
enempää kuin muukan niskan muhka, mutta humahduksen kaltaista tuntui kuitenkin salissa, kun sananvakaa vaakapainossaan oli
pudonnut ja kukin kerkiämisensä järjestyksessä oli selvittänyt ajatukseksi päässänsä sen, jonka korvanlehti jo varhemmin oli
hahmaissut talteensa: kahdeksas-osa parkki-aluksesta on kuitenkin aikamoinen ruuanpalanen ja metsolintu teerikanaksi yhden ainoan
suunavauksen paukasemalta!

Alastalokin, joka semmoista kuitenkin oli odottanut ja joskus lasin vieressä uskonut ajatuksensa Härkäniemellekin:
'kahdeksattaosaa vähempää ei Langholman Efram kirjota, vaikkei enempääkään, sillä hän astuu askeleensa niin kirkonkongilla kuin
kotomäelläkin aina isännän mitalla tasalleen haarojensa mukaan ja täydesti: ei kurjenkoipia kurotellen suosilmien ylitse, eikä
nälkäpukin loikissa kalliolaitumilla, mutta ei myöskään kinttua kihnaten tai varvasta varoten niinkuin lehmä tanhualla tai kana
tarhan rikoilla!' Alastalokin siis, vaikka oli varautunut, nielaisi pari kertaa kuivaltansa kurkkuansa, kun nyt oli tosi todelta
edessä ja miehen sana salin kuulumilla, valjashevonen valmiina aisoissa ja kakkulakoukku painettu paikoillensa rekikuorman
vetoväärttiin: ryskäseekös anturain alla, kun eloviljat liikahtavat saralta ja lähtevät jalaksilla riihille! Huimasee joskus
piukkaakin pääkerää, kun tanner anturain alla on komentosillalla tavallistakin paremmalla nousukurilla ja lankunlaisto
kalteviltaan kurottelee jälestä samoille tähtien sihdeille, joille keulapuun torkokin kiehuviltaan kiipee meriorhin harjoilla
edeltä, ja saattaa humaltaa väkevääkin verta, kun myötäisen kiihto sylkee laitaa ja haaksi karkaava paeten vapisee niskoilla
kantavan meren ja vyöryvän syöksyn!  Tunsi Alastalokin nämä parin nielemän hetkeä omassa salissansa ja omien laattialankkujensa
narisemilla mielessänsä ja kurkkunsa kutimilla jotakin samanmakuista kuin Siwiänkin peräkannella joskus sydämensä sylkimissä, kun
meri parhailtansa vierittelee lykkiviä loiviansa ja laivan lastu lentäviltään luulee itsensä linnuksi purjepingan silpivillä
pyyhkimillä! Myötäsen keviöillekös nyt laita löysi ja paiskoikos pultaani paisuvilleen raakapuissa? laulahti verissä menemisen
riemu ja merimiehen ilo kuin silkin silo!

Se mies oli tyytyväinen, jos toimennopeakin, joka nyt ripeästi haki hanhensulan pitimiltään, pikakiiruin aukaisi hopeakannen
kristallitolpon suulta samassa menossa ja laati tilat vapaiksi laivakirjalle piirustusten edessä pöydän etusilla, levitti paperit
valmiiksi ja avoimiksi eteen ja siirsi vielä tuolinkin, nahkatopninkisen ja kaartuvaselkäisen mahonkituolin, joka vartavasten oli
tätä tarkoitusta varten nostettu tavalliselta paikaltaan takakamarin kirjoituspöydän edessä saliin, siirsi tämän Eevastiinan
perintönä Maanpäästä saadun juhlatuolin pöydän suojilta ja siivun varjosta julkisemmille ja sopivasti istuttavaksi. 'Liikkuupas
karjukin kylkinensä kärpän kiiruilla joskus ja kähmii viidentoistaleiviskän paistikin sukkulan keränä karsinassa, kun kärsä
haistaa ruuheen kaadettavaa sakoa!' ajatteli Pukkilakin karsaasti kipenöitsevissä sisuksissaan, kun piti vierestä ja toimettomana
seistä todistamassa teerenpeliä edessänsä ja katsella oman verkon risusaaliilta naapuria lahna-apajansa nostotoimissa! 'Sitävarten
hyljekin on lihava, etteivät kulkiluut ole tiellä, kun on oltava liukas kääntymillä silakkaliudan purstopuolilla ja sitävarten
kait sinullakin on hyllisi, että olisit paksuiltakin paikoiltasi ankerias ja livahtaisit sinun kylkinesikin rasvattuna aidan
raoitse papupellon hernehalmeille ja popsimiselle siellä, missä laihempikin ja kuivanahkaisempi jää kaistaryntäisenäkin ja
kurkikaulaisena riukupuiden väärälle puolelle ja veräjän taakse rehellisyyden osille ja tyhjän nielemisille!' pureskeli hän
harminapetta sydämensä hinkalossa, koska muutakaan ei ollut hampaisiin ja ajatuksen leukaa kuitenkin oli käytettävä! 'Jumaliste,
olisi minulla leiviskä lisään sinun kahteentoistasi kropassani, niin minä ähisisin myöskin ja rehevöitsisin nahoissani, enkä
pippuroisi kipenöitsisi kuivissa luunkanteissani, niinkuin nyt!' suomi suolasi hän sekä itseänsä että toista edes sydämensä
karvastelevissa salakamareissa ja ajatuksen piiskansiiman hollilla, koska julkipuhetta ei kuitenkaan sopinut näissä sakramenteissa
päästää parrastansa, niinkauan kuin oma järki oli voitolla ja mielenastian vyöpaikat kestivät! 'Saakoon lahnansa maihin ja
parkkinsa papereihin, mutta Pukkila minä sittenkin olen ja Petterinä pysyn ja Pihlmannina kävelen trompuissani!' lohdutteli
sadatteli hän ja karaisi itseänsä, koska karvaskin palanen on nieltävä miesmäisesti, ja kukon kiekaistava kukonluontonsa
harjaksille silloinkin, kun pöksyt omine älleinensä pötkivät pakoa toisen kieppaavamman nokilta!

Vuorenharmaa on kuitenkin harmaata vuoren rintaa, eikä haukkakaan, kuinka villiikin sydämenahma höyhenkarvojen peitossa, kynsiänsä
koettele ja nokkansa käyrää verille iske sinne, mistä yrittämättäkin ja vanhoilta kokemilta tietää jäykänkin vain kirpoavan
kovemmastansa lysmille taittuneena. Pukkilakin siis antoi anteeksi itsellensä, että hän näissä nokkavastaisen puuskutteluissa ja
seinätörmien edessä kuitenkin malttoi mielensä ja säilytti kasvojensa sileät ja näkyvät puolet hurskaina, vaikka verissä kiehuikin
pahemmin kuin kannen alle kunnolla sulki, ja kulmaluitten karsinoissa karasi ajatusta kuin kymmenen orivarsaa yksien ohjasperien
suitsittavina! Ei hullukaan kivenmuhkuraan pure, kun semmoinen on sattunut pähkinän sijasta leukatarhaan, vaan säästää
hammastarhansa parempaa palasta varten, ja mitäs minäkään sormeani yrittäisin sormikoukun vetoon, kun on tuuma terästä
ohennettavana koukun nokassa suoraksi!  ajatteli hän ja asetteli sopusukaan sydämensä haruksia, koska paljaalta oman itsensä
maulta tunsi, että voimaton tässä kuitenkin täytyi olla ja päästää se kivi kierimään, jota ei jaksanut pidätellä. Lahdenperäkin
seisoo tyhmänä vieressä ja katselee silmähikoin päältä isompiensa toimituksia, ikäänkuin janokurkku vaahtotuopin kulkemista muilla
paremmilla parroilla ennenkuin oma kallistamisen vuoro tulee ja saa hörppiä sen, mitä tyhjiä on pohjille jätetty!  ajatteli
Pukkila vielä karsastaakseen edes sydämessään ja jonnekin käsin hälväyksen, koska mieli alkoi olla niin pehmitetty ja kesy, ettei
hammasta enää haluttanut tosipiskeihin: tehkööt papereineen, mitä tekevät ja kriipustakoot sulkineen, mitä kriipustavat! alistui
hän ja vältti sen erän, jonka jaksoi, olla silmänvarastuksellakaan katsomatta koko Langholmaan ja Alastaloon ja muihinkin, mitä
olivat olevinaan!

"Sinä kirjoitat nimesi ensimmäiseksi, ja minä toiseksi!" olivat kuitenkin ne harvat karvastelevat sanat, jotka Pukkilan kaikista
silmänpudottamisista ja ajatuksen luomilautojen ummistamisista huolimatta nyt oli noukittava korvalehtiensä kouruun, ja
salamanvilaukselta täytyi hänen vielä täytymältäkin nähdä ja omin silmin katsella, kuinka kyynäräinen hanhensulka nyt todella
Alastalon vakaan juhlalliselta oijentamalta siirtyi Langholman arvokkaaseen käteen ja kuinka se mies, jonka pitäjässä aina oli
astuttava etummaisena tai istuttava ylimmäisenä, oliko sitte peijaissaatto kulkemassa kirkkotanhuan suulla tai pitopöytä
aterioitavana hääsalissa, sanottava seurakunnan puolesta tanasana silloin, kun oli riita rovastin kanssa piispankeräjillä tai
seisottava jukona joukon edessä ja yhteisestä puolesta maaherran supliikeilla, kuinka tämä mies samansuoruisena kuin aina
tärkeissä tapauksissa ja leuanpito vääjäämättömillään nyt päättävästi istui valmiiksi asetetulle tuolille, veti povitaskustansa
mustan nahkakotelon, sovitti kultasankasilmälasit verkakseltaan nenälleen, ja ennen ratkaisevaa toimitusta ja asiakirjan lukemista
vielä kohotti hanhensulkaa kädessään ja koetteli viimeisenä menona ennen alkamista peukalonsa kynttä vastaan, oliko kynänhari
leikattu taipuvaksi ja sujahtavaksi kärjeltään: Alastalo oli valmistelujen aikana verkakseltaan ja varoviltaan siirtänyt
kaksitoista leiviskäänsä puolemmille pöydän edustoilta ja muutkin olivat esimerkkiä noudattaen tehneet tilaa ja siirtyneet
loitommille palaten paikoillensa istumaan siksi aikaa, kunnes kullekin tuli vuoronsa ja ne olivat kirjoittaneet, jotka olivat
järjestyksessä.




Viidestoista luku.

Nimien kirjoitus alkaa ja latvaosia merkitään kirjaan, kunnes Pukkila päästää suustaan varomattomia ja Alastalo vielä
varomattomampia, ja Siviä tulee saliin samassa, kun hänen nimeänsä mainitaan.


Parkin peruskirja oli nyt siis avoimiltaan arkkipaperin levuisena Langholman edessä pöydällä, silmälasit sovitetut hänen peritylle
isä-Eframin nenälleen ja hanhensulka koeteltuna ja koholla valmiina hänen kädessään, vaikka vielä mustetolppoon kastamatta.
"Allekirjoittaneet retarit ja rehelliset laivanvarustajat, kaikki Kustavin pitäjästä, Turun ja Porin maaherranlääniä, sitovat ja
kirjoittavat tämän paperin voimalla ja nimensä merkitsemällä itsensä varojensa vakuudella ja osamääränsä väellä vastaamaan ja
kruunun myntissä tai rahaksi arvioiduissa luonnon suorituksissa selvittämään kaikki ne menot, kulungit ja rahalliset ulosmaksut,
jotka avoimen yhtiön vallalla ja vastuulla rakentamamme yhteinen parkkialus täysrikisenä tarvitsee kölipuulta taklinkeihin asti
purjevalmiina lästirekisteriin merkityksi tullakseen", luki hän paperin otsikolta ja punnitsi kutakin sanaa kohdaltansa ja
kantavuudeltansa, ennenkuin lähensi kynänkärkeä paperiin ja sulka aloitti ratkaisevan toimituksensa: täytyihän tietää, mihin
itsensä sitoi ja mihin muutkin velvoittivat itsensä.  "Mihin sitoudumme ja jokainen nimikirjotuksellamme kohdaltamme vahvistamme",
luki hän vielä juhlallisen ja laveammin käsialavedoin kirjoitetun loppusanan, ennenkuin käsi lähti liikkeelle ja ensimmäinen
allekirjoitus syntyi paperille.  Langholma oli poikana saanut kirjoitusoppinsa Salmniitun komsarjukselta, ja osasi ranne vieläkin
nuoteilta sekä sen keveyden sulan kuljetuksessa että sen sidonnan jäljen juoksutuksessa, josta Rosenlöf-vainajakin, jos olisi
vielä ollut elossa ja olanylitse katselemassa, olisi tunnustanut ja sanonut: noin poikaseni, noin nimi on kirjoitettava, että
julkee itsekin tunnustaa nimekseen, eikä epäile jälkeenpäin, että varis on travannut varpaineen paperilla: 'ajattele aina, poika,
kun pännää kuljetat ja nimesi kirjoitat, että taivaan portilla Pietari joskus ennen avaimen viljelemistä saattaisi kysyä
papereitasi ja kytätä käsialaa ja lukea Eframin Färmiksi ja Lypyrtin rosvoksi ja merihaaskaksi ja lähettää sinut kuumempaan
kestikievariin!' Puhdas nytkin syntyi nimen jälki paperille: "Efram Eframsson Langholma", isot kirjaimet painopaikoiltaan siten
vapaasti sujautettuina lavean avoimiltansa paisuville kaarillensa ja hienot kohdat niin keviälti johdettuina silmuksiensa siroille
kiekuroille kuin vain ja ainoastaan hanhensulan taipuisa veistokynsi juoksemiltaan saattoi levältään ja liukuviltaan piirrellä
notkevia paperille; pienet kirjaimet kiireen katraana tasajonossa ja riviriimissä kuuliaisina isosensa takana, kuin meren
liukumilla sorsaemon kinterillä vilistävä poikue nokat sojolta siimanviistäviltä menokirissä karkukurkuin, pienin potkiva
matalimpana viimeisenä hutkimillaan! Vielä oli juollettavana lenkin kaarto nimen alle sulan kynnen taipuvimmalla paksulla ja
sujahduksen keveimmällä lennolla, jotta uiskentelisi "Efram Eframsson" kuheran kiehkuroilla kuin haahden honkakylki liehtovien
vesien lykkivillä hyrskeillä ja seppelsäihkeillä, ja jotta nimen vaakaa, polvesta polveen ja isästä poikaan, samanpainoisena ja
samankaltevuisena talonkirjojen kankealle ja asiapaperien juhlallisille miehestänsä vastaamaan vastuulla piirreltyä yhäkin
kantaisi ja kannattaisi perityn puumerkin polveileva kaksois-E, solmittuna liukuvan ässän ja vakuuttavan ällän mahtavaan
sakaravetoon. Taitotyö oli viety loppuun, nimikirjoitus muhkeana paperilla, ylväästi ylimpänä siinä pilarissa, jonka muut
nimikirjoitukset kohta olivat rakentavat, mikä taidokkaammin, mikä tökerömmin, tärkeän asiakirjan alaosiltaan vielä
vitivalkoiselle lehdelle, tarvittiin enää vain vaatimattomasti kirjoitettuna, vaikka painavana lisänä, "yksikahdeksatta (1/8) osaa
parkkilaivasta", ja Langholma sai sovittaa hanhensulan takaisin pitimilleen, koota silmälasit nenältään, sulkea ne koteloonsa ja
palata toimensa suorittaneena miehenä takaisin keinutuolilleen kiikuttelemaan.

Alastalokaan, joka oli seisonut vieressä ja katsellut, ei nyt pakissut sanaakaan, sillä toimitus oli vakava, vaan istui kohta
tuolille, kun se Langholman jättämiltä oli tyhjänä ja luki istuviltaan vielä kerran Langholman nimikirjoituksen, ennenkuin itse
torkotti käteensä kynänvarren. Kelpasi sitä katsella ja oma uskokin vahvistui: paperi oli komeampi, kuin seisoviltaan oli
arvannutkaan! Langholman Eframit ovat laveata lajia, ja isosta on liikkuminen, kun he liikkeelle lähtevät: leuka leuan tanassa ja
askel anturana, mutta selkäkin suoran pidoilla ja varsi kirkkohankinoissa! Mikäs ankkakansan astellessa varvastramppia tanterilla,
kun priimas kävelee ketaratahdissa julkisena edeltä, ja mikäs temppu miesseurakunnassakaan nimen pyöräyttäminen paperille, kun
laisto on avattu ja kylän Sakari olkaväeltä viikatevirstalla selkäheilumilla, parkin kirja präntin alla ja Langholma Langholman
Eframina ylimpänä paperilla: jo se hullu mies olisi, joka ei syhyvällä kynällä ja hypäten näille jalaksille ja kuomureen
kannaksille niminensä loikkaisi!  Alastalo oli niin hyryillänsä ja hyvän mielen poikimilla, että pelkän tyytyväisyytensä kostoksi
ja kiitokseksi haki santasirottimen hopeatelineen toisesta tolppoputkasta ja kylvi kuivetta tuoreille kynänjäljille, jottei
vahingoltakaan kukaan tuhrisi ja turmelisi jaloa kirjoitusta ja silmänruokaa.

Itse ei Alastalo merkillisemmästi kirjoittanut nimeänsä. Ensinnäkään hän ei ollut tottunut hanhensulan viljelemiseen, hän ei ollut
saanutkaan kirjoitusoppiaan Salmniitun komsarjukselta, vaan Kaaskerin Lundströmiltä, ja Kaaskerin Lundströmillä taas oli se usko,
että hanhensulka kelpasi ainostaan supliikkeihin ja lakimiesten valheisiin ja krumeluureihin, mutta että rehellinen merimies, joka
laskee logaritmeja ja jonka henki on numeron nokassa ja oikean latituudin tarkassa minuutti- ja sekuntisifrassa, ei ikinä nosta
käteensäkään sellaista tuiveraa, joka jumalan luomalta on laillisessa virassaan vain ilman havinoilla ja linnun siiven
haukotteluilla, vieläpä semmoisen linnun, jolla on päässänsä pelkkää hanhen järkeä ja mielen lyhyyttä: 'Muista, poika, muista
Lundströmin sanomaksi: Manchesterin malmista ankkurin kynsi kestäviltään kettingin päähän ja Manchesterin teräksestä kynän tirko
juokseviltaan laivajurnaalin lehdelle, niin kumpikin pitää paikkansa, ankkurivaaka pohjassa tonnihampain ja numerontäsmä paperilla
järkinirkoin! Ja tiedä sitäpaitsi se, poika, että merimiehen nyrkki on merillä arkinen koura ja perhanankos tekemistä herrasilla
hanhenhaituvilla on pikisissä pivonpohjissa muuta kuin kiusana: raitis kynänvarsi kuivankaljusta puusta näppien välissä, niin
käsiala jurnaalissa pysyy selvänä ja puustaavi meriprotestissa kantapäillänsä, vaikka oma pää humisisi missä sumuissa ja
höyryissä, ja omat ketarat horjuisivat, ikäänkuin olisi tienselkä tynnyrinhulikkona nurillansa anturain alla kierimässä!' Vetihän
Alastalo nytkin suupieliänsä nauruun, kun sattui näissäkin juhlallisissa ja totisen paikoissa mieleen Lundströmkin ja hänen
opetuksensa Kaaskerin Malakiaksen tuvassa, mutta oli hän muutenkin myöhemmin huomannut ja meklarien kanssa svenskatessaan kokenut,
että Lundströmin sanoissa oli totta, ja että piukemmin kirjoitti kontrahtinsa, kun oli kynän kärjessäkin terästä ja piti
kyynärpäänsä laventelematta koossa nimensä pränttäämisen ajan: komeus nimen lenkissä voi maksaa riksejä, jos pääkin kynän mukana
liukastuu ison vedoille ja suuren kaarille!

Ja huolimatta näistäkin viisaussyistä, jotka vaikuttivat, että Alastalo ainakin ja kaikissa tapauksissa kirjoitti nimensä
raittiisti ja hihan suun suhahteluitta, oli Alastalolla tällä erällä päänsä pajassa niin monellaista rautaa ajatuksen alasimella,
ettei olisi muhkeuksiin kerjennytkään, vaikka olisi piloiksensa ja parkkikirjan kunniaksi kerran päästänytkin kätensä löysille ja
liirumeille. Kenen esimerkiksi pyytäisi itsensä jälkeen istumaan tuolille ja kirjoittamaan nimensä papereihin oman nimensä
jälkeen? Härkäniemi tietystikin olisi nyt vuorossa, mutta mitä ajattelisi siitä Krookla, ja koska on Pukkilan pahus päästettävä
veräjästä? Eenokkiakin on kruusattava ja Lahdenperän nokka säilytettävä sileän nypyillä! Härkäniemelle nyt voi vilauttaa silmää ja
hän ymmärtää ja jää piippunsa taakse, mutta Krooklalla ovat konstinsa nokassaan, vaikkei hän enempää kirjoittaisikaan kuin visun
1/32 ja Pukkilan kidan taas tukkii mieluummin ennemmin kuin myöhemmin!  Teräskynän varren siis Alastalo vain nosti telineen
vaajapitimiltä ja kirjoitti nimensä muissa ajatuksissa parkkipaperiin Langholman nimen alle niinkuin muuhunkin mihin arkin
liuskaan, ja hivahduksenkaan tavallisiltaan paksentamatta edes sitä kaulaa, jonka kynä tottumiltaan veti nimen alle kirjoituksen
vahvistukseksi. "Herman Mattsson, kahdeksas (1/8) osa" seisoi nyhteristi ja kylmiltänsä luettavana paperilla, kun kynä oli
suorittanut tehtävänsä, ja vain lyhyt tauko kirjoittamisen jälkeen ja silmäin pieni viivähdys nimen kohdalla paperilla ennenkuin
varsi palautettiin paikalleen telineen vaajalla, osoittivat, että toimitus tiettiin ja tunnettiin vakavaksi teoksi, missä
ajatukset muuten askaroivatkaan. Selvintä kaiketi sittenkin oli jättää tällä kertaa vielä muut odottamaan vuoroansa ja käskeä
lähimmältänsä pöydän viereen vain Eenokki kirjoittamaan nimensä, koska tämä muutenkin jo paikaltansa näki paperille ja kurkisteli
sohvan päästä senverran kuin kurkun saranat viitsivät kääntyä ja silmää malttoi hellittää rakkaasta vaikka sammuneesta
piipunnysästä hammasrivin piteillä, ja koska kukaan koohonestikaan ei sentään Eenokkia kaiketikkaan kadehtisi ja siitä tuntisi
nenänpäätään kamfiilatuksi enempää kuin kohennetuksikaan, kirjoittiko Karjamaa nimensä paperille ennen häntä vai jälkeen, vai
kävelikö härkäpari ajotiellä edeltä niinkauvan, että itse ohitse pääsi astumaan: sai aikaa ajattelemaankin, kenen senjälkeen
kutsuisi pöydän viereen kenenkään nokkaa lyhentämättä, ja kukaties Eenokkiakin sentään hyvittäisi mielen kylkeen pieni kutitus ja
ystävyyden, osoitus ja hän kirjoittaisi, jollei kyllä suurempaa osaa, kuin hän kotoa lähtiessä on ajatellut ja päättänyt, niin
kuitenkin ainakin liukkaammalla käden kuljetuksella ja hörpämmällä huulen pidolla. Mukavaa katsella Pukkilaakin naamaan ja
suolarakeen siirtelemistä hyväntahdon makkiaisena poskissa senjälkeen, jos Eenokki höräsee kirjoittamisensa niskaan jotain
tyytyväistäkin leuastansa! ajatteli Alastalo vielä kureiltansa, kun hän jo oli seisoviltaan pöydän vieressä ja kynänvarsi koholla
kädessä tarittavana: hän oli senkin ottanut valmiiksi vaajalta, jotta Eenokille olisi alkaminen selvää ilman hakemisia.

"Kirjoita sinäkin nyt, koska olet likimpänä ja Eevastiinalle sukuakin!" -- Karjamaan vanha emäntä oli ollut Eevastiinan isän
puoliorpana äidin puolelta ja Eenokki ja Eevastiina siis langoksia -- "kirjoita sinäkin nyt, niin tulee kirjoitetuksi
järjestyksessä ja paperi valmiiksi!" sanoi Alastalo siis yksinkertaisesti ja ilman suurempia leventelyjä sekä torkotti kynänvarren
Eenokille: kun puheli Karjamaalle, niin sai kyllä sanoa mieleistäkin joukkoon ja puhella silosia myötäkarvaan, kun vain teki sen
taiten ja sekotti turhat haastot toimellisiin, niin ettei tarvinnut olla huomaavinaankaan ja ruveta haistelemaan koiran juustoa
häpässä! "Kirjoitat krapsautat nimesi paperille ja pääset taas rauhaan istumaan paikallesi!" toimitteli turhaili Alastalo
sanojansa, jotta olisi pajatusta ilmassa senajan kun suu kävi, ja jäisi ajanrakoa muille vähemmän kuljetella ajatuksia
tarpeettomissa ja joutilaan teillä sillä aikaa kun itse oli hihnoissa ja hikityössä.

Vahtaamistahan tässä oli ja silmänpidon kaitsemista joka puolelle niinkuin silloin ja pahemminkin, kun ovat astialaudat kepussa jo
kehillä ja rivipystyssä uurteen suilla, mutta vielä vapaan löysillä ja vahingon varisemilla hyppysten varassa ja saa sapuloida
sorminensa, joita siinä täpärässä tarvitsisi viiden haaran sijasta tusinan täydellensä kumpaankin kämmeneensä, ja kielenpäänsä
vielä lisäksi, jota ei kerkiä häälyttämäänkään, jotta niskurit ja laudanvietävät joko sovulla tai väkipakoin tottelisivat, ja
yhtäkurisina ja tasatingassa suostuisivat koko pyöröltä ja pitelemisen kymmeniltä holhoomilta solahtamaan samasivauksin ja yhteen
henkeen vyön holteille ja piukan kiristimille! Mitäs ajatteli tälläkin aikaa, jonka itse oli kiinni Eenokissa ja hänen
verkkaisissa kuruissansa, esimerkiksi Krooklan Mikkel hampaissansa ja mitä kerkesi Pukkila selän takana vilkuttelemaan
silmäpapeniansa ympäri salia?  Tuoreen sateen virkistämä saran multa on kyllä irstas kasvamaan rojoltikin laihon kultaa ja naatin
vehmasta, mutta lykkää se samoilta vertymiltään ja samoin voimin rikan nukkaakin rinnastansa läämälti ja enempi kuin nopsaskaan
kerkiää sorminensa kitkemään, ja on aivuainekin ihmisen pääkuoren suojissa samallaista väkevänperää, joka nesteillensä heränneenä
ja voimillensa höystyneenä kyllä kantaa sekä kortta kuormilta heinälatoon korjattavaksi että tähkäpään taakkaa tynnyrin säkeiltä
aitanlaarin pohjille tyhjennettäväksi, luo talot kyrsäviksi ja orret leipäviksi, kun vain on keritystä purtiloon ja toimen hapanta
taikinajuuriin, mutta joka samoilta sarkamuhevilta ja samoilta käymätiinuilta myöskin saattaa ajatuksen villivesoina ja
karsasmielen kademarjoina purkaa sekä vikkerän vehmasta velloa ja keltanauriin koreata pensasta jalon viljan ja vakavan laihon
tukahtimiksi että kihokatkun kaasuja ja kipistyksen höyryhäkää tiinulautojen koetuksiksi ja vyövanteiden pakahtumiksi!  Alastalo
huokasi pinteisiin liiveihinsä ja sadatteli sydämensä ähkyssä sitä puhinan vaivaa, johon ihminen syyttömästi asettaa itsensä ja
liikaleiviskänsä, kun rupeaa hikoilemaan järkeä muitten puolesta ja juoksukyydillä ajamaan raharuuhille semmoisia juotikkaita,
joilla kyllä jo on otsaluussa ymmärryksen sarvinykää vikuroimisiin ja oman ällin juonipuuskiin, mutta joilla ei vielä ole sitä
hajunvetoa kuonon karvoissa, että oikosiltansa ja omin kiiruin kinttukarussa juoksisivat kepun kutsuille: vasikkamullikkaa saattaa
edes voidella kylkiin karakkavitsalla, mutta milläs suomii miesihmistä, jos sillä ällittömät järjenpiiput haraavat neljän säären
seipäinä vastaan? Muut minä paimentaisin, mutta Pukkilan pitäisi olla kytkyimissä: kun yksikin pääsee karkuhypyille, ovat
kaikkikin pian villissä! ajatteli Alastalo sydännahoissansa levottomia huoliansa, mutta pysyi tyvenillään ja toimillaan niiltä
tasaisilta kääntymiltä, joilta hän oli lihava ja turvallinen katsella.

"Sinä kirjoitat nimesi tuohon Langholman nimen jälkeen ja minun nimeni alle ratia pitkin, niin on kolme nimeä paperilla ja
aluspuuta ladottu pinon pohjiksi!" opasteli hän ja jatkoi venytteli puheenkertaa osoitellen etusormensa kärjellä paikkaa
paperilla, johon Karjamaan oli sovitettava kynänterä, ennenkuin tottumaton työ alkoi ja nimen sarka kirjain kirjaimelta muodostui
luettavaksi. Eihän siitä tosin tarvinnut olla levoton, etteikö Karjamaa olisi osannut nimeänsä kirjoittaa, piirrellä julkisestikin
ja tukevuudella alusta loppuun viimeistä tavua myöten koko majesteettia ja Aleksanteria ratirivin mitalta ja paperin
poikkileveyden rajapyykeissä: Eenok Eenokinpoika Karjamaa oli seisonut nyrkkipräntissä ja liikakin naamallisena luettavana
useammankin paperin ja leimatun pöytäkirjaplakaatin amenen leukana kuin mitä naapurisovun ja kalavesirauhan puolesta oli
terveellistä muistellakaan, ja Taalruutin kouluthan oli poika-Eenokki joutunut kestämään ja nimenkirjoittamisen vaivat
opettelemaan isä-Eenokin käskystä jo muinen ennen rippikouluikäänsä tulevaista isäntäaikaansa varten ja keräjänkäymisien varalta:
'se kristallinen kasvatus pitää kovajärkiselläkin ihmisellä olla, että osaa omahuulisesti siunata itsensä kirkonpenkkiin
istuessaan ja omakätisesti kirjoittaa kastetun nimensä perintöpapereihin ja riitaprotokolliin!' oli vanhan Karjamaan sana! Nimensä
siin Eenokki kyllä oli mies kirjoittamaan omin hoimin ja kämmentoimin, kunhan hänelle vain jätettiin ajantilaa ja paperinruumaa,
mutta paikka, johon nimi oli piirrettävä ja mistä työnurakkaan oli paperilla ryhdyttävä, oli osoitettava sormella tarkalleen ennen
alkamista, jottei nimen pataljoona ja kirjaimien ruoturykmentti lähtenyt marssillensa paperin tanterilla pelkiltä jumalan suomilta
ja kynän varpaan sattumoisilta torkoilta, vaikka otsikon ylisiltä taikka alareunan amenilta; ja koska Alastalo oli visseissä
muotoasioissa turhamainen ja näön nirso, ja peräti epäkernaasti soi parkkikirjansa linjattuja pihakartanoita ja pitokuistin
puhtaita taattiedustoja turmeltavan sikinsokisilla pyräkän hypyillä ja röhkämajuurin kärsäkuoppauksilla, niin piti hän
pitkämielisesti ja kärsivällisyyden voimalla etusormensa päätä piukasti painettuna ja hievahtamattomana sillä paikalla
paperilehden kirjoittamatonta pintaa, josta Eenokin turvallisesti voi päästää työn vaon päähän, kunhan tämä esivalmistuksissaan
vain oli kerjennyt niin pitkälle, että piippu oli siirretty tieltä ja kiusaamasta hampaista taskuun, kynänvarsi sovitettu
puupideltävältään tanakasti kouraan, peukalon ja etusormen näppiin, ja huulten, nyt piipun riisumisen jälkeen, vapaa ja joutilas
hörppä järjestetty siihen muikuun ja kouruun, että sitä voi tarpeenmukaisesti ja juoksevasti edeltä venytellä ja väännellä
malliksi niille kiskomille, joita kunkin kirjaimen vaiva ja erillinen vedontaito vaati, jotta piirto syntyi kädenkuljetukselta ja
muodostui paperille niinkuin Taalruut oli opettanut ja niinkuin nimenkirjoituksen lailliseen täydellisyyteen kuului.

Pitkämielisesti ja kärsivällisyyden voimalla, sanottiin, torkotti Alastalo pöydän vieressä ja etusormensa kynsi-kärjellä
parkinkirjassa sitä paikkaa, jolta Eenokin oli aloitettava kirjoittamisensa paperilla senjälkeen kun valmistukset olivat lopussa
ja kynänvarvas mieskouran pitimillä lähtöselkeä saranselän vakolaistolle. Ja kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyden piimää
kysyttiinkin todelta ja totisesti miehen mielen saranapaikoilta ja tahdonniskan taipeilta, kun selänpinnassa koko ajan syhyi ja
kutitti tieto, että käännynkö ja pääsen näistä pahanhengen pujetuksista ja pikilangan sapuloimisista, niin niinkuin varkaan työstä
ja jäniksen loikalta sieppaan silmääni Pukkilan parhaissa peleissä sen puoleni ja takapeilini suojissa, jolta en näe! Ja tuskinpa
olikin paperi alkanut rapista Eenokin kynän karhimilla ja neljännestunnin työ päässyt lähtötravilleen ja sille härkätrampille,
joka ei enää vahtaamisia tarvinnut eikä niistä parantunutkaan, niin kääntyi Alastalo livakasti ja nopeammin kuin olisi hänen
kylkiruumiistansa uskonut pöydän tuhtaimilta muuhun saliin ja partaseuraan.

Oikein hän oli arvannut ja pahoja aavistellut: Pukkila juuri siellä oli saivarkylvöillä ja leuanhuiskutuksilla! Koskas nutipää
juomaruuhen partailla ja hiiri murujen herkuilla, ellei sillä tingalla, kun sarvike ahmii apilaissa ja katti lautasen rieskoilla!
Siinä seisoi pahankurki ketarillansa pystyssä sohvan edessä kuin humalavarras luodetuulessa, lehtiriepujen sijasta parran sojo ja
liepeitten liehu tuiverilla ja riukuseipään huiskimilla, nakoi avokämmentä pujonyrkillä tihdin tuuman päässä Lahdenperän
rehellisistä kasvorohtimista ja läpyttelevistä lautamiessilmistä ja sätisi pahemmin kuin kymmenen harakkaa saman papukavejan
kahisemilla syysvainioilla: ääntä kyllä oltiin kätkevinään kämmenen taaksekin, kun innolta kerjettiin ja nyrkin läiskyttelemisiltä
ja huitomisilta huomattiin, ja huudettiin torolta mataliakin karvojen juureen korvassa, mutta kototalteen olisi itsekunkin pitänyt
jättää kuulohaavinsa, jos oli tarkoitus, ettei kukaan kuulisi muu salissa kuin Lahdenperä! "Hullu mies sinä olet, keitetty nauriin
naatti ja paistettu västäräkin kinttu, jos sinä olet järjetön, myyt metsäsi ja istut Alastalon kelkkaan! Paras laivanrakennusmetsä
koko pitäjässä! paras, sanon, paras! vaikka kieleni pyykissä pestäisiin! En minä omasta Vaarniemestäni puhele, sinun
Vaarniemestäsi, Lahdenperän Vaarniemestä, sinun metsästäsi, perhana, minä puhelen, vaikka kiitänkin! Paras, sanon, vaikka
viimeisellä tuomiolla ja hirressä killuisin! Vuorimäntyä, puu tiivistä kuin pirun leukaluu ja kiljuva kirveen terä! Pantteripuita
kuin syntihirsiä helvetin seinäkehissä: pihkaa hikoisivat pikisistä kyljistänsä vielä viidenkymmenen vuoden likoomisen jälkeenkin,
vaikkeivät tervanhajuakaan saisi niskaansa muuta kuin kapteenin tupakkasyljistä hänen ruumanluukulta mojautellessaan! Ja
salkopiiraa notkomaissa ja hyötypaikoissa: mittaa varren venymillä niiltä syltävirstoilta, että varistakin alkaa laiskottaa jo
puolimatkassa lento, ja äijä rupeaa kyttäilemään niskan kangoilta ylös harmaan rungoille, onkos latvan tupsu unohdettu vai tämän
tyngän päästä ja kyytiholli kestikievaria ja majapaikan penkinlavitsaa vailla, koskei istuinhuminoita jo kuulu ja havuhamina
tarjoo vaakkumasijaa varpaavilla heilumillaan ja norkosvastojen taipumilla! Tunnen minä Vaarniemen metsän: pihka haisee
sieraimissani ja järki hijoo kirvesterää!  Kolme prikiä, komeata prikiä siitä metsästä rakentaisi, Lahdenperä! kolme, jumaliste!"
Pukkilan karasi into tukkaan, hän kuumeni omista sanoistansa ja puhui jo laveammallekin, unohti Lahdenperänkin ja puhui koko
salille, oli tulta ja valkeata korteiltansa ja puhui kelle hyvänsä. "Kolme komeata prikiä, kolme komeata prikiä pitäjään!" hoki
hän ja levitteli käsiänsä: Härkänientä vakuutettiin, hän oli lähimpänä, vaikka toinen silmälauta ummessa! Langholmaa vakuutettiin,
hän istui keinutuolilla ja oli tärkein, vaikka vaikein!  Krooklankin sieppasi silmän lieve samaan apajaan: tikut mahtuvat nuotan
perään siinä kuin kalatkin ja ne tulevat rannalle potkimatta! Melkein ei ääni kerjennyt travissa, kun järki huiski villasharjoin
ja sana varvasti nelikarkua.  "Kolme priki-rikilaivaa kölistä toppiin ja naakelinnupista emämaston tyveen!" kehui hän ja
paisutteli ratsasteli äskeisillä, koskei joudussa kerjetä hevosia vaihtamaan, vaan kiskotaan hiki suomiten sillä, joka on
parhailtaan valjasperissä! "Kolme komeata prikilaivaa, alusta kuin alventtiveisu ja jouluvirren värssy, tiirolintua vesillä ja
leivon siipeä ilmoilla!" lauloi hän ja laski suustansa sanaa kuin läpän mäikkä ääntä kastarin neljältä ilmaportilta. "Talo, vaikka
parempikin, on yksinään kuitenkin vain talo, mutta kolmen talon rykelmä on jo lääni ja kokonainen kylä!" sanoi hän ja oli viisas
ja levitti käsiä länsipuolille salia. "Miksei parkkikin laiva ole ja alus, mutta kolme minä tiedän yhtä useammiksi, ja kolmen
prikin peräkanaa kotolahden suulla kahta kuuttoa komeammaksi keväällä ja kahta rahtijakoa rikkaammaksi syksyllä kuin vaivaisen
yhden, vaikka tällä yhdellä olisikin parkkiriki laahattavana reisulla ja mastoja yksi liikaa ja enemmän kuin mihin on puuta
riittänyt raakoina ripustettaviksi poikittain!" todisti Pukkila ja vakuutti itäseinän istujille, niin että parta tärisi. "Mastoja
yksi liikaa ja enemmän kuin puuainetta on räkännyt raakatikuiksi tankopystyyn häntästäävissä!" kertasi hän ja paransi vielä
viimeisiä makeitansa ja käänteli kehässä, minkä liepeet kerkesivät körtinperillä jälestä vasemman huiskeilta oikean sojoille ja
oikean puhdeilta vasemman vihtomille. "Ei semmoista metsää saa parkiksi haaskata, parhaat puut silloin metsästä napitaan, ja
makkaratikuistakos me sitte enää prikimme pykäämme?" sanoi hän ja napitti silmänsä syyttömään Krooklaan niin tikusesti ikäänkuin
tämä olisi vikapää ja metsänraiskaaja, vaikka hän tunnetusti oli niin visu puistansa ja sudenvirstaisista metsistänsä, että
vuoskaupalla oli naapurien juostava keräjissä, ennenkuin Krooklasta lähti seipäännappulaakaan lahonneisiin raja-aitoihin! "Metsä
pinnaltaan jälkeenpäin katseltava kuin partaveitsen terällä raapittu leuan kalju!" varoitti hän ja kolkutti omalletunnolle
Nordbergiakin, koska tämä sattui istumaan vastapäätä juuri sillä kohdalla oviseinää ja istujien kehää, jota Pukkilan silmät nyt
vuoroltansa lävistivät, kun Krookla oli jätetty ja seuraava oli vakuutettava: "Hohdinpihdeillä kiskottava viimeisetkin risutupsut
juuriltansa maasta ja pahin palokärjen kelokin kantona, ennenkuin parkissa jokainen lista on vaarnoilla ja viimeinen kantäkkilauta
sahapenkeillä!" julistettiin synkeitä kalakipparille, jonka kotoluodossa katajan käppänä kallion kupeen suojissa oli ainoa
pystyynpäin uskaltava puuvesan kaltainen, ja joka Pukkilan ensi sanoista oli arvelevaisena alkanut hieroa leukaansa niiltä
sileiltä syntipaikoilta, joilla jäljet vereksiltä osoittivat sitä tämän päivän kunniaksi ihmisten vuoksi ja isosten joukkoon
joutuessa yritetyn perata pahimmista pensastumisista ja kuukauden karvakasvuista viimeisen Tukholman reisun jäljiltä.

Mutta mitäs Nordbergista ja hänen leukapäästään, oliko hiirenhännän sileällä vai karjun selkäharjaksilla, nyt olivat nopeat paikat
kynsissä ja silmäin harpattava neljällä käpälällä, minkä varvas maata jätti!  Langholma kiikutteli keinutuolillansa: jos siellä
usko horjui niin horjui usko koko salissa, saakeli! Ei enää silmänripsaustakaan haaskattu turhiin, ei salakan potkauksen kestämää
edes vilauksen varastamalta katsottu vierille, vaikka seinänmittaa oli sylliltä kummallakin puolella ja partaa tusinakaupalla
niinkuin miestäkin joutilaan askarilla sekä vasemmilla vartoomilla että oikean sivuilla; ei, suoraan kuin nuoli jousen pingalta
pehkokantoon ja ilves loikalta oinaksen kurkkuun karasi Pukkilan silmäpari nyt oikosiltansa ja mies jälissänsä sinne, jonne se
koko ajan oli ollut matkalla ja lennon väessä, ja Langholmalla keinutuolinsa rauhoissa ja kiikuttelunsa levoissa oli odottamatta
ja tuiskaukselta edessänsä ja kahden korttelin päässä kasvoistansa parta valtoimilla vakuutuksen huiskeilla ja kekälepari
pikemminkin kuin ihmisen räpyttelevä silmäpari kipenöimässä toden kärkeä tyrkytyksen piikeiltä ja totuuden sytettä tuohiloimun
lieskoilta niin likeltä omia kulmakarvoja, että saattoi pelätä rohtimiensa kärventymistä toisen tupsujen räiskymillä! "Kirppu on
kirpunkoipinen, mutta härkä kävelee härän sorkilla! Oletkos sinä aatellut, että parkkikin, parkkilaiva veistetään puusta,
honkapuusta, ja että myllynakseliksi kaadetaankin metsästä toisenpaksuinen tarvistikku kuin vesanvitsa sankaväätiksi
tarha-ämpäriin? Miksei ole pitäjässä kirvestä heilumaan, miksei, sanon, ja miksei ole metsänvirstoillakin syltäsuiviaa kaatumaan
kyljillensä kannoiltansa, kun keikkuu miehen selkä ja hihapari huhkii olantakaisia, mutta, jumaliste, onkos sinulla, miespoika,
sydäntä sormi pystyssä ja omantunnon nahka eheänä laskemaan pihkakantoa aholla ja tervasköllien teuraslukua kankaan aukeoilla
senjälkeen kun kirves on tehnyt työnsä salossa ja hyypiällä on istuintyveä valmiina kyynäräntiheälti korpivirstoilla!" Pukkila oli
puhunut itsensä niin henkeä täyteen, että sormenpäissäkin jo tutisi vakuutus ja ääni vingahti itkunsekaiseksi!  Surkeuden paikka
oli totinen ja ilmipäiväinen: pitikö pahustakin Alastalon, ja juuri Alastalon Hermannin, nyt kuitenkin päästä parkkinsa nimissä
nylkemään kelvottomaksi parhaan laivanrakennusmetsän pitäjässä!  "Parkissa on kolme toppia, kolme toppia vaan, sanon, kolme toppia
pystyssä, kolme topin tikkua mastotorkoina pystyssä, kolme, niinkuin nämä minun kolme sormeani harilla, kun pikkusormen kätken
peukalon kääröön: -- yksi, kaksi, kolme! kun yksitellen laskee miehen kämmenen nokassa toisen käden etusormen norkolla! Yksi,
kaksi, kolme!" luki Pukkila uuden varmemman kerran ja näppäsi laskemalta asian silmäselväksi kohokätensä kolmeen sojotettuun
sormikärkeen. Niin voitolla tunsi Pukkila nyt itsensä todistuksensa kehittelyssä ja niin oli lennonväessä takin lieve ja veren
mieli, että hän ei enää puhunutkaan Langholmalle yksin: koko salin sopi kuulla ja sai kuunnella, kun totuus paukautettiin
kämmenpohjiin, omaan kiemahtavaan kämmeneen! "Onkos laitaa siinä, ja järjen penikalla edes hännän tyngän tyhmä tupsu heilumassa,
saati kuonon hajukarvan hieno kärki haistelemisen työssä, jos miehet pitäjässä sieppaavat knuppinsa kainaloon, ja juoksevat
päättöminä, mutta hiki tukassa ja kieli liehassa kaatamassa, minkä kirves kerkiää ja hullu huhkii, metsänsä maahan ja humisevansa
lakoon itärajan raikumilta länsiaidan paljastumille saakka vain siksi hyväksi ja lähimmäisen rasvaksi, että jollakin yhdellä
lihavammalla olisi yksi tynkä useampi pystyyn ja mastokräkin virkaan köliriitinkinsä riukuläpiin?" sanoi Pukkila partansa
liehumilta ja vilkaisi täysapajan kierrolta vielä Langholmaankin, ikäänkuin todistajaa haastaen ja valanvahvistajaa hakien.
"Pellolle sopii mennä!" viehtyi hän, "pellolle sopii mennä ja vainio niittää, kun elo on tuleentunut ja olki keltainen, ja katras
sopii keritä, kun lauma on villainen ja karitsat karvassa, mutta metsä ei olekaan peltosarka, joka tänävuonna kylvettynä
tulavuonna niitetään, eikä honkahirsikko seinäsankkana salokankaalla villannukkaa oinaslampaan kylkikupeilla, joka kevätnäljillä
liuskittuna jo suvilaitumilla rehoittaa tihuvillaan taaskin, vaan on honkalaiho ja metsäkamaran havukarva semmoista niittolaistoa
ja keritsimen ruokaa, jonka pojanpoika on kajoomattomana perinyt isänisänsä taattoukolta, ja joka pystyssä ja säästettynä
tasalatvoiltansa takaa talon rikkaaksi ja suvun vauraaksi vielä perijän pojanpojankin kehtolapsen tulevina isäntäpäivinä, mutta
joka kaadettuna ja maahan raiskattuna vain jättää kantoa lahoamaan paljaalle nummelle, ellei ehkä jo ennätä kasvaa sitä vesaa
seipääksi, jonka tuhlaaja taittaa tueksensa tielle, kun tyhjä mies jättää perityn konnun!"

Pukkila oli huomaamattaan ja pelkästä tukan liekin innosta ja leiskuttelemisista joutunut avarammille nuoteille ja mahtavammille
puheenkaarille, kuin oli tarkoituskaan ja tarpeellista! Pahustakin!  ajatteli hän pienen vilauksen, ennenkuin enempiä jatkoi ja
sai taas ajatuksensa langat järjestykseen. Langholmankin, mitä luuleekaan itsestään, istuu leukoinensa semmoisena maakreivinä
keinutuolilla, että täytyy totisuuden vuoksi ja fasuunan tähden itsekin puhdata sanojansa yli väkensä, ja nakata järjen siimaa
niin pitkille lenkeille, että livahtaa piuvissa nilkoiltaan ja tuntuvat kintut kapeilta omissa uskon ketarissa! harmitteli hän
tosissaan, ja muisteli, mitä saakelia hänen oikeastaan oli pitänyt sanoa, ennenkuin eksyi ja läksi liirumeille ja Langholman
järjenjalasten kannoille! "Mitäs sanoinkaan, kun jaarittelin!" korjasi hän siis itseänsä, kun kerkesi ajatuksensa häntiin ja sali
taas oli seurakuntana! "Pihtihohtiminkos nyt siis metsiin mennään pitäjässä, jotta Alastalolle nypittäisiin nyhtäimiltä vaikka
sammalruoho mätäspaikoilta parkin aineeksi, ellei puun purtavaa riitä kirveen terälle?" Pukkilan silmät olivat jo hakeneet
Lahdenperääkin, noukkineet sohvalta sen, jolle vielä oli annettava täräys ja armonisku sydämenpistoksi! "Jumaliste, ilveksen
kynsinensä minä ennen päästän valloilleen lammastarhaani ja nahannylkijäksi pihattooni teuraspäivänä, kuin Hermannin virkaisen ja
parkkivarvin miehen kirves kainalossa metsäni veräjästä puunkylkiä kolkuttamaan ja salkohirsien juurille!" Pukkila oli jo oravana
taaskin Lahdenperän edessä ja rehellisen lautamiesnaaman silmäräpsymillä! "Ota kova hinta, kova hinta metsästäsi, jos hullu olet
ja sen myyt! Ei kalikkaa kahvipannun kiehuttimiksi Vaarniemestä noukita, sinun Vaarniemestäsi, senjälkeen kun viimeinen tikku on
veistetty vaarnanaulaksi ja Alastalo puhisee parkin kapteenina sinun lankuillasi! Kova hinta, kova hinta!  sanon, vaikka naapuri
olen, ja metsä mittavampaa toisella puolella aitaa, minun puolellani, Pukkilan Vaarniemessä mittavampaa, sanon, koska tosi on,
eikä asiasta pääse, vaikken riitelemään rupea ja turhia jahna! Kova hinta, sanon, jos hullu olet, sanon, ja myyt, sanon, metsäsi
Alastalon Hermannille!" Pukkila puhui ja kertasi sanojansa, koska kieli suun karsinassa on järjen hyrräämillä kuin orava häkissä
lyhtynsä kierimällä: sitä ei karussa katsota, minkä nappulan varvas sieppaa, kunhan vain käpälä kerkiää kiiruun jäljillä, kynsi
kapsaa pyörivän kiepat ja kehä vinhii loikan kiihtämillä! "Hinta niin, että itse istuallesi tärähdät, jos kintuillasi seisot, kun
luvun laukaset!" sanoi hän ja oli koko mies vartensa syllältä ja ylituumilta polvikeinan kimmasta selänpiirtoa myöten hartioiden
viskoon, ja käsivarsien huiskimilta peukalojen paukutukseen saakka jousipotkoa ja saamarin sinkaa, Pukkilaa ja pentelettä vielä
silmien tuiskaltakin ja kulmakarvojen tuhattulimmaiselta satikutilta!

"Istu peräpuolillesi ja manttaalillesi, ennenkuin sanot, jotta olet tykevä, kun pamautat!" neuvoi hän vielä ja jatkoi viisua,
mutta nyt jo vaisummalla äänellä ja laskevin uskon harjoin, sillä silmä oli kesken kiemauksen vahingolta varastanut sivulle,
pelkiltä heikkouksiltaan vilkunut pöytään päin ja Alastaloa kohden: pahustakin, että tuli katsotuksi! Noin leveäkös Mattsson
todella oli muhkeoilta puoliltansa, kun hänellä on etupieli käännettynä manööverissä niin, että näkee sen suoraan ja täysiltä
ryntäiltä vastapäätänsä? Pukkila oli ensi hämässä vähän hätkähtänyt, oikein närkästynyt: olikos semmoinen laillensa ja isännän
nenäistä, että kesken kirjoituksia ja toimituksia jättää Eenokin omin hoiminsa pöydän viereen ja nimen riittaamisiin ja alkaa itse
mönstäröidä ympärillensä salissa ja koota kahteen suureen korvahaaviinsa, mitä vieraat ja naapurit uskossa ja luottamuksessa
juttelevat keskenänsä ja neuvottelevat asioista. Suututti, mutta sydäntä alkoi syödä epäuskon matokin ja povitaskun kohdilla
karvastella sisuksissa. Julkinen mies Herman on vatsapuoliltansa, ja jokaisen sanani pahus on korjannut korvalehtiinsä! tunnusti
Pukkila väistämättömän totuuden ja nieli hetken kestämän kurkussansa kuin rautaa. Ja parkkinsa raato saa pystyyn, vaikka kieleni
kiekuisi keruubina ja parroiltani vuotaisi Kaanaan hunaja! kaivoi hän totuuden kairaa syvemmälle tuntoonsa.  Työläs silmä palasi
Lahdenperäänkin vielä takaisin: mies sohvalla kuin ravittu sammakko ojan partaalla tyytyviänsä kurnuttelemassa tai kuin
tiineentäysi taikinatiinu tuvannurkassa kyhää paksuiltansa purkumassa toron suilta! Potkase ruissäkkiä tyllerön tyvikylkeen tai
kinkunkimpaa liikkiön killuvaan leiviskään, ja odota, että silava visertäisi ja leipä-aine kumisisi nälkärummun viroissa ja
kitupitäjän kanttorina, ja tunge epäilyksen tikkua ja viisauden keritystä sen miehen otsakoppaan ja ajatusten mätiin, jonka pää
koko kamariltaan jo on ennaltansa niin pakillansa toivon tyhmyyttä kuin kaalinkerä lehden kuheraa, ja niin sullomillaan uskon
yksinkertaisuutta ja odotuksen suurusta kuin täytetty makkara purtilon peruja! harmitteli hän ja karsasteli jo Lahdenperän
viitteistä omaa itseänsäkin ja turhia vaivojansa ja kielipuheen hukkaa haaskoa.  Silmän vaisu siirtyi happaimiltansa muihinkin ja
tarkasteli epämaulla vuoronsa jälkeen kutakin Gideonia ja totista israeliittaa tuolillansa salin seinävarsien pituudelta: siivoina
tällä erällä joka pukki ja syntisäkki kuin pellavajalalliset kuivumillansa aidan riukuvarsien roikkumilla! Nordberginkin naama,
kalakipparin paatunut syntitaulu, nyt hurskas kuin altis anturanahka latuskaisiltansa vasaran peittoomilla suutarin polvilaudalla,
kun parkittu mies laupiaana istuu tuolinsa etupienoilla -- taaemmas ja tanakammin ei vuovaa sovittaa itseänsä istumaan isosten
joukossa ja suurten saleissa silakkasumpparin karahtääreissä kulkeva mies! -- istuu keviänä ja puolin painoinensa tuolinsa
etupienoilla ja odottaa lakki kourassa vuoroa, koska nikataan ja Alastalo antaa merkin, ja saa laskea lakin kädestänsä laattialle,
yskäistä kurkun poroista puhtaaksi ja lähteä siivosti astelemaan permannolla ja kävelemään pöydän vierille pännän piteille ja
kuljetuksille! Entäs pukspröötti Krooklan kasvorikin etupiikissä, uskonlampuksikos on vaihdettu viinalyhty punasignaaleissa, kun
nenäorren kahdelta puolelta kaksin viheriänvilhumin kakluuninnurkasta hartaasti vahdataan, koskas vuoro tulee ja jokos Alastalo
pian muistaa ja äkkää, kenen tuuri nyt on rangissa ja järjestyksessä edessä, ellei olisi jo ollutkin ennen Eenokkia ja Karjamaan
karjua? Ja Sundqvistin kaita kaltiaisnaama, se hyppysellinen räkännyt kasvopuolta miesparalle, että nirkoille tosin mahtuu
nenäluun harja, kun se on teräväksi piiluttu syrjiltä ja ohueksi orsipiipulta, mutta silmät ovat jo armosta paikoillansa taulussa
ja poskipään kantit ihmeeltä mukana riitingeissä: kapteenin pitää olla vaan ja silmät vartailla mahtavampien varppeilla, vaikka
pikkuinen onkin, tasku köyhä ja mies vaarassa milloin hyvänsä tipahtaa korvinensa tärkkikauluksensa taattiupiin!

Ei Pukkilalla muuta ollut katseltavana seinävirstalta salissa, jos vilkuili vasemmilleen tai varasti oikeilleen, kuin sydämen
kipua ja samaa nenännyppää tylpempänä tai hienokärkisempänä vieri vieressä, mikä torkoseltaan ja tyhmyyttään pystympänä, mikä
varoviltaan ja visuuttaan painumpana, mutta jokainen nuustimilla, jäljen vainuilla, otuksen hajuilla! Usko asuu ihmisissä
leukapäissä eikä hiusten juuripaikoilla, ja Pukkilan täytyi lukea, jos sisälukua osasi ja omaa silmää ympärillensä viljeli,
kymmenen yksimielisen leukajukon selvältä präntiltä kummallakin puolellansa, että suun haaskausta on seurakunnassa veisun jatko
senjälkeen, kun muilla on virsikirja jo kiinni ja kannet suletut, ja että haukotteleminen kissan kidassa ja pää purtuna on
myöhäistä lystiä hiirenkin iloksi. Jaakoppikin kymmenen poikansa ja sudenpenikan keskellä Sikemissä, mitäs kiskoi lurjuksista, kun
kysyi luimivilta, ja tutki silmäin vältöstä sitä, mitä ei suun umpi hiiskunut eikä hammas härissyt: iskikös tuohen kuorta kivestä
ja tiedon murenaa Joosepista ja Egyptin penningeistä! surkutteli Pukkila itseänsä ja kuljetti silmää ympärillensä kuin toivoton
sytyttäjä tuohuksen lieskaa märkien puunjärkien kyljillä. Kärpänen liimapaperilla ja miesliuta rahansiimassa, kumpikaan niistä ei
sätkytä, toinen siipeä, toinen järjensäärtä, vaikka siippa viekoittelisi ilman liepeillä taikka Salomo sirkuttelisi viisautta
Saban harpusta! ajatteli hän ja sadatteli tuhmuutta tyhmien päiden tervaliemessä paksummaksi kuin kolmen tuuman köysikoparaa
solmurihmana kynsien pitelyillä. Jollei tämmöisessä mieli mene nuhaan ja veri kieri ruostuneina killingin lantteina suonissa, niin
minä olen kala ja Karjamaan Eenokin nahoissa! julmisteli hän, kun vielä piti rääkätä silmiään ja siivona katsella, kuinka
hartiatkin ovat työssä ja selkä puhimilla, kun maamies työskentelee paperilla, Eenokki kuljettaa kynää ja harras hikoilee pöydän
edessä nimen väännöllä ja parkkikirjan pränttäämisissä! Sinäkin sihteerinä ja sammakko mamselin himpsuissa! ajatteli Pukkila,
koskei ystävällisempää sattunut mieleen lähimmäisestä ja velkamiehestä. Jokos puolisarkaa on kynnetty ja päästäänkös ehtooksi vaon
päähän? lisäsi hän lipeätä sydämensä sykkyyn, koskei suuta sopinut viljellä ja purkaa närää julki. Saisi Alastalo opettaa
retarinsa kirjoittamaan nimensä edes säällisessä viikossa, jottei muiden tarvitse odottaa vuoroansa salissa kuin perunannaatit
korjoansa kuukausipalkalla laiskan talon aidalla! muisteli hän makeoilla vielä Alastaloakin, ennenkuin sydän nyt lopullisestikin
oli kypsä ja silmä viimeinkin loikalta taas siellä, jonne se kaarilta oli ollut kulkemassa.

Alastaloon nyt katsottiin, katseltiin piruuttaankin paksun vatsan ylitse pahusta päin klaseja, vaikka ensi eine vielä
hillittiinkin suuta, ennenkuin räiskähti, ja pidäteltiin mieltä kuolattimista ja ohjasperien väellä, ennenkuin Musta päästettiin
tielle, kaapa pyyhkimään, ja kulkuslänget huiskeille!  "Parkinriitinkejäsikös parantelemaan sinä olet Eenokin pöydän viereen
tilannut, koska päivätaksia kestää, niin että tulee tuolivähtiä katsellessa surku miehen housuntakapuolien puolesta?" kysyttiin
siis aluksi sopunuotin ohjaksissa ja ystävyyden hurskaalla käärmeenkielellä, mutta tähän katkesivatkin pidättelyn hihnat ja järki
lähti kahdelleparille, minkä harjakarvat niskassa pysyivät. Ei ole piru markkinoilla nopeampana paikalla, kun hurskas hieroo
viekkauden kauppaa vielä hurskaamman hevosvarkaan kanssa torilla, eikä haukka tuoksauksemmalta siipiviisteiltä poutalaen tekeillä
kanan niskassa pihatantereen hiekoilla, kun kynsikyttä päivänselän on nälkinyt kylän yllä tyhjien tanhuoitten kurkkeilla ja
viimeinkin vajan varjoista ja aitan alustoilta tepsaa pihan ilmoille ja kedon vapaille keltakepsa helttaharjoin ja viekkavin
varpain, ei piru viekkaampana eikä haukka havimpana kuin nyt Pukkila kipenöitsevänä Alastalon edessä sydämen purku parran
turjumilla ja sanan huoho hengen puuskumilla. Kun karkua ajetaan, ei silloin tietä katsota, vaan viliseviä virstantolppia
vierivarsilla; eikä silloin ajatuksia valita, kun kaks'parissa puhutaan ja pää on kihassa! "En minä Lahdenperänä sinua metsääni
päästäisi, en, vaikka veräjän suussa noikkisit ja tyttäresi miniäksi lupaisit!" puuskutteli Pukkila Alastalon edessä: sitä
varvasta mies kirotessansa silmittömiltänsä hieroo, jonka kompastellessaan pahimmin on potkaissut kiven kärkeen! "Tyttäresi
miniäksi lupaisit!" kertasi hän, kun vauhdissa oli eikä ilmaa kerjennyt ensihädässä nielemään uusiinkaan sanoihin.

Se oli täräys salissa. Jymäyksen kaltainen varsin. Eenokkikin, joka sentään oli veriltänsä tyven mies eikä vähistä räpsytellyt
silmiänsä ja sitäpaitsi tällä erällä oli tärkeässä työssä, väänsi niskaansa ja katseli olkansa ylitse pitkään taakseen ja
Pukkilaan sekä piteli taskuunsa, oliko piippu tallella, jos tarvittiin leukaan ja kuuntelemisiin! Tyrmistys olikin yleinen salissa
ja ensi kiemauksen jälkeen olisi hiiri saattanut erehtyä kolonsa suulla ja juosta uskaltaa nurkasta poukkia vilistelemään
keskilaattialle, sillä niin hiljaista ja hiiskumatonta oli huoneessa ja miesjoukossa neljän seinän kehältä se tuokio, joka nyt
seurasi. Härkäniemi oli sohvan korvalla istunut ajatustensa kanssa niissä seurusteluissa, joissa ihminen haikumakeoiden välillä ja
hyväntunnon kyrässä saattaa silmäluominensa hetkeksi torkahtaa hyvässäkin seurassa, kun ei muutakaan virkaa ole ihmisellä, ja sen
ajan kestämän, jonka leuka tarvitsee niskan heltymiltä ja partakarvojen rahistessa verkakseen ja viattomiltaan painuakseen toimen
torkoilta rinnan raheille, vaeltanut hekumamatkat unennuokun nukuttavilla polvihelmoilla ja keinumilla, kunnes nyt oli
äkkiräikältä oltava pystyvalveilla ja selvitettävä ennen silmien hieromista, uniansako ihminen vielä harsi tietonsa välimailla vai
pähkähulluko oli Pukkila ilmipäivällä ja keskilaattialla! Lahdenperä taas oli tällä hetkellä kylläkin valveilla ja varppeilla:
eihän se, varsinkaan miespuolinen henkilö, jolla parasta-aikaa ja vihoviimeinkin on toivotonten yritysten ja pienten esirukousten
jälkeen langan kärjen pahakurki lopultakin nirkkoinensa kurissa ja neulan närpillä ja tuossa torkossa jo silmälenkin sihdilläkin,
eihän se kesken hitsiä ja parhainta hipotäpärää nuokkumisen tautia sairastele ja silmälaudoillensa hämähäkin ritaa kasvattele,
eikä hänenkään, joka kymmenen vuoden hieromisten ja naapuripraakkien jälkeen viimeinkin ja parast'ikää istuu tositoimissa ja
kaupan hankkinoissa salissa, ja taattiverassa ja totikamraattina katselee isoisten veroisena peräsohvalta, kuinka verkaksiltaan ja
nyrkkipainon präntiltä pöydän julkisilla oman silmän näkemiltä syntyy paperi, jonka voimasta lautamiehen löysä leuka on paisuva
paksusaranaiseksi pitäjässä, ja laiha havunnäävä ja köyhät neulaspiikit oman metsän nälkämailla vaihtuvat kolikonkovaksi kukkaroon
ja setelin kahisevaksi povitaskun pullistumilla, ei hänenkään unentikkuja tarvitse ripsiltänsä hieroa ja nipistellä itseään
hereillä pysyäksensä, mutta sittenkin ja kesken näitä tärkeitä haukisiiman lappaamisia ja leiviskäpedon purstopotkojen varoomisia
sävähti Lahdenperäkin pahanpäiväisesti ryöpsäyksestä ja siirsi silmänsä häkähämässä Eenokin pannan hitaista vaivoista Pukkilan
herjaavaan partaan: keräjätuvissakos tässä vielä voi joutua juoksemaan todistajana! ajatteli hän pitkälle ja kauas ja heristi
kuulokarvojansa, koska hän oli lautamies ja kruunun korva!

Langholmakin oli suorentanut itseänsä ja istui keinutuolilla niska jyrkkänä kuin kynttilä ja silmät Pukkilassa kuin Mooseksen
nuoliltansa Aaronin vasikassa: sekös vielä puuttui ja semmoisiinkos korvaa lainattava, että joku kirkkaalla keskipäivällä ja
järkiseurassa riisuu itsensä muitten keskellä ilkosiltaan mielensä alastomille ja päästää suustansa puheen pajua senhajuista,
ettei laarilla istujakaan kehtaisi semmoista omaksensa tunnustaa! Tottamar ihmisissä ja seurassa on elettävä säädyllisenä ja
pidettävä mielensaumapaikat ja liivinrinnukset visusti napeissa ja kiinni, jotteivät ihot ja rintakarvat paista kenen hyvänsä
katseltavina! ajatteli Efram Langholma ja häpesi.

Pukkila itsekin veti korvansa kokoon, kun sana oli päässyt suun karsinasta, sananvarsa, pahus, orivarsa suorastansa! Karkuun se
lempo läksi! läpi sormien livahti kuin ladintikku mynningin suusta, kun liipasin reistaa ja rohtimet risahtavat kesken
pamputtelemisen! tuumi hän ensi kylmiltä ja piteli ohimokarvojansa, ikäänkuin olisi pelännyt puskien käryävän. Sana on semmoinen
otus, että sitä ei enää tavota hännästä kiinni nopeakaan, vaikka koettaisikin, kun se kerta on päässyt hammastarhasta ja
käpälillensä ketunkeräjille ja virstanvilskuille, eikä Pukkilallakaan nyt enää pamauksen jälkeen ollut muuta tehtävissä, kuin
tunnustella, miltä ruuti haisee, kun se karvastelee nenänsieraimissa. Olisi saanut jäädä sanomatta ja ikeniin kotomatkaan asti ja
paatissa Evaldille! tunnusti hän ja nuhteli itseänsä pahemminkin ja rehellisesti. Kun pitää kappaleen ruumiissa ja kielenkokoisen
pätkän olla semmoisen kipenän suussa, että se kieputtaa miestä eikä mies sitä! harmitteli hän, kun nyt ajatukset vahingon jälkeen
taas olivat raittiit ja selkeinä. Olisi välistä hyvää parempi, kun suu olisi kotoa asti nyörätty ja nyörit solmussa!  manasi hän
muistiaisiksi ja myöhänläksyksi itselleen, koska nyt kuitenkin luonto oli karaistava ja silmä vääjähtämiltään vähitellen taas
varoviltaan siirrettävä takaisin sinne käsin, mistä se ensi kivauksen kilpistämiltä oli heikkona paennut, ja missä tuoreilta
tietämiltä Alastalo seisoi pöydän edessä ja Eenokin selkäpuolen peittäjänä niin laveana ja liivileveänä kuin vaan Alastalon
ryntäinen mies saattaa omassa salissansa ja omalla permannollansa seistä etupielinensä vastapäätä ja naamasta naamaan sitä, joka
kukonpoikana ja harakanhattuna juuri on pyristellyt hypynpolskia hänen leukaparroillensa lentääkseen. Kestikin kappaleen aikaa,
ennenkuin silmä oli liivinveralta ja luunappien laskemisilta niin pitkällä, että majakan merkit alkoivat näkyä ja miehen kasvot
tulla sihtiin, leukapää ensin ja senjälkeen muu naaman luurakennus.

Alastalon leuka olikin katseltava palanen tällä haavaa ja vaarallinen nähtävä kylmäverisemmällekin silmäparille kuin Pukkilan
katsimet tällä tingalla ja nykyisissä luovimanöövereissä saattoivat olla. Suja mies Alastalo oli tavallisissa oloissa ja
sopujutuissa leukapieliltään, ja mööpeli siivo parroiltansa niinkuin juokseva saranoiltansakin, mutta tikun tynkä voi riistyä
sileänkin höylälaudan ja parhaankin paklingin peitoista ja voideltukin sarana saattaa longahtaa julmasti, kun niiksi tulee ja
taipeita kangotetaan ylimäärän ja taitamattomasti vääntäen, ja nyt oli Alastalon alaleuka lykätty sen hivenen verran ja
tuumankymmeneksen tavallisia sijojansa ulommaksi, että ei tarvinnut olla mikään tuulenhaistelija ja ilmanennustaja eikä myöskään
kopeloida nenälaseja taskustaan lukeakseen julkipräntiltä ja ymmärtääkseen hahmon longalta, että mies oli julmistunut ja
leukalihakset työssä kuin olisi kivi jyrättävä jauhoiksi poskihampaitten välissä.

"Koskas minä olen tytärtäni kaupitellut ja kenellekään miniäksi tupannut, vaikka juoksutetaankin talossa eräitä kuin
kollikissoja!" purkautui ensimmäinen närkästys sydänsapelta, ja meriseinälle käsin lävisti sivuvihkaamalta ja kuin maaliprikkuun
ampumilta katse suoraan juuri niille paikoin, joilla onnettomuudekseen tällä haavaa istui täyden kolmen kyynäränsä ja ylitsekin
mittaava Evald ja Pukkilan naimaikäinen poika, tosin suhteellisesti syytön ja viatonviiksinen mies näissä välikeräjissä. Tiesi
Alastalo, vaikka vihastuneenakin ja järjenlehdet punakuumina, kuitenkin säilyttää malttinsa senverran, että valikoi
löylytettävänsä: naskalit jätetään toiseen kertaan silloin kun suutari itse on piestä peitottava, eikä isän tukka siitä puhdistu,
jos suopaa pojan harjakset! Käärmettäkin on hutkittava siihen päähän, missä ikenet kihaavat, eikä häntäpuoleen, ja isä-Pukkila se
oli, joka nyt osansa tarvitsi, eikä pojat ja saunottamattomat Evaldit! "Silmät sinulla ja lierinkäiset päässä, kun tytönkuva
ilmestyykin pihtipieliin, mies tuolilla kuin liimapurkin tikku pöntössä ja saframi sämpylässä, kun tytär keikkuu salissa ja talon
perijä tarjoo, kasvot sulillansa voipytin paistein ja sokerin herneillä kielen live, kun viimeinkin on västäräkin sirppa ansan
virikkeillä, miniänkerttu tarjottimen takana langan laukeilla ja papa pyytimillä pojan rihmoissa: 'Katsonkos päin, vai katsonkos
puoleen, kun paistat niin, että silmä väistää ja terän lipsat liuskivat!' hyrisee hyrrältä hyvänvirsi jo ennenkuin armas on
sipsuilta paikalla ja tarjotin kumarankuroilla edessä. 'Mielun ottaa, kun mielumpi tarjoo ja marjan noukkii, kun marjampi käskee!'
laatii kieli kuheria korviin kun helyvien hilkkeiltä kuppiparin höyryvä siirtyy kämmenille, 'sekotankos sekaan, vai säästänkö
makean!' viisailee vanha viekkaan loruja, kun sormi hypistelee sokerin lumilla, mutta silmä hipiöi poskipään vereillä, 'ruusun
oraitakos sinä kasvattelet kasvoillasi, kun niin on heloa tuoreen tarhoilla, ja heinäruohon kilvoillakos palmikonpasmat hyötyvät,
kun niin on leiviskää pellavapuntareissa!' kehuu kavaliansa orikoni tottumiltaan, kun kerma kaatamilta vuotaa runsasta keltaansa
kupin mehuisiin mustiin.  'Evaldinkin otin mukaan, pojan mukaan, meidän Evaldin!' palaa järki juttuun ja juoni tosipuheenpilaan,
kun herkun höyrymillä kourassa ja kahvilemun hivellessä lusikan hämmentämiltä sieraimia enää vain on sämpylänvaali suorittamatta
ja ruskeanmeho noudettava kämmenomaksi kumpurakorin kyltäisiltä kukkuroilta: 'pojan mukaan, pojan, sanon, vaikka täysmies jo on ja
viiksen paksua ylähuulissa, niin että kutii katsellessa ja häpee nähdessä!' 'Pojan mukaan!' toistellaan pureskellaan omia sanoja,
kun jo on sämpyläkin korjossa kourassa ja neitonen korkoillansa lähtemässä tarjottimineen niille teille, joilla kauniitakaan
korvalehtiä ei enää lainata puheille muuta kuin sen, minkä taakseen salavihkaa kuuntelee ja minkä varoviltaan uskoo poskiensa
hiilostumatta kestävän: 'otin pojan mukaan, Evaldin, koska olette samanikäisetkin, sanon, Evald vain sen verran vanhempi kuin
tarvitaan ja sopiva on, Evald...'" -- Alastalo oli puhella päkissyt, arveluttavan liukkaasti lopulta ja liika nopeasti Pukkilan
tahdissa, mutta nuoteissa kuitenkin ja Pukkilan praakein Pukkilan poskista, pidätellyt ohjaksista varsaansa, vihastumisen
varsavekaraa verenkiemoissansa, pidätellyt ohjaksista ja pysytellyt karkuria varvas-askelilla ja hypynkengillä paikoillansa ja
piukanperillä, puhellut sopusopoa ja leikinkatkua, karvasta niin kauan kuin kieli käryämättä kesti ja tukanrohtimissa ei ollut
valkeanvaaraa, mutta patakin kiehuu, jollei sitä ajoissa kraakulta käännetä, niinkauan, että partaat sylkevät parhaankin suuruksen
ja papusopan yli laitojen ja toton tuiskivaan tuhkaan, ja kolmas-talvi tallin edessä tallaa aisoissa ja kulkusissa niin kauan,
että jollei virmaa sovulla ja kaapakiepan jälkeen päästetä virstalle, niin irstas karaa läpi käsien ja hyvänkin hevosmiehen
kourista vaikka päänsä seinään ja mäsäksi, ja Alastalollakin sieppasi nyt verenkuuma omille kiehumilleen ja kiukun sinka laukasi
valloillensa ne vieterit, jotka järjenkylinä ja muu viisaus tähän asti ja viimeiseen saakka oli jaksanut pitää karsinassa ja
säppien takana. "Ei Siviätä ja minun tytärtäni napata, vaikka toisit kolme poikaasi ja pukin kiliä patiinisaappaissa talon
nurkkiin luovimaan ja salin tuoleilla nokkiansa norkottamaan!" sanoi hän ja kipenöitsi ja kerrankin olivat karvat rehellisesti
harillansa Alastalonkin poskipielillä.

Ei sitä tiedä, mitä nyt olisi saattanut tapahtua salissa ja millä rytinällä pino alkanut lonsoilla päästä jos toisestakin
tämmöisen rysäyksen jälkeen: Pukkila esimerkiksi paikalla vinkannut etusormensa knääkillä pojallensa ja kaksi tropissa marssinut
sanan sanomatta salista niin, että puhti olisi trompuissa humissut ja sarana valitellut ovessa, kun tammimaalattu oli paukahtanut
lähtijöiden takana kiinni ja lujasti. Ei tiedä: taikka Langholma tullut kärtyksi keinutuolilla, noussut paikaltansa niska
kyynärkeppinä, sivaissut takinverkaa pielillänsä kuin tomun roskaa karistaakseen takakämmeneltä nukan karvoilta ja senverran
närähtänyt suustansa ennen lähtemistään, että salissa olisi kuultu ja muutkin ruvenneet katselemaan lakkejansa: 'parkkiastioista
neuvottelemassa minä luulin istuttavan koolla, mutta koska tästä syntyvätkin naimakauppojen hierojaiset ja puoli pitäjästä
muutenkin on kuulemassa, niin ei minua enää tarvita todistajain lisäksi: hyvästi!'

Mitä hyvänsä olisi siis nyt saattanut jyrähtää, sillä ruutia oli piipun sisuksissa ladintikun sulloomilta todellakin
touppikaupalla ja tunkemilta ja valkeata oli käsitelty varomattomasti mynningin suilla: Alastalo itsekin veti jo karvojansa kokoon
niinkuin korvalehtiänsäkin, ja tunnusti omassa mielessänsä, että nyt oli helvarin pahus sittenkin pelannut pilan taitavallekin ja
päästänyt keulannokan liika likelle karia; ja että nyt ei hurskaallakaan enää ollut aikaa kiroomisiin, vaan kuunneltava vain
laupiaasti, kuinka köli kolisee, ennenkuin romo tärähtää ja vuorenkylki kivisenä lankkulaudan murtumilla sanoo ruuman sisäpuolilla
jyrkän amenensa pitemmille navigatsuuneille! Mitä hyvänsä olisi nyt siis saattanut tapahtua ja Alastalon veistetty halko jäänyt
ainoaksi parkkirikiseksi puukuutoksi pitäjässä, kun nenättyä miestä olisi yksi toisensa kannoilla alkanut närkästyneenä
saapastella salista, mitä hyvänsä olisi saattanut tapahtua, ellei juuri tässä tingassa ja kun Siviän viaton nimi Alastalon
Mattssonin vihaisilta sinkaamilta vielä kimisi itsekunkin korvalehdissä salissa, ellei juuri tässä täpärässä tingassa ja ennenkuin
vielä ainoakaan oli täräyksen jälkeen justeerannut mielensä ja perillä siitä, mikä kompassin sträkki nyt oli lähimpänä hänen
nenänsä kärkipiikin suuntatorkoa, ellei juuri tässä tärkeässä täpärässä tupakamarin ovi taaskin olisi kiepsahtanut auki ja
samainen Siviä ilmieläviltä ja pulmusen tietämättömänä seisonut kynnyksellä ja pihtipielien välissä uusi totivesikannu kuumiltansa
käsissä ja kyyhkyläisenä miesten keskellä ja setien joukossa.

Mitäs toimelias tyttö ja talon tytär, jolla oli rehellinen asia ja selvä matka, totipöytä viisteiltä salin vastaisella seinällä ja
tuvassa juoksunhoput kiiruinensa vartoomassa, olisi pitkiä ovessa seisoskellut ja kynnykseltä salin asioita vahtaillut, ja niinpä
olikin Siviä hamehumissa ja kannu kiidossa jo puolivälissä ja keskilaattialla salia, ennenkuin hän huomasi ympärillänsä
merkillistä ja nopeassa päässänsä oli perillä, että kaikki vaikenivat tuoleillansa, jok'ikinen yksimielisesti kuin muuri, istuivat
hiiskumattomina ja äänen pukahtamattomina paikoillansa kuin pölköset pakkasaidalla, vaikka totiprikka oli tunti sitte kannettu
saliin ja puolentoistatusinan laseista, jotka hän itse oli laskenut ennenkuin tarjottimen nosti tuvan pöydältä, ei enää ainoakaan
seisonut paikallansa ja käyttämättömänä prikalla! Niin kuolemanhiljaista olikin, että hämmästykseensä seisahtuen kuuli oman
rintaneulansa rahinan sen tuliaisleningin silkkisarsissa, jotka viimeisinä Hullin tuomisina hänellä nyt oli isän lahjana juhlan
kunniaksi yllänsä!  Syntistä partapuolta olikin nyt seinämitoilta julkiesillä, vaikka väistöviuhumilla tarkastettavana, kun sirkku
silmäpari, jokaiselta siirtymältään valpastuvana nyt alkoi lukea ripinhurskaiksi itseänsä räpytteleviä, mutta aika vahvaa
omantunnon heikkoutta paljastavia miesnaamoja ja setäkasvoja yhtä erältänsä ja vuoronsa jälkeen kutakin ympärillä. Eihän kenenkään
tosin tarvinnut itseään suorastaan syylliseksi tunnustaa ja tuntea, eikä lakituvassa olisi asian vuoksi tarvinnut hämmennellä,
mutta semmoisen tuomarin tutkittavana kuin Alastalon tiivistyvä Siviä tällä haavaa ja kahden selkeän neitosilmän salamoimilla, ei
saata olla varma itsestänsä ja viattomuudestaan papinkirjoiltaan puhtainkaan mies, ei varsinkaan, jos saman miehen korvissa vielä
kirpimiltään kimii saman Siviän ja tuikunterän nimi niiltä kirmeiltä ja piiskansiiman sinkauksilta, joilta se juuri oli salissa
siemaistu, ja hän tietää, jollei koko aatamillista itseänsä, niin ainakin korvalehtensä ihot semmoisiksi syntisiksi, joilla on
osansa ja viaton vikansa hänen nimensä sopimattomasta kätkemisestä, jonka silmät nyt tutkaimina ja tutkinnon kynttilöinä
leiskuivat ja leimuttelivat niin syyllistä kuin syytöntäkin, jos syytöntä oli tällä haavaa ja näissä kolttosissa ainoatakaan
Alastalon avarassa salissa.

Ihminen tietää usein paljon enemmän kuin hän aluksi itsekään uskoo ja aavistaa, ja Siviän hienot korvat, vaikka olivatkin pienet
ja paksulti hiuskiehkurain peitossa, olivat kuitenkin ovea avatessa olleet koirantoimissa ja noukkineet talteensa jotakin, pienen
kaiun, ei enempää, sanan hiirestä hännänpään vilauksen, ei muuta, ja vaikkei toimen tuoksinassa ja kannua kiirehtiessä sitä aluksi
ollut äkännyt, huomannut ajatella, niin nyt oli västäräkki vilpasna oksalla ja oksan takana valpasta: hänestäkös, Siviästä, oli
viimeksi ollut puhetta salissa, ja nyt istuttiin hiljaa ja jäniksinä ympärillä? Alastalon Siviän ja Mattssonin tyttären silmät
leimusivatkin nyt todella ja aina vaarallisempina, mitä useampi onneton vuoroltansa lannistui ja pelasti läpyttelevät luomensa
turhien kestämisen yritysten jälkeen, jollei muuhun, niin omien saapaskärkiensä tärkeään tutkistelemiseen: väisti Mooseskin
Hoorebin korvessa, peitti kasvonsa ja riisui kenkänsä jaloista, ja hän oli kuitenkin Mooses ja seisoi pelkän palavan vuoripuskan
edessä, kun tässä istui itsekukin tuolillansa minäkin Mesopotamian Labanina ja kelmilurjuksena, ja ihka elävän ihmistyttären
silmänräiskymillä ja suuttuneilla välkkymillä.

Erikoisesti koetti Härkäniemi näissä kiipeleissä ja heliän akkunoiden kulkiessa koston Gideoneina Midiassa ja vihastuksen vasamina
salissa, näyttää laupiasta naamaa ja otsapielen lakeata hurskautta sillä vaarallisella hetkellä, jolloin hänenkin vuoronsa tuli ja
liekin kieltä oli kimpuilta varalla sitäkin sohvan sijaa kohden, jonka nahkaisilla nojoilla ja tukevilla istuimilla hänen
maallinen majansa onnettomuudekseen tällä haavaa istui, ja näkyvällä tavalla ja auttamattoman isoluisena väistämättömästi täytti
tarpeettoman lavean paikan ja hartia-alan. Härkäniemellä olivat kiperät tilat ja omantunnonnahka hauras senkin vuoksi, että jo
varhemmin päivällä ja kahvinotolla oli sattunut Siviän kanssa pieni kärhämä ja vahingonkamfiili, ja nyt oli senkin vuoksi oltava
sitä otollisempi ja laupiaampi lammas ja liikuttava varpaillaan ja varovillaisesti, jotteivät taaskin hienonkiharat ja
kellankiehkurat joutuisi valkeanvaaroihin ja rohdinliekkiin kaunokaisen leimuvilla otsaihoilla.  Oli siis Siviän katseltavana nyt,
kun Härkäniemi oli vuorossa, mies sohvankulmassa ja silmäsäenten salamakeräjien edessä niin syntinen ja katseparka, että
kokeneempikin munaskuiden tutkija kuin seitsentoistavuotias Siviä olisi paikalla vannonut vuohipukiksi ja kadotetuksi lampaaksi
sen oinaan, jonka viimeinkin oli löytänyt ja nyt kiemurteli tutkaimilla ja hiilenkäryillä! Nyt oli mitta täytetty, liekinhuuhto
valloillansa Alastalon tyttären otsahelakoilla, ja ennenkuin kukaan arvasi, Härkäniemi kaikkein vähimmän, mitä tapahtuman piti,
oli kannunkuuppa kuumiltansa seisomassa selvällä laattialla Härkänientä vastapäätä. Siinä oli nyt toteutettu päiväinen ja
kahviprikan helkkumilta lausuttu uhka, joka silloin kyllä oli ollut puol'leikkiä, mutta nyt veristä totta, ja talon tytär
seisomassa tulipunaisena ja tuiskapuuskassa kädet lanteilla saman minävaivaisen ja Iskariotin edessä kuin kannukin hehkumillaan
laattiapermannolla.  "Kantakaa itse kannunne ja totiliemenne sensijaan, että häkläätte, isot miehet, kuin Vanu-Miina villoja, ja
jahtaatte kieltenne karttapiikeissä samaa syytöntä ihmistä koko kultaisen päivän, ja istumisen intillä niinkuin kärpänen, jota ei
nimeltä sanota, lypsinlehmän takapuolia tarhalla!" sanoi tiuskasi Alastalon Mattssonin tytär ja Eevastiinan flikka nasevasti kuin
isä ja kielevästi kuin äiti: kiroo västäräkin sirkkukin visersuullaan ja pukkaa karitsavuonakin tukkatappuransa ja silkinsiliänsä
sakarakyhmyillä, kuinkasta siis olisi kimalan piikkiä vailla ja kärkipuutto kielenterä ärsytetyn Eevanlapsenkaan ja suuttuneen
Sulamitin suussa! "Setäkin, parta jo yksin vanhempi kuin minun koko ikäni, ja kehtaa kieputtaa sitä, vaikkei ole parempaa
pellavilla loukuttamista kuin minun kastettu turha nimeni!" sai setä ryöpsyä suoraan räpsyville silmilleen ja torjuttavilleen,
vaikka kimalaisella alkoi jo kuulua itkunhyrskää äänenkurkussa. "Ei ihminen enää saa nimeänsäkään pitää rauhassa ja omanansa, vaan
saa salissakin kuulustella 'Siviä-Siviä' niin että ovissa paukkuu ja korvissa myös, kun tulee sisään! Mitä täällä riidellään ja
kenen luvalla minusta puhutaan?" Tämä oli tuima kysymys, ja itkukin oli vielä siksi hetkeksi nielty kurkusta alas ja naisen ja
turvattoman neitokaisen luonto voitettu siksi silmänräpäykseksi, että muutkin ympärillä kuin yksin vaivainen Härkäniemi saivat
maistaa ja leimahduksilta kokea miltä tuntuu, kun tilapäisesti melkein syyttänsä, vaikka muuten ehkä syntisenä otuksena sai kestää
tuomion vasamat seitsentoistavuotiaitten puhtaitten silmäripsien välistä, jotka eivät tiedä armosta mitään silloin, kun on tosi
paikka ja korvat hiiluvat!

Härkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa, tiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano
puustaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vatupassivinoon kielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa
ylihaalauksessa ja uuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa täpäränterissä oli parasta pitää ajatuksissa pieni
väli ennenkuin tyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa puhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille.
Koska hänelle nyt myöskin oli annettu pieni hengähdyksen rako sen tuokion ajaksi, jolloin tuikun terät kävivät matkoilla ja
tuomion tileillä muilla synnintauluilla salissa, ja hänen oma otsakupuransa hetken kestämän oli turvissa ja ulkopuolella
tilisyynin, niin kerkesi hän palaamaan itseensä ja muistamaan, että pahimmassakaan piuvissa ja kovissakaan nykäyksissä ei mies saa
helpata kätensä eikä henkensä kynttä touvin päästä, vaan viimeiseen henkeen pidettävä kimpuvasta, jos sitte on ruumis merihädässä
viskeltynä tai järki sydämentuskassa ja naissilmien parkana mustenemassa. Hän siis, Härkäniemi, päätteli nytkin, että parasta on
pysyä tyvenenä ja odotella levollisesti, ja odottelemisen ajan puhella, ellei parempaa mieleen tule. Flikkaihminen Siviäkin
kuitenkin sentään vain on ja tyttöastia, vaikka vihastunutkin ja syystä suutuksissaan tukanmartoa myöten!  vahvisti hän ja karaisi
uskoansa ja tällä hetkellä heikkotyvistä luontoansa järkisyillä ja ajan voittamiseksi, jotta sekä itse tuntisi itsensä
ketarillansa tarpeeksi varma-anturaiseksi, että syljelläkin olisi aikaa herua nesteillensä suussa ennen tosijutun alkamista.
Paloviinan tuima kaadetaan karskisti kurkkuun ja saman tuikean tien ja yskimättä makoon, mutta ranskan viinejä kallistellaan
pikarissa ja maistellaan huulen hörpällä ja kielen lirpolla ennenkuin liemi niellään, ja miestenkesken kelpaa praakinveistoksi
kirveenteränkin rosojälki, kun naiskorvan kuulemilla ja kokemattoman tyttöihmisen pakeilla saat hikoilla höylälläkin, ennenkuin
juttusi on niin tikuton ja sileä, ettei se haavoita hipiätä!  varoitti Härkäniemi vielä itseänsä ja opetti menoille, ennenkuin
tällä erällä uskalsi sanan liukkaille.

"Tässä vain jahnastelevat vanhoja riitojansa, teidän isäpapa ja Pukkila!" alkoi hän siis selitellä kaartorantain ja vähän
vilpillisesti, jos nimittäin ajatteli juuri niitä sanoja, joiden väkä vahingolta oli Siviän korvaan tarttunut ja joiden vuoksi
juuri nyt oli nykyinen pula ja pieni yhteinen hämän häminki salissa, eikä vähimmän juuri Härkäniemellä itsellään, jolla oli surku
sekä Siviän ja kummitytön puolesta, joka omin korvin oli joutunut kuulemaan pienen vilauksen semmoista, joka paremmin olisi
sopinut jäädä tyttökorvan kuulematta, että heidän muidenkin yhteisestä puolesta, jotka kuitenkin olivat vakaapartaisia miehiä ja
vakaissa jutuissa ja nyt pienen vahingonpillastumisen ja veren karkupoukan vuoksi, jommoisia aina voi sattua asioissa ja
pikaistuksissa, ja jommoiset ovat viattomia, kun ei niitä tarpeeton korva kuule ja kätke, saivat hävetä toistensa edessä ja edestä
sitä, että olivat osallisina tämmöisessäkin kommelluksessa ja isomiehinä kiikissä kuin nauriin näpistyksiltä koko joukolla
näpättyinä! "Päiväinen vahti ja väkikapulan veto ollut äijillä tässä siitä, ovatko mastot laivassa ja uudessa parkissa
pystytettävät vanhanaikaisesti ja peräkanaa marssissa seisomaan tropissa toisensa takana ja kölisuunnassa, vai seisovatko tikut
laivassa siviämmin pystyssä vierivierittäin ja sivusihdissä rinnatusten poikkipieliä ja ruuman lihavia puolia päin niinkuin
kykkivä kanaperhe sovussa ja höyhenpörrössä toistensa kupeilla orrella, tai niinkuin liivinverka mehevän miehen pullistuvilla
ryntäillä ja naurunpuho naamataulun laventuvilla poskihöröillä: Alastalon papa ja sinun isäsi juuri pääsi Pukkilan edessä ja
kurjenpojan katseltavaksi osoittelemasta, kuinka muhkealta riitinki näyttää lavealta puolelta ja liivifasuunalta jo miehessäkin,
saati sitten laivankokoisessa ja parkinruntaisessa astiassa!" Härkäniemi oli puhunut asiansa tasaisesti ja sopuvitkaan, niinkuin
riidoissa sopii, jottei kahinaa synny, ja odotteli nyt, hiemasen toista silmälautaansa ummistellen ja epävarmana vartoillen,
vaikuttiko pieni leikinvoide ja viaton sanalääke tässä tapauksessa mitään, vai olivatko lääkärintoimet turhia: miesihmiset ja
naisväki ovat eri lapsia ja eri käsiteltäviä, niinkuin suolainen merivesi raskailla päillään ja makea maavesi kevyen kielillään,
merivesi, kun se mellasteleekin eikä pysy nahoissansa, niin sillä on järki suuttumisessaankin, ja sen kanssa pärjää, kun vaan on
varalautaa paatissa ja parraspuuta vastassa siellä, jolta se loiviltansa on kohisemassa ja oikosiltaan loikasemassa kohden, mutta
maavesi, se on pujakasta ja päätöntä, eikä tunne merijärjestystä, vaan kielaisee, perhana, laitapuita vaikka väärältä puolelta ja
näitäkin keulasilta, joilta veden oikeutta myöten pitäisi olla laitonta nuolaista parraspieltä kastuneeksi ja perämiehen niskaa
märäksi! Härkäniemi noitui säveissä sisuksissaan sitä kovanlykyn onnea, että juuri hänen, naimattoman ja syyttömän miehen piti nyt
koko naamoinensa ja mieshahmossansa istua juuri tällä paikalla peräsohvan päässä ja vihastuneitten tyttösilmien pahimmilla
praasunräiskeillä, eikä esimerkiksi Krooklan sijasta hänen tuolillaan turvissa uunin nurkassa ja kylmän kaakelimuurin suojissa!
Lepyttele tuommoinen ja rauhoita järkipraakilla ja ihmispuheella västäräkin sirppa, kun tietämättäsi sytyttelet piippuasi ja
kesken tärkeintä toimitusta huomaat torasta ja kitametelistä korvissasi, että askelen päässä on piiskuttajan pesä ja parka
siivillänsä ja vaikka silmillesi täyttämässä! ajatteli Härkäniemi hiilustoillaan ja karsasti sivulleen jo Alastaloonkin ja hänestä
yhtä karvaasti Pukkilaan: heidän tähtensähän kuitenkin hän nyt tässä saunassa hikoili!

"Olet sinä medenpalanen ja sokerinmurunen, mutta hunajaan on jäänyt piikki ja sokerinmakeaan pistetty suolanrae sekaan, jos minä
nyt tähän paikkaan lävistetään ja kryyydätään silakan latuskaiseksi nelikon puoliskoon!" sanoi hän näissäkin luovinkrysseissä ja
vastatuulen tikityksissä sentään hämäytymättömänä miehenä, vaikka niskaansa taivutellenkin pahimpien pyräyksien tieltä ja tarpeen
mukaan ja taitonsa jälkeen puheenkuuttia helpaten löysemmille ja mielenkielen lirpuille: tytönkuvahan hänellä sentään vain
kuitenkin oli edessä, vaikka tulinenkin palanen! Hän oli jo niin rauhallinen ja omissa nahoissaan sohvalla, että alkoi hiivata
silmiänsä Janneenkin päin, Janne Pihlmanniin meriseinällä ja huuliviiksineen, huomatakseen äkkäsikö tämä, että peiponpiiskukin
saattaa joskus tiuskia vihasesti, ja että on viisainta vetää sormensa turviin, kun pieni nokka näppää, sillä luusta on sentään
senkin piikin kärki, vaikka välistä visertääkin!

Siviä oli oikeastaan alkanut tulla neuvottomaksi, aikalaillakin neuvottomaksi, kun ensimmäinen pyräys oli ohitse ja verenkuumat
virranneet takaisin posken palavilta ja tukantuimauksista. Eihänhän hän sentään ollut onneksi polkaissut laattiaan, niinkuin
luonto olisi käskenyt ja jalanterä kutsunut ja niinkuin varmasti olisi tapahtunutkin, jos riita olisi sattunut tuvassa ja Rauhan
kanssa ja tyttöjen kesken, mutta kannu seisoi kuumine totivesineen auttamattomasti permannolla ja julkisesti jokaisen näkyvillä
hänen vihapäissään Härkäniemen sedän eteen patsastamanansa! Voi tyttöparkaa ja seitsentoistavuotiasta salissa ja pelkkien setien
keskellä, kyllä veret nyt taaskin olivat löytäneet tien poskipäille, mutta tällä kertaa toisilla helakoilla ja karkulennoilla,
kuin edellisellä erällä, ja veden kiha silmävälkkien ripsikarvojen välissä, kyllä sekin nyt oli herumassa helmenhelkkiänsä uusista
ja toisista lähteistä sinisten täyttimiksi, kuin äskeiset, kesken suuttumusta kuivivat, sillä nyt kastuivat nenänjuuretkin
märjiksi ja karpaloa kieri, minkä toisensa kinterillä kerkisi poskipäitten vereille pyörylöille! Nyt hävettiin niin
jumalattomasti, että maan alle ja laattian peittoon olisi siinä paikassa hävitty, kannuakaan, synninkiperää ja pahanjuurta, ei
enää joudettu pelastamaan laattialta ja korjaamaan pöydälle, kiitos, kun sai itsensäkin laitetuksi näkyviltä, ja tupakamarin oven
taakseen kiinni, ennenkuin hyrski rintapoven täysiltä ja kaikki nauroivat! Siviähän oli sentään vain seitsentoistavuotias neitonen
ja nuori tytönveri. Ei edes Janneen lainattu tällä erällä silmää, vaan koko sali, vanhat niinkuin nuoremmatkin saivat jäädä
ripille itsekukin omien ajatustensa kanssa, kukas tässä oli ja olikos yleensä joku syyllinen, kun nyt oli koko huone tyhjempi,
tupakamarin ovi kiinni ja vesikannu totisena Härkäniemen edessä laattialla.




Kuudestoista luku.

Parkinkirjojen kirjoittamista ei jatketakaan tässä luvussa, koska on muuta estettä ja ajatuksen aihetta, ja Siviän jättämä
totivesikannu edelleen röyhää laattialla, kunnes Härkäniemi sen nostaa ja kantaa kiehuvia kämmenurakalla, vaikka varvaspolskassa,
kynsissänsä pöydälle sylkemään.


Kun ukkonen on ohitse, olkoon se sitten pikkainen suvipäivän priiska leppeän poutasinen otsilta, tai jylympi jaakonpäivänjälkeinen
vedenkaato taivaankannen kaikista avoluukuista ja porttisaranoitten vonkumilta, niin on aina ilman, maauumenen huokosten ja
luontokappalten, niin ihmisten kuin kedolla poikivaistenkin ihossa, luissa ja munaskuitten vapisussa tuokion tuntotila, jolloin
itsekukin ja kaikki kuuntelee itseensä, jokos tähän loppui, ja loppuikos kaikki, vai tuleekos vielä enemmän ja jyriseekös taas ja
rakoileeko taivas niskoihin? Alastalon salissakin oltiin nyt etukamarin oven sulkeman ja tupakamarin laattian paukkuman jälkeen
visusti, ja istuttiin ajatukset kullakin alallansa koolla ja silmät jokaisella vartioituina kotona sellainen kestämä, että sen
ajalla olisi joku piittaamaton, niinkuin esimerkiksi Karjamaan Eenokki tai muuten paksutietoisempi, kuten Lahdenperän lautamies,
saattanut ajattelemattomissaan vaikka hakea nenäliinansa taskusta ja päristellä korvat lukkoon ympärillä ja tunnot umpeen.
Semmoista ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Eenokki, joka jo aikoja sitte oli saanut taksinsa pöydän vieressä loppuun ja nimensä
parkkikirjan paperille, oli jo palannut paikoillensa takaisin ja istui sohvan päässä piippu jo taaskin suupieleen pistettynä ja
ties' missä ajatuksissa, Siviän näkemisen vuoksi esimerkiksi sitä aprikoiden, oliko vaimoväki kotona sittenkään äkännyt käydä
varistamassa valakalle heiniä ullakolta, niinkuin hän lähtiessään käski ja niinkuin koni jalkavaivaisena tallissa seisoessaan
tarvitsi; Lahdenperä taas, paitsi sitä, että hän isosempiensa seurassa ja tuomarien ja komsarjusten ryypyillä ainakin noudatti
siivosuisuutta ja muuta ruumiin pidättyväisyyttä, oli tällä erällä ja tämän päivän datumilla myöskin liiaksi tosissaan tapauksen
menosta jutunjahninan sikinsokissa ja jänisjuoksuissa milloin melkein kuin metsäkaupan närpeillä, milloin muilla pahuksen
kaarestuksilla ja karkupoukoilla, oli liika tosissaan istuakseen sohvalavitsan nahkatopninkeilla täydeltään koko persoonallaan ja
sillä takatyven levollisella lakeudella, jota mies vieraissa tarvitsee turvallisen leuanviljelemisen ja äänenpidon varalta ja
tanaksi. Istuttiin siis pieni siemaus yhä vieläkin hiljaa salissa, vaikka tuolien narahteluista kuuli ja visseistä sääripotkojen
siirroista ja vaihtamisista ymmärsi, että jahtia oli itsekullakin ja useallakin ajatuksissansa sakeamman tai ohuemman tukkansa
varjoissa, ja että vain viisaus pidätti järkevää avaamasta suuta, ennenkuin joku muu oli pukahtanut ja tyhmemmät lähteneet edeltä
liukkaille.

Alastalo tietenkin isäntänä salissansa, ja, tarkasti ottaen, myöskin isolta osalta ja ainakin alkuryskäykseltä syypäänä siihen,
että tässä nyt istuttiin kuin reenkuorma kinoksessa: eteenpäin ei päässyt, taaksepäin ei juossut ja umpihanki kummallakin
vierellä! Alastalo tietenkin olisi nyt ollut näissä hämminkeissä ja tanhuan tukkoutumilla lähin velkapää lapion varteen ja
hartiaväkeen veräjän suun puhdistamiseksi, mutta, tosi tunnustaen, Alastalo tunsi tällä tiimalla itse seisovansa vyötäryksiä
myöten hankisotkussa ja saapassohjossa, ja lapio, jos semmoisia olikin tusina vajassa ja kotona, niin tällä tiukalla, kun
varsiasetta käteen tarvittiin, ei ollut ainoatakaan, edes ojakuuppaa, kynsiin! Pitikin äsken sattumaan vahinko ja pääsemään suusta
ja hammastarhasta tuo pahanhengen pyräys Pukkilaa päin laseja ja naama-akkunoita, mutta onkos ihminen mikään suolinkainen, ja
kärsivällisyyden astia sydämensapessa mikään Zarpathin lesken tuoppikruukku, jotta mittaa pitäisi venymään minkäkin ruostuneen
särkikoukun rautaiseen ruotopiikkiin sorkittavaksi ja piimää piisaamaan kenenkäkin Petterin ja elämänikäisen Pihlmannin
päiväkaupalla ja viikko-akordilla kutkuttavaksi kurkkunsa kurjentoroon ja pohjattomaan kiusankiuluun! Eihän mies ja minä mikään
mennätalvena ammutun kettukoiraksen tämänvuotinen häntälorvi ole, jota käännellään, kuinka tykätään!  ajatteli Alastalo, vieläkin
huulikarvat närillään, vihastumisen röyhäyksiä, vaikka viisaus jo kuiskuttelikin korvan juuressa, että pahus ja perhana ja koko
päivän harmi oli sittenkin lepytettävä, vaikka sitte seipään olisi nieltävä itsensä koko kuusiselta mitaltansa ja miehen
siepattava itse itseänsä niskasta ja nakattava kuperkeikalta sisusäkki ja oma selkä ryhillä kannettavaksi, ja että ilvesotus
navetossa ja Pukkila salissa oli kesytettävä, toinen kita-elukasta kynnettömäksi oinaaksi ja toinen pukkivasta vuohenkaljusta
kykkiväksi karitsavuonaksi, jos tässä tänäpänä mielittiin villaa koreihin korjata ja koko katras määkä määkältä kallistaa
karsinassa suosiolta sylipolvelle ja ynähuulin keritsinten liuskittavaksi!

Tytön tuikkukin, Siviän sirkkukorva sattuu vahingon varpailta oven suuhun juuri parhaimpaan viserrykseen, kun isä ja mies-ihminen
on omissansa, ja pahimmillaan purkaa sapen paksua sydämiltänsä parkittuihin naapurinahkoihin, noukkii, sirpan tippa, murenen
lehtiinsä, tyttölapsen korvalehtiin, vaikkei hänelle mitään puhuta ja vaikkei asioita ymmärrä ja vaikkei kukaan ole käskenyt
kuuntelemaan, korjaa näppärästi murenenrakeen talteen korvansa kamariin hiustensa varjossa, noukkii ymmärryksensä nirkoon ja
flikkajärkensä kärkeen, ja annas olla, kun suuttuu, minun tyttäreni, ilmikipenäksi ja naiskoron paukuttelijaksi keskellä laattiata
ja kaikkien edessä, suuttuu kuin silmitön kana ja Eevastiina rippipäällä ja pyykkipäivänä, niin että vihastua olisi pitänyt ja
torua täytynyt ihmistenkin ja Langholman vuoksi, ellei surku olisi purrut sydänkerää oman lapsen puolesta ja suu pysynyt kiinni,
koska totuuden vuoksi sittenkin oli tunnustettava oma leuka pääsyylliseksi ja itse-Aatami vikapääksi näissä kommelluksissa ja
perisynnin pyräyksissä. Minkäs tässä nyt teki, ja mitäs naamaa piti kantaa näkyvillä puolillaan, kun ei vanhana ja ahavanahkaisena
miehenä oikein ymmärtänyt, kehtasiko tässä ijässä enää hävetäkään, niinkuin luonto kuiskasi! Lörppä hän kuitenkin oli ollut, se
oli selvä ja rehellinen asia, ja lörppä oikein kannunlaitojen vuotamilta ja täystiinun ravistumalta, kun kesken tärkeitä
toimituksia ja parasta parkkikirjan kirjoitusta antaa Pukkilan praakkeinensa viekotella itsensä ja suuttuu melkein napit lentämään
liiveistänsä ja nahat ratkeille järkensä ympäriltä! Alastalo nuhteli, ja nuhteli ansiosta itseänsä (kun miehenkin ja täysi-ikäisen
pitää joskus kiiliä lapsena ja pyöriäisenä niinkuin kissanpentu permannolla itsensä ympäri ja hännänpäätänsä kyöräten! oli eräs
ajatuksen nuhde, joka lykkäsi itsensä välipalasena mielen kurkun nieltäväksi ennenkuin ateria oli amenessa: kissa häntänsä
lirpuilla ja mies vihansa vilastuksilla ovat jokseenkin yhtä järkevissä jahtivähdeissä, koska kumpikin, jos mitä saavat
hampaisiinsa, omaa itseänsä lopulta purevat, ja lorttipuolta itsestänsäkin!) nuhteli itseänsä, mutta kummasteli samalla koko ajan
valppaasti mielessänsä, kuinka nyt oli niisiä poljettava, jotta kukeranpää saataisiin taas siliälle kankaassa ja solmunsotko
selvitetyksi: hulluhan nuottansa meren-ajoille jättäisi ja saaliinsa veden polskilla pulikoimaan, ellei muu ole kysymyksessä kuin
risuharin kirvoittaminen hangottelemasta silmukkojen langoissa ja peräpuhjissa ja merenlikoon astuminen saapasvarsien suuhulinoita
ja kylmänkastuvia makovöitä myöten! Ei tässä saapasten savistumista auttanut aprikoida, kunhan vain loikka luonnisti ja varvas
kriipasi kamaraan tulva-ojan toisella partaalla, mutta siinäpäs juuri pintele olikin ja vatsanprässi, mistä yritti ja miltä
paikalta sieppasi puhdin, jottei tapaisi itseänsä nokillansa vetelässä siellä, missä olisi kaapaistava tannerta hinkselien
vilskumilta ja paitapalttinan hutkimilta selässä!  Alastalo tuhi peukalon sileällä puolella nenäpieltänsä: ei tässä riittänyt se
yksin, että yritti, tässä oli onnistuttava ja liukkaasti, jos mieli, että koko lauma oli kauniisti kerittävänä karsinassa ja
veräjäpuolien sisäpuolella, eikä karussa ja sorkkatravissa pitkin pieliä pakonsa paimenilla pellon joka saralla ja laitumen
lakealla!

Eenokin käsialaakin Alastalo tarkasteli ja silminensä katseli pöydällä ja parkinpaperilla sen ajan, kunnes pää palaisi kylmillensä
ja sanoisi jotain, mitä nyt oli tehtävä ja nopeasti kuin kuutin avaaminen tuulen puuskassa: tottamar jotain sentään aina keksii,
ellei tätä niin tuota, kun paikka on piukka, eikä muu auta! ajatteli hän ja asetteli veriänsä levollisiksi sillä aikaa, kun silmä
toimituksillansa puolhyväksyen mutta puolmoittienkin kulki Eenokin käsialan jälkiä: nimi selvästi kynnetty paperille ja kirjain
joka lenkiltä aurattu niinkuin Taalruut aikoinansa ja muinen on istuttanut taidon sorminappuloiden päähän, mutta ei paperin
näkökoreus ja siivouden silmäruoka paljoakaan ole voittanut Eenokin taksista; ja tuhtaus vaivaisen, vaikka järkiharkintaa
viljellen jo ennakolta varrottavankin 1/32 osaruupun ja hyttysen lirtin vuoksi on ollut melkeinpä liiaksi voimille käypä ja
hikinen, koska paperin pinnassa on merkkejä ja peukalonjälkiä! tarkasteli hän ja harmitteli mielessänsä, samanaikuisesti kuitenkin
koko ajan kaikella hengen väellään tuumaten, mitä hiivatissa hänen sittenkin oli tekeminen kovan lykyn Pukkilan kanssa,
karsashirren seinäkehässä, kompastuskynnyksen pitosalin ovella ja varsavikurin kengityspajassa, antaisiko parin lähteä salista,
äijä edellä isäkurkena ja kopeana, poika jälessä tipuna ja penikkana, häntä alaloirossa kummallakin peräplaneetissa ja
pyrstökeikkumilla, vai oliko sovinnon näön vuoksi ja muittenkin tähden sekä asian ruotojen karsimisiksi harjattava parta niin
itsellä kuin naapurillakin siivoille jakauksille, lepytettävä lempo omissa nahoissa ja kesytettävä toinenkin talutettavaksi
varsaksi salissa? Alastalon harkinnat olivat kuitenkin yhä vielä niissä ristituulissa, joissa piukkakaan peränpitäjä peräpiitalla
ei itsekään vielä ole käsissänsä perillä siitä, onko helvarin varsi seuraavassa tingassa nakattava täysmyötäsen käskemille
väljän-kureille vai kiristettävä tikistämään nokkanavakkaa päin kapean nenänpään kalpeita!

Näillä vartioimisilla ja vihuripäiden tarkkaamilla olisi Alastalolla vielä kulunut kukaties hyväkin aika, sillä merimies ei
koskaan saa enempää mielensä kuin merenkään harjaspäillä liikkua toimissansa verkasverisempänä ja hidasvaroisempana kuin juuri
sillä nipukalla ja silmänkärjellä, jonka jälkeisessä tuoksauksessa miehen on koko puhdillansa ja ruumishengen tempaukselta oltava
kynsillänsä ja kärppänä: olisi kulunut kukaties hyväkin aika; kynnet korjossa kerällä säästövaruillansa mihin vain ja selän kouru
laiskanjuonissa loikan käppyröillä valmiina niin leikkiin kuin tositiimellykseenkin, ellei salissa olisi samanaikuisesti ollut
tapahtumassa muutakin, joka tuli vaikuttamaan siihen, että Alastalollekin selvisi nenänhajulta ja ilman haistamilta, mitä kuuttia
nyt oli helpattava ja miltä kantilta tuulta nopeasti siepattava purjeen puhtiin, jotta taaskin keula visertäisi ja laita pyyhkisi
ja pursi muistaisi, että matkan teossa oltiin eikä turhilla puskusilla tuulispäiden ja pahasarvisempienkaan puuskupukkien kanssa!
Paitsi sitä, että salissa Siviän poistumisen jälkeen vallitsi epämukava ja hiukka pahaenteinen vaikeneminen ja hiljaisuus eri
kulmilla ja ympäri koko huonetta, ja että joku malttamattomampi ja heikkouskoisempi jo mittaili varovasti silminensä matkan väliä
laattialla omalta tuoliltansa tampuurin ovelle, josta pääsi ulos ja itsekin porstuan puolelle, jos läksi joku toinen edeltä
liikkeelle ja kävelemään, paitsi tätä yleistä epävarmuutta istumisissa ja levottomuutta silmäin välttämisissä, kun kenen katse
vahingossa sattui kohtaamaan jonkun toisen, niin huomasi Langholmastakin, hänen kärsimättömistä liikahtelemisistaan keinutuolilla
ja vakovarjon jyrkentymisistä hänen otsansa pystypielillä, että salissa oli tukalaa, ja että kauan ei tarvinnut odottaa, ennenkuin
joku sanoisi jotakin, luultavasti juuri Langholma, ja semmoista, jonka jälkeen monelle tulisi mieleen kotiinlähtö ja
tuulentarkastaminen akkunasta, joko lakeentumisen merkkejä alkoi näkyä puunoksissa. Mitään tämmöistä ei kuitenkaan tapahtunut ja
Langholman odotettu sanakin jäi näillä kireillä ja valkean vaaroilla onneksi vielä lausumatta ja toistaiseksi leuan lukon talteen,
sillä nyt sattui salissa muuta ja huomio kääntyi Härkäniemeen.

Härkäniemen edessä seisoi edelleen Siviän vihapäissään laattialle laskema kannu, kuumiansa hehkuva totivesikannu posliinisessa
viattomuudessaan pelkällä paljaalla, vaikka matoin peitetyllä permannolla. Ei se siitä siirtynyt, vaan paikallansa pysyi, jos sitä
katsoi tai vältti katsomasta! Härkäniemen mielestä oli synti, että jalo astia, heleintä englannin posliinia poskiltansa ja
kylkiensä kuvukkaalta välkyltä noin sai seistä hylkynä ja alennettuna kenen hyvänsä, hänen ja muiden, saapaskärkien ylitse
katseltavana. Sitäpaitsi puri sydäntä surku Siviänkin puolesta ja kummitytön tähden, että paran ja tytöntuikun oli turhan taitse
ja pelkkien puheensylkien vuoksi tyhmillä miesturinoilla ollut suututtava niin silmittömästi ja parkupakissa paettava salista niin
suinpäin, että kannukin oli korjaamatta jäänyt keskelle laattiata jokaisen katseltavaksi, ja muistuttamaan siitä, että Alastalon
urhea Siviäkin kuitenkin vain on suloinen tytärlapsi tyttöihmisen povin ja tällä haavaa silmät punaisina jossakin tuvannurkassa
hyrskimässä ja nenäliinansa kulmaa puremassa, jollei polkenut pientä jalanterääkin laattiaan! Härkäniemellä oli periltänsä hyvä
sydän, varsin heikko oikeastaan, vaikka naimaton mies olikin, ja lisäksi häntä, omien asioittensa ja passaamistensa hoitoon
tottuneena harmitti, että kannu jäähtyi turhiltansa permannolla, kun se yhtähyvin voisi seistä pöydälläkin ja höyrytä
totitarpeiden keskellä, ja niinpä olikin pian salissa itsekunkin katseltavana ja, vakaanaamaisesti tai naurunnuoteilla
seurattavana se näky, kuinka pitäjän leveähartiaisin mies, joka kyllä ei uumapaikoilta ollut yhtä tykevä kuin Alastalo, mutta
muulta ruumiilta ja jäsenranteimilta sitä varustetumpi, ja jolla hartiaryhän ja selkäleveyden täysmanttaaliin oli käytetty ja
kätketty osa siitä liikamitasta, joka muilla venyväluontoisemmilla ja luukasvuiltaan piippuisemmilla miehillä ylikyynäräisenä
roikkuu sivuilla hihanvarsiin pujotettuna ja toimettomilla kyynäsheilumilla, kuinka tämä ruumiinsa tykyräisiltä puolilta varsin
vakavalta näyttävä mies ensin huolehdittuaan siitä, että piippu, joka toimituksen ajaksi oli riisuttu suusta ja pois tieltä,
varovasti tuli sovitetuksi sohvan kulmaan ja sille sijalle, jonka hän itse nyt hetken kestämäksi jätti, kuinka tämä mies, melkein
varpaisillaan, niinkuin varovissa askareissa ja askelotoissa pitääkin, nyt lyhyenpuolisilla, mutta tanakoilla ja anturamitoilta
kunnioitettavilla sääritallustimillaan verkaksiltaan eteni permannolla sitä vaaran paikkaa kohden, jolla vielä kuumiansa sihivä
kannu laattialla posliininsa tietämättömyydessä seisoi, ja jolta hän kaikista hankkimisista ja esivalmistuksista päätellen aikoi
kuin aikoikin rohkeasti noukkia kouraansa ja poimia maton kamaralta sen syntikruukun ja syytöspatsaan, jota tätä hetkeä
aikaisemmin ei ainoakaan silmäpari salissa ollut täydellä miehuudella rohjennut muuta kuin heikottavin omintunnoin ja pikaan
silmää sivuille välttäen ottaa koko terältä katsoakseen.

Ei ikinä ole nähty Härkäniemen reistaavammallakaan kansitäkillä ja aluksenkuuton kallistellessa anturain alla ja meren kuopilla
kahta puolta vierille käsin ja jyrkkäpystyä nokkanousuille ja ahterinoukkimille pahemmin kuin vieritinlautanen pavunperkaajan
käsissä, astelevan varovammin ja vatupassivalmiimpana kuin tällä erällä Alastalon salin permannolla, joka sentään viidettä syllän
lakeana lepäsi vakaana ja vaarattomana honkavankoilla niskahirsillään! Oli hänellä sentään nyt hyvä vara siitä, että hänen
säärihaaransakin olivat muuhun ruumiiseen verraten veistotyöltään lyhyenlännät, niinkuin käsivarrentumpitkin sivuilla, joten
merkillisempiä kumartelemisia ei tarvinnut edeltäkäsin ajatella valmiiksi, kun otus oikein todelta tuli noukkimisen vuorolle
laattialta. Olet sinä aika pilkkumi ja kissankiha permannolla! manasi hän kävellessään sentään ja kohotteli laskeutuvaa
luontoansa, kun matkalla ajatteli, kuinka tottumaton työ hänellä nyt kuitenkin oli edessä ja ihmetteli, millä hiivatin kurilla ja
noituudella naisväki tuommoisia astioita pitelee, kun eivät polta kynsiänsä, ja saavat hekon käsistänsä kuitenkin eheänä ja
kiroomatta pöydän siivulle paikoillensa! Et sinä itseltäsi kuitenkaan pöytään vaella, jollen minä sinua nosta ja kanna! karaisi
hän vielä ja puhui lakievankeliumia itselleen, kun jo seisoi vaarankappaleen vieressä eikä muu enää ollut edessä kuin se
väistämätön teko, että nyt sai kunnialla hyppystensä huomiin maton tilkuilta koko mekan ja makomööpelin, jonka tulikuumilla
kupusivuilla ei totisesti näyttänyt olevan korvan sankaa ja tarttumisen nykää ainakaan minkään täyskämmenisen miehen kouramitan
varalta ja riittämille! Olisi Jannekin, Pihlman tuolta taulun alta, nuorimmikseen joutanut tähän hätään ja häkärään ja Siviän
jälkien ja kiukuttelemisien paikkaamisille!  äkäili ähisi hän ja torjui vielä viimeisellä ajatuksellaan maljakalkkia huuliltaan,
ennenkuin tosityöhön alkoi ja kämmeneensä sylki, kerkesipä vielä eräässä aivonnurkassaan ja silmänluimistukselta kadehtimaan
Krooklaakin, joka rauhassa ja hikoilematta sai istua kakluunin nurkassa ja levossa naureskella leukaansa, kun toisella vaivaisella
oli vähti pahempi kuin variksenhaaskalla seipäänpäässä tuulen kiljuessa saralla, ja sialla sen omissa kalttajaispidoissa!

Valmistukset vain sentään miehellä ja meriastian keikkujalla ovat vaikeita; kun on kouraan syljetty ja tervatouvi pivossa, niin
silloin haalataan silmät ummessa, vaikka henki menisi, ja punnataan vaikka oma nahka väärinpuolin, temmataan seitsemän selän
väellä yksiltä hartialuilta, niin että olka rytisee, jollei köysi myödä! Rivakasti, ja ketterämpänä kampelaisena kuin esi- ja
ensiliikkumisista olisi uskonut, oli Härkäniemikin nyt, kun tosivääntö oli likellä ja ennen alkamista, niin taitavasti ja
etukykkimillään kumarissa kannunkihijäisensä ja siilinpiikkijäisensä yllä, ikäänkuin olisi koko kankean elämänsä häärinyt hameissa
ja helmahopussa toton edessä ja sylkevän kahvinkiehan nipperillä nuustimilla, eikä sydvestissä ja öljätyissä hampputouvien
kimpussa ja merensaavin suolakaadon niskakasteilla. Kun ilvestä hankkii keritsemään ja viilaa liuskimaan kynsipedon niskanutusta,
niin on pika tarpeen sekä saksissa että keritsijässä, eikäpä Härkäniemikään kerta kyykistyttyään kauvoja arvellut, vaan kaksi
kouraa oli nopeasti posliinin kiljuvilla kupeilla: kerkesikö siinä sankapaikkoja hakemaan ja kahvoja käsiinsä pitelemään, kun
hemmetti ja helohelvetti kämmenissä oli sormien palamatta hätäjuoksussa saatettava turhilta höyrymiltä laattialla tarpeisiin ja
toimituksiinsa pöydällä! Harvoin on mitään totivesikannua juoksutettu semmoisella lennon puhdilla minkään salin laattian poikitse,
kuin nyt Alastalon ruusukylkistä posliinikannua Alastalon salissa, eikä ikinä ollut kukaan nähnyt Härkäniemen tanakkoja
säärinappuloita siirrettävän sillä hartaudella ja uskomattomalla hölkänvikkelyydellä, kuin nyt niiden pistellessä parastansa
trompuistansa permannolla, ennenkuin pöytä oli saavutettu ja pöydänkansi edessä ja viholainen kihisemässä poissa kämmenpohjista.
Eenokkikin sohvankulmassa oli karkua katsellessaan toisen kerran ihmeissään samana päivänä, ja riisui tänäpänä uuden kerran
piipunpalasen suupielestänsä voidaksensa rauhassa katsella ja nostella silmäkulmiansa. Muista puhumatta, vaikka kaikki olivat yhtä
hämähämmästyneitä ympäri koko salia, joskin nyt jo jonkinverran naurunhöröillä, kun kuumimmat paikat olivat onnella ohitse ja
kannu kunnialla ja eheänä seisoi pöydällä ja höyrysi pelastettuna. Härkäniemi yksin enää oli täystohduksissaan, kun hieroi
kämmenpohjiansa miestyön päälle. Voipas posliinikin, jumaliste, olla tulista pirua kilopinnoiltansa, niinkuin naispiikaset
kiivasiskuisia silmäsirkkusistaan! manasi hän ja sääli kaikkia, jotka vakinaisesti olivat naimisissa ja saivat joka aika ja
kaikissa säissä sovitella ja lepytellä ja hantteerata pilkkumeja kuumiltaan ja kylmiltään, silitellä kissa kihaaviltaan lauhaksi
ja nurpuviltaan leikkiväksi! Kämmenihonsa saisi kärventää lukemattomat kerrat, jos olisi ollut hullu ja mennyt naimisiin ja
joutunut joka arki käsittelemään kotoposliineja ja arkoja naisastioita!  siunasi hän uudemman kerran lykkyänsä ja tunnusteli
vieläkin arastelevia pivonpohjiansa, ennenkuin ajatteli pitemmälle.  "Janne parka!" päivitteli hän ääneensäkin ja päästi huulensa
pienille omille mutinoille, niinkuin joskus yksin kotosalissa keinutellessakin, kun ehtoota on kulunut ja ajatuksen lankaa
hypistelty, niin ettei siinä enää ole enempiä säikimisiä. "Janne parka!" kertasi hän omia ajatuksettomiansa, mikä toikin
syljenjuoksu juuri Jannen nimen kielenpäähän tällä haavaa, vaikka Siviätähän hänen oikeastaan surku oli ja tosi sielunpinne
tyttöposkisen ihmisen ja kummilapsen puolesta: naispuolinen ja kärsivä, niinkuin kaikki, joille Jumala synnyttämisen kipuja
säälien on esilohdutuksiksi ja hyvityksiksi jakanut sulanihmettä silmäsäihkien täystähtiin kimppukaupalla ja verenviehkää
hipiäherkän sydänkuumiin heinäruohon laineimilta! Mutta mitäs tekemistä minulla enää on tässä ja pöydän edessä seisomassa, koska
kannu on nostettu permannolta ja sekotusvesi paikoillansa karahviinien vieressä? tutki hän itseänsä ja harkitsi kylmäverisesti,
koska vissi laiskistuminen ajatuksensuonen juoksussa ilmoitti hänelle, että tässä luovissa alkoi olla ranta saavutettu, ja että
oli paras aika ajatella jo ventaakin ja keulan kääntämistä ja löysätä puomi uudelle vedolle.

Katsahtihan hän sentään, ennenkuin kuuttinuorat olivat siepanneet kiriin uusilla nastanappuloillaan ja nykyinen ylälaitaparras
vuoroltansa lähtenyt kylkinensä menopuserruksille ja meren lykkimille, vielä kerran leikillisesti ja vasenta lautaa vilkutellen
silmämunansa yllä äskeiseen vähtikamraattiinsa ja siilinkäisen turkaseen pivon makkiaisissa. Siinä nyt seisot pöydällä lasien
keskellä kuin ruustinna leveänä krinuliineissään pappilan pitosalissa piispankeräjien jälkeen!  manasi hän sydämessään tiedotonta
posliinia, koska hänelläkin sentään oli ihmisen ihonahkaa kämmenessään, vaikka se merimiehen koura olikin.  Käskee mennä kaikkea
nostelemaan, mitä näkee laattialla, puhui hän vastaisen varalta opetusta itselleen, vaikka olikin tyytyväinen, että Siviän asia
oli nyt kuitenkin tullut hiukka ja silmäänpistävältä kohdalta autetuksi. 'Ei kaikenkaan tyttöihmisiä voi siitä pelastaa, että he
ovat naispuolisia ja pikaisia, mutta voi tuntea heille laupeutta ja pidellä posliiniastioita posliiniastioina, vaikka
porottaisivat kuinka tulimmaisina ja turkasina kourassa!' arveli hän matkan varrella ja ajan kuluksi, kun nyt taas oli kurssi
sohvaa kohden ja kohta sai nostaa piippunsakin käteen takaisin ja pidellä silitellä kouranpohjissa turvallista merivahapesää,
jonka tutunleppoiset ja tasalämpimät kyljet eivät puhoomillaan koskaan tuikutelleet enempää pivossa kuin sydäntuntumissa
posliinivilvaan tuimilla varikuumilla, tai neitoihmisen silmäarmaitten hyykylmiltänsä vielä polttavammilla vihanvasamoilla!
Piippu, kun henki juoksee sen varressa ja sen rinnat ovat puhdistetut, on selvä kapine ja hallittava asia, ja ihminen sohvalla
rauhassa piippunsa kanssa ja omien ajatustensa parissa on levoissansa levollinen luontokappale, mutta riisuppas piippusi
leukapieliltä ja käveleppäs askeleen pari-kolmea ja tasaisella pelkällä laattiapermannollakin, niin huomaat, että keikkuvammilla
et astele ja huojuvammilla et kävele kuuttosi ja astialastusi kannella Atlantin heittämillä ja valtameren makohenkimillä kuin
lyhyellä anturamatkallasi hirsisalvoksisessa salissa ja tasapartaisten naapuriesi vahtimilla: sama olet huoja ihmiskaarna
mielenharjasi heilahtamilta ja kinttuketaroittesi tolkulta, tallaatko permantolakeata salissa vuoriperustan kamaralla ja
honkaniskojen vaarumattomilla, vai hoiperratko askelpuolikkaasi eteenpäin täysaskeleen hinnalla sivuille käsin haahtesi
hoippumilla ja merenmöyryn vyörytellessä satasyltäisiä syvyyksiään ruskavien lautaliitosten alapuolella! Härkäniemi oli tuumiva
mies, kun hän nyt järjesti korttejansa takapuolellaan ja mielevästi sovitti itsensä takaisin sohvalle, sekä etukäteen parilla
siemauksella koetti, oliko henki elossa vielä piipussa ja ritinät uskollisina vireillä pohjasydämissä: järjestyksessä oli pesän
koto, haikujen veto käynnissä ja mies onnellisesti haminassa taas. Ei merille eikä retkille antaisi itseänsä järkimies, ellei sitä
varten, että keikkumisten jälkeen ovat hamina ja ankkurissa makaaminen aika mokomaa elämänvaihdetta! siunasi Härkäniemi sakenevan
savupilven keskeltä itseänsä ja tilansa mukavuutta ja ihmetteli, että näissäkin ijissä ja maissa ollen hän vielä juoksee naisväen
palveluksissa ja maistaa merenkävijän sekä jännityksen hiukut että levonlepot!

Salissa olivat nyt siis Härkäniemi ja Härkäniemen totiset toimet ja askaroimiset permannolla ja totivesikannun paimennuksissa niin
kokonaisesti vaatineet huomion ja silmänajatukset puoleensa, että tosi sanoen, Siviä oli tyyten unhotettu kaikella neljällä
seinänvierellä, ellei Janne mahdollisesti meriseinän juurella häntä vielä muistellut, ja aprikoinut nuoren miehen päässään pieniä
ajatuksia tapauksen johdosta, ei kuitenkaan viisaita, niinkuin hän Härkäniemen ijässä ja kokemuksilla olisi ymmärtänyt ajatella,
vaan päinvastoin sellaisia, joissa potkii itsensä, niinkuin silakka verkossa, yhden silmukan sijasta kahteen ja kolmeenkin ja
entistä pahempaan lankasotkuun: liekehtivä silmäpari on kaunista katseltavaa kauniissa kasvoissa, ellei ajattele sitä, että niihin
palaviin voi polttaa näppinsä, jos joutuu sormineen liika likelle tutkaimia, niinkuin varmasti joutuu niinä viikkoina vihkipäivän
jälkeen, joita on elämässä monta! Siviä siis oli muuten ja muitten ajatuksissa tyyten unhotettu salissa Härkäniemen hommastelujen
kestäessä, ja sai sekin, joka tahtoi pitää langat selvillä salin tapauksissa, oikein palaamalta palata mieleensä ja kirvotella
kehitellä muiston kerän säikeitä takaperin päässänsä, ennenkuin taas pääsi asioiden rihmoille ja olivat elävinä edessä Alastalon
ja Pukkilan äskeiset kuvastumiset ja harjalehtien punoittamiset, joiden jälkeen jo oli täytynyt ajatella, turha matkakos tästä
tulikin ja lakin hakuu ilman läkin tuhria sormenpäissä!

Oli siis sattunut salissa hyvän lykyn suomilta semmoinen tarpeellinen, vaikkei tarkoitettu puhalluksen aika ja välituokio,
jommoisen ihminen kiireen tingassakin joskus järkipäätöksinkin huomaa varata itselleen vähäpätöisissäkin toimituksissa ja vaikkapa
vain liikakuuman kahvitilkan särppimillä: lautastassia on varoviltaan häälytettävä hyppyspäissä hetkinen ja huojuteltava huulten
huokumilla, jottei hätikkönä hörpi varitulisia itseensä ennen liemen jäähtymistä ja polta turhantaitse kielenpäätänsä ja
kitalakeansa nahattomiksi!  Alastalolla varsinkin oli syytä olla kiitollinen näistä Härkäniemen liikkumisista ja ehkäpä
harkituistakin verkan kiiruista -- Härkäniemi oli kala ja vartoova säynäänselkä salmen suulla, jonka purstopotkauksista ja
järjenkuonon kulloisistakin suuntakursseista ottakoon selvän hurtti, vaan ei kalamies ja nuottarihman laskija! -- Alastalolla oli
siis tällä hetkellä täysi syy olla tyytyväinen hylje nahoissansa, sillä nyt hän oli kylmä mies taasen vatsansa viimeisiä
sisukuntia myöten, ja pää järjen terillä eikä kukon harjan paisumilla! Oli pahustakin ollut itse kaatamaisillaan koko kaukalon ja
ruokaruuhen yhdellä varpaan potkauksella! Pojan pöksyissäkös minä vielä yhä kävelen, vaikka verkaa tarvitaan hankkinaan niin
paljon, että räätälin saksetkin tuntevat leuoissansa, kenen liivit silloin ovat tekeillä, kun minun liivejäni leikataan pöydällä!
torui hän itseänsä ja äskeistä pikaistumistansa ja harmitteli, että ihminenkin on välistä kuin umpileili, jonka vyövanteiden
sisäpuolilla veri loiskahtelee riivattuna ja turhin hulauksin hyödyttömästi, kun se samoin pötköin ja puskimin voisi järjellisiin
lautaruuhiin ja juoksu-uomiin johdettuna pyörittää väkikivet jytinöille ja jauhimille vaikka puolen pitäjän yhteisessä
viljamyllyssä! Haaskaa itseänsä ja parasta puhtiansa suuttumisiin ja nenänniiskuttelemisiin juuri sillä täpärällä, kun on
käsivarsi lingalla ja kivenkipinä irkimässä peukalopihdistä sille vinkuvalle matkalle, jolla se nakkaa Goljatia otsaan tai oravan
oksalta! manasi hän ja nuhteli suolasi itseänsä ja maltittomuuttansa: vihastelemaan kerkiää myöhemminkin ja jälkeenpäin ja vaikka
vatsan täydeltä, kun vain sen ajan pitää päänsä kylmillä, ja sekä järkensä että kielenpäänsä nopean kärjillä, jolla hauki laidan
vierille johdettuna on vapailta uimisilta ja purston polskimilta oikealla nykäyksellä ja siiman katkeamatta kiepautettava
leiviskän lentona partaitten sisäpuolille ja omille teljuille potkimaan. Oli tuima pätkäys Alastalon harkinnoissa, kun hän nyt,
ennenkuin oli itsekään perillä, mikä tuuman mitta nyt oli nyöreissä myödettävä, jotta tempaus tepsisi, kun sen vuoro aikanansa
tuli, vältti toistaiseksi ja siksi kunnes järjen sormenpää alkoi tuntea hipovansa oikeata liipasinta, kuljettamasta
silmänvihjaustakaan niillä kulmilla salia, joilla tiesi Pukkilan istuvan: hiipijä metsokuusen juurellakin varoo säikyttämästä
otusta oksalta ennenaikaisilla silmätirkkeillä!

Annankos minä pahuksen mennä poikineen niine päivineen peräkanaa salista, niin että lahkeet puhtaavat säärissä, vai lepytänkö
kukkohanhen ennen kääkäisyä ja räpylämarssia? pohti puhisi Alastalo ja piti silmänsä visusti koossa parkkipaperin lehdellä
pöydällä, jottei joku tarpeeton vahtaisi vieriltä juuri sillä nikaman nokalla, jolloin jotain tulee mieleen. Eenokin
riipinraapiset harakanvarpaat siinä seisovat ennallaan ja läjällisinä ja kiusasivat silmää silkosella ja juhlallisella paperilla
koko arkin leveydeltä Langholman arvokkaan ja oman selkeästi toimellisen nimikirjoituksen alla: olisipa käskenyt edes Pukkilan
kirjoittamaan kolmannella vuorolla nimensä, niin kirja olisi tähän asti siisti ja pulskias paperi muitten eteen levitettäväksi,
sillä Pukkila, mitä hänestä muuten arvelikaan ja mikä kiusa ja kompastuksen kynnys hän olikin asioissa, niin käsiala hänellä oli
juokseva kuin valhe, ja nimensä hän kirjoitti paperille lenkinvedoin kuin laamanni ja julkisesti kuin kreivi!  Alastalo syhytti
nenäpieltänsä peukalollaan ennenkuin mitään sanoi semmoista, jota sittenkin voisi myöhemmin vielä ehkä katua, mutta ajatteli hän,
että paha sonni ja puskuelukka on sittenkin turvallisempi otus ja talutettavampi vasikka kytkyimissä ja karsinaparsien
sisäpuolella kuin laulamassa vapaaherrana laitumilla ja sarviparoonina tanhuan suussa seisomassa, ja katsahti koetteeksi ja
sivuvihkaa sentään pienen vilauksen ja varovan viistokarsaan niille vierille, joilta tiesi sieppaavansa sohvalta ja Pukkilasta ne
esimaut ja kyräilyn tiedot, joita tarvitsi. Nopea tämä vilaus oli ja silmät pikaisesti kotona taas ja korjoissa, mutta Pukkila oli
tämän jälkeen nähty mies ja Alastalolla ajatuksen pivoissa aavistuksen syhy siitä, mihin kuriin ja kuinka rohkeasti nyt oli
helvarin vartta painettava, jos nykyisillä kääntymillä sattui otollinen pyräys ja purje taas pääsi pyyhkimään ja keula
pusertelemaan: kun tuulen suunta on haistettu, niin ei perämiehellä kuutossa enää ole muuta tekemistä kuin odotella levollisesti
ja pitää kahta silmää vahdissa otsakulmainsa alla!

Pukkila sohvalla oli nimittäin selvä paperi ja aapiskirja naamaltansa sille, joka osasi sisälukua. Miesparka oli totisesti
kovanterillä tällä hetkellä ja istui körteillänsä kuin hiilillä. Kunnia on kallis asia ihmiselle, ja kunnia olisi auttamattomasti
paikalla Alastalon taannoisten sanojen paukahtamisen jälkeen ja kohta kun korva oli käsittänyt, että oli puhe hänestä ja hänen
pojistaan, ja hänen prässeistään poikainsa naimisasioissa, kunnia olisi auttamattomasti ja lennon väeltä käskenyt hänen sojolta ja
kuin luodin pyssynpiipusta lähtemään ruudin kylillä salista, Evald rohtimentopinkina jälistä, mutta se tuokion tuiskaus ja
otollinen tinka oli nyt jo istuttu, ja nyt olivat ajatukset ja järjen neuvot jo pinteleinä ja valtoimillaan päässä!  Pahusta,
lähteä kyllä olisi voinut, mennä priimannut niin, että nenänpiikki olisi valkeata kriipaissut ilmankrahinoista, mutta mitäs
senjälkeen? Oven ulkopuolella olisi seisonut poikinensa porstuassa, ja muut olisivat jääneet sisään saliin! Pihalle tietysti ja
paattiin, sluuppiin olisi kävellyt, saapastanut, ja vetänyt seilit mastoihin, kluutit, kluutin pahat, mutta mitä olisi puhellut
Evaldille, pojalle, pojanklopille piitalla, ja mitä mutissut itselleen partoihinsa, parrankarvoihinsa kotomatkalla? Koira,
pikikimpa suussa, läskinpalasen sijasta äkkihotkolta hampaisiin, hammasikeniin siepattu, onkos se sievä eläin täkillä ja soma
katseltava, kun penu kiirii ja kiilii, kiskoo haukottelee kitapieliänsä ja ropsii raaputtaa kynnenharuilla leuanposteja, eikä
mällinkarvas, musta mällinpalanen ikene-ihoissa irkene sittenkään puruiltansa, ei heltiä sitkoiltansa, ei, vaikka lieraisi
maonkuvetta kannentäkkiin tai hangottaisi saranat takanurin venyvissä irvipielissä? Mikä penu minä olisin puremaan pikimälliä
paatissa, sluupissa sanon, koko kotomatkan ja kotonakin vielä huomisenkin päivän ja huomisen päivän jälkeen vielä viikot, ja
viikkojen takana uudet viikot, puremaan pikimälliä lähtemättömänä hampaissani ja kitalaessa ja tunnonmaossa? Pukkilaa ravistutti
koko kropalta paljas ajatuskin ja julkivihalta kipenöi hän kulmainsa alta tarkalleen sinne kohden, jonne suuttunut silmäpari
orsiensa kahdenpuolen osuu, kun loukattu mies katsoo suoraan ja väistämättä nenäpiikkinsä linjassa eteensä. Sohvan se kohta, jolla
Pukkila istui, oli tuumalleen vastapäätä sitä muurinvierikulmaa, jossa Krooklalla oli tuolinsa, ja niinpä oli nyt Krooklan
Mikkelsson auttamattomasti ja niin syntisenä tai synnittömänä kuin hän ikinä hahmossansa asui ja tuolillansa istui, nyt
ruumiillisilta osiltansa tällä haavaa aika armottoman ja vaarallisen Pukkilan katseltavana. Tuommoinenkin takkiin napitettu
humalaseiväs ja housuihin vaatetettu haarariuku, jolla ei ole naamakaistaankaan räkännyt muuta kuin velkarevärssien tarkasteluissa
leuankoukkuakin pitemmälle venynyt nenäorren luu, tuommoinen kynsihämähäkki inträstien korjoilla ja ryyppykärsä pullopotun
vieressä jäisi minun jälkeeni istumaan tänne, jos minä nyt olisin hullu, lähtisin kävelemään ja paiskaisin oven takanani kiinni,
jäisi, pahus paikoillensa tuolin nokkaan istumaan kuin hirtetty varas nuoran päähän roikkumaan ja odottaisi nököttäisi, variksen
knääkkä ja Krooklan kraakka nenäkyynäränsä takana ahneena kuin puuäijä tyhjiltänsä kirkon portilla käden kokolta lantin kolinaa
lautamakoonsa, ja tyhmänä kuin unilukkari torkuillansa kirkon sisällä penkin korvassa hurskaan nuokuilla amenen päätä papin
saarnassa, odottaisi nököttäisi kärsivällisesti kuin piru syntisen kuolemaa sitä armon noikkausta ja niskan nyökkäystä, kun
Alastalo pöydän vierestä vinkkaa, ja saa kirvottaa saranansa muurin loukkaassa liikkeelle ja lähteä kävelemään laattialla ja
kuljettamaan luunsa salin perille ja kirjoittamisen prässeille paperit ja parkkikirjat leviöinä odottamassa. -- Olihan Krooklan
Mikkel turvallinen ja paksuihoinen mies, joka ei vähistä säistä välittänyt, kun paikallaan sai istua ja kyyköttää uunin nurkassa,
eikä sitäpaitsi ihmisen tukkaharja siitä käryille kärvenny, vaikka joku julmasti katsookin, varsinkaan, jos on väliä kokonaisen
salin mitta, niinkuin tällä haavaa Alastalossa peräsohvalta kaakelinkulman pieleen, mutta kyllä harvat hallavankorret samaisen
Mikkelin saitasatoisessa leukapäässä nyt kuitenkin alkoivat ajanmittaan tuntea vissiä saivaransyhyä juurityngissään, kun silmäpari
kuin rikinkatku siirtymättä pitää kellokaupalla tikkujansa niillä haivenilla, jotka, mitä olivatkin, kuitenkin olivat ihmisen omaa
rehellistä parrankasvua! Krookla alkoikin jo hieroa peukalonpäällä poskipielensä alikantteja, sillä eihän hän muuhun itseänsä
syypääksi tuntenut kuin siihen, että istui tuolilla ja odotti laillista vuoroansa. Syö minut silminensä, vaikka tietää, että
ainakin Eenokin jälkeen minun on käveltävä kirjoittamaan nimeni kirjoihin, kun Alastalo on kerjennyt vinkkaamaan! Tottamar hänellä
se järki on ja ymmärtää olevansa velkaa minulle, niin ettei siitä asiasta kiukuttelemisen syytä ole, vaikka Alastalo minun
käskeekin hänen edeltänsä ja Langholman, ja minun puolestani Eenokinkin jälestä pöydän viereen! ajatteli Krookla ja alkoi olla
karvainen hänkin: lävistää minua niinkuin minä olisin makkaran palanen ja siankinttu hänen haarukkansa päähän ja kahvelin nokkaan!

Nyt oli heitä siis jo kaksikin salissa tirkistämässä toisiansa joksikin totisina toistansa vastapäätä, vaikka vihat varmastikin
olivat tällä haavaa melko järjettömiä kummallakin puolella ja oikeastaan pikemmin inhimillisten niskakarvojen perisyntiä ja
luonnollista pystyharia, kuin sydämen tiedon kiukkutekoa ja harkittua häristyksen syntiä. Sattuu tarhalla joskus, että kaksi
sonninuorukaista havaitsevat seisovansa sarvekkain toisiansa vastapäätä, ja tunkiolla, että kaksi kukonpoikaa tikuttavat nokittain
toistensa edessä, eikä silloin tavallisesti auta muu kuin vimmattu otsarysy ja niskavääntö kahden sorkkamajuurin välillä tai vielä
vimmatumpi siipipyristely ja varvastramppi kahden kannuskeikarin ja helttaherran kimpuilla, mutta koska ihminen joskus on elukkaa
viisaampi, niin äkkäsi Pukkila tällä erällä ja näillä silmätiukkojen tikutuksilla ja riidan punoituksilla, että aivan turhaan ja
suottansa hän kiukkuansa haaskaa juuri niille vaiheille huonetta ja salin seinäkehiä, joilla se tuoli seisoi, jolla Krooklan
Mikkel ruumiillisessa näkyväisyydessään, vaikkei sen viallisempana kuin tavallisestikaan, sattui istumaan katseltavana.  Mitäs
keräjänpitoja ja silmäsuolojen vaihtamisia minulla oikeastaan tällä haavaa on Mikkelin ja koko Krooklan kropan kanssa, koskei ole
inträstitermiinaakaan likellä, ajatteli Pukkila nuolennopeasti ja raittiisti, ja siirsi järkiinsä palaten paikalla silmänsä ja
kipenöitsemisensä vasemmille ja vieremmälle: katselen sivuun suupellejä ja uunin messinkejä, niin saan tirkistellä ja kiukutella
rauhassa ja kytätä, kuinka tiiviisti hyvänsä ilman että pinteleet ja pelivärkit närkästyvät kilokarvoissansa ja alkavat sylkeä
äkää takaisin syytöntä ihmistä päin silmiä niinkuin muut tuommoiset ja Krooklankarsaat.

Pirhanattakin, kun nyt tietäisi, lettaako ankkurin paikalla ja lähtee sohvalta, jättää muut istumaan ja neniänsä niistämään ja
paiskaa oven takanansa kiinni, niin että seinähirret laulavat hongassaan vielä puolituntia jälkeenpäin, vai pysyykö viisaana,
taittaa ylpeyden nenäliinana taskuunsa ja nielee harmit ja ruodon piikit kurkusta alas kauniisti ja yskimättä, niin ettei kukaan
huomaakaan? Komeata se olisi kieltämättä ja hiljaisuuden humaus hetkeksi salissa, kun ovi olisi paukahtanut kiinni ja jokainen
ajattelisi, että nyt Pukkila läksi, Petter Pihlman läksi kotiinsa, eikä palaa! mutta entäs senjälkeen ja perästäkäsin? miltäs
maistuisivat omat ajatukset parrassa, kun paatissa ajattelee ja tietää, että muut toiset jäivät ja paperi laitetaan salissa
valmiiksi, vaikka itse läksikin pois, ja mitäs tekee syksyllä, kun kiroomasta väsyy ja katselee akkunastaan, kuinka Ströömillä
kulataan edestakaisin niin että kölejä tulee surku ja Alastalolla on asiata Langholmaan ja Langholmalla Alastaloon ja minä saan
merkitä muistoon ja almanakkaan kolme reisua viikossa, kun muut huiskivat ja minä makaan! Ja kirkonpakka? syntiseksi minä tervaan
sieluni ja kuolemattoman itsenikin talven mitassa, kun en kertaakaan julkea kasvopuolineni siihen kyläänkään, missä kirkko seisoo
ja missä päättömät ämmätkin ja aidanseipäätkin tanhuan varsilla prätisevät parkeista ja Alastalon topintikuista niin monta kuin on
sunnuntain pyhää vuodessa kolminaisuuden jälkeen ja ennen alventtia, puhumatta miehistä ja ihmisistä, joilla on kita kainalossa ja
kielenpää fliiteillä, kun jo näkevät virstan päässäkin nenänknupin kaltaisen tiellä! Pataan tipahtaneen varsihärkilön popsii
puuron mukana pikemmin lusikastaan ja nielee varsi edellä ja kräkit vastaharassa liukkaammin suihinsa ja kurkustansa suoliinsa
kuin kestää elävä ihminen vuoden ajat korvissansa "Alastalo-Alastalo", ja minä nylkemättömänä nahoissani sen päivän, jolloin
parkki flakaa valmiina Alastalon rantalahdella ja koko pitäjäs on koolla, luotokalliot tärisevät lähtökanuunan jyräyksistä ja minä
vedän täkkiä korvilleni kotona sängyssäni, etten kuulisi!  Hetkiä on elämässä, jolloin oma kielikin maistuu karvaalta ihmisen
suussa, ja Pukkila ajatteli surkumielellä korsteenihattuansakin, joka tomuttamattomana ja pölyissänsä saisi semmoisena päivänä
käyttämättömänä ja harjaamattomin kyljin kumista tyhjiä konttoorikaapin takahyllyllä!

Sydämenkatku on sydämenkatkua, eikä se suinkaan rohkaissut lähtemisen miesmäisyyttä, mikäli nyt semmoisiakin ajatuksia ensi
pyräyksen kiivastuksessa sikisi päässä, mutta sitäpaitsi hulisi ilmassa muutakin ja sieraimiinkin tuntuvaa, joka vaikutti, että
salin jättäminen juuri näillä rupeamilla olisi kysynyt aika lailla luontoa, jopa sulaa hulluutta, kun vähän pääsi taas järkensä
sarviin kiinni. Siviän äsken sekä saapuessa saliin että hänen lähtiessään salista oli nimittäin oven avaamalta kummallakin
kerralla lemahtanut huoneeseen tuvan puolilta niin väkevä ja makuisa hyvänhajun tuoksu, että ilma vieläkin oli salissa sakea
paksusta paistinkärystä ja muista maistuvista höyryistä.  Ei tarvinnut olla mikään Mooses ja profeetta ymmärtääkseen, että tuvan
puolella valmistettiin jotakin ja että se, joka nyt jätti salin ja lyhytnokkaisena lähti kotiinsa, sulki oven takanaan melkein
kuin herkkujen vierestä ja vativalmiista pitopöydästä nousten ja palasenkaan maistamatta viikon valmistuksista ja Eevastiinan
parhaista!

Ihminen on sentään aina ihminen ja Alastalon Eevastiinan pitoräätit pitäjässä tunnettuja, eikä Pukkila suinkaan kuulunut siihen
ihmislajiin ja Israelin lapsiin, jolla järki seisoo takaperittäin ja selkää kääntäen päässä silloin kuin hyvät haisevat sieraimiin
etukurilta.  Vaikkei siis Pukkilalla olisi ollut muitakaan ja vakaviakin syitä ja järjenpidätyksiä viisaaseen viivyttelemiseen ja
varovaiseen liikkumiseen lähtemisissä, ennenkuin äkkipäätä ja päistikkaa jätti paikkansa sohvalla ja läksi ovea käsin kävelemään,
niin nyt, kun sieraimienkin todistamilta oli selvä ja väistämätön asia, että tupakamarin puolella ja oventakana seisoi kutakuinkin
katettuna, ja hajujen kiinteydestä ja lemahtelujen tuoreudesta päätellen pakilleen kuormattu ja murkinakukkurainen pöytä, niin nyt
hän olisi ollut pähkähullu eikä Pukkilan Pihlman, jos hän olisi ollut kevytmielinen ja kallistanut korvansa ylpeydelle ja
kiusaajan kuiskutuksille ennenkuin ateria oli tarjottu ja syöty. Pukkila jäi siis paikoillensa ja ajatteli, että odotan pienen
ajan vielä ennenkuin lähden: kotiin kerkiää myöhemminkin, ja aina lähtemään pääsee, kun lähtee vaan!

Langholman oli rypistyttänyt otsaa, niinkuin muistamme ja niinkuin luonnollistakin oli hänen asemassaan keinutuolilla salissa ja
Langholmana pitäjässä sekä Efram Eframssonina itsensä edessä, kohta, kun Alastalolta oli päässyt tuo hänen taannoinen maltiton,
vaikka vihan puuskan selittämä, ja Pukkilan päiväkautisen nalkutuksen ja kärttämisen jälkeen hyvinkin ymmärrettävä sana, jota
kuitenkin kohta häpesi, kun sen oli kuullut, ja joka erinomaisesti olisi sopinut jäädä talteen ja hammastarhan sisäpuolelle
inhimillisenä, vaikka miesten kesken ja asiajutuissa lausumattomana ajatuksena. Jo kohta Alastalon sanan jälkeen ja sammakon
päästessä sopimattomasti järki-ihmisen ja täysmiehen parrasta, oli hän ollut avaamaisillaan suunsa ja täräyttämäisillään terävää:
olikos laitaa ja säällistä sekottaa asioihin ja laivaneuvotteluihin vaikka silmittömänäkin ja veren kiivaudessa oman tyttären ja
syyttömän Siviän nimi?  Tyttö oli silloin kuitenkin itse ilmestynyt omassa kuvassaan ovesta ja salin puolelle, niin että oli
täytynyt pidätellä itseänsä sen ajan kuin herkiänpalanen hääri huoneessa ja silmien edessä, eikä sopinut sanoa sanaakaan muuta
kuin pitää suunsa kiinni ja niellä häpeätä itsensäkin puolesta, kun sentään piti itseänsä vakavana miehenä ja nyt kuitenkin oli
omine korvineen istunut joukossa ja kuuntelemassa, kun samasta ihmistaimesta oli puhuttu ajattelemattomia ja semmoista, jota oma
läsnäolo ei saisi sopivaisuuden vuoksikaan suvaiten kärsiä. Rypistellyt siis oli Langholma otsaansa, ja kulmille kasvanut
pilvenjyrkkää, niinkuin hellepäivän kallistumillakin joskus raskasta seinää ja uhkaavaa tornisakaraa taivaan otsille ja
jylheneville itäpielille puol'lakea myöten ja kannen korkeuden kiireille saakka. Mutta aina ei sittekään lyö nyrkkiä taivaan
peltiin ukkosen vihastunut jyly eikä ratkea mustankaan pilven jylhä povi jylinänsä vyöryin kyyristeleväin mannerten ylitse, koska
vielä seisoo Jaakko porteillansa syksyn ratsuja pidättelemässä, mailla on suvisää, merien henki heinäkuisen leuto ja vesien vöillä
lepyttävä hiilto karskinkin karahuttajan asettimiksi. Ei ratkennut lonka Langholmankaan kulmilta kuin lauhoin loittonevin jylinöin
selkeneviin ilmapieliin haihtumaan, sillä ankarakin kasvopieli on ihmisluista veistetty ja ihmis-iholla vaatetettu, ja olisiko
lakitaulun kivipintakaan ja Mooseksenkaan Sinai-naama kestänyt naurunväräyksen nykimättä suuvierissä ja silmälaudan läpyttelemättä
hymynlepposia nurkissansa sitä näkyä, kun leveä Härkäniemi hartailtansa kyykistelee laattialla sen kuin selän kyynärkuormat
kumartuvat ja noukkii koparainsa kankealla toimella kannunpiskuista ja varikuumaa posliinipentua permannolta sen kuin näppeinensä
uskaltaa likelle ja mieskurssilla rohkaisee itsensä ryhtymisiin. Totisesti silisi vaonuurto Langholmankin otsajyrkänteillä melkein
tasaiseksi ja silmätuimiin suli vastentahtoakin kilottelevaa huvittumisen vilkettä, kun nyt karhukin kippasi ketterän töppösillä
laattialla, posliinikannulla pussikoissa oli tulistakin kuumempi kiire, ja Härkäniemellä kiiliskärpänen kourissansa, ennenkuin
peto siivona sihisi pöydän pinnoilla, mies oli kunnialla selvittänyt kämmenpivonsa hehkukimalaisen kupeilta ja ihminen taas oli
vapaa vanhapoika permannolla ja naimaton omien käsiensä haltija salissa. Olisivat sinullakin aikamoiset aviomiehen ja sopusukan
tassuttajan lahjat, vaikka käyttämättömiksi jäävät tässä elämässä!  ajatteli Langholma siinä avaran aivotupansa joutilaassa
nurkassa, joissa naurunpilkistyksilläkin oli kotosijaa, ja huomasi itsekin, että mielen tuimistelut Härkäniemen hommien ja
miehuullisuuksien jälkeen olivat hieman myöhästyneitä räättejä ja tarjottavia nyt enää salissa.  Langholma oli siis nyt jo taas
leppoisampi mies istuimillaan ja lauhkeampikatsantoinen silmänluonniltaan kuin ensimmäisen niskannoston jälkeen olisi ehkä
odottanutkaan, keinutuolikin oli jo taas lykätty kiikkumaan ja liikkeelle.  Olivat hänenkin aistimiinsa myös alkaneet tuntua ne
hyvän leyhkät, jotka oven avausten lähdettäminä olivat etukamarin puolelta levinneet saliin: on vaikeata säilyttää itsensä
ankarana, kun tietää, että talon emäntä on täydessä pouhassa ja sydämenhyvyydessä vierastensa vuoksi tuvassa ja että helmojen
kerkeämiltä juoksutetaan seinän takana koripinollisia pitovaraksi pöytään paistiherkkujen poristessa hoppukaupalla uuneissa ja
vatikukkuroiden odotellessa kantovuoroansa uuniarkuilla ja patakansilla! Pahemman jyrähtämisen sijasta lähtikin Langholmasta nyt
siis vain lievä nuhtelu ja sopivaisuuden vuoksi lausuttu varotuksen sana, jota sitäkään ei erikoisemmalla äänen terällä
piukennettu.  "Särisette keskenänne kuin rippikoulunkäymättömät lapset ja unohdatte asiat!  Eikös parkkikirjan kirjoitus vielä ole
kesken, niin että muut jahnaamiset voidaan jättää?" kysähti hän ja katsahti merkitsevästi Alastaloon sekä pysäytti keinutuolinsa
taaskin, jottei se narisisi sanojen aikana. Pukkilaa ei otettu silmännenäänkään, minkä seikan Pukkila kyllä huomasi ja närkästyi
sydämensä muun vastoinkäymisen ja närämielen lisäksi vielä siitä, ettei häntä edes nuhtelemisen arvoiseksi katsottu silloin kuin
toista ja Alastalon Hermannia.




Seitsemästoista luku.

Pukkila tulee sittenkin nyt käsketyksi lähinnä Karjamaan jälkeen ja ennen Härkänientä ja Krooklaa kirjoittamaan nimensä
parkkikirjaan.


Alastalo oli siis saanut aikaa ajatella itsensä kanssa ja palata mieleensä.  Hänellekin olivat Härkäniemen liikehtimiset
laattialla ja puhinat ja huolentoimet totivesikannun käsittelemisissä olleet otollisena katselemisen väliruokana silläaikaa, kun
veri muuten asetteli omia äskeisiä äkkipikaisuuksiansa ja kohinoitansa ja järjenpivo kokosi hieman löysille riehtautuneita maltin
ohjasperiä kireämmille ja kämmenkurin piukoille. Tottamar tässä ei neljästetä ja karkua juosta silloin kun veräjänpaikat ja
portinlävet ovat ahtaat!  manasi hän itseänsä ja oli kova mies omissa kuolattimissaan.  Tramppaa vahdissa varvasta aloillasi ja
sotke seisoviltasi savea niinkuin ämmä kyynärpuhdilla purtilon taikinaa, kunhan vain paikoillasi pysyt etkä kurota kaviota sitä
tuumanvaaksaa pitemmälle, jolle minä en kaapankynttä päästä!  taltutteli hän harjanheittäjää verissänsä, sahasi kirisperillä sisua
vauhkoruunan kyömyniskoista ja taitti vaivutti sierainpärskyt kuonopainussa rinnusvaljaille liehtomaan. Suutun kuin turkanen
turhan Pukkilan tyhjien praakkien vuoksi ja lennän kiukkuuni kuin päätön kana päistikkaa tallinvajan lautaseinään! harmitteli hän
vielä, kun huomasi rauhoittuvansa ja ajatteli katseli kylmiltänsä sitä pitävää varvassijaa, joka nyt olisi tarjolla ojan toisella
partaalla, koska kerran loikan puhti oli otettu eikä nenillensä sopinut ojan kuraan lentää. En minä Pukkilan kanssa nyt
riitelemään rupea ja yhden väkä-oinaksen vuoksi koko koiraskatrasta aidan taakse takerra: veräjä auki ja puolapuut maahan, vaikka
marsisikin salvettu harasarvi etummaisena uukimille ja tosipässit vasta jälestä emolauman parveen ja tiinikarsinaan!  päätteli hän
ja sitoi solmi köysiliekkaa kytkyimeksi vihan puuskuttelevalle sonnille sydämessään. Nielen itseni ja käsken perhanan ensimmäisenä
pöytään ja parkkipaperien viereen, niin sillä hänestä pääsee ja karvainen katin sylkevä on silitetty kehrääväksi kissanseläksi!
päätteli hän ja asetteli lakoon jo omiakin häristyskarvojaan, vilkaisipa jo sivulleenkin ja Pukkilaan itseensä ikäänkuin sovinnon
tekijäisiksi ja pieneksi rauhanhieromisen tarkoitukseksi, vaikka vielä pienillä kyräämisen merkeillä silmäsalassa: olihan mokoma
kuitenkin narrannut hänen ja viekotellut vietävillä ärsytyksillään selväpäisen täysmiehen ilmeisellä keskipäivällä ja ihmisten
joukossa päästämään suustaan semmoista, jota sai hävetä jälkeenpäin, kun tuli järkiinsä, ja silmittömissään sanomaan Siviänkin ja
oman tyttärensä nimen niin, että akkunaruudut salissa olivat helisseet lyijyissään!

Tietysti Mikkel nurkassa ja kakluunin kulmassa ottaisi itseensä ja istuisi nurpunenin tuolillansa, kun Pukkila kävelisi ennen
häntä ja Langholman orpanaa ja Krooklan isäntää kirjoittamaan nimensä kirjoihin, ja luonnollisesti olisi nyt oikeutta myöten
lähinnä Härkäniemenkin kirjoittamisvuoro, niinkuin olisi ollut jo varhemminkin ja ennen Eenokkiakin naapurina ja hyvänä apumiehenä
asioissa sekä muutenkin hänen prikialuksensa ja Toivon lästivedon ja suuruuden perustuksella niinkuin miehen vaa'ankin puolesta
muussakin olossa ja järjenpidossa, mutta Härkäniemelle voi vilkutella pienen silmämerkin, ja hän käsittää asian ja ymmärtää
manööverin, ja Krooklasta taas ei ole väliä, vaikka hän hiukka suuttuisikin ja nenän selkäorsi hieman venyisikin säällisen
kolmentuuman nälkämittansa sivutse ja ylähuulen ylle, sillä ahneus ei kumminkaan salli hänen lähteä salista ennenkuin hänen
nimensä on paperilla ja hän on vissi siitä, että parkin jakolikviidissä hänkin aikanansa kantaa osansa, eikä saituus taas suvaitse
sitä, olkoon hän raittiinhapan vatsaltansa kuin suolasilakka tynnyrissä tai riemuntallukoissa tukanalustoiltaan kuin Noak
rypälepuskan juurella ja leilinsä vieressä vedenpaisumuksen jälkeen, saituus ei suvaitse, että hän kummassakaan tapauksessa
merkitsisi kirjoihin killingin määrältä suurempaa osaa, kuin sen murtoluvun murusen, jonka arvon hän seteleissä kotonansa ennen
lähtöänsä tupakamarin klahvin edessä seisoen ja peukalosormen pivopuolta suuhunsa kastaen on laskenut ja erottanut siitä muusta
paksummasta pakasta, joka puntattuna ja nyörättynä visusti talletetaan takaisin klahvin takakomeron perimpään kulmaan! Asia oli
siis Alastalon kohdalta selvä niinkuin kuulan liuku rihloilla liipasimen tehtyä tehtävänsä, senjälkeen kun Langholma äsken oli
lausunut ymmärretyn vaikka miedonkin ja Härkäniemen ansiosta alkuperäisestä aikalailla lauhkennetun nuhteensa ja senjälkeen kun
hän itsekin nyt oli samaisen Härkäniemen hommien kestäessä kerjennyt asettamaan ajatuksensa sihdit takaisin oikealle jyvälle ja
kokoamaan taaskin varmemmin kouriinsa oman luontonsa ja verenvarsansa hieman höllähtäneet ohjasperät.

Sillä höylillä niskanhyllillä, joka hänellä oli perintönä Matias-isältänsä ja koko Äärtalon lihavan liukkaalta suvulta, ja joka
monessa täpärässä paikassa oli pelastanut hänelle sekä killinginkapeata muinemmin säynäsleiviskää Tukholman rannassa punnitessa
että punnanpyöreätä myöhemmin meklarien totipöytien vieressä rahdeista jahnatessa, sillä samalla niskakankean höylällä
huomaavaisuudella ja lyhyttyngän ihmettelevällä taipumisen taidolla ja arvolla nyökkäsi hän nytkin niskaansa sen tuuman verran,
jonka saranat sallivat, ja joka tavallisesti oli melko vaarallinen ja joskus maksavakin tuumanmittainen kunnioituksen teko sille,
jolle kumarruksen kaltainen kulloinkin osoitettiin ja suotiin, nyökkäsi selvästi ja luontonsa malttaen suoraan Pukkilalle
itselleen, omisti yhdellä ainoalla kääntymällä kahdentoista leiviskän olemuksensa koko kehän ja vakuuttavuuden ainoalle Pukkilalle
yksin, ja oli sula ja kypsille kutsuva kuin ruskoisin paistinmöhjäle kelleillään ja hikoilevana pitovadilla ylimmän pöytävieraan
tarjolla.  "Sinä kaiketi nyt olet vuorossa ja ensimmäinen tropissa pöydän viereen ja nimiriitinkeihin, niinkuin lukkari
jouluvirteen ja kirpun luikku prissen pälsyistä prinsessan sänkyyn!" lasketteli hän sojotteli kehoitusta niin ehona ystävyyden
pinnoilta, että lasisilmät nokalla ei olisi lukenut karsauden karvaa koko rehellisen miehen näkyvillä ja vilpittömillä puolilla.
"Ja aikaahan sinulla on ollut istua ja ajatella viisikö vai kuusi sinä kirjoitat nimiisi parkin neljästä neljänneksestä!"
hyrähteli hän pilanhöystettä lisäksi, jotta naurun palvot peittäisivät poskilla, mitä mahdollisesti vielä oli piikinkärkeä
kätköissä parransängen juurissa. "Muita käsketään, mutta Pukkilaa pyydetään!" puhella puhisi hän nyt jo silkasiltaan ja
voiteillaan, kun ratas oli pyörähtänyt ensimmäisen työlään kierroksensa ilman kitinöitä napa-akseleissa, ja laattia lakeana edessä
senjälkeen kun esikynnys oli selvitetty ja kompastuksen puu onnella ja kunnialla astuttu ylitse, niin korkealta kuin aluksi oli
tuntunutkin varpaitten edessä kyhmäniskan selkä saapastettavaksi.

"Sinä lähdet kirjoittamaan nyt, niin muutkin uskaltavat jälestä eivätkä kursaile sillä aikaa kun paremmat istuvat ja räätit
jäähtyvät pöydällä!" puheli hän nyt jo täytenä Alastalona ja kävellä keikutteli kaikkine leivisköineen pöydän vieriltä sohvaa
kohden ja Pukkilaa päin taputellakseen kehoitusta ja rohkaisun tuttavallisuutta olkapäihinkin ja selkähartioihin, koska sieltä oli
parempi vara ryhän taitse osoittaa Härkäniemellekin se pieni silmän ummistus ja vasemman luomen hieno läpytys ja iskemisen peli,
jonka hän piti tarpeellisena ja myöskin riittävänä sinne käsin, jotta ymmärrettiin tyysti, ja piippu sai levossa jäädä suupieleen
siksi ajaksi, kun rullat näillä nykyisillä kehräpuilla pyörivät nyöreillään. Pukkilan hartialuilla siis läiskytteli kehoittavana
miehen rehti tasakämmen: "Papeista minä en puhu enkä lukkareista lukupidoissa, mutta miltäs maistuisivat räätit pöydässä, ellei
ole kokkia talossa, ja mikäs parkki se olisi pitäjässä ja pukkikarsina pihatossa, jonka kajuuttasalissa ei tepastelisi retarina ja
ylimpänä kilistäjänä Pukkilan Pihlman sortuutissa ja silkkipytyssä ja jonka puolapuita ja riukuparsia ei rehutiimalla polkisi ja
sälistelisi ruokahaluinen määkämajuri partaparoonina varpaskapsaa sarviharoin ja etupystyssä? Kävele sinä, niin paperi tulee
kirjoitetuksi ja neljäs kulmakivi nurkan alle, neljäs sanon, sillä neljä on tasaparinen luku ja neljä käpälää kehäkin tarvitsee
allensa, ennenkuin salvos seisoo jaloillansa!" Alastalo yskäsi, sillä sananpalanen oli todella paksu kurkussa, mutta irti sen
tarvitsi lähteä, vaikka juljetti, ja vaikkei tehnyt mieli katsella Langholmaa käsin, joka tietysti myöskin kuuli, koska istui
lähellä ja korvat sinne päin.  "Kun sinä olet neljäs Eenokin ja meidän muiden mukana, niin paalupuut ovat pystyssä ja papukaveja
reisillänsä saralla!" lateli hän edelleen ja samosi suota, koska kerran oli astunut saappainensa vetelään, mutta melkeinpä oli
tyly se työntö, jolla Pukkilaa nyt kehoittelun norkkeilla työnnettiin ystävyyden nimissä ja selkään taputellen liikkeelle
jaloillensa. Ihmisellä on luontonsa ja vaikka välistä jaksaakin viisauden pakosta tehdä sille väkivaltaa ja kurittaa sen niskoja,
niin tappelee se kuitenkin sisuksissa ja mielen juurissa jumalattomasti vastaan, ja totisesti oli Alastalollakin tällä erällä
täysi työ itsensä kanssa pysyäkseen vöissä ja vanteissa sen ajan, kun oli tässä puheltava turhia ja jaariteltava kulmakivistä ja
peruspaaluista Pukkilaa kehoitellessa ja hartialuihin taputellessa ja Pukkilan kirjoittelemisesta puheenollessa. Lykky vahingossa
edes se nyt, että oli jo Eenokin nimi paperilla, niin sai hänet mainita, eikä tarvinnut näissä vuohikaritsan keritsemisissä ja
pukinpeleissä nimitellä muita parempia ja närkästyväisempiä! Alastalolla oli silmä nyt jo kuitenkin sittenkin varastanut
Langholmaan, jonka leuka näytti vaarallisen vaiteliaalta ja joka oli lykännyt keinutuolinsa kiivaammille liikkumille: se mies ei
aina hyväksy sitäkään, joka kuitenkin on tehtävä ja välttämätön silloin kun sorkkii savessa ja on käärinyt hihansuunsa ylöskäsin!

Nyt oli Pukkilan vuoro menuetissa ja teeriharpassa. Oikeastaan hän kyllä haisti, että jää ei ollut niin vahva kuin miltä kuori oli
näyttävinään, ja että Alastalon ystävällisyydessä oli takaportteja, joita oli viisainta olla raoittamatta ja tarpeettomasti
ajatuksillansa karsinoihin kurkistelematta, mutta toisaalta: mihinkäs astuu ihminen vetelältä mättään hyllyvältä suossa, ellei
sille jään kalteelle, joka kuitenkin on kovana tarjolla vieressä, ja joka kukaties sittenkin kannattaa miehen, kun varohiljaa
hiivaa askeleensa ja kevittää itseänsä tarpeeksi anturoillansa? Ei surmiksensa hän saanut salia nykytäpärissä jättää, vaikka
tapaturmaisesti äsken oli semmoisia ajatellutkin: sitä ja semmoista äkkipäätä ja mielen jyrkkää olisi jälestä käsin ja järkiinsä
tullen katunut koko elämänsä ajan ja raadellut sydämensä verilihalle joka kerta, kun heidän parkkiansa olisi täytynyt katsella ja
silminensä nähdä!  Pukkila oli perillä kuin isämeidästä siitä, että tyhmän teon hän totisesti olisi tehnyt, jos hän nyt olisi
Evaldin kanssa tampuurin oven toisella puolella porstuassa kotomatkalla ja ovi paiskattu heidän takanansa ylpeästi kiinni, niin
että he kahden olisivat ulkopuolella ja muut kaikki salissa! Ei silloin kaunankuoria puurosta seulota, kun on suolissa tulimmainen
nälkä, vati täytenä edessä ja lusikka valmiina kädessä, eikä Pukkilakaan pitkiä empinyt, kun nyt oli Alastalo leiponut
kehoituksensa hartioihin, jokainen salissa sekä katsellut että kuullut, kuka nyt oli kutsuttu vuorolle pöydän viereen, ja kaikkien
tiedossa, että Petter Pihlmannin nimi tulisi parkkikirjaan, vaikka Eenokin jälkeenkin, niin kuitenkin ennen rikasta Krooklaa ja
ainaista Härkänientä, itsensä Langholman ja Alastalon nimen alle ja muitten yläpuolelle! Hullu se, joka ei siihen touviin sieppaa
ja kaksin kourin, jota paraastaan torkotetaan pelastukseksi kynsiin, kun pahimmaksi luuli ja meri jo imi ja upit hulisivat
sieraimissa! Kuin vieteri seisoikin Pukkila jo pystyssä sohvan edessä ja Alastalon viimeinen rohkaisu ja kehoituksen taputus
selkähartioihin tavoitti miehen ja nutunveran sijasta enää vain ilman tyhjiä, kun Pukkila itse jo oli koipipatikassa ja liehuvin
sortuutin liepein kaukana keskilattioilla matkoilla pöytää ja parkkipapereita kohden.

"Kirjoittamaankin menen kävelen, koska käsketty on ja aika kuluu hupaisemmin, kun liikkuu!" puheli pakisteli hän ja oli
alkupuolella matkaa vielä suhteellisesti ja melkolailla, jopa asianhaarat vaarinottaen aivan luonnottomasti malttinsa säilyttänyt
ja veren ja pään kylmillä pysyvä mies, jota isoset asiat liikuttivat saman mitättömän verran kuin vähäisetkin, ja joka leiviskän
lekan varressa ja ennen moukarinuijan nostoheilausta oli sama tyven poika ja hätiköimätön Josua hartioiltaan kuin levossa
lusikanvartta pidellessäänkin ja sokerinsulia kahviliemessä kupin pohjille tyvenillään hämmennellessään.  Mutta vesikin vierii
ruuhikuirun suilla aluksi kuin leikillään ja verkkaisiltaan ja ikäänkuin pisaran kysellessä toiseltaan, liikutaankos tässä
lainkaan vai aloillaankos vielä seisotaan, kun samassa jo on veto niskoissa ja mennään temmelletään sen hemmetin kyytiä
ruuhilaudoissa, minkä vain suistumisen roisketta kerkiää sylkemään kohdaltaan jokainen karkaava pisareenkarpalo ja koko kiehuva
nielukurkku! Samaten juuri kävi Pukkilankin, ja mitä likemmä pöytää päästiin, sitä vinhempi oli puhti sortuutin helmoissa, mitan
huitaletta venyi kurkunkuroon ja koko varren entävään etukumaraan, säärinappulat työskentelivät uskomattomalla nopeudella ja
piippujen pituudella kiiruhtavan miehen alla ja solmuvauhti kiihtyi joka askeleen siirtämältä: turhaa oli enää yritelläkään mitään
juhlallisuutta ja pidättelyn teeskentelyä menossa ja ruumiin kuljetuksessa enempää kuin mielen riennossakaan, kun vain pöydän
viereen kerkesi ja sai pännän varren käteensä.

"Petter Filemon Pihlman-Pukkila" seisoikin paperilla melkein kuin ihmeeltä jo ennenkuin tiesi oikein istuneensakaan ja ymmärsi,
mistä oli kynänvarren siepannut käteensä. Oikeastaan hän nyt vasta huomasi, kun katseli nimeänsä paperilla, että hän oli ollut
hengessä ja hätiköinyt, hätiköinyt päistikkaa.  Ensinnäkään ei nimi ollut kirjoitettu sillä sujakkuudella ja sillä vedon ja
juoksutuksen pulskealla harjanheitolla ja kaarikomeudella, jota tilapää, oman arvon tieto ja paperin juhlallisuus auttamattomasti
olisivat vaatineet.  "Petter" vielä, se meni, ja miksei "Pihlmankin" ja "Pukkila", se oli julkinen ja kelpasi katseltavaksi,
niihin oli tottunut kaikkiin kolmeen, niitä oli harjoitellut, mihinkäs tyhjään paperinpalaseen ei niitä olisi kotona riimannut
muutaman kymmenen talven aikana, ne lähtivät ranteimista kuin kieka kukon kurkusta ja vesi toron suusta, ja ne kirjoitti päästi
ulkoa kirjasta ja keviästi samaan loiroon kuin pisun nurkan takana, mutta "Filemon", sen pahuksen kohdalla katinselkä katkesi,
sitä kastekirjan liikaa ei koskaan kirjoittanut muihin kuin lakitupapapereihin ja kirisrevärsseihin, sen juoksu ei istunut
kiiruussa paikassa rannenivelissä ja sen vietävän kohdalta olikin nyt koko nimirati pilalla ja lotkolla kuin entisen oriin selkä
kolmaskymmenestalvisena valakkana! Vilhitti itseäkin nyt jälestäkäsin katsella omaa hätähousun hoppuansa, ja mikäs paha vahingon
nauru tulee kutimaan Alastalon parran juurissa, kun pääsee näkemään, kuinka minun varsani on varastanut paperilla!  Pahankurjen
onni minun käskikin jo syntyessä hätiköimään ja pistämään itseni juuri Filemonin päiväksi maailmaan, niin että nyt saan laahata
sitäkin viilipiimää nimilläni koko elämäni ijän! noitui Pukkila sydämessään ja sadatteli osaansa kuin Job, varsinkin kun tulivat
vielä karvastelevina mieleen ne 'Filipetterit', 'Petterfilut' ja 'Fioolit', jotka poikasena olivat lakkaamatta soineet korvissa ja
joita joskus vieläkin sai kuulemiltaan ja riitapaikoissa niellä!

Tämä harmi ja nimenkirjoituksen vikameno samasen 'Filemonin' ja elämän kiusan vuoksi oli nyt yhtenä kynnyksenä ja kompastuksen
puuna Pukkilan mielenaskeleen edessä, kun eteenpäin piti jatkaa, mutta toinen ja pahempi ja melkein kuin seinänä vastassa oli se,
että nyt, kun nimi oli kirjoitettu paperille ja olisi pitänyt samaan riimiin kirjoittaa osansa, niin hän huomasi, että jumaliste,
oliko hän surmiksensakaan perillä itsensä kanssa siitä, kuinka suuren ja minkä määrän hän vuovaa merkitä nimiinsä heidän pahuksen
parkistaan! Tietysti hän sitä asiata oli varhemmin ajatellut ja vahvastikin, mutta hirvensarvessa on monta sakaraa, ja pirukos sen
ratkaisi, mihin oli terveellisintä tarrata! Iso osa ja kahdeksannes niinkuin muillakin suuremmilla olisi tietenkin komeata jo
kirjoittamisenkin puolesta ja aika asia myöskin jaossa ja voittolikviidissä ja sitäpaitsi siitä mainio, että tietäisi
laivaretarinakin ja parkkimanttaaliltansakin niinkuin seurakunnassakin ja kirkonpenkissä istuvansa kuorissa ja Langholman ja
Alastalon rinnalla! Mutta siinä oli se hiivatin kulma kierrettävänä ja poikkihirsi tiellä, että parkinosa oli maksettava, ja mitä
isosemman kirjoitti, sitä pirummasti kysyttiin kukkaroa ja setelipakan paksuutta povitaskun vuorissa! Mikäs hätä Langholman
kirjoitella vaikka mitä, kun oli Efram ja Eframinpoika, ja kolmen vuoden viljat talon tavoilta kajoomattomina laarissa, ja mikäs
taito Alastalonkaan kirjoitella laivanosia, kun ajatteli vain itseänsä ja mitä itse jaksoi ja oli laskenut setelinsä, mutta mene
kirjoittamaan isosta osaa silloin kun tiedät, että saat talvenmitan ja Mustasi reessä kettuna jahdata ja sudensuolin juosta
nälkäkyytiä pitäjät ja pitäjäin takakorvet jokaista loukasta ja Krooklaa myöten, ennenkuin on seteli kiskottu laihana
jäniksenkoipena näistä näpinpihdeistä ja tämä revärssi talletettu oman turkkisi takkunyhtäimiltä tuonkin klahvin saranakitimien
taakse, ja sinulla se penikanruoka penninkinä kynsissäsi, jonka viskaat kitaan, kun ovat koirat kintuissasi ja maksutermiinat
kiljumassa kinterillä!  Pukkila oli ajatuksissansa ja ilman puhtia kirjoittanut nimensä jälkeen paperille yksi kuudettatoista osaa
(1/16): sen hän kuitenkin uskoi pirultakin voivansa vuovata, jollei muulla keinolla, niin Krooklan kitupiikin ja kyynäränenän
avulla, joka kumminkaan ei tule raskitsemaan kaikkia rahojansa omaan laiva-osaansa.

Heikonlaisesti se kirjoittaminen oli käynyt ja ilman henkeä, mutta kun paperi oli hänen kohdaltansa valmis ja kirjoittaminen
tapahtunut, niin tunsi Pukkila kuitenkin huojennusta: kuudestoista-osa oli sittenkin kaksikertaa enemmän kuin Eenok oli
kirjoittanut ja Karjamaa, ja hän itse parkinretari nyt ja parranvuoro hänellä puhumiseen salissa, koska hän vain tahtoi!
Virkistynyt mies, ihme kyllä, oikein veriltänsä raitistunut mies nousikin nyt istuimilta, kun Pukkila nousi pöydän vierestä.

"Tuumitaan-tuumitaan!" puheli hän nyt laattialla kävellessään ja sohvaa käsin takaisin paikalleen palatessaan.
"Tuumitaan-tuumitaan!" puheli hän ja kertasi sanojaan ja hieroskeli kämmeniänsä, vuoroin vasenta oikean upiin ja vuoroin oikeata
vasemman upiin, jotta sai aikaa koota ajatuksensa ja sanoa jotakin.  Istuvat ympärillä joutilaissansa ja omine aikoineen ja
ajattelevat mielissään ja tyhjissä pääknupeissaan mitä hyvänsä ja tarpeettomia, jollei sano jotain itse ja torkota sormella ja
ohjaa sopivasti silmäsihtiä, niin että katsovat sen ajan puskan eteen, kun itse on lykännyt itsensä piiloon ja turviin pensaan
taakse!  harkitsi hän, ja hykerteli käsirystysiänsä nopeamminkin, koska ei järki paikalla potkaissut sopivaa sanaa kielen
nirkolle. Kerkiävät oman järjenjäniksensä hännänhajuille, ja karaavat turpa maassa ja kieli laahaten vaikka mitkä jahdit, jollen
minä nyt tätä hätää ole pikainen loikassa ja sekota jälkiä etupari ristihypyssä ja takapari rastipoukassa! manasi hän ja hoputti
itseänsä, koska nyt oli mielenkanan munittava, vaikka ymmärryksen höyhenet varisisivat mukana pyrstöiltä! "Kirjoitin osani,
kirjoitin!" pakisi hän siis ajan voittamiseksi, ja lisäsi samassa, niinkuin siiman läiskäpään makeaksi siemaukseksi senjälkeen kun
ruoskavarren nahkaletka on huiskaistu suorille ja kirvotettu kipeillensä: "kirjoitin osani, kirjoitin, kun nyt vain saadaan
kapteeni parkkiin!" Siinä nyt oli sana ja karvainen penikka salissa ja neljällä käpälällä, ja Pukkila huomasi itsekin
leimauksessa, että nyt oli tullut sanotuksi liika paljon samalla kertaa ja suunkarsina päästänyt veräjästänsä hyppivän
kilikaritsan sijasta puskivan pukkivuohen, sarvet pääotsassa ja sorkat kaviovarpaina!

"Kapteenista puhelen, vaikken tarkoita, sinä tietysti itse kapteeniksi, kukas muu, vanhempana päästää suu sanan, vaikka kieli
muuta meinaa, sinä itse tietysti kapteeniksi, kukas tässä on muuta sanonutkaan, Eenokkikaan!" -- Eenokki sai, koska istui vieressä
ja imi päristeli sammunutta piippuansa tällä hetkellä niin jumalattomasti, että korvia repeli ohitse astuessa, silmäyksen vaikka
murhaamaan miehen ja ikäänkuin olisi hän vikapää mihin hyvänsä ja siihenkin, että toinenkin hänen läheisyydessään ja
naapuriudessaan päästää suustansa vikapuheita ja mahdottomia! -- "Sinä tietenkin ja niinkuin kirppu lakanaan ja orava puuhun
luonnollisesti kapteeniksi, minkäs otuksen niskoilta ketun nahka nyljetään, ellei sen härräpiskin, jolla on karvanpaksu jo
värjäämättömänäkin ruskea ja hännän luuta lorvin pitkänä valmiina takapuolilla keikkumassa, ja mikäs mies passaavammin paseeraa
parkin komentosilloilla kuin se, jolla jo on liiveissä lihoittamattomanakin kapteenin vatsasämpylää säälliseltä runtamitalta ja
neljätoista leiviskää kotovalmiiltansa oman kropan mukana lastin alkua laivaan vietäväksi!" Pukkila silitti ja korjasi, minkä
kerkesi ja minkä rintapillit henkeä päästivät, lakasi luuti kaikki jäljet umpeen takanaan, minkä vain järjenhäntää hänellä oli
kinttupuolilla heilumaan ja livaamaan. "Sinä kapteeniksi! sitä sanomaan ei tarvitse suusaranoitansa avata, ja haaskoajatuskin, jos
otsansaivarissa kellä muuta mielenitua syhyy!" Pukkila oli hetkessä niin omien sanojensa vakuuttama, että suosion ja
sydänsuopuuden kuola herui kosteutta suupielille ja niitä oli pyyhittävä taskuliinalla kuiviksi.

"Meidän Evaldin saat kyllä minun puolestani perämieheksi parkkiisi, niin et tarvitse sitä asiaa ajatella!" lisäsi hän samassa
viisaasti, koska ajatus tuli mieleen sopivassa kohdassa ja silloin kuin muutenkin piti olla myötäkarvassa kaikkien kanssa, ja
koska asian voi sanoa melkein huomaamatta liinaa takaisin taskun suuhun tunkiessa: "Lähetän pojan, Evaldin tarkoitan, talveksi
merikouluun Turkuun, niin on valmis ja sinulle avuksi logaritmeja reknatessa Atlantilla, minä kyllä tulen Uskossa ja Itämerellä
toimeen Fritioffinkin kanssa, vaikka hän onkin nuorempi ja saanut tähän asti vähemmän oppia kuin Evald!" Tämä kaikki oli lykätty
vain matalammasti ja ikäänkuin kahdenkeskisesti ja miestenvälisenä luottamuspuheena muun ohessa ja suun vierestä sivujuttuna ja
syrjään Alastalolle, vaikka sillä huolella, että Langholmankin sopi keinutuolilta kuulla sekä puheenkerta että perustuksen juonet,
jos kallisti päätä ja noukki korviinsa: siemennän pienesti tänään, niin vako orastaa huomenna! tuumaili Pukkila ja oli itseänsäkin
viisaampi silmäin kuljetukselta.

Kun nyt oli tarpeellinen saatu sanotuksi, vaikka viimeiseksi ja langan pää sujautettu siihen neulan silmään, johon oli
torkottanutkin, niin nyt oli vapaa mies taas kävelemään laattialla ja suu joutilas muuhunkin jutun pitoon ja löysän lenkeille:
viisastakin kukaties nyt puhua rakoon myötäkarvan sukaistakin ja kammata ajatuksen hiuksia niille jakauksille, joille ne
luonnostaankin kallistuvat lakoon, niin unohdetaan kenties eikä muistetakaan ja huomatakaan, kuka sen sanoikaan Evaldista, mitä
äsken sanoi ja kylvi, ja ajatuksen siemen saa hiljanhissuksissa lykätä juurenitua päissä ja mielenmullassa ilman, että itsekään
äkkäävät ennenkuin asia on järjenpräntissä ja lukuselvänä jokaisella!  Pukkila asetti äänensäkin liukkaan keloille, kun nyt
oikopäätä ladeltiin ja Alastalo sai kuunnella mieleisiänsäkin sen minkä korvalehtiin mahtui ja mako maulla omisti. "Parkki, sanon,
pahus, sanon, ja sen olen aina sanonut, parkki meidän on rakennettava pitäjään!" Pukkila ei enää kävellyt paikkaansa kohden
sohvallakaan, vaan oli täysvendalta ja yhtä vakuutettuna kuin vakuuttavanakin miehenä Alastaloa vastapäätä kasvoista kasvoihin ja
silmäpeliltä silmävaroon, vaikka melkein liika likeltä, niin että Alastalon oli vatsaryntäistään huolimatta, jotka kyllä
varjelivat häntä liikanaisilta lähentelyiltä sekä etu- että sivupieliltä, kuitenkin vedettävä tuuman pari selkäänsäkin takakenoon,
jotteivät ripset risahtaneet yhteen.  "Jukoliste! parkki, parkkilaiva! Priki ei ole alus eikä mikään!  Pähkähullu sinä olet ja
järki päässäsi liikkumaton kuin minuuttiviisari Naantalin kirkon kellotaulussa talvella ja pakkasella, ellet sinä parkkia rakenna,
parkkia, parkkilaivaa, sanon vieläkin, niinkuin aina olen sanonut ja ennenkin hokenut! Kaksi vertaa enemmän lastia ruumaan, kaksi
kertaa pitemmät matkahollit haminain välillä, alus kölillä ja liikkeessä suven sulat ja talven tahmeat! Laskeppas sormissasi,
sormenpäissäsi, näppää nuppiin joka kerralta kun sanon: kaksi kertaa kaksi ja vielä kaksi kertaa sama! Voi kymmenen pientä pirua
ja vielä pari tusinaa samankaltaista ja tulimmaisempaa päällekaupan! Ellet sinä sillä laskulla seilaa kotiin parkin ansioita
kahdenkertaiseen jakolikviidiin vuodessa, niin minun päässäni on kalanmätiä eikä Pukkilan ajuainetta ja minun nenänkärkeni yksi
ainoa knuppi ymmärtää kertomataulusta enemmän kuin minä itse kaikilla kymmenellä järkiharullani."

Pukkila oli haltioissaan, hän uskoi jo itsekin, mitä hänen sormensa niksoivat, ja jos silmäinkatsanto iskisi kipunaa siinä kuin
sinkaakin, niin tulenvaarassa olisivat tällä haavaa olleet Alastalon karheat kulmakarvat, sillä niin läheltä niitä vakuutettiin ja
niin likelle rohtimia tungettiin uskon tuiskaa ja tyrkytystä. "Mutta muistakin: riitinkeissä on vika! Jalkaa soukempi, jumaliste,
ja kaksi jalkaa pitempi, niin laiva on kaunis kuin aluksen mieli ja liukas meressä kuin kieli käärmeen suussa! Voi paratiisin
portti ja Eeva ennen omenan närystämisiä, kolmimastolaiva, kun se on solakka, niin se on jalo, ja kun se on kuva, niin se on
kaunis, ja sielunsa vanhurskauden myisi syntinen Pietarille ennen, kuin olisi rivo ja haaskaisi astiansa jalan paksuudella liikaa
ja laittaisi neidonkapevan ja aluksen kupeen tiinemakoiseksi kuin kantava lehmä!" Nyt Pukkilalla oli vakuutusta sydänastiassa
melkein enemmän kuin partaat laitojen vuotamatta kestivät ja ääni kiipesi rekistereihin, niinkuin kukolla, joka on viimeisensä
pinnistänyt kurkkupiipustansa ja jonka sittenkin vielä olisi parannettava kiekaa: oma nyrkki takoi oman kämmenen pohjiin sillä
hartaudella, ikäänkuin olisi tarkoituksena ollut hieroa pivon ihot savunkäryille! "Kaksi jalkaa pitempi keulan kurkolta ja jalkaa
soukempi mahasivuilta, sanon, niin alus leikkaa merta kuin veitsenterä voita, ja parkki jättää, kun se oikein pyyhkimään rupeaa,
vaikka tuulen taaksensa, niinkuin tiirolintu kiven, jolta se potkasee lentoon! Niin kovasti semmoinen astia menee, että keula
kuumenee meren märkää sylkiessään tieltänsä ja sinä tunnet käryn hajut ja savukatkun nokassasi, kun seisot komentosillalla: et
sylkemään kerkiä, vaikka tahtoisit ja karuutta pitäisit, ohitse seilatessa toisiin laivoihin, kun jo olet ohitse ja muut takana
virstan vanavesien päässä!  Engelsmanni on siivo mies ja kylmäverinen suomuksiltaan, mutta auta armias, eikös silläkin herahtaisi
synninvesi kielenpäähän ja halun sula sydämiin, kun katselisi Lontoon kaijilta sinun parkkiasi möljän kyljessä, soleata sivuilta
kuin neidon virpi uumavarsilta ja sorjaa kupeilta kuin viekotus piikasen helmalymyissä!"

Alastako oli ahdistettuna askel askeleelta ja varovisusti takahiivaan peräytynyt huitovan Pukkilan ja psalttari-Taavetin edestä ja
seisoi nyt pöydän syrjää vastaan likistettynä ilman askeleenkaan tilaa enää enempään väistämiseen. "Älä nyt silmiin sentään lennä,
vaikka siipien väessä oletkin!" alkoi hän siis torjua toista ja suojella ruumismajaansa. "Uskon minä vähemmälläkin, niin ettei
vatsaani tarvitse turhan tähden lommolle rutistaa!" puhisi hän itsevarjeluksekseen, ja työnteli toista kämmentämmissä vaikka
nauruvehoin ja sopusohrimin rynnäspuoliltansa loitommille. "Sämpylä on sämpylänpaksuinen ja lätty lätynohkainen, mihin
latuskaisuuteen kumpikin on kypsyessään paistunut, ja mitäs sinä minuakaan eri räätiksi runtelet siitä, miksi minä olen
taikinoiltani taputettu ja elämänkämmenissä leivottu!" torui hän ja tuhisi, kun taas sai vapaammin hengitellä ja oli ruumiilla
lepo olla itseänsä ja rehevöitellä. "Muuta sinä Uskoa kaksimastoisesta kolmimastoisuuteen taikka yksitorkon totisiin, kuinka
tykkäät tikunpystyjä tarvittavan Uskosi rikiin, mutta minun keskiruumiini paikat ovat minun pyhiäni, joita ei sullota sen
pienemmille tiloille, kuin räätäli on leikannut liiviverkaa sämpylän suojiksi!" sojotteli Alastalon Herman jo omina miehinä ja
Mattssonina sujapuhetta jo muillekin kuin Pukkilalle, jotta asioiden sarananastat saisivat toppeihinsa sitä suopavoidetta ja
leikkipuheen ihrahöystettä, jota ne turhien kitisemisien välttämisiksi tarvitsevat vakavillakin kääntymillä -- ja erikoisesti
juuri vakavilla kääntymillä, koska ne ovat tärkeimpiä! -- ja jota miehellä aina pitää olla varalta valmiina silloin, kun hän on
isäntä salissansa ja menontahti hänen komennoillaan ja hänen ohjasperiensä kehoituksilla ja hyvämielen vihjeillä. Ptruu!  sanon
minä ja olen pidättelevinäni ohjaksista, kun Ruskolla on se hulja harjassa, että se lykkää liukkaampaa kavioistaan, kun sitä
hillitsee!  ajatteli Alastalo ja katseli Pukkilan hartiain ohitse saliin.  "Niin kiirukas ei saa olla nopeakaan, ettei huomaa
hopussa omaa nenäänsäkö niistää, vai naapurin nenänpäätäkö nipistää, äläkä sinäkään vaikkas hengessä oletkin ja entinen häti-Fili
ja Pukkilan muinainen Fili-vili-Petter, jo luule pulttivaarnoja jaakavasi parkin kylkipampuroihin ja pantterihonkiin, kun
kyynärvarsipuskimin minua pompottelet minun etupuoleni pehmeisiin mäkihyppylöihin ja myötäviin manttaalipaikkoihin!" varoitteli
rehenteli hän ja mehosi nauroi laveata Alastalon nauruansa Pukkilan olan ohitse ja hartiavierien sivutse kehottavasti koko salille
merenpuolisia ja maanpuolisia akkunaseiniä myöten.

Hyvätuuli ja helpottunut mielenmukavuus olikin nyt taannoisten kiristymisten ja jännityksen juonten jälkeen yleinen salissa ja
tunto mielissä melkein samallainen ikäänkuin elokansassa pellolla silloin kun idän taivaspuoli on aamuhuomenesta alkaen uhannut ja
kasvatellut mustaa seinää sinisiltään rannan ja harmaan Ristivuoren ylle, kiiveten korkeuksissa melkein laen kiireille asti, niin
että niskaansa on saanut kangotella, jos ylimmät särmät on tahtonut saada silmäinsä nenään yllänsä, tunto mielissä siis melkein
samallainen, kuin elovainiolla silloin, kun idän taivaspuoli täten on ollut uhkaa ja longankasvua koko jylhältä osaltaan ja väki
niittovainiolla kyllä vielä on suihkinut kalveessa sirppeineen, suihkinut tavallista hartaamminkin, ja sitojat saralla hapsineet,
minkä ovat kerjenneet oljen hajoja jalallisiksi, hapsineet rutommallakin kiireellä ja minkä sormista on lähtenyt, mutta samalla
kuitenkin kukin jo on kurkistellut hopun vilkkeiltä ja joudun lomissa lähentyvän ilman varalta ympärilleen ja kaulakuroilta,
missäs on lähellä ja monenko saran ja sänkiselän takana harpattavissa likin ladonoven suu tai varjelevan kuusen havuhame
metsänrannassa, jonne loikkia hame hupussa pään yllä tai hihanvarret huiskaten sivuilla silloin kun ensimmäinen terävä täräys
jylähtelee rakoilevilla taivaan pelleillä, kaatosaavit kansikuvun äyräillä kallistuvat suusyöksyille ja sadekuuron valeluille
maamatalain ylle, ja sen, jolla vielä on ällin kipenää päässä ja jalkaa alla maankamaraa kaapasemaan on roiskuvalla vainiolla
pelastettava jokukin kuiva lanka vaatekerrassansa suojiin ryöpsyiltä ja likimmän räystäsvarjon turviin, eli samallainen siis, kun
tällaisessa kyttäilyssä ja itsekunkin pahimpaa niskoihinsa varotessa, taivas yhtäkkiä onkin odottamatta malttanut mielensä,
pilvenlongat paksuimmillaan joutuneet kuin kynnyksen eteen, jonka ylitse ei käpälä tahtomallakaan nouse, ja hetkentuokion
arveltuaan ja ohauspielten valkovillaisia hapsitukkujaan parvipartailla pään kumarilta kallisteltuaan huomanneet muut markkinat
sittenkin otollisemmiksi kuin tämän vainioläikän allansa, vuodattaneet ehkä pisaran pari partakarvojansa myöten, mutta
kääntäneetkin keikkiä, painuneet vasemmille, kun suoraan piti nousta, murahdelleet ehkä loitotessaan, mitä mielen apeata lienevät
murahdelleetkaan lauhtuvissa menoissaan, mutta jättäneet taivaan otsan siniseksi lakaistuna taakseen ja elokansan kirjavana
viljapellon vilskeille huiskimaan.

Hyvätuuli ja mielen jänteiden ilmeinen vapahtuminen varhemmilta pingottumisiltaan oli siis nyt yleinen salissa Alastalon valtoimen
naurukerran ja löysäpartaisen jutunpidon jäljiltä sekä aikaisempienkin tapausten ja lauhkeentavien asiaseikkojen vaikutuksesta,
eritoten, koska itsekullakin vielä olivat elävässä muistossa ja nauramisen puolesta kesken Härkäniemen uljaat äskeiset polskat
permannolla ja miehuulliset tepastelut totivesikannu polttamassa kuumanviholaisena kouran pohjissa. Leppynyttä ja lauhapartaista
naamapuolta näkikin siis paistamassa vähän miltä puolelta hyvänsä salin seinäpiiriä, jos ympärilleen katseli, ja naurunmuhaa oli
salattuna kellä kätketymmin silmänurkkien vilkkavissa rypynjuonissa, kellä julkisemmin poskipielten paksummissa palvoissa.
Langholmakin keinutuolilla piti sopivana pienen naurahtamisen, ja Ristikylän tuomarivainaan vanha piippu suoritti hänen
kuljetuksellaan aika avoimen ja vakaan ebenholtsivartensa veroisen kaariliikkeen, kun se nyt siirrettiin suulta, ja käsivarren
asettumilta keinutuolin käsipuun varaan jäi juhlallisesti kyynäräisen valtikan vaajana torkoon ilmaan siksi ajaksi kun pitäjän
ruhtinas keinutuolilla ja salin tunnustettu napa- ja paroonimies Eframina lausahti vakailta leuanpidoiltaan pienen leikkisanankin
ja alentui pilapuheille ja kiusanteon syhytyksille hänkin.

Pukkila oli hänen mielestään kääntänyt ajatuksen hattua päässään melkein kuin tuukinkluuttia tuulessa, ja siitä hän tahtoi
muistuttaa pienellä sormentorkotuksella. "Henkikös sinuun lensi, Pukkila, kun nyt liehuvat ne körtit etupuolella, jotka äsken
huiskivat takapielillä? Jos minä oikein muistan ja puhetta ymmärrän, niin kyllä sinulla vielä viimeistä ennen ja vähän
myöhemminkin vielä on ollut hieman eri käsitykset niin prikeistä kuin parkkialuksistakin, ja melkeinpä päinvastaiset kuin ne,
joilla nyt ahdistat Alastalon hengiltä!  Mutta mitäs me menneitä pengomme ja mennäminuuttisia! Mies on aina viisas, kun vaihtaa
anturattomiksi tallatut kenkärajat vereksiin varsisaappaisiin ja viskaa varhemman tyhmyytensä myöhemmässä sanassansa tunkiolle!
Tervetuloa parkinretariksi sinullekin vain, mutta parempi on vaarnata nykyinen käsityksesi pysyväiseksi omassa päässäsi ja
yliskamarissasi, kuin pommittaa Alastalon ja rääkätyn lähimmäisen keskiruumiskohtiin sitä tietoa, että sinullakin viimein ovat
kynttilät akkunoissa sytytetyt ja järjenvalot tuikuillansa ruutujen takana!" Kun Langholma laski leikkipuhetta, niin oli se
useimmiten hiukka suolaista, ja saattoi sen ymmärtää nuhteeksikin, jos sitä paremmin ruoti. "Sinä kaiketi nyt olet saanut toisen
ja täyspyöreämmän ruumiinkappaleesikin tuntumille naapuritodistuksen siitä, että Pukkila on pukannut tosiansa, kun hän on
kirjoittanut nimensä parkkikirjaan?" lisäsi hän Alastalollekin, joka nyt jo puhisi keskilaattioilla taaskin vapaana miehenä
Pukkilan liika likeisiltä vakuutteluilta.

"Missäs pukki, ellei kallion törmällä pakisemassa, kun luodon rantaa soudetaan, ja missäs Pukkila, ellei ylimpänä kanttorina
peräpakalla, kun pitäjän pisin köli laulaa läksiäisiänsä suopatulla varvipetillä!" naurahteli Alastalo Langholman myötäpuheisiin,
koska oli kohenneltava lieskaa siellä, missä puut itseltänsä olivat prasupinossa tuohisillaan.  "Polkee pukkikin sorkkaansa
vastavuoren juurilla ja mäkisee äkää parrastansa, ennenkuin vaivaa itseänsä ja lähtee varvastamaan äkkiseinää jyrkiltänsä, ja
minkäs Pukkilakaan luonnollensa mahtaa, kun sisu käskee, vaikka älli kieltää: sätistä pitää vastaan niinkauan kuin apu auttaa,
koska parta on saman pitkä kuin pukillakin, mutta mitäs parrasta, se vain liehaa, kun varvas kriipasee, ja mikäs kiivetessä, koska
kynsi tarttuu ja maku vetää laelle! En minä ole unissanikaan sitä asiaa uskonut mahdolliseksi, ettei Pukkila olisi ylimpänä kilin
kiilinkäisenä pantteriruodoilla hyppimässä, kun parkkilaiva on kölillensä oijennettu ja varvi pitäjässä!" Alastalo veisteli, koska
lastua lähti puusta, ja sytykettä oli virikkeen varoiksi hyvä olemassa mieluummin yli tarpeen kuin kesken loppumaan, ja koska
pesään puhallellessa ja hyvää tuulta kohennellessa ei liika koskaan ole pahaksi. Eihän juttu ja jatkaminen ehkä Pukkilalle
erikoisesti myötähuuleen ollut, mutta muidenkin huulia oli muistettava ja niitä pidettävä höröillä ja hyvänhyryillä, ja heitähän
oli istujia neljä seinänviertä salissa kun Pukkila paikoilleen palattuaan vain täytti yhden sijan sohvalla, vieläpä kapeankin
sijan Härkäniemen ja Lahdenperän vaiheilla. "Koskas kevätkään rantajäitänsä suliksi saa västäräkin potkimatta kalttokohjoa
sohjoille, ja mistäs apilaan ruoho tietää suven saapuneeksi niitylle, ellei kärpästen hurinoista yllänsä, ja milläs pelillä mekään
pääsemme perille joskus, missä päässä alusta ahteri on meidän parkissamme, ellei korkeimmalla spantilla ole kukaan kukkumassa ja
Pukkilan lieve liehanhuiskeilla siellä, missä vielä ei ole muuta flakunläiskää?" Alastalo levitteli leikkipuhetta juttuunsa
niinkuin voinpaksua leipäviipaleelle siten läämälti, ettei Pukkilankaan enää tarvinnut, ellei vasiten halunnut, tunnustella
kielenpäällään, oliko höysteessä erehdykseltä suolanmurenoitakin rakeina seassa.

Salissa olikin nyt jo taas mieliala koko mukava yltäyleensä, pientä nenänpainumista Pukkilan viiksipartojen yläpuolella ja yhtä
pientä nielemätöntä harminkerää saman Pukkilan suumauissa kukaties lukuunottamatta, ja eräs ja joku toinenkin viistoili silmillään
totipöytää kohden, jolla Härkäniemen sinne nostama kannu vielä hohkoili aivan turhasti kuumuuttaan rommikarahvin vieressä ja
konjakkikarahvin edessä: lähtisikö tässä odotellessa ja muuten ollessa kävelemään tyhjän laattian poikitse ja täyttämään toisen
kerran lasinsa pöydän vieressä, niin että olisi käsissä jotakin? ajatteli kukaties useampikin, vaikkei kukaan vuovannut
ensimmäisenä, eikä Langholma katsonut pöytää päinkään ja Pukkilalla taas oli muita ajatuksia. Ei Alastalokaan huomannut kehotella
vieraitansa, koska hänellä taaskin oli jahdattavana päässänsä se vaikeus, kenen nyt pyytäisi sopivimmin ja kenenkään nenää
lyhentämättä vuorollensa parkkipaperien tuhtiin ja nimenkirjoittamisen vaivoihin. Härkäniemi tietysti olisi edelleenkin ollut
ensivuorossa, mutta hän oli näissä hommissa melkein kuin kotoväkeä ja Lahdenperääkin oli tänäpänä käsiteltävä vähän niinkuin
parempiposliinista pitoastiaa, jota liikutellaan juhlavaraisesti pöydässä ja tämänpäiväisen liemisisältönsä arvoisesti.

Alastalon tarkat pohtimiset olivat tällä erällä kuitenkin turhia ja hukkavaivaa, sillä uuninnurkassa istui Krooklan Mikkelsson,
jolla oli puolitoista lasillista silkasta rommiainetta rohkeudenlisänä tukkaharjansa alla, ja joka nyt jo oli kerjennyt
pyrstöruotoja myöten nielemään kurkustansa alas sen harminkiiskisen, että Eenokki ja Karjamaan savisaapas, vaikka olikin
lihallinen ja vuotta nuorempi serkkuorpana, oli käsketty ennen häntä pöydän viereen ja parkinkirjan kirjoituksiin. Krooklan Mikkel
siis, vaikka hän loukkauksen jälkeen ja sitte kun Enok oli käsketty ja kävellyt pöydän viereen, oli ensinärkästyksessä päässänsä
päättänyt, että saavatpa katsoa, liikkuuko hän viimeiseksikään ja muiden jokaisen käveltyä vuorollensa pöydän eteen tuoliltansa ja
uunin nurkasta vaikka kuinka kultaisesti käskettäisiin ja Alastalo itse tulisi leiviskätusinoineen kumartelemaan ja noikkimaan
konstejansa nokan edessä kuin varis kyykkyjänsä oraspellolla, Mikkel siis oli, ajan kuluessa ja kiukun löylyn kihistyä aikansa
hänen päänsä kiuaskivissä, tullut muihin tuumiin ja kylmempään järkeen. Menen itse käskemättä, ja kirjoitan nimeni, niin näkevät,
kuka minä olen, eikä tarvitse ajatella, kuinka kauan pitää eskotella vastaan, kun käskemään tullaan! arveli hän, kun pään
takapuolilta rommin rohkeuskin alkoi nousta ylemmäs hiusjuuriin. Alastalon ei siis tällä erällä olisi ollenkaan tarvinnut vaivata
itseänsä ja ajatella etikettejä ja vuorotuureja, sillä Mikkel Mikkelsson oli nyt itse päättänyt lähtemisensä, ja asteli
menovauhdilla ja naksavin viisari-askelin jo keskilaattioilla ja parkkipapereita päin, ennenkuin kukaan tosissaan oli oikein
huomannutkaan, että uunin nurkassa oli liikuttu ja että kurssi oli kiinteästi kirjoituspöytää kohden.




Kahdeksastoista luku.

Krooklan nenänkärjestä tipahtaa kirkas rommiveden helmi parkkipapereille, Härkäniemi aprikoi Athanasiusta ja puoli parkkilaivasta
tulee merkityksi.


Nyt oli siis mies kulussa pöydän vierille ja mahonkituolin topninkeille, olivatko sitte muut omasta puolestaan tai Alastalo
toisten edestä ajatelleet vuorojärjestyksen näin tai toisin tai kuinka hyvänsä. Kun ihminen on friskattu pääknupiltaan, niin hän
on raitis toimiltaan eikä kainostele ja ottaa sämpylän siitä korista, jossa vehnästä on, ja lykkää purtavan siihen hammastarhaan,
jonka haukkaamisen halun hän omissa poskipielissään tuntee. Eipä Krooklakaan siis siekaillut ja itsensä kanssa turhia kruusaillut,
kun nyt oli pöytä edessä ja tuolin pinta istuttavana, vaan rytisten vedettiin karmimööpeli pöydän varjoista selkosemmilleen
laattialle, jotta sellainenkin, jolla oli sääripiippua enemmälti selvitettävänä allansa, sai kirvotella kaikki saranansa oikosiksi
koko mitalta pöydän alla tarvitsematta pelätä sekaantuvansa omiin jalkavarsiinsa, kun nousemisen aika tuli. Sen ajatuksen mitan
vain Krookla kerkesi pieneen harmitteluun ja kihasylkeen mielensä ikenissä, kun tuolia siirtäessä pivo piteli nojan mahonkia ja
puu maistui ihopintaan merkillisen herraselta ja silonkiloiselta. Haaskaa kalliita rahoja kaikenkaltaiseen kirsperin kiiltoon,
ikäänkuin ei takaverkojen hieromisiin kelpaisi muukin tikuton puulauta kuin nojapieli peilipuleereissa ja kaariväärissä! tuomitsi
hän ja paheksui Alastaloa, ennenkuin istui.  Mitäs aikailemista Krooklalla enää tämän jälkeen olisi ollutkaan, kun kerta istui ja
oli valmis, kynänvarsi odottamassa kirjoitustelineen vaajalla ja paperi leveänä edessä pöydällä?

"Mikkel Mikkelinpoika Krookla" -- hänen isänsäkin oli ollut visu mies niinkuin hän itsekin, eikä kasteessa siis ollut hänellekään
tuplattu turhia ja tarpeettomia ylinimiä, vaan sama Mikkel vain, jolla esi-isätkin niin pitkälle polvessa kuin tiedettiin olivat
tulleet toimeen maailmassa ja talossa -- "Mikkel Mikkelinpoika Krookla" siis syntyi paperille yhteen vetoon ja samalla kuivalla
hartaudella, jolla se aina kirjoitettiin ja oli luettavana niiden revärssi- ja velkakirjapaperien alivahvistuksena ja hyväksymisen
todistuksena, joita eri riksimääräisinä ja eri miesten nimillä talletettiin hänen tupakamarinsa yläklahvin keskimmäisessä
laatikossa viinaputelin ja jalattoman pikarin yläpuolella: ylälaatikossa olivat talonkirjat ja perintöpaperit vanhoissa
taitteissaan. Nimi siis, Mikkel Mikkelinpoika kirjoitettiin, ei sujuvasti, mutta ei kankeastikaan, vaan verkkaalla ja asiallisella
tottumuksella, ja vain Pukkila, jolla yleensä kuitenkin oli edelleen yhä närää mielensä pohjilla, ja jolla lisäksi oli ikäviä
muistoja joistakin edellisistä Mikkelin nimikirjoituksista, joita niitäkin edelleen talletettiin Mikkelin klahvissa, vain Pukkila
saattoi sohvalta jonkin verran karsastella vakaata työtä pöydän ääressä ja ihmetellä lähimmäismielessänsä, kynännirkollako vai
korttelivartisen nenäortensa kärsällä Mikkelin nimikirjoitus yleensä tapahtui, kun naamaa työn tarkkuudessa aina kuletettiin niin
likeltä terän juoksua ikäänkuin olisi haistettava paperilta tuliko musteen jälki lailliseksi ja keräjät kestäviksi valkoiselle.
Valmista tulikin työstä ripeästi ja samassa jaksossa ja yhteen rupeamaan nimen kanssa pirahti paperille kynän kärjestä myöskin,
niinkuin Alastalo jo varhemmin oli arvaillutkin, se 1/32 osan numerosifran kirjoitus, joka myöskin oli vanhoilta tottumilta ja
entisiltä laivakirjatoimituksilta Krooklan käsialakirjoituksen luonnossa: en suinkaan minä kaaho ole järjeltäni, ja 1/16 osia
kirjoittele, kun puolellakin maksulla pääsen laivaretariksi ja saan talvivoini ja syysmullikkani provianttikaupassa myydyksi ja
rahoiksi! oli hän jo haistanut krooklalaiseen nenäluuhunsa silloin muinoin, kun kirjoitti ensimmäisen laiva-osansa entiseen
Fritjoffiin, eikä hän suinkaan ollut niitä heikkoverisiä, jotka huikentelevat ja heittävät käsistään ensi hämässä sen järjen
touvin pään, jonka sieppaan kerta ovat saaneet kouransa.

Työ oli siis lopussa nyt, kun kynä nyt oli riviriimin päässä. Ja tuhtausta kirjoittamisessa sentään oli ollutkin, enemmän kuin
itsekään uskoi, sen huomasi hän nyt, kun kirjoitus oli valmiina luettavana ja alla se tipaus paperilla, joka tavallisesti häneltä
juoksi nenänkärjestä silloin, kun oli järjenpinnistystä ja vakavat paikat sormissa. Olisin huomannut niin olisin pyyhkinyt
kämmenen päällyställä nenän alustan kuivaksi! ajatteli hän, kun katseli rötöstä nimensä alapuolella ja tunsi hienotuntoisuuden
kaltaista Alastalon paperin puolesta, mutta ymmärsi asian myöhäiseksi ja nousi tuolilta.  Nyt hänellä kuitenkin jo oli
punasenkirjava nenäliina kirvotettuna esillä taskusta ja nenänvuotopaikkoja plankattiin nuhteettomasti, kun Krooklan isäntä palasi
pöydän vierestä ja matka oli takaisin kakluunimuurin nurkkaan. Puhdasta rommiaineen helmitippua se kuitenkin vain oli!  rauhoitti
hän omaatuntoansa ja oli säärihaarat koottuansa taas Mikkel entisillään tampuurin oven suussa ja tuolin lavitsoilla, vaikka nyt
parkinretarina.

Alastalo, joka toimitusten väleissä ei viime aikoina enää ollut kuin käväisemältä joskus kerjennyt tyhjälle keinutuolillensa
keikuttelemaan, oli taaskin kuin kärppä jalkeilla ja keränä pöydän kurkkeilla kumartelemassa parkkipaperin yllä sen kuin vatsan
pyöreä taivuttelemisen tiloja myönsi.  Vaikkei hän parempaa ollut odottanutkaan, niin ei hän kuitenkaan tyytyväisyyttä nenäänsä
tuhissut, kun luki vaivaisen 1/32 osan taaskin Krooklan nimen jälkeen niinkuin äsken tai taannemmin Karjamaan kitupiikin
kirjoituksilta, ja verrattain tuiman äkkinäinen oli se syrjäliike, jolla kuiviketolppo siepattiin telineeltä ja santaa kaatamalta
ripotettiin syyttömälle paperikirjalle melkein koko Krooklan nimen peitoksi ja varsin paksulti eritoten niille kohdille, joilla
silmä kohta oli äkännyt viattoman pisareen läjäyksen puhtaalla paperilla. Alastalon veri saattoi joskus olla hieman maltiton, jopa
kuumakin, ja tosi tunnustaen, niin kyllä hänessä nytkin kannen alla kihisi ja kiehahteli, kun piti ihmisten vuoksi ja asioiden
juoksuttamisen tähden säilyttää naamapinta viilipunkan ihoilla ja vanhan valakan kristillisillä siivoilla, vaikka silmää rääkkäsi
niin jumalattomasti tuommoisten solkkausten ja kuolarähjöjen katseleminen omalla paperilla ja parkkilaivan julkisella
peruskirjalla, että nahoissa karmi ja varsanpotkun, kihelmöivän varsanpotkun olisi vissisti laukaissut takakaviosta siihen
sääreen, joka varsanpotkun ansaitsi, jos sen huomaamatta ja viattomuuden vahingolta olisi saattanut tehdä ja Krookla seisonut
piipuillansa takana!

Tuommoinen miesknääkkä, jolla on ruumiskin niin kitsas ja näppejänsä päin, ettei ole raskinnut kasvatella vatsaakaan itselleen
keskikohtiensa hylliksi, vaan vain pelkkää kurkoa ja laihaa luuvarren venyväisyyttä niihin jäsenniveliin, joilla saita harppaa
koipikiiruussa kotitalteen sen, minkä ahne on olkaojolta harannut sormikynsiensä korjoon, ja itara visuuttaa nenäkyynärän tipuilta
pisaramitoilla toisten ihmisten papereille sitä, mitä perso on pulputellut kurkuntorven virstaränniin kannukaupalla liikaliemiä
talon aineita!  ajatteli Alastalo ja oli kiukkuinen katsellessaan tahran läiskää paperilla. Ei tässä nyt ihmisten vuoksi
kuitenkaan auttanut muu, kuin rinnan krääsääminen puhtaammaksi vähän ylituimalla ja tavallista pahemmalla ja perinjuurisemmalla
yskänrytinällä ja lähimmäisen kristillinen suolaaminen paljailla ajatuksen pippurakylvöillä, sillä parkki ja paperien
valmistuminen oli kuitenkin tärkeämpi, kuin ansaittujenkin makkiaisten antaminen ja potkujen jakaminen keille hyvänsä tippunokille
ja krooklansäärisille, istukoot sitte nurkissa tai olkoot korkoanturan kantamilla! Alastalo siis asettui sisukiehumissaan ja
tuhautti vain sen verran sieraimiinsa, että maltti palasi takaisin mieleen. Sen kuitenkin suuttumisen kiehaus vaikutti, ettei hän
nyt enää ajatellut vuoroja ja viisauden neuvoja käskemisissä, vaan kutsui sen, joka oli järjestyksessä ja joka naapurina lähimpänä
miehenä koko vahdissa jo varhemminkin ja kohta Langholman ja itsen jäljissä olisi saanut kävellä kirjoituksille ja pöydän
vierille, ellei juontenlasku ja pelinpito olisi kuiskutellut mielenkorvaan muuta.

Härkäniemelle Alastalo nyt siis noikkasi päällään ja sanoi äänellä, joka kaikista malttamisista huolimatta kuitenkin vielä sentään
pienesti särähteli: "Tuleppas sinä nyt kirjoittamaan, niin näkee lukea paperilta laivanosankin taas hakematta silmälaseja
nenälleen!" Se oli hieno vilauksen terä, joka näiden sanojen jälkeen leikkasi sekä Karjamaahan sohvan lähipäässä että ovipuolille
Krooklan rusthollariin tampuurin oven suussa ja joka kysyi jotakin semmoista kuin: ymmärsittekös, pojat, yskän, ja että miesten
kesken on lirtti lortin rinnalla pieni ja 1/32 osa laivakirjoissa miehen pudottamaksi västäräkin jälkiä! Sanoi Alastalo vielä
lisääkin, vaikka matalammin ja partoihinsa, mutta niin kuitenkin, että kuului ja sopi noukkia korviinsa vaikka muurin vierillä ja
niillä paikoilla salia, missä Krookla istui tuolillansa: "Ovat merituulet kuitenkin sinun nenänalustasi kuivanneet semmoisille
ahavoille, että paperit uskaltaa lykätä nokkasi eteen ilman pelkoa kuolantipoista kärjenkäppyröiltä!" Korjatkoon kuulohaaveihinsa,
koska ihmisellä ovat korvat kahden puolen päätä!  ajatteli hän, sillä harmitti kuitenkin enemmän kuin kärsiä viitsi koko Krookla
1/32 osineen ja rivous paperilla.

Alastalon sana ja niskannoikauksella vahvistettu kehoitus tapasi Härkäniemen kesken niitä aprikoimisia, joita mieli ja
tupakansavun tirkisteleminen hänessä vielä kehitteli, ellei enää juuri taannoisen totivesivähdin ja tulisten kannutuhtausten
jäljiltä, niin kuitenkin sitä merkillistä maailmanjärjestystä pohtien, että pikkainen turha askaretapaus toimituksissa tai
vaivaisen sannansirusen raemurunen sopivalla tai sopimattomalla paikalla vedenvilinän tiellä voivat vaikuttaa ihmeellisiä seikkoja
ja ojavesien kääntymisiä elämässä.  Säynäs-oja esimerkiksi Talinkorvessa, olisi se ottanut alunperin toisen iirin ja lähtenyt
lorisemaan itäiseltä Vehka-alhon partaalta, kun se nyt lirisee läntiseltä ja päinvastaiselta, missä mätäs on saattanut olla
turvetuumaa matalampi, niin Lahdenperän puolille luotomaata eikä Langholman salmille vuotaisi nyt se maavesi ja metsänheru, joka
kevätsulilla tuntuu makeanmakuna ja kudunkutsuna säynäänkuonoon jo kauas aukkovesien seljille, niin Lahdenperä kukaties istuisi
nyt mahtavana keinutuolilla ja Eframina pitäjässä, kun Langholma tappelisi lautamiehenä ja kaitasena köyhyyden kanssa talossansa
ja laskisi rantapuotiinsa variksenpesään vajalaitaisia särkihaaveja puolet siitä luvusta, minkä äveriäs ja naapuri lukee
säynästäysiä tynnyritiinuja kammioaittansa yhdellä ainoalla suolaisen hajahtavalla honkaseinämällä!  Tai olisi esimerkiksi Siviän
nenännypyn päässä pientä karsauden vikaa, kun se nyt on parasta soiviaa ja hienointa höylätekoa, niin samoja tulevaisuuksiakos se
tähtäilisi hänelle vinoiltansa kuin nyt suoriltansa? Eipäs suinkaan; ja jos Jannekin hänet niineen naisikin, niin se kauppa olisi
semmoinen, että nenänkarsaus otettaisiin myötäjäisten karvaana lisänä pesän kotoon, ja kahden ihmisen elämä torkottaisi vain tuon
pienen virhesuunnan vuoksi karsaan kieroa kaikkiin niihin vuosiin, jotka heille ovat onnen osaksi suodut, toiselle karsaan nenän
karsaaseen kantamiseen ja toiselle karsaan nenän vielä karsaampaan katsomiseen! Ja pelkältä pilapäiltänsähän Pukkilakin ja
Alastalo äsken taannoisesti ennen minun kannukommelluksiani ja posliinin kuumotuksia kihakatin viroissa minun pivoihoissani olivat
sananväännössä ja penikan pureskelussa joutumassa siihen äänenrysyyn ja leukakankoon, jossa ei enää häristä yksin ja hingata
hengen puhkua, vaan jossa jo hammaskin vilskuu leikissä ja kohta voivat takkuvillatkin lennellä pyristellä ilmassa, ja mitäs
silloin olisi saattanut tapahtua, kun pitäjän kaksi teräväpiikkisintä kitaa olisi todenperästä ja kiljumiltaan iskenyt hammasluuta
kurkkua kohden ja niskaharuksiin tosissansa? Jos kaksi tappelee, kun on yhteinen karahvi kynsissä ja vääntö kysymyksissä, kumpi
ensimmäisen tilkan pulputtaa kurkkuihinsa, niin rommi on pian ja karahvi myöskin, rommi kissan nuoltavilla ja karahvi murenina
laattiassa; ja jos järki silloin palaakin päihin, ennenkuin kynnet ovat toisen rinnuksissa ja verkapielissä, niin permannolla
seisoo rytinän jälkeen toisiansa vastapäätä kaksi nyhteriä, joiden naamat venyvät sitä mukaa, mitä selkeämmäksi he näkevät läiskän
rähjän edessänsä, joka laimiskan sijasta laattian rivoilla olisi ihanasti saattanut virkistellä kummankin kurkkukaulaa
sopuvuorolta ja jaloiltaan nautittuna. Kuinkas olisi käynyt, ajattelen vieläkin, jos Alastalo olisi karvastunut silmittömäksi ja
kerjennyt täräyttämään suustansa semmoisen sanan, jota mies kunniansa vuoksi ei enää palauta takaperittäin, vaikka halukin olisi,
ja jos Pukkila olisi närkästynyt nenänpäänsä arkapaikoissa niin verilihoille, ettei sitä olisi enää lääkinnyt hyvän sanan
laastarikaan, vaikka voidetta olisi haaskattukin?

Nytkin äsken ja vähän viimeistä varhemmin, kun Siviän nimi oli paukahtanut salissa juuri, kun tyttö itse oli totivesikannuineen
tulemassa kynnyksen ylitse huoneeseen, ja Alastalo ja Pukkila parastaikaa katselivat toisiansa punaisin silmin ja niin likeltä
vastapäätä kuin kaksi kukontepaa, jotka nokanpäät totisina yhdessä ja kurkuntapit höyhenhareilla kiertävät toisiansa
varvasverkkaan havuilla, vartoen sitä siunattua silmännikausta, jolloin sopi tarkalta sihdiltä nyökäistä ja oman luukäyrän
voimalla, jos onnistui, nakata silmänpuhko umpeen ja vuotaville toisella pahuksen kaksipöksyisellä, nytkin äsken tuonnoin siis,
ellen minä olisi niin pehmiä sydämiltäni, kuin minä visseissä vahtivuoroissa todella olen, ja minun tullut surku tyttökasvuisen
ihmisen puolesta, että häneltä, herkiältä ja verivauhkolta jäivät suuttumuksessa vedet ja kannut silmittömästi ja huolimattomasti
laattialle, kun oli parkupakissa paettava huoneesta ja pelastuttava näkyviltä ennenkuin kuuman lähteet olivat heruilla silmissä ja
veden viljat kasvoilla jokaisen katseltavina, niin mitäs olisi kerjennytkään, ellei minulle kesken muuta olisi tullut tämä surku
ja kannupilkkumin kiiru ja kuuma piteleminen, mitäs olisi kerjennytkään ilman tätä, sanon, tapahtumaan salissa ja mitä höyheniä
ruvennut pölyämään ilmassa missä lähimmässä ryöpsäyksessä hyvänsä? Ajatusta tuihittaa joskus jälestäkäsin, kun on jäillä
ajellessaan aamupimeässä hevosineen kulkenut turvallisena reimattua tietä, ja päivänvalolla palatessaan samaa tietä huomaakin,
että tien viereen on virta tietämättä yön aikana syönyt elätysläven ja oma jalas ja hevosenkaapa huomeltaina aivan hipoomilta on
sivunnut mustanhuljaa lumien sulissa syvyytten viljuilla.

Niinpä äskenkin ja ennen sitä, kun viimeisiä ajattelin: mitäs olisi parkistammekaan ja monenko talvimitan turhista
praakinjaarituksista ja parranhuiskutuksista syntynyt muuta kuin kesken tuhrimisen jätetty ja ensimmäisen kiukkupään kiivaudessa
kukaties sykkyräpalloille rutistettu ja mytyn möykkynä nyrkin kourista Alastalon pöytälaatikon pohjille ja viimeisimpään nurkkaan
nakattu paperinhylky, jos nyt ja äsken kiuas olisi päässyt räjähtämään ja pisarakin vielä olisi valettu niille tulikuumille
kiville salissa, jotka jo paukahtelivat kyljissään!  Alastalo on vissiin tinkaan asti sujahyllinen mies sivuiltaan, joka sekä
puhisee paisuu avaratkin housunmitat täyttäväksi että piukkaa punnaa itsensä todellista tukevuuttaan ahtaammistakin aidanraoista
ja veräjänlävistä, ja Pukkilalla niinikään on selän- ja niskanpidossaan taaskin oma määränsä tuoreen haapapuun luontoa, joka sekä
riuskailee suoranpotkoa aisavarren viroissa että norjuu taipuu vaikka luokkakaaren kyömyille valjasruomujen pinteissä, mutta älä
mene napittamaan Alastalon takkia ahtaammille kuin uumanmitat ähkymättä kärsivät, äläkä luule luokanväärääkään ja Pukkilaa
pajuvitsaksi, jota kostamatta pidellään sormissa niinkuin taivuttamisen älli syhyy, sillä silloin lentävät pian napit odottamatta
napittajan kynsistä koko tusina nurkkiin ja pajuvitsaksi uskottu potkasee päin planeettojasi, niin että saat hakea hampaitasi
seiniltä, jos enää löydät!

Olivat totisesti napit vaarassa Alastalon paikkapaikoilla ja liivipiukoilla äsken ja tikun risaa riitelemässä Pukkilan niskan
taipukohdilla ja siliänvaarallisilla silloin, kun kumpikin piteli toistansa kielenpäällänsä silmittömästi ja varomattomasti, ja
koko seurakunta salissa oli vaarassa saada seuraavassa rysäyksessä päin silmiänsä semmoista, jota pyyhkimään olisi malttavaisenkin
täytynyt lähteä salista pois ja kotiinsa. Ja olisiko parkki ja parkkilaiva pitäjässä sen rämäyksen jälkeen ollut melkoakaan
eheämpi ja paikattavampi astia mureniltaan kuin Siviän totivesikannu siruissansa laattiassa, jos minä sen kerta koparoihin
kopattuani olisin minäkin ollut kärsimätön ihoiltani ja helläpivoinen ja nakannut kesken kantamisen tulinkaisen kynsiäni
kärventämästä, paiskannut pahuksen permantoon, ennenkuin se oli asetettu pöydänkantille ja tallessa totisekottamisia varten.
Asioissa sattuu semmoisia paikkoja, että on unohdettava oma kämmen, vaikka porottaisi pohjissa kuinka saastaisesti hyvänsä, ja
vietävä työ korjoon, ennenkuin hieroo pivoansa ja kiroo.  Vaikka minä tiedän, että kannu eheänä pöydällä ja totivesi astiassa
kuumana ja valmiina lasin pohjille kaadettavaksi ja sokeripivolliseen sekotettavaksi ei tärkeydessä ja riikinmerkityksissä ole
samanveroinen asia ja samaan katekismuksen pääkappaleeseen kuuluva mitä-se-on: vastaus, kuin parkkirikinen aluksenastia täydessä
taklingissa pitäjässä ja kolmimastoisen laivamanuaarin täysjako syksyisessä ja keväisessä rahtilikviidissä, vaikka minä tämän
tiedän ja täydesti ymmärrän niin puoleen kuin toiseenkin, ja värteeraan sekä lasi- että lästimitalta, niin en minä sittenkään
pääse siitä mielestä, että Alastaloa kuitenkin äsken ämmätti, kun hän tärkeässä tikissä päästää kärsimättömänä neulan omille
juonilleen käsissään ja sohrii huitoo sivuille ja silmittömiä ja Pukkiloita silloin, kun saumanratkoa juuri on parhailtansa
piukattava umpeen ja silmää niinkuin neulankärkeäkin pidettävä yhtä piukasti tikun nenällä kuin järkeä Athanasiusta lukiessa!
Mikäs miesteko se on, kun nostaa posliinikannun laattialta ja kantaa pöydälle, vaikka se onkin helvetti kynsissä, mutta minä en
kiellä sitä, että isoissa asioissa ja Alastalon liiviseltä olisi sopinut odottaa sitä miehen paksuutta, että suuttumisen
sarvipässit, vaikka ne puskisivat kuinka jumalattomasti sydänkarsinassa, pidetään kurissa ja veräjän takana hammasaitauksen
sisäpuolilla sen ajan kuin toimissa ollaan ja parkkikirjat ovat pöydällä!

Näistä ajatuksista ja juuri näiltä vähän moittivilta ajatuksen kohdilta havahdutti nyt siis Alastalon kehoitus Härkäniemen, ja se
olikin härkäniemen hartiaväkinen ja muu jäsenjykevyinen mies, joka nyt varusteli lähtöä sohvalta ja sovitti varsipiippua
otolliseen nojoon sohvankulman nahkavierustoille siksi ajaksi kuin itse käveli toimituksiin ja savupäästöille. Nyt olisi oma
taskuvara ja arkipiippu sittenkin ollut parempi sytytettynä ja hampaissa, sillä sen olisi voinut pitää leukapielessänsä ja
haikuhuokumilla kirjoittamisenkin ajan!  ajatteli hän hienoksittaisella kieltäymyksen haikeudella ennenkuin lähti liikkeelle ja
keikkumaan. Ovathan Alastalollakin olleet ähkinänsä ja hengenpuuskuttelunsa ennenkuin kuorma on tähänkään traviin saatu ja reki
kiskottu näillekään ahteille, joilla nyt köryytetään, ja laiskemman ja minunkaltaiseni kannalta myötähölkkääkin ja kuorman
kukkuroilla jäsenkoipia ja selänjoutilasta venytellen! tuumaili hän kävellessään, ja melkein nuhteli itseänsä siitä, että
ajatuksen kapine värkkää päässä ja syynää ja soimaa muita, jotka tuhtaavat ja pusertavat hikikarpaloa otsahattuihinsa sillä aikaa,
kun itse istuu penkinpangolla ja vahtaa nenäorttansa ja mielensaivariansa. Mitäs sanomista siitä on, jos papupata prätistessään
sylkee pihahtelee kannen alta joskus pirauksen partaan ylitsekin ja tuhkaan, kunhan vain rokka kiehuu kypsäksi laitojen
sisäpuolilla, ja kaikkein vähimmän sanomista pitäisi olla sillä, joka on ensimmäisinä lusikkoineen vadin syrjillä, kun kypsä on
kannettu pöytään ja suurussiunaus luettu! Härkäniemi epuutti ja peräytti kaikki äskeiset nupinansa ja tarpeettomat ajatuksen
huiskutukset poskissansa, kävellä vankatessaan nyt laattialla kirjoituspöytää päin ja kootessa mieltänsä siihen leppoon ja
tasavipuun, joilla tuumiva mies ja omilla anturoillaan oman astian kansilautoja astuva kapteeni aina suorittaa vakaat teot ja
täysvendan käännökset, olkoon kysymys nimikirjoituksista maissa tuolin tasalavitsoilla liukkaan paperin kavaloille pinnoille, vai
tuulen puuskukuonon noukkimisista pultaanin paisuposkiin merillä laudan ruskatessa jalan alla ja mänkivän viskellessä laidan
takana paiskopäitä reilinkien törmiin.

Salin laattian poikitse asteli nyt siis kirjoituspöytää ja levitettyjä parkkipapereita kohden päätöksiltään ja kulkusiltakin
sormenotoiltaan kylläkin huojumaton ja pihtinäppinen mies, mutta mies myöskin, jonka polvinivelissä ja sääritanassa lisäksi oli
sitä huojuvaa myötöä ja varsisitkaan varavalppautta, jonka meri ja heiluva täkinkansi opettaa sekä järjenknuppiin että astumisen
jäseniin sille, joka elämänsä eräät vuosikymmenet on tottunut vahtaamaan reilinkilaudan taakse sitä, mikäs kuoppa seuraavassa
tingassa muljaa vatupassit uusiksi kölin alla ja antura-aavistuksiin. Eihän hän, Härkäniemi, kerta perille tultuaan ja
tuolinhamasta istuimen itselleen sopivasti esille siirrettyään, enää aikoja tarvinnut arvelemisiin pöydän vieressä, sillä selvä se
oli, että hän kirjoitti nimensä papereihin, koska hän oli paikalla ja asia varmaksi ajateltu, ja selvä sekin, että
kahdeksannesosan hän kirjoitti parkista, koska muissakin aluksissa hänen osansa oli aina kahdeksas-osa ja tietysti siis
parhaassakin, eikä myöskään istumisen passaileminen vaikeuksia tuottanut, sillä ei hänellä vatsaa ollut liikkumisissa liikoja yli
tukevuuden tarpeen tiellä, ja hartiahöngän, jos sitä onkin ryhille ladottu runsaammasti, lykkää kyllä livakasti sinne, mihin
muukin ruumis mahtuu, varsinkin jos sitä, niinkuin muitakin jäsenpaikkojansa on joskus tottunut häälyttämään raakaköysillä ja
taklinkinuorissa senmukaan ja siinä vinossa, kuinka riki kulloinkin vinttaa paapurin kastumilta styyrpurin sylkimille ja
päinvastoin.

"Malakias Afrodite Härkäniemi" oli siis rivin mitalta yhtä sujalti paperilla kuin selkäneliskantin sovittaminenkin oli tapahtunut
tuolin telineihin pöydän edessä, ja "kahdeksasosa jakamattomasta parkkialuksesta" vahvisti seuraava rivi vakaasti ylärivin
yhtävakaisen nimiradin, ikäänkuin kaiun myöhempi laveneva raiku talvi-ilman pielillä nuijan varhaisemman pamauksen kehähirren
mäikätyillä honkaniskoilla.  "Se ja senkokoinen osa jakamattomasta laiva-aluksesta" oli nimittäin Härkäniemen ainainen sanamuoto
ja hänen oma välttämätön erikoislisänsä aluslaatuisen meriastian laivapapereihin nimikirjoituksen jälkeen osamäärää merkitessä jo
siitä pitäen kun hän oli kirjoittanut ensimmäisen laiva-osansa Alastalon toiseen kaljaasiin. Osamäärät olivat saattaneet hiemasen
vaihdella kaljaasikuuttojen neljännes-osista kuunarialusten ja prikirikisten astioiden jo Härkäniemen kohdalta vakautuneisiin yksi
kahdeksannesosan merkintöihin, mutta jakamattomuus pysyi osakirjoituksissa hänellä muuttumattomasti väistämättömänä ja
välttämättömänä murtoluvun ratkopalasen kiinniparsimisena ja makkaranpätkän avopäiden umpeenpujottamisena, jota ilman muhkeankin
laivan mokomankokoinenkin osa olisi hänen silmissään ja mieleensä tuntunut kuin -- olkoon isompikin -- lohjekahvale komeankin
pitokarootin posliinisyrjästä tai kuin omaksi kiskaistu liepeenkluutti kouranpitimissä siitä verkanutusta, jota joku muu napittaa
yllensä ja liivipaikkojensa lämpimiksi. Tämä ajatus ja jakamattomuuden välttämättömyys yhteisissä souveissa ja pinnistyksissä oli
siinnyt hänen päässään jo niinä päivinä, kun hän henkselittömänä ja pelliluukkuisena miehenvesana oli katekismusläksyissä ennen
pääkappaleita joutunut Athanasiuksen tunnustuksen kimppuun ja oli saanut ruuvata päätänsä, joka jo silloin oli ollut sama
Malakiaksen pääknuppi kuin yhä vieläkin, melkein rivinomille saakka, ennenkuin alkoi saada sanoista kiinni ällin langan pään. Hän
oli ajatellut, että mikäs ruuhi ja vesiastia semmoinen enää on, joka on hakattu kolmeksi palaseksi, etukeula erikseen muusta ja
samaten keskipiitan paikat omaksi astiakseen ja ahteripeilin puoli kolmanneksi, vaikka kaikki kolme kukin ovatkin kieltämättä
ruuhta ja ruuhessa välttämättömät sekä myöskin selvästi ymmärrettävät ja tarpeelliset saman jakamattoman ruuhen eri paikkoina ja
eri toimituksissa. Kun tämän ajatuksen ja selvittämisen jälkeen ja sen perästä, kun oli ihmetellyt, kuinka samat palaset saattavat
olla murusia eriltänsä, mutta astiata ehiöiltänsä, palasi Athanasiukseen, niin oli jokainen ratirivi kirkas silmäin luettavana, ja
ymmärsi niinkuin sydämen syömisen, kun pähkinän kuori on purtu, että keula, ahteri ja partaat ovat, vaikka erinimisiä ja
eritoimisia, niin samanveroisia yhden ainoan ruuhikaukalon eroittamatonta ykseyttä ja kokonaisuutta ja että ruuhta ei
kuorimallakaan eroita osistansa, vaan että keula on täysillänsä ruuhta niinkuin ahterikin, ja että kolme yhtenä on samassa
tingassa sekä kolmen erillisen yhtä eheätä ja kiinteätä ainoutta että jakamattoman kokonaisen kolmea omatoimista itseä, jotka,
vaikkakin laitaa, jonka hanganpotkoilta airo ponnistaa, ja vaikkakin keulaa, joka pusertaa päisin, ja vaikkakin perää, joka jättää
matkaa taakseen, niin kaikin kuitenkin ovat kaikki kolme saman kantavan ruuhen samaa lautaumpista palkokupua, joka on kuutto ja
astia vasta yksiltäisyyksiensä ykseyden voimasta. Tämä Athanasiuksen tunnustuksen muinainen puhkipohtiminen ja ruuhenosien
ymmärtäminen jakamattomaksi kokonaisuudeksi vesiastiassa siis vaikutti, että Härkäniemi ei enää myöhemminkään elämässään, kun tuli
aika ja semmoinen vuoro, että joutui merkitsemään ja jaksoi merkitä laivanosia paperille, voinut ja saanut luonnon-Aatamistaan
sitä urakan voittoa, että olisi osannut, niinkuin toisetkin muut kaikki yksinkertaisesti merkitä paperille vain paljaan 1/8 osan
laivasta niinkuin paloteltavasta kyrsänpuolikkaasta, vaan täytyi hänen aina tunnon vuoksi ja alusastian rääkkäämisen välttämiseksi
kirjoittaa, niinkuin nytkin 1/8 "jakamattomasta" parkkilaivasta: täydellä käsinyrkillänsähän mies kirjoittaa nimensä niinkuin
muunkin, ja siis myöskin omantuntonsa ja sydänpallonsa täydellä ja molempipuoliskaisella tiedolla ja järjellä.

Oikeastaan olisi nyt, kun nimi oli kirjoitettu ja osamäärä myöskin laillensa paperilla, asia Härkäniemen kohdalta ollut valmis
senkuin tässä tingassa, ja silloin kun laivasta ei kuitenkaan vielä ollut enempää tiedonhamua kuin tämä taitettava paperiarkki
siloisiltansa pöydän pinnoilla, saattoi puhua mistään valmiista, ja Härkäniemi siis hyvästikin ja mitään laiminlyömättä voinut
ilman enempiä ajatuksen jahtaamisia nousta paikoiltaan tuolilta ja tehtävänsä täyttäneenä miehenä palata säyseitä menojaan
takaisin sohvan kulmaa kohden koettelemaan, vieläkö perut elivät valveilla pesän pohjissa ja uskollisuus kyti poroissa, kun sai
varren pään suuhunsa. Härkäniemen lähtemisistä ei kuitenkaan tullut ensi toviin mitään, vaikka kieltämättä hiukka hämmensikin
istumisen tasatyvisyyttä ja mielen muuta lavitsarauhaa piipun ja haikuvedon puuttuminen leukapielistä ja ajatuksen mausta, ei
tullut, sillä suurus on pureskeltava suussa ennenkuin sen nielee, ja teon palanen, varsinkin jos se on isokokoinen ja lahna
kalaksi eikä mikään särjenpoika, on hienonnettava mielen hampaissa tarkasti ja joka nikamalta, ennenkuin se juoksee ajatuksen
kurkussa ruotojen raapimatta seiniin. Ei siis Härkäniemi vielä hievahtanut tuolin topninkeilta ja pöydänvieriltä ennenkuin oli
noukkinut sekä silmiensä nirkoihin että ajatusnystyröittensä talteen sen mikä nyt, hänen kirjoitettuaan osansa, oli tähän asti
valmiina ja siframääräisenä paperilla luettavana parkista: koska tässä nyt istun ja itse katselen paperia, niin miksen
silmänäkemältä laske saman tien sormenpäihin paljoko tynnyri vielä on vailla ennenkuin se on puolikoilla, arveli hän, olematta sen
uteliaampi kuin se, joka tarha-aidan takana ja päällimmäisen riukupuun nojoilla suvipäivän takailloissa ja ehtoolypsyn jälkeen
joutiloiltaan seisoskellessaan tulee muitten ajatustensa ja mielenleponsa ohessa huomanneeksi, että Mansikeita seisoo lähimmässä
aitauksen kulmassa kolme uskollista yhteisillä hännän huiskeilla ja kuonoturpain nuokkumilla ja lisäksi vielä siellä täällä pitkin
tarhaa mahamakuuillansa ja leukahartauksissa havuilla neljä muuta, utara-Mustiketta, ja siitä päättelee ilman enempiä laskemisen
murheita ja pään vaivoja, että talossa on tarha-aitauksessa seitsemän märehtijää. Niin kuin tällainen levollinen laskija
rintalapakoiltansa aitariukujen nojalta, samaten Härkäniemi nyt tuoliltansa ja parkkipaperin edessä huomasi kohta, että Langholman
ja Alastalon kaksi kahdeksannesta olivat selvä parkinneljännes yhteensä, ja kun siihen yhdisti hänen oman kahdeksanneksensa niin
puuttui täydestä laivanpuolikkaasta ennä ainoastaan yksi kahdeksanneksen lohko, minkä vajan taas täsmillensä täyttivät se puolikas
kahdeksanneksesta, jonka Pukkila oli kuudettatoista-osallansa merkinnyt ja ne kaksi kuudettatoista-osan puolikasta, jotka vielä
olivat pipanoina ja osanpiloina kirjoitetut 1/32 osina paperille.

Härkäniemi oikein hymähteli lauhkeoisiin partoihinsa, kun noukki varmemmin silmäinsä nokkaan Mikkelin niinkuin Eenokinkin ja
Karjamaan niinkuin Krooklankin rusthollarin jäljet ja visukintun askeleet paperilta. Näkee hiirenkin jäljet lumessa, kun tarkkaan
katsoo!  tunnusti hän ja väänsi niskaa niin paljon, että ensin näki vasemmilta vieressänsä Karjamaan sohvan päässä ja senjälkeen
oikeoilta sivuiltansa Krooklan uunin nurkassa: "miehen kokoisia te sentään kumpikin olette, ettekä mitään peipposen-västäräkkejä,
vaikka jäljistä ja pirauksista voisi päätellä vaikka kärpäsiä kävelleen parkkikirjalla sillä aikaa, kun te olette osanne
kirjoittaneet!" sanoi hän ja ilmoitti mielensä ääneenkin sekä tarkasteli, paitsi osamurusten penikoita kuin höyhenettömiä
kananpoikia minävaivaisina alastomiltaan paperin julkisilla avoimilla, myöskin niitä samaisia räiskäyksen läjiä ja tripan
priiskeitä, joita jo Alastalokin oli karsastellut parkkikirjassansa Karjamaan kynäpännän askarruksilta ja Krooklan nenäräystästen
tippumilta. "Kas vaan!" sanoi hän kuitenkin ja lisäsi lepytteli jotain sovinnon haastettakin mahdollisen lyhytnokkaisuuden ja
närkästymisten herkkä-ihoisuuksien varalta juttuunsa. "Kas vaan!" pakisi hän siis ja kahnutteli sopusaivaria parranjuurissansa
peukalonpäällään. "Kas kurkisen kureja, kuinka murenekin konstaa tapin viroissa, kun hiirenkikka kierii tukoksi toronsuihin
sahtitynnyrin pulppupaikoille, ja kuinka kuparin vaskikin vaihtuu hopean karvoille, kuu saidan sormi katoo lantin latuskaisen
päällimmäiseksi kopeekaksi ruplan pinoon!" naurahteli hän viurutteli siltä puolelta naamaansa, joka kallistui Eenokkia käsin.
"Minäs pilanpalasena ja kamfiilattuna juustonsyrjänä roikkuisi kilottaisi taivaan pielipohjillakin semmoinen kuunpuoliskokaan,
jonka molempien sarvikulmien kärjestä olisi kummastakin nokanpäästä lohkaistu kolhittu vanhingonkahvale, vaikkapa vain vaivaisen
1/32 osan kokoinenkin sirpa täyden kuuammeen kumopohjista, ja Krooklakaan, mikäs Mikkel hän olisi mieheksi nenänviisariansa vailla
taulussansa enempää kuin Eenokkikaan mikään Karjamaa ilman piipunnysää leuassansa, vaikka eivät kumpikaan, jos sitte ajattelen
nenäpiikkiä, joka on kitsas muussa, paitsi pituudessa, taikka piipunväärää, joka on saita muussa paitsi paikalla istumisen
itsepintaisuudessa, vaikka eivät kumpikaan, sanon, ole kooltaan ja tuumastukkimitaltaan hengille kirjoitetun Krooklan kaikesta
maallisesta mammonasta saati Karjamaan manttaalille pannusta mannusta edes pikkuvarpaan kolmaskymmenestoisen osan täyttä 1/32
osaa!" lasketteli hän ja oli meho mies, jollei juuri niille, joille parastikää oli hieronut hieman nuuskan siementä nenän
syhymille, niin muulle syyttömälle salille. Merimies ja kapteenipakan astelija on reilingin taakse katsellessaan tottunut siihen,
että hyvän tuulen muljatessa muljaa meri kaikilta kyljiltänsä sen, minkä on kehäntilaa ja silmätannerta horisontin partaitten
tällä puolella, ja senpävuoksi hän on tottunut siihenkin, että hyväntuulen rullatessa omissakin kehäruhoissa ei nappeja aristella,
vaan nauru saa loiskia valtoimiltansa, minkä on hylkkää ruumiissa ja raumanruumaa kaulakurkun välissä puskivankin puuskutella
ähkyrannan ahdistamatta! Valtoimiltansa nauraa hulkutteli Härkäniemikin siis nyt koko kirvestetyn ruumiinsa neliskanttisilta
hartiaryhiltä (leveyden latuskaisuutta ei nimittäin niissä ollut yksin, vaan myöskin muuta luisevuuden rynkää sekä selkäpinnoissa
että niillä puolilla, joilta takki mieheltä on napitettu kiinni rintapielillä), kun hän hyvän hyvinensä katseli ja silmien
sumeeraamalta laski täyttä parkkialuksen puolikasta nyrkkinsä alla paperilla, ja rintaryntäittensä paisuvilla tunsi, että kolmen
topin laiva-astia nyt alkoi olla melkein kuin puolivissi asia pitäjässä, ja että jos oli jo tähänkin asti astunut askeleensa
joltisellakin tanalla ja anturavarmuudella niin maakamaran kuoripinnoilla kuin tervatäkin läiskymilläkin, niin tästälähin oli
säärivarsi tietävä vantterat paikkansa vielä tämmäävämmiksi parkkiretarin ja vaikkapa aikanansa parkinkapteeninkin verkatromppujen
peitossa, ja ottava tornit ja Atlannin tyrmäykset sen läjämmällä pötköllä vastaan kuin mitä Atlannin niitun alatkin ovat
Pohjanmeren aitatahtoimia laveammat, ja puskijalla siellä selkälääniä ja niskamanttaalia rutommasti rynkäpäiden kyömysyöksyyn
reilingin lankun roiskuville torjutörmille.

Se olikin lavea mies, ja sellainen, jolla humisi sekä verissä että korvakarvojen tuntumilla tuulenpuhtia avarammilta pyyhkimiltä,
kuin tämän salin seinävieriltä, joka nyt, kirjoituksensa kirjoitettuaan ja osansa merkittyään ja asiansa myöskin ajateltuaan nousi
tuolilta ja pöydän vierestä ja ennen lähtemistä ja kävelemistä takaisin sohvaa päin ja istumapaikoillensa, laski Härkäniemen
vakavan kämmenen pöydän pinnoille ja levitetyille papereille. "Sinä olet sentään poika ja paras kukonvesa parvessa, Alastalo, ja
ensimmäinen livistäjä joukossa jo silloin muinen, kun pahanteossa ja papumaavarkaissa juostiin! En minä kehu, vaikka kiitänkin ja
sanon selvästi, että se hylje sinä olet, joka edellä möyrit ja elätysavannot haet, kun me muut mahakyydissä rämmimme jälestä!
Sanoisin, että sinun virkasi niiltä ajoilta asti, jolloin kaljaasi meidän mielestämme vielä oli alus, ja jolloin uskoimme
puhtaavissakin pöksyissä jo astelevamme, kun kaljaasikippareina kävelimme vast'uusissa Tukholman tohveliverkaisissamme
kirkonkongin keskikäytävillä, sanoisin, että sinun virkasi jo silloin oli meidän muiden vaivihkaista puijaamista ja nenäharuksista
taluttamista niille kauraruuhille käsin, joille ei oma ylähuuli itseltänsä ymmärtänyt venyä, sanoisin marisisin, ellei vähävähiltä
olisi sinun alkuvioiltasi, vaikka myöhemmin omiltakin hahmimisen synneiltä ja halunhajuilta joutunut itsekukin semmoisten paljujen
ja rehutiinujen partaille, joiden ääressä älä enää uskokaan, että kerkäiäisit mihinkään korvien luimuttelemisiin ja harmilotkoihin
enempää kuin hyvän hymäyksiinkään ja kiitoksen hirnahtelemisiin muuta kuin pure vaan ja rauskuttele hartaasti, minkä turpa hahmia
jaksaa ja hammas loukuttamaan kykenee sitä suuruksen paksua silppua ja kauranhajuavan hyvää, jonka kahinoissa kuono ahneena möyhii
silmäupia ja otsakarvojen tähtivalkoista myöten!"

Härkäniemi muhotteli partaansa ja näytti kuin ei loppua tulisikaan pakisemiselle, kun kerta oli kielen kylki käännetty ja kuutin
kiri löysätty näin myötäisille pyyhkimille. Hän oli kuitenkin mies, jolla ehkä oli lieha parta, mutta parran peitossa luja leuka,
ja niinpä saattoi hän sekä hyristä, kun hänen mielestään oli tilaa siihen, että ymmärsi myöskin lopettaa, kun se oli sanottu, mitä
oli puhuttava.  "Sinä, Mattsson, minä tiedän vanhaltansa, että sinun talossasi on talvi sitä varten, että isonuotta olisi valmiina
ja paikattuna parsilla kevätkudun ajaksi, ja senkin tiedän, että mitä sinä huiskit, ja näytät laiskemmasta huiskivan
tarpeettomiakin, sen sinä huiskit sen varalta, että talvitahman jälkeen on sula-apajan vuoro, ja silloin on hyvä jos kellä on
satasyltäinen nuotta orsilla odottamassa! Et sinä satasyltäistäsi sentään ilman naapuria mereen potki ja tässä nyt olemme apunasi:
puoli parkistasi on merkitty paperille! Kiitokset ansaitsisit, koska kaikki nyt olemme sinun langoillasi säynästä aitaamassa
yhteiseen karsinaan, mutta ei nuotan vedossa noikita vaan kulataan kylmissä ja haalataan hartiaväeltä umpeen sitä rakoa, joka
vielä on avoimillaan lahden pussin suilla, jotta puhjuissa alkaisi pulina!" Härkäniemi puheli viimeisiä roteviansa jo astellessaan
pöydän vieriltä sohvan kulmasijoille käsin, mutta virkahti vielä ennen piippunsa pitelemisiä ja sitä seuraavia vaikenemisen
taukoja pienen kehoituksen muillekin salissa. "Joutukaa nyt muutkin ja kävelkää patikoikaa vuorollanne, sillä parkkeja on tänäpänä
merkittävänä ainoastaan yksi salissa, ja siitä on puoli jo liesussa niiltä, joilla ei vielä ole nimi kirjoissa!" --

Nyt oli Härkäniemellä jo piipun suupala hampaissa, ja koska sen henkeä oli koeteltava, niin oli jutunkerta nyt tältä erältä
lopussa hänen kohdaltansa. Kun hän jonkun verkan jälkeen oli kerjennyt sovittamaan itsensä istumaankin takaisin paikoilleen sohvan
kulmassa, niin salissa sai taas ruveta odottamaan jotain muuta tapahtumista. Härkäniemi oli nimittäin sellainen, joka yhtä
kernaasti piti suutansa ummessa kuin toimessakin, mutta joka jutun tarinan alkuun jouduttuaan ainoastaan saattoi toisinaan olla
epäselvillä sopivasta lopettamisen kohdasta, kunnes oli saanut piippunsa taas sytyksiin ja paikoilleen suussa ja syyn
vaitipysymiseen.




Yhdeksästoista luku.

Lahdenperäkin kirjoittaa viimein parkkiosansa sekä ajattelee Friisi-juttuja, joita hän ei tällä erällä kuitenkaan kerro, ja
mitenkäs käykään, tekee pienen kompastuksen, ennenkuin pääsee valmiiksi kirjoituksissa.


Oikeastaan alkoi juhlallisuus ja meno kirjoitustoimissa ja salissa näillä vaihein jo osoittaa vähän ikäänkuin ehtoolaskun merkkejä
ja muistuttaa semmoista pitohankkinaa ja pyhäpukua, jonka verkakankaan vivahduksissa ja kulmasyrjien kunnossa niinkuin koko
roikkumisessakin ja saumalierien ryhdissä vasten tahtoansakin alkaa ikävikseen huomata, jollei juuri nukkavieruksi kulumista
vielä, niin kuitenkin jo vissiä haaltumisen aavistusta ja kieltämätöntä löyhtymisen taipumusta.  Puhumatta siitä, että eräs ja
toinenkin ja useampikin jo oli seinävierillä ja eri haaroillakin unohtanut arvollisuuden hetkessä ja toimituksen vakavuudessa ja
aloittanut muuta vartoessaan jutun nupinaa joko naapurille, joka sattui istumaan vieripuolilla lähituolilla, tai tämän ohitsekin,
jos oli leukakertaisempi mies kauempana, puhumatta tästä vähitellen yleisemmästäkin hyrinästä eri tahoilla ja salin kulmilla
olivat useat silmäparit myöskin huomattavalla harrastuksella ja selvällä mielenkiinnolla kohdistetut joutilasta totipöytää päin,
jonka pinnoilla Härkäniemen nostama Siviän vesikannu kilotteli rommikarahvin edessä ja konjakkikarahvin vieressä ja aivan
turhiltansa höyrysi kuumiansa tyhjiin ilmoihin niinkauan kuin ei kukaan kävellyt lasiansa vahvistamassa pöydän vieressä. Krookla
se oli, Mikkel, joka tässä myöhemmässä seikassa vaikutti ratkaisun, niin ettei enää tarvinnut arvella sen, jolla oli rohkeutta ja
mieli teki, sillä hänkin oli tuoliltansa äkännyt, että totipöytä oli laiskoillansa odottamassa, ja koska hänen lasinsa seisoi
tyhjänä vartoomassa muurin reunakranssilla, jonne hän sen oli kädestänsä lykännyt lähtiessään kirjoittamaan laiva-osaansa, niin
mikäs työ siinä oli kurottaa lasi kouraansa takaisin ja kävellä, koska sääret alla olivat, kaatamaan väkevää lasiinsa niinkauan
kuin pöydän ympärillä oli tyhjää eikä tarvinnut tunkea muita tieltä.  Ennenkuin Härkäniemi siis kirjoittamisen jälkeen vielä oli
kelvolla sohvankulmassakaan ja piippu vakituisilla tehtävillään hänen leukapielissään, ja samaten ennenkuin Alastalokaan vielä oli
kerjennyt tuhasemaan nenäänsä ja käskemään ketään Härkäniemen jälkeen kävelemään parkinkirjoille ja kehottamaan Lahdenperääkin nyt
vuoroltansa kirjoittamaan osansa ennenkuin laiva oli loppuun merkitty, ennen tätä kaikkea siis ja toimitusten tasamenoista
jatkumista oli Krookla nyt jalkeilla ja keskenkaikkisissa häärinnöissä ja totisissa sekoitteluissa totipöydän vierillä, eikä kauan
yksinään, sillä uskomattoman nopeasti keikkui hartiaparia mustanaan pöydän ympärillä, kun kerta esimerkki oli annettu, eikä enää
tarvinnut uskaltaa ensimmäisenä sinne, minne mieltä jo pitkän ajan oli tietämättä vetänyt.  Pukkilakin, jolla sittenkin oli
edelleen harmin kaunaa virutettavana kurkustansa oli kohta Krooklan jälestä ja kun oli huomannut tämän hommastelut, toisena
kurkena ja kallistelijana pöydän vieressä ja paikalla koppaamassa konjakkikarahvin omaan haltuunsa ennenkuin joku toinen sieppasi
käteensä: "janokin-janokin tullut-tullut ja raapii-riipii pirunpäiväinen kurkunkuopissa kuin ruodonraato!" selitteli hän ja
tulkitsi, kun oli kyynäspäävoimalla ja tuuppimalla varjeltava tilojansa takaa tunkevien edessä, jotta sai pitää liikkumisen ruumat
ominaan naaraamiseen hommiin pöydän edessä ja sekottamisen kallisteluissa.

Tässä sohinassa ja syntyneessä, vaikkapa sovinnollisessakin pikkukiireen tyrkinnässä manneräärisellä puolella salia ja totipöydän
vierustoilla joutuivat pakostakin jäämään melko huomaamattomille ja varjoon meriseinän puoleiset samanaikaiset tapaukset ja
toimenjatkot kirjoituspöydän vieressä, jossa nyt Lahdenperä vuorostaan Alastalon opastamilta istui osaansa merkitsemässä.
Ratkaisevasti ja kehoittelun tarkoituksissa taputteli Alastalo paraikaa lautamiestä, jolla jo oli kynänvarsi kädessänsä,
selkähartioihin ja leipoi lepytteli vuorolla olevaa ryhälautasille, sillä hänen omatuntonsa oli hieman heikko ja soimasi häntä
siitä seikasta, että muilta tarpeellisilta järjestelemisiltä ja täpäriltä oli tätä, tämän päivän kaupoissa sittenkin aika tärkeätä
miestä ja Vaarniemen varvimetsän omistajaa tullut mahdollisesti jonkun verran laiminlyödyksi päivän mitassa ja jätetyksi huudin
puolelle. Muisti hän sentään Härkäniemen äskeiset pakinat ja laskemiset, parkinosien justeeraamiset, ja taputteli hieroi siis
sopukämmenellä naapurin hartialihoihin. Säästin sinua varten tämän osan kirjoittamisen, joka nyt on pännän laistoilla ja
parkkialuksen toisen puoliskon ensimmäisenä! lasketteli hän siis Mattssonin sujavia ja jutteli mieskeskeisesti korvanjuureen
luottamuksia, joita ei tarvinnut koko seurakunnalle kuulutella.

"Sinä kärkimiehenä vasemmalla, kun Langholma astelee etummaisena oikealla, niin molemmat puoliskot parkissa liikkuvat ja metsä
auttaa rehevälti siellä, missä raha lykkää rotevalti! Nenässä on kaksi syrjää, vasemmanvierinen vasemmilla ja oikeanvierinen
oikeoilla, ja laiva-aluksessa kaksi puolta, pintapuoli ulkopuolustoilla ja ruumanpuolusta sisäpuolustoilla, ja kummatkin ovat
veistettävät kummaltakin kantiltansa, nenäviisari molemmilta kylkisivuiltansa, jotta majakanpookki naamataulussa torkottaa suorana
eikä ole niistettäessä karsas, ja parkin astia molemmilta kuorikuvun puoliltansa, jotta puu levittäisi pintaa sitä mukaa kuin
ruumakin makoa, eikä metsä saitailisi liiviverkojen mittaamisissa siellä missä raha rakentaa lihavaa!" Alastalo puhui sojotteli ja
vahvisti mojoviansa sekä ajatteli, että totta kangistunutkin vuota pehmeäksi sulaa, kun sitä parkkitiinussa hautoo, ja
vääntynytkin nokka suoraksi taipuu, kun sen kerta on saanut peukalon ja etusormen rakoon. "Sinä metsävänä edellä ja Langholma
rahavana vieressä ja meitä muitakin laihanlihavia takarivissä varaväeksi ja seläntöngöiksi, niin ihmepä, jollei Vaarniemessä ensi
talvena rytise, ja joka hongon humahtamilta parkki ole pantteria ruotovampi ja sinä seteliä ryntävämpi lompakon miehustoilta!"
paransi hän puheenkertaa ja vuodatteli voidetta haaskaamalta siihen akselinapaan, joka nyt oli kiertymisen vuorolla. Silloin kun
kiskoo säämiskää rojoluisen kämmenensä peitoksi ja hienouksiksi, silloin on kiskottava terävästi ja tämmäten, hikihitsissä ja
kiromutinaa säästämättä! harkitsi hän, ja oli mies kuin piru soopankeittäjänä.

Lahdenperä oli tosissansa alunperin ollut vähän nörköhuulinen, nörköhuulinen koko päivän oikeastaan. Ei tänne tullessaan, ei
suinkaan, ei paatissa, sillä oli ollut hyvä vetotuuli kotorannasta asti koko matkan, eikä rantamäkeä ylös taloon kävellessäkään,
sillä nutun alla, napitetun ja Kahiluodon Hesekielin ompeleman kotoverkanutun hieman jäykänkankeissa peitoissa paisutteli sentään
aika paksuna ja kylkisaumoja pitelevänä tieto siitä, että hän se sittenkin oli se, joka tänäpänä käveli Alastalon pihakuistia
kohden Vaarniemen metsän isäntänä, hän itse, lautamies, eikä kukaan muu! Vielä porstuan edessä, jalkoja havutukkoon hangatessa ja
kumpaakin saapaskantaa vuoroltaan savesta puhdistellessa veteli verissä niin vietävästi ikäänkuin olisi sydäntä kiskottu kuin
harmoniikkaa kaikilta rekistereiltään. Ei silloin kävelty nilkkasotkua likosavissa ja tahdonten ravassa nauriskorjuilla ja
naatinkynsien kiskomisissa, ja lotkuvilla pitkospuilla takatorppien lammasvarkaitten haastematkoilla, kun asteltiin pyyhityissä
saappaissa ja pyhäverkapöksyissä Alastalon pestyillä kuisteilla ja notkavilla lankunpalkeilla Alastalon salin taattitampuurin
leveätä lasiruutuovea kohden, jonka tammimaalatut alapeilit vilkkuivat ja välkkyivät kuin pitopilkkumit ja porsliinien kylkiposket
alkamattoman ateriapöydän vitivalkoisilla kaateilla ja lukuvuoroliinoilla, ja jonka lasipaikat hilkkuivat ja helkkuivat kaiken
maailman saframin väreissä ja sinenpunan tulissa ja kellan kiloissa, ikäänkuin olisivat kerraltansa katseltavina ruudun liuskasten
kyttäimiltä taivaan parhaat paratiisin kedot ja kukkasploorat ja puskapensaat keruubit oksilla ja giraffit laitumilla, tai
ikäänkuin pilkottelisi talvipakkasen ajajalle ja yöpimeän köryyttäjälle odottamatta korpimatkan kohduilla havulumien harventumilta
ja tienvieren väljentymiltä odottamatta silmään ihmisasunto lumissansa ja tupalämpimissään tahtoimensa aitauksissa, akkunoiden
loimuilla pystyvalkean kotoisa hulja, ruutujen jäähileissä iloinen kimmel ja tuohiräystästen riippukynttilöissä säihkyn sinet ja
sadun punat! Vielä kun sovitti kämmentä tukevaan messinkiripaan vauraassa lakeeriovessa ja lukko kahvan painamalta ponnahti
vietereillään auki, potkasi rohkeus povitaskun vuoreihin ja porstuan puolelta astui avauksen täydeltä ja pihtipielien mahtumilta
tampuurikamariin mies, kuin olisi koko Vaarniemi humahtamiltansa ollut astumassa tupiin. Tottapahan piti olla ovissa juhlallisen
ja saapasanturoiltansa lavean sen, jonka metsä tänäpänä oli oleva sekä epistola- että evankeliumitekstinä salissa, ja jolla kasvoi
puuainetta sekä salkosoleata tihuviltaan noronotkoissa että rynkäjäräkkää harvaksiltaan törmärinteillä, jos sitte rakettiin parkit
vai muut kuunarin purkit ja tarvittiin vahvaa köliin ja pihkaniskaista pantterikaariin taikka kaulankurkoa raakasarviin ja
kenokaartoa kuvepieliin! oli hän ajatellut ja täyttänyt pihtipielien välit isäntämiehen verkaryntäillä ja lautamiehen rehevillä.
Tässä, tampuurin ovesta sisään vääntyessä, oli uskonsäkki sydämessä kuitenkin saanut ensimmäisen lommonsa kylkeensä, sillä
tampuurikamarissa ei ollut ollut ketään vastassa ja Alastalon kapteeni sojokäsin röhisemässä tervetulojansa tulijalle, vaan itse
oli saanut omin toimin ja alotuksin ripustaa lakkinsa oviseinän koukkuriviin ja lähteä arkisiltaan ja nokkansa niistettyään
ikäänkuin tavallinenkin vieras tavallisena päivänä ja ilman menoja astelemaan salin ovea kohden, josta oli kuulunut puheenkertaa.

Härkäniemi siellä ja Alastalo olivat keskenään jupisseet peremmän meriakkunan edessä, niin että sai yskiä ja ryhiskellä
kurkustansa pari kertaa ennenkuin huomasivat edes, että oli saapunut ja salissa, ja senkin jälkeen oli Alastalolla vielä ollut
jotain salaista sanomista Härkäniemelle ja puhisemisia Langholmasta ja Pukkilasta ja Jannesta, Janne Pihlmannista, niinkuin korva
oli tähdännyt, niin että kotvan ajan sai edelleenkin ja senkin jälkeen, kun tulo jo oli huomattu, seisoskella oven suussa ja
kynnyksen edessä muun toimituksen puutteessa mittailemassa itseänsä ja varsikokoansa, vaikka lautamiehen luissa, jopa
rotevanpuolisissakin tiesi kävelevänsä, salin ruumatiloihin sekä lakikorkeuksiin päälaen yläpuolilla että laattiapermannon
lakeuksiin saapasnirkojensa edessä, ja havaita mielessänsä, että miehen koko ja ruumiin rojo saattaa olla sekä krymppäävää ja
kokoonkutistuvaa että venyvää ja purtilopartaitten tasoille paisuvaa lajia, ja että samassa kropassansa saattaa olla olevinansa
aikakin mies ja patruunan paksuinen mahovöiltänsä omien orsien alla ja oman tuvanpöydän takana pullistellessa, kun taas toisissa
penkeissä ja rippikirkon kuoreissa vetää niskojansa lakoon ja kurttaa suolipaikkojansakin selkärankoihin kuin köyhän talon koira
kolmen päivän paaston jälkeen!  Jumalattoman salin ja lakeammat seinäoltavat kuin itse Viiaisten keräjätuvassakaan olikin Alastalo
rakentanut itselleen, ja kun lisäksi olivat matot siivoissa riveissänsä viidettä syltäisinä rateina valkoisilla puulaattioilla,
niin hämmenteli rohkeampikin ja paatunutkin mies kynnyksen yli astuttuaan ennenkuin käskemättä läksi eteenpäin kävelemään. Oli
siis Lahdenperälle jo kohta salin puolelle astuttuansa ja ennenkuin Alastalo oli kirvottanut itsensä kahdenkeskisistä Härkäniemen
kanssa ja tullut isännän jutuille kättelemään tulijaa ja kyselemään kuulumisia ja tuulia, oli hänelle tapahtunut se, että
alkuperäinen puhti ja rohkeuden friskeys oli poissa veristä ja hävinnyt, niinkuin orava oksalta, jonka huojumilla se silmän
jättämältä aivan äsken vielä oli vihtoillut ilmi eläviltä häntäluutaansa. Eihän rohkeus tosin juuri saapasvarsiin asti vielä ollut
hänessä vajonnut ja kantapäihin ryöminyt -- semmoista ei tarvinnut Lahdenperän verkaisesta ja lautamiehen virkaisesta miehestä
luullakaan, vielä vähemmin uskoa!  -- mutta se vajaa oli ilmestynyt kurkun laimiskoihin, että oven suusta ei ollut sopinut omilta
ryhinöiltä ja äänen pidoilta lähteä saapastamaan keskemmälle salia, ennenkuin oli tultu käpälästä venyttelemään ja isännän
kourapivolta käskemään.

Lommoa oli siis auttamattomasti syntynyt ja vajakupuun vajonnut Lahdenperän hieman pingoillansa ollut sydänrakko, niinkuin syntyy
kuopan syöpää ja vajoo kartiosupun nälkäsuille täysviljatunkin ja reuna-äyräitänsä myöten kukkuroillensa kapatun ruislaarin
pintakumpura, kun vaan on varkaanroisto aikansa ja yökausileponsa ollut askaroissa ja ähinöissä aitanalustoissa, ja kairatyön
jälkeen rauhassa ja uurastuksen hikeä otsaltansa pyyhkien juoksutellut reiänkolosta laarinlaattioissa jyvänkultaa aivinaistensa
suihin sen määrän nyörättyjä ja syrjälle nostettuja säkinpylleröitä, jotta lihavampikin rusthollarin laari vähitellen alkaa
yläpintojensa poskissa tuntea laihtumisen merkkejä ja lonsoilemisen vuotokuoppia! Olivathan Alastalo ja Härkäniemi kyllä viimein
lopettaneet korvakeräjänsä ja lukuvuoromutinansa akkunapostin kulmassa omalla salin äärellänsä, ja Alastalo, ikäänkuin vasta tässä
tingassa olisi äkännyt ketään kynnyksillä ja huomannut tulijan ja vieraan ja seisomisen vartoomiset oven suussa, tullut kohissut
salin poikitse kädensuja kämmenojolta kohotettuna ja kasvonpakeilla hyvänhyryä voin läämälti paistamassa, tullut keikutellut kuin
hylje liukuimillaan silojäillä ja samassa nuuskauksessa jo ottanut sekä kämmen- että käsivarsivaralta koko miehen: "no jokos
viimeinkin lukkari lukuvuoroilla ja lahna pesässä: seisoskelleet Härkäniemen kanssa akkunoissa killumassa ja laseissa passaamassa,
eikös ketään jo kuulu ja Lahdenperäkin ole paikalla, ja silloin seisoo mies itse jo omissa verkasissaan salin puolella eikä
yskäsekään, jotta huomattaisiin!" Voidetta oli Alastalon parroilta valunut haaskaamalti ja melkeinpä kieputellen oli joutunut oven
suulta peräsaliin ja sohville istumaan: "Peremmälle, peremmälle nyt vaan, saliin mahtuu, eikä Vaarniemikään sinulla kintuissa
paina, vaikka metsä humiseekin havunkarvaa niin tihuvalti, että variskin kaartaa virstan kierrot Pukkilan puolille, kun tietää,
ettei istumasijaa saa tunkemallakaan latvoissa Lahdenperän puolella aitaa ja variksen pursto puskemallakaan persettä sopimaan
mäntyvillojen havuhuppiin!" Sojolta ja sulkaviltaan oli puheenlääkettä ja sananlievikettä sekä vuodatettu että voideltu niin
sydänilloille kuin mielenpakoituksillekin, ja niin kieppaavaa oli menonveto ja kyydinpiukotus ollut rannevinttaimissa ja koko
pyryssä ja puhdinlennossa laattialla, että puoletko itsestään ja järjenkänninkeistään oli pelastanut mukanansa sohvalle, kun
siellä viimein istui pärjättynä miehenä nahkatopninkeilla ja salin perillä?

"Metsäsi sinä meille tänäpänä prakkaat, vaikka meillä olisi kymmenen partaveistä päässä jokaisella järjenterinä, mutta mitäs
semmoisesta metsästä, joka on niin tihuva ja säästetty, ettei siunaamallakaan ja kirves kädessä pääse syrjistä sisään, kun joka
paikassa on puskan runkoa ja paksun pensasta tiellä ja edessä niin, ettei mies mahdu työhön ja heilumaan: mitäs villoja
semmoisesta lampaasta lähtee, jonka nukka on niin kitsaasti tukkoon kasvanut, ettei keritsimen nirkkoja saa tunkemallakaan juuriin
ja hälvimään?" Olihan tämä ja tämmöinen jutunkerta taas jo virkistänytkin sydänaluksia ja mielenkarvat päässeet takaisin
alkuperäisille höyhenilleen ja pöyhilleen, oli jo räjähdellyt nauruakin maostansa, ja tuntenut itsensä reheväksi ja kotonansa
sohvalla: "Kyllä metsään pääsee, kun veräjästä tulee ja isäntä on avaamassa, ja kyllä sakset luiskivat paksussakin karvassa, kun
hakee nirkonkärjet käheriin niiltä paikoilta ja korvavieriltä, joilta takkuinenkin oinas on hieno ja myötäsuan siliä!" oli hän
siis vain vapailtansa lasketellut ja höylännyt hyvän hyryn riimiä Alastalon sujaviin, koska oli tilaa sohvalla niinkauan kuin
siinä vielä yksiksensä istui, nauramisiin ja vatsan holottamisiin. "Ja siinä metsässä on jotain kaatumaankin, jossa kirveellä on
aluksi ahtautta, niinkuin villaakin rutommin irkiämässä sen lampaan kupeilta, jonka kyljillä hiottujenkin keritsimien kitaposkia
joskus laiskottaa liika puruntäysi liuskinten suilla!" oli hän puhellut jatkoksikin ja terästellyt puolestansa sopujuonta jutussa:
leukahan miehellä siinä on kuin toisellakin ja saranat myöskin pielissä!

Oikeastaan olisi ensimmäinen ontuminen kynnyksillä ollut tämän jälkeen lääkitty mielen sydämissä ja olo sillään aika mukavaa
kylkiin salissa ja joukossa, ellei olisi sattunut tulemaan juuri Pukkila viereen istumaan ja joutunut sohvalla likistyksiin
Pukkilan ja Härkäniemen väliin. Olisihan sohvalla ollut tilaa yllin kyllin, niin ettei mitään ruumiin ahdinkoa ja tönimisen
tunkemisia ollut kummallakaan puolella ja kyynärpään vaivoja niihin punnaamisiin, että säilytti paikkansa täysruumalta ja koko
istumisen pieleltä, mutta kun istuu toisen olkapään nyhimillä mies, jolla on Härkäniemen hartiapuoli naapuria käsin, ja toisella
kylkivierellä Pukkilan kaltainen sätky-ankerias ja humalaseipään huiska, niin välimailla istuja alkaa hyvissäkin lihahöykissä ja
riittävilläkin pakarasijoilla vetää ruumispaikkojansa varoviltansa kokoon ja luonnollista kaidemmiksi. Härkäniemi, ei hänestä
muuta vaaraa ollut, kuin että hän istui ja täytti paikaltansa sen sijatilan, jonka hartiakulmat tarvitsivat hänen kummallakin
sivupuolellaan, mutta hän oli kuitenkin työläs mies vierillä ja kannontyven vertainen juttunaapuriksi näin niinkuin tänäpänä,
jolloin olivat tärkeät asiat menossa ja ihmisen hänen uskonkappaleittensa mukaan pysyttävä koolla ja taveillansa piippunsa parissa
ja ajatustensa kanssa. Pukkila sensijaan, hän oli sulasti ja silkoilta liikkumisiltaankin jo, eikä pelkältä hartiavaalta ja
ajatuksen uhon lästipainolta kavahdettava mies vierillä ja vaikka kissanpenikka silmillä tämmöisenä päivänä, sillä asiat olivat
hauraat ja heikkojäiset ja Pukkila piruna ja penteleenä pystyssä ja kynsillänsä koska hyvänsä kohta, kun tuli puhe parkeista ja
rakentamisista ja Vaarniemen metsistä! Tämänvuoksi ja siis hengeltään enemmän kuin ruumiiltansa oli Lahdenperä kohta Pukkilan
tultua saliin ja istuttua hänen viereensä hänen ja Karjamaan väliin alkanut tuntea istuinpaikan ahtaaksi itselleen sohvalla ja
ruvennut katumaan, että oli ollenkaan antanut viekotella itsensä tänne ylös perän puolelle, kun olisi ollut esimerkiksi Nordbergin
rinnalla meriseinän vierustalla paljon ja melkolailla vapaampi olo ja omavaraisempi leuan- ja muun ruumiinpito.  Pihkana
sittenkin, siellä istuisin kuin kotonani, kirnuttelisin sylkeä suussani ja puhelisin, kun lystää! oli hän päivän kestäessä
kerjennyt jo monettomat kerrat, kerjennyt sekä noitumaan että pahemminkin sadattelemaan vahinkoaan, kun oli pitänytkin lykätä
itsensä tämmöisiin pihteihin, jossa istui ruumiinsa hiessä pelkän kielenpalasensa vahtaamisissa joka kerta kun jotain röyhäsi
vatsasta sanomisen kaltaista!

Tietysti oli lautamiespenkillä joutunut tottumaan siihen, että tunti- ja tiimakaupalla ja silloin kun herrassöötingit ja
keräjäherrat olivat puheissa ja protokollissa, sai pitää ummessa leipärakoansa niinkuin kuollut särki leukojansa, mutta silloin
istui sentään virantoimissa ja kruunun palkoissa ja sai sitäpaitsi, kun käyttäytyi sopivasti ja peitteli hammastarhat ja ikenen
juuret kämmenensä varjoon, haukotella kangotella väsymykset kiduksistansa, niin etteivät paikat ja saranat vallan päässeet
puuttumaan pielissä ja ruostumaan kääntymillään pitkän joutilaisuuden vuoksi. Virantoimissa siis kylläkin ja lautamiehen
taksipäivinä jaksoi kyllä työn viitteestä pitää leukansa esilukossa ja huulisaumansa umpinyöreissä sen ajan kuin palkka juoksi,
mutta kristittykin on ihminen, tammitiinukin lauta-astia, ja kestikös edes jäsenluissaan saati vyöpinteissään sitä, että koko
päivän rääkkää itseänsä omassa lihassansa ja pitää seurassakin ja salivieraana suutansa siivolla kuin tapettu kukonpoika
kurkkuansa kiekanhiiskumatta tarhan havuilla ja tukin vieressä!

Oli totisesti alkanut ajan mittaan koetella vyöhihnan nahkapaikkojen kestävyyttä uumaympäryksillä, kun tiimakaupalla ja
tuntitingillä oli pitänyt jutteliaan miehen samaa päätä istua sohvalla suun pukahtamatta ja niellä pelkkää ilman henkeä vatsaansa,
nököttää paikoillansa topninkeilla niin sanan hiiskamatta kuin olisi kielensä pudottanut pikkukamarimatkalla, ja Pukkilan vuoksi
ja varovaisuuden tähden vuovaamatta huokaista edes pierun pituista hönkää henkilävistään, vaikka muut paukuttelivat leukojansa
korvien vieressä kuin kluput kaistojansa kolmen parin tappopäivänä riihessä! Eihän Lahdenperä, ei mies itse, eikä myöskään miehen
leuka niitä ollut, jotka hämmentelivät joukossa tai hiivasivat häntää norkoilleen ja koipipieliin silloin kun haukkua oli koolla
ja haistellaan toisiaan, eipä suinkaan, kyllä hänellä kieli killui, ja kieppasi myöskin, siinä kun kellään muullakin, ja
tarinajuttua hänellä oli tallella sekä poskijuurissa että päänlaareissa niin kototarpeiksi kuin vieraanvaroiksikin
makasiinimääriltä ja köysimitoilta, jos sitte tarvittiin rukiisen höystettä mieshyrinöihin tai vehnäsemmän hajuista
pitopakinoihin, viisaanpiimäistä toimellisissa istumisissa tai läjänlisää naurunräikkään viinatuoppia kallistellessa! Ei; ei
Lahdenperä ujo ollut luonnoltansa, ei suunahalta eikä sydämensä repulta, kyllä hän läiskähti sekä kieltä kitalakeen että kämmentä
reiteen, istuttiinko sitten löylyhiessä ja vihtahuhdossa saunanlaolla vai tosipaikassa ja pitopöydässä täysityössä viidennen ja
voimallisimman räätin kimpussa neljän edellisen ja väkevän niskaan, ja tarvitsiko laveuksissa iso valhe vielä mojoihinsa pienen
kaunistavan vahvistuksen tai pieni tosi aikamoisen ja miesmallisen lisän hattuihinsa! Ei Lahdenperä Jumalan varustamalta kaino
ollut, ei pelkoakaan eikä likipäinkään, mutta merkillisesti oli luonto hänellä tänäpänä pysynyt saapasvarsissa ja siivona, jopa
siinä määrin, että jalkosääret olivat pitkässä istumisessa alkaneet oijennella potkoa laattialla ja kärsimättömyys nyppiä ja
nytkiä muissakin ruumiinpaikoissa, niinkuin poikasena ja pahanvekarana joskus kototuvassa ja paastosunnuntaisin postillasaarnaa
kuunnellessa, kun ei amenta ollut alkanut kuulua, vaikka isäpapan sormissa ja peukalon kastamisilta jo oli kymmenes lehdenplari
luettuna ja laskettuna kääntynyt kirjassa! Kuri silloinkin ja isäpapan silmänmulkaus messinkisankojen ylitse oli pitänyt jäsenet
koossa, ja sama kuri nyt ja raippavitsan muistutus oli oman järjen piukotuksilla ja varotuksen huiskauksilla pidätellyt varsaveriä
suonissa ja kukistanut valakkaoriilta ja juttuhirnalta liiat leiskuttelemisen halut harjaskarvoista ja kaapakynsistä, vaikka
varvasta olisikin kutittanut konilla säärystämisiin!

Totisestikin ja todenperästikin ajatellen, niin kuka oli tänäpänä pysynyt visummin kuin karsina-aidan takana koko päivän? En
juttele, en sananpapenan pyörinkäistä päästä parroille! oli hän ajatellut ja varoittanut itseänsä esimerkiksi silloin, kun Siviän
kannu kuumiltansa oli seisonut ja höyryskellyt laattialla Härkäniemen edessä ja Pukkila kytännyt Alastaloa ja Alastalo Pukkilaa
niin likeltä kuin kaksi kukonpoikaa tarhalla nokat yhdessä ja varvasvaroviltaan toistansa kiertäen ennenkuin höyhenet pölyävät
kummankin niskavilloista, en hiiskasekaan enkä avatun korkkitulpan pihaustakaan päästä pinnoistani, etten vihoita ketään ja saa
niskoihini vaikka molempia ja kaikkia kolmea yhdessä! oli hän hillinnyt ja malttanut manannut itsensä, vaikka kielenpää oli
poikimassa niin vietävästi, ikäänkuin olisi puoli sisukuntaa ollut samalla haavaa ja yhdellä lammashännän huiskauksella
papenoitava julkeille! "Kummallekos isopartaiselle parta sen räpän jälkeen leukaan jäi, entiselle rovastillekos vai Ärrämäen
vaarille, kun lukuvuoroilla toinen kysyi ja toinen vastasi ja kumpikin kuumaverinen kiskoi toistansa siitä paikasta, mistä naama
oli leukaa pitempi, rovasti: 'pirun porstuoitakos sinä partoinesi juokset lavaisemassa, kun minulta keräjillä palkkaasi riitelet?'
Ärrämäen vaari: 'porstuat ensin ja salinperät sen jälkeen ja luuta siepataan sieltä, minne piru on salihuiskansa lykännyt palkan
liikana talteen!' ja kummallakin oli terävän sanavuoron ja vielä terävämmän tempauksen jälkeen pensaan vihta riitaveljen
karvanpaksua kourassa, mutta leuka kummallakin tempauksen jälkeen kaljupielinen!" Noin oli ollut aivan kielen päässä jutun
poikanen ja sanan penikka, kytännyt kierin kippaimillansa ja vierin vippaimillansa kärjen täpärillä ikäänkuin kolon suilla hiiren
hipsa kurkkimillansa ennen loikan luikkaa laattioilla, noin oli ollut tapahtumassa ja tapaturma kynsissä, mutta järjen nokkakarvat
olivat kuitenkin olleet varailla ja haristimilla ja haistelleet ajoissa katin hajua, niin että kolon puolille jäi, mikä kolossa
oli turvissa, ja sananhiiri pysyi piilossa ennenkuin katin kynsi oli niskassa: hullu silloin itsensä ja siihen paikkaan välimaihin
lykkää, missä kaksi on kiivasta ja molemmilla halot pystyssä! Sen kompastuksen oli sillä kerralla lykyllä karttanut ja niellyt
sanan onnella nahkoihinsa ajoissa silloin kuin praakki olisi ollut varomatonta ja puheenkerta vaarallista, ja voinut syhymättömänä
saada kahden kiukaan valmiit kihat samalta kiulunheittämältä omia syyttömiä karvojansa kärventämään!

Mutta kävele liukkailla ja vältä livastuminen vasemmalla, niin jo konstailee oikeanpuolinenkin antura, ja ellet ole nopea silloin
ja mako vatupassissa, niin jo olet tönttinesi tanterissa ja ketarat sihtaamassa taivaan sinisiin! Eikös pintelettäkin pitänyt
Härkäniemen juuri näissä täpärissä kopata kannunkekäle kynsiinsä laattian plankuilta ja lähteä manöövereille salin reiteillä
totipöydän haminoita kohden pirupentele alastomissa kämmenpohjissa porottelemassa ja hartiariki sen seitsemässä tämmikiristyksessä
ja väkivinossa!  Oli siinä saanut luontonsa niskaa koetella ja väkivaltaa tehdä maollensa, ettei läjähtänyt röhänauruun ja
hölkänhypyille koko syntinen kroppa, kun se, joka oli isonen, oli harras, ja se, joka oli pieni, oli pippurainen, ja molemmat
yhdessä toimessa totisia, ja toinen sylki suustansa ja toinen torostansa, kun luovittiin ja askel oli nopea kapteenilla kuin
pissan hädässä!  Läjähtänyt olisi, jos olisi uskaltanut, ja päästänyt kyljet rullaamaan, mutta onkos kaunista röyhäileminen
aterialla ennen palasen nielemistä, ja olisikos sopinut kesken paragraaffia ja parasta parkin protokollan kirjoittamista ja
ennenkuin oli oman nimensäkään saanut papereihin ruveta luonnolliseksi ja ruumiinröhinöille niinkuin sikahumalainen herrassöötinki
keräjillä kesken kovinta valankaavan paukuttamistaan tuomaripöydän päässä! Voitettu oli tämäkin kiusaus kunnialla, niska taitettu
urhoollisesti kaikelta huikentelemisen perisynniltä verissä, naurunporsas sullottu takaisin säkkiin, jonka suusta se väkivoimin
potki ulos, ja säilytetty sohvalla naama vakaana ja latuskaisena kuin nahanpinka topninki-istuimilla pakarain alustoilla, oli
Härkäniemi millä kärpänkeikkumilla hyvänsä laattioilla!

Mutta veden kieli vartoo ja valvoo minkä sauman suulla hyvänsä ravistuneen ruuhen ulkopuolella, ja pahan kyttä on puikkimassa
syntisen omaantuntoon, mistä ajatuksen lovesta ja lävestä ikinänsä ja niinpä oli tämä viekotus ja naurun räjähdys tuskin ja hädin
tullen vältetty, kun jo on historia mielessä taaskin ja pää kutemassa mätiä, koska ei saa silmiänsä irti Härkäniemen pinteistä ja
hopun kiiruista totipöytää kohden. Koskas äijä nakkaa palasen kynsistänsä, niin että posliinin kahvaleet sinkuvat salissa ja kuuma
vesi kihisee laattioilla!  oli hän ihmetellyt, vaikkei asian ollenkaan tarvinnut häntä koskea, ja tuntenut jännityksen hikeä
kielensä kuoloissa. Ja eikös vietävissäkin samassa juossut saman kuolan mukana sekä kielen päähän että ajatuksen nikoon
ilmi-eläviltään Hullu-Friisi ja kahvikupit lentämässä liemineen omassa tuvassa ja oman-Marin prikalta Friisin hihan pyyhkimiltä
laattioille ja nurkkiin ja ptruu! oli saanut olla kaksin käsin ja hammaskirissä malttinsa suupielissä ja kielensä kuolattimissa
pidättelemässä, ettei pyrähtänyt samaa menoa ja kesken toimituksia ja tärkeitä ja juuri, kun itse odotteli käskynkutsua
kirjoituspöydän vierille ja tuolin kannoille, ettei pyyhkäissyt läpi käsien ja harjanhuiskeille saliin sama juttu ja karkuvarsa,
jonka tepastukset kaikki tunsivat jo vanhoilta raveilta ja kymmenennen erän paukuttamilta entisten täystusinoitten lisäksi!
Jumaliste, jo kuuli omissa korvissansa sätinänsä, kun kieli olisi pajannut ja Friisi-juttuja juossut vaikka kuinka monta
kiilinkäistä salin permannoilla, sillä kun emisäkin kerta asettuu poikimisen vaivoille niin ensimmäisen jälissä vilistää pian
peräkanaa kymmenen puhdasta porsaanpipanaa pahnoilla, jokainen nokkineen kuin edellisensä häntäruuvin lenkissä roikkuen.

Sen saman olisi ensi rotlassa laskenut, joka tuli kuin lonsoomiltaan mieleen, kun katseli Härkäniemen pipparoimisia permannoilla
ja ihmetteli, koska lentää kämmenistä tulinkainen pivossa ja kannu on palasina ja posliinina laattioissa!  Aivan sillä samalla
lennolla ja puhdin faartilla kuin Friisi pyyhkäsi kupit ja kermanekat palasiksi Marin prikoilta laattian nurkkiin silloin, kun hän
toi vasun ja koppakorin Englannin tulijaisiksi meille muinen, kun me olimme nuoria vielä ja nuorempia talolla ja Siina mukulana
leikkimässä permannolla.  'Lapselle paijuja!' sanoi Friisi, kun kappaleen kahvaleet prikalta kilisivät penkinkonteissa ja
maitokerma juoksi laattianraon saumoissa.  Mari seisoi kauhistuneena laattialla tyhjä prikanpelli käsissänsä, ja kihahti jo
minunkin päähäni ja tukanjuuriini verensako paksuna, vaikka Friisin tunsin ja piti tietämän, että hänen peleissään oli parasta
jäädä odottamaan seuraavaa vuorotuuria, ennenkuin vihastui. Hän oli tällä kerralla ajanut siivosti tallin edustoille eikä niinkuin
joskus tavallisesti friskatulla päällä ollessaan tupannut rekineen päivineen porstuan ovista sisään, sitonut hevosensa
huolellisesti kriimun varresta tallin ovipielimäärlöön, niinkuin minä olin tuvanakkunasta katsellut, ja sovittanut loimenkin
Valkonsa selkään, ikäänkuin ajattelisi viipyä talossa kahvin ajat ja vielä ryypyn välitkin. 'Karaa, flikka, pihalle, ja juoksuta
reestä koppakori tupaan, vedä heinien alta ja kanna varovasti!' sanoi hän samassa rytinän jälkeen ja kun kupit olivat kilisseet ja
palasina permannolla, ja käski Mantaa, meidän tarhapiikaamme, joka askaroitsi karjakeitoissa totopadan vieressä, sillä aikaa kuin
me, Mari ja minä katselimme julkeutta laattialla, ja Mari sydänsäryllä huomasi, että sokerirasiakin, lasinen ja Tukholmasta
ostettu, oli palasina ja särkynyt: Siina, silloin neljännellä vuodellansa, oli jo hakenut ja saanut käsiinsä ja katseli sitä
puoliskoa kupin kahvaleesta, jossa oli punasen ruusunkukkasen kuva poskessa ja sininen nauha maalattu kimpun ympärille. Manta
olikin jo juossut ulkona ja palasi nopeasti takaisin laahaten ovesta sisään tuvanpuolelle raskasta sankakoria, joka
pärepartaitansa myöten oli tupottu täyteen oljilla ja heinätukuilla. 'Emännälle tuliaisia!' pakisi Friisi vain tyveniänsä
ikäänkuin ei mitään varhaisempia seikkoja ja helisemisiä olisi tapahtunutkaan tuvassa, ja samalla nuotilla ikäänkuin äsken:
'lapselle paijuja!' Eihän Mari malttanut, vaikka suuttunutkin vielä oli, vaan kyykistyi kopan viereen, ja mitäs veti esiin Friisin
korista ja heinistä, jollei ehta englantilaista tassilautasta!  Niitä tuli pari, niitä tuli täystusina laattialle, tuli kuppikin
joka tassiin, kun kirvotti, tuli kannukin rinnassaan kultainen kruusu, ja kermanekka ja sokeriastia, jolla oli kansikin päällään:
Mari haki vieläkin ja peuhoi heinissä ja korin pohjissa, kun jo kaikki oli noukittu ja korut riveissä laattialla ja penkin
syrjällä ja äskeisellä rautaprikalla, joka nyt oli tyhjiltänsä hyvään tarpeeseen: Siina oli sivummalla samaan aikaan ollut
toimissa ja koonnut hoimiinsa omiansa, niin että kaksi heitä, nainen ja naisentaimi oli yhtäaikaa polvillansa ja kokoomisissa ja
Friisi vierillä nauramassa itsensä vääräksi, niin että nytkyi. Mari oli Friisin vanhan orpanan tytär ja kummilapsi, ja tämä oli
tapahtunut sen syksyn jälkeen, jolloin Friisin priki oli palannut ensimmäiseltä Englannin matkaltaan kotiin ja Friislän rannan
eteen.

Friislän rannan eteen! kertasi Lahdenperä ajatuksensa, ja ymmärsi, että näpintärkillä oli liikuttu, jottei koko loiro ollut
samoilta sylkimiltä, ikäänkuin tulpan avaamilta pärskinyt parroille ja Friisi-juttua lapannut saliin kuin harmaata kissaa
Katinkylän veräjistä maantielle! Friislän rannan edessähän ja prikin tuliaiskalaasien jälkeen se oli tapahtunut, kun Friisi
plumssahti Salemin reilingiltä mereen ja jäi sen tien, ikäänkuin olisi koijuun kiivennyt ja vetänyt täkin päänsä ylitse. Me olimme
kaikki istuneet Salemin kajuutassa, rommi oli maistunut hyvältä, se oli friskiltään saapunut Englannista ja tosi sanoen olimme
ryypänneet vähän, ehkä hiukan enemmänkin. Friisi siis plumssahti mereen, kun viimein kotiin hankkiessa ja pienessä päälastissa
kompuroimme reilingeillä ja vuoroltamme kukin kiipesimme nuoratikkaita ruuheen soutaaksemme maihin ja rantaan, putosi päistikkaa
puurin viereen ja sinne jäi, niin ettei muuta näkynyt kuin hatunknalli keikkumassa ruuhen vieressä, vaikka kuinka tirkisti.
Totinen paikka meille muille tuli, jotka kallistelimme päätä ja kurottelimme kurkkua Salemin reilinkipartaitten ylitse, mutta ei
asia katselemisesta parantunut, vaikka sitä kauemminkin olisi jatkanut: Friisi pysyi visusti siellä, minne oli puikahtanut, ja
meri muljotti viheriän mustiansa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; joku ruuhesta pärjäsi joutessansa hatunkin, joka kekkuloi
ylössuiten partaan vierillä.  Alastalon Hermankos se oli, vai joku muu, joka sitte ensimmäisenä äkkäsi, ettei tässä ongella
seisottu ja tulpan keikkumisia katseltu, vaan että nyt olivat paikat kiiruut ja Friisillä paha haukotella siellä, missä nyt oli,
jos vielä haukotteli? 'Köydet tänne ja naaraus käyntiin ja sivaan liikkeelle joka kynsi!' komenteli hän, ja pikemmin kuin
kerjettiin oltiin toimessa ja tuhdattiin totisesti niin että leikki oli kaukana. Nopeasti olivatkin Salemin kaikki köysikasat
täkillä, yksi sätisi sitä, toinen tätä ja jokainen neuvoi muitten kohistessa: juoksu oli jumalaton sekä parrasreilingin vierellä
että kansitäkillä. Ei sitä tiedä kukaan, mitä olisi lopulta toimeen saatu, ellei kesken parhainta kiskomista ja köysiläjien
kirvoittelemista Friisin ääni olisi alkanut piipitellä Salemin sen laidan puolilta ja vastapuolisen partaan takaa, jonne ei kukaan
ollut keksinyt juosta kurkistelemaan. 'Mitä te siellä teette ja juoksette, kun ette tule auttamaan, täällä minä jo olen kauan
odotellut, koska haalaatte minun ylös: vedessä on kylmä ja tulee vilu!' kuului sieltä, kun kaikki karasivat vastapartaalle
kurkistamaan laidan ylitse. Siellä koiranleuka killui terveenä kuin potkiva hauki ja piteli, suolavettä parroiltansa pärskien ja
nauraa huikkien, kiinni jostain rautavantista laivan syrjässä: oli uuspeili sulaa koiruuttansa kompastellut reilinkeillä, ja
meidän muiden peljästykseksi puljahtanut veden alle ja saman tien kölin alatse aluksen toiselle kyljelle nauraaksensa sieltä
meidän pusinoitamme hänen pelastamisekseen.

Peto hän uimaan oli ja sama koiranleuka aina. Sekin kerta, kun hän kahden Ericsson-veljeksen kanssa käveli jäihin samaan avantoon,
ja Ericssonit alkoivat huutaa apua! 'Mitä hemmetissä te huudatte ja pidätte ääntä, ihmiset luulevat pian, että me riitelemme!'
(toinen Ericsson-veljeksistä oli hänen kotivävynsä ja hänen tyttärensä kanssa naimisissa) sanoi Friisi vain ja kieppasi itsensä
jään reunalle sekä kiskoi molemmat toisetkin avannosta. Historioita Friisistä oli vaikka kuinka monta, ja jos yhden lopetti, niin
toinen oli hännässä. Eikös hän hevostansakin ollut opettanut semmoiseksi, että se nousi pystyyn, aisoissa, kun hän kiristi
ohjaksista, ja pelasi paikoillansa seisoen etukonteillansa ilmassa niinkuin sirkuskoni markkinateltassa? Nauroi hän, kun
manterilla ajaessa ja kulkusten kilistessä ihmiset tien varsilla karasivat akkunoihinsa katsomaan niin monta, kuin nenänpäätä
ruutuihin mahtui likistymään, ja Valko teki konstinsa, kaapat vilskuivat ilmassa ja nenänpäät katosivat akkunalaseista kuin
rihvelitaululta kirjoitus, kun sen pyyhkii: suoraan pookista sisään luulivat hullun täyttävän ja varosivatpa opin saatuaan kai
ainakin sen päivän talossa akkunoihin juoksemasta ja laseissa roikkumasta joka kerta, kun kulkunen kilisi tiellä ja joku
syyttömissä toimissansa ajoi asioillansa ohitse!

Tuli samanen Friisi kerta Pukkilaankin, kun isäntä, nykyisen Petterin isä, sattui olemaan poissa ja emäntäkin ulkona
kotoaskareissa.  Renkivouti oli kuitenkin tuvassa, istui tuvan penkillä, kun vieras tuli, ja koska hän oli sirkku mies ja nenä
tornina naamassa, niin arveli hän, että nyt hänen oli ajettava isännän asiat talossa ja otettava iso vieras talonvertaisesti
vastaan.  Kulmakaapissa oli puteli ja vieressä isännän pikari, niinkuin vouti tiesi, ja niinpä kiersi hän pöydän kulman taitse
kaapille, nouti hyllyltä viinaputelin, leveän tukholmalaisen mööpelin jäänvalkoista lasia, jonka hilkkuvaan kylkipintaan oli kuin
lumisormella piirretty sirokirjoin: välbekommen!  tai niinkuin isäntä ryyppyä kaataessaan sen joskus selitti: suihin ja makoon!
Puteli siis haettiin pöydälle ja viereen ryyppylasi, ja vouti kaasi pulputteli ensin vierasta varten pikarimaljan laitatäysilleen
sekä läksi sitä kantamaan suunavajaisiksi tulijalle: tarkoitus oli kait voudilla, että ensimmäisen tyhjentämisen jälkeen hän
kaataisi lasin uuden kerran täyteen omia poskiansa varten. Poskillensa vouti saikin, vaikka toisella tapaa kuin hän oli ajatellut,
ja ulkopuolista voidetta.  Friisi oli nimittäin seurannut tarkkuudella toimitusta, ja kun vouti keskilaattioilla, jonne Friisi oli
jäänyt seisomaan, kökötti pikariansa vieraan otettavaksi, niin ottikin Friisi sen hakuihinsa ja vakavaan vasempaan käteensä, mutta
huiskaisi samassa oikealle latuskaisellansa makean ja tuntuvan muistutuksen voudin korvallisille, sekä käveli senjälkeen täysi
malja kädessänsä pöydän vierille, kiersi lasitulpan uuden kerran auki putelin suulta ja kaasi huolellisesti joka tipan pikarista
takaisin alkuperäiseen talteensa. Ei siinä sanaa haaskattu, eikä naurun komeljaa päästetty parroille, kun puteli ja samaten pikari
juhlallisesti nostettiin pöydältä ja edelleen sanan hiiskamatta suljettiin takaisin kaappiin ja kaapin ovi painettiin kiinni
sellaisella vakavuudella, ikäänkuin ei sitä avattaisi tällä puolen ensi pyhäinmiesten päivää. Vouti, joka oli jonkun verran
lommoisena ja tyhjäkätisenä miehenä jäänyt ensin seisomaan keskilaattioille ja sieltä, asian ymmärrettyään, hiljaksiltaan alkanut
hiivata itseänsä ovensuuta ja saranaläpeä kohden, sai nyt kaapinovelta semmoisen silmäyksen, joka seisautti hänen paikoillensa
niinkuin naulan kärkeen, ja samalla ikäänkuin kysyi, että ymmärrätkös poika, että kaapin ovi on nyt kiinni, ja pysyy suljettuna
niin kauan, kunnes parempi mies sen avaa! Vouti katseli lankun rakoa saapaskärkiensä edessä, ikäänkuin kadehtisi senkokoista
otusta, joka sitäkin tietä pääsisi livahtamaan silmäin näkyviltä, mutta oli oven linkkukin vielä niin kaukana, ettei sopinut
siihenkään kajota ja kadota. Ei Friisikään hellittänyt syntistä silmistänsä sillä aikaa, kun kaapin ovi nyt avattiin auki toinen
juhlallisempi kerta, puteli noudettiin vakuuttavasti takaisin pöydälle ja pikari myös, tulppa irroitettiin suulta ja pikarimalja
reunojansa myöten pulputeltiin täyteen sekä partaviiksien pyyhkimisen jälkeen pois tieltä ja suulta kaadettiin tasalaitaisiltaan
viimeisen pisaran juoksemille asti suun tuimistuksiin ja kurkun virkistyksiin omilta ottamilta ja isännän vieraan oikeuksilla eikä
talon rengin luvilla ja ryyppyvarkan tarjoomilta. Vielä tuimempi oli silmän kieraus, kun toimituksen jälkeen ja partakarvojen
kuivaamisen päälle puteli oli nostettu takaisin paikoilleen hyllyllä ja pikari myöskin ja kaapin mäntyovi entistäkin
päättävämmällä painolla lykätty umpeen: tunnetkos huudin polttavan poskillasi ja tiedätkös tämän erän jälkeen tämän oven
nähdessäsi entistä paremmin, että se ovi, joka on suljettu, on suljettu silloinkin, kun isäntä on talosta poissa? kysyi tämä silmä
voudilta, jolla kuitenkin jo oli oven linkku kämmenen pitelemillä ja porstuan lankkulaattia kohta jalkojen alla!

Mainio uimari Friisi oli ja suuri hulluttelija, mutta mereen hän kuitenkin hukkui ja totisessa toimessa kuoli: hajareisin istuin
minäkin kölin harjalla ja pitelin kangistuvin käsin itseäni kukkuvilla paatin kyljillä ja liukkailla sivukumoilla, kun katselin,
kuinka Friisi vajosi silmieni edessä upiin ja aaltoihin meitä pelastaessaan. Iniön aukolla me olimme seilanneet kumoon, en tiedä,
kuinka kävikään, mutta kevätkylmässä meressä me yhtäkkiä olimme kaikki sotkumassa ja paatti alassuiten köli ylöspäin vieressämme.
Friisin laihankaidat kasvot näin silloin viimeisen kerran, hän oli saanut riisutuksi tuluupit päältään, jotka hänellä olivat
kylmän merituulen vuoksi yllään, ja huitoi meressä kuin syltätingin hakkaaja pinon vieressä. Teersalon Fiinan hän ensin toimitti
paatin kukuille, senjälkeen hän autti kölille Vähäniemen Matin, joka oli kankea jäseniltänsä ja kohmeinen, ja jokaiselta
yrittämältänsä livastui takaisin laidoilta, viimeksi tyrkki hän minuakin selkäryhästä, että sain purin ja ruppeuksen kölipuuhun ja
väännetyksi itseni väkivoimin poikkiruumiittain ensin paatin niskoille ja siitä hivuhiljaa hajareisin keulakokan harjoille, jotka
olivat niljakkaat kyljiltään kuin vietävät, melkein kuin jäiset. Piukat paikat siinä olivat ja tohduksissani olin minäkin, niin
että tovin ajan perästä, kun olin pärskinyt suolat suustani ja taas jaksoin uskoa, että mäntyä oli tosiltansa ja laudanlujana
pakaroitteni alla eikä enää sätkinyt koko kropaltaan ja henkensä edestä pohjattomilla ja veden vetelissä, vasta silloin huomasin
taas uuden kerran Friisin. Hän oli sillä ajalla hakenut keulapestin suuhunsa ja hinasi puhki meressä rantaa kohden meitä, koko
lastia: uskoi, ihmisparka, uimisen taitoonsa, mutta ei ajatellut merta, joka viikkoa sitte oli vielä maannut jäässä ja oli
raudankylmää! 'Vei, pahus, lakkinikin: mitäs limperiä hauki-ahvenilla on minun helsinköörini kanssa tekemistä!' puhui hän vielä ja
yritteli viimeistä valjua leikinlaskuansa meressä, kun huomasi minun katselevan itseänsä ja vallinaalto samalla ryöpsämällä
pyyhkäsi karvalakin hänen siihen aikaan jo aika harmaalta ja likomärkinään karvatupsuiselta päätukaltaan. Me olimme likellä rantaa
silloin jo, ja minä katselin kallioita, kuinkas saa kyntensä noiden kaljuihin, kun rysähdetään, mutta kun katsoin takaisin
Friisiin, niin pestinuoran pää roikkui löysiltänsä vedessä eikä Friisiä näkynyt missään: väsynyt hän oli kesken ja meren kylmä
kiivennyt konstikkaaseen sydämeen juuri rannassa, vaikka meidät pelasti. Juonikas palanen hän oli niin elämässä kuin
kuolemassakin, mutta jalo mies sittenkin sille, joka sisukuntiin näkee, ja toimellinen asioissansa: herroiksi hän poikansakin
kouluutti kaikki kolme Turkua ja Helsinkiä myöten, niin että nyt ovat opinsaaneita ja lehtoreita, vaikka meidän ikäisiämme, ja
isoisia kommerserooteja Pietarissa asti ja pankinpulpettien takana sekä esikuvia pitäjässä, jotta pojista voi tulla miehiä ja
peräpakan astujia muuallakin kuin merillä.

Tiesi Lahdenperä siis ja arvasi muittenkin tuntevan sen, että siitä leukapielestä, joka oli hänen, lähti historiaa, koska vain ja
milloin tarvittiin ja niin pitkältä loirolta kuin juoksua kulloinkin kysyttiin jouten istuttaessa, virstamitalta tai
kyynäräkaupalta, epistolan esiselitykseltä tai evankeliumin täyssaarnalta, kun vain käski seurakunta tai vaati oma terveys ja
ruumiinmaon hengitys, mutta tänäpänä hän oli pitänyt säkin suuta tihdillä, oli varonnut ja ajatellut, että puhiskoon sisässä mitä
ilmaa hyvänsä, minä pidän suuni ja pysyn nahoissani, vaikka pinta pakahtuisi, niin en vihoita ketään, ja kolhaise arkoihin
paikkoihin niitä, jotka ovat isosia ja pullistuksissansa ja senvuoksi rauskaspintaisia ja haurassaumaisia hengenrakoiltansa. Minä
olen lautamies ja tottunut virantoimituksiin ja tiedän pitää huuleni mytyssä ja ajatukset nyytissä sen ajan ja päivän selän, joka
on istuttava suun pukahtamatta muiden riidellessä, ja nuokuttava kärsivällisesti penkillä, ja miksei minulla ole pakarapintaa
sohvannahkaistenkin hieromille ja parranpiikkiä torkolla salinpärinöihinkin, jos viisaus kuiskaa korvanjuureen, että vaikeneminen
ja leuanvartioiminen on jollain täpärällä ja eräissä seuroissa tärkeämpi kuin prätiseminen ja kielenpaukuttaminen! oli hän kohta
sohville istuessaan, ja senjälkeen kun Pukkila oli tullut hänen viereensä ja kyynärpäänapurikseen varottanut itseänsä ja neuvonut.
Ei ole silloin otollinen paikka piipun sytyttelemisiin, kun liikkuu pahnaparsilla tai sulloo rohtimentappuraa tukoksi ladattuun
pyssynsuuhun, eikä Pukkilan vierillä ja hänen korvainsa harumilla, sen hän kohta oli arvannut, ollut tänäpänä melkoakaan
terveellisempää pakista rotevia Alastalon parkista enempää kuin muutakaan maon mukaista ja maakreivin puhetta Vaarniemestä ja
omasta metsästänsä! ja niinpä olikin koko jumalan päivän saanut istua varoviltansa ja puhista omissa pielissään, ikäänkuin olisi
sinetti painettu ja kruununlakkaa omille eläville huulille! Uskollinen hän olikin ollut tähän asti ja pysynyt niin siivona
sohvalla sekä lerviltänsä että melkein ajatustensa karvoiltakin, ikäänkuin olisi kirjoittanut itsensä rippipöytään täksi päiväksi
ja harjannut sitävarten sielunsa nukkapuolet silloiksi, niinkuin herrassöötinkiherrat sunnuntaihankkinansa nutunniskat ja
verkaliepeet pyhähuomeltaisin keräjätalossa. Kun pihtejä piukataan kiinni, niin ei siinä muu apu auta, kuin pitää näppinsä
koreasti poissa raosta, ja kun Pukkila ja Alastalo ovat leukasilla samassa salissa ja parkkiasioissa, niin silloin on syrjäisen
yhtä viisasta pitää kielensä kaukana siitä leikistä kuin peukalonsa loitolla pihtipenkin puristimista! oli Lahdenperä kerjennyt
neuvomaan itseänsä jo lukemattomat kerrat päivän kuluessa ja varottamaan kieltänsä.

Istunut siis oli Lahdenperä tähän asti -- laskematta lukuun pientä kävelemistä totipöydän äärille ja sieltä takaisin -- istunut
niin urhoollisesti ja hievahtamatta paikoillansa sohvalla ja vartioinnut ja varronnut niin uskollisesti leukapieliänsä, että hän
itsekin jo oli jossain ajatuksen välissä ihmetellyt, eikö tämmöisessä olemisessa jo housujen takapielikin pian ala kasvaa
sammaletta sohvalla ja saranat ruostua niissä loukuissa, jotka jumalan luomalta sentään ovat suodut ihmiselle jutunpitoa varten
poskiin! Juuttuu kielikin kitalakeen kiinni ja järki kuivettuu pääkopassa pieksi! oli hän lohdutuksikseen manannut osaansa ja
harmitellut, kun näin kestävästi ja yhtäjaksoisesti oli täytynyt pysyä viisaampana kuin luonnostaan ja veriltään kuitenkaan
oikeastaan oli, ja kävellä liikkua varpasillaan ja herrastella ymmärryksen harppaimilla täysantura-astumisen sijasta ja rehellisen
leuka järjen asemasta, niinkuin suu rojoiltansa sitä laskee ihmisen naamasta ja talonpojan taulusta. Tosi sanoen olikin
Lahdenperän mieli päivän mitassa aika lailla laskenut, joutunut pahasti lommoihin ja latuskaisillensa ja melkein siinä kunnossa
kuin Kitukorven Vähänperän emännän pitonenäliina, jota puolen vuoden pyhät on Kolminaisuuden ensimäisestä sunnuntaista alkaen
kannettu joka kirkkopäivä samoissa laskoksissansa ja käyttämättömänä pivon taattina ja ristikäden hurskautena niin saarnan
nuokkumilla kuin kirkkotarhan nyökkymilläkin, ja jonka kulmat ja laskutusten taitteet vähitellen ja viimeisinä kolminaisuuden
päivinä ja kolmannenkolmatta pyhinä alkavat hilvahtaa auttamattomasti mustanpuhuvilta ja vilhiän tuhruisilta ulkosyrjiltänsä
siivoista sisäpuolustoistansa huolimatta, jotka vielä olisivat pyykkipuhtaita ja nenänpyyhkimisiin mahdollisia.

Olikin tämän vuoksi vaikuttanut melko virkistävästi ja aikalailla rohkaisevasti Lahdenperän mieleen ja munaskuihin, kun Alastalo
viimeinkin oli tullut taputtelemaan ja tyrkkimään hyvän suopiansa selkäpieliin ja lykkimään sopuväkisin istuimilta ja sohvilta
liikkeelle ja kirjoituspöydille käsin.  "Laiskotellut tässä topningin kulumilla koko jumalan päivän, eikä vielä kävellyt töihin ja
kirjoittamisiin, vaikka on sitä varten taloon tullut ja mönsträtty saliin, ja iso-ikäinen mies menemään itse jälestä sinne, minne
oma nokanluu edeltä kulkee!" pajatteli vielä korvissa ja raitistuneissa verissä hyvänahkainen panettelu ja Hermannin hyrinä
Alastalon ähinöiltä olkavierillä astellessa. "Jo sinä olet herroiksi tottunut herrassöötinkien parissa ja tuomarien totirommeilla,
kun saa noikkia nöyräpikenttinä ja tuupata hoikkavartinen henkensä takaa edeskäypänä, ennenkuin saa tornin ja Baabelin väkivoimin
ja hartiatyöllä liikkeelle, ja miehen sohvalta edes omille metsärahoillensa ja pännäpirauksen vaivalla parkinretariksi ja
jakolikviidin korjaajaksi syyskymmeninä loppuijän päivinä!" Ei maksanut taritsijalle suunavausta enempi puheenheinä
sullomasylittäinkään mitattuna, eikä ollut vaiva korvaläpän levittämistä ankarampi kuulijallakaan kehoituksen rehun kätkemisessä
kuormakaupalla mielen latoihin, ja niinpä oli ollut ehtymätön mannan vuoto Alastalon huulilta, ja väsymätön loiron latko ja
lääkken litko Lahdenperän sydänperseissä.

Tuoleilla nyt kuitenkin istuttiin ja känsäkoura oli hakenut hanhensulan koparoihinsa pöydän vehkeiltä ja telinetälleiltä. Juuri
hanhensulan, sillä Lahdenperä tiesi virkatoimistansa ja vanhaltansa, että sama peli ja vastahakoinen työnvähti oli, jos millä
raapustimella ja kärjen kurjella nimensä piirsi ja pränttäsi mihin paperiin ja protokollahaasteeseen kulloinkin tarvittiin, ja
että yhtä kernaasti silloin viljeli sormissansa juhlallisemmankin näköistä kynänlapaa ja ilmojen havijaa kuin tavallista
puutikkuakin ja laihaa varrentynkää, ruostunut pännänterä päässään ja kärjennirkossaan. Se oli kirjoittamista ja nimenvarpaamista
alkaessa aina eri vaiva, että sai suostuteksi varrenpään sopivasti ja juoksuluontoon peukalon ja isonsormen välirakoon, mutta kun
varovasti autti ja järjesteli vasemmalla kädellänsä, niin istui pihkana kuin istuikin pian kuin pihdeissä ja pierunpuissa
etusormen holteilla ja siinä missä sen pitikin, ja työn sai alkaa, kun vain oli katsonut paperilla nimenpaikan valmiiksi ja
merkinnyt vasemman käden etusormen päällä rativiivan alun selväksi eteensä sekä kastanut pännän kärjen tolpon märkiin ja mustan
upiin. Näin olisi nytkin saattanut rauhassa tehdä, ryäistä röhäyttää kurkkunsa selkeäksi ja lähteä laiston selkään paperilla kuin
viikatemies niitun lakealla, ellei juuri samassa tingassa, kun jo oli yskäissyt ja juuri piti ruveta työhön, Pukkila itse omine
naamoineen ja nenäorsineen olisi ilmestynyt pöydän vierille ja istunut totilasineen tyhjälle tuolille pöydän vasemmassa
päätypäässä. Olikin, viholainen ja pirunpahan pikkuorpanan serkun setä, saanut totinsa sekotetuksi ja prykinsä valmiiksi juuri
tähän tärkimpään täpärään, kun olisi tarvinnut kaiken henkensä ja sielunväkensä koolle nimensä kirjoittamiseen ja hartiavaivan
hartauteen, ilmestynyt kykkijäksi pöydän nokkaan kuin varis riukupuulle siemenvainion aidalla kylvöpäivänä, ja jäänyt tirkkaamaan
kuin tikka toukanläpeä puussa sitä, kuinka pännä kulkee toisen ihmisen kädessä, kun toinen ihminen kirjoittaa: sopikin hänen
nykyiseltä paikaltaan ja vasiten valitusta vasemman puoleisesta pöydän päästä sihdata suoraan silmäkulmien puskista alastomalle
paperille selviltänsä hänen edessänsä kuin auringon pleikeille levitetty liinapalttina kedolla! Hämmensi sanomattomasti ja enemmän
kuin uskoi tuommoinen vierasmies vieressä ja kirkonharjan naakkaherra kurkunkurottajana pielillä kirjoittamisen toimitusta ja
käden kuljetuksen vapautta paperilla: pitikös ja tarvitsikos Petterin jo nyt, ennenkuin itsekään vielä oli asiasta lopullisilla
perillä, jo kynän sihdeistä ja torkotuksen juoksuista lukea noukkia Pihlmannin silmiinsä ja haistella nuustia Pukkilan
sieraimiinsa, mikä ja minkä kokoinen parkinosa hänellä oli meininkeissä mielessänsä ja lähtemässä pännänterästä, kun hän pääsee
riviradin loppuun ja kirjoittamisensa päähän? Lahdenperä karkaisi kuitenkin luontonsa, sillä olihan hän sittenkin lautamies ja
ollut liemissä monenkaltaisissa; hän ajatteli, että katsele, minkä katseletkin, ei pahempia kuitenkaan tapahdu, elleivät silmäsi
repeä, sekä alkoi kirjoittamisen: hän tunsi myöskin ja tiesi, että Alastalo seisoi selän takana niin likellä, että puhalluksen
tunsi niskakarvoissansa, ja kurkisteli hänkin olan ylitse papereihin, ja mitä niille syntyisi, joten hän omasta puolestaan hyvin
ymmärsi arvata, että mitä Pukkila ajattelikin ja singotteli kulmaluittensa peitoissa, niin tänäpänä oli kuitenkin harkitumpaa ja
terveellisempää pysyä nuoteissa ja virsitahdissa Alastalon Hermannin kanssa ja säilyttää käsi vakavana silloin, kun kirjoitti
nimensä ja parkkiosansa.

Painaviltaan nyt kirjoitettiinkin nimenvakavaa paperin pintaselkiin, kynä kynsi kuin olisi sulan kärki martonurmen käännössä
paatuneen kesantopellon savikoilla, hartia väänsi kuin lapiotyön ponnistuksissa ja ojanpohjan nostoissa ja suu autti osaltansa
tuikeata toimitusta kiskomalla väkivängältä huulten hörppää ja huulten venyvää samoille vinoille ja kuirunkoukeroille, kuinka
kulloinkin oli sulkarapsun työläs vaelto ja kurssinkuro paperin tasaisella ja nousuttomalla vastamäellä, jonka taipaleella saattoi
ihminen hengästyä matkalla ennenkuin oli kunnialla ja ilman pahempia äkkipolvia rativiivan rihmalta enempää yläviistoon kuin
alaspäin kompastellenkaan päässyt vasemmilta reunoilta oikeanpuolisen laidan rantahaminoita kohden.

"Taavetti Taavetinpoika Lahdenperä" muodostui niinkuin lukemattomat kerrat varhemminkin lautamiehen varman käden kuljetukselta
vakuuttavasti paperille, jopa puhtaastikin ja sujuvalla käsialan juoksulla huolimatta kirjoittamisen vaivannäöstä ja hikihelmistä
punakalla otsakupuralla. -- Samaan menoon ja hengenvetoon jatkoi nyt sulka pysähtymättä ja kerta raville ja alkuun päästyään
työtänsä paperilla saran päähän asti, ja sekä Pukkila että Alastalo saivat nopeammin kuin kumpikaan oli odottanut ja
äkkipiraukselta lukea parkkikirjasta ja Lahdenperän nimen jälestä '16/1 osaa'. Numeromäärä oli kirjoitettu niin nopeasti ja ilman
pitempiä syynäilyjä, kuinka muut ennemmin olivat osansa kirjoittaneet paperille senvuoksi, että Lahdenperää kismitti Pukkilan
kyttäileminen vieressä, ja että hän tahtoi uhallakin ja vaikka Pukkila kuinka katseli, näyttää hänelle ja nopeasti, että hän oli
tällä haavaa mies siihen mihin Pukkilakin ja kirjoitti parkkiosansa niinkuin joku toinenkin. Ehkä humahteli hänellä myöskin
verissä muisto Vaarniemen metsästä ja ajatus siitä, että tottamar mies sentään omasta metsästä rakettavaan laivaan osan kirjoittaa
ja sillä puhdilla, ettei kynnyksissä kompastele! Summa asiasta vain oli se, että parkkikirjaan nyt oli pyöräytetty osamerkintä
ennenkuin Alastalo oli kerjennyt hätään ja käden pidättelemisiin tai Pukkila avaamaan suutaan kitanauruun ja kurkkuholotukseen, ja
että kummankin luettavana nyt seisoi selvänä sifralukuna raittiilla paperilla 16/1.

Alastalolla oli tunto, ikäänkuin unenhorkkeessa, jolloin ei vielä ole täysin heränyt, ja olisi kärpänen hätistettävä härisemästä
silmiltä, mutta käsi ei tottele vielä, ja kärpänen härisee yhä julkeampana ja likempänä kasvoja! Olikos tosikaan, että tuommoinen
pilla oli läjähtänyt paperille ja parkkikirja solkattu omien silmien edessä?  Pukkila sensijaan uskoi sisunsa vuoksi ja
ihmisluonnon kateuden ja vahingonilon vikkelyydellä nopeammin näkemänsä.  "Jaa-jaa!" sanoi hän, "kun kerta kirjoittaa, niin
kirjoittaa miestavalla ja sen varan päällekaupan, ettei kohta huomenna tarvitse juosta parantamassa satsia!" tuli vielä tyvenesti
ja myönnytellen pöydän päädystä, vaikka silmät vilskuivatkin kulmatupsujen varjoissa kuin olisi ollut vähintäinkin tusina, jollei
jo tusinan kolmannusta täystusinan lisäksikin, ja tarkkaa kuudentoista laumaa karaavia kärppiä valloillaan luikkimassa ja
kurkkimassa vuoroin kuonopäineen vuoroin häntävihtoineen Pukkilan kummankin näköraon ja sielunakkunan kolonsuilla ja
rengasaukoilla. "Koppa kädessä, vasukopan kori Vaarniemen metsässä marjallakin juostiin, kun poikia oltiin, pojankyynäriä, ja
vadelmia noukittiin, vadelman mesiä koppakorin pohjille! tusinantäyttäkös sinä silloinkaan, tasatusinaakos edes koskaan, kysyn,
kannoit heiluttelit, pojan perso ja vadelma-ahma, kannoit heiluttelit korin pohjilla kierinkäisiä yksinkäisinä, kun oli sullottu
suvipäivän mitta varsipensaista poskiin ensin se mitä sinne mahtui mehonpunaista, ja senjälkeen, ennen kotoonlähtöä ja
ehtoonlaskua, varistettu kopan kopiseviin marjan nimiksikin pyörinkäistä, mitä muistettiin ja oman suun ohitse maltettiin,
tusinantäyttäkös, kysyn, koskas keksit kotoveräjillä ja pärevasun perillä punanvierinkäistä korinnurkkain lymyillä senjälkeen, kun
oli matkallakin maistettu, mitä oli kerjetty ja koura kahminut pohjilta, tusinanvertaakos, kysyn, oli marjaa kopassamme silloin,
kun Vaarniemen metsästä muinoin vadelmilta palattiin, mutta parkeista, parkkilaivan pikkasista kait on parempi saalis sinun
samassa Vaarniemessäsi, ja mistä ei täystusinaa noukittu vadelmavattua suvipäivän mitassa kapan koriin, sieltä nyppii yhdellä
nyhtämällä latuskaisen paperin ainoan riviradin korjoon kolmen topin laivoja kuustoista täyskappaletta samassa kimpussa!
Lahdenperän lammasnavetassakos, oman lammaskarsinasi veräjän suullakos, kysyn, sinä ennen kotoa lähtöä kävit lukua oppimassa
parkinkirjaa varten ja vuona vuonalta sormi koholla karitsakarjaa laskemassa, montakos yhden kappaletta on kuudentoista
nelisorkkaisen vilinässä, jottet sitte sekaantuisi määrissä ja topintorkojen knuppiluvuissa, kun päästät parkkia viliviltään
paperille niinkuin imisä porsasta lätin pahnoille!" Pukkila oli Pihlmannia ja täyttä Petteriä, ja koko mies oli, niinkuin
tuiskisivat parrankarvatkin joka-ainoa kärjiltänsä samat singat pirusta ja pikkupentelettä, kuin silmäntulimmaisetkin puskainsa
alta ja kielenpalanen suun plakkarissa: kun nitistää, niin nitistää, ja kun saa yhdenkin kymmenestä kirpivästä kyntensä alle, niin
sen luteen litistää latuskaiseksi pöytään ja voimalla!

"Takaperittäinkös sinä, niinkuin sinun vanha Friisisi perse-edellä taivaaseen ja taivaan tikkaille, takaperittäinkös sinä, kysyn,
parkinkirjaan kävelet, koska klumppipuoli ja klopin paksu pamputtaa edellä ja ylätasangoilla kun pipopuoli ja lirtinpää vielä
lirkuttaa kaluna ja yhdenmerkkinä tankonappulan alaroikuilla! Kyllä sinä Friisisi muistat, niinkuin monta kertaa olet itse
kertonut ja nauraa röhissyt, kuinka Kiparluodon häissä kolmannen hääpäivän ehtoona, kun jo tuli maailma surkealtakin ja pikiseltä
kantiltansa mieleen, Hurunkorven Taavetti oli pilanpäiltänsä, vaikka kolmen päivän tuoppitaksin jälkeen melko häkäisenä ja
karvassavisena pään mullaltaan kysynyt Friisiltä, millä hiivatin pelillä tämä kerta ajattelee juonitella itsensä ja sielunmajansa
taivaan portista sisään ja paratiisin penkin istujaksi, kun ulkopitäjäläisenkin, niinkuin hänen, täytyi jo yksistä hääpidoistakin
huomata ja päätellä, että syntisäkki ja lervisuu Bileamin aasin selässä oli leikintaakka ja höyhenpussin painoinen sen koiruuksien
kuorman ja leukomisen tekosynnin verroilla, minkä hän, Friisi, oli sälyttänyt omantuntonsa ryhille ja tuomiopäivän muoniksi jo
yhden pelkän hääpidon ja vajavaisen puolen viikon aikana. 'Kyllä sinä itsesi Pietarin verkon silmitse kiemurtelet, sen minä
ymmärrän miehestä ja sinun leukasi koukusta, mutta millä pyrstön piruttelulla ja leukaevään koiruudella se tapahtuu, sitä minä
ihmettelen?' oli Hurunkorpi sanonut ja sylkenyt laattiaan. 'Oi voi sinua, kun sinä olet manterelainen ja hidasjuoksuinen järkesi
tervalta!' oli Friisi sanonut.  'Kristittykin on ihminen ja höyli, kun se on hänelle hyödyllistä, ja Pietari hurskas kalamies ja
yksinkertainen opetuslapsi, ja minä noikin hänelle, kun hän kyselee, ja kävelen takaperittäin, kun hän tulee likelle. Juttua minä
pidän koko ajan niinkuin kukko kiekumista, niin Pietarilla on kuulemista ja muinaisten muistelemista, ja kun katselen häntä ja
pidän kasvoni tarkasti päin ja hänellä on partani koko ajan näkyvissä, niin mistäs hän ymmärtää minun jo kippaavan krapuna
takakonstia taivaan tikkaita niinkuin edeskäypä portailla häävieraita porstuaan saatellessaan, mistäs hän ymmärtää, sanon, kun on
vahdinvirassansa tottunut näkemään taivaaseen kiipustajat aina housupuolilta ja selkämyrryn verkapingoilta kiiruunkilvassa
nuoranappuloilla, kun taas parranpärinä ja leuan loputon sätinä on hänelle jokapäiväistä leipää ja kyrsäkannikan syrjää niiltä,
joita ei hätistämälläkään saa järkiinsä, ennenkuin tyrkkii tuuppii rintapieliltä väistymään selkä edellä ja askel askelelta sekä
taukoamattomissa suukeräjissä ja silmämunan tirkistyksissä silmämunaan siihen kitaan ja katoon, jonka takana odottaa helvetin
kuilu kuin Kunkkalan kaivo: kyllä minä itseni Pietarin kanssa pärjään, enkä hänelle kantapäitäni näytä ennenkuin taivaan luukulla,
kun itse jo olen paratiisissa ja patiinit Abrahamin korjossa!' Friisi oli klipparimies ja järki hänellä elävä pään latvoissa kuin
tuulen henki lehväksissä, ja ymmärtää sen, että hänen komeljansa eivät olleet loppuneet vielä paratiisin porteillakaan, mutta
kuinkas sinäkin, jonka takatyvi on Lahdenperän takatyven tukevuinen ja järjenknuppi jotenkin samanpaksuinen, kuinkas sinä, kysyn,
yrität sinun riitinkeissäsi Friisin pyllyjä ja lisäksi vielä maakamaran tanterilla, jossa ruumis niinkuin järkikin kuitenkin vielä
on raskaampi ja kankeavatsaisempi kuin sielu taivaan tikkailla, kuinkas sinä yrität Friisin keikkoja asiatoimissakin ja
parkinkirjoissa, eikä yksin piloissa ja paratiisin portailla, ja kirjoitat laivaosasi paperille ketarajalakset ylöskäsin päin
taivasta ja reki istuinpuolineen alassuiten kinoksessa! Känsää isovarpaan kuhmulla kutsutaan lihtuunaksi ja se on kaino
ruumiinpalanen ja kätketään sukkaan ja saappaaseen, mutta sama patsas näyttäisi pirun sarvelta otsan kulmalla, eikä sitä kuhmuraa
peittäisi näkyviltä, vaikka vetäisi lakin särmiä silmille asti: pirun, sarvipirun sinä nyt olet kirjoittanut paperille, etkä
laivanosaa! sanoisin minä, jos minä nyt olisin Alastalon sijassa ja suuttunut ja katselisin pukinkruunua parkkikirjassa!" Nämä
viimeiset lipeänsä ja suolanmujunsa sanoi Pukkila jo silmä siirrettynä Lahdenperästä ja tämän, näissä ryöpyissä ja oman rötöksen
tiedossa aikamoisen syntitaakan painamilta hartioilta Alastaloon ja tämän melko punottaville otsakupareille.

Tosi olikin, ettei Alastalo tällä haavaa ollut mikään laupias lammasvuona katseltavaksi ja villoiltansa, vaan pikemminkin
kahlekoiran karvainen, ennenkuin se häyhäsee kiinni kinttuun. Eihän ole mitään sydämen palsamia seisoa vieressä ja olla omin
silmin näkemässä, kuinka taitamaton töhertelee paperit vahingolle ja kyntää kuin savikynsin sitä, jonka itse on linjeerannut ja
valmistanut puhtaaksi ja ehoksi kuin parhaasta tuomarikirjurin nyrkkiprässistä, ei varsinkaan, jos luonto oli sellainen kuin
Alastalolla, joka vaati, että miesteko tapahtui miesfasuunalla ja että siinä missä kirjoitettiin isoa kirjainta käsikin kulki
isossa kaaressa: rytiskäksikö hän oli talonsakaan jättänyt ja rytiskäreelläkös hän kirkollakaan ajoi senjälkeen kun
naamaleuassakin kipparin sammal oli keritty kapteenin parraksi ja liivipuoliin pyllertynyt englannin veran peittoon pyöreätä
niille paikoille ruumista, joita varhemmin kiristi uumahihna kotosarkahousujen kannattajana! Totisesti, kun rakensi salin, jossa
oli ruumaa, niin se ei riitä, että seinäpieliin mittaa vaikka ylisyltiäkin, vaan pitää huoneessa myöskin olla mööpeliä, jotka
osoittavat salin salihuoneeksi ja sanovat vieraalle, että väärti vieras on tervetullut väärtiin taloon! Ei kelpaa julkisiin muu
kuin julkinen, ja harjattuna sekä tukalta että takin kaulukselta kirkkoon mennään ja pitovieraisiin niinkuin herrojen puheillekin!

Käänsi siis melkein makoa nyt katsella rötöstä parkkikirjassa ja haaskavarista selällänsä juhlallisella paperilla sorkkavarpaat
sätkyillänsä ylöskäsin! Rivoa se oli katsella, niin että juljetti, ja jollei niskankarso kynsihyppysten syhymillä olisi ollut
Lahdenperän karvainen niska ja sama Lahdenperä tänäpänä Vaarniemen metsän isäntä ja myyjä, niin niinkuin roikkuvan koiranpenikan
olisi nostanut niskanahoista ja taluttanut tuolilta koko lautamiehen ja potkaissut peräpuoliin vielä palkanlisää läksiäisiksi
kruunun tauluun, kun hellitti! Nyt oli kuitenkin nieltävä kiukku ja kiisken sätky kurkusta alas ruotoineen, ja ajateltava, kuinka
sai siivoimmalla tavalla korjatuksi kompon jäljet paperilla ja valakan travit oraspellossa!  Pukkilakin oli puhellut ja kirskinyt
kivistakkiaisen räksytystään sen ajan, että oli kerjennyt puhaltamaan suuttumuksen sieraimistaan ja saanut ruumaa ajatella,
ennenkuin kiivastui!  "Koetas sinä omakätisesti ja muiden tässä todistaessa, Pukkilankin, joka katselee, vetää uusi tanko i:n
siffran alle ja tämän tangon alapuolille toinen varmempi kerta 16-numeron luku, niin lukevat ja ymmärtävät kukaties
merimieshuonekonttorissa sinun ylimmän kirjoituksesi vain käsiala-korennukseksi ja krumeluuriksi, elleivät luule sitä sinun
kirjoituksessasi leiviskän ja lispundin merkiksi ja naura, että lautamies on jo arvellut ajatuksissaan olevansa retarina
provianttimaksujen kannoilla ja läskileivisköjen kuittauksilla." Alastalo oli jo täyttä Alastaloa taaskin ja puhella sopotti
hyvänahkaisuuden hyllissä ikäänkuin ei ikänä olisi kiukkua kihissyt, neuvoi ja opasti osoitteli sormellansa paperilla, ja sylki
vihitti leikin pientä parroillensa, minkä tarvittiin, jotta kommelluksen nurkan ohitse päästiin huomaamatta ja Lahdenperän luontoa
kamfiilaamatta.  "Vaikka pieni määrä ja kahden naulan kinkku 1/16 leiviskää kuitenkin olisi lautamiehen läskiproviantiksi ja
karjusian painoksi!" naureskeli hän siis vain ja säilytti naamapuolensa lepposilla muhoilla Lahdenperän kuuliaisesti korjaillessa
varhempaa vikavetoa neuvojen mukaan.  "Kirjoitat sitte tuohon ja riviratia noudattaen sifranumeron jälkeen ja perästä puustaveilla
'yksi-kuudettatoistaosaa', niin kirjoitus on laillinen ja tuomarienkin silmään selvä, jos riitoja tulisi!" ohjasi hän sopuisasti
ja mielensä hilliten edelleen, ja torkotti etusormen kynnellään huolellisesti sitä paikkaa paperilla, jolta hanhensulan
Lahdenperän hyppysissä oli lähdettävä jatkamaan epävarmoja taipaleitaan.

Lahdenperä oli kuitenkin jo päässyt luonnoilleen taaskin ja takaisin omiin nahkoihinsa, vaikka vielä vähän karvastelivatkin
sielunnahoissa Pukkilan äskeiset väkäpuheet, ja pyrkivät äköttämään. "Se on kade vaan ja pistelee sisuttelujansa, kun minä saan
myydyksi Vaarniemeni!" rauhoitti hän ja lohdutti kuitenkin mielensä sekä sovitteli taas hanhensulkaa tanakammin sormiensa
hyppysiin lähteäkseen käsketylle taksille. Veti hän jo naurunpalvoakin poskillensa Alastalon tasuisille sopujutuille ja hörähteli
puheli ennen työn alkamista. "Mistäs talonpoikaismies ja minä kaikki seremoniiat ja penkkijärjestyksen kryssit arvaan ja nenääni
haistan, ja tiedän, missä järjestyksessä rovasti on käskettävä pöytään ja millä vuorolla tuomari samoissa pidoissa, tai mikä sifra
on herrasempi ja fröökinä tangon yläpuolelle ja mikä vaan mamselli ja tarhapiika alapuolille, kun kumpikin kuitenkin ovat samaa
hamesäätyä ja järjestyksen kiusaa!" pakisi hän siis jo aivan entisillään ja oli harmittelevinaan vanhoja jälkiään hämätessään.
"Mamsellinenäisiä ja kirpunloikkaisia minun mielestäni numeronirput aina ovatkin paperilla, eikä niistä tiedä mihin ne kullonkin
lirputtavat järkineen: puustaavi on rehellinen palanen ja miesanturoinensa paikalla, ja se on paperilla sitä, miksi sen paperille
kirjoittaa, mutta auta armias numerosifroja ja niiden hyppyjä ja kuperkeikkoja! Minä kun olen lautamies, niin meiltä juostaan ja
minulta kysytään kaikenkaltaisia atesteja ja piikatodistuksia, ja kerran tuli Ylistuvan Fiinukin ja pyysi, että minä heidän
isäntänsä puolesta kirjoittaisin todistuksen, että hän oli mynti ja täysikäinen ja vapaa palveluksesta ja kahdenkymmenen yhden
vuoden vanha. Minä hullu meninkin kirjoittamaan ja prässäsin paperin valmiiksi, koska flikka sitä tarvitsi ja oli riidoissa
Ylistuvan Kaalepin kanssa, joka oli hänen holhoojansa ja piti häntä piikana.  Mutta kun minä sitte kirjoitin atestin, niinkuin
asian tiesin, ja kirjoitin sifranumeroissa paperille, niinkuin ikä sanotaan, ensin 20 edellä, ja senjälkeen 1 jälestä, niin lentää
tyttö tunnin perästä tupaan takaisin ja on kiukkuinen kuin hörhiäinen. 'Mikä Saara minä olen ja Aabrahamin vaimo!' tiuskii jo
ovessa kuin olisi latingin lykky hameen perissä, ja on niinkuin pyry edessäni ja osoittaa sormellaan ikänumeroa atestissa.
'Franssi sanoo, minun sulhaseni, jonka kanssa menemme kuulutuksia hakemaan pappilasta, että minä olen 201 vuoden ikäinen ja niin
vanha kuin Saara oli silloin, kun Iisakki jo oli omien pojanpoikiensa isopappa!' Flikka oli repiä silmät päästäni! Ei niiden
numerojen konsteihin opi elämänsä ikään enempää kuin eukkonsa älleihin, ja naispuolisiksi minä uskonkin koko vekaran vietävät!
Mikäs ihme sitten, jos äskeisetkin numerot menivät hyllerin pyllerin ja alapuoli ylössuiten!" räjähteli hän ja naureskeli jo
itsekin omalle kommellukselleen.

Lahdenperä oli nyt jo aivan omaa poikaansa taaskin, suu oli hänellä jo sama rojo kuin tavallisestikin hyryillä ollessaan ja
kirjoittaminen sujahteli niinkuin tottuneen lautamiehen pivoista ja pännän kärjiltä piti. Kun mies valmiin työn jälkeen nousi
pöydän vierestä ja ryiskeli sulkujansa vapaiksi rinnoille käyvän askarevaivan jäljiltä, niin oli Alastalon parkista taaskin yksi
kuudentoista osan lisä paperilla ja katseltavana kirjassa, millä mielellä ja ajatuksen joko sirkeydellä tai karvaudella sitä sitte
katselivatkin vierestä ja paikoiltaan, toinen pöydän edestä ja toinen pöydän päätypäästä, Alastalo ja Pukkila.




Kahdeskymmenes luku.

Luku, jossa ilmestyy jo muitakin ja uusia tuttuja pöydän viereen ja kirjoittelevat useatkin osansa parkkikirjaan, vaikkeivät vielä
kaikki.


Salissa oli nyt jo, paitsi tupakansavua, jota toistakymmenen piipun, pitempivartisen kurkikaulan ja hyllyherran tai
lyhyempivartisen taskuvaran hartaan työskentelyn ja tiimakautisen rätinänpidon jälkeen riitti kiiriskelemään ilmoissa niin
nurkkapuolilla huonetta ikäänkuin toinen toisensa niskoille tapuloituina pilvimöykkyinä ja paksun paakaloina kuin leijimään ja
kankuroimaan keskilattioillakin ikäänkuin olisi sinne ilman tuoluille pingoitettu epäluku hurstilakanoiden huimaa liepeittensä ja
viippeittensä häilymille ja sinenharmaille notkumille, salissa oli jo, paitsi näitä tupakansavun kerrostumia ja kodikkaita
koukeroimisia, mieliala muutenkin päässyt hyrinöille ja saonnut tuttavalliseksi ja praakkihumööriin. Lahdenperän kirjoittamisen
kestäessä ja vaivanprässin aikana pöydän ja parkkikirjan vieressä oli jo useampi ensin ja viimein melkein jokainen vuoroltaan
kävellyt totipöydän tykönä ja vahvistellut sekottanut lasinsa uuden paremman kerran, niin että alkoi olla mieli ja tukanalusta
alkuperäistä virkistetympi, ja viljeli jo hieman itsekukin suutansa sellaisena kuin sen kotoansa oli mukanansa tuonut ja
semmoisena kuin se naamassa istui.  Ei siis enää istua nökötetty tuoleilla visusti niinkuin ennen ja kuulusteltu laupiaalti huulet
napitettuina ja järki reivinnyöreissä, mitä isosemmat, jotka uskalsivat, keskenänsä jahnailivat salin poikitse toisillensa, vaan
Nordberg puheli Abramssonille vieressänsä ja Engblom kyseli Pihlmannin Jannen ohitse Huuskerin Hermannilta silakan hintoja
Tukholmassa, ja salissa oli porinaa jotenkin yhtä paksulti kuin savuakin, ja kulmanurkissa ja vieriseinillä melkeinpä sakeammalti
kuin peräsohvilla ja keskilaattian keinutuoleilla, jossa oli istujia harvemmalti ja sohvaltakin Pukkila poissa ja parkkikirjaa
vahtimassa sekä Lahdenperäkin parastikään vasta menossa kirjoituspöydästä totipöytää päin, josta ensin oli noudettava viruketta
suuhun, jottei kuiviltansa palaisi paikoillensa kieli anturana ja kääntymättömänä nahanpalasena suussa vaivannäön ja
kirjoittamisen hikoilun jäljiltä.

Rohkeus oli siis nyt yleisestikin nousukurssissa salissa.  Kirjoituspöytääkin kohden ja parkkipapereihin oli ilman käskyjä ja
Alastalon eri kehoituksia nyt jo kohdistettu moniahtakin silmäparia sekä länsivierustoilla salia että itäpuolillakin seinäpiiriä
siinä selvässä ajatuksenmielessä, että lähdenkös minäkin nyt vuoroltani liikkeelle, koska paikallani olen tässä ja pöydän edusta
tyhjä ja sopii mennä ja täällä sitä varten ollaan.

Ensimmäisenä oli nyt kuitenkin matoilla Varanpään Eemil, Frans Emil Söderberg, Söröpäriksi kutsuttu, ja toiset saivat jäädä
odottelemaan.  Hän, Söröpäri, oli kapteenikippari hänkin, pieni maanpaikka hänellä oli, Varanpään niemi, jonka hän itse oli
pykännyt rakennuksiin ja jossa eukko ja lapset elivät sillä aikaa kun hän seilasi merillä, ja leuka hänellä oli kuin lankunpäästä
veistetty ja vähän taitamattomasti liitetty muuhun naamaan. Hän oli niitä kapteeneja, jotka seilasivat niillä laivoilla, joihin
toiset jo olivat väsyneet ja jättäneet, vuosivat tai mitä vikaa astioissa kulloinkin oli, elleivät olleet pelkästään ikälahoja ja
vuosiloppuja, ja joilla, nimittäin kapteeneilla, senvuoksi oli se nimi merimiehinä, että satamainvälit heidän reisuillansa
pyrkivät olemaan pitempiä kuin muilla: eihän sitä lahomahoinen alus liika nopeata jälkeä kynnä vesiinkään, vaikka ne ovatkin
veteliä, eikä tuukkia myöskään pidetä täydellä uskolla ja friskeydellä semmoisen kuutto-arkun mastoissa, jonka saumat huokaavat
kuin syntisen omatunto ja lotisevat kuin pahantekijän polvet kaakinpuussa, kun rikissä hiukankin humisee ja tuuli puhaltaa pilliä
touveissa.  Hiturin nimissä Söröpäri siis oli kapteenina ja leuanjärkä myöskin vaikutti kasvotaklingeissa semmoiselta, jonka
puomipuu oli luovinkäänteissä ja sanakryssissä verkas, se oli melkein liika suuri muihin vaatimattomampiin kasvonosiin verrattuna
ikäänkuin olisi tavalliseen priitankomastoon rikattu jahtipuomiseili, ja senvuoksi selvästi raskas hantteerauksissa ja
liikuttelemisissa. Hyvän hoidon hän sentään aluksistaan piti, ja seilasi haaskoilla, jotka muuten olisi laskettu mäkeen, vielä
vuoskausia ja kokosi tienstia retareille, ja omatkin asiansa oli hän, visu ja tarkka mies, hoitanut niin hyvin, että Alastalo oli
hänellekin huiskaissut asioista, ja hän nyt Alastalon salissa parkinmerkitsijänä ja kävelemässä parkkikirjaa päin. Jos elän ja
aika kuluu enkä kesken kuole, niin pääsen vielä parkkiakin kuljettamaan, kun se loppuu ja kajuutasta on tuoreuden haju hävinnyt,
ja silloin on mukavaa, jos on osallinenkin aluksessa! ajatteli hän kävellessään ja tuumi tulevaisia. Ei Söröpäri suurta osaa
kirjoittanut, eikä Alastalo sitä ollut odottanutkaan, kun hän Söröpärin oli käskenyt mukaan, mutta 1/32 osa oli kuitenkin
tasalleen 1/32 osan lisä laivan kokonaiseen, varsinkin kun sen tiesi tismalleen maksettavaksi selvässä säästetyssä rahassa. Juuri
1/32 osan, niinkuin odotettu olikin, Söröpäri merkitsi parkkikirjaan nimikirjoituksensa jälkeen, leukajänkän loksahtaessa
jännityksen jäljiltä löysemmäksi naamassa, niinkuin puomipuu höllemmän heitoille tuulen kynnen hellittäessä pultaanin pingoilta.
Se kirjoittaminen oli niin selvä asia senjälkeen, kun oli huomannut Söröpärin istuvan salissa ja joukossa, ettei Pukkilankaan
karvastellut pöydän päässä sydäntä nimikirjoituksen katseleminen ja osamäärän syntyminen paperille enempää kuin sen pillerin
nieleminen, jonka lääkäri kuitenkin on määrännyt ihmisen nieltäväksi.

Kun Söröpäri oli saanut työnsä valmiiksi ja nimensä kirjoihin, niin seisoi jo hänen takanansa vuoroansa odottamassa ja tuolin
selkänojon vaiheilla vartoomassa toinen pitäjän pienemmistä päälliköistä ja talottomista kapteeneista, Syöpäri, niinkuin edellinen
oli Söröpäri, ja joka kirjoitti nimensä Alfred Erland Sjöberg, entinen Vännilän Alfred, Vännilän Hiskiaksen poika, Vännilässä hän
vielä piti kortteeriakin, kun oli talvisin kotona, ja niinkauan kuin ei itse vielä ollut mennyt naimisiin. Keski-ikäinen mies hän
oli, neljänkymmenen korvissa kohta jo, seilasi Langholman ja Isonpitäjän Urkolan Jonnia, Langholman toista kuunaria, virkun
sirkku, pienenläntä mies sinisessä sheviottipuvussa, silmät vikkelät pienessä elävässä pääknupissa, ja vasemmassa korvalehdessä
kultainen knappi kiiltämässä, korvalehtikin siro käheränkarvaisessa tukassa. Hän nyt, Syöpäri, seisoi Söröpärin tuolin takana ja
odotti vuoroa päästäkseen kirjoittamaan, oli arvellut virkasäätynsä ja kapteeniasteensa vuoksi sopivaksi ja arvonmukaiseksi kulkea
Söröpärin jäljillä ja merkitä nimensä ja osansa parkkikirjaan tarkasti Söröpärin nimen ja osamerkinnän alle, koska olivat molemmat
kapteeneja, mutta Söröpäri jonkun vuoden vanhempi. Syöpärin Alfred oli tarkka mies tavoiltansa ja nuuka järjestyksestä, vaikka oli
vain Vännilän poika ja palvellut taloissa renkinä ennen merille menoa. Koska hänellä oli hyvästi varvattu ja lukuvuorollakin
huomattu pää sekä ulkopuoliltaan että sisävuoraukseltaan ja silmäpari sirkku asioiden kyttäimille niinkuin västäräkin nokka
siemensirusten noukkimille, niin oli hänellä melkein jo kohta toisen merivuoden ja palvelukesän perästä Pukkilan laivoissa paljon
äkättyä tallella sekä puurista että haminoista, ja selvillä päässä kuin katekismuksen läksy ja ulkoa kirjasta, kuinka ihmiset ovat
hienoja keskenänsä ja karttavat kamfiilit toisiinsa. Niinpä, jos tahtoi nähdä moitteettoman miehen ja sinisheviottisen kapteenin
ilman riskan varpua harjatulla munteerillaan, niin sopi mennä riikin konsulin konttooriin Lübeckissä ja nähdä Alfred Erland
Sjöberg konsulin edessä pulpetin vieressä ja laivapapereita esittämässä. Ja niinpä oli nytkin, ennenkuin seisottiin tässä tuolin
takana ja varrottiin säädyllisesti vuoroa, kävelty omalta tuolilta lähdettyä, tarkimmalla kurssinpidolla ja huolellisella
jalanasettelulla ensin poikkimattoa ovensuussa muurin edustoille ja senjälkeen suorakulmaisesti kääntyen taiten ja tasavaroen sitä
pitkosmaton selkää myöten, joka johti suoriltansa laattialla kirjoituspöydän eteen ja tuolinkarmin taakse pöydän edustoille. Ikinä
ei Alfred Sjöberg horjunut siinä, missä oli menojen noudattaminen kysymyksessä, ja hän olisi kauhistunut itseänsä, jos hän olisi
astunut silkalle puulle siellä, missä matot olivat levitetyt laattialle käveltäviksi. Oman täkkinsäkin kannella: saumatarkasti hän
asteli niitä kahta lankun selkää, joilta matka kulloinkin oli alkanut, jotta miehet ja besättninki tiesivät, kuka kulki arvolla ja
ketä oli toteltava laivassa, olkoon sitte kapteeni pienikin mitaltaan! Katekismuksen läksy poikana suusta ulkoa kuin silkas
juokseva vesi, ja kapteenin paseeraus kannella kuin siimarihmalla tarkasti kävelty: kellossa vieterin kierretty veto ja ihmisen
päässä opin talletettu tieto, niin kello käy ja mies kelpaa, viisari kulkee ja elämän paperi on linjeerattu sekä longituudiin että
latituudiin! Alfred Sjöberg oli selväakkunainen mies, jonka maailma oli järjestetty, niinkuin merioppi määräsi, ja mikä ei sopinut
loggikirjaan, se oli erehdystä ja kompassivirhettä, kunhan vain itse oli logaritmeistansa vissi ja käveli laattiata siitä, mihin
matot olivat asetetut astuttaviksi ensin poikin- ja sitte pitkinpäin. Kun siis Söröpäri oli noussut pöydästä ja Syöpäri päässyt
hänen paikallensa ja tuolille, niin mitä ajan haaskaamista ja ajatusten kallistelemista siinä enempiä enää tarvittiin, kun vaan
sai varren käteensä, paperin sopivaan vinoon eteensä ja kyynäspään siihen tälliin pöydällä, jolta käsiala juoksi, niinkuin oli
opetettu. Virkut, sinisenvisut silmät naulattuina kuin naskaliparin kaksi kiiluvaa piikkiterää paperiin, ja otsa, kaita ehkä ja
kapeanlainen mitoiltaan, mutta hyvin sorvattu malliltaan ja selvästi sellainen kamari sisäpuolustoiltaan, jonka luuhyttiin,
niinkuin kajuuttakoppiin erinomaisesti mahtuivat kaikki tarpeelliset ajatuksen mööpelit, mutta ei ainoatakaan enempää, otsa toimen
tolkkua ja elon tirkettä vavahtelevana, sellaiset silmät ja tällainen otsa olivat nyt kallistettuina pöydän ylitse ja parkkikirjan
paperiin ja "Alfred Erland Sjöberg" seisoikin lehdellä luettavana melkeinpä ripeämmällä nopeudella kuin itse Pukkilakaan ennätti
oikein äkätä ja silminensä seurata, vielä vähemmin harmitella, vaikka mieltä sarvettikin ja sydäntä söi, kun muisti, että sama
sojonperi ja miehenneulinkainen oli kuunarinpräkällään juljennutkin viime suvena kiiliä neljä Apenraden matkaa Itämerellä, kun
itse oli Uskoineen kerjennyt ainoastaan kolme Lübeckin reisua (vaikka tännempänä Apenrade on kuin Lübeck, ei paljon mutta
tännempänä kuitenkin, kukonaskelkin on matkan lisää, ja kun Lübeck on Apenraden takana, niin mikäs ihme siinä, jos Apenradeen
kukakin nopeammin kuin Lübeckiin seilaa, lähteköönkin Porista, kun minä Raumalta, ja sanokoonkin viisastelkoon, että väliero
matkoissa on tasittu, ja skarvattu pohjoisessa se, mikä etelässä knappasi!) Kerkesi Pukkila kuitenkin, joka siltään sentään
myöskin oli nopea, varsinkin kielen ja myrkynkärjen kuljetukselta, pieneen pistokseen ja väkäsanan livaan, ennenkuin kynänterä oli
terävässä kryssissään selvittämässä viimeisiä reimaritikkuja saitanokkaisella matkallaan ja laskemassa Hiskiaksen pojan
tarkkapiikkisen nenäluun sihdissä suoriltansa sataman suihin ja osamerkinnän Apenradeen ja sifralukuun! Tiesihän sen kuka hyvänsä,
eikä sen asian haistamisiin itseä tarvittu ja omaa hienoa Pukkilan nenää, ettei nuuka mies Vännilän Syöpärin kasvofasuunoilla
suurempia parkinosia kirjoitellut, kuin minkä itse raskitsi ja omilla rahoilla jaksoi, ja että Vännilän tapisoidussa porstuan
peräkamarissa (sen ylellisyyden oli Syöpäri kuitenkin malttanut kustantaa itselleen ja arvellut kapteenikipparin rangin
mukaiseksi, että Vännilän entinen päätykammio oli tapisoitu kamariksi ja hänen talvikortteerikseen kotona!) että Vännilän
porstuakamarissa oli ennen lähtöä ja takinkauluksen harjaamista järjenknupissa ollut vaakapuntarin nokassa joko kuudeskymmenes
neljäs osa, niinkuin luultavaa ja melkeinpä vissiä, tai pahimmassa pyräyksessä ja ylpeyden kukon noustessa ahneuden orsille
korkeintansa kolmaskymmenestoinen osa, mutta ikinä ei, ja unen varastamillakaan ja vahtaamattomilla varomattomia ja kuudettatoista
osia!  Pisteliäästi lykkäsi siis Pukkila kielenpäästänsä sanan ja piikinodan, ennenkuin Syöpärin kynä oli rivin päässä ja
myöhäistä krääkäistä. "Sinä tietenkin kaikitenkin merkitset parkkikirjaan täyden neljänneksen, koska muutenkin neljästelet
aluksilla, niin että valittavat Apenradessa möljiänsä, kun ne eivät kestä sinun kiiruitasi ja kolauksiasi!" kysyi hän ja silmät
pelasivat fioolia. Viimeiseen vihjaukseensa tiesi hän kätkeneensä karvastelevimmat suolat, sillä totta oli ja sen tunsivat salissa
kaikki ja asiasta käytiin vieläkin keräjiä Apenradessa, että Syöpärille oli hänen viimeisellä ja neljännellä tämän suvisella
matkallaan sattunut malööri ja hänen elämänsä ensimmäinen merihaaveri, ja hän lonsottanut palasen möljäkivitystä kaijin syrjästä,
kun reitille lensatessa touvit olivat odottamatta sekaantuneet peräpuomin plokeissa ja tuuli samalla puskenut pahankurisesti
ahterista ja tuupannut Jonnin kovemmalla rytinällä möljän kylkeen kuin oli tarkoitus: kuunari itsekin oli saanut rysäyksessä
puksprööttinsä poikki ja jälkiä etustääviinsä.

Sjöbergin kädessä viivähti kynä juoksullaan sen sekunnin osan ajan, jonka hän tarvitsi johtaakseen muistoonsa sen meriopin
määräyksen, joka käskee pysymään manööverissä kylmäverisenä ja sitomaan ensin sen touvin varmasti naakeliin, joka on käsissä ja
vasta senjälkeen katselemaan, mitä seuraavalla köydenpäällä tehdään. Hän kirjoittikin siis häiriintymättä kirjoitettavansa
loppuun, ennenkuin vastasi Pukkilalle, ja merkitsi nimensä jälkeen paperille, niinkuin oli kotokamarissa asian selvittänyt
päässään ja ajatuksissaan päättänyt: 1/32 osaa. Tietenkin oli Pukkilan pilkanpiikkailu häntä hiukan riipaissut ja hivenen hetken
oli päässä kiehahtanut heilahdellut, että kirjoitankos kiusallakin 1/16, niinkuin sinä itsekin isottelet, mutta muisti samassa,
että satamaa ei saavuteta suorimmalta siimalta, jos laskee aluksen tuulien pyyhkimillä sinne, jonne on merillä puuskan kuri ja
myötämäki, vaan kiristämällä keulapuuta tuulta likelle ja tuukkitikiltä sinne, jonne on rahtinsa sluutannut ja jossa
speciaalikartan mukaan on kompassisträkillä määräsataman suu odottamassa, sekä pidätti kämmenpidolla ratin korvan liirumeilta!
Tyvenesti hän siis ja pännänvarren värähtämättä kädessä senkään vertaa kuin langan torko toimellisen äidin hyppysissä silloin kun
puje on saatava neulankärkeen ensin, ennenkuin on aika katsella, mitä vauva parkuu täyttä kurkkua vakussa, tyvenesti hän siis vain
ja silmänvilaustakaan lainaamatta sivulleen ja härnääjään pöydän päässä, kirjoitti paperille sen, minkä alunperin oli
ajatellutkin, ja Pukkila sai lukea, karvasteliko se sitte silmään vai tikuttiko muuta omantunnon ja kateuden paikkaa,
yksinkertaisen 1/32 osan siitä, mihin se oli kirjoitettu ja merkitty.  "Minä maksankin osani omalla rahallani, enkä velaksi!"
virkahtivat ohuet huulet kuitenkin kuivan totuuden, kun työ oli lopussa ja kynänvartta laskettiin takaisin vaajalleen: saakoon
karpalon maistettavaksen, jos se sitte on hyvä tai makea purtavaksi, ajatteli Sjöberg, nyt jo selvillä siitä, että hän oli
närkästynyt, sekä lisäsi maun parantamiksi ja näpsäyksen terästimiksi vielä, kun jo oli toimensa suorittaneena nousemassa pöydän
edestä ja lähtemässä takaisin paikoilleen ja tuolilleen maanpuolella salia, pienen muistutuksen suvireisuistakin ja Saksan
matkojen lukumääristä. Silmät vilahtivatkin hieman teräksisesti, kun hän sanoi, ennenkuin lähti pöydän vierestä: "Minulla ei
Vännilässä ole maita ja heiniä korjattavina, niinkuin toisilla ehkä ja eräillä muilla, eikä tarvitse senvuoksi maata laivoineni ja
laiskotella kotorannassa sillä aikaa, kun yksi Saksanmatka kuivaa suorittamattomaksi suvessa, niinkuin taaskin eräillä ja toisilla
ja muilla!" Ei Sjöbergin tarvinnut arastella kenenkään edessä, sillä hän ei ollut killinginkään velassa ainoallekaan pitäjässä,
eikä meiningeissäkään sinne käsin, eikä hänen myöskään tähän päivään asti ollut tarvinnut kärsiä kenenkään hyppivän nokilleen, ei
Pukkilankaan, vaikka isosten joukkoon kuuluikin ja hänellä olikin lihava talo ja laiva-osiakin, joskin velatkin tunnettiin ja
paremmin kuin arvattiinkaan! Se oli loukattu ja nenänpäällään närkästynyt, mutta puolestansa vastannut ja ö-kirjaimeen saakka
asiansa sanonut ja tehtävänsä toimittanut mies, joka Sjöbergin askelin nyt käveli takaisin pöydästä ja asteli tarkalleen saman
reitin kuin tullessakin, ensin pitkosmattoa muurin kulmaan ja siitä suorakulmaisessa taitteessa poikkimattoa myöten omalle
tuolille istumaan. Ei linkkuveitsikään uriansa vaihtele ja saranoillansa huikentele, kun se toimen ja veistämisen jälkeen
taitetaan kokoon ja napsahtaa kiinni ja pistetään taskuun.

Pukkila oli saanut jäädä ajatuksinensa ja näpäytettyine nenänpäineen istumaan pöydän päähän. Tietenkin karvasteli mielessä
Syöpärin ja Vännilän Hiskiaksen pojan, joka sentään oli ainoastaan kuunarin kapteeni ja ensimmäisen merivuotensa hänen puurissaan
palvellut, näräys ja huuditon kynnen kraapaus, ja kaiveli sekin sydäntä, kun ajatus, ennenkuin itsekään oli asiata äkännyt, oli
nopeasti ollut laskutoimissa ja nyt selvänperillä siitä, että Syöpärin ja Söröpärin kummankin pieni 1/32 osan murene oli yhteensä
kuitenkin täysi 1/16 osa aluksesta, ja kun siihen lisäsi Lahdenperän varhemman 1/16 osan, niin oli auttamattomasti Alastalolla
taas 1/8 osa parkistansa kirjoissa, eli ennen Lahdenperän tuhtaamista kirjoittamatta olleen puolikaslaivan neljännys merkittynä ja
lakifastana. Kurkussa krapisi harmi, mikä oli sitä karsompi ja kräkisempi nieltäväksi, kun selvästi huomasi, että Alastalokin oli
kerjennyt päässänsä ja sormissansa laskemaan saman asian ja piti neljästä kämmensormestansa kahta suoraltansa ja nimetöntä
puolsuoriltansa pöydän kannella ja ainoastaan pikkusormeansa enää kokonansa pivon pohjan ja pöydän reunan varjoissa. Jokos kohta
nimetönkin oikeentuu kokonansa ja kolmelta nikamaltansa pöydille ja vain pikkusormen vaivainen jää koukuntaitteisiin ja hävyn
suojiin kämmenen piiloihin! ajatteli hän kidutti itseänsä, kun samassa Haukisten Iso-Franssi oli ilmestynyt pöydän vierille ja
rehenteli ennen istumista.

"Vieläkös täällä on tämmöiselle pojalle kirjoittamisen ruumia!" rullasi salissa, kun keski-ikäistä vähän nuorempi mies, selkä kuin
mastopuun salko, rehtaviltaan röyhisteli puolpäätänsä pitempänä ja ruumismajoiltansa leiviskäisempänä vain kolmen kyynäränsä
mittaavan ja kaksitoista leiviskäänsä kantavan Alastalon vierillä. Tähän asti hän, Haukisten kuulu ja remukas isäntä, oli istunut
suhteellisen hiljaisena ja vaivihkaisena miehenä meriseinän puolella ja akkunan pielessä nuorempien joukossa ja Evaldin vieressä;
oli senverran vanhempia paikalla ja hän lähtenyt tällä kertaa raitistukkaisena kotoa, ja oli sitäpaitsi Langholma, hänen muinainen
holhoojansa ja äidinpuoleinen langosenonsa salissa, joten hän senkinvuoksi oli pysynyt siivosuisena siellä, minne oli mennyt
istumaan tullessaan ja säilytellyt jäseniänsä niinkuin järkeänsäkin aisoissa ja ohjasperien pidätyksissä.  Sittemmin oli hän
kuitenkin käynyt toisten joukossa hänkin sekottelemassa lasia kertansa totipöydän vieressä ja vahvistuksilla myöhemmin myöskin, ja
Haukisten luonto alkanut kirvotella juhlallisuuden kapaloita yltään ja veri virkistyä omille juoksuillensa ja heitoillensa suonten
putkissa taaskin. Niinpä olikin Haukisten Franssi nyt ilmestynyt täytenä Haukisten Franssina pöydän vierille, astellut salin
poikitse akkunavieren pieliltä pöytää päin sillä painolla ja pulskeudella, että laattiapalkkien piti tietämän notkumillaan, kuka
oli kulkemassa ja kursailematon poika permannoilla parkinmerkinnöille menossa.  "Kelpaakos Haukisten isopoika pappojen pariin ja
Haukisten Franssi leiviskämiesten föliin ja laivaretarien joukkoon!" kerskaili hän ja pöyhisteli pyöreätä rintaansa sekä istahti
tuolille, niin että mahongissa rytisi ja ryskähteli kuudentoista julkean leiviskän alla. Hanhensulka oli samassa haettu kouraan:
"Vai tämmöiselläkös kapineella ja linnunruodolla muka on kirjoitettava neljäsosa parkkilaivaan!" ylvästeli hän ja taivutteli
höyhenluuta kourankoparassaan, joka kyllä oli miesmäinen kooltaan ja kuparinpunakka näöltään, mutta pehmeä kämmenpuoliltaan ja
sämpyläihoinen pitelyiltään.  "Kestääkös tuommoinen edes miehen sormissa!" nauroi hän ja läjähytti isoäänisesti olkansa ylitse
vieressä seisovalle Alastalolle, joka kätki nousevaa harmiansa pyyleviin pieliinsä ja nenänpään herääviin punotuksiin: "Hopeaisen
pännänvarren olisit saattanut rustata taloon, ellet minulta tahtonut lainata, kun kerta käsket miehiä kokoon tämmöiselle
toimitukselle! Johan käden ihokin häpee, kun hanhenkarvoja täytyy pidellä silloin kun parkin osa on kirjoittamisissa ja
laivanneljännykset kysymyksissä!"

Pukkilalla oli kieltämättä nyt hauskaa, vaikka parkinneljännyksen mainitseminen kyllä sittenkin säpsähyttikin veriä, vaikkei kehua
todeksi uskonutkaan, hänellä oli kieltämättä hauskaa, ja Haukisten Franssin jutut, niin liemettömiä kuin olivatkin, virkistävää
korvanruokaa kuulustella kaiken edellisen salaharmin ja mielennielemisen jälkeen ja lääkkeeksi. Neljäs osa!? ajatteli hän
kuitenkin ja epäili ennenkuin silmänsä oikein pelaamaan päästi pöydän päässä. Mistäs hiivatissa sinä semmoiset rahat enää irti
saisit ja lainaksi, kun olet jo omasikin juonut ja metsäsi myöskin? kysyi hän ja tutki päätänsä sekä ihmetteli epäluuloisesti
aivoissansa, mikä tässä sittenkin oli totta, parkin penteleen neljäsosako vai Franssin voitavuudet ja mukavan lervipuheen irvet,
mene tiedä?

Alastalolla sensijaan olivat karvat alkaneet ilmeisesti kuumeta, vaikka nahoissansa täytyi itsensä säilyttää, ja pitää naama
näköpuoleltansa happamiltaankin sopuviuruilla. Mokomakin penska ja viinasieni, joka oli täytynyt laahata tänne vanhan rikkaan
nimensä ja mahtavan isävainajansa maineennäön vuoksi, vaikka itse oli tyhjä mies kuin seipääntanko alastomana saralla senjälkeen
kuin variksen peljätys on riisuttu sen yltä sätkimästä! Vai parkinneljännyksiä vielä, kun jo talokin on nelistyksillä ja
karkumenoilla läpi kynsien paralta niinkuin kolmastalvi varsa maitoparran hoimilta ja tuttivauvan ohjasholteilta!  "Odotetaan nyt
maksupäivää ensin ja datumia, jolloin laivanosan on oltava pöydässä selvänä rahana ja parkinneljännyksen setelikultana, ja
katsellaan sitte vasta ja senjälkeen, minkävartisilla kynätikuilla minun on kuitattava sinun likviidisi, kultapännän kiiltävilläkö
vai siimaa hutkivilla!" virkahti Alastalo siis vain kuivankarmeasti Haukisen ylvästelyihin ja huudittomiin isotteluihin, mutta
rypisteli samalla silmäkulmiaan, kun ajatteli, mitä peliä tässä oli pidettävä, ettei hullu mennyt merkitsemään järjettömiä ja koko
paperi tullut pilkaksi ja ihmisten nauruksi.  Pukkilakin seuraa silmineen kuin haukka, mitä tapahtuu! huomasi hän ja ymmärsi, että
nyt oli oltava varuilla ja valmiina ennenkuin pilla oli sattunut ja parkkikirjassa präiskäys, jota ei siitä pirukaan tahkoisi
pois, vaikka tahtoisikin! Käskin hänen, koko Haukisten mätäpojan tänne ihmisten tähden vain ja sitävarten, että hän vielä kulkee
tietämättömien silmissä isosten nimissä, vaikka on laho sisuksiltansa kuin metsän korvessa kuusen traakki, jonka pinnoissa ei enää
ole eheätä paljon muuta kuin parkin kuori, käskin tänne sulilta juoniltani ja sillä viekkaudella, että isosten joukkoa lisäisi
vielä yksi näkökokoinen pitäjässä ja heikompien usko ja friskeys vahvistuisi, ja nyt saan seistä tässä ja henki kurkussa vahdata,
ettei raato ja rommisäkki pääse kuustoista leivisköinensä kierimään yliniskoin ylleni ja parkinkirjaani ja Pukkila saa
naurunainetta koko talveksi! Nimiksi vaan ja osanmurenen merkitsijäksi ja yhteisen kurssin rohkaisijaksi minä liikaviisas hänen
tänne haalasin, mutta kukas siitä vastaa, jos hullu nyt pistää juoponsanansa tosiin, ja nimen jälkeen pääseekin paperille ja
tepasteluille sekä sifroin että kirjaimin 1/4 osan härkänen jonkun hyttysen ja 1/32 osan viitteestä, niinkuin minä pääni
lapsellisessa paikassa olin salassa odotellut ja tietämättäni toivonut?  "Kyllä hanhensulallakin nimensä paperille saa, kun vain
osaa kirjoittaa nimensä!" hämmästeli Alastalo kuitenkin alkamaansa nuottiin ja pinnoiltansa levollisena, kun hän olan ylitse
silminensä seurasi, ja tarkasnakin, Haukisen toimia ja hieman hitaanpuolista työnvähtiä pöydän edessä: kirjoittaminen ei ollut
Franssin vahvoja puolia.

Terävä se silmäpari kuitenkin oli, joka Alastalon kohdalta tällä haavaa seurasi nimen muodostumista paperille, ja käsivarren pito
hänellä oli ilmeisesti samallainen, kuin merillä ja peräpakalla kapteenilla, kun hän vierestä ja silmäkulmalta karsastellessaan,
kuinka ratinpyörä rattimiehen kourassa lerppuu, varoten katsoo, millä rynkämällä on kovempi käsi tarpeen sarveen ja siepattava
tämmiin se, mikä piuvii!  Haukiselle oli sentään itsellensäkin ilman vieraan apua tullut oikeassa paikassa uskon puute, ja vähän
myöskin taito alkanut reistailla sormissa ja nousta pystyyn aivoissa, kun tuli osamerkinnän vuoro ja olisi ollut kirjoitettava
murtoluvun puumerkki ja numeroriitinki kaksitapulisena paperille. "Kirjoita sinä itse sitte: oma paperisikin on!" sanoi hän
sähähti melkein äkäisenä Alastalolle, kun lyhyen seisauksen ja ajatuksen vartoomisen jälkeen huomasi pännän terinensä joutuneen
kuin kynnyksen eteen, jota ei selvittänyt noin vain pitkin ratia kävellen. Väliajalla hän jo oli kerjennyt tarkastamaan paperia
ylempääkin, kuinka muut olivat kommervärkkinsä kirjoittaneet ennen häntä, mutta ei siitä isosia viisastunut, sillä toinen oli
riitannut välitankonsa vinommin ja toinen pystymmin, ja Langholman murbruuri vaakasuoraan, eikä esimerkkiä saanut mistään. "En
minä kaksivuovinkisia hotelleja ole taloonikaan pykännyt, enkä rupea konsteille ja laarin riitinkeille paperillakaan!" sanoi hän
ja nousi pöydästä sekä lykkäsi hanhensulan Alastalolle vieressänsä. "Istu sinä ja kirjoita puolestani, koska olet kaksipalvoinen
leualtasikin, kahdeksas osa: muut todistavat!"

Alastalo hymähti ja otti sulan vastaan. "Vai jo romahti puolet alaspäin?" naurahteli hän valmistautuessaan istumaan vapaalle
tuolille.  "Täytyy kait minun pitää kiirettä nyt, ettei hurise samaa kyytiä toinenkin puoli ja jää minulle kouriin sama
kiskottava, kuin Heisalan Aakustille nuotalla, kun hän kesken vetoa rupesi niistämään nenäänsä paatissa ja nuoran touvi silläaikaa
sierasi sen menon partaan laidoilta aukkomeren pohjiin! Kuudestoista osakos nyt siis sitte kirjotetaan?" kysäsi hän vähän
pilkallisesti, senjälkeen kun oli saanut paperin sopivasti eteensä pöydällä: oli varmempaa nyt kuitenkin, kun oli hanhensulka
omassa kädessä eikä enää hullun Haukisen! Mistäs sinä siihenkään sentään luulet rahat saavasi, mies! risteili kuitenkin hänen
ajatuksissaan ja käsi empi, ennenkuin lähti liikkeelle paperilla. Talo jo ennen räystäitä myöten ja korsteenipiippujen tasalle
velassa Langholmalle, ja isännällä pääknuppi selvänä ainoastaan kahdeksantena päivänä viikossa!

Nyt oli kuitenkin jo Langholmakin pöydän vieressä: oli lähtenyt keinutuolilta ja tullut lähelle. "Minä luulen, että sinun on paras
merkitä kolmaskymmenestoinen osa laivaan, jos merkitset!" sanoi hän vakaasti Haukisten Franssille, mutta niin matalaan, etteivät
sanoja kuulleet muut kuin Pukkila ja Alastalo, jotka olivat vieressä. Ja odottamatta Haukisen vastausta, lisäsi hän Alastalolle:
"kirjoita kolmaskymmenestoinen osa hänelle, niin se järjestetään!" Langholma palasi takaisin keinutuolille istumaan. Emma-vainaan
vuoksi menköön tämä kerta vielä! ajatteli hän, ennenkuin lykkäsi keinutuolin taas liikkeelle.  Haukisten Emma ja Franssin äiti oli
ollut Langholman orpana ja jos joku muisti vanhoja asioita, niin hän tiesi, että Efram ja Emma olivat olleet rippikoulutovereita,
ja että jotain herkkää oli Eframille jäänyt Emmaa kohtaan koko elämän ijäksi, jopa pojankin osalle, vaikkei naimista ollut
aikoinansa syntynyt, koska Eframin isä oli ajatellut toisin. Hullusti on pojan laita, eikä häntä paremmaksi saa! ajatteli
Langholma keinutuolin kamman hiukan huokaistessa hänen aliansa.

Haukisten rehevyys oli nyt tosin hetkeksi lyöty lommolle, mutta kauankos ämpärinkään vedet pysyvät ankkalinnun niskahöyhenillä!
"Merkitse osanmurene sitten!" sanoi hän Alastalolle, kun ensimmäinen hämäys oli nielty ja selkä ravistettu. "On Haukisten isopoika
kokonsa kokoinen, vaikkei tikun ristiä merkitsisi laivaparkkiinne!" paisutteli hän harjaansa. "Ja tiedä Alastalo: silkassa
kullanlantissa latookin rusthollari-isäntä akumenttikapteenin pöytään laivarahat, kun tarvitaan!" ylvästeli hän jo täytenä
Haukisena ja Haukisten Franssina taaskin.

"No, ei raha haise, jos se sitte on kotoisin rutshollarin tunkiosta siepattu tai meren hopeasta: kyllä sinunkin rahasi kelpaavat,
kun ne vaan päivälleen tulevat pöytään!" Alastalon äänessä oli pieni harmin särö, sillä huudittomuus on kuitenkin huudittomuutta
kelvottomankin suussa. "Vaikka, jos sinun rahasi tunkiossa ovat, niin kyllä ne sinulta tunkioon jäävätkin, sillä ei rengin tadikko
niitä sieltä isännälle ongi, ellei isäntä itse ole muljaamassa!" näsäytti hän siis toisen poikamaisuutta, mutta alkoi samassa
kirjoittaa osaa, koska Langholman sana oli takana, ja jokainen lisä lisää.

Pukkila istui pöydän päässä ja imi huulipartaansa melko sekotetulla mielellä.  Miksei! ja miksei? pureskeli mieltä kuin ahneen
saksiparin kyllästymätön kita teräshaukkaamillaan verkaa kraatarin pöydällä: liuskasi sujansomasti ja ranteimen taidoilla
kaarenmallia vyötäisjuoksun norjansolakoilla ja sirosauman suikuville viuluvedoille, mutta häiväsi myöskin sudennälässänsä
armotonna leukalevällään ja narskusuin rahankallista sarkakultaa niinkuin kirposi pehmoviltaan kajoomatonta kangasvaatetta
jokaiselta pakkapingan pyörähtämältä piiloiltansa ehoissansa pöydänpinnan teuraspenkeille! Miksei saanut Alastalo tyviksensä ja
lihavan sielunsa suolaksi ja terveydeksi niellä harmin ruotokalaa ja hävetä paksun vatsansa pohjia myöten Haukisten hävyttömän
ylvästellessä ja kukotellessa pöydän edessä kuin saliin talutettu sonnivasikka sontimillansa, ja miksei suonut kristillisestä
sydämestä ja lähimmäisen rakkaudesta samaiselle Haukisten pojalle ja kukonpenikalle kaiken sen opetuksen ja oijennuksen ja vaikka
kymmenen siiman siemaukselta vielä kipeämminkin suomittuna, minkä hän suinkin vain äsken sai nuuskan mauksi Alastalolta
sieraimiinsa, miksei, sanon ja ajattelen, kummallekin jumalan suomilta hyvästä kädestä ja nahkaihon karvastelevilta maistumilta!
Miksen soisi hyvän raippaa sille, joka sitä ansiosta ja terveydekseen saa, mutta mitä varten tarvitsee asioiden loppua
voitelemisiin siellä, missä selkä saisi jäädä tuntemaan karvastelujaan?  Langholmakin lähtee kävelemään keinutuoliltaan ja tulee
pöydän viereen: mitä asiaa hänellä tänne oli, koska kirkonkirjojen mukaan sekä Alastalo että Haukisten varsa ovat myntejä miehiä
ja oman nenänsä niistäjiä? Alastalolla nyt taas ne tuuman korttelin mitat parkin kölin oijennukselta paperilla ja Langholman
takaamilta niin varmoina, että tuhasee nenäänsä, ja äskeiset pienet harmin ähinät ovat puhalletut ja lääkityt kropasta; ja
Haukinen, sillä raadolla ja polska-Franssilla on nyt sittenkin, kaikkien pienten kolhausten ja unohdettujen nenännäppäysten
jälkeen se parkinosa kirjoissa, jonka minä korkeimmiltaan olin rohjennut raskita, jos pisimmällä menin, ajatella merkitä Evaldin
ja pojan nimiin, jos ärsytettiin ja muutkin nuoremmat kirjoittivat.  Pukkilan silmät mittailivat halveksuvasti Haukisten isäntää
selkäpuolilta, kun tämä kädet housuntaskuihin lykättynä ja yhtä rehevillään kuin pöydän luokse saapuessaankin nyt oli menossa
laattialla kirjoitustoimilta takaisin paikoilleen Evaldin viereen ja nuorempien joukkoon. Vellava ja rehevä kuin hyötykuusi
vehkasuolla!  ajatteli hän ja harmitteli, mutta sisuskin ja sydämenlahot yhtä mädät kuin samassa paskakuusessa! lisäsi ajatus
paheksuvan lohdutuksen.  Kantaa tuossa samassa heilavassa selässään täystynnyrillisen viljaruista juoksujalkaa myllynsä tikkaita,
sieppaa säkin kuin leikiltä, mutta lykkääppäs sama roima työhön, niin puolessa tunnissa on käsi puuttunut kiveksi, jos on
kiskottava auran kurkea savisaralla! Isä, kitupiikki ja Emman kade keräjöitsi elämänsä ijän Langholman kanssa jokaisesta
raja-aidan seipäästäkin ja jokaisesta kiiskenpojastakin Langholman nuotassa raja-apajalla, mutta poika lainaa tuhannen tuhannen
niskaan samalta Langholmalta, reijaa ne isäntävuodet, jotka isä keräjöi, ja maksaa hotelleissa samat tuomarit pöytäänsä, mitkä isä
aikoinansa pestasi palkoillensa lakitupiin, ja mitkä setelit eivät kulu rommeihin, niillä hän sadan riksin papereina sytyttää
piippuvalkeansa, jottei tarvitse itse nostaa talonpojan takamanttaaleita tuolilta ja imeä seisoviltaan kynttilän liehaa piipun
suihin niinkuin laihapöksyisemmät herrat ja syötingit!

Pukkilaa vinotti ja karsasti taaskin niin sydämen selkäsyrjiä myöten, että rupesi juljettamaan jo paljas katsominenkin ja silmän
haaskaaminen heidän papereihinsa ja kirjoittelemisiinsa: Alastalokin puhisee ja punottaa ja laskee osia yhteen niin hartaasti,
että pää rytisee, on tarkkaa miestä kuin olisi sielu paikattavana tai noukittava palasittain kokoon ravistunut kiulu, jonka laudat
ovat varisseet hajalle ja pudonneet uurteiltansa! Ja siirsikö rääkätyn silmän Haukisten Franssin huudittomilta selkäpuolilta tai
Alastalon Hermannin vaarallisilta otsakansilta tai parkkipaperin kriipustuksista ja murtolukujen harmeista, niin mitä näki, ellei
Eenokin väärää piipunnysää ensin Eenokin vielä vääremmässä leukanykässä ja sen sivutse Lahdenperän leveätä nenänaurista
lautamiehen vielä leveämmässä naamataulussa ja senjälkeen Härkänientä kuin hurskasta keruubia, piippu hampaissa kyynäräkeppinä, ja
hartiata selässä peltosaran leveydeltä! Ja seljemmällä laattian aukeoilla, kukas siellä, ellei Langholma ainaisessa
keinustuolissaan ja ainaisine poskipartaparakraafeineen kasvojensa kaksiposkisen lakitaulun kummallakin puolella! Käveli äskenkin
taas kuin kirkontorni ja tapulirakennuksen kellokastari laattioilla astelemassa ja naputtelemassa etusormen luunystyrällä
pöydänkanttiin: Haukisten pojalle 1/32 osa parkista, minä vastaan! Ja niin tasuseksi ja niin matalaksi asetti pasuunansa, ettei
sanaa tarvinnut kuulla salissa muiden kuin minun ja Alastalon ja Haukisen itsensä, vaikka kaikki ymmärsivät ympärillä, mitä varten
oli kävelty ja mitä käyty pöydän vieressä sanomassa! Sen vielä voi antaa anteeksi ja sen kärsii, että ihminen hihkasee ja
kiljaisee kiukuissansa ja polkee potkasee vaikka tasa-anturalta sanansa voimaa laattiaan, mutta kun toinen pysyy kreivinä
vihassakin ja painaa suuttumuksen sanatta muun ihmisen kyntensä alla latuskaiseksi kuin lutikan, niin se on liikaa ja se suututtaa
ja se saa veren vapisemaan silläkin, joka suo lutikalle ja lähimmäiselle lutikan osan! Kuka Langholman on pestannut pitäjään meitä
muita isosemmaksi ja tietämään sen, koska Haukisten poikaa on asetettava ihmisiksi ja suorittamaan niistämisen siten, ettei
toisten tarvitse huomatakaan ketään niistetyksi, jolleivät tahdo!

Ja menestystä pitää tuommoisilla ja tuonkasvoisilla olla, vaikkeivät sitä haekaan: tulee luokse, kuin naishempi, jota ei pyydä,
mutta löytää itsensä tykö ja antaa hyvänsä sydän suomaltaan! Kuinkas kävi Pietilänkin asiassa? Peri ensin oman talon osaltansa,
sai naapurin, kun nai tytärperijän, ja kolmas talo putoo helmoihin kuin lykättynä ja koko kylä on yhden miehen käsissä ja
viimeinen Efram vasta täysi Langholman Efram! En sydänkerän karvastelematta saata muistella asian juoksua!  Juovat kuin hullut
Pietilässä, ajavat isäntä ja emäntä yhdestä puolesta ja saman putelin viinavillissä halot pystyssä kruununvoudin virkamatkoillaan
talosta ja käsittävät Langholmaan. 'Kuinkas sinä tuommoista kärsit ja petoja naapureina kylässä!' kysyy ensi sanoikseen isännältä,
kun tupaan pääsee ja saa kirjurinsakin ja nahkasalkkunsa turviin.  'Minkäs suden tekee, kun se ulvoo veräjän takana!' vastaa
Langholma, joka isävainaan ajoilta asti ja omilta kokemiltaankin tiesi, että halot vinkuvat helposti aidan ylitse naapurin
puolelta juomaviikkoina. 'Mutta luikkuhan on sinulla seinälläsi, ja sudelta kärvennetään lyijyllä karvat, kun se rohkeaksi rupeaa
ja tulee veräjän raoille haistelemaan!' vastasi kruununvouti, joka kiukkuisena oli äkäinen mies ja joka oli yksien kestien
kokemilta saanut tarpeensa Pietilän pidoista ja halkopaiskeista. 'Lakihan on selvä!' sanoi hän ja haki salkkunsa tulisen vilkkaa
pöydälle. 'Langholmahan on rutsholli ja Pietilä sinun akumenttisi, ja jos akumenttisi on kelvoton, niin rustholli saa lunastaa
akumenttinsa ja laki sanoo amen!' Nahkakantinen lakikirja olikin jo pöydällä ja plarattuna ja pykälä Langholman luettavana
kruununvoudin sormenkynnen kyntämiltä. Ei tämän jälken tarvittu kuin viisivuotinen keräjänkäynti, niin ikämuistoinen ja
isäntäpolvinen naapuririita Langholmassa oli lopussa, Langholman Eframilla koko kylän lääni haluissansa ja Pietilän väki asumassa
ja rikeeraamassa Palttilassa. Se siinä väkä olikin tikun päähän ja pirun lisä troppiklasiin, että Palttila tulee myyntiin juuri
samaan tinkaan kuin Langholma lukee keräjäsalissa tuomarin edessä lunastusrahat Pietilälle pöytään ja Pietilä ajaa suoraan
keräjiltä Palttilaan ja huutaa talon, ja minä Langholman sijasta saan kuin pirun lahjana ristin ja elämänikäisen naapurivaivan
raja-aitani taakse! Jos nyt Langholma lääkettä tarvitsikin omantuntonsa nahkaan ja hipiäisiin, kun potki toisen taloltansa ja
mailtansa, jotta omat ruumat tulivat avarammiksi -- sitähän hän oli surkuttelevinaan ja neuvoi itse keräjämäellä Pietilää, että
aja nyt Palttilaan, niin saat paremman paikan itsellesi kuin Pietilä olikaan ja vähemmällä rahalla! -- jos Langholma siis
välttämättä lääkettä ja silityksen palsamia tarvitsi omantuntonsa säämiskähipiään, niin minunkos niskoilleni juuri ja minun
rasituksekseni piti hänen naapurinsa ja rakki hänen lahkeistansa tulla!  On järjestys merkillinen maailmassa, kun toinen ihminen
menestyy kunniallisesti, ja saapastansakaan savestamatta, ja toisen täytyy tapella sielunsa jalkavaivaiseksi ja autuutensa
ryysyille, muusta kurasta puhumattakaan ruumiin munteerissa, eikä sittenkään onnistu!  Toisella on Langholman naama ja toisella
ei, ja Langholman naamasta saa täräyttää semmoista, jota toiselta ei kärsitä ilman, että saa leukoihinsa ja lujasti! Minä osaan
ohjata hevosen ja Mustani, ja pitää hänen sekä hengessä että smirnassa, tarvitaanko kaapakarua jäällä tai uljasta harjaa
pitoporstuan edustoilla, eikä se suurempaa taitoa kysy, kuin että osaa pitää kouransa kovana silloin, kun se on pidettävä kovana,
ja myöntävänä silloin, kun sitä on pidettävä myöntämisen kehoituksilla! Minä osaan ja ymmärrän ottaa hevosesta irti sen, minkä
hevosesta irti saa, ja Langholma, sen minä olen nähnyt ja huomannut, Langholma on pehmiä mies minun rinnallani ohjaksissa! Mutta
ihmisissä, pentele, ihmisten kuolasperissä hän on raato ja peto, hänellä ovat ruppeukset niissä kuin pihdit, ja auta armias, me
tanssimme, tanssimme jokikinen, minäkin tanssin, tanssin varvastanssia nätisti paikallani, kun hän pidättelee, ja kurotan kaapaa,
kurotan totisesti kuin henkeni edestä, joka jäsenen pötköltä ja vuohishukin kimmaamilta, kun on lupa pyyhkiä, kilpa tupruu ja
ohjassuitset kirivät viulunkielten viuhumin suupielissä: paremmin, paremmin Musta, ja vieläkin paremmin! On se jumalatonta ja
vielä karvasempaa, että yhtä lykäsee ja hän istuu elämänsä kuin myötämäessä ja reen perillä ja antaa jalasten huilia, minkä
anturateräksissä on liukulautaa, kun toinen saa kiskoa elämänsä kitisevää puurekeä kuin vastamäkeä, minkä rintaluut kestävät ja
nahkaruomat pitävät! Ajaa toisen ja naapurin hänen perintöpelloiltaan ja talon saveltaan pelkillä pykälillä ja rahanmammonan
maksuilla, ja lihoo taloiltansa naarmunrispaakaan saamatta omantuntonsa nahkoihin äveriöitymisensä palkaksi, tai pahan sanan
kurantripauksenkaan pärskymättä hänen harjatuille jakuilleen ihmisten puheissa, kun itse on hurskas ja surkuttelee sitä, mistä on
rikastunut, ja lääkitsee neuvonpaskoilla, vaikka hyvilläkin, sitä, jota on täytyessä potkinut, ja kun toinen on tyhmä selväpäisenä
ja tyytyväinen tapatessaankin ja menee muillekin kehumaan tarpeettomia ja kiittelemään jutuissakin semmoista, jota kukaties sopii
ajatella mielessänsä, mutta ei koskaan sanoa muitten kuullen, ja hoilaamaan mailmalle, että hyvin kävi ja paremmin sai ja jaksaa
kuin kutu suolassa, ja että onni potkasi perseeseen, kun keräjät antoivat tauluun, ja että nyt saa juodakin rauhassa, kun ei ole
kärisevä naapuri nurkissa marisemassa ja matoluvuilla eikä tarvitse haaskata halkojansakaan piha-aidan taakse, jos joskus hiukan
hihkasee kotonansa ja kirkastaa kurkkua kotomäellä!  Semmoinen Langholma on, että hän linjeeraa asiat, niinkuin maailma olisi
plankkia paperia hänen edessään, ja muutkin vasta hänen riitinkeiltään äkkäisivät, että kas noin, tuolla tapaa vasta tulivatkin
krunteilleen kulmakivet pytingissä! Menee nytkin ja konteeraa näyttää sormillaan, mitä Haukisten pojalle kirjoitetaan
parkkikirjaan, eikä kukaan pane pahakseen, vaan kaikki tyytyvät, Haukinenkin, ja Alastalo nyökäsee, ikäänkuin olisi kuorman kivi
hartioilta varissut! Hyötyykö hän itse asiassa, sitä ei kukaan kysy, eikä hänelle sitä viaksi lueta, niinkuin monelle muulle
luettaisiin, jos hyötyykin, niinkuin juuri Pietilän asiassa: pidetään, että kas vaan, rattaat vierähtivät varhoilleen! Menisin
minä ja sanoisin Lahdenperälle, että laita aitasi pois ja Vaarniemi on minun, niin kyllä pitäjässä elämä nousisi! Tietää nyt
tämänkään Haukisten jutun? Se tunnetaan, että talossa ei ole tiiliskiveä ja ladonsuutakaan, saati ladon seinien tyhjiä sisäpuolia,
mikä ei olisi velkana Langholmalle, ja nyt vielä rahat parkinosaan, vaikka pikkaseenkin? Sanokoot muut, mitä sanovat, että Emman
eläessä ei lahokaan hirsi Haukisten tuvassa murru Langholman toimesta, ja uskokoon Langholma itsekin, että sydän hänellä kuolee
rinnassa Emman pojan puolesta, niin katsotaanpas, kuka Emman pään kallistuessa sittenkin Haukisen korjaa, vaikkapa poikansa
varalle? Laiva-osa, pienikin, on velanlisä lastattuun taloon, ja viimeinen lapionluoma multareen kukkuroille on aina se
savenlusikallinen ylikuorman lisäksi, joka lopullisesti naulaa jalakset siirtymättömäksi tiehen ja niistää juhdan polvista
kiskovimmatkin sisut: vaikka kiipeisi pyhä Pietari taivaista auttamaan asiaa, niin niinkuin kypsä hedelmä puusta putoo Haukisten
talo aikanansa ja tätä menoa maahan Langholman noukittavaksi! En minä sitä sano, että Langholma suorastaan tätä tarkoittaa ja
asettelee lankarihmoja vireisiin jäniksen pojan juoksupoluille ja jää senjälkeen kylmiltänsä pyydyksen viereen odottelemaan, koska
pupu on pujahtanut hirteen ja sätkii saaliina ja noukittavana ansassa, ei, en minä sitä sano ja häntä niin viisaaksi nenältänsä
usko, vaan kyllä minä olen melkein vissi, että hän luulee vain Emmaa säälivänsä, kun on pehmiä pojalle ja kelvottomalle, ja
ajattelee, että saakoon nyt, paha, laiva-osansa tämän kerran vielä, vaikka knapattunakin, koska tahtoo, ja maksukin voidaan
järjestää, ja tämän erän vielä voin olla avuksi, ja laivanosa kuitenkin jää vakuudeksi, niin ettei minun vahingolle tarvitse
jäädä, jos huonostikin käy!

Se juuri on Langholmassa niinkuin noiduttua, ja kiukuttaa syyttömän lähimmäisenkin syntiseksi, että hänen pysyvät kätensä niinkuin
ajatuksensakin tekemisissäkin puhtaina, koska hän ei kuljeta niitä ennen rupeamisia ensin taka- ja sontapuolilla ruumistansa ja
tarkotuksiansa, vaan ottaa suoriltansa asiat edestänsä ja selviltä sarviin, niinkuin ne saapuvat sakaroinensa kouriin!  Se on
oikeastaan julkeutta ja suurnenäisyyttä ihmisessä, että hän asettaa itsensä niin isoseksi, ikäänkuin ei hänen kohdaltansa
tarvittaisi viekkautta maailmassa, vaan että hän on faarao ja mahtava olemaan oikeamielinen paitsi teoissa niin vielä ajatuksen
juonissakin ja kavaluuksissansa! Ja saakeli asiassa on se, että vielä muutkin plättipäät ovat latuskaisia ja antavat uskotella
itsensä, ja luulevat paavin paksua koska se on tykevämpi, paremmaksi tikuksi ja Moosekseksi pelissä kuin itsensä, vaikka ovat
samaa puuainetta ja kuuses roskaa kaikki, vain eri lovilla ja karahtääriviilloilla knupeissansa, ja Langholman, koska hän on Efram
perinimeltään ja Langholma hengeltään ja talonmanttaaliltaan, pitäjän patsaaksi ja kunniapylvääksi, vaikka kullakin meistä
kuitenkin on jumalan luomalta ja saunamuorin suomalta oma nenänpykälä omast'takaa naamassa kannettavana jos niistettävänäkin! Ja
vikuriste, jos toden ajattelen ja sanon tunnustan itselleni, vaikken muille, niin onkos koko pitäjässä, minunkaan housuissani,
ainoatakaan, joka on mies ja tärisemätön takakintuiltansa ja kestää järjenpolvien lotisematta, kun Langholma on vakavassa paikassa
siirtänyt silmäparinsa terästä terään vahvankinluontoisiin harmaisiin tai tiukkaviinkin tummiin, ja väistymättä katsottu miehestä
mieheen se tuokio ja silmäinpaini, joka punnitsee, kumpi kahdesta tottelee, kun toinen tasasanalla käskee ja toisen on
noudatettava järkevämpäänsä, joka myöskin on väkevämpi, kuka, kysyn, olisi pitäjässä rohjennut ja vuovannut hullun yrityksen ja
uhkakapinan samojen teräksisten lävistämänä, ellei ehkä juuri samainen Palttila, nykyinen minun kiusani ja naapurini, eikä hänkään
enää Palttilana, vaan entisenä Pietilänä ja Langholman perinaapurina, eikä silloinkaan muulloin kuin sikahumalassa ja halko
kädessä!

Pukkilan heltesi silmäinkynsi hervottomana Langholmasta niinkuin meren rynkä rynnistyksiltänsä kalliorannan siirtymättömään
vastatörmään: keinuttele siinä, koska keinuttelet ja minkä keinuttelet, en kaiketi minä tuomiolla sinun isosuuksistasi vastuussa
ole enkä jumalan palkoilla sinun asioittesi tähden, niinkuin sinä joskus näytät luulevan olevasi asetettu muitten vahdiksi ja
Haukistenkin valvojaksi, ja minunkin silmänpitäjäkseni välistä! huokasi hän ja palasi lannistuneena silminensä ja ajatuksinensa
lähempiin ja pöydänviereisiin tapauksiin takaisin. Evaldinkin osa oli vielä kirjoittamatta ja siihenkin vuoro kohta! Mistäs
siihenkin rahat sai: Langholmallekos oli sittenkin mentävä kumartelemaan ja polskattava lakki kourassa isosen edessä, vaikka talot
perittyinä olivat aluksi samankokoiset ja Pukkilassa heinää latoihin sama häkkiluku joka vuosi kuin ennen Langholmassakin, kun
sulloi, pintele, taitavasti häkkinsä, eikä laahannut liikoja ja ylikuormaa samalla kertaa ladon eteen.

Tämä viimeinen ajatuksen piraus ja muiston pilke virkisti hiemasen lannistunutta verta ja lotkoa mielen harjassa! Pahustakin! sama
häkkiluku joka vuosi latoihin, kuin Langholmassakin, kun vielä itse oli nuori talolla ja riuskas ja sulloi itse häkkinsä
korjuuniitulla taitavasti ja varovasti ja piti laskulukua ladon suullakin, ettei päässyt määrä vahingoltakaan häkin krintiäkään
vähemmäksi kuin Langholman korjuuniitulla lahden toisella rannalla, veti pahan uhatessa ja kiiruun ahdistaessa joskus
tyhjältänsäkin ja ylivaralta kriipauksen piirun krääkin kärjellä enemmänkin seinään, kuin häkkilukua tosi tunnustaen oli
ajettukaan ladon eteen, veti vain, ettei naapurille tarvinnut tulla kehumisen syitä ja ylpeyden syntiä omalletunnolle! Ei
Langholma siihen aikaan vielä ja poikapäivinä paljoa sen parempi talo ollut kuin meidänkään, vaikka nyt ja Pietilän oston jälkeen
luulee konteeraavansa koko pitäjää!

Ei tämä viimeinenkään ajatus kuitenkaan sanottavasti lääkinnyt ja lohduttanut Pukkilan vaisuutunutta mieltä, ja karvastelevin
sydämin palasi hän silmineen Langholmasta takaisin seuraamaan tapahtumien jatkoa pöydän äärillä, jotka ennakolta tiesi pelkästään
murheellisiksi ja maksaa masentaviksi. Iso-Haukinen oli nyt jo palannut takaisin paikoilleen ja nuorempien viereen
meriseinänpuolelle ja kuului siellä kehuskelevan Evaldille ja muillekin kummallakin puolellansa.  "Näytettiin pappamiehille, että
osaavat pojatkin kirjoittaa! Kävelkääs tekin, sinäkin Evald, ja kirjoita osa, niinkuin Haukisten isopoika!" Pukkila kadotti,
pudotti, kuin sukankutoja kutimen kärjeltä silmäsolmun, kuuloiltansa ja näkemiltänsä mokoman, sekä miehen että puheet, ja jäi
katselemaan Nordevallia, joka nyt oli lähestymässä pöytää vastakkaiselta puolelta salia, laivuri Nordevallia, Adolf Petter
Nordevallia, Tukholman kipparia, jonka kanssa joka kevät sai tapella henkensä verilihoille säynään hinnoista. Vai sinäkin tulet
kantamaan kiturahasi ja säästösi särkileivisköistä Alastalon tiinuihin ja ammetynnyreihin suolattaviksi! ajatteli Pukkila
apeuksissaan karsaanvinoa sääliä miehen puolesta, vaikkei erikoista syytäkään ollut paremmin karsauteen kuin surkuunkaan, koska
Nordevall tunnetusti oli sekä tarkka että salarikas mies, joka itse tiiviisti tiesi, mihin rakoon kulloinkin lanttinsa pisti,
mutta josta ei myöskään mitään pelkoa ollut, että Alastalo hänestä keritsisi enempiä villoja, ja että nyt mikään isomman osan
kirjoittaja oli keinuviltansa saapumassa pöytään. Keinuviltansa, sillä kipparin polvet keinahtelivat, vaikka muuten asteli suorana
ja kankeana yläruumiiltansa kuin kynttilä. Se oli Nordevallin juhlallinen tapa kävellä kirkonkongillakin, kun hän pää hiukan
kallellansa tuli länsikäytävästä sisään ja asteli Koelsuun penkin korville asti kirkon keskikäytävän suulla niin pitkänä kuin
hänelle oli mitan huiskaa annettu selkään ja muuhunkin ruumiin rentoon.  Sama tihuvapintainen kiiltolipalla varustettu ruskea
karvalakkikin, joka hänellä oli aina mukana kirkossa ja juhlallisissa tilaisuuksissa suvin talvin, ja jota hän ei koskaan silloin
laskenut kauas lähettyviltään, oli hänellä nytkin kädessään, ja ensimmäiseksi työkseen, pöydän luokse tultuaan, hän sovitti sen
huolellisesti pöydälle ja asetti vasemmallensa siten, että se tuli melkein Pukkilan eteen ja haisi ryssän tupakkaansa, jonka
lehdistä se tämän päivän taatiksi oli noudettu, Pukkilan sieraimiin. Enempiä huomioita hän ei kiinnittänytkään Pukkilaan, vaan
jätti hänen kurkistelemaan viereensä, ja sovitti ensin vähän pitkäluiset jäsenensä järjestykseen tuolille, ennenkuin alkoi
tarkemmin tarkastella, mikä nyt oli ensi tehtävänä edessä ja haalia hanhensulkaa kouriinsa. Paperikin oli nyt jo lykätty senverran
ylemmäs pöydällä ja loitommas edestä, että sopi, kun samalla kangisti yläruumiinsakin suoraksi ja selkäkenoon, lukea vaivatta ja
tarpeellisen kaukaa ilman laseja, mitä muut olivat kirjoitelleet paperille ennen, ja mistä paikasta alkoi työnsä. Vasemman käden
peukalon hari merkitsikin pian paperille sen ratirivin alkupään ja kohdan, jolta sulka sai lähteä kursseilleen, eikä senjälkeen
enää muita valmistuksia tarvittu, kuin että sileäksi ja parrattomaksi raakattu ylähuuli vedettiin kokoon kuivaan kurttuun ja järeä
alahuuli lykättiin puolentuumansa ulkotoroon johtamaan etuviisteeltä kynän kuljetusta ja venymään aina sille kurille, ylävinoon
tai alavinoon, joille sulkakin oli kouranhoimissa holhottava ja ohjattava.

Työ oli tarkkaa ja Pukkilalla, jolla, kuten sanottu, ei tällä erällä ollut pahempia pelonsyitä: tunsihan hän Nordevallin
raittiiksi mieheksi viinankin parissa, joka ei juonut muuta kuin kotona ja omasta kaapistansa ja joka ei yleensä hullutellut
liikaseileissä ja semmoisissa, joissa pää ja yläpuuri saattavat vintata rajummille heilauksille kuin jalat ja ruumiin koipipuoli
kunnialla kerkiävät jälestä, vaan joka maistamisen jälkeenkin aina makasi hoipertelut jäsenistänsä sängyssänsä ja kopissansa
ennenkuin läksi tielle ja täkinkannelle kävelemään, tunsi hän Nordevallin ja tiesi, ettei se mies ollut sitä lajiakaan, joka olisi
rahanhuimauksissakaan laiva-osiakaan enempiä merkinnyt kuin ketarat turvallisesti kantoivat ja kukkaron painolasti taatusti kesti,
ja ymmärsi hän myöskin sen, ettei Tukholman kalarannassa niin merkillisiä riksimääriä ja lapionkuormia korjata talteen, vaikka
onkin visu mies ja tikunen kaupoissa, ja vaikka olisikin vuosien mitassa killuttanut kukkaisen puntarin päässä toisenkin
säynäsleiviskän ja sullonut suomuskäsin äyrin lanttia siinä kuin riksin pyöreätäkin kukkaronsa nahkamahoihin; ei Pukkilalla siis
tällä erällä ollut mitään pelonsyitä kavahdella erinomaisempia numerosifroja parkinkirjaan, -- eihän Alastalokaan semmoisia
näkynyt odottelevan, koska oli malttanut lähteä vierestä ja mennä puhelemaan jotain kahdenkeskisiä Langholman kanssa! mistä
mahtoivat juonitellakaan? ja hutista keskenään? -- ei Pukkilan siis tarvinnut varoa mitään enempiä harminnuuskia tästä
kirjoittamisesta, ja niinpä seurasikin hän melko piristyneempänä kuin äsken osasi ajatellakaan Nordevallin hartaita alkamisia:
siirsi hän kuitenkin Nordevallin nahkalakin vähän puolemmas edestänsä, sillä sen tupakanhaju oli kuitenkin ajan mittaan liika
karvas ja pistävän tunkeva nenään.

Sininen ankkurin kuva kipparin kämmenen päällystöillä venyi ja muutteli muotoa, järeä alahuuli suoritteli tuikeata työtänsä
tikistetyn ylähuulen sivutse ja punasensiniseksi pakahtunut nenänpää puhisteli tuimia pähinöitänsä, kun hankala hanhensulka
verkkaan, mutta juhlallisen varmasti kynsi valkoista paperia ja Pukkilan silmien edessä tasaisin ja selkein vedoin muodostui
luettavaksi "Adolf Petter Nordevall" komeana niinkuin mies itsekin ja hänen alahuulensa tana ja niinkuin nimen kaikukin. Perhana
sittenkin, olisi minulla joskus lainana naamapuolessani tuon huulenluukun järeä lerppa, ja tuon nenän pärisevä torni, vaikkei noin
purppuransinisenä, ja tuon niskan nahkainen kankeus, vaikka englannin verassa eikä kotoharmaassa sarassa, niin minä olisinkin
juhlallinen kapteeni kannella ja komea katseltava komentosillalla lübeckiläisille! ajatteli Pukkila pienen kateen hetken ja
ihmetteli sitä, että turhiltansa jollekin tuhlataan fasuunaa leukaan ja puomia rikiin, vaikkei, jumaliste, leuka ole tukinklossia
liukkaampi järjensaranana, eikä puomissa tuukinpyyhkivää seiliklipuksi!  Tuommoinenkin mies, selkä ja niskakanko kuin Lontoon
lordilla aviisakuvassa ja naamataulu kuin kaupunginkanttorilla hänen laskiessaan tuomiokirkon parvelta poskistaan kyrie eleisonia
kirkkoon, eikä ole muuta kuin sumppukippari viraltaan ja kalalaukan haistelija karahtääriltään! Pukkila seurasi kärpänvirkkuna
miestä edessänsä ja jokaista hänen toimitustansa, siinä kun tämä nimenkirjoittamisen jälkeen ja ennenkuin lähti epävarmemmille
jatkoille pienen tuumaustiiman ajan arvelevasti kynteli peukalonpäällään tiheäjouhista leuanalustaansa, joka vanukkeisena sänkenä
haritti parrantynkiänsä ja rahisi takin verkakauluksiin tiiviinä, pellavanpunavana harjana.  Tuommoinenkin virstantolppa,
salarikas ja salajuoppo, istuu ihmisissä ja Alastalon salipöydissä ja parkkikirjoituksissa pelkkien riksiensä ja kituskätköjensä
vuoksi, vaikka mies haisee laukalta jo pelkältä näöltänsäkin, puhumatta sormiltansa, jotka silloin kun eivät kulaa
suolastynnyreissä ja kiillä säynäänsuomuissa, pitelevät putelia tai laskevat lanttia, kumpaakin salaa! ajatteli Pukkila
ajankuluksi ja apeutensa maksuiksi sillä aikaa kun katseli suonisolmuista ja ahavan ja suolaveden parkitsemaa kämmenpäällystää,
joka vielä vartoili hanhensulkineen, ennenkuin lähti paperilla edemmille retkille ja numerokirjoitusten mutkille. Hummaa
talviviikot kamarissansa ja kallistelee kaupanvälit koijussansa kahdenkesken viinatuoppinsa kanssa niin hartaasti, että kun
sunnuntaina tulee katumuksen päivä ja mies istuu parannuksen teolla kirkonpenkissä, niin porottelevat pohmelot saarnan aikana
syntisen Aatamin kulmaluissa kuin vasaramoukareilla paukutellen ja kuuden arjen viinasynnit pureskelevat viheliäisen sydänlihoissa
kuin sudet, mutta on niin kelmi ja ketunviekas munaskuiltaan, että kaloja punnitessa ja fientelin piirua tiskistäessään mies
säilyttää itsensä raittiina knupiltaan kuin kellon viisari taulussa ja selvänä päästään kuin ahvenen poika pranttipaikan
syltäsyvissä vedenvilppaissa, ja semmoinen ankerias kirkossakin ja kalanliukas kirkonpenkissä, että saavatkos papit ja
pastoritkaan parempaa otetta Adolf Petterin sielunkiduksiin kuin kalamatamit Tukholman rannassakaan Nordevallin riksilantteihin ja
äyrikopekkoihin, vaan kieputtaa itsensä suomusporvari saarnastuolinkin edessä manauksen verkonsanan silmuitse vapaille vesille
kuin eho autuas pelastunut lahna, ja lunastaa puijaa pelkän kolmen vaivaisen tunnin niskahartauden hinnalla ja partahurskauden
maksulla karvaiselle sielulleen aneen pesut ja anteeksiannon pyykit täysviikon täyshuminoista ja seitsenrikisestä seilauksesta!
Pukkila melkein paheksui Nordevallia, kun näin likeltä ja näin kestävästi ja lisäksi sanan puhumatta piti häntä katsella
naamapuoleen.

Nordevallilla puolestaan oli vaikea paikka edessään paperilla, sillä nyt olisi ollut kirjoitettava osa nimen jälkeen ja se kysyi
taitoa ja siihen oli katsottava mallia ylempää. Karheiden poskien parkitulle ahavalle kihosikin sinervää punaa ja kultanuppi
rosoisessa korvanlehdessä kiilui tuskallisesti, kun oli selvitettävä, mitä Krookla oli kirjoittanut nimensä jälkeen Alastalon
merkitsemisen alle: Krooklan Mikkelssonin hän nimittäin oli ajatellut esikuvakseen, koska Mikkelkin oli visu mies ja
viinapäissäänkin tarkka ja luotettava näpeistään.  Lähtikin sulka taas viimein kynnöillensä paperilla, mutta ei tällä erää enää
niin juoksevasti ja juhlavalla varmuudella kuin nimikirjoitusta piirrellessä, joka todella oli muodostunut sellaiseksi, että sitä
itsekin kehtasi katsella. Oli nimittäin kirjoittamisella edessänsä eräs mutka, joka vaikutti, ettei esikuvaa voinut
puustaavillensa noudattaa, vaan oli kirjoittaminen präntättävä omasta päästä paperille. Krooklahan oli kuitenkin isäntä ja
talollinen pitäjässä, ja sopikos hänen, joka karahtääriltään sentään oli ainoastaan kippari ja kalaporvari, kirjoittaa enempää
kuin puolet siitä, mitä isosempi oli uskaltanut?  Varovasti siis ja vähän epäselvin ja hyppelevin vedoin muodostui kankean kouran
vaivoilta vähitellen paperille kirjoitus, josta hyvällä tahdolla luki seuraavan: "kuuDes-gymmänes NÄljes OSA" eli sen, minkä hän
ylemmän riviradin esikuvalta oli silmäänsä noukkinut Krooklan käsialasta, kuitenkin niillä muutoksilla, jotka hänen tuntonsa ja
sopivaisuuden tietonsa oli käskenyt sekä sillä lisällä, että osa tuli puustavoiduksi julkisemmin ja AMENen painolla loppuun.
Kolmaskymmenestoista osan hän oikeastaan kyllä oli kotoa lähtiessään itsekin ajatellut kirjoittaa, mutta kun Pukkila vahtasi
vieressä ja häiritsi ja koska ei Krooklan verroille ja rinnoille sopinut tupata, niin mitäs hän suurempia vuovasi, ja taisi olla
parempikin, ettei isotellut, niin eivät ihmiset päässeet turhiin tietoihin ja alkaneet kateuttansa nirsoilla säynäskaupoissa!
Nordevall oli valmis, laski hanhensulan kädestänsä pöydälle sekä katseli vielä kerran ja niskaansa kangistaen, että paremmin sai
tähtäimille, nimikirjoitustansa paperilla, ennenkuin alkoi koota lakkia käteensä Pukkilan edestä ja valmistella nousemisia. Ei
nimessä vikaa ollut, sojoisahan se oli paperillakin ja pulska piirtämiltäkin, Adolf Petter Nordevall, niinkuin luettuna ja papin
paukauttamana lukuvuoroillakin, joilla rovastivainaa sitä joskus oli kehunutkin ja tosissansa pilaillut, että kuuluu kaikuu
tuvassakin kuin torven luirutus Kahiluodon herrojen jänisjahdeilla ja metsäraikumilla! Ja mitäs sanansijaa osaankaan oli, ei se
sen pienempi ollut kuin puolet ja sopivaiset Krooklan kirjoittamasta, ja parkin osahan sekin oli, vaikka vain 1/64 osa. Ja siltä
ja sitäpaitsi, olisi hän jaksanut kirjoittaa enemmänkin jos olisi omasta puolestaan tahtonut -- Nordevallin tuli mieleen nyytin
pussi kistun pohjilla, jota hän vielä oli pidellyt ja punniskellut käsissänsä ennen kotoa lähtöä, ja tunnustellut sekä kahisevaa,
setelipaperin kahisevaa että painavaa, metallinpyöreän riksipainavaa pussissa ennenkuin lukitsi sälisti arkun kannen kiinni ja
talletti kätki avaimen nahkarihmoineen povitaskun pohjiin -- enemmänkin olisi ja väkisemmän osan voinut kirjoittaa, jos olisi
viitsinyt ja haluttanut, vaikkapa saman kuudestoista osankin, jonka kyttäilijä tuossa, samainen Pukkilan pukki puskapartoineen
pöydän päässä ja vieressä näkyy nälkiinsä kirjoittaneen ja isosuuttansa ahnehtineen, vaikka tiedän minä sen vanhoista
säynäskaupoista ja hinnankitkutuksista niissä, ja olen vissi kuin oman leukani päästä, että huiskia saa humalaseiväs ja juosta
pitkät koipensa kakskyynäräisiksi pitäjällä, ennenkuin ovat eri klaffit kitisseet revärssiä talteensa ja parkin osa miehellä
koossa ja lainamaksussa!  Vahtailee tuosta pöydän päästä toisten kirjoittelemisia ikäänkuin hakkisen naakka kirkon harjalta
sontakuormien ajoa vainioille!  harmitteli Nordevall vielä pienen mielenkarsaudenkin ajatuksissansa, ennenkuin oli saanut
tasalakisen karvalakkinsa kouriinsa pöydältä ja alkoi tarkastella lähtemisen kurssisträkkiä.

Pukkila oli oikeastaan hyvän nyreillänsä siitä, että Nordevall oli merkinnyt parkkikirjaan ainoastaan 1/64 osan, eikä täyden 1/32
osan määrää niinkuin hän vähän oli pelännyt, ja oli senvuoksi virkistynyt pakinatuulellekin ja juttumielelle. "Kukas nyt enää
säynäät Tukholmaan seilaa, kun sinäkin rupeat parkkeja rakentelemaan!" sanoi hän siis virkahti tuttavuuden sovuksi ja puheli
parasta pataa, ennenkuin toinen oli kerjennyt nousemaan tuoliltansa. "Oletpas saanut toisenkin kerran kääntää luovia
Ahvenenmerellä ja sylkeä mällinkarvasta ruoripakalta taaksesi kölivesiin, ennenkuin olet astiallasi kulannut ne riksit Tukholmasta
Suomen puolelle, jotka nyt saat latoa parkin osan maksoksi pöytään, ja Alastalon korjattaviksi silkassa riikin rahassa!"
lasketteli hän kehoitteleviansa ja oli kerran isoinenkin ja isännän alentuvainen pöydän päässä, koska Alastalo vielä viipyi
salaisissansa Langholman puheilla: mistä mahtoivatkaan juonitella keskenänsä, kun niin oli pitkä hutina! "Käy nyt keväästi taas
Pukkilassakin, kun säynään kutuaika on ohitse ja saadaan lämmitellä rommilasin vieressä kaupoista jahnaten!" lopetti hän aivan
vilpastuneena veriltänsä, kun taas oli pitkillä ummilla saanut jotain puhuakin ja kieli hiukan karistella kankeuksia päältään ja
kärjiltään.

Nordevall muisti kuitenkin hyvin vanhemmat rommittelut Pukkilan kamarissa ja tiesi mainiosti, että rommeista ei ollut puhettakaan,
kun oli riidelty jo kammiossa kummankin sisut kiukuksiin, ja tuvassa -- Pukkilan kamariin hän ei muistanut itseään koskaan
käsketyksi! -- ja tuvassa vielä oli vängän kaupalla kiskottu joka ainoan kopekan syrjästä, joka hänen oli hellitettävä ja Pukkilan
korjattava suolasistaan. Nordevall muisti elävästi nämä vanhemmat asiat, eikä häntä myöskään viekotellut puhetuulille Pukkilan
äskeinen kiusanteko tuoreiltaan ja tirkistely vierestä, kun ihmisen olisi tarvinnut rauhassa ja ajatustensa kanssa kirjoittaa
paperille sen, mikä oli aikomuksissa. Ja 1/32 osan hän varmasti olisi kirjoittanut ja se oli ollut hänen meininkinsäkin, ja se
olisi tullut paperillekin, ellei toinen olisi istunut norkkimassa vieressä kuin hyttysen härisevä pirun palkoissa korvan juuressa
ja sekottanut ajatuksia, ja itse ruvennut katsomaan mallia ja esikuvaa ja joutunut jalaksineen Krooklan nirson reen jäljille ja
sopivaisuuksien anturaraiteisiin! Puolta pienemmän osan minä nyt sinun paljailta kiusoiltasi kirjoitin kuin olin ajatellut, ja
joka vuosi saa nyt jaossa kääntää mieltä tieto, että 1/64 osan likviidi on aina puolta pienempi kuin 1/32 osan! Nordevall ei siis
ollut puhetuulella ja Pukkila saikin ainoaksi vastaukseksi jutunhaasteihinsa ja tuttavanjupinoihinsa vain lyhyen sanan ja senkin
kuiviltansa. "Olisin minä osannut nimeni kirjoittaa paperille ilman syynejäkin ja vieraita miehiä!" sanoi Nordevall siis vain
lyhyesti ja nousi pöydästä lakki kädessä, eikä Pukkila enää hänestä muuta nähnyt kuin sarkaisen selän, joka suoristui täyteen
mittaansa ja niskajäykillensä, sekä läksi kuin sträkiltä kurssillensa suoriltansa Langholmaa ja Alastaloa kohden, jotka vielä
juttelivat keskenänsä, toinen keinutuolilla toinen keinutuolin vierellä seisten. Seremonian ja juhlallisuuden vuoksi ja asian
tähden piti Nordevall nimittäin sopivana näin arvokkaan ja ankaraksi ymmärrettävän toimituksen jälkeen ja vahvistukseksi kävellä
kouran antamalta paiskaamassa kättä niille, joille oli käpälää pläiskättävä silloin, kun oli ihmisissä niinkuin kaupoissakin ja
asianhieromisissa.

Olikin koko toimitus jäänyt häneltä varhemmin ja tullessa vahingolta ja huomaamattomuudelta kokonaan suorittamatta, oli Koelsuun
raumassa ensin tuuli kiusannut ja tikuttanut niin syntisesti ja jumalattomasti suoraan ja tihuvaltaan nokkastääviin, että oli
saanut sahata kryssiä kuin ryssä turkkia Tonavan takana ja tullut paikalle ja Alastalon rantaan vasta, kun kaikki muut jo olivat
koolla ja salissa, ja senjälkeen oli saliin tullessa ja ovea avatessa Härkäniemi parastikään paasannut sohvalta jotain
historioitaan ja raha-arkkujuttuja, niin että oli tullut sisälle kuin kirkkoon keskellä saarnaa eikä ollut pasannut kävellä
lyömään kättäkään kenellekään, edes isännälle ja Alastalolle, ja Langholmalle keinutuolilla, vaan oli ollut oven suusta vain
katseltava itselleen tyhjä tuoli jostain lähimmältä ja käveltävä sinne varoviltaan sen kuin saapasanturoiden narinoilta arvasi
itseänsä kevitellen liikutella itseään ja astella. Tämä tulomanööverin virhe ja tervehtimisen laiminlyöminen silloin olivatkin
senjälkeen koko ajan kiusanneet Nordevallin mieltä ja painaneet uskomattomasti hänen sydäntänsä, ja oli hän lakkaamatta vaivannut
päätänsä ja katsellut itselleen otollista tilaisuutta, jolloin jossain raossa olisi sopinut huomaamatta nousta tuolilta ja kävellä
korjaamassa tämä kommelluksen harmi. Tätä ennen ei tämmöistä tilaisuutta ollut hänen mielestään hänelle tarjoutunut, mutta nyt
sopi samalla matkalla, kun oli käynyt osansakin kirjoittamassa ja oli muutoinkin liikkeellä, suorittaa sekin laiminlyöty toimitus,
ja niinpä asteltiinkin nyt määrävarmasti ja niska aidaksen jäykkänä sinne kohden, jossa Langholma ja Alastalo keskustelivat
keskenänsä, toinen keinutuolilla, toinen vieressä seisten. Ensin tarjottiin koura istuvalle Langholmalle: "Tervekset Tukholmasta!"
(Hän oli pari viikkoa sitten palannut viimeiseltä Ruotsin reisultaan) sanottiin totisen vakaasti ja niska, laivurikipparin jäykkä
ja ahavoitansa punerteleva niska suoritti tärkeän sanan vahvistukseksi sen tarkasti mitatun nyökäyksen, johonka Pukkilan äskeisten
ajatusten mukaan Lontoon lordinkin niska aviisakuvassa parhaassa tapauksessa saattoi taipua kumarruksen näköisille. Sama totinen
toimitus samoin totisin sanoin suoritettiin uuden yhtä vakavan kerran ja samalla verkkaisella komeudella Alastalonkin kohdalle.
Nyt oli siis tervehtämisen velka sittenkin lopulta kunnialla suoritettu ja hartiansa huojentanut mies valmis palaamaan tuolilleen
ja istumaan, sillä mitäs enempää tarvittiin, koska ei ollut kalakaupoista kysymys. Alastalo sentään ennätti rohkaista ennen
lähtemistä ja lykätä pientä hyvän jutun evästä mielen taskuun. "No nyt Nordevall korjasi yhdellä kynänraapauksella kotiin kymmenen
Tukholmanmatkan ansiot!" pakisi hän ja taputteli hyvitteli salkojuhlallista selkähartioihin. Langholmakin myhähti myötämielisesti
ja virkahti keinutuolilta kehoittavasti miehelle, jonka hän tunsi rehdiksi kalaporvarina ja tiiviiksi asioissa, vaikka heikoksikin
jossain inhimillisissä! "Sopii nyt käväistä Langholmassakin ja kahvilla talossa, kun muutenkin käyt rannassa ja kala-ostoilla!"
sanoi hän ja oli hyväntahtoinen.  "Naisväellä siellä kotona kyllä on kahvipannu aina valmiina tulelle pantavaksi, ja tilkka kuumaa
kurkkuun on terveydeksi, kun on kulannut kätensä kankeiksi kylmässä vedessä!" jutteli hän, koska kelpo hevostakin tallissa aina
huomaa ohimennessä taputtaa lautasille pilttuussa, ja koska kunnon mieskin aina ansaitsee suopean sanan ja ystävällisyyden
vieraanvaran. Nordevall olikin hyvitetty ja huokaistu mies, kun hän nyt selkäpontisena ja askelhaaravana eteni salia tuoliansa
kohden ja paikoilleen saapuneena järjesti sen, mikä hänessä liikkuessa oli ruhtinaallista istuimille ja linkkuun, sekä katosi,
vaikkapa nyt parkinretarinakin Simujen ja kipparien joukkoon muuna kalaporvarina jatkamaan vertaistensa parissa varhaisempaa
vaikenemistaan sen, minkä ei ajan kuluksi ja työnviitteeksi välillä verkaksiltaan pyöritellyt käsissään polviensa välillä
tiheätakkuista tasakarvalakkiaan kiiltävine lippoineen ja pyhäpäiväisine ryssäntupakanhajuineen.




Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Luku, jossa Pukkilalle tulee muissa hengenpinnistyksissä mieleen asioita, jotka tähän asti ovat olleet salaisia, ainakin muutamat,
ja jossa Janne Pihlman kirjoittaa laiva-osansa, suuruudeltaan sen, minkä Pukkilakin luvun lopussa saa lukea parkkikirjasta.


Muitakin käveli tämän jälkeen pienempää väkeä, kuinka sattuivatkin istumaan lähempänä tai kauempana pöydän likettyviltä tai muuten
olivat kursevampia tai arkaluontoisempia veriltään, vuoroltaan pöydän vierillä nimeänsä kirjoittamassa parkkikirjaan ja osaansa
merkitsemässä, niinkuin esimerkiksi molemmat Simut, Raha-Simu ja Risu-Simu -- kolmatta Simua, Filu-Simua ei Alastalo, kuten
mainittu ja niinkuin muistamme ollut käskenytkään paikalle vissien hevoskauppaharmien ja jahnausten vuoksi heidän välillään
näennäiseltään -- Risu-Simu ja Raha-Simu siis kävivät kirjoittamassa ja samaten Jäderholm, liukas ja pelaavasilmäinen halkolaivuri
raskaissa merisaappaissa, yksivakaa Pöylin isäntä, lyhyt varreltaan -- tavallinen mies: päätänsä pitempi Pöyliä!  sanottiinkin
muista, joiden mittaa ei tämän sanan tarkoitus ollut liioitella -- lyhyt varreltaan, mutta piukka toimiltansa: talokin velaton jo,
vaikka rengin palkkasäästöt olivat ensimmäisenä ja ainoana käsimaksuna kun talo ostettiin, tai Tupinkorven vanha isäntä,
vaarallinen mies aikoinaan ja kova keräjäinkävijä, mutta nykyään syytinkeillään ja talonvaarina valpas vain siitä, että jokainen
kerätty kopeekanpenninki ja kiiltävä ruplanympyrkäinen hänen käsistään kieri sinne, jossa ne parittivat kaksoisia ennen takaisin
palaamistansa. Käveli heitä, yksi toisensa jälkeen ja useampia perätyksin vuoroltansa osaansa kirjoittamassa ja nimensä
merkitsemässä pöydän vieressä, Nordblom ja Nordberg ja muut, mutta toimitusta ei enää seurattu mainittavammalla vireydellä
ympärillä: miehet tunnettiin ja tiedettiin, että kirjoittavathan he osansa, mutta pienen vaan ja semmoisen, ettei maailma siitä
lonsoo, sen verran, että mukaan tulevat ja jakoon pääsevät, joku, niinkuin esimerkiksi juuri Pöyli, saattoi ajatella proviantin
muonaamistakin ja sitä, että sai myydä lahtiansakin ja muuta talon teurasta ja perunaa niinkuin voitakin sopivasta hinnasta
kevätrustauksissa ja syksyvarusteluissa.

Pukkilallakin olisi näissä oloissa ollut koko mukavaa pöydän päässä ja joutilasta katselemisen ruokaa yllinkyllin -- eihän ollut
mitään pelkoa siitä, että niistä kukaan enää hänen osaansa pistäisi varjoon, ja alkoi, kun unohti Langholmat ja Alastalot ja
Härkäniemen, ja kadotti silmistänsä heidän isottelunsa ja 1/8 osansa, alkoi, kun unohti ja kadotti mielestänsä, tuntua jo omakin
1/16 aika mokomalta ja laivanosan kokoiselta kaikkien noiden 1/64 osien ja numeromurusten yläpuolella ja rinnalla: olikos kukaan
muu enää hänen jälkeensä mennyt hänen tasoilleen koko jonossa, Lahdenperä kyllä, mutta mitä semmoisesta, joka tuppaa itsensä
suurempiensa verroille ja tuhlaa metsänsä ollaksensa mahtava! -- olisi ollut joutilasta olla ja oikein mukavaakin katsella, ellei
mieltä olisi sekottanut ja silmä alinomaa palannut epäilemään sitä, mitä pahanhengen juonia Alastalolla ja Langholmalla mahtoi
olla keskenänsä kun Alastalon parta keikkui niin uskollisesti, kuin olisi äijä istunut täkkipookien vieressä tikkaustöissä,
eivätkä korvakeräjät katkenneet edes Nordevallin saapumisen ja tervehtämisen ja hänen poistumisensa jälkeen: härrää kuin paksu
kimalainen kedolla! paheksui Pukkila Alastaloa karsastellen ja ihmetteli sitä, että malttaa ja kehtaakin pysyä pöydän vierestä
poissa silläaikaa kun muut ovat puhinoissa ja kirjoittavat täyteen hänen parkkiansa!

Oikeastaan olivat Pukkilalla omat epäilyksensä ja vahvatkin epäilyksensä asiasta, ja söi ajatus kuin mato hänen sydäntänsä! Eikä
Pukkilan kauan tarvinnut epäilläkään, sillä Langholman tavalla -- sekin niitä Eframin omia! -- Langholman avaralla tavalla
oijennettiin nyt keinutuolilta vakuuttava pivonanto Alastalolle -- miksi senkin piti olla juhlallisen kuin tapulitornin
kelloluukun avauksen humaus Kolminaisuuden päivänä, eikä tavallinen miestenkeskinen kämmenenpaiskaus! -- oijennettiin vahvistava
pivonanto Alastalolle ja pää, painava langholmalainen pää suoritti pienen, melkein huomaamattoman nyökäyksen myöntönsä -- oli
sekin taitoa ja pesän perintöä olevinaan kuljettaa pääknuppiansa sillä painolla ja tuommoisella pystyfasuunalla, ikäänkuin olisi
sen ja vaakaleiviskän niskasaranoita säästettävä ja varottava kumartelun taivutuksissakin ja suostumuksen noikkauksissa! -- pää,
eframilainen pää suoritti nyökäyksen hyväksymisensä, ja Alastalo -- häpee joskus, vaikkei tarvekaan olisi, eikä toisten palkoissa
ole heidän puolestaan häpeemään, mutta häpee, pahustakin, saastaisestikin joskus, kun näkee ja havaitsee ja huomaitsee jonkun
liperiksi ja nöyräniskaiseksi, vaikka hänellä sentään omasta takaakin pitäisi olla kanko kauluksissa omaa päätä pystyssä
kanattamaan! -- Alastalo, kahdentoista, etten sano neljäntoista leiviskän sämpylä, ja pukuverkansa, isosemmatkin pukuverkansa,
tähän asti itse ja omasta kukkarostansa maksanut mies, Alastalo, hylje ja hytky ruumiiltansa, juoksee, totisesti ja minun elävien
silmieni edessä, livistää ja varvastaa kuin papumaihin päästetty harjahuiska pojankyynärä pavunpalvoille, juoksee varvastaa
hartaasti, tai jollei juoksekaan, niin on meno lihavalta mieheltä niin joutua kuitenkin kuin olisi asiata nurkan taakse ja kiirua
asiaa, menee ähkyy omassa salissansa ja omilla permantolankuillaan ja omissa liikaleivisköissään Langholman, Langholman isosen
Eframin luvilta ja suostumuksilta kuin kyörättynä, karaa ja lykkää faarttia ja kenenkäs puheille? oman entisen renkipoikansa!
Jata-Fiinan Jannen!  vaikka hän nyt onkin Janne Pihlman ja perämies ja viikset harjattuina ylähuulissa, Lundqvistin, Kaaskerin
Lundqvistin meriopit käynyt ja Siwiän styyrmanni, kukaties talon katsottu vävykin ja pojanvara Alastalolle parkin kapteeniksi
sitte kun itse väsyy! suorasti kuin siimalta ja tuoreilta puheilta Langholman kanssa ja keinutuolin luota etummaisen
meriääriakkunan eteen ja Janne Pihlmannin tuolin viereen!

Tätä pirhanan piuvia touveissa ja tätä saamarin nykäystä hinaköydessä oli Pukkila koko päivän varonnut, oli kieltänyt itsensä
ajattelemasta sitä, mutta varonnut ja vartonut henki varpasillaan ja haukotus kitaluissa! Ei ihminen voi kieltää sitä, mitä omine
silminensä näkee, ja nyt oli selvää, että aivan pian tapahtuisi, eikä montakaan sanaa tarvittaisi Janne Pihlmannin korvaan,
ennenkuin samanen Janne nousisi tuoliltansa ja lähtisi kävelemään kirjoituspöydän eteen ja saisi katsella samalta
istuinpaikaltaan, millä nytkin istui, kuinka Janne, nuori perämiehen penikka, kirjoittaa osansa parkkikirjaan, kirjoittaa ennen
Evaldia, meidän Evaldia ja kirjoittaa kukaties, Jata-Fiinan Janne! -- poika oli visu, vaikka virkkupäinenkin ja saastasella
säästöjä itsellänsä ja sitäpaitsi seläntakana vielä Alastalo tukemassa ja nyt lisäksi Langholman lupa ja suosio! -- kirjoittaa
julmettunut kukaties jopa täyden kuudestoista osan, niinkuin minä itsekin, kirjoittaa Jata-Fiinan Janne täyden kuudentoista osan
parkista ja ennen Evaldia!

Pukkilalla alkoi totisesti maistua nieleminen kurkussa raudalta ja messingin karvaalta! Hän joi pohjiin viimeisen kulauksen
äskeistä totilasiansakin ja kiristi silmänsä kuin kaksi siilinkäisen harjaskarvan kärkipistiäistä aavistamattomaan Janneen, joka
siniverkaisessa perämiesmunteerissaan ja sunnuntaisissa hamina- ja kaupunkihankkinoissaan oli huomaavasti noussut seisaalleen
Alastalon tullessa hänen viereensä ja nyt kunnioittavasti kuunteli, mitä sanomista kapteenilla oli. Ihmismäinen osaa pahus olla,
ja on vanhempansa edessä niinkuin nuoremman pitää, vaikka näytti minulle kielen päätä muinoin aidan takaa, kun minä kyöräsin
viikarin ja Jata-Fiinan hunsvotin papumaastani!  tunnusti Pukkila vasten tahtoansa, kun silmä urkkien ja kuin koira kadonneita
jäniksen jälkiä vainuten haki ja etsi vähintäkin vian rikkaa tai ratkoimen rakoa piikatytön pojassa ja nykyisessä kapteenin
taimessa ja Alastalon plantussa, miehessä, ja jollei miehessä, niin miehen jakussa, ja jollei miehen jakussa, niin miehen jakun
fyöräyksissä ja kuljetuksen moitteettomuuksissa!

Pukkila katseli ja kärsi, katseli ja koetteli, niinkuin koira luupalasta suuhunsa, jota ei konstillakaan saa mahtumaan
kulmahampaan taakse ja joka kuitenkin olisi pureskeltava murskille! Eikös jo kiduttanut kirkonpenkissä ja leikannut sydäntä mennä
syksynäkin, kun suvireisuilta palattua taas näki Jannen, joka silloin oli ollut -- paritalvea meripoikavuosinansa Lundqvistin
opissa istutaan ja logaritmit laskettuaan sekä senjälkeen kielten ja praktiikan vuoksi ulkolaisissa ja oolantereilla seilattuaan
--, ensimmäisen suvensa Alastalon perämiehenä ja Siwiän styyrmannina, eikös pistänyt jo silloin mieltä kuin ohdakkeen piikki, kun
näki Alastalon penkissä poikamiehen, jota ei ensikatsannolta tuntenut, mutta senjälkeen ymmärsi Janneksi!  Katsos perhanaa!
ajattelin jo silloin, se vesa ja pajuvitsa on kasvanut mieheksi ja raitapuuksi, ja onpas, raato, kasvattanut itselleen
huuliparrankin, niin että häpee! Fiina, se liehka ja tytönpalanen, Jata-Fiina sittemmin, otti itselleen kirkonkirjoihin Pihlmannin
nimen, kiusalta juuri Pihlmannin, niinkuin minunkin nimeni on, ja samana vuonna kuin minä pidin hääni, ja Pihlman on senjälkeen
jäänyt pojallekin nimeksi, Jannelle, Jata-Fiinan pojalle. Tosi kyllä, Jannen Fiina sai seuraavana vuonna, kun hän edellisenä oli
ollut meillä piikana ja palveluksessa, ja kiukuissansa, kun ei päässyt emännäksi, hän nimenkin otti, Pihlmannin nimen, minulle
kiusaksi! Mutta tarvitsiko sen mitään todistaa, meillä on ollut piikoja monta, ja lapsiakin niillä muutamilla, ja kehtaisiko
ympärilleen katsella kirkossa, jos pitäisi ajatella, että omiansa näkee penkeissä! Fiina oli liuhka ja äkäpää koko elämänikänsä ja
toimitti itselleen Jannen, että sai minulle kiusan!  Niin ylpeä nenännyrpältään -- hänellä oli aikoinansa hieno, oikein
puhdasmuotoinen, melkein jalo nenä piikakasvoissaan -- niin ylpeä nenäpaikaltaan, ettei elatusta hakenut, vaikka olisi voinut,
mutta niin kopea sisultaankin ja niin kiusantekoinen sydämeltään, että nimen otti, Pihlmannin nimen, minun nimeni kirkonkirjoihin
itselleen ja kakaralleen, vaikka Löfgrenin tytär oli, pitkän Löfgrenin tytär! Vaikka silloin, sinä syksynä, nähdessäni
suvimatkojen jälkeen Jannen, Jata-Fiinan pojan kirkonpenkissä ensi kertaa taaskin jostakin vuodesta, taisi olla parista kolmesta,
jotka hän oli seilannut ulkolaisissa aluksissa ja niinkuin sanottu, kielten vuoksi, engelskan ja ruotsin, vaikka silloin
hätkähtikin ensi pistämältä sydämessäni, kun näin ensi vilaukselta melkein kuin engelsmannin istuvan Alastalon penkissä, enkä
kohta tuntenut, ennenkuin olin niistänyt nenäni ja putsannut ulkotuulista, ja katsonut uuden piukemman kerran: pahustakin,
ajattelin, vaikken häntä paljoa ajatellut, pahustakin, ajattelin, Janne siinä sittenkin istuu, entinen minun papumaavarkaani,
vaikka nyt styyrmannina sinisessä sheviotissa ja knalli luultavasti penkinnaulaan ripustettuna: onpas vasikasta kasvanut mullikka
ja takunkarva karra-elukassa asettunut silonsiivoille ja puhtaankiilloille!  ajattelin kohta ja tunnustin, ennenkuin ymmärsin, ja
katselin hyvikseni sekä riuskasta pääkenon pitoa penkissä että liehan friskiä kaulaliinan solmuissa ja silkkiruutuisissa leuan
alla. Pitäjän flikoilla on tänäpyhänä työtä ja salavihkan katselemista penkeistänsä! ajattelin, tyhmä, ja sekin ajatus juoksi
päähäni, ennenkuin sain itikan nitistetyksi, että kelpaisi, pentelettä, vaikka omaksi pojaksi tunnustaa peeveli!

Niin, sillä lailla tein syntiä ja kirosinkin ajatuksissani kirkonpenkissä, enkä arvannut, mikä harmi minulle vielä oli penikasta
tuleva, Jata-Fiinan pojanpenikasta, ennenkuin huomasin Siviänkin kirkossa naisväen puolella, Alastalon penkissä. Evaldille, meidän
Evaldille minä olen Siviän katsonut jo pikkasesta asti; siitä asti, kun Alastalo on menestynyt merillä ja minä kävin talossa,
nostinkin aina flikanplantun ja naisentaimen laattialta polvelleni ja näyttelin kelloani ja annoin lapsen kuulustella tikutusta!
Tyttö on ainoa lapsi ja perii talon ja tavarat, ajattelin jo silloin ja ajattelin samassa Evaldia, ja vaikka senjälkeen onkin
tapahtunut vahinko ja syntynyt kymmenen vuoden jälestä Eevastiinalle vielä Viikkakin, -- Aksa kuoli jo pikkasena! -- niin
Alastalokin on sillä aikaa paksentunut ja rikastunut, eikä Evaldin tarvitsisi kärsiä vahinkoa, vaikka Siviän saisikin. Siviänkin
huomasin siis kirkossa, Alastalon Siviän Alastalon naisväen penkissä, ja olisin ollut iloinenkin, koska olin ottanut Evaldinkin
matkaan ja kirkkoon ja hän istui vieressäni penkissä, mutta silloin piti pistämäänkin sydäntäni niinkuin olisi tikulla silmään
torkittu, sillä vissisti -- ja siinä minä en erehtynyt, vaikka kuinka koettaisin itselleni jälestäkäsin parempia vakuutella --
vissisti olivat Siviän silmät kuin kaksi kynttilän liekkiä leimuttelemassa semmoisia hyviä lämpimän terveisiä jollekin kirkossa
kongin toisella puolella, että jos ne terveiset olisivat kulkeneet Evaldiin ja minun vierilleni penkissä, niin minä olisin sen
päivän kolehtikukkaroon pudottanut täyden ruplan rahan kiitokseksi ja lykännyt Evaldillekin kouraan samaan tarpeeseen puolen
riksin hopealantin! Mutta mihinkäs olivatkaan tähtiprikut tähdätyt? ei meihin päinkään, ei sinne käsinkään, vaan silkasti ja
syntisesti ja vielä kirkonpenkistä ja sunnuntaisilkin varjosta suoriltansa sinne, minne sinä pyhänä siltä puolelta kirkkoa, missä
silkit kahisevat niskoissa ja palmikot viskelevät selkäpuolilla oli muukin monempi tuore virkunpari karkumatkan kipalla ja
kimalaisen retkillä, mikä pumpuliliinasensa suojista, mikä, niinkuin Siviäkin, taattisilkkinsä kahakohojen turvista varkaan
vaelluksilla ja luvattoman matkoilla konkikäytävän toisilla puolilla ja Alastalon miesväen penkissä, Jannessa ja Siviän nuoressa
styyrmannissa vahaviiksineen ja ruskeankutivineen ylähuulen versoilla!  Voi sievati, kyllä minäkin tunnustin, että mallaa
tyttöihmisten katsella ja tuntea kielen päässä, pienillä kielenpäillään meden heruvia ja synninsyljen silkkiä saarna-ajan
kestäessäkin -- voi sentään helmaisia: saarna-ajan kestäessäkin ja kirkonpenkissäkin! -- mallaa, ajattelin, pienissä päänmurusissa
ja huiviliinojen peitoissa jahdata vaikka mitä metsästyksiä ja kissanpennun hiirestyksiä, ajattelin, kun katselin itsekin
pääknuppia, entisen Jata-Fiinan Jannen ja Alastalon nykyisen styyrmannin tihuvatukkaista hienosti varvattua pääknuppia,
tarkastelin ja katselin ja hain ja koetin pitelin silmäsormineni, eikös missään ollut sattunut vahingoltakaan sorvinterälle
pientäkään vikaviiltoa varvauksessa ja vaikkapa esimerkiksi leukapielen luusta hälväisty se pienimmän hieno liikalastu, joka
saattaa turmella puhtaastikin vedetyt naamarikin riitingit ja roikottaa leukapuomia esimerkiksi joko vetelän saamattomasti liika
alhaalla tai ylpeän typerästi liika korkealla pystyssä, tarkastelin, hain ja noukin silmineni, nirkonterien kärkikyttäimillä,
missä olisi jyvänsiemenenkään tai kirpun takakoiven kokoinenkaan vianvirhe vaikka ihokarvoissakin kasvoilla ilmiloikiltansa
näkyvissä ja näpättävissä, mutta pahuksen pintelettäkin ja pirun äitimuorin parranjuurien kautta! mitä olisin saanut saaliikseni,
vaikka kahden sijasta silmäni olisivat työskennelleet kymmenellä tutkaimella? Merimiehen pään -- jumaliste, minä olen rehellinen
ja tunnustan ajatuksissani, salaa, koska ei tarvitse sanoa asiaa julkisesti ja kuulutella -- merimiehen pääknupin näin, saman,
jonka nyt näen noikkausfasuunassa, niinkuin nuoremmalle sopii, Alastalon edessä, niin piukan ja pitävän saumakohdiltansa ja niin
salskin ja solean höyläpinnan hipaamilta, että tihdatumpaa astiaa ei jättänyt eläissään käsistään Jata-Fiinan muinainen isäkään,
Kiliskerin vaari ja pitäjän paras saavi- niinkuin paattimestarikin.  Jata-Fiinan Jannen isä! Semmoinen kirvesmies, ja niin hieno
käden ja niin hiuksentarkka kirveen kuljetukselta, että huimasi aseen ja puolenleiviskän piilun kauas päänsä ylitse ja korkealle
selkänsä taakse ilmoihin -- mies oli syllän ja seitsemän tuuman salko varreltansa! -- ja suhaus! kun kirves neljäkertaa peräkkäin
humautettiin voiman väeltä tukkiin, ensi kertaa pikkusormen ja nimettömän väliin, seuraava nimettömän ja isonsormen levitettyyn
haaraan ja senjälkeen vuoroltansa kumpaankin muuhun kämmenlehden haritettuun sormenloveen ja joka kerta olantakaa hartiaväeltä
sillä puhdilla, että piilu puri teränsä tuuman syvältä tukkimöhkyn visatukkaan ja pölkyntyvi kyynäränpaksuna sai joka kerta
seurata korttelinmatkansa ilmassa ja kolista mäntyisenä takaisin laattioille, ennenkuin terä ja kymmenen naulan piilun lehti oli
kiskaistu puun puruilta ja vapaana uusille huimauksille miesmitan korkeuksilta olan takaa! Niin huimi valtoimiltaan kirveen
kiloterä, että repi riiteli vieressä seisoessa viillon kylmä tukan juurissa, kun puruteräs vilkahteli korkeimmillaan, mutta että
sylkähti sydän lystiäkin korikarsinassaan, kun istui iskemiltä piilun terä varmana tukissa ikäänkuin ei voisi teräksen mieleenkään
tulla purra, leikata haurasta ihmisluuta tukilla, kun mies varren päästä kuljettaa kirvestänsä!

Semmoinen kirvesmies ja hiuksen karvankin halkaisija oli terä-aseen kuljetukselta äiti-Fiinan isävaari miespäivinänsä, ja
totisesti, kun silloin kirkonpenkissä odottamatta ja ennenkuin kerkesin omiin ajatuksiini, Jannen pääknuppi vastuutiseltaan oli
edessäni ja silmissäni, niin eikös hemmetissäkin ensimmäisenä ollut mielessäni vanha Löfgren itse -- Löfgren Jannen lailliselta
nimeltään pitäisi olla, eikä Pihlman! -- vanha Löfgren ja hänen puutyönsä, jonka kirvesjäljissä ei visukaan sormi surmiksensakaan
uskonut pitelevänsä muuta kuin höylänterän hienoa hijetyötä! Voi turkanen, ajattelin, viaton, kuinka tihuvasti joku lastun
vuolemalta veistetty ilmetyksi merimiehen pääknupiksi! Merimiehen pääknupiksi! ajattelin, hullu, ennenkuin kerkesi karvastelemaan
ja kraappimaan sydäntä! Merimiehen pääknupiksi, sanon, sillä merimiehen pääknupin pitää olla jo luiltansa eri asia, kuin knuppi
tavallisen maatonkijan kaulakurkun päässä.  Tavallisen maatonkijan tauluriitinkiin riittää, kun leuka on leveä niin, että luu
kestää rytisemättä, kun hammasta purren on kiskottava välttiä savisotkosta tai lapionlusikkaa savilotkolta, mutta merimiehen
kasvoluiden pitää olla samassa tingassa ainetta sekä lujankestävää kuin kankorauta vääntösyrjiltänsä että hienonpiukkaa kuin
viulupuun kielijänne vireillänsä, kestävät tämmeiltä silloin kun miehen on oltava kymmentä itseänsä, jottei sormien lävitse sieraa
se, mikä ei sormien lävitse saa sierata, vaikka henki menisi ja käsivarsi mukana, mutta valmiit varuiltansa silloinkin, kun on
löysiltänsä oltava silmänvalppaitansakin vilppaampi ja joutilailtansa tiedettävä jo sormenjärjestä ennenkuin päänjärkikään on
käskenyt, koska käden on oltava keloilla koviltansakin keveän, ja myödettävä pingankirissä ja piukankirossakin se hellityksen
hengitys ja helpotuksen huokaus, joka riittää nostamaan juopapartaankin laitapuun kastumatta hengillensä kiehuvista ja
valjastamaan tuulenpuuskan virmaharjan ohjatuksi orhivarsaksi pyyhkimille pursivan haahden ja kiihtämille karkaavan keulan! Voi
siekanaa, kuinka hienoa pitää sorviviilan jäljen olla merimiehen kasvojuonissa, jotta puhuu jokainen ihonhuokonenkin
hipiänhijoiltaan siitä, mistä luiden lujakin tiiveiltä veistoiltansa: miehestä kulmavasta kulmavassa paikassa, mutta miehestä
hilpevästäkin hilpevillä ilmoilla, kouramiehestä kouranottamilta ja sylkipivolta touvin piuviin, mutta silmäherkiästäkin otsaluun
varjoissa valvomaan kärppänä samalla haavaa taivaan pielet kuin pultaanin puhditkin, miehestä riuskaasta riuskailla räiskeillä,
mutta tihuvastakin tiukan tupruille, meripojasta tukan turjasta anturan läiskään ja kämmenen näpeistä silmän kynteen! Voi puhinaa
minun varsiluissani, minä katselin poikaa vastuudelta ja kolmen vuoden takaa kirkonpenkissä, ja, jumaliste, puhdas meripoika
siellä istui Alastalon vieressä ja englannin sheviotissa, kasvot koolla ja kasvot herkiöillänsä, niinkuin Ravi-Musta, minun
Mustani aisoissansa ja kengillänsä, ennenkuin harja huiskasee ja kaapavarvas sieppasee maata, ja niinkuin pitää sillä, jolla
täytyy joka jäsen olla hallussansa ja veri vilpas niin polvinivelissä kuin ajatuksen kynnenpäissäkin, kun miehen on tapeltava
raakanuoran kieppuvilla henkensä edestä pysyäkseen tippumatta kintuillansa sen ajan, kun kämmen kiskoo haaluuväeltä sormenveriltä
ja olkavarren katkeemilta pultaanin paiskivaa tuulenpojan kitaposkista köysiliekkaan raakapuun kylkiin, ja säärivartta on
pidettävä potkotanassa vastasuuntaan aina, kuinka kuutonlastulla alhaalla kulloinkin on ällipäätä kastella rikinsarviansa
vasemmanvuoroilla alalaidan kita-irviin tai oikeanrullauksilla ylälaidan ruiskatuprain viskeisiin, ja puskia keulapiikkiä vuoroin
muljanupiin allonlaakson mustiin edessänsä vuoroin torkotella samaa tikunkärkeä merivuoren harjaskohinoilta tähdensilmiin yllänsä
taivaan riepupalasella kiitopilvien raoissa! Voi totisesti, merimieheksi ja suolaveden viruttamaksi minä paikalla pojan tunsin ja
Jannen, kun sain silmiini kasvot ja naaman, ja sylkähti ensi erehdyksessä sydänverissä ylpeyden loiskaus, ikäänkuin omaa poikaani
olisin penkissä katsellut, omaa lihallista poikaani eläviltänsä, ja pintele soikoon, etten ajatellutkin, ennenkuin ymmärsin ja
tulin järkiini, että tuon pojan nenä on senkaltainen ja siihen fasuunaan leikattu, että sen kantajalle vielä uskotaan pitäjässä
vaikka kolmimastoinen laiva kuljetettavaksi; eivätkös olekin pojalla päässä aivan minun silmäni, samat elävän kipenät päässä,
vaikka vakaan kiinteät, kun minun vilkkuvat! ajattelin, hullu, ja olin pehmeä, enkä muistanut edes Evaldia olkapään vieressä.
Kiinteämmät silmät kuin minulla, vaikka samat elävän kipenäiset valppaissa kasvoissa, ja nenäkin, eikös sekin ole linjoiltaan
riitattu ja onnistunut paremmaksi kuin minun nyppyni, joka katoo partaan ja huuliviiksiin, hänellä on Fiinan nenä, kieltämättä
Fiinan nenä, eikä minun, orsi hieno ja hiliänsuora ja sierainsiivet elossa: se nenä pojan teki Fiinalle, en minä Fiinaa olisi
talossa huomannutkaan muuten! Tuo nenä, sen tiivis toimekas silkkaus ja nuo silmät, niiden vakaa vilkkaus ja koottu elokkuus, ne
ne vaaralliseksi tekevät pojan, nenänsä, tuon, joka on hänellä oleva keulana ja esikappaleena naamassa koko elämän ajan ja
puksprööttinä niin pilivinnissä kuin myötäsessäkin, sen hän on perinyt Fiinalta, ja silmät, ne perhanat ovat minulta kotoisin,
mutta nekin ainoastaan osaltaan, ja vain vilkauksen sivukerkiämiltä; muu osa katsannosta, se, joka sihtaa vakaasti sauman syrjät
asioissa ja tutkii tarkantyyneelti liitoksen paikat niissä vedenpitäviksi, se on peräisin isä-Löfgreniltä itseltänsä ja se
merkitsee sitä, että tyttären poika on oleva yhtä visu asioiden uurtamisessa kuin äidinisä oli astioiden, ja veistävä toimenlastua
yhtä saumatarkasti järjenterällään kuin toinen puunlastua kirveenterällään: nenänluu veistävän luonnoiltansa äidin, silmäin tirke
tutkivan luimuiltansa äidinisän, minulta vain se pirunpuhti ja hengenpihaus nuustimiin, joka saa sieraimet Jata-Fiinankin
perintönenässä hakemaan ja haistelemaan maailman ilmatuulia laveammalti kuin tuvan nurkista ja jatakasojen tunkkopinkojen
kirvottimilta, ja se viekanan vilaus ja pahanhengen pliiri silmämunien eläväisiin, joka siirtää tirkkiäiset Löfgreninkin tarkan
otsaräystään varjoissa timperisihdeiltä ruuvipenkin vierillä ja likinäköisiltä saumasyyneiltä höylänterän paimenissa
sträkintähtäimille ahteripakan kompassitauluissa ja ilmapielien latituudiprikkujen kaitsemisiin kapteenivahdilta! Karsastin minä
jo kirkonpenkissä silloin koko poikaa, vaikka tunnustinkin, että luonnistanut silloin oli, kun poika joskus oli saanut fasuunansa,
ja että puhtaampaa kasvopuolta ja riuskasempaa merimiehen kaulakenoa ei kirkossa sinä pyhänä istunut miesten penkeissä
katseltavana, tunnustin, vaikka karvastelikin ja vaikka Evaldkin, meidän Evald istui vieressäni, ja ajattelin sen ajan, kuin ei
ajatus vielä ollut koottu hyppysteni kouriin, että laillensa tyttölapset vahtaavat penkeistänsä, ja lainaa varastaa laillensa
Siviäkin silkinlymyn varjoista silmänkaritsaisia konkin ylitse ja Alastalon miesväen penkin vaiheille, ajattelin ja naurahtelin
miesverissäni sekä soin ensi erehdyksessä kuin omalle pojalleni synnit ja viattomuudet saarnan aikana ja kirkon penkissä ja
sydänsykkäsiltä neitolenninkeissä!

Ensi erehdyksessä, sanon, ja ennenkuin olivat ajatuksen ohjasperät minulla kourissa ja koossa! Sillä kyllä minua oli kylmännyt
kohta alussa, ja pisti senjälkeen kun olin kerjennyt palaamaan mieleeni ja ajattelemaan, pisti sydämeeni kuin tikulla, että nyt
oli, jumaliste, sittenkin menossa toteen se, mitä olin pahoin pelännyt, että nimittäin Alastalon Siviälle ilmestyisi friiari
pikemmin kuin minulle sopi ja olin odottanutkaan, ja ennenkuin oli puhunut Alastalon otolliseksi ja toimittanut Evaldille kihlat
Siviätä varten ja lähettänyt pojan Alastaloon ja mennyt itse fölissä! Soimasinkin silloin kirkonpenkissä ensi hämässä ja asian
laidat vähän haistettuani sekä ennenkuin harmistuin Jannelle, itseäni ja omaa ruokotonta saamattomuuttani -- koska meillä
heinänkorjuu-aikanakaan kiiruut tulevat patapoudallakaan taloon, ellei vasta taivaan saavien kaatamilla! -- soimasin omaa
ketununtani ja koipien ojentelemista laiskoiltansa silloin, kun jänis on nipannut kuonon ohitse niin likeltä, että hajukarvoja
kutitti, soimasin ja kylvin suolankarvastelevaa omantuntoni ihoille, sillä piti minulla olla varoituksia vanhaltansa!

Mitäs olin nähnyt joku vuosi sitä ennen omin silmineni esimerkiksi, kun olin tullut tuliaisille Siwiään, kun Alastalo oli palannut
viimeiseltä suvireisultaan ja makasi ankkurissa kotolahdessa? Juu, saman Siviän juuri, silloin vielä ripillepääsemätön
tytönheitta, ja saman Jannen, vuotta paria ehkä kolmattakin parempi pojankloppi, Alastalon uskottu ja kajuuttavahti puurissa jo
monet vuodet, molemmat rinnatusten Siwiän märssykorin partailla istumassa ja jalkovarsia heiluttelemassa ylhäällä rikissä ja
puolimaston korkeuksilla! Eikös silloin jo kohta, kun katselin alhaalta täkiltä, kuinka tuuli ylhäällä raittiiltansa huiskutteli
tytönhuiskan pellavaleteissä ja karttuunihelmoissa sekä huljutteli ja humisteli poikaviikarin friskeissä meripojanharjaksissa,
eikös silloin kohta leikannut sydäntä pelko, että katsos perhanaa, mikä raikas pari, vaikka vielä puol'lapsia kummatkin, sopivat
toistensa viereen kuin kaksi marjaa samalla mättäällä: ymmärtääkös Alastalo varota tytärtään ajoissa, ettei joudu omalle rengille
ja kajuuttapojalle? Käskinkin Evaldin silloin paikalla kiipeämään mastoon kolmanneksi, mutta olenkos sittenkään ymmärtänyt olla
tarpeeksi valpas, ja otinkos oikeaa oppia silloin siitäkään, että pari kohta, ja tytön rutto kiiliäisenä edellä, läksi vilkassa
kieppaamaan saalingin sarvia kohden, kun näkivät Evaldin vanteilla: se meriorava taitaakin olla oikea merimiehen tytär ja
todellinen meripojan siippa pyydystettäväksi!  tuumin ajattelematta, kun katselin täkiltä, hieman ehkä harmissani Evaldin
puolesta, mutta enemmän kuitenkin virkistettynä veriltäni, hameen hiippaa ja kinttuparin vilskaa rikissä: olisin vielä vekanain
ijässä itse, niin koppina olisin rikissä minäkin, ja katsottaisiinpas, kumpikos kissanpennun korjaa, minäkö vai Jannen-kloppi,
vaikka olisi vantustettava topin knuppiin saakka kapsiaisen jäljissä! tuumin virmastuin tukan juurissani ja aloin jo silloin
epäillä Evaldia, joka ei kiivennyt kuin puolimatkalle saalinkia kohden, toisten molempien istuessa vieretysten saalingin sarvilla,
Jannen ja Siviän, kummankin puolellansa mastonrunkoa, jalkopareja vallattomasti viipotellen, niinkuin varhemmin märssyllä, mutta
nyt kahta raakaväliä korkeammalla ja likempänä sinisiä yllänsä, puol'lapsia kumpikin vielä, neitosen taimi ja miehen alku
mastopuun humivilla, tukat tuljuvina, silmät sinillänsä, avarat edessänsä sekä ajan pielillä että ilman rannoilla!

Voi turkasta ja totisesti, varotukseksi sen piti olla, parin saalingilla silloin minulle, ja varotukseksi minä sen kohta
ymmärsinkin, mutta niin syntinen minä olen, että riuskasi siitä huolimatta sydänalusia lysti, kun piti silmän näkemään nuoret
raikkailtansa kuin pari kastepisaraista aamukedon ruoholehdillä, ja ihon tuntemaan omilla hipiöillään samat tuulen helman hulmut
ja sulhon viestit kuin tunsi parikin keinuvissa korkeuksissansa, ilmojen liehdot tuoreitten kasvojensa hereillä verillä! Ja voi
messinkiä minun sydämessäni ja heikkouden hunajia verissäni, eikös hiipaissut, ensiällin virheeltä, kirkonpenkissäkin sama hivelän
sulka hyvän voiteita sujahtaviltaan siihen paikkaan poven ihoja, joilta ihminen tahtomattansakin ilahtuu, kun hän näkee kaunista,
eikös hiipaissut, sanon, kirkonpenkissäkin samana äskeisenä pyhänä lohdutuksen pensseli, hiveltänyt leveimmiltä siveltimiltään
koko sydänastian ulkopuolustapintoja, kun ensi sieppaamalta lennosta otin neidon silmäparin ja Siviän virkut suloisilla
varkaanretkillä ja varovaisilla linnunhypyillänsä kirkonkongin miespuolille ja senjälkeen huomasin nuoren huuliparin vissistä
väväyksestä omalla puolella kirkkoa, että siipivä olikin tutuilla teillänsä, ja västäräkkejä vaikkapa parittain lennon silloilla
kirkossa! Kas vaan, entiset leikit vanhoillansa vielä maailmassa ja muinaiset taidot elossa nuorissakin yhä! riemastuin heikoissa
ja helposti lankeevissa miesverissäni ja viehtymyksissäni sekä hyväksyin, viaton, koko syntisen pelin, koska itse en enää niissä
vehkeissä kirkossa istunut ja saarnaa kuulustellut, enkä kohta muistanut Evaldiakaan ja omaa poikaa penkissä ja vieressäni!

Sokaistu minä saatan olla, kun vielä huikaisee silmää tytönsirkku saalinkiraa'alla lentävin palmikkopiiskoin ja kullan huiskein
auringon ilmoissa ja sinisten helmoissa, ja sulillensa saattaa sydänkin juosta, kun vielä virittää veriä ilmestys neitovan immen
hämyillä humivan kirkon ja uskallus rohkean silmäparin ujoilta salaavan silkin, mutta en minä ole lammaskaritsa ja kerittävä enkä
sorkkalehmä ja lypsettävä, vaan kissankatti pikemminkin sekä villankaljulta että kynnen kraapaukselta, ja kaapa-eläin ennemminkin
sekä kavion sieppaukselta että kavion takavasaralta, ja niinpä minä olen, nenästä kuljettamattakin ja ilman muiden ihmisten
vaivoja, mies järkeni sekä kynsille että takakavioille silloin, kun tarve on ja pehmeät kintaat ovat riisutut käsistä! Ei
koirakaan sitä leikiksi ymmärrä ja silloin silittämistä selässänsä kärsi, kun luupalasta kiskotaan sen hammasten raosta, ja
harjakset ovat karanneet härisijällä pystyyn niskassa!  Ymmärsin minä jo Siwiän kannella silloin, ja ymmärsin kirkonpenkissä
myöhemmin ja ymmärrän parastaikaa, että Alastalo katsoo laupiain silmin Jannea, ja että Siviä -- niin, Siviä on tyttö-ihminen ja
neitoverinen ja Janne on merimies ja poika ja pulskiaskin, niin, auttamattomasti pulskiaskin, pulskiaampi kuin Evald, kieltämättä,
meidän Evald! -- että Siviä on heikko ja naispuolinen ja silmät lankeevaiset, kun on Jannesta huuliparran paikkakin samassa
huoneessa kuin hän -- mitäs huomasin silloin kirkonpenkissä vuosi sitten ja mitäs havaitsin vielä täälläkin, tänäpänä vielä juuri
äsken omin selvin silmin, kun oli totiprikka taannoin tuotu saliin ja asetettu pöydälle ja flikka turhissa flikanajatuksissaan
peilasi itseänsä (peili onkin, Alastalon Ranskasta tuoma ja Le Havresta kopeuksissaan ostama, tuo samanen tuolla korttelin
leveissä kehissään ja muussa kultaplooran kukkasissaan, onkin ripustettu korunkomeudeksi seinälle juuri valiten pöydän yläpuolelle
ja sopivasti eteen, kun pöydän edessä seisoo), peilasi itseänsä, tytön-kipenä, peilissä, ja mallasi, niinkuin samojen kipenöiden
tapa on ja tyttö-ihmisten luonto, kun kuvansa näkevät vaikka missä kuvastimissa, toisen ihmisen silmäterän kuoripinnoissakin,
mallasi tasoitteli tukkaansa ja silitteli sitä, mitä vissisti oli silitetty sen kymmenen kertaakin jokaisen haituvan kohdalta ja
asetettu kunkin kellankarvan kurittomilta jo varhemmin tupakamarin peilin edustoilla ennenkuin prikka oli nostettu käsivarsille ja
salin ovi avattu ja tytär tullut ja talon korea kynnyksen tälle puolelle, mitäs havaitsin, sanon ja kysyn, kun tytönkuva peilasi
itseänsä peilin edessä, ja minä vahingolta katselin ja seurasin tarkasti: tukan tasoituksissakos silmät viipyivät ja toimen
hommissa? ei sinnepäinkään!  karkulaisina kulkivat ja kevyt-mielen kengillä millä matkoilla livahtelivatkin peilin pohjilla ja
vastaseinän kuvastuksilla, ikäänkuin ei kukaan voisi huomata mitään ja ymmärtää vielä enempää! Janne, Jannen viholainen, samasen
Jata-Fiinan pojankurki, minun muinainen kertainen kompastuslystini ja minun nykyinen kiusani ja elämänaikainen harmini siellä
istui ja kierteli viiksiruuvejansa kuin vasiten tällättynä tuolillensa juuri sille meriseinän kohdalle, jonka ilkosiltaan kuin
avatun kirjan lukupräntin piti selkosiltaan olemaan juuri peilin pohjilta näkyvissä ja Siviän katseltavissa täysiltä tyttöihmeen
silmäparilta: sen minä vielä olisin voinut antaa pojalle anteeksi, että hän istui tuolillansa, sillä missä muualla hän olisi
voinut istua kuin paikallansa, kun hän kerta oli Alastalon käskemänä salissa, mutta mitä varten piti hänen istua juuri peiliä
vastapäätä, kun sillä paikalla olisi voinut yhtä hyvin istua Evaldkin, ja mitä varten piti hänen jälestäkäsin, ja kun Siviä oli
korjannut silmänsä ja välkkyvänsä erehdyksiltä ja harhanretkiltä kotiin ja tukantasoitusten jälkeen takaisin siivoille toimille
pöydässä ja kainoille askareille lasien järjestämisissä, mitä varten piti hänen, Jannen, sillä hetkellä ja juuri kun minä
parastikään vartioin häntä silmineni ja ymmärsin pelin peilissä taaskin niinkuin varhempana kertana kirkonpenkissä, miksi piti
hänen minun silmien edessä ja minun selvästi nähdessäni ja julkisesti sivellä hivellä viiksihaiveniansa niin saastaisen onnellisen
näköisenä, ikäänkuin olisi hän korjannut huulikarvoiltansa talteen jotain niin marjantuoretta ja tertturypäleen verevää, ettei
ihmisen mieli oikein jaksa todeksi uskoakaan semmoista medenmakua maistaneensa, ja ikäänkuin olisi ensi kertaa maailmassa
tapahtunut sellainen elämän ihme ja se juuri hänen miekkosensa kohdalla, että tyttövarkaan silmäpari huikentelee kilpasilla
siellä, missä haivenoi oraksen varjoa nuoren miehen huuliversoilla! -- ymmärsin jo varhemmin ja ymmärrän, parastikäänkin, niinkuin
sanottu, että Alastalo katsoo laupiaasti ja Siviä haikianvärinöillä Jannea, samaa Jata-Fiinan Jannea, jota minä en viitsi
ajatellakaan, mutta joka siitä huolimatta on osannut asettaa itsensä ja pahanhengen toimensivansa niin tarpeelliseksi isälle, ja
kääriä saman itsensä ja noidutun, viiksekkään naamasivansa silopuolet niin likeltä ja niin tiiviisti tyttären sydänkerän
lankoihin, ettei toinen usko tulevansa toimeen merillä ja parkkiastioissaan ja toinen poviverissään ja elämänsä haahdessa, ellei
samainen Janne ja vahingon vesa -- minun pinteleen ja pahanlykyn kylväjän vahingonvesa, jos lievästi kiroilen -- vahingonvesa,
sanon, ja syystä sanon, vahingonvesa ja karkujuuri! ellei samainen Jata-Fiinan Janne ja elämäni myrkky ole longituudin räknääjänä
logaritmilaskuissa isällä ja apella Atlanneilla ja Spanjan matkoilla, ja latituudien levittäjänä sarsihameen vyötäisissä
tyttärellä ja kapteenin-emännällä elämän Biscaijoilla ja yhdeksän kuukauden reisuilla!

Pukkilan pää alkoi kuumeta mitä kauemmin hän katseli, ja mitä kiivaammin hän ajatteli Alastalon supinoita Jannen, Janne Pihlmannin
korvaan meriakkunan ääressä. Pää puhaltaa ajatuksia kuin viskuri akanoita! koetti hän vielä asetella veriänsä ja malttaa
mieltänsä, mutta silmää, silmien tikkuparia hän ei saanut irti kuiskuttelevasta parista: mistä juonittelevatkaan keskenänsä?
tyrkyttääkös pappa jo tytärtänsä, vai laivaosaakos vain vävypojan pestiksi?  Juoksee ensin ja liikaleivisköissään Langholman
supatuksilla, niinkuin olisi juoksunpalkoissa omassa salissaan, ja senjälkeen saman kyörin ja höyhenen hypyin, -- kahdentoista
leiviskän höyhenen hypyin, -- kahdentoista leiviskän höyhenen hypyin ja hyllyvin! -- pojan, pojanvesan ja jonkun Jannen
korvanjuuriin ja salaisille? Mistäs suhistaan: laiva-osista varmasti! ja tungetaan poikaa, narrataan ällitön pojankloppi enempiin
kuin akitsee tyyrin palkastaan vaivainen ja tyhjätasku! Kirjoita nyt puoli määrää enempi kuin muut pienemmät, ja 1/32 osa, kun
Pöylit ja Jäderholmit jaksoivat ainoastaan 1/64 osaa!  kuiskuttelee pahan kieli ja käärmeen leuka toisen korvaan, toisen
korvalehtiin, takapuoliltaan vielä kuivaamattomiin, sen näen Alastalon silmistä, jotka ovat niin rehelliset ja niin vakuuttavat
kuin ikinä silloin, kun hän syöttää pahinta pajunpalmikkoansa köytenä meklariketuille ja paatuneille Salmanassareille ja
rahtiriksien ryöväreille haminoissa! Voi pihaus, etten syntisemmin kiroa, surku tulee nuoren miehen ja nuolemattoman penikan
puolesta, joka nyt on vasikanjärkineen ja ymmärryksen maitimätineen sen leipojan ja taikinan vanuttajan kynsissä, jonka
hiertimillä kivikin joskus näyttää rupeavan tuntemaan rukouksen tarvetta raesaumoissaan ja lakialvokaatin hikeä ja heikkoutta ja
omantuntonsa piessä prosessiriidassakin ja vastapuolen palkoissa keräjillä! Narraa vielä vissisti pojan ja vanuttamattoman
vantuksen enempiin ja isosempiin kuin sääty ja siivous suvaitsee ja Jata-Fiinan Jannelle sopi! Olenkos minä mikään Mooses ja
noita, ja minulla Mooseksen sauva koputtelemaan vuorensyrjät sylkemään vettä tai penninkiä siellä, missä mitä puuttuu silloin kuin
sen aineista tarvitaan? Mistäs hemmetistä ja pirunpihdin raosta minä ne setelit ja rahan väärtit kiskon, jotka tarvitaan, jos
julmettunut nyt on julkea ja Janne muitten tyrkyttämänä kirjoittaa parkkikirjaan täyden pienimmän kapteeniosan ja päällikönpestin
ja 1/32 merkin, ja minun on kiriskurkussa ja kukkaro hirressä kirjoitettava Evaldille ja pojan nimiin ainakin sama, ellen piruksi
itseäni pistä ja paranna numeroa!

Pukkilalla oli totisesti tosi sydämessä, ja kauluksen tärkkirihman kiristys nuoranhampun tuntuinen kurkun ympärillä, kun todella
nyt Janne Alastalon rinnalla lähti meriakkunan edustoilta kävelemään kirjoituspöytää kohden. Janne oli nuori mies riuskaimmassa
meri-ijässään, ja vesillä tottunut ripeisiin kääntymisiin silloin kun oli naakelin vyyhtimiltä samassa tuoksauksessa oltava rikin
rikkaillakin ja kärppänä raakaköysillä keikkumassa, eikä siis Pukkilakaan nyt kerjennyt nielemään montakaan tyhjän kulausta kurkun
ilmaa vatsoihinsa, ennenkuin oli silmänpleikistä silmäinpleikkiin tapausten kanssa, niinkuin ne tulisivat tapahtumaan, ja Janne
istui edessä pöydän vieressä totena niinkuin puukon tutkain ja teräksen sini sikateuraan kurkun tuntumilla! Selkeä luja katse
pahuksella on! täytyi Pukkilan vieläkin tunnustaa, kun läheltä katseli, kuinka Janne Pihlman kokosi silmänsä paperiin edessänsä ja
samassa jo kohotti kynän varren telineeltä käteensä. Noilla näkimillä noista kasvoista ja noilla valppaan akkunoilla noista
järjenpytingin päätypielistä katsotaan ennen toimen alkamista ja hihavarren liikuttamista paikka etukäteen tarkaksi paperilla
kynän juoksuille ja ilmanrannan piste vissiksi merillä kompassineulan torkoille, ennenkuin kumpaakaan päästetään liikkeelle ja
liukkailleen, kynänterää vastuullisille valkoisen petollisille ja kölinpujaa vielä vastuullisemmille vetten viekkaille kavalille,
mutta liikkeellä ja juoksunnuoteillaan ne saavatkin suihkia vapaan hilkkaasti vaollaan, kumpikin valloillansa kurissa ja silmäin
siimassa, toinen siliöillään ratilinjan tarkoilla, toinen viistäviltään keulapuun piukassa kurssissa! Nämä ajatukset tulivat
vasten tahtoa ja tarkotusta ja sulasta perisynnin heikkoudesta ja veren eksymisistä Pukkilan mieleen, kun oikeastaan ensi kertaa
tapahtui, että joutui näin likeltä ja kasvon juonista kasvon juoniin näkemään Jatafiinan poikaa; ja ennenkuin pääsi järkensä
ohjasperiin kiinni häälähti merkillinen hyväntahto ja suopuuden hulaus niillä paikoilla ruumista, missä tykyttää, kun joskus tulee
armo jotakin ja toisen ihmisen puolesta: nuorukainen oli auttamattomasti raitis pojan hedelmä ja hyvin onnistunut omena!

Pukkila pelastui kuitenkin niin nopeasti mielensä viettelyksistä ja ajatustensa lankeemuksista, ettei hän melkein itsekään niitä
kerjennyt huomaamaan, sillä Jannen jälistä, vaikka vähän myöhästyneenä oli pöydän vierille nyt jo saapunut Alastalokin, ja ähisi
siinä, niinkuin hän olisi tarvittu vahdiksi ja pännän paimeneksi paikalle! Nyt läähkytään paularihmoilla ja tullaan katsomaan,
kuinka langat juoksevat juontenpelissä ja -satimissa! oli uusi ajatus jo haukkana kynsillänsä Pukkilan silmissä, ja äskeisistä
mielenpehmiöistä ja tilapäisistä hattaranhaituvista enää jäljellä vain kuin pilven siekaloitu riepu kaukana laskutaivaan
alamäessä, jota luodetuuli pyyhkii sen vietävän kyytiä loitommille metsän latvojen taakse muuten silkosen selkeiksi laastuilta ja
teräksen värisiksi vaihtuneilta ilmanpieliltä. -- Ei kenenkään tarvitse tietää, mitä minä äsken pojasta ajattelin, ja että potkasi
sydänpesässä ylpeyden pursto kuin mänkivä lahnan vonkale katiskakarsinassa! hätisteli Pukkila koko edellisen mielensä luotansa ja
oli raitis taas kuin kiiskinen meressä piikit pystyssä ja hauen haisteltavana. Ei nyt ollut aikaa muinaisiin ja pannukakkulättyjen
maistelemisiin: nyt oli pidettävä pöydän päässä silmät varsilla ja korvalehdet kahtena tratinläpenä!

"Kolmaskymmenestoisen osanko minä nyt sitte kirjoittaisin, setä!" Janne Pihlmannilla oli kynä koholla, kun hän teki tämän
nöyräniskaisen kysymyksensä vieressä seisovalle Alastalolle, kysymyksen, jonka alttiudessa ja samanaikaisessa valmiudessa eritoten
sen viimeinen sana viilsi ja raapi sitä, jota Pukkila uskoi sydämekseen. Vai niin omaisia jo ollaan ja yhtä pesää, että
sedätellään, vaikka kysyjä ja noudesilmän nostaja on Janne ja Jata-Fiinan piikapoika, ja vastaaja ja neuvonarmon puhisija
Alastalon kapteeni ja äveriäs Mattsson! Jokos sormuskaupat ovat tapahtuneet talossa ja vävynsiemen sormimassa appipapan lompakon
nyörejä, ovatko löysillä? kidutti Pukkila ilmankin jo riittävästi rääkättyä kärsimyksen keräänsä ja sydänsäkkiänsä. Pojan ja
Evaldin puolesta sai tässä kärytä kuin silakka hiilustalla paistuvalta kyljeltään!

Alastalon vastaus Jannen velvoittavaan, vaikka luottamukselliseenkin kysymykseen ei viivähtänyt muuta kuin sen sekunnin ajan,
jonka hän tarvitsi kootakseen sanansa lyhyimmästi tärkeimpään niinkuin asioissa piti ja rahakysymyksissä oli tarpeen. "Niinkuin
sinulle jo kerkesin sanomaan, niin keskustelin äsken vielä uuden kerran Langholman kanssa asiasta ja hänen mielensä on sama kuin
minunkin, jonka tunnet. Kirjoita sinä kuudestoista osa vaan, niinkuin puhe on ollut, kait siitä toimeen tullaan. Ellet omastasi
saisikaan kohta aluksi kokoon, niin eiköhän joku keino keksittäne: Langholma on takanasi niinkuin minäkin!" Tämä oli tyvenesti
laskettua puhetta ja riittävää rohkaisemaan kenen hyvänsä, mutta Alastalo vahvisti vielä ja lisäsi kehoitusta, vaikka entistä
matalaa puhettansa vieläkin matalammalla äänellä -- ei kuitenkaan niin matalalla, ettei Pukkila olisi sitä kuullut ja noukkinut
senkin koko sen riitelevässä karvaudessa korvaansa! -- "Merkitse kuudestoista osa vaan, on parasta vastaisuudenkin varalta, että
sinulla on omast'takaa riittävä osa parkissa: se on Langholmankin ajatus!"

Pukkila oli kalpea mies ja pleiki nenänpäästä pöydän päässä, mutta Janne Pihlmannin silmät olivat välähtäneet, kun lyhyt kuraus
Alastalon yhtä lyhyessä kurkussa oli ilmoittanut, että hän oli sanonut sanottavansa. Eihän Jannen kynä nyt kauvoja siekaillut
kädessä, ja nuhjus hän olisi ollutkin mieheksi eikä itseänsä, ja sama virkkutukka pojanvesa, joka Alastalon rannassa muinen ja
engelsmannien aikaan pelasti pitäjän sokerit ja valehteli silmät umpeen ja järjen puomiseilin pyyhkimille tulli-Blombergillä,
nuhjus hän olisi ollut eikä friskiä itseänsä ja pitäjän parasten uskomaa tulevaa parkinpäällikköä, ellei näiden sanojen hengissä
ja tämmöisen rohkaisun palkaksi, "Janne Pihlman" olisi syntynyt paperille kuin pyyhkäisemältä ja samassa vedossa myöskin
rohkeiltansa ja kuin louelinnun viistolaskuin veden keikkumille päättävä kynänpiirto, jonka selkeästä käsialan juoksusta Pukkilan
oli, tahtoiko hän uskoa silmiänsä vai ei, luettava, että Jata-Fiinan poika oli nyt kirjoittanut parkkilaivasta kuudennestoista
osan omakseen.




Kahdeskymmenestoinen luku.

Luku, jossa Pukkila edelleen kärsii sieluntuskia ja tuntee hengenpeukalonsa puristetuksi kuin ruuvipenkin pihtiin, mutta jossa
lopulta kuitenkin Evaldinkin osa tulee merkityksi parkkikirjaan ja Evaldistakin parkkiretari, niinkuin Jannesta, vaikka lopulta
sittenkin pienempi.


On turhaa sanoa, että hiilihangon nieleminen kurkusta alas on työläs taito ja harvan miehen suorittama rehellisesti ja muualla
kuin markkinateltassa, mutta nyt oltiin Alastalon salissa siinä ihmeen paikassa, että se, jolla tällä haavalla ja Janne Pihlmannin
sujautellessa viimeistä vetoansa ja lenkinkiehkuraa parkkikirjaan ja nimikirjoituksensa ja osamerkintänsä jälkeen, oltiin siinä
ihmeen paikassa, että se, jolla tällä haavaa ja Jannen noustua työnsä suoritettuansa tuolilta ja pöydän vierestä nuoreen varteensa
ja seisomaan, oli silmät ällissä sekä ymmärsi katsoa ja pitää vahtia ympärillään, niinkuin juuri esimerkiksi Alastalon Mattsson
tavallisestikin ja eritoten tänäpäivänä ja asioissa ja omassa salissansa, että hän, jos sitä sitte vasiten ja vahingon sihdiltä
kurkisteli, tai muuten vaan viattomana sattui huomaamaan, että hän nyt, kun Jannen 1/16 osa oli alastomana numerona parkkikirjan
paperilla, toistaiseksi ja tähänasti, Alastaloa itseänsä ja Jannea lukuunottamatta vain ja ainoastaan Pukkilan lukemana, että hän
nyt, Alastalo, Pukkilan, samaisen Pukkilan kasvoilta ja koko miehestä sai elävin silmin ja koko näöltä katsella, mitä väkeä ja
työtä ihmiseltä kysyy, kun joku tosiasiassa on saanut pränsthakan kurkkuunsa, ja koko hangon varsi olisi nieltävä ja saatava
näkyviltä, ennenkuin kukaan huomaa ja äkkää!

Surku olisi miehen prässiä, ellei räätti istuisi niin ansiosta kiduksissa!  ajatteli Alastalo suopasydämin siinä aivonkulmassaan,
jossa vielä oli harmin häkää jäljillä varhemmista riidan kahinoista ja jahnauksista päivällä ja äskeisestä keskenjääneestä
törmäyksentapaisesta ennen Siviän tulemista saliin ja totivesikannun ilmestymistä laattiapalkeille Härkäniemen eteen, ajatteli
siinä kaunaisessa aivonkulmassaan, jossa oli vielä äkää tallella ja piikin otaa retarinaapurien varalle ja alinomaisen Mustansa
kehujan ja riitinkien saivartelijan osalle, lisäsikin vielä karvasta samasta sarvesta ja ajatteli, että yskiköön nyt, koska
yskittää ja maksetaan antimista! ajatteli näin jossakin ahtaammissa päänsä kulmanurkissa, mutta viisaammissa pääkuorensa
kamareissa Alastalo kuitenkin jo oli toimellisemmilla sihtailuilla, ja harkitsi samanaikuisesti, kun soi toiselle kaiken
pillerinmakean ja raudankarvaan, minkä tämä ikinä sai mielenmakuihinsa ja järjenkurkkunsa väärään nieluun Jannen parkkiosasta ja
kahdeksannen osan puolikkaasta -- tahallansahan hän ja pakitarkoituksella ja juuri Pukkilan kiusaksi ja kuultaviksi ja korvan
rääkkäyksiksi hän oli uuden tarpeettoman kerran äskenkin ramariikannut Jannen korvaankin samaa vahvistuksen saarnaa ja neuvon
lääkettä, jotka Janne vanhaltaankin ja viimeksi akkunavierisiltä rohkaisuilta hyvin tunsi! -- harkitsi samanaikuisesti ja voimalla
viisaammissa ja mahtavammissa pääkuorensa kammioissa, millä kurin vehkeellä Pukkilakin oli tämmöisen räpän ja opetuksen
karvastelun jälkeen taas suostutettava leppyneeksi mieheksi salissa ja siliäksi sonniksi muitten siliäkarvasten sarvisonnien
joukossa. Ymmärrettävää se, että silakka pihisee, kun sitä hiilustalla kärvennetään, ja että ihmiselläkin ja Pukkilalla tuntuu
pläsissä latuskaiselta, kun odottamatta törmäsee nenineen ja esiluineen päin seinää ja kovan tyrmää siellä, missä toivoi
luulotteli olevan vapaan kulun ja selvän paseerireitin pukspröötin edessä! Tietää sen kuin kirjan präntiltä ja avatulta lehdeltä
luetun, mitkä jahdit Pukkilalla ovat mielessä Evaldinsa puolesta, ja ymmärrän minä, että hänellä nyt kihisee nahoissa ja turkaset
hyppelevät sekä verissä että ajatuksissa, kun lukee, eikä saa silminensä muuttumaan sitä, mitä Janne juurikaan on kirjoittanut
paperille, mutta ovatkos ihmisen meinat ja mielenpyräykset paljoakaan sen pahempia ja otettavat sen paremmaksi jumalansanaksi ja
vakavammaksi todeksi kuin varsan viskelyt ja vikuritemput ennenkuin se on valjastettu ja aisoissa ja asetettu ohjasperiin! Ei
varsalle suututa, vaan sitä pidätellään kuolattimista, kunnes kaapat ovat selvät raville, eikä ihmisellekään turhan taitse vihoja
kanneta, vaan annetaan hänen rauhassa ravistella liiat kiimat harjoistansa, kunnes juhta on järjissänsä ja raitis vetoon! En minä
varsaani opettaessa ohjaksissa kuumene, vaikka joskus viuhasenkin piiskansiimaa ilmassa kehoituksiksi ja varsakorvan
muistutuksiksi, ja vielä vähemmin minä aremmissa ja miestenvälisissä vaarallisissa ketään pystyjaloille ärsytän ja Pukkiloitakaan
karkuhulluiksi huimin! -- "Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut kirjoittaa parkinosaa laivaan?" kysähti samassa peräti tasainen
ellei lähimmin ihmettelevästi kummastunut mies Pukkilalta, ja melkeinpä saattoi Pukkila pöydän päästään lukea loukkaantunutta
moitteen sekaista siinä tehostetun vakaassa silmäparissa, joka nyt oli Alastalon luotettavimpaan fasuunaansa asettuneista
kasvoista luotuina häneen.  Kehoituksen vakuutusta oli sivelty siihen silmäparin katseeseen niin kermataaleen paksulti
viilipunkassa ja niin voikellan läämälti tätitalon nisukakun vehnäsviipaleella, että Pukkilankin oli kesken mielensä riidan ja
väkevän ristivedon silmänräpäyksessä kavahduttava varovaiseksi ja kylmäkärkiseksi jokaiselta ajatuksensa nirkolta.

Olikin totisesti tullut Pukkilalle tulinen, tutkaimen terävä kohta sydänmunaskuiden eteen paikalla, kun pää oli selvittänyt
auttamattomaksi asiaksi sen, että nyt oli kloppi -- en pahemmin pojan pahusta ja julmettunutta nimitä! oli hän ajatellut kesken
kiivastumisensa -- kloppi ja Janne kirjoittanut, huuditonkin, keskellä parasta päivää ja hänen selvien silmiensä edessä
parkkikirjaan iltikseen ja prikulleen saman osan kuin hän itsekin, kirjoittanut, varsanalku mieheksi täysvalakan vieressä ja
variksenpoika aidalla emävariksen rinnalla, kirjoittanut pelkältä alastomalta kiusalta ja Alastalon tyrkyttimiltä tarkalleen ja
pahankurkisesti juuri tismalleen saman kuin itsekin ja vanhempi ja vaikka isäksi sopiva ja lisäksi laivanpäällikkö ja Pukkila!
Niin oli ensi pistämältä leikannut ja viiltänyt mielensydäntä ikäänkuin olisi suoniin kaadettu varikuumaa vettä kiehuviltaan
juoksemaan ja kihisemään tai kuin olisi tulista rautaa väännetty sisukunnissa. Jata-Fiinan Janne ja Petter Pihlman toistensa
verroilla parkkikirjan plarilla ja Alastalon entinen renkipoika merkitsemässä saman kuin Pukkilan isäntä: jo semmoista nauravat
kaikki pitäjän tiaisetkin ja tirskuvat varpusetkin joka ainoan harmaan seipään päästä koko maaherran läänissä, niin että mistäs
tämän jälkeen enää julkeaa ajaa Mustansa kanssa maantielläkään! Ensi mustumilta silmissä ja järjensäärien sätkymiltä päässä ei
ollut muistanut ajatella Evaldiakaan ja poikaa, mutta senjälkeen oli kurkkua kiristänyt kuin olisi ryövärin käsi kouristanut
kaularinnuksissa: mistäs nyt ja kiven kyljestä ne rahat kuoritaan, että minäkin kirjoitan pojalle osan ja käsken Evaldin pöydän
viereen merkitsemään sen minkä Jannekin, sen ainakin ja vähintäinkin, minkä Jannekin, muinainen minun papumaavarkaani minun
pellollani, jonka minä kyöräsin saralta metsään irvistelemään minulle aidan takaa kuin ilveksen penikka oksalta, jolle ei
kalikankappaleellaan ylety?

Pukkilan kulmakarvat olivat karanneet korkealle otsalla ja sierainläpät levittyneet levottomina haistelemaan ilmaa, kun silmät
urkkivat ja vilkkuivat ympärille ja ajatukset vilisivät ja suistuivat päässä, ikäänkuin avatun veräjän ahtimilla lammaslauma
karkumenossa hätäytyneenä ja poukkoen, toistensa ohitse pakkautuen! Evaldille on merkittävä kahdeksas-osa, kahdeksas-osa,
jumaliste, vaikka se olisi noukittava pirun silmästä! piirteli ajatuksissa kuin pitkäisen leimaus, ja järki vauhkotteli menossansa
kuin läähkyvä koira ketun kinterillä kieli pitkänä ja mako maata viistäen. Pukkila tuskin jaksoi pidätellä itseänsä ja pysytellä
istumassa, suoraa päätä karaamatta pystyyn tuoliltansa ja saman tien ja tukan tuiskein sieppaamatta käteensä Janne Pihlmannin --
senkin käenpojan ja piikaplantun: olisi edes huomaamatta ja ennenkuin pahus oli säärillänsä pöydän edessä potkaissut pentelettä
pöydän alatse koipivarsiin, niin että nyt syhyisivät piipuissa Pukkilan makeat ja saappaankorko terveiset!  -- sieppaamatta,
ennenkuin oli pöytään kerjennyt, Janne Pihlmannin hellittämää kynänvartta. Rahan riivattu, minkä pirun kynnen alta ja kenen
helvetin klahvin kidoista sitäkin kierinkäisen karkulaista ja povitaskun topninkifylliä nyt sieppasi, kun sitä kiiruussa tarvitsi
ja pikaan kuin vinku penin kurkusta ketun kantapäillä ja häntäviuhkoilla! Silmät harittivat ympäri salia ja päässä takoi kuin
tusinan vimmatun vasaran iskemiltä.  Langholma? Suu kuin lukittu aitan ovi nälkävuonna, silmien katse kuin umpeen painetun
lakikirjan uhka keräjätuvan pöydällä nahkapärmissään!  Krookla! Krookla?? Kasvot kipistyneet kuin kuukauden leilissä maannut
piimä, silmien tikut kuin haavaa sorkkiva puukon nirko!  Rehellisyys, kun siitä vaatekerrasta pukee ylleen ne munteeritilkut, mitä
ihmisellä sitä lajia taattiverkaa ja herrasta on perintösäästöissään koukuissansa, alkaa Langholmassa kummallisesti tuntua
napittamattomalta edestä, koin kynimältä niskapieliltä ja lyhyttromppuiselta säärinilkoissa, ja ennenkuin huomaakaan, niin
kliputtelee rehellisissä revärssi-asioissakin ja vilpittömissä velkakirjan kirjoittamisissakin Langholman edessä silmiään,
niinkuin olisi poikanen vielä ja rippikouluiässä ja tavattu parhaassa edespääsytaatissaan kananmunavarkaissa! Ja viekkaus, kun
siihen taattiin hankitsee itsensä ja menee asioille Krooklan pytinkirytäskän vielä rytäskäisempään tupakamariin, niin sekin
prameus alkaa tuntua riisuttavalta roitilta niskoissa ja varistettavilta höyhenhepeniltä turhuuden purstoissa, kun on aikansa
kuunnellut narinoita Krooklan vastahakoisissa suupielissä ja vielä vastahakoisemmissa klahvin saranoissa ja oppinut ymmärtämään,
että raha on penninginkovaltaan alastonta plootutavaraa, jota lasketaan lantti erältään, ja inträsti silkkaa sormin pideltävää
totuutta niinkuin hamppunuora hirtettävän kurkussa, jonka solmu ei aukee, vaan liukuu kiinni kuristukseen päin!

Ajatukset jauhasivat vimmatusti kehillänsä Pukkilan päässä, niinkuin orava neljällä käpälällään kierinhäkkinsä kehrässä, jonka
puolat pakenevat sitä kiiruummin takapussikkain taakse, mitä vinhempään etupussikkapari niitä sieppaa edestä kynsiinsä! Elleivät
omanpitäjäläiset usko, niin vieraspitäjäläiset ymmärtävät! Isonpitäjän isännät? Talinkorven Omensaari? Maat semmoiset, että
Langholman pellot ovat torpparin vainioita rinnalla ja häpeevät omia sarkojansa!  Ketarsalmen Hyrklä? Navetassa hännänpäitä
roikkumassa kuin joulukirkossa kynttilöitä pystyssä! Siellä tunnetaan, kuka tulee, kun Musta ajaa portista, ja tiedetään, kuka
reestä nousee, kun Pukkilan kapteeni supinnahkasissaan kirvottaa vällyjänsä. Kaksi renkiä jo tallista juoksemassa hevosta
hoitamaan, Mustaa suojiin ja heinille, ja isäntä itse käsi sojolla kuistin edessä, taattikuistin, ei tupakuistin, salikuistin
edustoilla käsi sojolla vastassa, kuistin ovet selällään hänen takanaan, kun itse astelee pihamäkeä ylös ja akkunoissa on joka
ruudussa nenänpäätä latuskaisena ja silmäparia kyttäämässä, kun kapteeni kävelee ja turkin helmat heilahtelevat.  Muhkeata on
astella aurattua tietä, vieraan varoiksi vielä lapioidenkin levitettyä ja luudalla lakaistua, supintihuvaa siperiankarvaisena
turvallisena niskoissa, mustanverkaa englanninsilkosena sujaviltaan varsiryntäillä ja jaloissa ryssännahkaiset päällyssaappaat,
Tukholman tekoa ja pakkastiiveiksi napitettuina ja nyörättyinä säärystöiltä. "Terveiset Lontoosta ja Amsterdamista!" kajahuttaisi
jo kaukaa mannerlaiselle ja kinnaskäden pudistelemisen jälkeen puhisisi turkeissansa kuin paras Alastalo ja lihavampikin mies
portaan jyrkkiä noustessansa maalatuilla kuistinrapuilla ja isännän käsi leipovana ja kehoittavana selässänsä.  Emäntäkin vastassa
ja kohisemassa tampuurissa: 'vai Pukkila itse matkoilla ja Pihlman reisuilla, mitäs Lübeckistä kuuluu ja jaksaakos Maijastiina
hyvin, kun nyt saataisiin turkit yltä ja mies kirvotetuksi tuluupeista, niin näkee kotipitäjäläisiäkin taas' -- Hyrklän emäntä on
meidän pitäjän Vuorenpään tyttäriä -- 'ja minä juoksen keittämään kahvit ja kuumat suuhun, Maijastiina käärinyt kuin kapaloihin!'
puhelisi, ennenkuin saa solmut auki ja vyösärpit kierretyiksi uumain ympäriltä ja niskojen takaa: 'onpas Maijastiina sinusta
joskus tykännyt, kun on virkannut viitsinyt sinulle villalangoin ja morsiamen ajatuksin pelkästä rakkauden vikkelyydestä
sormenpäissään tuommoisetkin kolmensyllän virstat ympärillesi kukkakruusuin ja korttelin leveyksin!' pakisi ihmettelisi silläaikaa
kuin sujauttaisi emännän käsin vikkeliltään kokoon koko riimin kauniiksi keräksi ja valmiiksi, kun vieras taas lähtee: 'kahvit
minä juoksen pistämään valkealle, kun tuli raari vieras!' laskettelisi vielä ovelta, kun katoo pois ja minä kävelen isännän edeltä
saliin. Salin keskelle johdetaan, keinutuolille istutetaan, samalle, 'jolla kerta istui muinen Ristikylän paroonikin,
laamanni-vainaa, muistat', istutetaan keinutuolille ja isäntä keikkuu ja häärää, Hyrklän papa ja isorikas, 'mitäs vieraalle ja
meripitäjän suurille!' kohisisi ja puhelisi, 'trontti kai suuhun ja tupakan tyvi leukaan niinkuin paroonillekin muinen odotellessa
ja kahvia kokotellessa!' pakisisi ja häärisi klahvinsa edessä, avelisi laatikkoja ja koukkisi sisuksia, 'hapanta suuhun'
laskettelisi, 'vaikka havannaksi sinä sen korjaat, joka tunnet maailmaa ja tiedät sananparret, ja havannaksi korjasi sen
paroonikin, ennenkuin kopeloi kouriinsa primabruunaa, samoja ruskean hirsiä, tästä samasta askista, joita sinäkin nyt pitelet,
paroonivainaa ja laamanni: oli sattunut vaununpyöristä falskaamaan ohitse ajaessa akselimutteri ja istui äijä meidän salissa ja
keikutteli samalla keinutuolillakin kuin sinä nyt, sen ajan kun vaunut korjattiin pajassa, ja odotettiin kökötettiin meidän Miinan
kahveja, niinkuin nytkin odotellaan kokotellaan, 'likipitäen ehtaa havannaa!' kehui rojotteli ja puhalteli savua kuin heinänolkea
suupielistään ja oli isoinen ja armollinen, sikaarin ryökäle tornintankona sormien välissä ryöhäämässä: 'niin kirpeä nenänlemuihin
ja niin miesmäisesti karvaan makuinen suuhun, että melkein ei kaipaa omaa piipunvarttansa kotohyllyltä leukapieleensä!' kehui kun
kuljetti sikaarin savupäätä suitsumillaan verkaksiltaan ja nautinnokseen sieraintensa ja hengenahmintensa huokumilla ja alla ja
oli ihminen niinkuin minä ja sinä ja muut tupakkamiehet, vaikka olikin parooni ja laamanni herrojen parissa ja ammatiltaan. Näitä
minä talletan klahvissa ja lukon takana, että on talossa tauluun ja leukaan pistettävää niillekin, jotka ovat liikkuneet isosissa
ja tottuneet parhaisiin ja joiden suihin ja sormenloviin ei mallaa muu tupakanvärinen ja karvaanmakuinen, kuin semmoinen, joka on
noukittu näppiin pitsipaperista ja silkkirihmojen keltahepenistä, ja jota laatikonkansista vahtaavat ulkomaan mamsellien kuvat
kultamaalissa ja hempukan ploorassa! Mistäs maailmannurkista sinä taas viimeksi olet palannut ja mitä rahalasteja seilannut
kappelin puolelle ja kototalteen? Joku kaupunki kuuluu sinun juttujesi mukaan olevan Lübeck, vieläkös sinulle siellä rahaa
tyrkytetään enempi kuin julkeat kotiin laahata, niinkuin minä kerta takavuosina sanasi ymmärsin muinaisilta talvimarkkinoilta
palatessa, ja markkinapuheilla istuttaessa Humikkalan kestikievarin peräkamarissa muidenkin meidän pitäjän isäntäin kuulten?
Eivätkös teillä silläpuolen Tuurveden jo pian ala pohjimmaiset rahat mädäntyä laareissa, kun päälle ja päälle vaan kootaan
entisten niskaan!  Me täällä tongimme suvet savessa, niinkuin te kulaatte puolellanne meressä, ja saamme viljaa, minkä saamme,
niinkuin te rahaa, minkä kehutte, mutta vilja syödään kyrsänä ja kuluu eikä jää pahentumaan, kun sensijaan minun on ihmeteltävä,
mihinkä te lopulta joudutte rahoinenne, joka ei kelpaa nieltäväksi, ja jota ei sentään raskitse pelloillekaan ajaa niinkuin muuta
väkevyyden voimaa! Kukas teistä silläpuolella on äveriäin, sinä pitkä, vai Alastalo paksu, vai Härkäniemi selkäleveä, vai
tunnonpuntari ja munaskuiden tutkija Langholma leukavaakoineen ja förmyntarisilmineen? Sinä luotolaisista kirkkaiten kurkkusi
selvität ja ylin kanttori olet pöydässä, kun on puhe lasin vieressä ja Humikkalassa mastontopeista ja tonnitynnyreistä ja
loggirihman solmuknupuista, ja mannerlainenkin saa pärjätä korviinsa Hullit ja haminat ja jakolikviidit ja lompakonpakat
jakunvuorien vahvistuksina niin vilistämiltä, että pelkän kestikievarin takakamarin seinäpaperit alkavat neljästyksessä huimia
silmissä nopeammin ympäri kuin järki omassa päässä, ja että minunkin tykevyiseni mies saa iskeä näppinsä tuolinsa sivupieliin ja
lujasti, jotta puhdissa pysyisi perseentumppi ainakin raittiina paikoillaan laudoilla, vaikka pää ja muu ruumis kiertäisivätkin
mitä hiivatin polskia hyvänsä tallukoillansa: piru ja pelimanni sinä olet mieheksi ja kapteeniksi ja mannerlaisenkin silmissä
tosi-Baabeli ja mastontorni markkinoilta palatessa!' -- Pukkilan kuvitukset katkesivat tähän, eikä hän muistanut, mitä muuta oli
senjälkeen Hyrklän salissa tapahtunut, kun emäntä oli tuonut kahvit ja vedet sisään ja rommit sekotetut, sillä hän ymmärsi kesken
ajatustensa, että matka Hyrklään taitaisi velka-asioissa sittenkin olla turha ensinnäkin senvuoksi, että millä taidolla ja
turkasen manööverillä hänen nyt piti päästää tuulen muhkeudet ja muut pultaanin puhtaukset tähän asti ehkä hieman liikaakin
pullistetuista seilituukeistaan löysemmille ja koota pyyhkimet rikissä siihen lakoon ja sellaisiin siivonlaskoihin, jotka sopivat
ja olivat otollisia Hyrklän salissa sille, joka siellä liikkui lainananojana ja velanpyytäjän karahtäärissä, ja toisekseen
senvuoksi, että olikos hän lopulta täysin vissi siitäkään, mikä Hyrklän ajatus sittenkin saattoi perimmiltään olla hänestä
itsestänsäkään, pitikö häntä pilanaan ja puhui tyhjän kehuja, vai tarkoittiko tyhmäntosia ja oli yksinkertainen?

Juuri tässä ajatuksen kulmassa ja näissä mielenmurron täpärissä ja luovinkääntymillä hänen törmäsi korvaansa Alastalon hyväntahdon
voiteilla sivelty kysymys ja hivelän rekistereihin tällätty ja viritetty muistutuksen huomautus siitä, että Evaldillekin olisi nyt
aika ja tila kirjoittaa osansa parkkikirjaan, jos sitä ja semmoista oli ajateltu. "Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut
kirjoittaa parkinosaa laivassa!" Juuri siihen nuottiin pitikin kysymyksen olla asetetun ja juuri sillä odalla pistää korvaan:
rääkkäsi ja riiteli sitä pahemmin kalvoissa ja sisuksissa, mitä lauhiaampi oli naamamunan pito ja mitä säyseämpi niskanyhän noike
äänen taritessa karvauden tippoja ystävyyden lusikassa toisen nieltäväksi! Mene tässä kirjoittelemaan parkkiosia pojalle, kun raha
on samassa sihdissä kuin tulavuotinen jäniksenpoika tämävuotisen pyssynmynninkin edessä! ajatteli ensimmäinen ajatus, kurkun
niellessä tyhjiä, ja seuraava kiukutteli jo Alastalolle silmän karsailta: kelpaa sinun nyt olla sojon ja sopuliiveissä, kun on
parkki melkein pärjättynä paperilla ja vävypojalle -- luuletkos ettei vähistäkin nuoteista veisua ymmärretä täysvirreksi! --
vävypojalle katsottu päällikönposti parkkilaivassa valmiiksi! Taputtelemisen läiskyttelyt ymmärtää ja tasoittelun viimeiset
silittelyt leipäkullan kumoilla, kun on kaakku syntymässä emännän kämmenten alla ja komean kättelemiltä komea pyöräytetty
valmiinhiipoillensa leivinpöydän lauteille, mutta mitäs sivelyjä ja taikinantaputuksia tarvitaan miestoimissa ja miestenvälisissä
asioissa, kun toinen kukko laulaa kiekaansa toisen kukon kumotulla kropalla, ja minä saan maata höyhenissäni ja sätkiä varpaitten
alla ja Alastalon-painoisen helttaharjan tallaamana! 'Ajatellut Evaldille parkinosaa, minä?' Sitä nyt vielä piti kysyä ja sivellä
ystävällisyyden sulan kärjellä voiteen myrkkyä haavoihin, jotta minä karvastelusta ymmärtäisin jokaisessa särkevässä luussani ja
jokaisessa nahattomaksi nyljetyssä ajatuksessani itseni pitkin pituuttani maahan läimäistyksi ja armon kantapään tallaamaksi ja
surkusanan puukonterän pistämäksi arimmissa ihoissani ja nivuksissani! Evaldille parkinosa nyt Jannen nimen jälkeen, kun Janne
ratia ylempänä on kirjoittanut parkkikirjaan tasaisen ja täyden 1/16 osan, pyöreän kuudestoista osan koko parkkialuksesta? Älä
laula liika kirkkaasti kuitenkaan vielä: voi kukollekin kierähtää tulpaksi kurkkuun kesken kirkaisua papu, joka ei vielä ole
nielty ja silloin tulee kananyljälle yskä! ajatteli Pukkila Alastaloon kyräten ja koetti lohduttaa itseänsä edes vahingonilon
toivolla, vaikka kuinka heikolla.

Raateli kuitenkin sydäntä enemmän kuin itsellensäkään tunnustaa uskalsi ja ajatus kiili kuin hiiri umpimutkan kolossa hakien sitä
rakoa, josta nyt oli pelastuttava kissanpussikan kynsiltä. Krooklaankin, Krooklan Mikkeliin palasi silmä vielä, vaisu silmä,
ennenkuin mitään sanoi, hiiskaisi sanaakaan, tai vilkaisi puolella silmälläänkään Evaldiin päin. Entäs sittenkin, jos kävisi
viikolla Krooklassa, seilaisi sluupilla Krooklaan, ja kävisi puhelemassa Mikkelin kanssa? Mikkelin kanssa juuri, Mikkel oli
kirjoittanut ainoastaan 1/32 osan, vaikka olisi hyvin voinut kirjoittaa saman kuin Langholmakin ja Alastalo, kahdeksas-osankin,
eikä klahvi sittenkään olisi tullut tyhjäksi!  Klahvi?  Pukkilan kurkussa alkoi tuntua ahdistuksen kaltaista: hän tunsi Krooklan
klahvin! Siellä oli kaksi revärssiä jo ennen tallella häneltä, toinen pienempi, lasikuistia varten omaan pytinkiin, -- olisi
saanut sekin taatti jäädä aikoinaan myöhempään, niin ei olisi sitä revärssiä siellä, mutta kun Alastalollakin oli kuistissansa
värjätyt akkunalasit!  -- toinen vähän suurempi, se oli Uskon pykäystalvelta, että sai prikiinsä vähän paremman osan kuin itse
jaksoi, olisi sitäkin saanut jonakin vuonna ja jonkun vuoron lyhennellä maksella tiensteistä, jos olisi raskinut, ja niin olisi
sekin pienempi nyt ja helpompaa saada Mikkeliltä lisään, mutta kuinkas rahoja käsistänsä jätti, kun ne kerta oli saanut kokoon ja
haltuunsa ja itsekin tarvitsi ja piti pysyä rinnalla siellä, missä toisetkin ja säärivartiset, ja ottaa pitkiä askelia siellä
missä joku toinenkin mies ja Härkäniemi -- kaksi revärssiä siellä oli samassa klahvissa, ja tiesi inträstien kiristyksiltä joka
syksy, että ne tallessa olivat ja talteen jäivätkin, kun korko oli korjattu lukon taakse ja klahvin avain solahtanut Mikkelin
housun taskuun. Alkoi jo aivan kuin haista nenässä sama kipistynyt tunka, minkä niin hyvin tunsi koko Krooklasta, tupakamarista
niin hyvin kuin ulkoakin. Jo metsäkin, kun sitä käveli ja tuli ihmisistä Mustankorven halki Krooklan huhdille, eikös jo sekin
ollut kuin hapan sieraimiin, kun sitä asteli ja hyppeli loikiskeli alhomättäältä alhomättäälle siellä, missä pitkospuut olivat
lahonneet suossa, kun ei uusia oltu raskittu kaataa sijalle! Mahdoton metsä, susi varmasti juoksisi leinin koipiinsa, jos olisi
järjetön ja yrittäisi samalla hönkäyksellä juosta laidasta laitaan, niin tihuvakin karvaisimmilta paikoiltaan, että ketullakin
taitaa olla katsomista, ennenkuin keksii, mistä kuono on pujotettava, kun eteenpäin olisi päästävä ja jäniksen kinttuihin!
Semmoinen metsä, traakkitorneja hirsipuiksi, eikä ihmismäisiä honkia enää, että kymmenen parkkia siitä hakattaisiin, jos Alastalo
pääsisi metsään -- Alastalo! mahtanut on miesparan laveoissa liiveissä revellä, kun on astellut loikkinut hän vuorostaan ähkynyt
Mustankorven pitkospuilla kävelemässä Krooklaan kysymään Mikkeliä parkinosakkaaksi, mahtanut on revellä ja kaivella kylkiluitten
varjoissa äijällä, kun on ollut syhyvin silmin ja vielä syhyvämmin tuntosormin katseltava kymmensyltäisiä polkutien varsilla ja
tiedettävä, että niihin solaviin ja pantteri-aineisiin ei kajoo, ei jumalan eikä pirun kirves niinkauan kuin nykyisen Mikkelin pää
on pystyssä, ja parta, vaikka ohutkin häälymässä hänen sammaleisessa leuassansa, on mahtanut revellä, sanon, vaikka suon minä
kaikki suolat ja pippurin makeat hänen sydämensä alastalolaisiin nahkoihin kirvelemään! -- semmoinen metsä, sanon, että synti on
minunkin mielestäni ja happamen haju sieraimissani, kun kävelee kinttupatikassa virstan selkää virstan selän jälkeen ja koko ajan
kiduttaa itseään sillä ajatuksella, että sallitaankin jumalan viljan ja honka-aineen tuolla tavalla lahota hyödyttömänä juurillaan
ja humista latvoineen pelkkien varislintujen tarpeiksi Mustankorven sydämissä! Ja tulikos mieli keviämmäksi, kun alkoi metsä
harveta ja näkyä talo kitupeltojensa keskellä, harmaa ränstynyt rakennus korven kupeella, korsteenipiiput kumpikin kallellansa,
rapninki varisseena tiiltensaumoista, akkunalaudat maalaamattomina, joku niistä irtautunut naulauksestaankin ja pudonnut lahoamaan
seinävierustalle, salipäädyssä akkunatkin jotkut rikki ja tupotut pahnasäkeillä ja kattopäreillä sadetta vastaan!  Pukkila näkee
ajatustensa taipaleilla itsensä jo porstuassakin, porstuan kolisevilla lankuilla, jotka joistakin liitoksistaan ovat avautuneet ja
korjaamattomina lonkkuvat askelten alla, nostaa kuluneen mäntyoven kuluneen rautalinkun ja on jo tuvankin puolella, harmaan
surullisen avaran huoneen kylmin sammunein liesin ja oksakyhmyille kulutetuin laattialankuin, joiden saumoissa on sormenlevuisia
riisterakoja irvistelemässä. Tietää hän vanhaltaan, että tupakamarin ovea on avattava, jos tahtoo ihmiseläväistä nähdä
arkitalossa, josta kaikki ovat töissä ja pelloilla, ja tupakamarin puolelle hän meneekin, pimeän, himmeän, matalalakisen huoneen,
jonka ainoa akkuna antaa suoraan korpeen, siellä isännän tietää tapaavansa pitkänään ja vaatteissaan sängyssä, koipiparin
liikakyynärä lykättynä seinäsängyn jalkopäähän lautapäädyn ulkopuolelle viisaritikun torkoille. 'Vai sinäkös sieltä olet taas
tulemassa, vaikka inträstiaikakaan ei vielä ole langennut?' alkaa paha-enteisesti narista äänenkaltaista siitä pimeästä huoneen ja
sängynnurkasta, jonka hämäristä silmä ei vielä ole erottanut sääriparin omistajaa, mutta jonka peitoissa järki arvaa Krooklan
Mikkelin parran olevan liikkumassa ja puheenkerran kärinöillä.  Sillä aikaa kun itse haistelee ryssän lehden sakeata käryä ilmassa
ja muuta kipistynyttä tuttua huoneen paksussa hengessä sekä totuttaa itsensä senverran näkemiseen, että huomaa isomahaisen
klahvi-piirongin vanhalla paikallaan ja entisillä tylyillä umpisillaan omassa nurkassaan, siirretään jalkovarret sängyn päädyltä
verkaksiltaan ja kiireenpidotta roikuksilleen sängyn laidoille ja takkuinen pääknuppi ilmestyy pimentojen helmoista vähitellen
niihin valonhilvoihin, joita saita akkuna korven kohduilta pienten ruutujensa säästetyiltä hämähäkinverkoilta raskitsee tuhlata ja
tunkemalla siivilöidä huoneen paksuihin. Torkottaa sieltä jo käsivarren kyynärääkin melko matka ja kämmenen pihti myöskin näkyy
valmistelevan tervehtimisen kouraisua, kun verkaksiltaan väännytään seisoalle sängyn rytiseviltä ja pää pysähtyy nousemilleen
tasalleen sillä kohdin kamarissa, missä laen lauta hipoisi pään kaljuja tuumaakin pitemmällä miehellä: talossa ei ole isopapan
isänkään aikoina tuhlattu turhuuksiin ja laenkorkeuksiin tuumankaan haaskomittaa sivu sen välttämättömän, minkä Krooklan isäntäin
tietty ja suvussa peritty ja tosin runsaanlaiseksi tunnettu luitten venyväisyys vaati ja mies sääripariensa nokassa tarvitsi ilman
tilaa yläpuolellensa rumiluksen kehittääkseen koko mittansa lakea päin pään kuitenkaan kolisematta kattoon. 'Onkos kniippa tällä
erällä nipistämässä vatsaa vai kukkaroa vai kumpaakin, kun vieraisiin ja viinoille tullaan keskellä arkiviikkoa ja tuorstain
selkää?' on seuraava varoilevan vakoileva kysymys, kun tervehtimiset on pidelty ja käsiä tyrkätty toisiinsa vuosvälin takaa, visu
silmä suorittaa samassa vieraan olan ylitse epäluuloisen retken piirongin klahvin ovelle vastakkaisella seinällä, olisiko avain
sittekin vahingolta jäänyt suulle: siellä ovat tallessa talon rahat ja viina. Housuntaskussa, päältäpuolinkin pidellen, avain
kuitenkin on, niinkuin pitääkin ja aina Mikkelillä on, ja sopii sovittaa itsensä rauhassa ja leukaleppoisena istumaan nilkun,
maalaamattoman ja vähän liika korkean tuolin nenään, vähän liika korkean, ikäänkuin olisivat muinaiset Krooklan isännät olleet
polvisääriltään vielä nykyistäkin pitkäluisempia. 'Mihinkäs sinä nyt taas rahaa tarvitset, kun taas täällä juokset?' on tätä lähin
tiheä ja asioita likelle menevä ja melkein kuin liivin taskuja pitelevä kysymys, kun vieraskin on hakenut huoneen toisen tuolin
alleen ja istunut päähänsä pöytää, nilkun longahteleva sekin jaloiltaan ja maalaamaton pinnoiltaan, niinkuin isännän tuolikin, ja
niin pieni ja vajakyynäräinen tiloiltaan, että jos sille ihmeeltä olisi ilmestynyt pullo ja sen viereen pikari isännänpuolelle,
niin olisi pöytä ollut täynnä, ja katsella olisi saanut oliko sillä enää paikantilaa ja vieraanvaraa missään toiselle pikarille
vierasta varten. Ei siinä kamarissa ja niiden kahden riipan edessä, jotka pikemminkin olivat kaksi ruostunutta rautahakaa kuin
silmäpari ihmisen päässä, vieraan luonto rohkeaksi päässyt nousemaan, jos hän tiesi lainahommissa juoksevansa, ja yskä tuli
uljaammallekin, ennenkuin asiatansa alkoi tavata.  Selkänsä takana tiesi vanhoilta käynneiltä ja Krooklan entisiltä avauksilta,
että klahvin sisuksissa seisoi toisella puolella isomahainen viidenkannun viinapullo, jonka pulputukset olisivat saattaneet
rohkaista vaikka tusinat Taavetit tanssipäälle, mutta siitä tiesi puhe pitäjällä, että se oli semmoinen aviovaimo ja vihkimorsian
lukon takana, jonka suilla ei koskaan ollut suihkanut muun miehen parta kuin Mikkelin oma nuuskanhaiseva, ja toisessa nurkassa
mustakylkinen rauta-arkku, kuperakantinen lipas kolmessa armottomassa lukossaan ja neljännestuuman paksuissa terässeinissään. Oli
sekin silmien edessä ja korvien kuullen avattu joku surkea ja nöyryyttävä kerta, lukot vingahtaneet kolmelta näpsäimeltä auki (ne
lukot olivat ainoat voidellut ja rasvatut paikat talossa!) kolmelta näpsäimeltä, kun osasi viljellä avaimia (vaikka vieras olisi
saanut samat kolme avainta käsiinsä -- jommoista kevytmielisyyttä ei sentään ainoallekaan Krooklalle ollut koskaan tapahtunut edes
viinan villissä -- vaikka vieras siis olisi saanutkin vahingolta samat avaimet käsiinsä, niin tuhdata hän olisi saanut kokonaisen
jumalan päivän arkun edessä eikä enempiä rikastunut kuin mitä turhaa hikeä olisi juossut otsalta ja suu päästellyt kirouksen
lempoa hyödyttömissä kopeloimisissa: säpet olivat sorvatut sillä pirun taidolla ja hienoudella, että ne aukenivat vietereiltään
vain salaisessa ja ainoastaan Mikkelien isästä poikaan opetetussa ja omana tietona säilytetyssä avaimen käyttämisessä ja
järjestyksessä!) oli avattu joku surkea ja nöyryyttävä kerta lukkojensa näpsäimiltä velanpyytäjän edessä, raskas kansi sälähdellyt
saranoillaan auki ja ladotut setelipinkat häämöttäneet silmään rautakidan mustista kohduista: raskas, rämeä rauta-arkku
kipistyneen klahvin sopessa ja mustakylkisen putelin pullottavilla vierillä! Siellä rauta-arkun maossa, kolmen lukon varmassa
turvassa ovat entisetkin paperit, molemmat kovan lykyn arkinkirjat kuin peukalopihdit ja hengenpainajaiset visusti tallessa
laskoksissaan syvimmällä teräskirstun pohjalla ja setelipinojen peitoissa valmiit noudettaviksi esille ja nostettaviksi
lokerojensa sälisevistä pimennoista vain inträstipäivänä, jolloin harmaa paperikin poikii almanakan merkiltä ja Krookla
kamarissaan korjaa koukeroisin hämähäkin sormin kaappinsa kohtuun vierasta rahaa kuin iilismato ikeniinsä himottua ihmisverta!
Pukkilaa puistatti kylmä väristys selkää ja kouraili säälimätön käsi kuin luusormi kurkkutorven helliä, kun hän kuvitteli itsensä
taaskin istumassa asioissa Krooklan kamarissa ja kuulemassa Mikkelin kärinää.  'Vai minun perintönikö ja minun hikeni rahoilla
sinä poikinesi meinaat rikastua? Sinun ja sinun poikasi kasööriksikös minä olen pestattu Krooklan isännäksi? Raskitsinkos itsekään
kirjoittaa prameampia parkkiin kuin sen, minkä varat suuttivat ja köyhä kukkarostaan kaivaa?  Kaiketi kukko kroppansakin samalle
riu'ulle jaksaa vääntää kuin mille on häntäpurstonsakin lentänyt keikkumaan, ja kaiketi poikasikin sen itse maksaa, minkä itse on
komeasti kirjoittanutkin! Vai vesiin paiskattavaako ja meren kalojen ruokaako sinä poikinesi luulet minun klahviini talletetun? En
minä köliin usko jalan vertaa sen keulakärkeä tuonnemmaksi, enkä vetelän peltoon sen alla ja edessä enempää kuin minkä pirskettä
saan korjatuksi kukkarooni sen pärskeistä, mutta taloon minä uskon sen peltojen laveudelta, ja savenalan tunnustan päteväksi
vaikka velkakirjan kruntipohjaksikin: älä siis jaarittele Evaldin laiva-osista panttina -- ne voi niellä haiji kitaansa ja
valaskala vatsoihinsa, ennenkuin minä niistä killinkiäkään kintaisiini saisin!  ja miksen silloin olisi voinut yhtä hyvin
kirjottaa samoja tikkuja omiin nimiinikin ja omiin riskeihini? -- vaan puhele vakavia niinkuin miesten kesken praakataan ja pistä
paperin alustoiksi savea, talon savi, oman Pukkilan savesi, niin silloin on paperin alla jotain tukevaa ja kirjoittaminenkin
luonnistaa ja varmaa jää vissinä meille kummallekin palkaksi ja uskonkappaleeksi, sinulle rahan kovaa tyhjään näppiin pelkän
kriipustamisen vaivan ja vaivaisen paperin palasen ja lapun hinnasta, ja minulle manttaalisifran savenlujaa tynnyrinalottain
klahvipiirongin pieniin ruumiin paljaan lakkasinetin paimenilta ja kruunun lakivasaran paukuttamilta! Kiinnitetyn lainan ja saviin
ankkuroidun minä annan, niinkuin tiedät, mutta kölillä juokseviin ja veden sylkiin mene lainaamaan rahaa minun pierultani vaan älä
minulta!'

Pukkilan korvissa narisi aivan kuin hän jo todella olisi ollut istumassa Krooklan tupakamarin kitisevällä tuolilla asioissaan ja
Krookla puhellut tavallisiansa, ennenkuin hän itse oli kypsä ja oma niska löyhtynyt tarpeellisen nyökkäyksensä lannistuman ja oma
huuli nupissut suostumuksen välttämättömän amenen. Se vielä olisi täydestä tapauksesta puuttunut, että olisi nähnyt ja omin,
ahdistetun pelon ja nöyryytetyn toivon vaiheilla taistelevin silmänapein katsellut, kuinka Mikkel, mitätön mies ja pelkkä
nenänpään lisä muuhun joukkoon muissa oloissa ja vieraitten salinnurkissa, mutta iilismato ikeniisi ja ahma kurkkuun omassa
tupakamarissaan ja oman klahvinsa saranakitinöitten kuulumilla, kuinka Mikkel viimeinkin kahmii vasemman housuntaskunsa pohjia ja
nahkasiima ensin ja sälisevä avainkimppu senjälkeen kiskotaan näkyville verkaisista taiteistaan: kenen on ikinä nähnyt muun kuin
kurjen suomitulla ja konihevosen maanantai-aamulla laitumilta taksiviikolle talutettaessa kihtaavan sääriään niin saidasti kuin
Krookla, kun viimeinkin on velkakirja sovittu, korkopenninki riidelty ja matka alettu laattioilla tupakamarin tuolilta
klahvipiirongin nurkille: raskitseekos visukinttu edes askeleitaan astella täysiksi virstavartaistaan, kun sydämen riidellessä
linkutellaan päin sinne, missä klahvin kohduissa ja saalispesän pimennoissa ahneuden pääpiru ja itaruuden pikkuruhtinas istuvat
kykkivät vahdinpidossa samoilla pinkoilla, toisen ja väkevämmän vihtoessa ja ryöpytellessä inträstisetelien itsesikiävää
paperipyryä ilman lentoihin niin paksuin paakoin, että silmiä sakensi, toisen ja kituisemman koukistaessa kymmentä laihaa
kynsipäätä niin kitsaasti kootun turviksi ja saadun suojiksi, että sormennäppejä jäykisti pitämisen suonenveto!

Pukkila oli ajatustensa ahdistuksessa vahingolta luimistellut muurinnurkkaakin kohden: siellä samainen Krookla istui samaisin
naamoin, kuin kotonansakin ja tupakamarissaan, sama, kvarttituumaa liika pitkä nenäorsi killumassa kasvojen etukantissa, ja samat,
nekin korttelin mittansa liika pitkiksi onnistuneet sääripiiput saapasvarsissa, välillä muu ruumis, joka ei tuntunut olevan muuta,
kuin kokoon lykättyä huotrankoteloa, josta lykkäsi vartta lakea päin uskomattomat määrät, kun mies nousi tuoliltaan ja jäsenilleen
seisomaan!  Totisesti, kesy otus ja vaaraton oinaslammas täällä ja nuhjus muurinnurkassa, mutta katti ja karvainen tiikeri, jollei
pahempi elävä, kotonansa ja tupakamarissansa ja lainarevärssin teossa klahvinsa vieressä, pirua jokaiselta vartensa tuumalta, ja
sitä tuumalukua on hänessä paljon, kun laskee myöskin sääret ja käsivarren luut mitoiksi, ja samaten nenäorren venyneet paikat!
Pukkila alkoi olla perillä siitä, että kolmannen matkansa laina-asioissa Krooklan hän lykkää mieluimmin siihen almanakan päivään,
jota ei Helsingin horisontissa tunneta, ja että, jos sittenkin on sitä ennen pakko paatin pesti näissä asioissa kiinnittää
Krooklan siltakarkkuun, niin kai silloin samoin vaivoin ja vähemmin karvasteluin nylkee itse itsensä ja sielunsa ihot varoilta
valmiiksi jo ennen kotoa lähtöä!

Pukkilan alkoi silmissä iskeä vuoroin mustaa vuoroin punaisen kipunaa ikäänkuin olisi puskenut pää-otsa seiniin, mistä yrittikin
lävitse!  'Etkös sinä Evaldille olekaan ajatellut astelemisen varaa parkkilaivan kansilla!' kysyy pähisee pirun perimätön
ystävällisyyden ihroissaan korvan juurissa ja on olevinaan vilpitön ja viattoman-nöhkivä kuin kaljuinen isokarju karsinan
pahnoilla! Mistä helvetistä nyt rahat ja minkä kivenkyljestä tuohet: Petter Pihlman ei ole ennenkään ollut ihmisten pilkkana!
Ajatukset pysähtyivät kuin äkkitäräykseen!  Pilkasmäen metsä Vehkasuon partaalla omalla maalla! Melkeinpä läjäytti nyrkillä
otsaansa, paukautti kämmenpohjalla omaan kumisevaan otsakuoreensa, tyhjään kuin riisuttu saapas sängyn vieressä tai munan kuori
aterian jälkeen. Pitääkin läähkiä kuin hullu koira kieli pitkänänsä kylät ja pitäjät, kun omassa takametsässä ja Pilkasmäen
rinteillä tuuli harjaa havunhumisevaa niin syntisen tihuvaa kuin palmikoistaan päästetty tukanpaksu nuorella päälaella neitosen
sukimilla! Tukka leiskahti Pukkilalla ja sieraimet tuiskahtelivat: pitääkin ihmisellä ja viekkaallakin ajatukset päässä joskus
istumaan laskoksissa kuin kokoonkäännetty linkkuveitsi, vaikka ovatkin karaavinaan karsinassaan kuin tyhmä vasikkaliuta, ja
hakevat turhaan veräjän läpeä siellä, missä aita jo makaa maassa ja loikittavana!  Olkoot isoisia Isonpitäjän isännät, minkä
saumat ratkeematta kestävät, ja kipistyneitä kappelin Krooklat, minkä ihoissa on krymppiä, minä olen Pukkila, ja Pukkilan rannassa
kevääksi tapulipinoa ja palkinveistettyä, minkä kaupungin porvari vain jaksaa rahalla maksaa ja minä mies latomaan silkkaa uutta
ja laskuttamatonta kruunun seteliä pöytään siellä, missä toiset muut, Langholmat niinkuin Jata-Fiinan Jannetkin lukevat
rypistynyttä lautaan ja laatikkojen haisevia!

"Tules Evald tänne!" Pukkila ei kerjennyt enempiä ajattelemaan, kun jo seisoi tukka huljalla pystyssä ja vihtoi kahdella kädellä,
sekä oikeallansa että vasemmallansa Evaldia saapumaan, ja kiireltä.  "Kirjoita tuohon, minä olen katsonut paikan, osotan sormella,
tähän sopii!" lateli hän, kun Evald vielä oli lähdössä tuoliltaan. "Ala tarpeeksi vasemmalta, mutta älä liiaksi vasemmalta, älä
niinpaljon, että on rivoa, Jannen Johanneksessa torkottaa potkasee J alahäntineen irstaasti ulos reunan liepeille ja on vilhiä
katsella toisten vanhempien ja tasaisesti aljettujen nimien järjestyksessä!" toimitteli Pukkila lähestyvälle Evaldille ja vilkasi
sivullekin Alastaloonkin, huomasiko tämäkin kärjen hänen viimeisissä sanoissaan ja Jannen nenättömät julkistelemiset nimensä ja
etukirjaimensa levittelemisissä parkkikirjassa.

"Tuohon, istu tähän ja ala tuosta!" sanoi hän, kun Evald jo oli paikalla ja Pukkila vetänyt tuolin hänelle valmiiksi ja
torkottanut etusormellaan kohdan parkkikirjassa, josta pojan oli alotettava kirjoituksensa. "Kirjoita molemmat nimet, Evald
Basilius!" neuvoi hän, kun Evald oli saanut noukituksi kynänvarren käteensä. Poika oli nöyrä tässäkin asiassa ja tottelevainen
niinkuin oli tottunut ja niinkuin täytyi, ja alkoi kirjoittamisensa niinkuin oli käsketty.  Moitteettomasti nimi alkoi syntyäkin
paperille käsialalla, joka ehkä ei ollut niin friskin rohkea ja sujavanselkoinen kuljetukseltansa kuin sen olisi sopinut ja
oikeastaan pitänytkin olla Jannen -- tosi tunnustaen -- koko harjavan ja kuin meren ilmoja nokkavasti muistelevan nimikirjoituksen
jälkeen ja alla, mutta joka sentään oli jokaiselta kirjaimeltansa niin huolella vedetty, että jälki oli kesyä ja kuuliaista,
niinkuin harjattu tukkakin päälaen niskoilla, ja lenkkien brodeeri niin kärsivällisesti tikattua, ikäänkuin olisi mamsellin
sormenpää ollut ompeleilla työssä: Evald Basilius Pihlman oli täystodelta vaikka sironverkkaan muodostumassa parkkikirjaan
Pukkilan isänsilmien vartioimilta vaikka varoomiltakin.

Vasta kun etunimet jo olivat valmiina paperilla ja ylpeyden tunto melkein kihosi vesikarpaloa silmänurkkiin oman pojan tehdessä
työtä ja itse katsellessa pojan nimeä parkkikirjassa pojan selän takaa, vasta silloin ja kun enää puuttui täydestä nimestä
ainoastaan Pihlman paperilla, vasta silloin huomasi Pukkila, ettei hän vielä ollut itsekään täysin perillä, mikä osa nyt todella
oli pojalle kirjoitettava ja mitä hän käskisi Evaldille, kun nimi oli kirjoitettu täysiksi.  Tietysti kiusasi mahdottomasti, kun
katseli Jannen julkeutta parkkikirjassa, ja omin silmin vielä uuden ja selvemmän kerran luki, että auttamattomasti oli täysi 1/16
osa merkitty samasen Jannen ja elämän kiusan -- kymmenen minuutin työ muinoin ja nykyinen koko elämänijän kiusa! sadatteli hän
sydämessään ja katui entisiä -- elämän kiusan nimiin, kiusasi vietävästi ja kuiskutteli kuin paha korvan juuressa ja viekoitteli:
jumaliste Evaldille 1/8 silloin kun äpärälle ja puolipojalle 1/16! kuiskutteli ja viekotteli niin tihuvasti korvan juurissa, että
oli kuin verenjuria olisi vetänyt ihmisestä irti! Mutta lopultakin ja vihoviimeiseksi: raskitsikos hän sittenkään ja todella
kirveineen ja miesliudoilta täysheilumille Pilkanmäen metsiin, raskitsikos sen paremmin isän päiviltä säästettyyn metsään, kuin
raskitsisi Pukkilan saveakaan velkakirjaan, Krooklan-kaltaisten tyrkyttämiin? Pukkila huomasi itse, että edessä oli, kun pari
kertaa oli vielä kerjennyt nielemään sylkemänsä kurkusta alas, uskomattoman kova paikka. Tosissansakos hän olisi niin
kevytmielinen, että pistäisi metsänsä panttiin, ja kirjoittaisi pojalle, Evaldille, joka kuitenkin sentään on vain poika, eikä
paljoa mitään, kirjoittaisi pojalle tässä pyräyksessä täyden parkin kahdeksanneksen? Nyt ei ollut karpalon pyöriäisiä
silmännurkassa kiusaamassa, mutta sensijaan monta ja pusertuvaa otsan punertavilla helmimässä! Vähän minä voin, hiukan kaataa
Pilkasmäessä, harvita metsää, sieltä täältä ja tihuvammista paikoista, mutta koko metsän?  leikkaisinkos kurkkuni, tämän oman
laihan mutta lihallisen kurkkuni ennenkuin päästäisin kirveen koko Pilkasmäen metsään? Ja mitäs ajattelee Langholmakin, jos minä
ajan isosesti Evaldin hänen rinnoilleen parkkikirjassa -- hevosen ja Mustani kanssa minä saan ajaa vierille ja sivutsekin
kirkkomatkalla, ja ajankin, pahusta! mutta asioissa, laiva-asioissa niinkuin talon manttaaleissakin: pysy kauniisti takapeilin
takana, niinkuin kirkonpenkissäkin kuorissa, ellet tahdo näpeillesi Eframien silmäsiimasta, että muistat! -- mitäs ajattelisi,
sanon, tulisi pian Langholmana sormipystyssä minunkin viereeni niinkuin äsken Haukisten pojan, Haukisten kelvottoman pojan, ja
sanoisi konteeraisi minullekin, sanoisi matalaan kukaties, ja korvan viereen neuvoen, mutta niin kuitenkin, että joku kuulisi,
luultavasti koko salikin, koska silloin istutaan visusti ympärillä ja kuunnellaan kahdella korvalehdellä, kun Langholma tulee
sanomaan jotain ja nylkemään nahkaa keltäkin, sanoisi konteeraisi, eikä korottaisi ääntänsäkään mainitessaan, niinkuin laita kyllä
onkin, vaikka kuka täällä semmoisia sanomisia ja opettamisia on pyytänyt ja semmoisten tarpeessa on, mainitessaan, että parkista
ei enää ole jälelläkään kahdeksatta osaa kirjoittamatta ja merkittävänä ja että Evaldille ei siis semmoista osaa enää riitä: joku
tyhmä ja Lahdenperä saattaisi semmoisen sanan ja oijennuksen nöyryytyksen jälkeen ruiskahtaa nauramaankin, ja holotella
yksinkertaisuuttaan koko hirnansa saliin, niin että harmaat seinätkin tärisivät tapettiensa varjoissa! Selkeän käsialan juoksun
poika kuitenkin on saanut ja hyvässä kirjoitusopissa ollut! tunnusti Pukkila sittenkin kesken mielenkarvauttaan katsellessaan
paperille Evaldin olan ylitse, ja tunsi edes jotain lohdutuksen hyvitystä särkevässä sydämessään.

Evald oli saanut kirjoitetuksi koko nimensä paperille ja nostanut pojansilmänsä odottelevasti Pukkilaan ja isään. Katsoo norkottaa
minuun kuin leivänpalasta huulenhörppiinsä kokotteleva lammasuuke, eikä itse liikuta ajatusta tukkamättäässään enempää kuin täi
koipiansa tervassa!  purki Pukkila, kun ei sanansaivareen piraustakaan sopinut päästää huulilta, vaikka ihminen halkeisi
liivisaumoiltaan, edes ajatuksenäkää ja puhumatonta pippuraa tällä haavaa ja näissä asiain kulmissa melko, jollei kokonansakin
syyttömän poikansa ja Evaldinsa vielä syyttömämpien niskavillojen ruskeankiekuriin, joilla oli se kova onni, että ne tällä
nikamalla olivat lähimpiä rohtimia Pukkilan tuleniskevien edessä. Eivät hiuskarvat kuitenkaan kärventyneet, tihuvanpaksuja kun
olivat ja tuhmantietämättömiä, mutta ihme oli, ettei sydämen kukkaro korunut kekäleeksi Pukkilan rintakorissa tai ratkennut
vaivainen kuin palasen pirstoiksi pinteiltään, sillä niin sytenä poltti ja sutena söi epätiedon liekin kirpi ja voimattomuuden
raatohammas samaista kivunkerää kylkiluitten porotuksilla! Tietysti olisi nyt ollut kirjoitettava kunniankin vuoksi ainakin sama
osa pojalle kuin Jannekin oli kirjoittanut, Jata-Fiinan, niin! Jata-Fiinan poika juuri! mutta kun asian ajatteli kovasti ja
katseli sitä silmävalkuaiseen semmoiselta kuin se silmänvalkuaiseltaan näytti, niin saikos, totisesti, saikos hän omaansakaan ja
omaa kuudestoista-osaansa maksoon, ellei kirvestä hiottu ja palkkia veistetty Pilkasmäen rinteillä ensi talvena enemmän kuin sydän
ja tunto kesti?

Mitäs minä muitten ihmisten ällien vuoksi ja vieraita parkkeja varten menen oman metsäni hukalle hakkaamaan? Ei perhanaa,
semmoiseen tyhmyyteen ja raaskioon ei pakoteta minua maailmassa ei millään eikä kullaan, ei viekkauden narrilla eikä väkipakon
voimalla: totta minulla on oma järkeni päässäni ja minä konteeraan sitä! Pukkila leiskautti tukkaansa ja katseli ympärilleen,
ikäänkuin olisi yhtä monta kiusaajaa kehässä kuin oli istujaa salin seinävierillä ja jokainen niistä tällä hetkellä voitettu ja
nenästä niistetty piru. "Kirjoita kolmaskymmenestoinen osa!" sanoi hän samassa Evaldille ja äkisti, ikäänkuin olisi pelännyt, että
olisi voinut tulla toinenkin mieli vielä päähän. Sen hän kuitenkin nyt jo vältti tarkasti, ettei silmä vahingoltakaan varastanut
Janneen: en katsokaan, en silmääni lainaa koko mieheen, pojanvahinkoon, en hänen kirjoituksiinsakaan ja osiinsakaan, olkoon ylpeä,
koska toiset ovat yllyttäneet, ja puhiskoon itsensä vaikka halki ja kuudentoista kappaleiksi, ei se minun vikani ole, eikä sitä
minulle synniksi lasketa! "Kirjoita 1/32 osa!" lisäsi hän toisen ja nyt jo lauhkeamman ja varmemman kerran Evaldille. "Mikset sitä
kysymättä tiennyt ja itse ymmärtänyt, niin että minun tarvitsee aina olla nenänpäästä kuljettamassa!" narahti hän kuitenkin oheen
ja kaupanpäällisiksi, koska harmi ja kärsimättömyys oli jollakin tavalla puhallettava nahoista ja se sopivimmin ja vaarattomimmin
tapahtui poikaan. Oikeastaan hän ei sentään enää niin suuttunut ollutkaan, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt, että 1/32-osa on
kuitenkin lisä 1/16 osaan ja että Pukkila talona katsottuna on parkin-osakkaista sittenkin -- ellei Härkänientä ajatellut --
selvänä kolmantena Langholman ja Alastalon jälkeen ja varmasti lähimpien ja pienempien edellä (Lahdenperää ja hänen Vaarnientänsä
ei viitsinyt ajatellakaan tässä riimissä, enempää kuin Janne Pihlmanniakaan, jonka jo varhemmin oli päättänyt unhottaa, vaikka
nekin taisivat nilkutella siellä ja papereissa oman varsinaisen osan rinnoilla ja luulla itseänsä tällä haavaa kukaties miksikin
ja omaa itseänsä isosemmiksi ja varsisaapasmiehiksi parempiensa parissa ja täysvartisten rinnalla)! Ei; ei Pukkila yleensä sitä
lajia miestä ollut eikä siihen natsuunaankaan kuulunut, joka kamfiilattunakaan olisi tarpeettomat ajat nenä mytyssä ja nyyttiin
tauruttuna kulkenut ja omaa Aatamia nilkkuvaivaisena käsipuolesta vierillänsä talutellut, ei sinnepäinkään: ruumiskin puuttuu ja
jäsenet paatuvat, jos käsivartta kauan ja yliajat pitää samoille kokotuksille kurotettuina ja niskasuonia iänpäivät samoissa
noikkauksen taivutuksissa ja höyliyden pinteissä, ja kukas vertansakaan suoniensa lennossa turhan taitse ja kunnian nimimaineiksi
heriöiltänsä luuhelmiksi ja rapisevan palasiksi kangistaa, ja jäähtää järkensäkään vileät elohopeat päänmielensä viljuvilla
väilymillä ällipään tinakarpaloiksi ja kaljuiksi poukkijoiksi itsepintaisuuden kuolleilla kallioilla ja siementymättömillä
vietteillä! Ei! Pukkila istui aina päinvastaisessa päässä napalautaa kuin typeryys, ja vaikka kehässä huimittiinkin, eikä paikalta
päästy, niin körtit huiskivat kuitenkin ilmoja eri kanteilla, Pukkilan liepeitten lavaistessa lipeästi länsitarhoja silloin kun
kopeuden kukko luuti harasi pyrstökynineen itäpielten pölyjä! Purjeen tuukki käännetään merillä liukkaasti siihen viistoon, mistä
tuukki sieppaa tuulta poskiinsa, ja nenänkärki järki-ihmisen ajatuksenpukspröötissä nopeasti siihen kurssiin, johon
toimenkölilläkin on juoksunsa: ei höyhenkään tuulen liepeissä pysy, ellei se itse lennä liehuttele, kun kieputetaan!

Pukkila oli yks kaks' entisissä hengenhöykissään: ei se mies markkinamatkalla tien oheen jää, joka varoo hetkensä ja kieppaa
itsensä kannaksille seisomaan silloin, kun reslat liukuvat ja jalas laulaa!  Nörköttelemään ja nenäänsä roikottamaan kerkiää
ihminen muulloinkin ja koska hyvänsä, mutta sitä katuu, jos silloin on hörppineen ja näppeineen poissa, kun mahla parast'ikään
tihkuu koivun kyljestä tai mätäksen turve punottaa marjaa! Pukkila tiesi, että on siepattava kluutteihin ja vyötäisuumiin silloin,
kun viulu vinkaa hääsalissa ja veri vetää valssiin!

Alastalon käsikynässä hän nyt jo oli: sai Evald kävellä, minkä osasi omin nokkinensakin takaisin paikoilleen ja tuolilleen, nyt
oli parkkikirja omasta ja pojan puolesta valmis ja asiat pistettävä jenkoille ennenkuin ruuvit saivat väärän iirin ja hullun alun!
Alastalon käsikynkkään hän oli enempiä ympärilleen vahtaamatta hönkäissyt, oli kiire, sillä henki oli tukassa, hoppu, sillä sanaa
olisi ollut kylvettävä kolmenakin papuna toisen korvaan ajatusta itämään samaan aikaan, kun oma kieli parastansakin tehden tuskin
kerkesi hellittämään kahtakaan papenan pyörinkäistä yhtä haavaa ilman paukkumille!  Silloin hiukset parhaiten jakaukselle
taipuvat, kun on tukka saunamärkä, ja silloin ajatuksia harjataan, kun järki hikoilee hyvillänsä! tuumi Pukkila vain, kun viipotti
Alastaloa pöydän vieriltä puolemmas ja arveli omasta hengestään, että toisenkin tukan alla oli mieli nousu-askelissa ja
valssianturoilla. Ei parkkialuksia joka päivä paperilla täysiksi kirjoiteta, ja minäkin olisin Alastalon liiveissä suopa mies
tänäpänä ja myötälaossa mieleni karvoilta!  leimuttelivat hänellä järjenrippeetkin päässä muun huuman joukossa, kun nyt olisi,
vaikka viime tingassakin ollut saatava asiat suituiksi siihen kampaukseen, ettei niistä ollut harmia myöhemmin, ja Alastalo
ajoissa ja yhdellä rynnäköllä puhuttava sittenkin otolliseksi mieheksi!  Laattialla käveltiin ja käsikynkkää astuttiin, Alastalo
lihavana ja kiskottuna ja Pukkila laihana ja kiskovana, kun paukkui salin seinissä ja Pukkilan parta huitoi.

"Evald -- Evald -- Evald saa tulla auttamaan, metsä on mitattava, Evald saa tulla mittaamaan, pantterikaaret piirretään, Evald saa
tulla piirtämään, timperit tilataan, Evald saa ajaa tilaamassa, viikkolikviidit jaetaan miehille, sinä annat rahat ja Evald jakaa,
sinä istut ja Evald juoksee, sinä konteeraat ja Evald hikoilee, sinä sanot yksi, ja yksi masto on pystyssä, sinä sanot kaksi ja
kaksi mastoa on pystyssä, sinä sanot kolme ja kolme mastoa on pystyssä: Evald on hypellyt Saarijärven suot ja Oriveden virrat ja
hakenut mastopuut manterilta ja Kurun korvista! Evald ... Evald ... ja sinä vain istut ja puhiset salissa ja keinutuolissa
kotona!"

Marssissa oltiin ja Härkäniemen edustoilla ja sohvan korvapäissä, kun alkoi kuulua muutakin ääntä piipun takaa. "Kapulat haetaan,
Evald hakee kapulat, valkea viritetään, Evald virittää valkeat, totivesi keitetään, Evald keittää totivedet, lasit ladotaan
pöytään, Evald latoo lasit, krykkymaljat nostetaan, vieraat saavat lasinsa, sulhanen morsiamen, mutta kokki ja Evald nuolee tyhjiä
näppejänsä vieressä!" Se oli Härkäniemen melkoista jyleämpi ääni, joka tämän jatkon lasketteli Pukkilan kileämpään alkuvirteen.
Härkäniemi nauroi tihrutti omille sanoilleen ja ummisti toisen silmänsä umpeen sihdatakseen sitä virkummin vasemmallaan, istuiko
nuolenväkä maalissa ja porottiko Pukkilan mielenmakeissa, Lahdenperän paikoilta sohvalla oli saliin pärskähtänyt läjänauru, jota
nyt jälkeenpäin oli turhaa peitellä ja niellä lyhyeseen, hytkyvään lautamiehen kurkkuun, Alastalollakin oli jotain tuppautumassa
kurkkuun, luultavasti jotain hyväntuulen tyrskäyksiä hänelläkin, koska oli äkkiä yskittävä perin pontevasti ja hieman
selittämättömällä vakavuudella ja perusteellisuuden hartaudella.

"Tosi noin on, ja oikeassa sinä olet!" alkoikin Alastalolta kuulua tyhjän puhetta ja venyttämistä, silläaikaa kun hän ajatteli
asioita saumoja myöten ja samalla kuitenkin oli rauhoitettava Pukkilaakin, jottei vahinkoja tapahtunut aivan viime räpässä. Hänkin
oli selvittänyt päässään, että parkki nyt oli likipitäen melkein kuin täyteen merkitty ja että mitä pientä vielä puuttuu
täysastiasta, niin se oli hyväkin olemassa varalta murenena, jos vielä tarvittiin: Järvelinkin Ylistalosta oli joskus veisannut
siihen nuottiin, että hänkin jotain merkitsisi, jos huolitaan kansimiehiä retarien joukkoon, ja uskollisemman konstin ja
proviantin punnitsijan visukintusta sai alukseen, jos näpinnuolijalla oli omaakin penninkiä varjeltavana puolikannen alla ja
ransuunia jakaessa! Alastalo oli siis ehdottomasti ja hyvällä syyllä huokaistulla mielellä tällä hetkellä, niinkuin on
heinänkorjuu päivänä huokaistulla mielellä isäntä nutullansa, jonka lakeoilta viimeinenkin häkki päiväisen palavan kiireen jälkeen
ja tornien uhatessa jylhiänsä helletaivaan poutaisilta kumuilta vihdoinkin on ehtoon kaiteilla onnellisesti kulkemassa ladon
suojaavia suita kohden! Tällainen huolensa huokaissut ja otsansa palavia levossa pyyhkivä isäntä on ehdottomasti leppoisa
sopumielen mies täyden latonsa ja korjatun niittunsa ehtoisilla liepeillä ja jos mistä jyrähtelisikin taivaan rannoilla loiton
jylinöitä kuulumille, niin ei hän niitä enää noidu, ja sieluansa niiden tähden syntiseksi sadattele, vaan pikemminkin hämää
muutkin ympärillään turhilta korvien heristämisiltä ja tarpeettomilta kuuntelemisen tarkkuuksilta niille suunnille, joista nyt ei
enää ole väliä, mitä suuntia ovat. Alastalokin oli siis asiain nykyisissä vaiheissa semmoinen mies, jolla oli varaa sopujutun
pitoon, ja jolla ei ainakaan ollut syytä silittää kenenkään karvoja siihen käsin, että tämä tuntisi turkkinsa hänen toimestaan
takkuisemmaksi kuin se luonnostaan oli. "Tosi noin on ja oikeassa sinä olet!" rauhoitti hän siis Pukkilaa, jonka hän hyvällä
syyllä ymmärsi Härkäniemen sanojen jälkeen taaskin nenäytetyksi ja sydämeltään karvastuneeksi mieheksi, sekä pudotti ajatuksen
vartaan nokasta samat Härkäniemen ehkä vaarallisestikin väkäpäiset välisanat ikäänkuin ei niitä olisi kukaan ja koskaan kuultukaan
salissa tai hän ainakaan huomannut mitään erityisempää puhutuksi, ja ikäänkuin nyt olisi vain lähimmiltään ja luonnollisimmiltaan
ollut vertaisesti pohdittava Pukkilan juttua, ikäänkuin olisi tämä ollut tosihevosen ajossa tiellä, eikä vain pelkän ajatuksen
varsan pyristelyillä aisoissa. "Totta sinä sanot, ja oikeassa olet, että asioita on harkittava ja valmisteltava joka puolelta, ja
ajateltava kaikki toimet, niin että koko kakku tulee leivotuksi ja taputetuksi joka syrjältään!" jatkoi hän siis vain ja venytteli
suopeasti tyhjän puhetta, koskei parempaakaan tullut mieleen ja asioita kuitenkin oli ohjattava siten, ettei Pukkilan paremmin
kuin muidenkaan tarvinnut pitempää aikaa muistella ja jäädä mielineen roikkumaan siihen seikkaan, oliko häneltä tai joltakin
muulta mahdollisesti äskettäin päässyt joku vikapuhe suun vierestä. Suussa on kumpaakin, sekä sanaa että sylkeä, ja niitä sopii
tarpeessa käyttää kumpaakin lääkkeeksi, kun on sattunut vahinko ja haava tarvitsee nuolemista! ajatteli Alastalo ja oli sopu-mies,
koska siihen oli varaa. "Syödään pöydässäkin räätti kerraltaan sitä myöten, kun niitä kannetaan pöytään, ja asiatkin, sojotetaan
asiatkin, se asia erältään, mikä kulloinkin on vuorollaan ja lykkää sarvea kouran kukistettavaksi, niin työ tulee suoritetuksi
niinkuin ateria syödyksi, eine rauhassa ja suupalanen ja kouranpideltävä erältänsä, ja saa haukotella välissä, jos ruuanpainuminen
tarvitsee aikansa, ja ajatella raossa, jos järjentoimi tarvitsee levähtelemistänsä!"

Langholmakin oli hiukan naurahtanut Härkäniemen veistelyille Pukkilan liirumien niskaan, mutta asettunut vakavaksi taaskin.
"Jätetään me asioiden järjestäminen Alastalon haltuun!" virkahti hän ja oli tyvi keinutuolilla. "Soppa jää sekoittamatta ja tulee
kokkareiseksi, jos on kaksi kokkia saman padan vieressä tappelemassa kauhanvarresta, ja liemi liika suolaseksi, jos piika
vahvistaa raetta kahmaloittain sinne, minne emäntä jo on kylvännyt suurusta kourapivolta!  Nikkarille jätetään kyynäspään tilat
höyläpenkin vierillä vapaiksi, jotta hiha saa heilua, kun siliätä syntyy, ja parasta meidänkin jättää Alastalolle kankurin ruumat
silkoiksi silloin, kun sukkula hänen käsissänsä lentää kudetta yhteiseen verkaan! Isännän virat meillä ovat jo jokaisella
kotonammekin, ja isännöidään siellä vaikka viiden miehen edestä, niin toimitamme osammekin kukaties ajallansa maksoon!" Langholman
katse oli keinutuolilta vakavasti kiinnitetty Pukkilaan, ja äänensävyssä oli kieltämättä vissiä varoituksen painoa, niinkuin
Langholmalle joskus tapahtui, oliko toinen sitte pyytänyt varotuksen neuvoa vai ei.

Varoitukseksi haistikin Pukkila paikalla Langholman vakaat sanat, ja ymmärsi myöskin oijennuksen odan niiden kätköpiiloissa.
Tosihan se oli ja epäilemätön asia, että parkinosia, nyt kun Evaldin osakin oli lisänä, oli tainnut tulla vähän liikaa ja yliväen
hänelle, ja yhtä tosi ja kieltämätön oli se seikka, että hän äsken oli ensi hengessä ja riemastuksessa ehkä vähän hätiköinnyt
jutuissaan ja tyrkyttänyt Evaldia pujesilmään, ennenkuin neulankärki oli torkoillakaan, mutta tarvitsiko muiden, olkootpa
Langholmiakin ja Eframeja karahtääreiltään, senpuolesta ruveta hänen koulumestareikseen ja sormenpäiden näpäyttäjikseen! Vai osat
ajallansa maksoon: semmoisiakos ajatellaan salassa ja pistellään ihmistä? "Niin kaiketi -- niin kaiketi!" jupisi Pukkila jo
ääneenkin jotain ja tekeytyi näkönöyräksi, mutta silmät vilkahtelivat pahaenteisesti ja otsaluun takana jauhoi. Näyttäisikö
noille, ettei vielä ole kukolta ääni nielty kurkusta alas? Pyyhkisi nimensä tämän tien koko paperista ja parkkikirjasta, oman ja
Evaldin, niin että kynä pärskisi paperilla ja oma harja leiskuisi tukassa!  Jukoliste: ehkä on Pukkilankin metsässä pystyssä
parkin rakennuspuuta?  Isonpitäjän Hyrkilä ja Omensaari ja muitakin hyviä tuttavia mantereelta mukaan? Pää karasi pystyyn ja tukan
harja heiskahti! Pukkilan rantalahdella ensikeväänä täysriggari keikkumassa, täysriggari, Pukkilan metsästä hakattu, Pukkilan
päästä ja piirtopännästä keulan fasuuna ja ahterin keno, kylkien suja ja parraskaaren juoksu, kolmetoppinen fregattilaiva Pukkilan
rantalahdella, raakariki jokaisessa topissa! Aivojen lävitse loiskahteli ylpeä näky kuin kuuma virta! Pukkilan Pihlman kapteenina
fregatin komentosillalla!  'Perämies!  liput kolmeen toppiin! perämies! ankkuripeli käymään! perämies!  purjeet tuuleen, ruori
ylähankaan, keulapuu lahdensuuhun! perämies! miehet riviin, lakit kouraan, yhteinen hurraa kurkun täysiltä retareille rannalla!
Perämies! -- perämies!' Hengitystä salpasi ja korvissa humisi: vuoden päiviin eivät Langholma ja Alastalo kehtaisi itseään
kirkkomäelle ja kuorin penkkeihin samoina pyhinä kuin Pukkilan Pihlman!

Pukkilan silmät olivat kuitenkin jo palanneet takaisin matkoiltaan ja saliin.  Langholma kuin vuorenpaakala järkkymättömänä
keinutuolillaan, yhtä raharikas kuin leukatiiviskin, Alastalo ankeriasta liukkaampana ja hyljettä pyöreänpetollisempana vierillä,
yhtä vyötäröinen kuin vietereinenkin sekä hengen että ruumiin uumilta niin toden painissa kuin leikin viskelyissäkin, Härkäniemi
ryhineen sohvalla kuin kannontyven istukas juurineen nummessa tai ankkurin vaaja tonnin hampaineen saven syvissä, yhtä
liikuttamaton ja paikoiltansa hievahtamaton, kiskoiko tynkää ja sorkkahärkää väkivoimalla järjen niskoista vai viekkauden
kavaluudella tyhmyyden sarvisakaroista!  Pukkilan oli huokaistava ja tunnettava sydämensä työlääksi. Minkäs tuommoisille mahtoi,
jotka jokainen olivat tiiviitä sekä talojensa että pääknuppiensa savelta, ja joilla oli kullakin varaa sekä anturan tanaan että
povitaskun paksuuteen! Ja mitäs mantereen isännistäkään? Eivät ne laiva-asioita ymmärrä, ja rahojansa merille vuovaa!

"Niin kaiketi-niin kaiketi!" jupisi siis Pukkila vain ja kertasi omia sanojansa sekä haki kuin saivaria partansa juurista. Ymmärsi
hän sen ja ajattelikin sitä, että sopisi närkästyäkin nyt ja ruveta puhelemaan kotiin lähtemisistä ja tuulen lakeentumisista
ehtooksi, "saa soutaa pojan kanssa yön lävitse koko Ströömin mitan Lävestä Vikaan!" passaisi puhella, sanoa hyvästit oikein
tosissakin ja paiskata kädet ja lähteä suutuksissaan tampuurin puolelle hakemaan hattuansa, sopisi erinomaisesti ja näyttäisi
kukaties miesmäiseltäkin, kun paukauttaisi vähän oveakin, tampuurin ovea itsensä ja Evaldin takana, mutta julkesikos ihminen tehdä
itselleen semmoiset pilat ja pillat, että jätti talon kesken kaiken ja lähti kotiin, kun jo tunnin ajat oli lakkaamatta ja
yhtämittaa korvissa kiminyt ja tuntoa kutinut juoksun kopina ja astioiden helinä, askelten pauke ja helmojen kiire oven takana
etu- ja tupakamarin puolelta, ja kun miltä avaamalta hyvänsä etukamarin ovi saattoi lentää seljällensä, saliin tulvehtia ilman
täydeltä tuoksuvien paistien hulvivia lemuja ja kynnykselle ilmestyä ketterä Eevastiina tärkkipitseissään niiaten ja kutsuen
pöydän herkuille ja katetuille kukkuroille! Ei ihmisen luonto ole kivestä eikä teräksestä, vaan maun tuntevasta aineesta ja
heikosta ihmislihasta, ja Pukkilakin ymmärsi, että vaikka kunniata ehkä olisi lääkinnyt sydämessä, jos hän nyt olisi mies ja
vinkkaisi Evaldille ja lähtisi lujana kotiin, niin vahingolle hän kuitenkin joutuisi ylpeydestänsä itsensäkin edessä, ja katuisi
itsekin paikalla, kun ovi olisi paiskattu selän takana kiinni! -- Tietysti, jos kävelisi Langholman luissa ja tämmöistä tapahtuisi
ihmiselle, niin voisi olla olevinansakin ja isotella ja lähteä lyhykäisesti matkoihinsa, mutta jäisikös minun jälkeeni nyt, jos
minä olisin lyhytnokkainen ja lähtisin, semmoinen tyhjä paikka saliin, että muutkin huomaisivat tuulen lakeentumisen ehtooseen ja
alkaisivat ajatella kotoon lähtemistä ja katsella lakkejansa, mitä Alastalo puhelisikin aterioista ja Eevastiinan käskemisistä? --
"Niin kaiketi-niin kaiketi!" jupisikin siis Pukkila vain alistuviansa ja alkoi, karvaimmat kaunat mielensä kurkusta niellen,
katsella sohvalla niitä paikkoja, joilla varhemminkin oli istunut ja joille kaiketi nytkin oli palattava likistyksiin röhisevän
Lahdenperän ja nököttelevän Eenokin väliin.




Kahdeskymmeneskolmas luku.

Luku, jossa vihdoinkin Alastalo kokoo parkkikirjan pöydältä ja lukitsee klahviin ja jossa tapahtuu muutakin juhlallista, kuten
esimerkiksi se, että Härkäniemen aikaisemmat aamupäiväiset aprikoimiset maaherran piipusta osoittautuvat oikeiksi ja Alastalo
virittää kuin virittääkin piippuhyllyn edessä helmitaatin työnvirkoihin suupielessänsä ja kävelee salissa niin, että savu jää
taakse, keinutuolille keikuttelemaan niinkuin Langholmakin tuomarivainaan piippu suupielissänsä häntä vastapäätä.


Pukkila oli siis, vaikka lommoisena ja nenänpidolta huomattavasti painettuna miehenä astelemassa takaisin vanhaa paikkaansa kohden
peräseinän sohvalla.  Alastalo oli kuitenkin valvovana isäntänä hyvin huomannut nenänlatuskaisuudet vieraansa naamassa sekä
ymmärtänyt inhimillisiltään syynkin vissiin epävireeseen kapteenikamraatin ja retariystävän mielenrattaissa ja sydämenvärkeissä.
Koska Alastalo jo ruumiinhylliltään oli semmoisilla luonnonlahjoilla varustettu, että hänen laatuunsa parhaiten sopi ottaa asiat
pehmoviltaan ja kylki kyljelle sopuvierille sovittautuen ja koska eritoten tänäpänä ja tällä haavaa, kun oli pitkän tuhtauksen
jälkeen parkkikirja viimeinkin melkein kuin valmiina ja kokoontaitettavana pöydällä, hänellä ei ollut sydämessään tämän
taivaallisen halua ja taipumusta nähdä mitään hännänroikon lurputtelemisia ja koipiparien piiloon painamisia ympärillään (oman
koiransakin hän olisi, jos olisi pihamaassa liikkunut ja Vilho tullut polven vieriin kyhnimään, oman koiransakin hän olisi
nykyisissä mielenhyvissään ärsyttänyt ja viekotellut ja hullauttanut vanhanakin hypyn loiskauksiin ja hännänhuiskutuksiin ja
vallattomiin tanteroimisiin!) koska näin oli, niin surmiksensakaan hän ei saattanut nykyisillä myötäisen pyyhkimillä ja alamäen
laskuilla suvaita ketään ja naapuriystävää mieli ruostesaranan viroissa ja niska kyynäräkepin kankeuksissa salissansa. Ystävän
taputus läjähtelikin Pukkilan selässä ja leipoi hartiamaita, ennenkuin sohva oli namuillakaan ja istumisen vaatimattomuutta
tarvitsi ajatellakaan. Kämmen takoi ja suu hyvitti, minkä kumpikin kerkesi, niin ettei Pukkilalla ensi tinkaan ollut muuta
ajatuksen tilaa, kuin korjata korviin se, mitä lehtiin sullottiin sekä sujanpuhetta että makulorua. "Tämä Pukkila, se on Petter ja
meidän Pihlman, herra haminassa nenännirkosta lahkeenpuhtiin ja kapteeni kannella kurkun kiljusta silmän sihtiin, harjattu
pidoissa ja pentele keräjillä, isäntä kotona ja priimas pitäjässä! Voi jumperi sinuas, missä olen nähnyt sinua jumalattomampana
kuin Kööpenhaminan lasikellarissa, sikaari röyhymässä suupielessä ja silkkihattu takakenossa päässä, kun kapteenit lystäilivät ja
mamselli lavalla vilkutti lihavia koipiansa silmien edessä ja molemmin käsin viskeli tylleröisistä poskistansa lentomuiskuja
sinulle! Hiivatin mies jo nuorempanakin: en ikinä unhota Langholman häitä, kun veivasivat valssia kolme vuorokautta umpeensa, pää
välillä vesitynnyriin ja uusi tyttö kainaloon taas ja laattia silahtamaan!" Alastalo pommitti Pukkilaa jo peukalollaan
etupuoliinkin: "Ja räiskyy sinussa piru vieläkin, kun kutittaa, älä yhtään kiellä: kun vingahtaa viulu hääsalissa, niin kukas
alkaa kurkistella kulmatupsujensa alta hartaammin salissa kirjaville puolille, ja kenenkäs ketarat pian antavat oppia nuoremmille,
kuinka anturaa entisaikaan vilauteltiin, kun tanssittiin häitä ja kainalossa oli hempiä kuljettava, kukas, kysyn, ellet sinä,
samainen syntinen ja ainainen Pukkila Petterin poikimilla?"

Jo olisi Petter ollut enemmän kuin ihminen, ellei mielensieni olisi imenyt makeita sanoja kaikkiin rakoihinsa niinkuin pehko puu
öljyn sivelyt, ja mies samassa ollut joka tappuraltaan tulessa! Hullu silloin itseänsä rääkkää ja alahuulta harmin lerpuilla
roikottaa, kun leuan alustaa hivellään ja ihminen on huomattu ja veret virkistyvät! Parkit, parkinpenteleet ja muut ikävyyden
kiusat ja nenännäsäyksen karvastelut olivat paikalla unohdetut ja talvisia asioita, niinkuin tammikuisen pakkasen nipistelyt
korvalehdissä suvikuisilla heinäpoudilla, poissa mielestä kuin kirjoitus pyyhityltä rihvelitaululta: käsi alkoi nakoa tahtia
ilmassa, polvet nytkähdellä ja pelaaviin silmiin virmasi kymmenen karvasta pentelettä polskille ja pirunloiskille! Taisivat
myöskin harmien karistessa sydämiltä taannoiset todit ja vahvanlaiset löylynheitot päästä vihdoinkin höyryillensä päänkiukaissa,
kun häkäpellit nyt olivat aukaistut: lysti ainakin, kun sai lopullisesti ja rehellisesti olla iloinenkin ja itseänsä taas ja
leiskuvaa poikaa hyvässä seurassa! "Minä ja sinä, ja Härkäniemi Malakiaksena kolmantena: ei tarvitse tämän pitäjän hävetä
kapteenejansa!" Pukkila oli kiepaissut Alastalon toiseen käsikynkkäänsä, toisessa viipotti hän jo Härkänientäkin, piippuinensa
päivinensä sohvan rauhoista siepattua.  "Minä kuin herra ja sinä kuin tynnyri ja Härkäniemen hartiat kuin keikkuva ahteripeili,
kelpaa meitä kolmea katsella, kun Lübeckin kuja kaikuu, kaksi rotevaa astelee, kolmas roima keskellä, poliisit poukkoovat tieltä
porttipieliin ja saksmannit kurottavat kurkkujansa akkunoista siellä, missä uskaltavat!" Pukkilalla oli henki hatussa niin
korkealla, että toiset molemmatkin käsikynkässä kummallakin puolella tempautuivat vanhoihin virmoihin ja laattia läiskähteli
salissa, kun kolmikko tömisti ja marssi, Pukkila pisimpänä keskellä, tukassa turjaa ja harjanleiskaa, Alastalo vasemmalla, lihava
riittävästi puhistakseen mahtavasti, Härkäniemi oikealla, hartioiden hartaudella korvaten, minkä säärten pötköltä puuttui mittaa!
"Minulla järki ajuissa vilpas kuin kärppä kivilouhikossa ja viekas kuin vesi sauman raossa, sinulla, Alastalo, kieli suussa ripsas
ja juurillansa kuin siimaa sivaltava siema piiskan varressa ja Härkäniemellä pivon koura kuin kämmenpihti ja ääni kuin kärryjen
kolina kivimäessä: nämä kolme kun kulkevat, niin ne auraavat tien, ja siellä, missä ei järkeä kuulustella, siellä vältetään pivon
pihtiä rintapielissä, ja missä puheen terä ei veistä ymmärrykseen, siellä kampasee viekkaus tyhmän nokillensa saveen!" Kapteenit
paukuttelivat anturoitansa ja kaikki kolme olivat tuokion ryöpsäyksen ajan semmoisessa pienessä takahumalan hengessä, ikäänkuin
todella olisivat taaskin kerta, niinkuin muinemmin joskus nuorempina oli saattanut tapahtuakin, astelemassa ja uljastelemassa
hiemasen rohkeahattuisina Lübeckin solissa ja kadunkujissa! Tämä nousu verissä ja kengänanturoissa ei ainakaan Härkäniemen ja
Alastalon kohdalta ehkä kuitenkaan johtunut niinkään paljoa varhemmista kallisteluista ja totilasin pohjien perinpohjaisemmista
tutkimisista päivän mitassa, (molemmat olivat niissä asioissa verrattaisesti maltillisia miehiä, varsinkin silloin, jolloin,
niinkuin tänäpänä, oli järjestettävä asioita jenkoille), kevitys hengessä ja kengänanturoissa ei siis heidän kohdaltansa ehkä
ollut niinkään paljoa hyvien aineitten ansiota ja miestapaisten nauttimisten palkkaa, kuin muuta vaan löysää ja siivillensä
yrittävää mielen ullakoissa ja ruumiin majoissa, joka oli päässyt liikkeille ja lennonpyräyksille, kun pitkien punnausten jälkeen
päivän pinnistys melkein alkoi olla voitettu asia, ja sai oijennella ja verrytellä sekä henkensä että ruumiinsa jäseniä niissä
voipaissa veren tiedoissa ja humauksissa, jotka heittävät miehen vartta, kun hartiateko on väetty, kuorma kunnialla kumottu
levoillensa laarin parruille ja suoristuva vasta huomaa vapahtuneen selkänsä voiman liehdot ja hellitetyn tahtonsa helähtävät
teräkset!  Hartaasti siis astelivat niin Alastalo kuin Härkäniemikin kumpikin puolellansa Pukkilaa, ja uskoa tuiski Pukkilankin
paksu tukka, kun kulki kolmikko käsikynkässä salia ja laattiapalkit vavahtelivat: Alastalolla oli parkkikirja huiskimassa vapaassa
kädessään, se oli menonkiepauksessa siepattu valmiina ja täysiksi kirjoitettuna pöydän kulmalta kouraan ja sopi mainiosti
kannettavaksi humussa ja trampin komeudessa talteen ja klahviin, Härkäniemellä oli piippu kuin vartavasten ja kyynärävartisena
kädessä vapaana huitomaan astumisen tahtia marssiin, ja Pukkila, jolla olivat kädet kiinni ja täydessä työn pingassa -- suottakos
hänellä olivatkin kieputettavina kynkissään pitäjän pyylevin ja pitäjän hartialuisin mies! -- korvasi asian ja pakolliset
olkavarsiensa kangistamiset nostelemalla sitä korkeammalle taipuvia polvisaranoitaan ja läiskyttelemällä sitä lujempaa ja
jäsenvarsiensa ansiosta riittävällä askeltämmillä anturaa, vasemmanvuorolla vasenta ja oikeanvuorolla oikeanpuolista
laattiapermannon honkamäikiin. Montakos kertaa elämässä ensimmäistä parkkilaivaa pitäjään marssitaan, kolmen topin kuuttoa?  Uljas
olikin asteleminen laattialla ja ruudut tärisseet vuoroiltaan ja taas lakanneet tärisemästä akkunoissa, kun ensimmäinen kierto oli
ummessa ja toinenkin suoritettu ja kolmas ja uhkein alkamassa: kolmasti morsiantakin laattian kehillä kävellytetään, ennenkuin
laahus saa levätä ja kutsukansa kilistellä onnea vihitylle parille hääsalin perillä!

Tässä kuitenkin juuri kolmannen kierroksen alussa tuli kapteenien marssille ja sydämen nousuille lyhyt loppu. Langholma oli ikävä
mies erinäisissä asioissa, eikä ymmärtänyt tai ainakaan tunnustanut semmoista, kun ilo joskus saattaa loiskahdella yli partaitten
pääkopissa ja ihmisen mielissä. Sen hän vielä olisi niellyt, jos Pukkila erikseen ja yksin trampaten olisi tepastellut Jerikoa
laattioilla, olisi ajatellut vain, että virkistelköön Pukkila ja miesparka itseänsä nyt hiukan, kun koko päivän on saanut painaa
pilleriä kurkustansa ja rääkätä itseänsä niin, että surku on vierestäkin katsellessa tullut niin kuin mahavaivaista, ja olisi hän
senkin saattanut suvaita, että Alastaloa vähän kevitteli veren nesteissä, kun nyt oli sentään kokonainen kolmimasto-alus melkein
täysilleen merkittynä paperilla ja klahviin lukittavana ja sai huokaista huojennettuna miehenä hartioiltansa ehkäpä parin vuoden
palkattomat juoksemiset ja suunhuolet muitten kankeampipäisten ja hidasällisempien hosumisissa ja paimentamisissa otollisille
laidunmaille ja yhteisille ruohokedoille, ja ties monenko vuoden, kukaties vuoskymmenen salahauteet omassa mielessä oman
tukkaharjan peitoissa ja pääkopan kansien alla, saattanut suvaita sen, että siinä katiskassa vähän molskahtelee, missä
pesänkarsinassa parastikään on leiviskän hauki potkimassa ja sälepälkkien pajupunetta rynkimässä, mutta se oli liikaa ja
tarpeetonta, että vakaa mies ja Härkäniemi, jolla kuitenkin on otsaluutakin mitattu miesosalta avaran kallon etutauluksi, antaa
vallan päänsä takapuolille -- hänellä tosin nekin hatuntäyttävät ja etukehien laveuden mukaisesti väljäruumaiset! -- antaa vallan
pään takapuolille ja niille niskaisemmille pielille, joihin veri hyökää lähimmät huuhtonsa ja verekset heilumisensa, ennenkuin
järjen seulanen on kerjennyt siivilöimään sakasta kirkasta, kuumasta kylmää ja mieliteon loiskista viisauden harkintaa, että vakaa
mies ja Härkäniemen vahvuinen vetojuhta järkensä kiskovilta niskoilta ja toimensa sitkoilta polviniveliltä unohtaa kesken tiivistä
savisarkaa ja parhaissa iespuun punnauksissa härkäkunnian kaikki vuotiset arvot ja astumisen painavat velvollisuudet viehtyäkseen
vielä kerrakseen elämässä vasikkaikänsä virkistäviin muistoihin ja viskelläkseen sorkkia ilmassa irstaana tepastelijana niinkuin
muinen Vuorniemen haan ketoisilla tanterilla ja vapailla nummilla: läiskyttelet anturaa niin hartaasti, ikäänkuin uskontunnustusta
polkisit permantopalkkien mäntyiseen tietoon! ajatteli Langholma, kun katseli Härkäniemen uskollista astumista lyhyillä, mutta
kuitenkin tarpeeksi ulottuvilla ja riittävästi tämmäävillä säärivarsillansa. Sydänveriä oikeastaan virkisti, se oli tunnustettava,
mutta järjen oli paheksuttava, sen Langholma ymmärsi, kun hän keinutuolilta katseli kapteenien raitista marssia. Yksi vielä,
Alastalo erikseen tai Pukkila erikseen, tai vaikka molemmat yhdessäkin, Pukkila ja Alastalo vieretysten käsikynkässä, se olisi
vielä käynyt, se ei olisi ollut vaarallista, pitkä istuminen olisi sietänytkin pienen piristymisen ja olisi naurettu yhteisesti
seinävierillä, mutta kolme laattioilla, se oli jo joukkoa, ja jos juuri Härkäniemi oli kahden muun lisäksi kolmantena hartaana
permantoa polkemassa ja kolmas kierros menossa, niin alkoi henki heitellä jo kenenkä tukan alla hyvänsä salissa ja tarvittiinkos
muuta kuin että vielä Lahdenperä sohvalta rynkäisisi pystyyn Eenokki käsikoukussaan, niin koko sali olisi myllynä ja joka ainoa
tuoli tyhjänä, kun tramppi tömisisi seinävarsilla, parkki huimisi pyörää niissä päissä, joita eivät totivedet vielä riittävästi
nostele, ja keinutuolilla saisi hävetä itseänsä ja muita se, joka muitten keskellä on raitis piikki!  Myöhäistä seisauttaa karku
silloin, kun jo koko lauma poukkii veräjissä! ajatteli Langholma ja seisoi samassa pystyssä keinutuolinsa edessä.

"Parasta, että miehetkin lähtevät jälistä, koska järkikin jo on lähtenyt salista!" sanoi hän lyhyesti, ja asettui lähestyvän
kolmikon tielle tyrkäten kätensä esiin hyvästiksi Alastalolle.

Kapteenien marssi oli keskeytynyt paikalla ja käsivarret hellenneet kynkästä.  "Mikäs kiire sinulla!" jupisi Alastalo selkeytyvänä
miehenä ja tirkisteli torkotettuun käteen, ikäänkuin tarvitsisi hän raamatunselityksiä, ennenkuin ymmärsi sen tarkoitukset.
"Lähtemään aina kerkiää, ja koto pysyy paikoillansa!" puheli hän isännän velvollisuuksiinsa palaten ja muutenkin ajatuksen aikaa
itselleen varaten. "Selvitetään nyt asiat sentään ensin, niin lähtemisiin aina neuvot keksitään!" pakisi hän ensimmäisen syljen
puheitansa, koska vieraan käsi oli liika kiinteästi torkolla hänen edessään, jotta olisi ollut tarpeellista ajantilaa ja muutakaan
ruumaa parempiin jutun kehittelemisiin: eihän mies puukon nirko kurkunkutimillaan askeliansa valssin tahtiin äkkää asetella!

"Asiat ovat niin selvät, kuin ne näissä sumuissa selviksi saadaankin!" oli Langholman lyhyt ja jyrkänlainen vastaus. "Minä lähden:
sen verran vielä tuultakin ilmassa, että kotorantaan pyyhkii!" lisäsi hän leppoisampaakin sanoihinsa, kun oli vilkaissut omenapuun
oksiin akkunan edessä, jotka vielä häälyivät. "Jos toimissa pitemmälle mennään, niin sovitaan niistä Langholman salissa: siellä
tuodaan totilasit pöytään vasta, kun paperit ovat korjatut laatikkoon!" Tätä viimeistä sanoessa olivat Langholman silmät taaskin
tiukistuneet, ja ne olivat merkitsevästi kiinnitetyt parkkikirjan lehti-arkkiin, joka asiakirja epäilemättä olisi tällä hetkellä
saanut olla arvokkaammassakin tallessa kuin Alastalon vähän huippivan vasemman käden viippeillä. Hieman hämäytyneen Alastalon
oikea käsi oli samalla pakolla otettu kouraan, ja Langholma hyvästeli, kuten sopi, ensimmäiseksi isännän. "Sinä olet taitava mies,
Herman, ja tiedät neuvot, kun luovitaan vastanokkaan ja karinkärkeä on kummallakin puolella reilinkiä kuin piikkiä sahanterässä
sen syövällä syrjällä!" Langholma oli pitänyt sopivana lauhkeentua, koska paiskasi kättä ja oli lähtemässä. "Mutta selvillä
vesillä vie suora kurssi pisimmälle ja minä luulen, että minunkin käteni silloin riittää ruorin varteen: palataan asioihin
Langholmassa!" Vielä oli Langholman kuitenkin, ennenkuin hellitti Alastalon tavallaan kuin typistyneen käden, sanottava pieni
viisauden suolakin.  "Liika taito voi joskus vaikka sekottaakin rätingit ja liika koristus riitingit!" sanoi hän, ennenkuin
kääntyi isännästä -- tällä haavaa melkein kuin sormille näpätystä ja hienoksiltaan neuvottomasta -- vieraisiin.

Pukkila oli lähinnä, koska seisoi vieressä. "Vilpas mies sinäkin olet järjeltäsi, niinkuin itsekin taisit äsken sanoa!" sai
Pukkilakin lukutodistuksensa. "Mutta ei jänistäkään auta pitkätkään koivet pitkien matkojen tekoon, koska loikkarilta juoksun älli
kiertää kehää! Sinäkin olisit itseäsi viisaampi mies, jos vilppaudellasi olisi vartta, ja järjelläsi suuntaa saman verran kuin
nopeutta! Sinä vältät liukkaasti nenälle tuppaavan vaaran, kun se on tuuman päässä, mutta törmäät samalla puhdilla kyynärää
loitompana pääsi seinään: virkkuakin silmää on viisasta käyttää pitemmällekin kuin nenä-orren kärkeen!" -- Härkäniemikin sai
viisautensa, kun kerta vauhdissa oltiin ja kädenvuoro tuli. "Sinulla on miehen koura, miestä olet muussakin, ja hartioita sinulla
on vaikka kahdenkin miehen varoiksi. Ja järkeäkin on jykevän otsaluusi takana tarpeeksi, kun vain viitsit sitä käyttää.
Parempaankin sinussa on miestä, kuin laattioiden tömistämiseen!" -- Kapteenit olivat nyt jokainen saaneet nuhteensa ja Langholman
hyvästely jatkui antaen yleisen lähtömerkin, sillä kaikki olivat nousseet paikoiltaan ja koko sali oli tuokiossa yltäyleisenä
hyvästelyn hälinänä ja kättelemisen kohinana. Oikeastaan oli kaikilla kyllä tunto, että tämä oli ehdottomasti liika varhaista,
lemut ja herkun hajut tuvasta ja etukamarin puolelta samoinkuin juoksun kopinat ja astioiden kilinät samalta taholta ilmoittivat
jokaiselle, että lähtemisen hanke tulisi olemaan sekä turha vaiva että vähemmin suotava yritys, ja samaten oli itsekutakin
kolkuttamassa omaantuntoon se elävä tieto, että tyhmän teon teki, jos nyt tosissansa läksi kotiin ja että nenättömiksi ja kesken
jäisivät hyvät kemut, jos nyt jo oli loppu edessä, ennenkuin oikein oli ilon alkuakaan maistettu ja päästy parkkikirjan täysiin
fiiraamisiin ja totisiin viettämisiin.  Toisaalta oli kuitenkin Langholmankin esimerkki liika velvoittavana katseltavissa, ja
myöskin tieto lähtemisen säädykkäisyydestä, silloin kun joku toinen ja isosten joukosta eräs semmoista hankki, liika selvä
jokaiselle, jotta enää olisi sopinut kenenkään rauhallisin pakaroin ja edes yritystä tekemättä jäädä paikoilleen istumaan, ja
niinpä olikin nyt salissa syntynyt semmoista pientä kohinankaltaista, joka syntyy, kun ensin yksi ja hänen jälestänsä toinen
vastakkaisella seinämällä ja kolmaskin jossain muualla, ja viimein koko väki kaikilla seinävierillä äkkisiltään ja kohaukselta,
vaikkei sentään aivan tosissansa ja täydessä uskossa vielä, valmistelee nousemista tuoleiltansa ja muilta sohvaistuimilta ja kohta
jo seisookin istuinpaikkojensa edessä, rohkeampien ja esi-askeleisiin tottuneiden jo kävellessä laattioillakin soveliaasti isäntää
hyvästelläkseen ja senjälkeen kukaties muitakin kätelläkseen, mikäli kohinassa vastaan tullaan ja edekkäin satutaan. Oli siis
Alastalon sali nyt Langholman antaman esimerkin vaikutuksesta äkkisiltään täyttä lähtemisen tohinaa ja nousemisen kohua, jokainen
tahtoi osoittaa ainakin auliin tahtonsa ja lähteä, jos sallittiin: sai riippua isäntäväestä itsestänsä sitte, päästettiinkö
vieraat tällä tavalla talosta! Hienompinenäiset, ja ne, jotka tunsivat talon ja Hermannin ja etenkin Eevastiinan entisiltään,
arvasivat kyllä, että turhan pyräykseksi tämä yritys tulisi jäämään ja että ennen nielty salakanpoika palaisi hauen hotkoista
kidan suihin takaisin kiitoksiansa noikkimaan, ennenkuin vieras lopuille asti kestitsemättömänä pääsisi Alastalon kynnyksen
jättämään, mutta mikäs yritellessä, kun tiesi etukäteen melkein vissiksi, ettei yrityksessä mitään menettänytkään: osoittihan
vain, että valmis oli, jos tarkoitettiin, vaikka lähtemäänkin, mutta että, jos tarkoitus oli toinen, oli altis omasta puolesta
puhdistetulla omallatunnolla odottelemaankin, mitä enempää oli mahdollisesti tulemassa!

Alastako, joka isäntänä aina oli kuin kala meressä ja suorsa lammessa, oli kyllä haistellut ilman merkit salissa ja ymmärtänyt,
minkä tuulen kurit nyt olivat purjeissa, mutta koska häneltä edelleen oli parkkikirja kädessä, eikä sitä sopinut jo Langholman
äskeisten sanojenkaan vuoksi kieputella tyhjän paperina kourassa, niin hänellä ei ensi hätään ollut aikaa ajatella salin
hälinöitä, vaan saatettava asiakirja talteen ja klahvin lukkoon, niinkuin sellaisen paperin arvolle sopi. Sitäpaitsi sai siinä
hommassa aikaa koota ensi täräykseltä vähän närästyneen mielensä äkäkarvat takaisin leppoisiin lakoihinsa ja niellä Langholman
oijennukset ruodonhareinensakin kurkunkraapeilta alas: turvallinen mies kädenannolta asioissa, ja tarvitessa täyden kruunatun
leiviskänsä painava puntti vaakalaudan vaapuille, mutta hankala käsiteltävä joskus järjenniskansa saranoilta ja täysharmi
seuroissa ja toimen juoksutuksissa silloin, kun kesken parhaita sivelöitä hänen leukansa saa Eframin ällit ja rupeaa
hangottelemaan tuomarin kankeita ja lylypinnan lasturiisteitä.

Itseänsä olikin Alastalo taas täysiltä vyötäisympärystöiltään, kun parkkipaperi oli tallessa, klahvi visusti sulettu ja avain
upotettu housuntaskun pohjiin, mies sirkeimmillään kuin pyörivä myllynratas hyvän pohjatuulen kieputellessa armisiipiä
ulkopuolella, minkä portit kestävät ja varsiruodot kerkesivät huiskimaan, kun nyt oli vaikka kymmenen edestä torjuttava luota
jokainen torkottava käsi ja tungettava paikoilleen ja palautettava järkiinsä jokainen vieras ja pähkähullu!  Alastalo hyöri ja
puhisi, punoitti ja ähisi, kieri kuin kerä, työnteli lähteviä takaisin, epäsi tavoitetun kätensä, käytti voimaa ja voiteli
puheella, painoi lievällä väkipakolla miehiä hartioista takaisin istuimilleen, käytti silmää sinne, minne ei käsivarsi ulottunut,
sutkautteli ja kehoitteli. "Koska ennenkään on Alastalosta vierasta päästetty porstuan ovesta ilmaa haukaamaan tyhjään vatsaan?"
"Vasikkakarsinasta vieraat pihoille lähetetään pitoja pitämään, mutta saleissa ja ihmisissä sidotaan semmoinen nenätön vaikka
köysillä pöydän jalkaan, joka ei ennen talosta lähtöä ymmärrä tehdä kunniaa talon pöydälle!" "Tukholmaankos sinä olet nenäsi
jättänyt silakkatynnyrin kaupanpäällisiksi, kun et senvertaa haista, että tuvan puolelta käryy hyviä ja Eevastiinan paistit
porisevat pannuissa!" sai Nordevall muistutuksen ja sen läiskäyksen selkähartioihinsa, joka opetti hänelle, mille kryssille hänen
oli käännyttävä, jotta kurssi olisi takaisin hänen entiselle tuolillensa. "Pysyykös parkkimmekaan pystyssä kölillään, jos
retaritkin päästetään ilman painolastia ruumanpohjilla haminasta?" ihmetteli hän yhteisesti kaikille ja punnasi samalla kaksin
käsin edestään Lahdenperää takaperittäin sohvaa kohden: "Lautamies keräjähaasteilta talosta nälkinensä tielle kyörätään, mutta
retarivieras on naapuriystävä salissa ja joutuu väkipakolla siellä, missä ei hyvä neuvo auta lautasmuoniin ateriataksissa: kerkiät
sinä ravittunakin ja täysivatsaisena Miinasi viereen yöksi ja pehmeämpi olet sänkyyn!" Pukkilakin sai vakavan neuvonsa: "Älä
pelkää, ei sinun pöydän vieressä tarvitse revetä, vaikka kaitakin olet! Ja sitte: minä olen pitänyt vaaria sinusta, sinä olet
kaatanut kroppaasi epäparillisen määrän laseja, kaksi vasempaan jalkaan ja ainoastaan yhden oikeaan ja se on epäterveellistä
kotomatkalla, vasempi ottaa menossa kovemman vauhdin kuin oikea ja tie rupeaa mutkittelemaan selväpäisenkin jaloissa. Odota
aterian jälkeen, niin saat tasita lasit parillisiksi kumpaankin jalkaan ja menosi on varmempi. Sitäpaitsi, tunnetkos päässäsi
paljon mitään vielä? Sinä ymmärrät hevosasioita, ja tiedät, että hevonen aisoissa, häntäpää ränkiin valjastettuna, olisi rivo näky
tiellä.  Mutta selväpäisenä parkkipidot jättävä vieras olisi melkein yhtä nurja katseltava ketarillansa! Odota, niinkuin sanoin,
kunnes ateria on syöty, niin olet viisas etkä kadu myöhemmin!"

Alastalo oli kaikkialla, puhui, selvitteli ja työnteli, käytti voimaa siellä, missä ei sopu auttanut ja suunkopua siellä, missä
käden rynnistys olisi ollut turha, ja pian oli sali taas asetettu ja rauhassa ja enimmät paikoillaan.  Pukkila pakisteli
sohvillaan, ja oli vieläkin estelevinään, vaikka istui jo varmasti nahkasilla: "Oma aika menee hukkaan, oma aika menee hukkaan!"
ikäänkuin olisi työpäivän meno kysymyksissä ja selän lepo taksituhtauksen jälkeen. Lahdenperä hörähteli vieressä: "Vieras täytensä
tekee -- täytensä tekee!" ja oli altis, ikäänkuin jo olisi ateriasouvissa istunut. "Täytyyhän jäädä, ettei sinun myöhemmin
tarvitse ruveta rommejasi mäelle kaatelemaan!" yritteli Härkäniemikin entisestä sohvanpäästään peitellä pakollista peräytymistään.

Ainoastaan Langholma oli pysynyt järkähtämättömänä lähtöpäätöksessään.  Hän oli kätellyt kaikki salissa ja torjui Alastalon
viimeisetkin estelyt. "Kyllä sinulla neuvoja riittää kuin harakalla naurua!" hymäytti kuin leppoisasti vaikka horjumattomana.
"Ellei oma ymmärrys lähtemään käske, niin viikon saisi vieras viipyä, jos tässä talossa isännän sanoja alkaisi niillä virsillä
noudatella!" sanoi hän vain ja lähti huomaavaisena miehenä etukamarin lävitse ja tupakamarin kautta tuvankin puolelle hyvästejänsä
lopettamaan ja emäntää kiittämään. Tämä matka tuli kuitenkin lyhyemmäksi kuin olisi saattanut arvella, ja nopeammin kuin kukaan
uskoi, kaikkein vähimmän nähtävästi Langholma itse, oli hän taaskin etukamarin oven suulla, tällä kertaa peräytymismatkalla ja
ilmeisesti alla kynnen ja lyötynä pataljoonana.  Isosillakin ovat nimittäin joskus isosempansa, ja sen olisi Langholmankin
järkimiehenä pitänyt jo edeltäkäsin ymmärtää, ja ellei oma ymmärrys sitä olisikaan sanonut ja tavannut asioita selväksi hänen
päässään, niin olisi hänen ainakin pitänyt noukkia oppia korvainsa takaa ja tietää vanhoilta kokemuksen muistoilta, että Alastaloa
ei Eevastiinan emäntänä ollessa ja saman Eevastiinan käden ollessa edes tavallisilla höykillänsä, saati sitte täysissä
pitomenoissa, vieras, eikä varsinkaan vierasten vieras jättänyt tyhjin vatsoin ja viiden räätin kestitsemättä silloin kun talossa
oli hyöritty hameet lennossa jo viikon päivät juuri samaisen päivän ja miksei osalta samaisen vieraankin varalta, pöytä vihdoinkin
valmiiksi katettuna ja katsottuna etukamarissa, leipäkoritkin ladottuina ja korkeina paikoillansa kuormiansa notkuvan pöydän
kummassakin päässä, emäntäkin sitä vailla enää vain, että pitsimyssynsä tasoitti peilin edessä päälaella, hameensa asetti juoksun
hopuilta sileille helmoille ja vielä viimeisen silmäyksen jälkeen asetti riveihin, suoritti tarpeellisen siirron siellä ja vaihtoi
astiata täällä paremmalle paikalle pöydällä, ilmestyäkseen vihdoinkin salin puolelle niiaamaan tärkkihameessaan etukamarin ovelta
ja kutsumaan kursastelemaan vieraat tervetulleiksi vähille murkinanpalasille etukammarin puolelle ja pöydän viereen talon
vaatimattomille aterioille, 'semmoisille tämmöisille pienille, mitä meillä on tarjottavana vähäistä!' Selkä edellä ja kynnyspuuhun
kompastellen oli siis Langholman nyt Eevastiinan työntelemänä palattava etukamarin puolelta saliin, jonka hän juurikään oli niin
komeasti jättänyt. "Ei puhettakaan lähtemisistä nyt!" paukkui Eevastiinan kieli, kun Langholma jo oli tungettu kynnyksen toiselle
puolelle ja talteen toisten joukkoon salissa. "Koohoko sinä olet päästäsi, Herman, kun päästät parhaimman vieraan talosta juuri
kun salaatit jo ovat karoteissa ja pata-arkulla kantamista vailla, minulla hoppu, Siviällä kiiru, Rauhalla juoksu: kellan ripettä
tänne, valkoisen varistusta tuonne, herkun hemaa ruudunpitsiksi, missä vielä on vierimätön paikka murenen kipenällekin kukkuran
kukuilla, maun munavaa riviriimiksi, missä vielä on viimeistäkin helakkaa kirjaamattomana punaisillaan, minä joudussa
varistamassa, Siviä lennossa ripottamassa, Rauha juoksuin varvastamassa vatia pöytään, minkä valmistuu käden ketteristä silmää
hipovaa ja kitalakea kutivaa kukkuran täysille ja kyllän kumoille kannettavaa!" Emäntä oli pieni kuin kerä ja hyörivä kuin orava,
kun Alastalo sai kuulla toimellisia ja Langholma totella. "Miehet isoset kuin mastopuut, mutta järkeä päässä niin vähän, ettei
ymmärryksen murene neulansilmää täyttäisi!" kiiri ja kieri salissa sanaryöpytys, kun Langholma verkaksiltaan sai peräytyä
takaperin keinutuolia kohden elohopean edestä. "Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä, mutta muusta ette ymmärrä
paljoa mitään! Mitä luulisit Helenankin sanovan kotona, jos hän kuulisi, että minä olen päästänyt sinun Alastalosta, juuri kun
lämpimiä kannetaan pöytään etukamarissa ja sopat ovat valmiit! Minä tässä saan pauhata, ja paasata teidänkin tähtenne ja tuvassa
on viisi kattilaa kiehumassa ja seitsemän kannen alle katsottava, mikä on ruskeata ja mikä kypsää! Lennän tästä kuin lintu,
pääskysen häntä perissä, suihkasen kuin syöstävä, nokan sarvi nirkossa, mutta sinä istut keinutuolissa kuin lehmänkasa
heinäturpeessa, etkä puhu lähtemisistä, ennenkuin minulta on lupa!" Eevastiinassa oli emäntää vaikka kahden varalta, kun nyt oli
pikkuinen, vaikka riuskaan palanen voiton västäräkkinä keskilaattioilla, kädet kynkässä kummallakin lantiolla ja Langholma
kukistettuna ja nyyttinä keinutuolilla.  "Vai piti sinun karata talosta ravitsemattomana kuin karitsan keritsemättömänä
karsinasta: niin monta taikinaa on näissä hyppysissä käännetty, että läiskis vaan minä rusthollarit vanutan kellillensä ja
kyllillensä!" kehui hän valtoimiltaan ja oli kärppää sekä silmiltään että koko ihmiseltään: kiiru sai kiskoa helmoista, minkä
jaksoi, mutta suullakin piti olla vuoronsa!

Ihminen on vahingoniloinen otus, vaikkei hänellä olekaan hammasta tuumamäärältä irveen niinkuin ilveksellä puun oksalla, ja
Härkäniemikin oli mielikseen katsellut, kuinka kauniisti Langholma oli säntätty takaisin toisten joukkoon ja keintuolille.
"Tuvasta takaisin taisi olla lyhyempi matka kuin tupaan mennessä?" nauroi hän viurutteli hyvänahkaisiansa linkkuun taitetulle
Langholmalle keinutuolin käsipuitten välissä. "Vanhat ehkä olivat oikeassa siinäkin, kun sanoivat, että miesaskelissa ja
syltäsaappaissa lähtijä usein palaa tieltä takaisin hameissa ja helmaliepeissä!" naurahteli hän ja siirsi piippua toiseen
leukapieleen. "Sinä Eevastiina vaan olet entisissä hyökissäsi!" kehui hän uuteen hengenvetoon vapautuneelta suupieleltään.  "Poski
yhä sileä kuin syyskuinen omena kyljiltänsä ja silmissä virma kuin kesäkuisella varsalla kedolla!" lasketteli hän vanhanpojan
varmojansa ja taitaviansa. "Herman rakentaa parkin nyt!" lisäsi hän toimellistakin sekaan, jotta olisi nuotin varaa jutun
jatkoksikin, eikä tarvinnut liirutella semmoista, joka loppuu kesken, kun sitä yrittää vanha mies. "Vanuttelemisiasi kehuit, ja
saatpa nyt pistää taikinaa käymään taikinan jälkeenkin, että on laki leipää täynnä varras vartaan viereen orsilla, kun varvimiehet
tulevat ja kyrsää kysytään!"

Enempää ei Härkäniemi ennättänyt lakeasta parrastaan, kun Eevastiina jo oli äänessä ja kädet entistäkin korkeammassa puuskassa.
"Vai laiva taaskin!" pauhasi hän ja oli ihmettelevinään. "No, arvasin minä tuon jo merkeistäkin!  Kohta kun Herman syksyllä tuli
kotiin, aloin minä hokea, hoin hokemasta päästyäkin: Pistä nukkumaan, älä käännä kylkeäsikään koko talveen, niin vähemmän vahinkoa
saat toimeen! Vai laiva taaskin!" sanoi hän uuden kerran, ja oli ylpeä, niin että hiuksia huiski.  "Paimenna kymmentä hullua
vasikkaa haassa, tai kaada järkeä vaikka kauhalla ainoan oman miehesi yhteen ainoaan pääknuppiin: yhtä turha ja toivoton toimitus.
Vai laiva taaskin ja päälle päätteeksi parkki! sanon vieläkin, vaikkei asia sanomisesta parane!  Parkkilaiva, ikäänkuin ei
ihmisellä muutenkin olisi ristinrasitusta ja hameenhyörinää tarpeeksi!"

Eevastiina-emäntä pauhasi ja paasasi ja oli ylen tyytyväinen.  Silmänsirkut räiskyivät iloa ja ylpeyttä, sen minkä ruskuaisissa
oli elon livettä, pieni ketterä vartalon kerä tuskin saattoi pysyä aloillaan, koko ihminen sykähteli toimittamisen tarmoa! "Vai
parkki mukamas nyt rakennetaan, parkkilaiva!" antoi hän kielensä käydä. "Osaatte te tupakkaanne kärytellä ja totianne hörpätä ja
harakanvarpaitanne paperille piirrellä, mutta kun työ on tehtävä ja tosi edessä, niin mitä apua teistä on silloin! Koko syksyn
olen hoputtanut Hermannille, hokenut ja hoputtanut: Mylly käymään, Herman, myllytä jauhoja, Herman, mennävuotinen laari
Pyhäinmiesten päiväksi ja tämävuotinen laari Maarianpäiväksi! Puoli sataa varvimiestä koko talven tuvannurkissa ruokaa
kärkkymässä: saakos siinä hameenlieve montakaan minuuttia levätä alallaan Mikkelistä Valpuriin, ennenkuin ovat kaikki piimäkannut
mitatut ja voinaulat punnitut ja sahtisaavit käytetyt ja vellipadat keitetyt, kammiot juostu ja kalatiinut tyhjennetty! Saa siinä
taikinatiinu olla koko talven uuninnurkassa kipistymässä ja leivinuuni kuumana, ennenkuin on jokaiselle kyrsä pivoon.  Kymmenenkin
kertaa ja kaikki kolminaisuuden saarnat olen minä Hermannille manannut, sanonut ehtoosti ja muistuttanut aamusti, aloittanut
maanantaisti ja lopettanut lauantaisti: Pistä hame yllesi ja leivo yksikin taikina, sotku purtilo ja vatka vanuke, niin tunnet,
että porottaa olkapäissäsi ehtoosti pahemmin kuin jos kirjoittaisit nimesi vaikka tusinaan parkkipaperiin! Mutta mitäs
Hermannista, kävelee yökaudet kamarin laattialla edestakaisin, raapii päätään ja höpisee laskujaan, niin ettei toinenkaan saa
maata rauhassa edes sitä aikaa kun kieli lepää!  Vai parkki! siunaan vieläkin! Mitä on Herman tekevinään kolmella mastolla, kun
ähkii ja puhkii pahemmin kuin sepän palje jo Siwiän reilingillekin kiivetessä ja laskuportaita kavutessa! Ennen pistän hameeni
solmuun ja kippaan vaikka minäkin jokaiseen kolmeen parkintoppiin peräkanaa, ennenkuin Herman on ensimmäisenkään märssyllä, sen
minä takaan!" kerskui emäntä valtoimiltaan ja oli niin ilmi Eevastiinaa, että oravaksi olisi vielä uskonut eukon ja käppyrän
kerän!

"Sinä, Eevastiina taidatkin olla ensimmäinen mies toppiin livistämään, kun parkki keikkuu valmiina Alastalon rantalahdella ja
juodaan pitokahvia uudessa kajuutassa!" Härkäniemi se oli, jonka vanhapoikaveri oli tottumattomiltaan vilpastunut näin paljoista
naisäänen kiminöistä ja nyt hörähteli piippunsa tyveniltä omiansakin ja valakanhirnojaan Eevastiinan kielen raviin.
"Kopautetaanpas veto taaskin kourasta kouraan, niinkuin muinoin Siwiän krymppäjäiskalaaseissakin! Kiipesit silloin seitsemäntoista
vuotta suiviampana tomuriepu kädessä pyyhkimään ensimmäiset merenpölyt Siwiän etumaston uusilta saalinkisarvilta, ja minä sain
menettäneenä miehenä tuoda seuraavalla suvireisullani sinulle Hullin tuliaisiksi sinun suuren kirjavan merinosaalisi!
Läjäytetäänpäs uusi veto: rehellinen muisku minulle keskelle merimiehen suuta koko pitoväen nähden, ellei sinussa parkkimme
vihkiäispidoissa enää ole kapteenskaa kiipeämään isomaston märssyyn ja flakaamaan silkkilievettä siellä, missä jäljemmin huiskivat
tervalahkeet!" Härkäniemi siveli paksua huulipartaansa ikäänkuin jo olisi herkunjälkiä korjaamassa jouhiltansa.

"Kymmenet mastot minä ennen kiipeän, ennenkuin sinun luutiasi muiskuttelemaan rupean!" torjui Eevastiina-emäntä ja nauroi täyttä
kurkkua. "Mutta jaarittelette ihmiseltä suut umpeen ja silmät täyteen, niin että teidän tähtenne täytyy pauhata tässä, vaikka
vasen lieve käskee juoksemaan tänne ja oikea lieve tuonne ja jokapaikassa olisi oltava! Jestapookenas, kissa kiertää laattialla ja
ajatus ihmisen päässä, ja kumpikin ajaa takaa häntäänsä eikä kerkiä kiireenvilkassakaan kinttujansa pitemmälle kehässä: minä
seison tässä ja pannut pihisevät tuvassa ja lätyt ovat kääntämättä!" Eevastiina oli kiljahtanut ja kerä kadonnut salista ennenkuin
edes Pukkila oli hoksannut huomata, että miehet istuivat taas yksin keskenänsä, Langholmakin taas keinutuolillansa, ja huoneessa
sitä hiljaisempaa, mitä kauemmas touhu loittoni tuvan puolilla.  "Siviä ... Sandra ...  Rauha...!" kuului määräysten katkelmia
enää vain vaimeneviltaan korviin, mikäli Eevastiina ja emännän pyry oli kerjennyt etukamarista tupakamariin ja sieltä tuvan
tuoksinoihin, josta nyt kuitenkin kolmen avoimen oven kautta edelleen kantoi salin puolille lupaavina viesteinä juoksun joudukas
kopina, astioiden helinä ja toimen tohina sekä lemukkaiden tuoksujen herkullinen, ryyditetty ja ärsyttävä hulva, joka milloin
voimakkaampana milloin miedompana leyhähteli hyviänsä sieraimiin, ahmiko näitä hajuja sitten nälkäisen ahneudella vai
vartoovammilla odotuksen malteilla!

Alastalo oli siis sittenkin ennen äskeistä tohinaa ja turhaa lähtemisen mylläkkää saanut lukituksi parkkikirjansa klahvin talteen,
ja oli tällä haavaa oikeastaan niin kohotetussa mielialassa kuin suinkin suvaitsi hänen melko pyyleä ja leivisköjensä vuoksi
äkkikäänteitä vierova ruumiillinen olemuksensa ja kuin ikinä soveltui sille, jonka hengen hartioillakin tämän erän jälkeen ja
klahvin lukon vingahdettua melkein täysiksi merkityn parkkikirjan suojiksi oli laskettu kuorman taakka, jonka painoa ei tosin
saattanut leiviskänumeroilla merkitä eikä vaakapunnuksilla määrätä, mutta joka kieltämättä oli raskas ja vakavuuteen velvoittava
ajatustenkin askelotoissa jo tällä haavaa, ja tulevaisuudessa jopa kolmenkertaisesti: toimen, edesvastuun ja arvonpidon
porrasaskelia, toinen toistansa korkeampia, noustessa.  Toimen tieto, se asui hänen oman nenänsä visuudessa, ja siitä hän meni
itsellensä takaukseen, edesvastuu, sen sälytti hänen niskoillensa muitten usko, ja se oli jo polvia kysyvämpi ja taipeille
käyvämpi jyväsäkin kuorma hengen ryntäillä, mutta arvo, arvonryhä ihmisen selässä, sen kasvatti ihmiselle vain onnistus ja
onnistumisen menestystä oli kannettava aina edelleen liukkailla tikapuilla ja yhä ylemmäs kukkuloille, jotka livettivät milloin
hyvänsä anturan alla -- eikä liukastunutta ja kerran nilkkansa taittanutta enää nostanut kompastuksen jälkeen jaloillensa, ei oma
rampa toimi eikä vieraan nilkuttava usko!

Alastalo siis oli kohotetulla mielellä, mutta kuitenkin niissä kehissä, jotka hänelle asettivat hänen ruumiinsa hyllikäs pyöreys
ja hänen henkensä yhtä hyllikäs viisaus ja varovaisuuden vatsarunta. Olihan tuo mukava seikka, että vieraatkin olivat taas
paikoillansa pyräyksiltänsä ja että Eevastiina oli saanut hillityksi Langholmankin, niin että salissa nyt oli levollista ja kaikki
koolla siksi kunnes käveltiin aterialle. Näin hän oli ajatellutkin, että oltaisiin tasaisesti aluksi ja ikäänkuin maisteltaisiin
odotellessa ja sittemmin pöydän vieressä etukamarissa, miltä tuntuu mielenolossa, kun humisee omissa ja luultavasti itsekunkin
muunkin verissä tieto, että kangotus on nyt viimeinkin palkittu ja iso kivi sittenkin käännetty sille kyljelle, jolta se kierii
rytisee myötärinnettä alamäkeen niin, että rinteet tärisevät, kun vain päästää rytisemään! Jokapäiväkös tässä huokaistaan
liiveihin parkkilaivan panemilla! levitytti rinnanpalkeita vastustamaton paisu, kun sen tuokion pääsi itsensä kanssa kahden, että
ajatus ennätti selvitellä, minkä virstan tolpan ohitse tässä tingassa nyt kuitenkin jo oli taipaletta astuttu. Menen hakemaan
piippunikin hyllyltä! huimi pää yht'äkkiä omiansa, ja nyt tapahtui salissa se asia, jota Härkäniemi jo aamuselti, piippua itseänsä
varten valitessaan oli piippuhyllyn edessä hiemaseltaan arvellutkin ja aavistellut tänäpänä tapahtuvaksi. Alastalo asteli kuin
astelikin nyt piippuhyllyn edustoille, asteli painavin, mutta päättävin askelin, niinkuin vakavaan, mutta punnittuun ja jo
varhemmin ratkaistuun tekoon, ja piippu, jonka hän nyt nosti hyllyltä käteensä, ei ollutkaan hänen tavallinen pito-piippunsa, se
Maanpään enovainajalta peritty mahonkivartinen herraspiippu, joka seisoi kauimpana hyllyn oikealla vierustalla ja mustanpuhuvassa
punassaan oli kylläkin julkinen kapine ja miehen suupieliin mallaava sekä varrenmitaltaan että muulta puleeriltaan ja jota hän
tänäpänäkin, niinkuin muulloinkin vieraitten parissa salissansa istuessaan oli viljellyt niinä väleinä, jolloin hänelläkin oli
sentään tänäpänäkin ollut ajantilaa ajatella omia hupejaankin, ei, tämä hänen tavallinen juhlapiippunsa sai nyt tällä erällä jäädä
lepäämään paikoillansa, ja maaherran piippu, se piippu, jonka Härkäniemikin jo päivemmälti oli arvioinnut juhlallisimmaksi
piipuksi koko komeassa rivissä hyllyllä, melkeinpä liika juhlalliseksi piipun virkoihin kenenkään leukapieliin tässä pitäjässä ja
tässä salissa, tämä hyllyn keskellä ja juhlasijalla seisova piippu, Goljatti piipuksi varren mitoilta ja Salomo hankkinan
koreudelta, tämä Saban kuningatar hyllyllä ja Esther vaatetuksiltaan Ahasveruksen pidoissa, tämä piippujen piippu ja salin
peräkulman ploora nyt kohotettiin siltä paikalta, jolta sitä ei siitä asti kun Alastalo sen muinoin oli kipparina ja isouksissansa
Aronssonin puodista ostanut ja kotiin tuonut, oltu tiettävästi paikoiltansa liikuteltu muulloin kuin silloin, jolloin Eevastiina
muinemmin ja nuorempana, ja myöhemmin Siviä tyttären ikään tultuansa sen nostivat alas ja herkuiksensa ja naismielensä iloiksi
jouluiksi ja juhannuksiksi sen hankasivat ja kirkastivat naissormiensa viitsiviltä näppäriltä helyille ja kiloille jokaiselta
hopean helalta, helmen hijeeltä ja riippuheilulta, tämä naissormen huolenhuomio ja vaivanlysti, ja mieskouran komeus ja
juhlivuuden salko arvovaltaisen pitelyillä nyt nostettiin ensimmäisen erän Alastalon salissa piipun virkoihin kapteenin ja
parkkilaivan pääretarin leukapieleen. Härkänientä melkein värisytti selkäpiitä omituinen kylmänhyvä tunto, kun hän sohvanpäästä
seurasi arvollista toimitusta, sillä olihan hän itse ollut mukana ja vieressä Aronssonin kulmapuodissa silloin, kukaties jo
parikymmentä vuotta sitten ajassa, kun Herman piipun oli ostanut, ja olisiko hän silloin, toisen puolesta melkein hävetessään ja
häntä mielessänsä melkein lapsellisena pitäen, ymmärtänyt ajatella, että se hetki oli Hermannin elämässä tuleva, jolloin hänenkin
oli omassa Härkäniemen mielessään tunnustettava, että Herman ei sittenkään ehkä ollut silloin Aronssonin tiskin vieressä katsellut
itsellensä liika komeata läppää tulevaan leukapieleensä ja tuleville vatsaryntäillensä ja tulevan parkinpäällikkökarahtäärinsä
varoilta: salko istuu naamassa kotonansa kuin naatinkyynärä puolenleiviskän nauriissa ja kumpikin vain pulskistaa toisensa
komeutta! arvosteli hän.

Myöskin Pukkilalla oli tapaus jo sihdeissä ja hänen krymppäsi sydänkukkaroansa julmasti, kun hän muisti kuinka monta kertaa hänen
sormenpäänsä olivat syhyneet saman piippuhyllyn edessä samaan piipunvarteen, jota Alastalo nyt julkisiltaan piteli kädessään,
syhyneet niin vietävästi, että raateli taaskin mieltä uuden verisemmän kerran, kun joka kerta oli täytynyt paljaan tyhjän
sopivaisuuden vuoksi ja näön palvelukseksi painaa halu alas kurkusta, niellä mielensä kuin oman kielenpalasensa oman kurkkunsa
torveen, voittaa itsensä ja sätkivän tahtonsa kuin kouranpivoon niskojen taittamalta nikahtavan kukonpojan: äes piikkineen
peltonurmen kokkareissa savimultaa murentamassa ja äimäneulan kärki sormenlihoissa tikkuriisteen penkomilla ei leikannut tuimemmin
saran viillettyyn kamaraan eikä riipinyt likempää kirpivään ihmisihoon kuin nyt leikkasi tuntoa ja riipaisi sydäntä se teräksinen
tosi ja kivistävä vissi, että, riiteli mieli minkä riiteli, Herman nyt kuitenkin oli tällä haavaa ja tällä hetkellä, parkinpaperi
täysiksi merkittynä klahvissansa, se mies salissansa ja sen vartinen pamppu hyllynsä edustoilla, joka kenenkään karsastamatta ja
moitteen sijatta ja hänen itsensäkin, Petterin tunnon ja mielentunnustuksen myöntämältä hämmentelemättä saattoi nostaa leukoihinsa
ja viljeltävikseen minkä piipun hyvänsä hyllyltänsä, vaikkapa itse maaherran piipunkin, tuon samaisen marsalkan ja Rumantzoffin
piippurivissä muitten pikkasempiensa ja luutnanttikenraaliensa keskellä, joka leukaan ripustettuna ja miehen naamassa teki
miehestä juhlallisen kuin ALEKSANTERI paperilla ja taulussa, jokaiselta puustaaviltaan isoin kirjaimin präntättynä! Lakki
kädessäkös tästä lähin pitää akumentti-isännän ja prikikipparin puhutella rusthollaria ja parkinkapteenia ja teititellä Petterin
noikein Hermannia ja pampuravatsaa Mattssoniksi ja Alastalon isoseksi?  rääkkäsi suomi Pukkila runneltua mieltänsä ajatuksilla ja
ohdakkeilla.

Yleensäkin oli salissa havaittu Alastalon arvollinen hommastelu piippuhyllyn edustoilla ja montakin ja yhä useampi vilpastuva
silmäpari seurasi huomiolla sitä, kun salko ja piipunparooni nyt vitkaksiltaan nousi siltä paikalta ja hyllyn kunniasijalta, jolta
kukaan ei sitä tähän mennessä ollut vielä nähnyt liikuteltavan, ei edes Alastalon itsensä leikiltä kohottamana ja muille
ylpeydekseen näyttelemänä, niin monta vuotta kuin jokainen muistikin sen seisoneen helmisessä julkisuudessaan ja samassa nojossaan
koskemattomana hyllyn keskellä.  Eenokkikin ja Krookla, toinen sohvan kulmastansa ja toinen kaakelimuurin nurkan takaa osoittivat
vissejä virkistymisen merkkejä paikoillansa ja niitä silmän hieromisia, joilla ihminen kirkossakin amenen paukahdettua korvaan
taas palaa penkissä itseensä ja mielenjäseniinsä pitkän saarnan aikaisista hengen kangistumisista ja ajatusten nuokkumisista,
hekin molemmat heristivät nyt silmiänsä ja hieroivat unet ajatustensa akkunaruuduista, kun Alastalo raikasna miehenä ja retarin
heitolla nyt viskasi maaherran piippua kädessään siten, että helmeä heilahti ja nauhaa nakkautui kaarille ilmaan koko kyynäräisen
koruvarren mitalta silloin kun isänsä ja piipun herra vauhdilla koetti kulkiko henki vapaana ja suluttomana varren rinnoissa.
Kuinkas muuten, olihan talossa täysikäinen tytär ja toimekas Siviä, isän silmäterä: avoin oli henki, olisi voinut vaikka kynttilän
puhaltaa sammuksiin piipun pesän edessä hangatun ja peratun putken lävitse!  Tyytyväinen oli isä, ja tyytyväinen isäntä ja
kapteeni, kun nyt oli vuoro turvassa tupota piippu kuntoon, ja tapahtuikin toimitus levossa ja vakaasti, vaikka hetken
vaikutuksesta ehkä vähän laveamminkin ja miestietoisemmin ottein kuin tavallisesti ja kuin oikeastaan oli tarpeen. Ei Alastalo
aikaillut toimituksissansa yleensä, ja nopeasti oli tälläkin erällä valmis piippu sytytetty ja mies, isäntä salissa ja Alastalon
kapteeni talossansa kaikkien katseltavana astelemassa laattiata sitä keinutuolia kohden, jolla hän kyllä oli varhemminkin päivällä
istunut, mutta vain tavallinen piippu hampaissansa ja tavallisen kapteeni-isännän karahtäärissä. Härkäniemi oli arvannut
aamupuolella ja piippuhyllyn edessä aprikoidessaan tämänkin asian oikein, eikä siis ainakaan hänellä sohvanpäässään ja oman
piippunsa takana ollut mitään syytä hämmästellä, kun todella hetken perästä kotvan ja pitkänkin aikaa tyhjänä seisoneen
keinutuolin lautasaumoissa taas rytisi ja saman keinutuolin käsipuut ottivat huokaisten huomiinsa ja vastaan Alastalon kaksitoista
leiviskää, mutta tällä kertaa niine mahdollisine painonlisineen, minkä kukaties vaikuttivat vastaomistettu parkin retarinsääty
kapteenin sivupuhinoissa ja maaherran piipun arvovaaka isännän leukapielissä. Luonnollinen seikka oli muistakin salissa nyt, kun
asia oli tapahtunut, se, että muut istuivat ympärillä seinävierillä ja odottelivat vaikkapa eräät kyllä peräsohvallakin ja
nahkaisilla, kun muut vain tavallisilla tuoleilla ja puu-istuimilla, että muut istuivat ympärillä ja odottelivat, kun Langholma ja
Alastalo keikuttelivat keskilaattioilla ja istuivat keinutuoleissa, Langholma vanhoilta oikeuksiltansa ja omistetuilta
tottumuksiltansa laamannivainaan piippu napitetulla rintapielellä, Alastalo taas tämänpäiväisten toimitusten ansiosta ja klahviin
suljetun valmiin, tai, mikä melkein samaa, milteipä valmiin parkkikirjan voimasta sekä muulta omalta toimen väeltä mies maaherran
piippuunkin leukatanoilla ja meriherran liivipullistuksiin keinutuolilla.

Langholmakin oli keinutuolillansa jo tyyten unohtanut taannoiset turhiin rauenneet lähtemisen yrityksensä ja lyhyeen loppuneet
luovinsa tuvan puolilla: tunsihan hän kotoakin naisväen viikkoiset touhut ennen pitoja ja sekös sydän hänellä olisi ollut, että
olisi omiksikin katumikseen palkinnut Eevastiinankaan vaivat lähtemällä nälkinensä talosta juuri kun räätit lämpimiltään olivat
kannossa pöytään ja emäntä parhaassa lennossa? Höyliys on niskan toinen taito, kun jäykkyys on toinen, ja niitä on kumpaakin
ymmärrettävä käyttää paikallansa ja tarpeellisessa kohdassa! oli hän pojallensakin opettanut. Olipa Langholma alkanut tuntea
vissiä nousua ja kohentumista omassa mielessänsäkin seuratessaan Alastalon arvotietoista hommastelua ja toimenhäärinää
piippuhyllyn edustoilla ja maaherran piipun virittelemisissä, sekä havaitessaan muutakin juhlallisuutta ja asettumista salin
menossa ympärillä näin päivälliskäskyä yhteisesti odotellessa ja kunkin kohdaltansa omissa ajatuksissansa ja itserakennuksiksensa
päivän toimia ja valmistunutta laivankirjaa hiljaksittain ja omassa rauhassa aprikoidessa ja punnitessa. Tosi olikin, sen
Langholma tunsi koko olemisessaan ja tunnusti alttiisti, että saavutus tämän päivän istumisesta oli ajattelemisen arvoinen, ja
sitä merkillisempi, mitä selvemmille asian lankoja päässään kehitteli.  Syystäkin ovat Alastalon askeleet tavallista painavammat
palkeilla ja piipunpito kourassa käsivarren mitalta totuttua avarampi! tunnusti ja hyväksyi Langholma sekä ryhdisti itsensäkin
juhlallisemmaksi, kun Alastalo nyt oli asettunut häntä vastapäätä omalle keinutuolillensa ja salilla oli katseltavinansa kaksi
keikuttelijaa keskilaattioilla, arvovartiset piiput kummallakin hampaissa. Langholmaa hyvitti sekin, että oli toinenkin istuja
häntä vastapäätä, jolla oli selänvartta tuolinnojaan sama ryhdin mitta kuin piipunvarttakin komeuden mittana kädessä. Mies
tarvitsee itsensä tiedon ruumiiseensakin ollaksensa täysissä leivisköissä, kun painoa kysytään asioiden touvipiuvissa!  ajatteli
hän ja tuumi tulevia, kun oman pitäjän mies pitäisi puoliansa talven takaisissakin haminoissa ja punnitsisi pesetaa ja Spanjan
kultaa samalla kämmenellä kuin muinen riksiä ja ruotsin hopeata Tukholmassa!  Tiivis silmäpari, vaikka akkunat avoimina aina ja
vahti valveilla ruudun takana, tihti leukapieli ja sanat konteerissa, vaikka kielen saranat liukkaatkin tarvepaikassa: tuon
tarkalle hankkimisen hajukarvoilta ja tuon pihtiselle pitämisen peukalolta uskoo varansa varovakin ja rahansa rehellinenkin vaikka
meren kitoihinkin ja kelmien kauppoihin! arvosteli Efram Eframsson Langholmasta sekä kohotti hänkin vanhaa laamannin piippuansa
senverran julkisemmille ja käsivarren varoille, että näytti, ikäänkuin olisi hänellä ollut puntari vaajumassa tuomarin kädessä ja
lähimmäinen punnittu vaakaviltaankin naulaneljännekselleen sen nokassa.

"Hiljaa hyvää syntyy!" sanoikin hän suopeasti Alastalolle vastapäätänsä keinutuolilla ja maaherran piipun takana sekä soi
Langholman silmillensä ajan vakuuttaa Mattsson siitä, että painava mies nyt puhui painavalle miehelle keinutuolilta toiselle
sellaista, jota muutkin salissa sietivät kuulla. "Tiedän minä sinua niiltä ajoilta, jolloin minäkin vielä poikamiehenä ja ennen
talolle rupeamista liputtelin vesiä ja kulasin kaljaasia Tukholman ja kotomantereen väliä, ja muistan mikä sarvi sinulla jo
silloin ja vasikkavuosinasi ensimmäisen jahtisumppusi kipparina oli parhaiten pystyssä ja syhyvillä järkesi otsanystyröillä!  En
minä elinpäivinäni sitä leiskausta sinun viikarisilmissäsi unhota, kun me kaksi kerta yhdessä seisoimme Tukholman kaijilla -- oli
lauantai-ehtoopuoli eikä kauppa enää käynyt ja sinä jahtisumpussasi niinkuin minäkin halkokaljaasissani olimme siksi päiväksi
joutilaita miehiä ja ajankuluksi rannalla seisoskelemassa -- en unhota leiskauksen kipenää sinun silloin vielä vaaleampikarvaisten
silmäkulmiesi varjossa, kun sattuu juuri parastikään muuan täysrikarilaiva kevittämään ankkurinsa edessämme redillä, kettingit
kitisevät, pultaaneissa on levotonta ja täkillä läiskää juoksu, jo haistaa ensimmäinen tuukki tuulen, senjälkeen toinen ja samassa
jo haukkaa jokaisessa raa'assa pullistuva liina elävää henkeä, laiva havahtaa kuin huokaisten, keula huomaa kevyeiksi purskuttelut
edessänsä ja kolmen maston purjeet pyyhkivät vapaata haahta sinne, missä sataman suut sinisillänsä sirkuttelevat ja meret ovat
rannattomina keulapuun kurkoilla kutsumassa, en unhota silmiesi vilauksenväkeä kuin häntähuiska leiskausta urosketun kadotessa
pensaspuskiin, kun minäkin veriltäni vilpastuvana ja nenissä suolameren huminaa satun sanoa tokaisemaan kuin varsaoriin hirnan:
'miltäs tuntuisi tepastelu komentokansilla, jos jahdinkölikin olisi parkki-aluksen mittainen ja ruori nakattu keulaa kiistämään
Atlannille Kihdin salmen suiden sijasta!' sanoin ja lisäsin: 'laistot laivan laitavierillä lienevät avarammat kuin väljätkään
kotopellot ja komentosilta komeampi läiskytettävä kapteenin anturain alla kuin savi isännän askelissa voipaankaan talon saralla!
Meren ilmat humistelevat miestä hiusjuuria ja veriä myöten, kun maapakko kiskoo hiet suonista ja kangistaa aiturinkin aisuriksi!'
sanoin ja ajattelin valtoimen hetken minäkin, keinunko joskus Atlannin keinumilla minäkin, vai Langholman raja-aitoihinko minun
loikkani loppuvat?"

Langholma vaikeni hetkeksi ja imi haikun piipustansa: oli aina hyvä antaa ihmisille aikaa päästä ajatuksen perille, kun jotain oli
sattunut vierähtämään huulilta semmoista, jota kukaties ansaitsi kuunnella, ja sitäpaitsi oli suotava tila muiston uruillekin
mielen rinnoissa hymistä loppuun mahdolliset nuottiensa hiakeat jos tyydytyksetkin. "Hiljaa hyvää syntyy, sanon" toisti hän siis
ja vahvisti sanansa ennenkuin enempiä jatkoi. "Kukaties sinäkin vielä muistat saman tuokion Tukholman satamassa ja kaijilla, ellet
ole unhottanut niinä vuosina, jotka ovat kuluneet, mutta minulla se on pysynyt mielessä elävänä niinkuin eilinen päivä, ja kun
senjälkeen näin sinun seuraavana keväänä, en enää jahdin suoravartisen helvarin kangoilla, vaan oman kaksimastoisen kaljaasisi
ratinsarvien kieppumilla, ja vuosien kuluttua jo kipparina kuunarin rikisessä kuutossa, kunnes mastoissasi jo oli molemmissa
raa'at ja prikin kapteeni tarjosi Englannin tuliaisia Alastalon rannassa, niin joka kerta minä ajattelin väläyksenväkevää sinun
silmäsopessasi muinoin Tukholman kaijilla ja ymmärsin kasvusta, että veriin oli siementänyt eloruista, jonka varsissa olki ei
vielä ollut lykännyt ylintä solmuväliänsä! Parkkialus se oli, solava joutsen vesillä, joka silloin Tukholman redillä kirvotti
siipeä ja hävitti merille silmiemme edessä, ja puolimatkasta jo ja prikikölisi ojennuksilla -- ensimmäinen prikikin niinkuin nyt
ensimmäinen parkki pitäjässä! -- minä jo arvasin, mitkä sihdit sinun silmäsi jo olivat asettaneet jyville ja varmoiksi eteensä
silloin, kun minä sinun vieressäsi vaiheilin siipien levittämistä minäkin pielettömille ilman pelloille vaiko perittyä
tannertamista koto-aitojen turvatuissa kehissä. Parkille, parkkialukselle sinä veresi vannoit sinä tuokiona, kun kitisi
korvissamme silloin ankkurikettinki rautaista lauluansa, alus vavahti kölinsä vapauksiin ja parkkilaiva kuin itsensä löytäen ja
henkiinsä heräten kolmen maston ylväiltä tavoitti tuulen ja kallistui kulkuun sinisen siunatessa laineläikkein lähtevän kupeita
kantavilla kummuillansa!"

Langholma oli tullut vetäneeksi viulua niin täydeltä kieleltä, että hän itsekin hieman hämmenteli äänen komeutta ja muutti
rekisteriä kuivemmaksi: "On sinulla ollut hikistä juoksemista ja vielä hikisempää hengen vähtiä, ennenkuin olet jokaisen meistä
kääntänyt uskoosi, ja yhteisväessä nyt on kiskottu mäen päälle se, mikä erimiehinä olisi meiltä jäänyt itsekultakin paikoillensa
ja liikuttamattomaksi mäen alle, niinkuin jäisi kivikuorma anturan liikkumattomaksi kintukkaankin jäniksen valjaissa ja
parhaittenkin jutunpyräysten loikkimilla! Ehkä olisi praakkia pidetty pitäjässä ilmankin sinua ja suukeräjiin kulutettu sekä
sylkeä että aikaa, mutta sinun ansiotasi se on ja sinä kellossa olet vieteriä vetovireeseen vääntänyt, kun tietä on painettu
eteenpäin, eikä kestikievareihin väsytty, ajettu virsta kerraltansa, kunnes on penikulmia takana taipaleena, vaihdettu kaljaasit
kuunareiksi kunnes nyt on prikikin pieni astia pitäjässä ja parkkikirja klahvissa valmiina paperina! Maa on varmaa kamaraa ja
peltosarka turvallista tannerta asteltavaksi, mutta näkee Langholmasta lahtien suitse merillekin ja ymmärrän minäkin vereni
viehkeistä, että laveakin sarka on aita-ahdas vetten vierien verroilla, ja että suoltavakin savi on kankeata kamaraa rinnoilla sen
lykkivän ja loiskivan, joka kantaa parmoillaan laivaa kolmimastoakin lastunkuherana, ja jonka aaltojen takana ovat taivaan rannan
tanhumilla kaukaisuudet äänillänsä ja loiton laulut ääriltänsä voittajaa kutsumassa voitteloihin ja toivojaa toivon keikkuviin
kaukaloihin!" Langholman olivat vakaat, mutta lauhkeiltansa melko säyseänsyvät Eframin silmät sanapuheen kehittyessä viehtyneet
seuraamaan piipun pesän kiekuroivia sinisiä, jotka laamannivainaan totisesta merivallastakin kohosivat ilmoihin yhtä huitukaisina
ja omiin haituviinsa kähertyvinä kuin minkä kevytmielisemmänkin pesän porosta ja hepeneherkusta hyvänsä, ja niinpä olivat sanatkin
hetken hyvissä saaneet ilmaa liepeisiinsä ja lähteneet järjen tanterilta mielen liehumille ja helmahuiskeille. Langholma
hymähtikin itsellensä ja sanoillensa sekä huiskasi piippua senverran kädessään, että savut sekosivat kuiduiltaan ajatuksia
kuljettamasta. "Psalttarit tässä mieleen tulevat!" naurahti hän ja kielsi, peitteli muittenkin edessä havituksen alkua järkensä
siipisangoissa. "Sitä minä vaan rupesin sanomaan, että miesteon sinä taas olet pitäjässä tehnyt ja kiitoksen ansaitset palkaksi,
kun niin kauan olet kiskonut, että muittenkin kädet ovat kerjenneet apuun ja touvin kimppuun ja nuottaa nyt vedetään maihin, minkä
yhdessä jaksetaan. Sinä, Mattsson, apajapaikan katsoja olet ollut ennenkin, ja nyt isoa nuottaa ja monen kylän pyydystä mereen
potkiessa olet sinä ollut hikityössä ja saapasvarsissa jo yöpimeästä ja silloin, kun me muut vielä kuorsasimme sängyissämme!
Vuodet minä sinun jo muistan tätä viulunkieltä vinguttaneesi, ja jos nyt viimeinkin potkitaan polskaa hääsalissa, niin sinä nuotit
olet soittanut anturoihin sekä yljille että sulhaspojille! Parkkilaiva on komea kuutto ja parkin keulapuu semmoinen kurko, joka
puskii Biscayat ja sihtaa Spanjat, kulkee Kanaalit kartalla ja sujaa Gibraltarit Välimeren suilla, noukkii salmea kuin sukkavarras
silmää ja satamia kuin kalanperkaaja silakkaa korista, Malagat ja Marseillet, kaikki suomuksissa, pesetan hopeoissa kyljiltänsä
tai franc'in kiiltävissä kyljiltänsä! Sinä, Herman, meille marjamaat olet ennenkin näyttänyt ja mansikanpunaiset osoittanut aidan
takana, miksemme siis vieläkin sinun kirmoissasi aitaa törmää, kun sinä käsket, Vaarniemi varsihongissansa humisee kaipaa kaatavaa
kirvestä kuin valmis vadelmasato suvikypsillänsä ahon parmoilla ahmivaa suuta, ja jokainen kirpoova lastu laulaa parkkia pitäjään,
kolmen topin kantajaa vetten ylväille, haahta värikästä ja kölipitkää, kunnia koreutena mastoissa, rikkaus vaurautena
vanavesissä!" Langholma hymähti taaskin sanoillensa, koska tälläkin yrityksellä oli purstoihin siepannut tuuli ja äänikerta
kiivennyt ylemmäs kuin oli tasainen tarkoitus: selvästi oli hetkessä ja hengessä vetoa ja kohistusta ylöskäsin ja juhlavirsiin!
"Sinä olet sukeva mies sekä alkamiselta että toimen jatkolta, ja kernaasti sinun nuottakuntaasi liittyy, sillä sinä lähdet
kudulle, kun kutu haisee meriltä, ja sinä soudat takaisin, kun saalis on nostettu ja ruuhi lastissa!" lopetti hän siis lyhyellä
sen, mikä pitempään ei mahtunut.  Laamannin piippu sai nyt palata virkoihinsa suupieleen, sillä se oli sanottu, mikä piti, ja
Alastalo tunnustettu mies salissansa ja jokaisen edessä, niinkuin ansaitsi.

Tilapää oli ehdottomasti kohotettu salissa ja Langholman vakainen virkahdus ainoastaan kuin sulkupuomin nosto padon suilta, jotta
vedet pääsivät omille virroilleen ja uoma juopiinsa tai kuin ensimmäisen tähkäpään kärki helluntaisella vainiolla, joka
ruislaihossa on putkahtanut ennen muita ja ylimmille ruohovartensa ummilta, mutta jonka vierillä ja ympärillä jo seuraava
ilmanhenkäys harjaa ja huojuttelee lukemattomia muita ja yhä uusia hienotukan piippoja julkisiltansa saran kahinoilla pyhäpoudan
kiloissa. Härkäniemi, joka kauan oli ollut hiljaisin, ja jonka sydän siis oli täysin parrastasainen, ja joka myöskin, jos
munaskuihin asti näki, oli taatusti vakain ja uskollisin sielu salissa ja Alastalon lähin mies ja käsivarren tuki, hän nyt
ensimmäisenä Langholman jälkeen valmistui tähjille ja jutunkypsiin.  "Sinun henkesi kupeissa on siittävä sarvi ja sinä astut
toimentiineeksi koko seurakunnan!" lausahti hänkin sanansa Alastalolle ensi mielensä täydeltä ja oli painava ja paikallansa kuin
arkki Araratilla.  Härkäniemi muutti kuitenkin nopeasti nuotin arkisemmaksi ja lisäsi saarnaansa maanantaipäiväistä: "On sinulla
kuitenkin ollut juoksemistakin ja vielä viikkoisempaa hengenvähtiä, ennenkuin olet jokaisen meistä kääntänyt uskoosi, niin että
nyt istumme niin monta kuin meitä on minä-Mattia salissa ja oman pään vikuria tuoleilla ympärileikattuina amalekiittoina
seurakunnassa ja herranvertaisina parkinretareina pässikarjassa!" Hän antoi silmänsä vaeltaa Pukkilasta Eenokkiin, ja vaikeni,
sillä mitä enempää tässä oli sanomista, koska asia oli valmis ja ateriakin odotettavissa.

Lahdenperähän istui olkapää olkapäästä Härkäniemen vieressä, ja kun Härkäniemi oli lopettanut, niin oli hänellä, nopeammin kuin
hän oikein kerkesi asian hoksaamaankaan suunvuoron tila odottamassa. Ei lautamiehen kuitenkaan auta hämmennellä, vaan on hänen
vaikka yskittävä, jollei ole sana samalla täpärällä kohta valmiina, ja koska päivä tavallaan oli tärkeältä osalta hänenkin
päivänsä, niin jo Vaarniemenkin vuoksi oli hänenkin jotain hönkäistävä ja hyristävä värsyn jatkoa virteen. Äänessä ja syljessä hän
olikin paikalla, kun näin oli tullut rako juhlallisuuteen aivan korvan vieressä ja sopi sanoa jotakin mieluummin kuin olla mitään
virkkamatta. "Enkös minäkin ole sitä aina sanonut, että Alastalon reessä alasmäkeä ajetaan, ja jalakset kiljuvat, kun manner jää!"
hyrähytti hän ja haki ajatuksen lankaa päästänsä puheen jatkoksi.  "Kannaksilla tekee matkaa samat virstat kuin reen resloissa
istuessakin, ja viisas pitää varansa kannas-anturoita valitessaan: loikkaa liukkaimmille, niin on Alastalon matkassa
markkinoilla!" kehui hän ja oli tyytyväinen, kun sittenkin järki hädissään kerkesi poikimaan penikkaa, jolla oli jalat alla.
"Rusko aisoissa ja Alastalo ohjaksissa, toimenteko villastajana valjaissa ja neuvonnäppi kiristämminä kuolattimissa: hullu se,
joka ei käskettynä siihen rekeen istuisi, joka kulkee niin, että virstantolppia lukee kaksi kerrallaan tien vieriltä!" terästi hän
puhetta ja laski juttua niin voitaviltaan kuin hänen naamaansa sopi.

Alastalo ymmärsi, että nyt oli hänenkin jo jotain sanottava ja torjuttava ylenpalttisimmat luotansa. "Mitäs tässä turhista
puhutaan, kun ei ole vielä valmista kuin paperinpalanen klahvissa!" tasoitteli hän ja oli vaatimattomampi kuin oikeastaan oli
rehellistä. "Mutta merkitäänpäs tulavuoden maaliskuu ja katsellaanpas kesäkuussa ja eletäänpäs elokuuhun, niin kukaties jo on
jotakin toimessakin pitäjässä ja varvimäen kaiteet Vaarniemen kallioilla ainakin lastun kuonaa läjillänsä kyynärää paksulti!"
paransi hän puhetta hiljaksiltaan nöyriltä komeampiin ja oli mies keinutuolilla ja koko liiviensä leveydeltä ja maaherran piipun
muhkeuksilta. "Se ainakin on vissi ja sopii uskoa minun sanomakseni, että, kun ovat joulupahnat heitetyt tuvasta tarhalle ja joulu
kyyditty pellolle, niin on kiiruu pitäjässä ja koko tämän luodon läänissä tammikuun datumista Mikkelin marraksiin saakka niin,
etteivät emännät taloissa kerkiä touhussa kahvipannujensa kylkiä pitelemään, onko liemi kylmää vai kuumaa, kun joskus ihmeeltä
hiirenhaukotuksen ajan on toton edessä välinrako hörpäistä virkistyksen tilkka kielen vilkan nääntyviin kuiviin, eivätkä isännät
kyhnäsemään tukan niskaansa edes ainoan kerrankaan ajatusajaksi sen tuiman kestämillä, joka kuluu päivästä, kun mies aamuvarhaissa
hyppää housuihinsa ehtoomyöhässä riisuakseen itsensä hirreksi sänkyyn!" Maaherran piippu lepäsi sojoiltaan ja vapailtaan
käsivarren ojoilla, helmirihmat heilahtelivat ilmoissa sen kuin puheen puhti vaati varren laveampia liikuttelemisia ja Alastalo
lasketteli juttua keinutuolilta, ikäänkuin olisi koko ikänsä istunut samavatsaisena ja samapiippuisena miehenä ja Gideonina
salissansa ja muut kuuntelemassa mitä Jefta saarnaa: oikeastaan paisutti ja rohkaisi sanomattomasti ja enemmän kuin uskoikaan
syntistä lihaa ja kristittyä Aatamia tieto, että parkkikirja sittenkin nyt oli pitkän prässin ja vuosikautisten puhimisten jälkeen
nyt viimeinkin valmiina ja allekirjoitettuna varman lukon tallessa omassa piirongissa, ja että tässä nyt istui herrana ja
lervikreivinä kuin Naantalin parooni puolimatkan krouvissa ja keikutteli keinutuolillaan kuin Prunkkalan pastori vapaamaanantaita
sen sunnuntain jälkeen, jonka oli nukkunut umpeensa lauantaisten ryyppyjen jäljiltä ja valmistumattoman saarnansa plareille
pöydällä!

"Vai tässä jo alventtia veisaamaan, vaikk'ei vielä eletä paaston pyhissäkään, ja pääsiäisetkin vasta almanakan präntillä!"
pajatteli hän ja koetteli leukajäseniänsä ensin, ennenkuin päästi paria täysraveille.  "Kynttilämessusti hierokaa unet
silmistänne, sillä silloin se alkaa, ja miestä kysytään tuvasta kuin katkismusta hyllyltä ennen lukuvuoroja, ja varsaa tallista
kuin valhetta keräjillä! En minä puhu niistä tiinuista, jotka jo Mikkelistä asti kipistyvät taikinoissaan viikot umpiinsa jokaisen
talon muuritoton vierustoilla enkä niistä laentäysistä, jotka kannetaan valmista kyrsää uusien tieltä aitan ullakoille vartoomaan
talvisia nälkiä ja varvimiesten rahaa, enkä hiiskase sanan puoltakaan niistä hyppysistä, jotka jokaisessa tupasessa, niin monta
kuin on mökkiä pitäjässä ja merimiehen leskeä nurkissa muoreina kyykkimässä ja niin pitkiä kuin on viikkoja talven selässä
Pyhäinmiehestä Valpuriin, nyhtävät köyttä ja kiskovat hamppua maanantain hartaista tiistain kiiruitse lauantain väsymiin asti,
minkä kihti sallii sormenpäissä, köyhyys käskee sydänalassa ja me tarvitsemme tervatriivin haisevaa leiviskää parkkimme
satajalkaisiin saumarakoihin, en puhu Esoista ja Lundeneista aukkoluodoillakaan, jotka kymmeninä kättyröinä koluvat kelkkoineen
viimeiset Kihdin karitkin paljaiksi katajapehkoistaan vaarna-aineiksi varvityöhön, veistääkseen ehtoopuhteet ja talvipäivät
tupainsa nurkissa ja kujanpäissään pinokaupalla sitä kyynäränmittaista ja katajanhajuista, jota tasatuhansissa ja
tervaankastettuina tarvitaan silloin, kun pukataan parkinkylkiä pitäviksi, en näistä puhu ja hosumisista kylillä ja kulmilla, vaan
siitä, kun kitisee helmikuu vihdoinkin anturain alla, hongat humahtelevat Vaarniemen metsissä hankiin ja miestä kymmenissä
puuskuttaa, mikä kymmensyltäisten juurilla latvan ylväitä taivaan palelevissa sinisissä iskuillansan vavahutellen joka lastun
lautamalta, mikä kannon tyvellä kirvestä levähytellen, kun salo on ryskinyt ja pitkin pituuttaan makaa maassa karvainen honka
viimeisen huokauksensa huoanneena! Entäs maaliskuussa, kun hönkäsee, minkä metsä mäen kalletta tarjoo ja havukorven kohduilta
mahtuu, jäille ja raikumille kirjava kirma höyryävää hevosta jokaisella etureen palkosilla koluhirsi kiskottavana, pitkä kuin
kymmenen kanttorin virsi ja tukeva kuin seitsemän pitäjän papinpalkan nostaja: onpas siinä kilpaa huurteisessa metsärinnassa ja
rantojen teräksisillä hileillä ja kiloilla, ennenkuin on selvä virstaisen jonon järjestys ja pitäjäin parhaista se Polle
etummaisena polkemassa tiellä, jolla on polvinivel potkavin kiskomilla vonkavan hongan tai se Rusko heiskaharjoin edellä muita,
jolla viimeisessäkin ahteessa vielä on rinnanpaljetta laveaankin hehtoon kun väkevän rynkäsemältä kyynärniska juoksujalkaa
saatetaan perille varvimäen törmille! Tai pistäppäs Pukkila, varsasi valjaisiin huhtikuussa, kun vettä jo kilottelee Kiviveden
kurkuilla ja teeret pitävät peliänsä havusaleissa rantametsien tuoksumalla, ja aja hilkuta varvirantaa kohden, mistä jäät vielä
kestävät ja lumenpälvet juoksuttelevat jalasta, niin virstojen päähän kuulet sahojen suihkeen ja kirveiden kalkkeen: laulaa teräs
ja mäikää taltta, pantteriruodot ovat pystyssä ja sahapenkkiä sahapenkin vieressä mäki kirjavinaan, täällä kumahtelee leiviskän
moukari, kun mies heiluu, tuolla huiskaa hiha sahurilla ja paita läppää selkään, kun kymmenet parit ovat hartaassa työssä ja
hartiaväkinen alhailta kiskoo, minkä roteva ylhäiltä työntää, saha syö ja lautaa syntyy, mäki kumahtaa ja väkinaula löytää puuhun,
pantteria nousee ja lautatapulia kasvaa; kekona on mäki ja muurahaisina ovat miehet, kun hiki hihkuu otsilta ja puuntuore tihkuu
männynpihkaansa! Ja tuleppas toukokuussa, Härkäniemi, tai soudappas kesäkuussa, Eenokki, kun kirveillä on kiiru ja miehillä
enemmän: piilua nousee ja laskee, moukaria heiluu ja mäikää, talttaa takoo ja taputtaa, vasarat nakovat ja höylät huiskivat, kaira
narskaa ja puras puree, mäki männii ja ilma paukkuu, kun kerta kerralta laivan kylki nousee, kyynäräinen katajavaarna kyynäräisen
katajavaarnan jälkeen uppoaa ajettuna tihuvaan puuhun ja jykeä lankku jykeän lankun jälkeen taipuu ja likistyy mahtavan
pantteriruodon tervaiselle poskelle asettuen tottelevasti keulan kaartoon tai sivun kupeeseen, kuinka käskee moukarin musertava
mahti, pantterien velvoittava kaarto ja pohjan juokseva luonto: päivä päivältä ylemmäs tihdikas seinä sadan miehen saumatessa
meret kestävää ja suolaisen ryngät luotansa ylväin torjuvaa!  Entäs heinäkuussa, Lahdenperä, kun on huiskittu kolmekin kuukautta,
honkavalkoista seinää varvimäessä kolmenkin talon mokoma valmiina ja saumatihtinä, keulassa jo kenon nokkaa ja ahterissa perän
pystyä, mäessä lastukasaa kyynärän paksulta kahlattavana ja vuoren kallio-otsa varvimäen takana sammaleista paljas pelkästä
lakkaamattoman kalkuttelemisen ja vasaran naputtelemisen kaiuttelemisesta, niin saatpa sinäkin väkinesi jättää heinät kuivumaan
niityllesi kesken palavinta suvipoutaa, ja tulla katsomaan, kun runko kuin ihmisen mieli valkoisillaan seisoo uljaana teloillansa
suvitaivaan alla ja meri sinisenä edessä odottaa morsianta keikkumilleen! Langholma, sinä, ja Härkäniemi, sinä, ja Pukkila, sinä,
ja kaikki ja jokainen salissa, eikös paisune povisaumoissa ja kiskone väljemmille rintakorin kehiä itsekullakin, kun seisomme
yhtenä miehenä retarit kaikki korkeillamme kaikuvalla kannella, väkeä on mustanaan kirjava mäki alhaalla ja takakeulan alta kuuluu
hiljaisiin ilmoihin rakennusmestarin kaikuva: 'all right': kolmeneljä terävää iskua, kun vanhin timperi kirveensä tallalla ajaa
lähtökiilan takakeulan alle, vavahdus!  väki alhaalla on haudan hiljainen, laiva jalkojemme alla on liikahtanut, suopa litisee
kelkkapuilla, lipuva vauhti kiihtyy, jo suistuu aluksemme vinhaa menoa, niin että kelkkapuut alla sihivät ja kuumenevat,
notkahdus, kohaus!  vesi roiskahtaa korkealle kahden puolen keulan kupeilta, keula syöksähtää syvälle mereen, pärske roiskuu
kahden puolen, alus kuin huoahtaa, hengähtää kuin ruumaavan rintansa pohjilta, kun vesi sen halkoomilta kohisee tieltä, mutta
palaa nostavana takaisin, kevittää keulavaa liukuvilla kantamillaan, ottaa syliinsä kuin laskeuvan joutsenen laineille lipuneen
laivamme, joka vapahtuneesti kokkansa kenoille kohoten liukuu loitoille lahdella korkeviltaan kuin valtakuntaansa saapuva
kuningatar!"

Alastaloon oli mennyt henki, maaherran piippua viljeltiin kädessä niin avoimen sojolti ja vapaan lavealti, ikäänkuin olisi miehen
virka koko elämänijän ollut keinutuolissa istuminen ja liivipuolien näytteleminen, kun muut kuuntelevat ja itse laskee julkisia ja
esivaltaisia leuoistansa. Härkäniemikin ajatteli sohvan päässä ja myönteli mielessänsä, kun seurasi piipun heilauksia ja
heitonviskeitä Alastalon käsissä, että kas vaan, putki löysi sittenkin miehensä ja mies putkensa silloin muinen Aronssonin
puodissa! Myöskin Langholma, ehkä sentään vähän hämmästelevänä, hyväksyi Alastalon laveudet ja ajatteli, että totuttakoon nyt
itsensä, koska näkyy luonto opettavan olemaan itsensä vertainen: Alastalo joutuu tästä lähin meidän puolestamme pitämään puoliansa
isostenkin edessä ja entistä suuremmissa asioissa, ja sitä paremmin puu seisoo juurillansa, mitä tykevämpi on sen tyvi! tuumi hän
sekä ihmetteli, olisiko hän itsekään mikään Langholma joukossa, jollei hän tietäisi itseänsä Langholmaksi? Ainostaan Pukkilalla
oli pientä närää ja sydämen ristiriitaa tungettavana mielensä taskuun taaskin ja salattava näkymästä: kylläpäs Alastalo nyt on
keinavillaan sekä hengen hylliltä että ruumiin höyheniltä! ajatteli hän, sekä kartti katsomasta koko peliä ja piipunvähtiä
keinutuolilla, jottei turmelisi sappeansa ja mielensä sisikuntaa harmiin juuri parhaaksi aterian ajaksi: eikös kopina etukamarin
puolella ollutkin juuri kuin käskystä loppumassa ja semmoinen hiljaisuus sillä puolen ovea, joka ei voinut tietää muuta, kuin että
nyt parast'ikään hät'hätää sitaistaan ja silitetään peilin edessä tasaisiksi päälaen pitsit ja myssyt, ennenkuin taas ovi
krapsahtaa ja Eevastiina seisoo kynnyksillä ja hallelujan maut tuntuvat kitalaessa, kun kumartelevan ja käskevän takana kaatit ja
paratiisit vilahtelevat silmään ja katetusta pöydästä näkee senverran kulmaa ja karotteja, että salaatit huomaa ja räättejä lukee
ja sydän humahtaa iloiseksi!

Alastalo oli sillävälin kuitenkin vain jatkanut katrilliansa ja vetänyt kerta virittämästään viulun kielestä äänen koko jousen
mitalta viimeiseen ranteimen sujahdukseen saakka: "Enpäs tottavie katsellut iloisemmin ja pestymmin sydämin morsiantani
hääpäivämme heräävänä aamuna, kuin olen katseleva uutta parkkiamme suvisilla vesillänsä, kun se ensimmäistä päiväänsä keikkuu
ankkurikettingissään ja meri lahdella paimentaa vallattomia karitsojansa loiskumisen leikeille sen uljailla läikkyvillä kyljillä!"
paisutteli hän ja koetti nostaa toistenkin mieliä sillä, mikä kevitti hänen omia veriänsä.

Nyt tapahtui kuitenkin jotain ja sitä, jota Pukkila juurikään oli mielessänsä aavistellut ja odotellut, ja joka silmänräpäyksessä
vei kaikkien ajatukset likempiin ja lähestyvämpiin asioihin kuin tulavuotisiin, jotka vielä olivat monen kuukauden kulman takana,
ja tämän vuoden almanakan tuntemattomissa: Eevastiina seisoi todella kynnyksillä ja avatusta ovesta näkyi etukamarissa valmis
ateriapöytä!  "Vai minusta täällä ja morsiamista puhutaan ja paasataan täysparroin!" paukkui ja pauhasi Eevastiinan ääni Alastalon
sanoihin. "Jaa'ah, kun minäkin vielä olin nuori ja pojat juoksivat jäljissäni kuin hakavasikat laitumilla kiulun hännissä, ja
Hermankin oli hupsu ja piti minusta ja osti käädyt ja kihlat kaulaani Tukholmasta saakka!" Eevastiina oli kuitenkin täydessä
höykässään, eikä suinkaan haikailemisia ja huokailemisia varten pihtipielten välissä. "Laivoissanne ja asioissanne pärisette koko
jumalan päivän kuin puskiaiset lahokannossa, ettekä ruokaannekaan ajattele, ellei joku tule muistuttamaan! Tulkaa nyt etukamarin
puolelle, laitin jotain pientä pöytään meidän vähäisistä, ettei nälkinensä tarvitse talosta lähteä tuulta haukkaamaan,
linnunruokaa, niinkuin Haukan emäntä, kurjen leipää niinkuin Kurjalan muori, juustolihaa palvin päälle niinkuin köyhän pastorin
laiha leski, vasikka sentään teurastettiin, kun minä mankuin, porsas paistettiin, kun Herman käski, sahti imellettiin, kun oli
humalat, lämpimät leivottiin, koska kerkesin, varit muhennettiin, koska uuni oli lämmin, salaatit survittiin, koska oli Siviällä
aikaa ja Rauha apuna, ankeriasta oli kammiossa, siikaa verkon silmässä, palvia ullakolla, tulkaa nyt pöytään, kävelkää yksi
erällänsä, missä enempää ei mahdu ja kaikki yhdessä, missä tunkematta on tilaa, jokainen käskettynä, vaikk'ei kukaan nimitettynä,
Langholma noikattuna ja Pukkila niiattuna, Krookla nyökättynä ja Härkäniemi nikattuna, Karjamaa kutsuttuna ja Lahdenperä
pyydettynä, jokaikinen ja kaikki erikseltään ja yhdessä, vaikken jokaiselle niksaa ja enempiä keiku: pöytään nyt etummaiset edellä
ja taemmat jälessä, niin kaikki tulevat perille ja emäntä on rauhassa ja pöydän leuka loveton ja hammasrivi täysi, pöytään,
pöytään nyt vaan, en minä kahta kertaa käske ja kolmea kumarra ja västäräkin nikunaku kynnyksillä ole..." Emännän kehoitus oli
loppumaton, hyrinä kynnyksillä katkeematon ja kielessä virettä kuin viikon vetoisessa kellossa. "Isäkin sanoi, pappavainaa aina:
nälkä on paras särvin ateriapöydässä! sanoi-puheli, kun vieraita istutti Maanpään kamarissa: pieni pöytä, sanoi, mutta hyvä
ruokahalu, niin maistuvat vaikka pehmiöiksi keitetyt kivet karotissa! kehui, kun käski istumaan, ja oli isonpitäjän kokki talossa,
viikko juostu ja kymmenen räättiä pöydässä!"

Nämä viimeisensä lateli Eevastiina kuitenkin jo etukamarin puolilta ja kynnyksiltä väistyneenä, sillä salissa liikuttiin jo ja
vierasta oli astelemassa laattialla ja oli annettava tilaa ovessa. Etummaisena saapui tietenkin Langholma, joka kokemukselta ja
muutenkin tiesi, etteivät muut kuitenkaan ennen lähteneet paikoiltaan, ennenkuin hän oli liikkunut ja joka senvuoksi turhien
kursastelujen karttamisiksi ja tarpeettoman kainostelun välttämisiksi ainakin ajallansa, vaikka sopivan vitkauden arvokkuudella
noudatti käskyn viittausta silloin kun semmoinen annettiin, ja joka nytkin siis siinä ajatuksessa, ettei saamattomasti aikailtu,
oli Eevastiinan kehoitusten ja rohkaisujen puolimatkoissa jo lähtenyt keinutuolilta kävelemään piippuhyllyä päin asettamaan
piippunsa korjoon ja puoleen aterian ajaksi. Piippuhyllyltä käsin saapui siis Langholma ensimmäisenä etukamarin puolelle ja
välittömästi hänen jäljissään Krooklan Mikkel, joka piti arvossa orpanuuttaan Langholman kanssa ja joka senvuoksi pito-aterioissa,
joita hän myöskin kunnioitti, aina varoi, että hän oli pöydässä lähin mies Eframin ja orpanan jälestä ja vieressä.  Myöskin
Härkäniemen hartiat keikkuivat jo piippuhyllyä käsin, jonne hänenkin oli käytävä jättämässä piippunsa, ja Pukkila puolestaan oli
hänkin jo ketaroillaan ja pystyssä sohvalta, koska Alastalo oli äkännyt isännänvelvollisuutensa, ja maaherran piippu vielä
huippimassa käsissänsä käynyt kyhäsemässä häntä kyynäspäähän sen kehoituksen rohkaisun, joka tarvittiin todistamaan, että
huomattavaa miestä ymmärrettiin kohdella huomaavaisesti ja että Pukkilan Pihlman oli sentään erikäskyn arvoinen mies seurassa: hän
kävelikin ennen Härkänientä, joka oli nuhjustellut piippunsa perkauksissa, ja Langholman ja Krooklan jälestä etukamarin ovelle ja
sisään.  Alastalo oli jo leiponut selkähartioista Lahdenperänkin liikkeelle sohvalta ja samaten melkein kiskomalta Eenokin
kulmastansa ja kun hän välillä oli piippuhyllyn kohdalla päässyt piipustansakin ja saanut molemmat kätensä vapaiksi, niin pian oli
Nordbergkin pystyssä tuoliltansa ja samaten Simonssonit, ensin raha-Simu ja sitten risu-Simu hänen vierestänsä ja tämän jälkeen
ilman mieskohtaisia kehoituksia ja melkein kuin yhteisiltä nousemilta koko sali niin meriseinän kuin maaseinän äärilläkin. Jos
joku tämän jälkeen olisi tyhjenevässä salissa enää istunut esimerkiksi peräsohvalla, niin olisi hän nähnyt edessänsä ainoastaan
avartuvaa laattiapintaa mattoinensa ja etukamarin ovilla miesselkää sullomassa, kurkokaulaisempaa tai paksuniskaisempaa, kuinka
kullekin oli ruumiin fasuunaa sattunut, kaikki samoissa suunnan urissa astellen, niinkuin laidunmailta lypsytarhoille vaeltava
lehmikarja, kullakin sarvikilla hännänroikku samoilla koillisen lerppumilla ja kullakin kihtakintulla kuonon keikku samoilla
lounaisen nuustimilla, peräkkäin ja rinnakkain, kuinka oli kävelemisen tilaa, koko keikkuva miesliutakin, kunnes kaikki ja
jokainen vääntävä hartiapari oli hävinnyt vartoovan oven suihin niinkuin kaadettu liemi tratin nieleviin pohjiin, viimeisenä
punottavaniskainen Alastalo hyörivänä ja häärivänä sen kuin pyylevyys salli ja ympärysten pyöreys sovussa suvaitsi.

Kuusituntisen melko tiiviin istumisen ja yhtä tiiviin, vaikka verkaksiinkin tapahtuneen toimen punnauksen ja miesväellä suoritetun
järjenhäärinän jälkeen saattaa avarakin ja äsken vielä seinävieriensä mitalta hartiasta hartiaryhään kansoitettu huone
tyhjentyneenä vaikuttaa huomattavan hiljaiselta ja hyljätyltä paikalta. Alastalon salikin, joka tänäkin päivänä oli kokenut saman
ihmeen, minkä muinakin selkeätaivaisina päivinä, nimittäin sen, että aurinko levitettyään aamupuolilla itäpuolen akkunoista
hurstia ja huikaisua matoille ja mattojen väleille laattialla minkä ruutua oli merenäärisellä seinällä, myöhemmin, käärittyään
liinasensa kokoon tältä puolelta salia, ajan hetkien kuluttua ja päivän edetessä alkoi kurkistella samaa laattiata ensin
vinoviiruilta ja sittemmin yhä lavenevin läikin vastapäiseltä pihanääriseltä seinältä länsiruutujen posteitse, kunnes koko huone
ja laattia oli sieltäkäsin taaskin aivan samoilla valon huuhteilla ja lämpimän hulaamilla kuin aamupuolesti merenääreltä, tämä
Alastalon sali jokapäiväisine kokemuksineen ja vaihtumattomissa vaiheissaan sai nyt auringon heloitellessa nykyisiltä läntisiltään
aamupuolisten itäistensä sijaista huomata, että äskeisten ja päiväisten hyrinöitten sijasta sen viidettä syltäisissä seinätiloissa
vallitsi odottamaton hiljaisuus, melkeinpä kuin hyljätyn huoneen tyhjillensä jätetty autius. Hiljaisuus ei kuitenkaan ollut
ehdoton, sillä sitä häiritsi iloinen hälinä viereisen etukamarin avoimilta ovilta, jonka takana paraikaa aterioitsi ja ravitsi
itseänsä varustetun pöydän äärissä toimiinsa ja päiväänsä tyytyväinen, eikä suinkaan harvapuheinen ja matala-ääninen miesseura,
jolla oli hyvä ruokahalu ja harrasta hammastarhaa uskolliseen pöytätyöhön. Salin hetkellinen yksinäisyys läntisissä auringon
laskumaissa tuli sitäpaitsi tuskinpa kestämäänkään kauempia aikoja, sillä varman vertaista vissiä oli, että verrattain pian
ilmestyisivät Siviä ja Rauha tampuurin ovesta toimituksille ja järjestelemisen juoksuille saliin, kun vaan pöydän palveluksissa
ilmestyi semmoinen välinrako, että Eevastiina voi heidät lähettää valmistuksille siellä.  Uskon turva etukamarissakin oli tässä
suhteessa varma, siinä nimittäin, ettei aterian aikana salin pöytääkään tuvan puolilla unhotettu, vaan että kilisevät olivat
odottamassa ja täydet lasit valmiina salissa, kun pöydästä noustiin: ei Alastalosta enempää Eevastiinan kuin Hermanninkaan
hommista ja sallimilta vierasta tavallisestikaan aterian jälkeen karaisemattomana ehtookylmiin päästetty, saati sitte tämmöisenä
päivänä ja parkkipidoista!